REGINA (viekkaasti).
Ei, sitä toivot vaan... kuin ma... Et tiedä varmaan?
DORTHE.
Kuin? Enkö tietäisi? No, pääni kautta harmaan,
sen tiedän varmasti, sen myöntää paterkin.
Kuningas ruoskitti näät erään upseerin
ja sit' ei anteheks suo koskaan moinen herra.
Hän vannoi, kirosi sen seitsemänkin kerran...
Miks, sanoi pateri, et ryhdy kostohon?
Niin, vastaa Altendorf, tuo keino oiva on,
vaan, isä arvoinen, kuin hälle kostaa voisin?
Kuningas retkeilee, sen Tillyn tiedoks soisin,
vain pienen parven kanss', se vast' ois saalis tuo...
Pois kiiti Altendorf... Ja Stolzenfelsin luo
kaks tuhatt' Tilly vei. Siit' on noin tunti. Kuule,
Iloitse!
REGINA (vavisten).
Avun siis et ehtivän sä luule?
DORTHE.
Ei, ollos huoleti! No, kenties ratsahin.
Vaan ken sit' aavistais?... Kai nyt sa uskotkin?
Näin kelpo kepposta ei kuultu liene konsa?
Käyt kalvaaks riemusta, kun saa hän tuomionsa.
REGINA (riistää itsensä irti ja kiitää linnanpihaan päin).
Aseisiin! Aseisiin! Avuksi kuninkaan!
DORTHE (säikähtyneenä).
Tuo kuuluu rumalta. Mit' teet, mit' aiotkaan!
Sulasta riemusta hän nyt on virmapäällä.
Vait! Suusi tukitko?... Ah, pater tok' on täällä.
Kuudes kohtaus.
Edelliset. Hieronymus.
HIERONYMUS.
Mi melu?
DORTHE.
Täysin suin nyt neittä torukaa!
Jotakin huutaa hän, jot' en voi oivaltaa.
Hänet riemu hurmas niin, kun kuninkaan hän kuuli...
HIERONYMUS.
Sa hankkeen ilmaisit? Kirottu lörppöhuuli!
Mun hyvän hankkeeni! Sun panna kiroaa!
Pois velho helvettiis! Hän lempii pakanaa.
DORTHE.
Kirottu! Tuomittu! Jo tulen polton tunnen!
(Laukkaa ulvoen pois.)
Seitsemäs kohtaus.
Hieronymus, Regina näkyy jälleen portilla. Sitten Bertel.
REGINA.
Aseisiin!
HIERONYMUS.
Lapseni, mua kuule! Malta! Kunne --?
REGINA (pakenee, tempaa lipun ja juoksee vallille sitä liehuttaen).
Aseisiin, sotilaat! Kuningas vaarass' on.
HIERONYMUS (kohottaen pistoolin).
Vait, petturi! Jos et, niin kuolet kunnoton!
REGINA (uhmaillen).
Jos tohdit, surmaa vaan! Aseisiin, sotajoukko!
HIERONYMUS.
Kallista ruutia! Ei auta! Kuole haukko!
(Samassa kuin hän laukaisee, lyö Bertel hänen kätensä syrjään.)
BERTEL.
Ken leikkisotaa käy? (ottaa kiinni Hieronymuksen).
REGINA.
Kuninkaan avuksi!
BERTEL.
Haa, mitä sanotte?
HIERONYMUS (repäisten itsensä irti, paeten).
Niin perin viisaasti
kaikk' oli laskettu... näin kaikki jättää saan nyt.
REGINA (laskeutuen vallilta).
Pois Stolzenfelsiin pois! Avuksi kuninkaan nyt!
Kaks siellä tuhatta on Tillyn väkeä
ja miestä kuninkaan vain seitsenkymmentä.
BERTEL.
Teit' taivas palkitkoon! (Huutaen pitkin kenttää.)
Hei, joutuin tänne, veikot!
Kuningas vaarass' on, liikkeell' on Tillyn peikot!
Ratsaille joka mies! Mun kanssain kiitäkää!
Sekunnit verta on ja hetket elämää.
(Rientää pois. Sotilaat seuraavat häntä.)
REGINA (polvistuen Maarian-kuvan eteen).
Jos harras rukous sun luoksesi voi entää,
mua kuule Maaria! Suo heidän siivill' lentää.
Oi, lyijy-askelin suo vaaran viipyä,
vaan vauhdill' aatoksen sa apu kiidätä!
(Nousee, katsellen Ruotsin lippua kädessään.)
Tää lippu sinun ei, sa maani armahainen!
(Heittää lipun luotaan.)
Pois, pois!
(Ottaa sen jälleen.)
Ei, lippu tää kädessäin liehuvainen
se vaate valkeuden ja ihmisyyden on.
Sen eestä taisteloon!
(Kiiruhtaa leiriin päin yhä lippua liehuttaen. Useita
sotilaita rientää paljastetuin miekoin portin ohi.)
Kahdeksas kohtaus.
Hieronymus. Heti sen jälkeen Larsson.
HIERONYMUS (varovasti hiipien päähine alas vedettynä).
Pois salaa pakohon!
Kuninkaan pelastus nyt myöhäistä jo lie.
Sa, kaadu korskea! Jo päättyy voittos tie.
Tähän asti, tästä ei; täss' säihkyy surmas miekka:
Täss' aaltos ylpeän hukuttaa unhon hiekka.
(Samassa kun hän rientää ulos portista, syöksee Larsson häntä
rastaan. Molemmat säpsähtävät:)
LARSSON.
Haa! Jesuiitta? Seis!
HIERONYMUS.
Pois tieltä!
LARSSON.
Vihdoin sun sain, veikko, käsiini. Sa tahdoit polttaa mun.
Nyt nahkas myyty on.
HIERONYMUS.
Sun irti päästin kerran.
Kiitokseks herjasit mua ynnä kuvaa Herran.
LARSSON (etenee yhä; Hieronymus väistyy).
Antaudu!
HIERONYMUS (vetäen estin uuden pistoolin).
Huovi pois!
LARSSON.
Sa näytät hampaitas.
HIERONYMUS (uhaten aivan portin vieressä).
Sua pyhät rangaiskoot!
LARSSON.
Ma kiitän toivostas.
(Molemmat katoavat portin taa. Kuuluu laukaus. Hieronymus tulee jälleen
näyttämölle; Larsson, oikea käsi hervottomana ahdistaa häntä ympäri
pihaa.)
LARSSON (miekka vasemmassa kädessään).
Voit, kissa, kynsiä, mut varo koiraa tätä.
HIERONYMUS.
Pois, koira herras luo. Kuninkahall' on hätä.
LARSSON.
Tää viesti henkes vie!
(Hieronymus kaatuu miekan iskusta. Larsson seisoo
neuvotonna aprikoiden. Äänettömyys.)
Nyt kuoli prelaatti.
Löin liian lujasti... totuttuun tapaani.
Isää niin arvoisaa ois säästäin pitää tullut.
Mua soimaa hirsipuu! tuo saalis sen ois ollut!
(Katselee oikeata kättään.)
Sa, sotaveikkoni! Niin, munkki, tosiaan.
Sa olet mennyttä. Miks koskit Maariaan?
Tuhmasti siinä teit. Se oli kunnotonta.
Mont' iskit iskua ja virtaa johdit monta
(Osoittaen kaulaansa.)
tähän valtamerehen. Oot vapaa virastas
ja hylkyraukaks jäät. Ain muistan intoas.
Vasempi hoitakoon nyt miekan ynnä sarkan.
(Hitaasti pois.)
Yhdeksäs kohtaus.
Hieronymus yksin, maassa pitkällään, katselee varovasti
ympärilleen ja nousee ylös. Rummun päristyksiä näyttämön
ulkopuolella.
HIERONYMUS.
Hyvin kuoltu... auki tie... se sattui paikkaan arkaan,
(Paljastaa kaapunsa alta panssarin.)
mut kiitos panssari! Vain turha mustelma!
Terästä tehty ei, mi voi sun murskata.
(Uhaten.)
En ole kaatuva ennen kuin saan ma seuran,
ennen kuin verissään nään pohjan jalopeuran.
Kolmasti petti jo tikari, myrkky mun.
Viel' kerran kentällä avoimell' onnistun.
Vaikk' itse Mikael sun kulkis kupeellasi,
salamat suojeleis sun sotalippuasi,
niin lohikäärmeenä mä kiedon piirit maan
ja murhaan myrkylläni tuon Hornan kuninkaan...
(Hillitsee itsensä.)
Voi, mitä haastan ma, jok' kannan uskon kalpaa!
Oman lausuin tuomion. Mua Herra säästä halpaa.
(Lankee polvilleen Maarian-kuvan eteen.)
Oi, äiti Jumalan, tomussa, tuhassa
sun eessäs nöyrryn! kuin voin armos ansaita?
Avojaloin käyvä oon tiet' orjantappuroiden
pyhälle haudalle ja lailla akanoiden
jalkoihis polkeva maan kaiken keretit.
Sa siihen tyydytkö? Jos lisää vaatisit,
niin lausu, Maaria! Tahdotko tuhat tulta
loistoksi alttaris? Yks sana vainen sulta
ja taivas punertaa kerettein kuolemaa.
Tyydytkö? kaikki teen, kun jälleen armos saan.
(Nousee.)
Taivaassa kirkkaus, maan päällä pimeys olkoon.
Ain Rooma seisokoon, sen valta lähestulkoon.
(Rientää pois.)
Kymmenes kohtaus.
Kätchen. Sitten Ruhtinas.
(Aika ajoittain kuuluu rummun päristystä, melua ja
hälinää näyttämön ulkopuolelta.)
KÄTCHEN (nopein askelin, korviaan pitäen).
Prr, taivas siunatkoon! Mit' on, mit' tietää tää?
On poissa ruhtinas, en neitiä ma nää.
Koko leiri raivoaa, kaikk' onpi mullin mallin,
yks käskee kentälle ja toinen sisään vallin,
ja kaikki kuiskivat puhetta salaista
maan kavalluksesta, kuningasmurhasta.
Ma, kautta sieluni, olen aivan hulluks tulla.
On niinkuin luodit -- hui! sois ohi korvan mulla.
Kaikk' onpi ymmällä. Niskaansa koitellaan
nähdäkseen, kellä viel' on päänsä paikoillaan.
Miss' onpi neitini?
RUHTINAS (tullen kiivaasti sisään).
Miss' on mun lapsein? Vastaa!
KÄTCHEN.
Jos vaan sen tietäisin!
RUHTINAS.
Niin sano ainoastaan
mit ovat äänet nää, jotk' kaukaa tuuli toi.
Tuoss' sekamelskassa yks nimi selvään soi.
Niin -- raakain soturein ma kuulin kiroilevan
nimeä tyttärein! (Äänten nurinaa näyttämön takana.)
Tuoll' yhä hurjemmin
me myrskyn kuulemme, se vyöryy tänne päin.
Miss' onpi lapseni?
KÄTCHEN.
Tääll' äsken neiden näin.
(Ääniä näyttämön takana.)
Kuolema neiti Emmeritzille, kuninkaan murhaajalle!
RUHTINAS.
Haa, jälleen nimi tuo, mi sydäntäni raastaa.
Mykäksi tulkohon se suu, mi moista haastaa.
Mun lapsein murhaaja!
Yhdestoista kohtaus.
Ruhtinas. Kätchen. Joukko ruotsalaisia sotilaita syöksee
kiivaasti näyttämölle. Niiden joukossa Larsson, oikea käsi
siteessä paljastettu miekka vasemmassa.
USEAT SOTILAAT.
Kuolema Emmeritzille, kuninkaan murhaajalle!
ERÄS SOTILAS (uhkaavilla eleillä ruhtinaalle.)
Sa paavin pakana,
miss' on sun tyttäres? Täss' ei oo armoa.
Tuo hänet tänne! Tai jos et, niin korvennamme
murhaajan pesästään ja linnan muserramme.
LARSSON (asettuu ruhtinaan ja sotilaan väliin).
Takaisin! Miehen tään ken koskee karvankaan,
saa maistaa, piru vie, terästä Ruotsinmaan.
(Ruhtinaalle.)
En laumaa, lempo soi, voi hallita ma enää.
On piru valloillaan, mut tehdään sille tenää.
RUHTINAS.
Tytärtäni etsitte? Hän mitä rikkoi, kun
herjaatte heittiöt näin kunnon linnaa mun?
SAMA SOTILAS.
Kuulkaa, hän kysyvi! Sa teeskentelet turhaan.
Sun lapses aikonut kuninkahan on murhaa.
Kun viime yönä hän siin' onnistunut ei,
hän tänään kuninkaan väijyksiin Tillyn vei.
RUHTINAS.
Jos moinen tahratyö hänen lienee tunnollansa,
jos näin hän unohti nimensä, kunniansa,
suon surmaan tyttärein! Hän käsihinne jää.
ERÄS SOTILAS.
Tuoll' on hän!
LARSSON.
Tieltä pois!
(Ympärillä seisojat tekevät tilaa. Regina syöksee näyttämölle
voitonriemuisena, mutta horjuen ja verta vuotaen, askel askeleelta
sotilaiden vainoomana, joiden paljastettuja miekkoja hän torjuu
sotalipun kärjellä.)
Kahdestoista kohtaus.
Edelliset. Regina. Kuninkaan lääkäri, useita sotilaita.
Heti sen jälkeen Bertel.
LARSSON (estäen vainoojia).
Seis!
REGINA (vaipuu vielä hymyillen ja lipusta kiini
pitäen ruhtinaan jalkoihin).
En voi enempää.
RUHTINAS.
Mun armas lapseni!
SOTILAAT (miekkansa kohoittaen).
Murhaaja kiehtovainen!
RUHTINAS (suojellen häntä).
Siis! henki hengestä!
SOTILAAT (raivoten).
Surmatkaa viekas nainen!
Hengiltä Emmeritz!
REGINA (itsekseen).
Mua vainoo valani.
RUHTINAS (itsekseen).
Hukassa kaikki on.
(Sotilaat tunkevat tieltään ruhtinaan ja Larssonin.)
LARSSON (nopeasti portilta).
Seis! ratsu kiitävi
nelistäin linnahan... Kuin? Bertel, toden totta.
Hän riemuviestin tuo, sen vannon vahingotta.
(Sotilaat kiiruhtavat portille ja jättävät Reginan, joka ruhtinaan ja
Kätcheniu tukemana vilkkaalla levottomuudella kuuntelee seuraavaa
kohtausta ja mykillä eleillä kiittää lähellä seisovaa Maarian-kuvaa.)
Kolmastoista kohtaus.
Edelliset. Bertel sidotuin otsin.
LARSSON.
Kuin laita kuninkaan?
BERTEL.
Voitto! Victoria!
SOTILAAT.
Voitto! Victoria!
LARSSON.
Hurraa, sepä kahakka?
BERTEL (hengästyksissään).
Kuningas lähestyi siis Stoltzelfelsin luokse
vähäisin parvineen, niin tiellä nousi tuokse,
valloonit hurjat nuo piilostaan syöksähtää
ja solan tukkivat. Nyt kisaan kiidetään,
viissataa ratsua nyt, peitsikeihäin juuri
kuningast' etsivä, mut suomalaisten muuri
hänet sisääns' sulkevi, teräkseen, rautahan.
Huimasti isketään. Ei armot autakaan.
Mut annas, kohtapa kohahtaa vuorten loukko,
viistoista satainen, villitty perkel' joukko
esille rynnähtää jo ryöstön riemussaan.
Nyt miehet, hevoset niin yhteen sullotaan,
ett' ykskään enää ei voi käyttää aseitansa.
Samassa kuningas horjahti ratsultansa
ja joutui vangiksi. Ja ilman toivoa
vain tähteet taisteli...
(Äänettömyys. Hämmästystä, uteliaisuutta.)
Mut mepä samassa
kuin myrsky saavuimme. Nyt alkoi toinen tapa!
Ja hurme huurusi!
(Äänettömyys.)
Mut kuningas on vapaa!
SOTILAAT.
Hurraa!
LARSSON.
Sep' oiva työ, työ kunnon sotilaan!
BERTEL.
Miss' on hän, auttaja, hän, pelastaja maan?
LARSSON.
Ken?
BERTEL.
Neiti Emmeritz.
ERÄS SOTILAS.
Mi väijyi kuningasta?
BERTEL.
Ei, hänpä kuninkaan on tuonut tuonelasta.
LARSSON (sotilaille).
Nyt, hölmöt, kuulette!
BERTEL.
Tuoss' on hän!
LARSSON.
Sanonpa:
Se vasta kuningas! Kansansa kantama!
Neljästoista kohtaus.
Raikkaita riemuhuutoja näyttämöllä ja sen takana. Kuningas
soturein hartioilla kannettuna, epää liikutettuna heidän
vilkkaita rakkaudenosoituksiaan. Lilje y.m. korkeammat upseerit
liittyvät kuninkaasen hänen näyttämölle astuessaan. Vähitellen
vaikenee sorina.
KUNINGAS.
Takaisin rivihin, lähinnä Jumalaani
ma teitä kiittää saan, te Suomen sotilaani.
Te päivän sankarit! Ma teistä ylpeilen.
Mun uljaat poikani, mist' tulleet lienetten,
ken Saimaan rannoilta, ken Ruotsin malmimailta,
ken Skottein saarilta, Rhein-mailta varjokkailta,
kaikk' ootte urhoja. Ma teille sanon sen:
kuin tänään teki nuo, niin tekis jokainen!
(Jälleen raikkaita riemuhuutoja.)
Kapteeni Bertel, te ja teidän sankarinne!
Mä uusin urhotöin palkitsen työnne. Minne
mun tieni käyneekin, te eessä kulkekaa,
miss' suurin vaara on ja parhain taistellaan.
Tää onko mieleenne? Tää teitä tyydyttääkö?
(Uusia huutoja: eläköön kuningas!)
Mut älköön palkatta nyt mikään hyve jääkö!
(Ruhtinaalle.)
Tylysti ruhtinas lastanne kohtelin.
Hän henkein pelasti, hänet nähdä toivoisin.
(Lähinnä seisovat väistyvät syrjään. Nähdään Regina
penkillä lepäävänä.)
RUHTINAS (Reginaa tukien).
Täss' on, oi kuningas, isän aarre ainokainen,
nimeni herjattu, häväisty naisen maine,
työ ylväs palkittu verellä vääryyden...
KUNINGAS.
Mit' tää on? Verissään! Ken tohtinut on, ken
näin kätens' saastuttaa?
LILJE.
Tääll' lauma harhaan viety
hurjistui vaarasta kuninkaan. Kun ei tietty
oliko elävä vai kuollut hän, niin he
sokeina raivosta näin kosti kuolonne.
KUNINGAS.
Väkivaltaa naiselle! Hävetkää!
LARSSON.
Anteeks että
mä yhdyn puheesen. Mut täällä munkit pettää
väkemme juonillaan? Ken pysyis selvin päin,
kun munkit sotaa käy?
REGINA.
Oi, armo heille! Näin
valani murtaa mun, ei käsi kuolevainen.
KUNINGAS.
Avuksi lääkäri! jos auttaa mahti mainen.
(Reginalle lääkärin hoidellessa hänen haavojaan.)
Eläkää, eläkää, ei hyvitykselle,
min saatte, eläkää isälle harmaalle!
REGINA.
Sire, kylliks elin jo... (itsekseen) vuossadan eilisestä.
KUNINGAS.
Ylevä palkkans' saa sielunsa syvyydestä;
enempää teille ei kuningas antaa voi.
Toki pyyntö lausukaa!
REGINA.
Niin, Sire... Mut, isä oi,
suo anteeks ensinnä! Tein paljon pahaa sulle.
RUHTINAS.
Kaikk' anteeks suotu on. Vain eloon jää'ös mulle!
Mit' aattein rikoit sa, työs palkinnut sen on.
Ol' rikas sydämes, mut elos iloton.
Mun siunaukseni.
REGINA.
Nyt kaikk' on hyvin jälleen.
(Suutelee hänen kättänsä.)
Äl' sure, vaikka mun sokaisi viha tälleen!
Jumalan rakkaus kaikk' kirkastanut on.
Haudalleni liljoja sa kylvä! Tahraton
kuin lumi lapses on. Ma lähden riemujuhlaan.
KUNINGAS (matalalla äänellä lääkärille).
Ei toivoa!
LÄÄKÄRI (samoin).
Ei, turhaan taitoni ma tuhlaan.
Kaks pientä pistoa ja verta rahtunen...
se vuotaa sisäänpäin...
(Ojentaa esiin kirjeen.)
Tään löysin kirjehen poveltaan...
KUNINGAS (vastaanottaa kirjeen).
Minulle? Ja "käteen?"
REGINA (huomaa sen, etsii kirjettä).
Kirjeheni!
RUHTINAS (Reginalle).
Rauhoitu!
KUNINGAS.
Kuinka niin?
REGINA (vilkkaasti).
Juur' mulle palkakseni
te myöntää lupasitte pyynnön viimeisen.
Sire, kirje antakaa... Ma avaan, luen sen.
KUNINGAS (epäröiden).
Tää kummaa on! No niin
(Ojentaa hänelle kirjeen.)
REGINA.
Kyll' ymmärrätte lopun.
Sire, ääntä hyljätyn te kuulkaa! Luokaa sopu
keskelle maailman myrskyisen riitoja.
Tänä hirmun aikana, mi riehuu armotta,
yks säde säälin ol' ja yksi toivon tähti,
te Sire! Teist' tuhansiin sydämiin valo lähti
yön synkän varjossa. Kuin silmä kuolevan
eloa etsivi, niin teitä Euroopan.
Miks tuli pilvi yön, ja tämän tähden peitti?
Miks toivo sammui pois ja sijaan pelvon heitti?
Vaviskaa itseänne, Sire! Te vannoitte
hävittää päältä maan katoolis-uskomme.
Katoolilaista siis, henkenne pelastajaa
nyt kuulkaa, kuolevaa ja teitä rakastavaa?...
Käy, voita, ollos suur', vaan älä kostaja!
Valaise tuntoja, äl' enää muserra!
Ylhäällä yli maan tään pienen, katoovaisen
on armo ijäinen ja lempi jumalainen...
Käy Herran voimassa!... (Repii kirjeen.)
Se loppui.
(Hänen silmänsä sulkeutuvat, hän vaipuu hiljaa maahan ja kuolee.)
RUHTINAS.
Armahain!
Oi, kuollut!
KUNINGAS.
Eestä mun!
HELMBOLD.
Ja eestä miljoonain.
KUNINGAS.
Ken kirjeen kirjoitti?
HELMBOLD.
Kannella illan taivaan
käy tähdet korkeat. Yks putoo maankin vaivaan
ja ilman hohdolla kirkkaalla hopeoi.
Ken, mistä? Kuningas, äl' tuota kysy, oi!
Hän oli laps sen maan ijäisen, ihanaisen,
mi sisällämme on. Sa siihen tyydy vainen,
jos sieluhusi se loi valon hetkisen.
RUHTINAS (ylevästi).
Sua kiitän Jumala! kuin laiva merehen,
jäljittä vaipuvi sukuni suuri ennen.
Mut että kirkas on sen kilpi hautaan mennen,
sua siitä ylistän, sa taivaan Jumala!
KUNINGAS (syvissä mietteissä).
Ma siunaan oppias, katoolilainen sa!
Ja usko jokainen, mi kunniaks on Luojan,
se olkoon siunattu ja saakoon turvan, suojan.
Mik' olen, tuntoja ett' tuomitsisin näin?
Vain kurja syntinen, maan harha silmilläin.
Katoolilaiset niin kuin lapset Luteeruksen
me kaikki eksyimme sodassa kauhistuksen.
Te uskot kristityt, oi rauhaan yhtykää,
Isältä samalta te armo etsikää!
Sa kaikkivaltias, sun haihtuu edestäsi
maan kansat, vallatkin. Ylistää nimeäsi --
se korkein uskonto.
(Lyhyt äänettömyys. Sotilaille, viitaten Reginaan.)
Hän kuoli hymyillen
edestä uskonnon ja tunnon vapauden.
Soturit, kunniaa!
(Kuningas ja upseerit paljastavat päänsä, koko sotajoukko tekee
kunniaa. Lyhyt äänettömyys. Sitten peittää kuningas taas päänsä ja
huutaa raikkaasti:)
Työ meill' on tähdellinen.
Nyt, pojat, taisteloon! Kun usko jokahinen
on vapaa eteläst' ain Pohjan äärihin,
niin täys on päällä maan työ Kustaa Aadolfin.
N:o 9.
Suomen ratsuväen marssi kolmenkymmenen vuotisessa sodassa.
Meill' Pohjolan luminen on kotimaa,
sen rannalla lietemme nyt leimuaa,
käs' jäntevä, vahva on kalvoillekin
ja jalosti povemme sykkäilevi.
Ja usein Nevan vettä ratsut kaahlella sai,
ne ui yli Weikselin kuin pitoihin kai,
ne aseemme Rheinin rannalle toi
ja Tonavasta keisarin maljoa joi.
Jälet poron ja tuhkan yli josp' samoaa,
valon kypenet ne välkkyvi kavioistaaan
kuin koi-miekan säihkyvä sivallus
ja Pohjolasta koittanut on vapaus.
(Laulun aikana astuvat sotilaat rivittäin kuninkaan ohitse, samoavat
ulos linnan portista ja asettuvat taistelujärjestykseen. Vallit ovat
täynnä linnan asukkaita, naisia ja lapsia. Ryhmä näyttämöllä: kuningas
ja ruhtinas ojentavat kätensä toisilleen maahan vaipuneen Reginan
ylitse.)
(Esirippu alas).
End of Project Gutenberg's Regina von Emmeritz, by Zacharias Topelius