Ja viinit luostarin.
LARSSON.
Ma join.
ENSIM. UPSEERI.
Kuink' kauvan?
LARSSON.
Päivää kuus.
TOINEN UPSEERI.
Oh, helvetti!
LARSSON.
Niin, niin, ma mitä taisin muuta?
Kaks sataa aamia, ne kutkuttaa voi suuta,
ja ehta rheiniläistä! Viikon asustin
ma kellarissa, join ja väliin suutelin.
ENSIM. UPSEERI.
Kas lempo!
TOINEN UPSEERI.
Maljasi!
LARSSON.
Minust' on yhdellainen.
Noch einmal -- viiniä! -- sanoopi ranskalainen.
(Kätchen tuo viiniä.)
ENSIM. UPSEERI.
Yks ääni Larssonille!
TOINEN UPSEERI.
Taikka sataa kaks. (Juovat.)
BERTEL (itsekseen, miettien).
Täss' onpi salaisuus, min vaadin valoisaks.
(Ääneen Kätchenille.)
Sano, Kätchen, tänään kun mua uhkas kuolon käsi
ja sinä päästit mun, ken olin mielestäsi?
KÄTCHEN (naivisti).
Kah, uljas ritari, -- vaikk' kyllä keretti.
BERTEL.
Kas niin, sa puhuthan nyt totta?
KÄTCHEN.
Tietysti.
BERTEL.
Oletko nähnyt kuinka neitis silmät palaa
seurassa kuninkaan, kuin kohtalo ne salaa
olentons' oikean yön verhoon.
KÄTCHEN.
Enkä ma sit' ole huomannut.
BERTEL.
Ken on hän? Ilmoita!
Hän onko enkeli, tuo valtaneitis tumma,
vai musta demooni, joll' onpi voima kumma
sydämet kahlita? Ma katsoin, vapisin
ja ihailin. Kuin pilvi, kielin tulisin
mi yöstä haastavi, hän kauhistaa ja hurmaa.
Hän luotu jakamaan on onnea vai surmaa?
Ma pelkään, koska nään tuon tulikatsehen
kuningast' etsivän.
KÄTCHEN.
Ma mitään pelkäis en,
ellei tuo pater... Sht! Rasahti pensas tuolla...
Niin, hän on kaiken syy, ja tähän tahdon kuolla,
jos hän ei ilmahan räjäytä meitä. Niin,
se mies hirveä. Se pitäis panna kiin'.
(Salaperäisesti.)
Mut neiti hyvä on, kun vaan hän saapi syödä.
Pater antoi tikarin ja käski hänen lyödä...
ja neiti sanoi näin: Tikari Juudithin!...
BERTEL.
Haa!
KÄTCHEN.
Sitten... ah!
(Kiiruhtaa nopeasti pois äkätessään Hieronymuksen, joka muiden
huomaamatta näyttäytyy hetkisen puiden välissä.)
BERTEL.
Jää! Kuin? Tikari Juudithin!
Siis murhaa! Taivas! O, demooni kaunis sua!
Ei kätes koskea saa Herran voideltua.
Kuningas saakohon täst' tiedon. Kirje!... Niin.
LARSSON (juomapöydän ääressä).
Blitzdonner Pappenheim! Juo Bertel! Nähkääs, siin'
hän kanssa neitosten naljailee nurkassansa.
Höh, pääsky tahtooko kilpailla kotkain kanssa?
ENSIM. UPSEERI.
Nyt, Larsson, laulua!
TOINEN UPSEERI.
Viinistä laulakaa ja isänmaasta!
LARSSON (hullunkurisesti linnaan osoittaen).
Mut kuningas?
ENSIM. UPSEERI.
Kuulla saa.
N:o 5. Sotilaslaulu köörineen.
LARSSON.
Kas, Suomessa puuroa söimme me vaan
ja se kaljoilla kasteltihin
ja laihoina kuin lehmät Egyptin maan
me auralle asteltihin.
Ja myllyhyn vietihin tynnyri, kaks
ja tultihin kirkossa hurskahammaks;
Tään ensi maljan, hurraa!
Sen, veikot, sen Suomi saa.
UPSEERIT.
Tään ensi maljan, hurraa! j.n.e.
LARSSON.
Käs' kalvassa sitten me kaahlattihin
yli virtojen vierahien.
Ja Tilly jos einehen tarjosikin,
me maksoimme illallisen.
Ja paavilta viinit me juotihin, hei,
ja nunnat ne suukotta päässehet ei;
Tään toisen maljan, hurraa!
Sen, veikot, sen paavi saa.
UPSEERIT.
Tään toisen maljan hurraa! j.n.e.
LARSSON.
Ja vaikkapa vertakin vuodamme me,
niin vuotavi viiniäkin;
ja kuninkaan eestä jos taistelemme,
niin taistavi kuningaskin.
Mut viinien virroilta kun palataan,
niin kunnian taas kotipuurot ne saa.
Tään viime-maljan, hurraa!
Sen, veikot, sen kuningas saa.
UPSEERIT.
Tään viime maljan, hurraa! j.n.e.
ENSIM. UPSEERI.
Toveri, kiitän sua!
LARSSON.
Eläköön kuningas!
(Bertelille.)
Blitzdonner Pappenheim! Miks yksin oksallas
viserrät etkä juo kuninkaan maljaa, sirkku.
BERTEL (pikaisesti).
Kapteeni, sellaiseen on mulla miekka virkku.
LARSSON.
Tuhmuutta! Tiedän sen, sa osaat taistella.
Mut, juo tai hiis sun vie, eläkä murjota!
Riivaako rakkaus? No, noh, elähän suutu.
Ma tiedän totuuden, mi milloinkaan ei muutu.
(Hyräilee.)
Kun rakkaus saapuvi, tuo pieni painajainen,
sa kihlaa tyttönen, -- mut ota maljanainen!
ENSIM. UPSEERI.
Hyvä sääntö siveyden.
TOINEN UPSEERI.
No, järkeä on siin'.
BERTEL (hajamielisenä).
Hyvä, sangen hyvä.
LARSSON.
Heit' tuo muoto helvettiin!
Kas, Oppenheimissä, sa etkö kuullut veli,
ma nunnaa kuutta kuink' yht' aikaa rakastelin;
Ja mik' ol' seuraus? Joo, janon hirveän
ma sain, ett' aamia join päälle seitsemän.
Elä siinä huokaile! Jos kaipaat kassapäitä,
me tuomme tusinan ja sitten juomme häitä.
BERTEL (kärsimättömästi).
Sa vanha hurjapää!
(Nousee pikaisesti ylös ja menee).
Toinen kohtaus.
Edelliset, paitsi Bertel ja Kätchen.
LARSSON (menevän jälkeen).
Sa narri rakkauden!
ENSIM. UPSEERI.
Toverit;, kuningas tään linnan neidillen
hymyilee hellästi.
TOINEN UPSEERI.
Pah, tuoko tumma kulta,
min silmäst' tikkuhun voi varmaan saada tulta.
ENSIM. UPSEERI.
Käy kuiske kuninkaan olevan vaarassa...
LARSSON (pöydän ääressä).
Eläköön!
TOINEN UPSEERI.
Munkkeja...
LARSSON (kovemmin).
Eläköön!
ENSIM. UPSEERI
... Liitossa...
LARSSON (lyö pikarin pöytään).
Eläköön!
TOINEN UPSEERI.
Munkitko? Ei kiitos.
LARSSON.
Miks ei sitten?
Sama kelle juodahan seurassa ystävitten.
Kuningas vaarassa? Väkensä keskellä?
Ken moista uskovi, on lurjus, sanon mä.
TOINEN UPSEERI (käsi miekankahvassa).
Tuo sana takaisin!
LARSSON.
Ei koskaan maan tän päällä!
TOINEN UPSEERI (miekkansa paljastaen).
Se maksaa elämäs.
ENSIM. UPSEERI (pälyen ympärilleen).
Kuningas kuulee täällä.
LARSSON (vetää miekkansa).
Edestä vanhan Ruotsin!
TOINEN UPSEERI.
Garde!
ENSIM. UPSEERI.
Seis, hullut te!
Ken tahtoo tapella, hän käyköön vallille,
ei tänne, jossa se säikyttää ihmisiä.
Kuningas odottaa juur' tsaarin lähettiä,
mi meit' on seurannut yöt päivät ratsullaan
ja tässä linnassa vast' tapas kuninkaan.
LARSSON (pistäen miekkansa tuppeen.)
Hiis vieköön, pajari! Pajari meille näytä!
TOINEN UPSEERI.
Kapteeni hyvitystä!
ENSIM. UPSEERI.
Dame, sa miekkas käytä,
kun Tilly ryntää päin.
LARSSON.
Tuo oikein haastelee.
Kätesi, veikko, noin; mun viina villitsee.
(Oikoen univormuaan.)
Ei toki nähtäne mun olleen juomapäällä?
Mun miekkani?... Ai hiis, se väärinpäin on täällä.
(Kaikki menevät sotilaiden seuratessa heitä soihtuineen.)
Kolmas kohtaus.
Ruhtinas, hovipuvussa, käsi siteessä, Reginan käsivarteen
nojautuen, pukuna on musta sametti hopeareunuskirjailuineen
ja hohtokivinen otsanauha. Heikko kuutamo. Linnan molemmat
kerrokset valaistut. Sittemmin asemies.
RUHTINAS.
Siis puhu lapseni! Mua pyysit kanssasi.
Selitä asias, on tärkki aikani.
Mua vuottaa kuningas.
REGINA (syvästi alakuloisena).
Isäni!
RUHTINAS.
Vielä kerran!
Isäni! kuulla saan siis vielä, kiitos Herran,
maan päällä yhdeltä tuon sanan suloisen!
REGINA.
Ah, välillämme yö on ollut pimeyden.
Sa voitko unhoittaa, kuink' olin sulle paha?
RUHTINAS.
Välillä sun ja mun vain lempi tuomitkahan!
Oi, yö on kaunis niin! Niin taivas kuulakas!
Olen melkein terve. Nyt ma oon niin autuas.
Unohdan linnani, min Ruotsi otti multa
ja että miehet nää tuhosi veljet sulta;
Olen tänään tyyni niin, niin rikas, riemuinen:
Ma sainhan sinut taas, -- sain jälleen tyttären!
Kaikk' kaunat, ohdakkeet pois mielestäni ma kitken
ja oman tyttärein povella ilost' itken.
(Tyynemmin.)
Mut tässä riemujani jokellan lapsena
ja aika rientävi. Sano, mitä kaipaat sa?
Nuor' olet, kaunis myös. Täss' otsass' ylevässä
asuvi jalous ja katsehessa tässä
totuuden ylpeys. Mi suru mieltäs syö!
(Suutelee häntä otsalle.)
On lapsein viaton.
REGINA.
Sun lapses on kuin yö,
min sumuja et nää. Taritsit mulle eilen
ritaripuolison turvaksi elonteille.
Min silloin hylkäsin, nyt vastaan otan jo.
Sun onpi kohtaloni.
RUHTINAS.
Mitä? Katuuko
jo pahantekijä? Ei, jalo tyttäreni,
sun uhris liikaa on, se murtais sydämesi.
Sa olet vapaa. En sua tahdo pakoittaa.
REGINA.
Ma pyydän, Lichtenstein te mulle antakaa.
RUHTINAS (hämmästyneenä).
Sa sitä pyydät?
REGINA (ponnistuksella).
Niin.
RUHTINAS.
O, naisen sydän sua!
No niin, ma ilolla hänet tahdon omaksua.
REGINA.
Mut tänne, keskelle vihollisjoukkojen
ma, tytär ruhtinaan, voi enää jäädä en.
Huomenna varahin, kun päivä kultaa itää,
se lupaa, matkalla mun Wieniin olla pitää.
RUHTINAS.
Huomenna?
REGINA.
Ennen jo, tän' yönä, paikalla.
RUHTINAS.
Se mahdotonta. Ilman seurajoukkoa!
REGINA.
Sen antaa kuningas.
RUHTINAS.
Tän' yönä! Mikä juoni?
REGINA.
Et tiedä isäni; yks hetki tääll' on tuoni.
Vapisen itseäin. Sun äsken sanoissasi
"On lapsein viaton!" -- mua poltti suudelmas.
Et tiedä, sanat nuo kuink' kaikui kauhistusta;
ma toivoin, että mun ois niellyt multa musta.
Oi, suo mun paeta.
RUHTINAS.
Tää arvoitusta on.
REGINA.
Oi, isä, isä, suo mun päästä pakohon.
RUHTINAS.
Ei, minä kiellän sen. Mi täällä vaara oisi,
jost' ei sua kuningas, ei isä auttaa voisi!
REGINA.
Siis tiedä...
ASEMIES.
Ruhtinas, teit' olen etsinyt.
Kuningas lähtevi juur' huoneesensa nyt.
(Asemies pois.)
RUHTINAS.
Tyyn' ole tyttärein! Hyvästi, Herran huomaan!
Yks seikka! Varo, kun kuninkaan iltajuomaa
sa laitat, että ei sun rippi-isäsi...
Sa ymmärrät... (Painolla.) Nyt kuningas on vieraani.
(Pois.)
Neljäs kohtaus.
Regina. Sitten Hieronymus.
REGINA (yksin).
Vieraasi, isä oi, mi vienyt lapseltasi
autuuden kruunun on... sitä hellit povellasi!
Sa menet, jättäen mun tänne vangiksi,
miss' suuri sallimus mun pienen murtavi.
Et tiedä, isäni, kuink' köyhäks, hyljätyksi
on tullut tyttäres! Ma olen yksin, yksin.
Taivaani pilvess' on ja sielussain on yö.
Et tiedä, isäni, kuink' ihmissydän lyö,
kun pyhin, korkein, ikuisin, ihanaisin
loistonsa kadottaa ja usmin uhkaavaisin
silmistä toivovan yhäti pimittyy
sydäntä kauhistain kuin synti, rikos, syy...
Syy? Rikos?...
Niin, niin, niin! Vaikk' iskis tuhat tulta,
on synti surmata! saa vastuuks taivas multa.
Haa, olen kärsinyt; en minä väistynyt;
sa äiti Jumalan, sa oot mun pettänyt!
Sun eestäs taistelin; sun kostanut ma oisin
ja vieläi kostaisin, jos kurja kuolla voisin,
mut joka kerta kun sult' anoin uljuutta,
sun vastaukses vaan ol' kuolonkauhua...
Maa pettää, taivas horjuu... Itse äiti Luojan
rikosta vaativi. Ma mistä löydän suojan,
kun hän on murhaaja. (Kauhistuen.)
Pois, pelkään itsekin!
(Samalla kuin hän tahtoo rientää pois seisoo Hieronymus hänen
edessään.)
HIERONYMUS.
Ja sitten taivasta synneistäs syytät näin?
REGINA.
Äl' koske minuhun!
HIERONYMUS.
En pakoas ma estä.
Mit' onpi vala vahvin! kupla, jok' ei kestä!
Vain ääni, henkäys! Vain oikku hetkisen,
mi hetkess' sammuvi. Sua siitä moiti en.
Miks viivyt? Wieniin käy, hovissa heilakoitse,
sen pidot pimennä, sen syömet tuleen loitse,
saleissa sametin, timanttein loistossa,
unhoita kantanees myös nunnanhuntua!
Ja koska ritari, himonsa orja, siellä
valaansa kuiskivi sun korvaas mesikiellä,
hymyillen vastaa vaan: Valaanko uskotten?
Sen vannoin minäkin... mut kuinka pidin sen?
REGINA.
Te ootte saatana. Mua ette tahdo säästää.
En voi ma... Armoa!
HIERONYMUS
Sa Saksanmaan voit päästää,
ja lähde et. Kas, kansas verta vuotavi,
sen joukot lyöty on, jo Rooma horjuvi,
kas, jalka vierahan sen niskan polkee ylvään,
sen kruunun anastaa ja murtaa muiston pylvään...
REGINA.
Miks salamaansa ei lähetä taivaan yö?
Miks ei se kuninkaan tän joukot maahan lyö?
Ma olen nainen vaan. Se terä, jonka johtaa
hänen tahdoin rintaansa, mun rintaani vain kohtaa...
HIERONYMUS.
Kauhistus täyttävi nyt Herran temppelin.
Uskomme lippu on jaloissa keretin;
mut jälkimaailma saa kummaks kuulla kerran!
Hän, jonka kätehen voimansa antoi Herra,
hän kielsi...
REGINA.
Lakatkaa! Rukoilin, kerjäsin,
ja te mun tuomitsette töihin helvetin.
Haa, se on rohkeaa. Olenko orja, vauva
ma tytär ruhtinaan? Jo käynyt liika kauvan
oon kahlehissanne, ne rikki repäisen.
Ma jälleen vapaa oon. Ma itse vallitsen
käteni, sydämein. Maailman eteen tulla
ma tahdon katseella ja päällä nostetulla.
En enää hävetä isääni tahdo ma,
vavista kuningasta puna poskilla.
Mun teitte murhaajaks. No niin, -- ma vielä voitin;
nyt teitä inhoan kuin ennen kunnioitin;
sen vielä tehdä voin. Valitkaa uhri muu,
mi taipuu paremmin työhönne kirottuun!
Ma teitä halveksin.
HIERONYMUS (itsekseen).
Työ tekijääkö soimaa?
Vai niinkö? (Ääneen.) Lapseni, pilkkaatko taivaan voimaa?
Mik' katse!
(Regina katsoo häneen terävästi.)
REGINA.
Kauhistun. O, äiti Jumalan,
suo anteeks sokeutein, kun kätes valkean
ma luulin hijoneen tuon tikarin. Et sinä
sit' tehnyt, hän sen teki; siksi petyin minä.
sun kätes puhdas on, mut hänen verinen.
Taas Jumalan ma sain, sain jälleen sydämen.
(Tahtoo mennä.)
HIERONYMUS (itsekseen.)
Väär' usko tarttuvi. Tääll' ilmassa on harhaa.
Yks lääke vielä on. (Pidättäen Reginaa. Ääneen.)
Näin ylpeyteni parhaan
ma näänkö sortuvan? Kuink' usein sanoin ma:
Ei tätä sydäntä maailma valloita.
Ol' turha toivoni. Suureksi surukseni
nään synnin pauloissa jo nuoren sydämesi!
Naissynti yks, jost' et sa ennen tietänyt,
syliinsä mustaan on hurskautes syleillyt.
Miks uskos horjahti. Sa mieti mielessäsi;
miks petti tikari? miks alas vaipui käsi?
Mi muutti rikokseks muinaisen pyhän työs.
Yks katse, sana! Haa, huomaatko synnin yös?
Sa onneton, miest' tuota, miestä koston, joka
maas, uskos häväisee, min nimikin on loka,
miest' tuota jota sa vihasit vihalla,
kirolla kirosit, -- miest' tuota... lemmit sa!
REGINA (hämmentyneenä).
En teitä ymmärrä. Te kauhistatte mua.
HIERONYMUS.
Jyrkänteen reunalla suo varoittaa mun sua.
Et punaa häpeän poskilles tahdo sä;
nyt neiti Emmeritz punastuu lemmestä!
Et tahdo surmata. Ja surmaat sielus kalliin...
REGINA.
Mitä hän lausuvi?
HIERONYMUS.
Viel' aika avun sallii.
Vihaasi palaja; valaasi vaadi en:
Sun säästän surmasta tuon vääräuskoisen.
En usko kätehes. Se määrässään ei kestä;
käs' toinen tarpeen on, käs' tehty teräksestä.
Yht' anon sulta vaan: sa saata kirje tää
kuninkaan käsihin.
REGINA (epäillen).
Se mitä sisältää?
HIERONYMUS.
_Hic usque ibis, nec ultra.
Hic fluctus tui superbi requiescent_.
Tähän asti olet käyvä, mutta et etemmäksi.
Tässä on aika ylpeyden aaltojesi asettua.
REGINA (arasti).
Siin' onko myrkkyä?
HIERONYMUS.
Kuin? Paperinko alla?
Kaks onpi vaalia tuoll' uskon pilkkaajalla:
Jos Kustaa Aadolf kuolee, voitto kirkon on,
mut jos hän kääntyvi katoolinuskohon,
se viel' on enempi. Tahdotko kirjeen viedä
tän' yönä jo?
REGINA (viipyen).
Sen tahdon. (Itsekseen). Aikeitaan en tiedä.
HIERONYMUS (kaksimielisesti).
Hyvästi. Kirjeessä on henki kuninkaan.
(Itsekseen pois mennessään).
En usko hänehen. Siell' itse olla saan. (Menee).
Viides kohtaus.
Regina yksin. Sitten Kätchen.
REGINA (katsellen arasti ympärilleen).
Kuningas Ranskanmaan, yhdeksäs Kaarle herra,
sai lahjaks kaunihin rukouskirjan kerran,
mi häntä miellytti monilla kuvillaan,
somasti painetuilla, kirjokansillaan.
Eräänä päivänä hän löyttiin kankeana
tuo kirja kädessään, sen myrkyn murhaamana.
Näin kuninkaita tapetaan. Sit' tarkoittaa
myös tääkö vois?...
(Kätkee kirjeen povelleen).
Käy piiloos, lintu kuolon maan,
siks kuin sun liekki syö, mi siipes mustan päästää?
Elämä kuninkaan? Miks tahdon sitä säästää?
Siks onko suur' hän niin, kun kantaa kruunua?
Ma enkö uskaltais? Hän onko Jumala!
Ei, häntä vihaan! Niin ma vihaan...
KÄTCHEN (laulaen puiden takana).
Ja jospa lehdon varjossa
ma kohtaan armahain,
niin tiedän, miksi laulan ma,
miks kaikk' on kultaa vain.
Ja illan kuu ja kaste yön
ja kuiske puun ja tähtivyön,
ne kertoo, miksi sykkii syön,
kun saapuu armahain.
REGINA (joka haaveksien on kuunnellut laulua).
Silmäin kastuu!
Sydän, mi valkeus sun yöstäs hiljaa astuu
kuin iltatähtönen helmasta hämärän.
Ma häntä lemminkö?... Niin mulle sanoi hän.
KÄTCHEN (tullen esiin).
Noh, kiitos Maarian! Ma teidät löydän tässä.
Kuin hullu juossut oon ma teitä etsimässä!
Miss' ootte viipyneet? Mit' teette yksin näin?
Runoja teettekö tai muuta sinnepäin?
Kun minä yksin käyn kuun kanssa illan suussa,
niin mulle laulun luo jokainen lehvä puussa.
REGINA (häntä kuulematta).
Ma häntä lempisin!
KÄTCHEN.
Teit' itse kuningas
on kaivannut.
REGINA (tarkkaavaisesti).
Hän? Mua?
KÄTCHEN.
Kun viinin kannoin, kas
hän minut luoksensa suvaitsi viitata
ja kysyi multa näin (matkien kuningasta):
"Miss' onpi neitis?" Ma
näin syvään niijasin ja virkoin vavistuksin
(mut majesteetti mult' ei tullut sanotuksi):
"En tiedä ollenkaan", ma sanoin. Synkälle
hän silloin näytti; sanoin: "palvelijanne!"
niin syvään niijaten matolle kirjatulle
ett' aivan lyykistyin. Hän silloin nauraa mulle
suvaitsi armossaan.
REGINA (hymyillen).
Mun Kätchen-rukkani!
KÄTCHEN.
Oh, niitä kestejä! Se vasta syöminki
ja juominki! Ja kuink' upseereja ol' monta
uljasta, sulkapäätä -- aivan sarvetonta!...
Yks heistä varsinkin... En muuta sano ma,
mut sokko oon, jos hän ei teitä rakasta.
REGINA (nopeasti ja haaveksivasti).
Oi, sano, rakkaus se onko ihanaa?
KÄTCHEN.
On kyllä, kun vaan saa sen, jota rakastaa.
REGINA (kuin edellä).
Edestä lemmittynsä, sano, voiko kuolla?
KÄTCHEN.
Tietysti. Mutta niin ei usein tarvis huolla.
(Itsekseen.)
Luutnantti Bertelkö noin häll' on mielessään?
REGINA (epäillen).
Mut toista uskoa jos lemmitty on tää?
KÄTCHEN (itsekseen).
Se onpi luutnantti. (Ääneen.) Niin hänet kääntää täytyy
oikeesen uskohon. Mut ilta hämärtäytyy.
Pois tulkaa, myöhäist' on. Tuo valo, katsokaa,
kuninkaan huoneest' on. Kun eilen tarkastaa
sit' tahdoin hiipien, niin arvatkaa, min kumman
ma siellä löysinkään. Niin, salaoven tumman!
REGINA (kääntyneenä kuninkaan ikkunoiden puoleen).
Pala tähti yössäni! Nyt lempeen uskon ma.
Nyt häntä rakastan, jota vannoin vihata.
KÄTCHEN (käyden edellä).
Pois neiti tulkatte!
REGINA (alttiuden innolla).
Kaikk', kaikki tieltäs haihtuu,
Sa yöni aurinko!... Mut vaikka kaikki vaihtuu,
yks pysyy, uskoni. En tahdo taivaassa
sun tähtes punastua... sinut käännän ma!...
(Poistuu hitaasti Kätchenin kanssa.)
(Esirippu alas).
Neljäs näytös.
Yö. Kuninkaan vastaanottohuone Emmeritzin linnassa. Keskellä taustaa
ovi, jonka auetessa nähdään vartio, Bertelin johtamana, esihuoneessa.
Taustassa oven molemminpuolin kaksi alkovia punaisine esivaatteineen.
Vasemmalla etualalla kuninkaan kirjoituspöytä, täynnä karttoja ja
papereita. Korkeita hopeisia kynttiläjalkoja. Upea kalustus.
Ensimmäinen kohtaus.
Kuningas. Akseli Lilje. Lähetti. Ruotsalaisia upseereja.
KUNINGAS (lähetilleen).
On juhla loppunut. Vie levolle bojaari.
Hän kestittävä on kuin ois hän itse tsaari.
Ei kalpaa ole nyt kalliimpaa päällä maan
kuin miekka miehen tään, lepäävä huotrassaan.
Vieraamme Moskova on tänä yönä. Alla
hän Ruotsin lippuin maatkoon. Vaan jo yö on vallan.
Ken tietää huomenen, mit' on sen helmassa?
Bojaarin kunniaks sa vahdit aseta!
Hyvästi.
(Upseerit ja lähetti menevät.)
Toinen kohtaus.
Kuningas. Akseli Lilje.
KUNINGAS (nousee miettiväisenä. Seuraava sanotaan enemmän
itsekseen kuin Liljelle).
Ma oikein arvostaa voin, naapurini, teitä.
Yhteinen vihamies ja etu liittää meitä.
Hän joukon tarjoo, jolla Sigismundin ma
musertaa voisin, kun on keisar' murskana.
Näin kummat hedelmät voi itää voitoistamme.
Kanssamme Novgorod, Moskova puolellamme
ja vait on Warssova... vai murtunut jo lie?
Idän salpa seista saat! Mun tieni Wieniin vie
ja sieltä Roomaan... jos ei sitä ennen viene
jo holviin Riddarholmin... se ei teidän tienne,
bojaarit Moskovan! Bosporon rannoille,
sydämeen Asian kuin Aleksander, se
tie myöskin laatuun käy, ken halaa maailmoita.
Te käykää itähän, ma tahdon länttä hoitaa.
Suo lentää kotkan vaan ja juosta leijonan;
maailma suuri on, kateelle ahdas vaan.
Jos koska päivä saa, jot' tuskin aavistamme,
kun jättivalta uus lähestyy rantojamme,
niin syy ei ihmisten, jos vyöry armoton
tuo meidät hautaiskin... se syy maantieteen on.
(Äänettömyys. Sitten Liljelle.)
Bojaarin näitkö?
LILJE.
Näin.
KUNINGAS.
Mit' arvelet?
LILJE.
Sire?
KUNINGAS.
Parta
on hällä pitkä, vai? Mut sanojansa karta!
Hän tarjoo miekkansa, se meille hyödyks ois.
Mit' uskot? Hän...
LILJE.
Bojaari?
KUNINGAS (syvissä mietteissä).
... Perijämme ois?
LILJE.
Sen Herra estäköön!
KUNINGAS.
Viel' ei tok' Itämerta
tuo kotka leikattu saa lähestyä. Mut kerta
sen varmaan tekee hän; ain kasvaa siivet sen.
Stolbova kylä on ja minä ihminen.
(Muuttuneella äänellä.)
Mut jättäkäämme tää. Mit' uutta?
LILJE.
Joka hetki sanomat kertoo, kuink' käy Ruotsin voittoretki.
(Jättää kuninkaalle joukon kirjeitä.)
KUNINGAS (silmäillen yhtä toisensa jälkeen).
Tott... aurani! Noh, Herran nimessä
hän saakoon Bremenin... Thurnilta Böhmistä...
Banér... ja Torstenson. Tuo Lennartini sentään
on paras kaikista, hän niinkuin nuoli lentää...
Baudiista sanoma, ett' Tilly, Fugger ja
Altringer matkall' on... kolm'kymment'tuhatta...
Korpraali vanha, kas taas näyttää kynsiänsä.
Hän Breitenfeldissä kärvensi kähäränsä,
mut jälleen pantteri liikkeellä on ja hän
nyt näyttää hyppyhyn hirmuiseen hiipivän.
Hyvä. Luojan avulla kaikk' kääntyvä on parhain.
Toki tiedustelkaamme. (Liljelle) Huomenna miestä varhain
seitsemänkymmentä, valmiina olkohon.
Heit' itse johdatan.
LILJE.
Se liian vähän on.
Voi vaara tulla.
KUNINGAS (jatkaa häntä kuulematta).
Kirje? Eikä allekirjoitusta.
(Lukee.)
"Kuningas, varokaa! Teit' uhkan vaara musta.
Valitse keinojaan ei vihamiehenne;
Jo terää hijotaan, johonka kaadutte.
Myös iltajuomaanne en soisi teidän juovan"...
(Keskeyttäen)
Käy, kutsu ruhtinas! (Lilje antaa määräyksen vahdille.
Ylenkatseellisesti)
Tää työt' on pahansuovan,
mi rauhass' uinua ei sallis kuninkaan
ja uskoa ei ihmisiin, ei Jumalaan.
Mitä luulet, Lilje, sa?
LILJE.
Uus sana juuri juoksi,
ett' äsken paennut on vihollisen luoksi
upseeri korkea... von Alten...
KUNINGAS.
Hän? Vai niin.
Es'merkki hyvä ei. Parempi kuitenkin
kuin huono ystävä, on suora vihollinen,
Sa katso, tähän että loppuu luopuminen.
LILJE.
Sire, elkää syöksekö huomenna vaarahan!
Miest' tuhatt' ottakaa...
KUNINGAS.
Kuin Lilje? Leikkaathan
näin suomalaistes kunniaa, sen sanon.
Sa tuhat tarjoot, kun ma seitsenkymment' anon.
Mist' asti väkenne niin vähäks arvaatte?
LILJE.
Miljoonain ääntä nyt minussa kuulkatte!
Sire, aatelkaa, mit on nyt elämänne meille?
Se luoti, tikari, mi tuopi turman teille
se portit kohtalon juuriltaan järkyttää,
ajan muodot muuttavi, maan piirin pimittää.
Te, -- yksin enempi kuin kaikki sotalaumat,
teit' yksin pelkääpi Wien, Rooma, Juutinraumat.
Jos voitoistanne nyt te temmattaisiin pois,
niin työnne suuri tää tomuna kohta ois.
Te sydän olette täss' ajass' synkeässä,
teiss' yksin totuus on ja valonaika lässä.
Henkenne säästäkää siis suojaks ajan sen,
sill' ilman teitä se pimentyy verehen.
Jos piru viisas on kuin kerrotaan, hän hymyy
miestemme miekoille, hän leirihimme lymyy
hahmossa jesuiitan teitä etsien
ja toiveet musertaa hän vuosisatojen.
KUNINGAS.
Jumalaan luottamus on kuninkaiden vahti.
Pahalla tahto on, mut silti viel' ei mahti,
Ei niinkuin etana voi elää kuningas.
Niin suur' ei vaara viel'. Yks viel' on voimakas,
Hän, joka kättä tätä käyttää heikkoa
ties aseeks aikojen, hän kyllä korvaa turman.
Hänen työnsä seisovi. Ja jos ma saankin surman,
hän varmaan voimansa voi antaa toiselle
mun työni täyttääkseen. -- Kuin käskin, tehkätte.
Kolmas kohtaus.
Edelliset, Hovipoika ilmoittaa Ruhtinas Emmeritzin.
HOVIPOIKA.
Ruhtinas Emmeritz... (poistuu jälleen).
KUNINGAS.
En kauvan teitä estä.
RUHTINAS.
Siro, käskekää.
KUNINGAS.
Vain hetken ihmiselo kestää.
Huomenna eroomme; yks sana suokatte.
On kumma aika tää, me jossa elämme.
On kuin nyt ihmiset ja luonto huutais: surkaa!
maan vahvuus vapisee ja Etna tulta purkaa;
päivässä, kuussa on nyt nähty kummia;
käy irti kato, rutto, nälkä, kuolema.
Ja kaikkialla vaan maa huokaa hurmeissansa,
on miekka vasten miekkaa, kansa vasten kansaa.
On polku pettävä ja aika verinen,
mut miss' on rakkaus ja rauha Kristuksen?
RUHTINAS.
Se liian totta on.
KUNINGAS.