REGINA VON EMMERITZ
Näytelmä viidessä näytöksessä
Kirj.
Z. TOPELIUS
Suomentanut
Eino Leino
Porvoossa,
Werner Söderström,
1899.
Ensi näytös.
Tornikammio Emmeritzin linnassa. Niukasti kalustettu. Seinällä Saksan
kartta. Kardinaali Attilio Sforza istuu pöydän ääressä. Hänen edessään
seisoo Anselm, Helmbold ja Hieronymus, viimemainittu viittoen karttaan
ja samalla jatkaen ulottamaansa raporttia.
Ensimmäinen kohtaus.
Hieronymus. Attilio Sforza. Anselm. Helmbold.
HIERONYMUS.
Se varsin varmaa on, en sitä kieltää saata,
jo tänne Ruotsin tie käy kohti Frankinmaata,
on heidän Breitenfeld, on lyöty joukkomme.
Harz turhaan harjojansa nostaa myrskylle:
Tulen Ilmenausta, -- siellä välkkyi Ruotsin rauta;
Schleusingenissa mua uhkas kahleet, hauta,
ja Arnstadtissa samoin, Schweinfurthissa myös.
Koko Königshofen taasen valvoi vallityöss';
sen portit aukesi, kun näkyi Ruotsin hampaat,
ma kansan asestin, -- ne pakeni kuin lampaat
Joka maassa Magog on, Gog joka kukkulal,
kaikk' kaatuu, sortuu, murtuu, voittaa Belial.
Se, teidän jaloutenne, viestini mun Teille,
nyt viisaudellenne jää jakaa neuvo meille.
ATTILIO SFORZA.
Sun viestis, veljeni, se turmaa ennustaa.
Ei epäilystä, vaarassa on Frankin maa.
Se ukkonen, mi alkoi Tillyn astunnalta,
on haihtunut, kuin pilvi pohjatuulten alta.
Jo toinen Attila käy keihäs kädessään
pyhän kirkon kimppuun, pyrkii ristit repimään.
Uljuutta miehet! Elkää vaaraa suurennelko!
Ei hädäss' itku auta eikä parku, pelko,
vaan Hän, jok' kaikki myrskyt tuntee, hallitsee
ja päivänpaisteheksi kääntää kirkolleen.
Täll' ajall' ankaralla pyhä Rooma tänne
mun, nöyrän poikansa, lähettää hädillänne
ja teidän viisautenne neuvot kuultuain
mun käskee toimimaan kuin vaatii aika vain.
Tää pyhä valtakirja, Rooman vahvistama,
(Näyttää valtakirjan.)
suo mulle rajattoman oikeuden saman,
kuin häll' on, yli ruumiin, sielun jokaisen
katoolilaisen kuin myös vääräuskoisen.
On tärkki aikani. En jouda viipymähän.
Siis neuvo antakaa nyt ajan myrskyyn tähän.
Sa, veli Anselm, nuorin olet. Puhu sa!
ANSELM.
Ma luulen, kirkon täytyy saada omansa.
Se synti, josta meitä vitsoo taivaan viha
on mahti maallikkojen, kansan heikko liha.
Me ensin käykäämme nyt kirkon säästöksiin
ja säilyyn viekäämme sen aarteet Baieriin.
Se kulta pyhää on ja siin' on kirkon suoja.
Vain muurit paljaat saakoon täällä Ruotsi ruoja
ja seudun aution... käy ohi myrsky se,
ja kun se poissa on, niin palajamme me.
Näin ain' on käynyt...
HELMBOLD.
Mitä? Mieskö moista haastaa?
Pois paimen juoksisko, kun susi karjaa raastaa?
Leo paavi pakeniko eessä barbaarin?
Hän heitä kohtas helminauhoin, pyhyyksin,
Tää kansa hurskas on ja kansa rukouksen
ja kuulu kunniasta pyhäin palveluksen;
mut Pohjan harhausko ylvästelee nyt,
kun kirkko aartehens' on kaikki kätkenyt,
Se, jalo herra, syy miks Rooman mahti maatuu.
En usko, että Ruotsi asevoimin kaatuu,
mut jos me messuin, paastopäivin, rukouksin
syyt omat kadumme, niin kaatuu Ruotsikin.
Se voim' on Davidin, mi Goliathin surmaa.
ATTILIO.
Vain liiaks veljemme Helmboldin into hurmaa.
Hän varokoon, se puhe harhauskoon vie.
Sa, Hieronymus, ehkä tiedät toisen tien;
Sa olet vasara, mi lyöpi raskahasti...
HIERONYMUS.
Ja jos se valtakunnan neuvospöytään asti
vois lyödä, ehkä kuultais: Ruotsi poissa on.
Yks neuvoo messuhun ja toinen pakohon!
Ne sanat pelkurin on. Älkää kuulko niitä!
Nyt aik' ei messuhun, kun aik' on lyödä piitä.
Me, jotka hallinnehet Herran kunniaks
olemme kansoja ja maita, mahtavaks
liittomme nostaen ja korvat kuninkaitten
neuvoilla täyttäneet, kauhulla laaksot maitten,
me väistyisimmekö, miss' seista voimme, ei!
Me messuaisimme, kun lyödä voimme, ei!
Kuningas Ruotsin on, miks kutsuukaan tää seura
hänet, Baal tai Belial, -- mut sentään jalopeura!
Hukass' on jokainen, ken juoksee pakohon;
on turha mairitus ja vitsa voimaton:
hänen kuolla täytyy! (Äänettömyys.)
ATTILIO.
Niin se päivä koittaa kerran,
kun hyvä musketti...
HIERONYMUS.
Kun vaan se päiv' on Herran,
sama kuin se tapahtuu. Yks viittaus kohtalon,
ja vääräuskoinen tuo onpi vaaraton.
Ken kylvi verehen, ei viljaa niitä vahvaa...
mut miekastansa mies ain ensin kaipaa kahvaa:
Jos jollai meistä siis ois miekka tuo, kenties,
te kahva ootteko?...
ATTILIO.
Ma olen rauhan mies,
en tunne miekan töitä, työt vain rukouksen.
Mut selvää on, ett' tässä parhaan parannuksen
tuo lääke pikaisin.
HIERONYMUS.
No niin, siis toimehen!
Päämäärä pyhittää voi keinon jokaisen.
Hädässä kirkon ken täss' astuis moittijaksi,
jos hyväks kristikunnan, Herran kunniaksi
me kuoloon vihimmekin sielun kirotun.
ANSELM.
Se oisi pyhä työ.
ATTILIO.
Ja näin on vastuu mun:
On asioita, kun lain käsky poljetahan.
Kas, viides käsky kyllä juurtuu Jumalahan,
mut Baalin profeetat myös kerran surmans' sai
samana päivänä, ja käskyn tunsi kai
myös oppi-isämme, tuo Maritana suuri,
mut Jacques Clement'ia hän itse kiitti juuri
tyrannin murhasta. Miljoonain pelastus
se eikö enemp' oo kuin yhden hukkumus,
mi Herraa häväisee? Sun intoas ma kiitän,
mut muuta asiast' en sanoa voi siitä;
ken luja uskoss' on, se itse valitkoon.
HELMBOLD.
Jalo herra, minusta tuo puhe selvää on.
Se uus on veren syy, mi painaa kirkon päällä.
Kuin? Eikö kylläksi jo väkivaltaa täällä?
Tahtooko Pietari taas käydä miekkahan
ja korvan iskeä pois vanginvartijan?
Miks kanssa mestarin, min sanaa saarnailemme,
nimeä kannamme, me kaikki sano emme:
Aseitta joka päivä templiss' seison ma;
miks niinkuin taistohon te käytte miekalla? --
Te ootte sanoneet: ei sotaa, mutta rauhaa
me halajamme vaan ja aikaa uutta, lauhaa,
aseemme risti on ja usko kilpemme,
ja sanan voimalla me miekat voitamme.
HIERONYMUS.
Kas, rauhan lammasta, se määkyy virttä samaa
viel' suussa sudenkin! Pyhimys, kiduttamaan
käy kättäs voimatonta, vertas vanhaa. Me
sen sijaan toimimme, on ajan tunnus se.
Jo kyllin messuja! On itku ollut työmme.
Käs' meitä kurittaa, me käden poikki lyömme;
lohikäärme ilkkuvi, sen aik' on vaieta,
ja maa, min saastutti, myös olkoon hautansa.
Jalo herra, suvaitkaa mua hetkinen nyt kuulla,
mut yksin!... Puhu en nyt suuren joukon suulla.
ATTILIO (Helmboldille).
Mene, kunnon ystävä. Sun sanas hurskahat
syvästi sydäntäin ne äsken koskivat.
On usko varmahan myös paras turvanamme.
Ma tahdon miettiä; me rauhaa rakastamme.
(Helmbold kumartaa ja menee. Attilio matalalla
äänellä Anselmille.)
Yks sana! katso, että Helmbold matkustaa.
Schweinfurthiin... asiat... mut kiiruhusti vaan.
Myös liika hurskaus voi olla esteheksi.
Sa häntä vartioi... kuin tahdot... keino keksi! (Ääneen.)
Pax tecum!
(Anselm menee, syvästi kumartaen.)
Toinen kohtaus.
Attilio Sforza. Hieronymus.
ATTILIO.
Moisten kanssa aika kuluvi.
Vene ilman ruoria ja purje ilman tuulta!
No niin. He poissa on. Nyt veli, anna kuulta!
HIERONYMUS.
Lyhyesti siis. Te täällä Rooman vallalla
elämän, hengen, tunnon ootte herrana.
Ma pyydän kuninkaan väär'uskolaisen päätä.
ATTILIO.
Väär'uskolaisen? Saat. Hänet jo laki häätää.
Kuninkaan? Siinäpä se temppu juuri on.
Sodassa harhaisku tuopi turmion
ja enemmän, kun lyöjä kirkon viittaa kantaa.
HIERONYMUS.
Kaikk' olen laskenut. Se käs', mi iskun antaa,
ei meikäläisen oo, vaan lapsen, impyen,
virkaansa vihityn ja harras-uskoisen.
Tikari kukka-kärki, salama lyöpä salaa!
Halu suuriin tekoihin ja himo maineen palaa
povessa tuossa, jonka pyyteet syttää mun
juuri onnistunut on marttyyrikruunuhun.
Lyhyesti, lapsi ruhtinaan, yks päiväperho
monista niistä, joiden silkkisiipein verho
kuninkaan ympäri väikkyy, kun hän voitostaan
käy hurmauneena voiton maljaa maistamaan.
Miten perho pistävi? Pikari taikka terä...
sama kun se sattuu vaan, ett'ei hän enää herää.
Se aikeheni. Teidän siunaustanne vain
ma siihen anelen nyt mukaan munkki-lain.
ATTILIO.
Ja jos ma kiellän sen?
HIERONYMUS.
Niin ilman ääntä, juovaa
salama sammuvi.
ATTILIO.
Lait kaikki aika muovaa.
Tee niinkuin paras on! Mut muista: minä en
ole kuullut mitäkään.
HIERONYMUS.
Mut minä!... Rukoilen...
ma olen ruumis vainen kuollut, kylmä, mykkä,
min sydän tahdostanne teidän yksin sykkää.
Sana yks: te tahdotte, se kirkon pelastaa.
ATTILIO.
En sano, ett'en tahtois. Mutta enhän saa
sua käskeä ma toki hengen vaaraan moiseen;
en saa, en voi. Kas niin, jää hyväst' aikaan toiseen!
HIERONYMUS.
Jalo herra, muuta en, vain totella ma voin.
Mut miksi teeskellä, kuin eessä maallikkoin?
Te tahdotte, mut käs' jos tämä harhaan lyöpi,
te kätenne pesette, kun minut surma syöpi.
Hyvä. Juoskoon veremme! Elo kestää hetkisen,
mut kirkko, uskomme läpi vuosisatojen.
Ma olen toimiva kuin ette epäis sitä.
Tän' iltana jo teidän lähteä siis pitää!
ATTILIO.
Mun täytyy. Tehkää tahtonne, mut päättäkää!
HIERONYMUS (itsekseen).
Oo käärme kavala... Mut luontomme on tää. (Ääneen.)
Siis anteeksantonne, mit' taivallankin teitä.
ATTILIO.
Poikaansa kuuliaist' ei kirkko hellä heitä.
Sinulle _kaikk'_ on suotu.
(Hieronymus ottaa polvillaan vastaan synninpäästön.)
Pyhän neitsyen
käs' sua suojatkoon ja maata Frankien.
(Itsekseen.)
Tulesta sanotaan: hyvä renki, huono herra.
Pala, liekki! Talohon sun tiesi suljen kerran.
(Attilio menee.)
HIERONYMUS (yksin).
Siis yksin! Hyvä. Siis tuo liesi olen ma,
min ahjost' iskevä on koston salama!
Ma käsivarsi oon, min jänner teräksinen
nyt lyöpi voimalla koko kirkon katoolisen.
Siis toimeen!...
(Miettien.)
Lapsi tuo... Hän melkein säälittää...
Pah... hän tai joku muu... on elon kulku tää!
Näyttämönmuutos.
Reginan huone Emmeritzim linnassa. Taustassa seinäkomero, siinä
marmorinen pyhän neitsyen kuva. Tämä osa huoneesta on puolipimeä,
ainoastaan yhden, pyhäinkuvan edessä palavan lampun valaisema, Oikeaan
ja vasempaan ovia. Pöydällä avattu kirja.
Kolmas kohtaus.
Regina polvistuneena pyhäinkuvan eteen; puku: ruumista myöten
tiiviisti soluva musta sametti; päässä valkoinen huivi, jonka
nurkat ovat solmitut kaulan ympäri; kasvot peittämättömät.
Vasemmalla etualalla Dorthe värttinänsä ääressä; puku: niinkuin
tavallisesti siihenaikaan Saksassa. Heti sen jälkeen Kätchen,
saksalaisen porvaristytön heleävärisessä puvussa.
DORTHE.
N:o 1. Kehruulaulu.
Torquemada oli mies,
hän Herran teitä käydä ties;
Gloria!
Kolme väär'uskolaista hän tiellä löys,
tuli yhdelle palkaksi hirsi ja köys;
Gloria!
Toinen herjoista roviolle heitettiin,
mut kolmas se kattilassa keitettiin;
Gloria!
Ravaillac se oli mies,
hän Herran teitä käydä ties;
Gloria!
Hän kohtasi kuningas Henrikin,
jota keretit ne kiitteli taivaihin;
Gloria!
Mut juuri kuin kuningas ol' parhaillaan,
hän putosikin kuolleena vaunuistaan;
Gloria!
(Viimeisen värssyn aikana astuu sisään Kätchen toisten huomaamatta,
kori omenia käsivarrellaan. Hän pysähtyy tehden kärsimättömän liikkeen
ja alkaa seuraavat kupletit heti kuin Dorthe on omansa lopettanut.
Regina on noussut ylös ja istuu nyt liikkumattomana lukien pöydän
ääressä).
N:o 2. Kätchenin kupletteja.
Niin kaunista on metsässä,
kun loistaa illan kuu,
hopeita helkkää lehvillä,
on kultaa joka puu.
Ja hohto kastehelmien
on niinkuin taivaan tähtien,
ma oon niin nuori, iloinen,
kun loistaa illan kuu.
(Reginalle:)
Niin, neiti, minä tulen puistosta. Kuutamo välkkyy vihreillä lehdillä,
te ette voi uskoa kuinka se on kaunista. Käydään ja käydään ja
ajatellaan ja ajatellaan. Voitteko sanoa, neiti, mitä ajatellaan? Sen
olen heti sanova...
Toinen kupletti.
Ja jospa lehdon varjossa
ma kohtaan armahain,
niin tiedän, miksi laulan ma,
miks kaikk' on kultaa vain.
Ja illan kuu ja kaste yön
ja kuiske puun ja tähtivyö
ne kertoo, miksi sykkii syön,
kun saapuu armahain.
(Reginalle:)
Niin, neiti. Maailma on niin kaunis ja elämä on niin keveä. On niin
hyvä ja lämmin lempiä ja laulaa. Silloin ei ihminen ole koskaan yksin.
Silloin vastaavat kaikki vuoret ja laaksot, kaikki vihreät lehvät ja
kaikki kauniit tähdet. Itse vanha, harmaa muurikin välkkyy kuutamossa;
sekin tarvitsee jonkun rakastaakseen. Tiedättekö, neiti, mitä rakkaus
on? (Pudistaa huoaten päätään.) Hoh, hoo! Haluatteko omenan? (Regina
tekee epäävän liikkeen.)
DORTHE (kärsimättömästi.)
Äl' häntä häiritse pyhistä miettehistä!
Mik' koreus, nokkaviisaus! Onko säädyllistä
hurskaassa linnassa noin nauhoin kirjavin
itsensä pyntätä kuin tytöt Nürnbergin?
Maailma turmeltuu ja pahuus paisuu, karttuu,
yli Herran itsensä jo pirun valta varttuu,
kun moista puhetta nyt nuoret pitävi.
Jos neitis olisin, niin, kautta sieluni,
sun kohta...
KÄTCHEN (Reginalle, ojentaen omenaa).
Katsokaa, se kuink' on kypsä, suuri,
niin tuores, tuoksuva, poimittu puusta juuri.
Kas, tää!
(Regina epää kuin ennenkin.)
Vai niin. Ma kysyn: oikein onko näin?
Kolmasti päivässä syön minä kyllältäin,
mut päivää kolmatta noin murehella, huolla
jo paastoatte te. Siit' ihminen voi kuolla.
Poskenne valju on, katseenne väsynyt.
Ja vasta olette kuustoista täyttänyt!
DORTHE.
Noin käärme Eedenin myös ensi Eevan nähden
ojensi omenaa ja Eeva synnin tehden
sen otti sekä söi. Mua usko, rikosta
sitä vieläi itketään.
KÄTCHEN.
Voi olla, -- mutta ma
kuin Eeva tehnyt oisin. Eihän ilman ruokaa
voi elää ihminen. Kun mulla, anteeks' suokaa,
on nälkä ja ma kuin rukoilla koetanki,
ihan ilmi herjaust' on silloin sanani:
Sanct Bonifacius! -- näin silloin miel' on mulla --
Sanct Bonifacius! suo liemen kypsäks tulla!
Niin, vääräuskoinen jos heikko, nälkäinen,
myös paastopäivänä söis lihaa, siitä en
kuin Dorthe muori kohta häntä polttais minä.
Ma mietin useinkin...
DORTHE.
Ja mitä mietit sinä?
KÄTCHEN (epäillen).
Ma mietin: hyvä ei oo vääräuskoinen,
mut sentään, tavallaan, on hänkin ihminen.
DORTHE.
Hoh, kuules mokomaa! Pakana ihminenkö?
Keretti, turkkilainen, säälittävä hänkö?
Niin Kain ol' ihminen ja Juudas ihminen.
Pois kirkko kitkeköhön rikkaruohon sen!
Oo, kaunis näkö tuo, ma ilost' itken vielä,
ol' Ingolstadtissa vuos sitten, koska siellä
torilla rovion näin neljän palavan
riemuksi keisarin ja juhlaks Jumalan.
Tuo näkö ylentää voi kristillistä mieltä.
KÄTCHEN.
Hyi, Dorthe!
DORTHE.
Kirkkoako herjaat? Pidä kieltä
kurissa paremmin tai, tyttö suurisuu,
jos synti yksikään viel' suustas sinkouu,
tääll' inkvisiitori on, joka, kiitos Luojan,
viel' antaa uskolle voi arvon sekä suojan.
KÄTCHEN (itsekseen).
Ai, Dorthe muori on vakooja paterin.
(Ääneen.)
Puheeni anteeks suokaa! Uskon minäkin
ja aina "aveni" ma rukoilen kuin nunna.
Mut totta tosiaanko tänne saapununna,
yli merten kansa on kera pohjatuulien,
pienläntä, lynkkä, länkkä, harja-niskainen,
pääss' sarvet kauheat, kädessä kynnet, muussa
muodossaan karvainen, ja sudenhampaat suussa.
DOETHE.
Lopun aika lähestyy. Niin paljon päällä maan
noituutta, pakanuutt' ei nähty milloinkaan.
On julma, sanotaan, näöltään ruotsalainen,
toki sentään luonnonluoma, lihaa, luuta vainen;
mut suomalaisista meit' taivas varjelkoon!
Kuin itse Belsebub hän käypi taisteloon,
kuin höyhen kimpoaa hänestä lyijy, teräs,
jos yhden maahan löit, niin sata eloon heräs!
(Ristinmerkki.)
KÄTCHEN.
Hirmuista!
DORTHE.
Niin, ken lyöpi ilkijoukon sen
ja heidän kuninkaans', ansaitsee autuuden.
Yö lähestyy. Sun aik' on neidin vuode laittaa.
KÄTCHEN.
Mä käyn. Ja omenat? Ne kissalle kai maittaa.
(Reginalle.)
Olin aivan unohtaa: isänne ruhtinas
on teitä kysynyt. (Menee.)
Neljäs kohtaus.
Regina mykkänä. Dorthe.
DORTHE.
Laps, pysy uskossas
lujana, vakaana, suo ettei isäs hurmaa
humulla maailman, mi monet sielut surmaa.
Sua sanoin rakkahin hän taas kai houkuttaa.
Mut rakastettavaa mit' onkaan päällä maan?
Ei, hurskaan ensi käsky käskee vihaa, vihaa
maailmaa vastahan ja vastaan omaa lihaa.
Läpi loistaa vaivojen päämääräs ylevin:
marttyyrikruunu tuo ja rauha luostarin.
(Salaperäisesti.)
Äl' horju lapseni maan pahan houkutuksin
sit' yhtä pettämään, johon paastoin, rukouksin
jo kolme pyhittänyt päivää olet sa.
En tiedä, mitä on se -- sen vaan tiedän ma,
ken kulkee tietä, min pater Hieronymus raivaa,
hän siitä palkinnon saleissa saapi taivaan.
Viides kohtaus.
Regina mykkänä. Dorthe. Asemies. Heti sen jälkeen.
Ruhtinas Emmeritz; puku: vanha saksalainen.
ASEMIES (lyöden ovet selälleen).
Hänen ylhäisyytensä ruhtinas Emmeritz! (Menee.)
Ruhtinas astuu sisään. Regina nousee ylös häntä vastaan, jäykkänä,
kylmänä, liikkumattomana samassa asennossaan, sillä aikaa kuin ruhtinas
puhuu.
RUHTINAS (katsellen häntä läpitunkevasti).
Te neiti, näättekö, kuink' isän askeleet
ennemmin tytärtänsä etsii väsyneet
kuin häntä tyttären. Jo kolme päivää olen
ma sua vuottanut ja kolmantena tulen.
En kolmeen päivähän ole nähnyt tytärtäni.
Isäsi hellän helmaa miksi väistät näin?
Sairasko? Poskes valju on, sun silmäs tulta
palavat synkeää, mi ryösti rauhan sulta?
Jos sairas olet, laps, sen aika parantaa,
mut suru outo jos sun rauhattomaks saa,
se usko isälles! Mun kieltävänkö luulet?
En sulta. Puhu oi! Mun odottavan kuulet.
Tule, ollos lapseni kuin olit ennen ain.
(Ruhtinas levittää käsivartensa. Regina liikkumattomana ja kylmänä.
Lyhyt vaitiolo. Ruhtinaan käsivarret vaipuvat hitaasti takaisin.)
En sanaa, silmäystä saa ma lapseltain!
Käy vanhus hautahas! Miks vielä viivyt täällä?
Kesä maasta mennyt on ja syys on merten päällä.
DORTHE.
Aikamme paha on ja heikko sielumme.
Liha täytyy kuolettaa, ettemme kuolis me.
Pyhille ylistys! On kunniaksi heidän
lupauksen pyhän tehnyt tyttärenne teidän
vait olla, rukoilla, ei ruokaa nautita,
siks kunnes...
RUHTINAS (kärsimättömästi).
Kunnes?
DORTHE.
... Tahtoo neitsyt Maaria.
RUHTINAS.
Kuin? Hullun kieltäkö sun huules julistaapi.
DORTHE.
Mit' täällä kärsitään, taivaassa palkan saapi.
RUHTINAS.
Pois käärme silmistäin! Työs tääll' on päättynyt
ja neitis rippi-isä olkoon Helmbold nyt.
(Dorthe vetäytyy takaisin.)
Mun löikö sokeudella silloin viha Herran,
kun, Hieronymus, sun ma käsiis uskoin kerran
tään sielun ylvähän. Kas, tuossa työnne on,
suvi ilman suloa ja kevät kukaton.
On lapsein myrkytetty. Lapsen sydän sykkää,
mut marmor'kuva tää, niin tunteeton ja mykkä,
hän tyttäreni? Ei! Ol' hellä tyttärein
ja hyvä, lempeä, sukua enkelein.
Kirottu olkohon, ken tyttäreni ryösti,
ken kultaa syömen sai ja sijaan kiven syösti.
(Regina osoittaa vienoa liikutusta.)
DORTHE (hiljaa ovelta).
Kiusaaja!
RUHTINAS.
Kuule! Kaksi poikaa uljasta
jo maallein uhrasin ma Tillyn joukossa.
Vesa yksi jälell' on, mun armain, ainoani.
En tahdo, että kerran minun kuoltuani
kaikk' kanssas hautaisit sa yöhön luostarein.
Sa oot mun perijäin. En tahdo, aartehein,
nimeni, maani, että munkki saita saisi.
Ei sulho valitse, mi heimon helmen naisi,
ylväs ja mahtava, ett' Emmeritzin puu
viel' viime vesastaan korkeeksi kohouu.
Sa tiedät, Lichtenstein, on kättäs pyytänynnä.
DORTHE (kuin ennen).
Nyt kiusaa maailma.
RUHTINAS.
Hän kunnon mies on ynnä
suvultaan korkea. Sun sanas muistan, oi:
"On prinssi liian pien'! Ma lempiä vain voin
maailman voittajaa, mi voitti katseellansa
enempi sydämiä kuin maita miekallansa.
Te tuokaa kuningas!" -- Niin silloin sanelit.
No niin, mun lapseni, saat, mitä toivotit.
Nimeltään vaikka ei, kuningas kunnialtaan
on Lichtenstein ja suureen kohota voi valtaan;
sukua keisarin hän on.
DORTHE (kuiskaten mennessään).
Ma palajan.
RUHTINAS.
Vait? Mykkä vaan? Siis tahtoni ma julistan:
Huomenna tätis luo sa lähdet Wienin hoviin
kera ratsasvartion ja palaja et toviin.
Levoton aika on, sai Tilly tappion
ja Breitenfeldistä tie lyhyt tänne on.
Kuudes kohtaus.
Edelliset. Hieronymus on viimeisen vuoropuheen aikana
tullut sisään ja katsellut ruhtinasta käsivarret ristissä.
Puku: dominikaanimunkin. Vyötäröillä köysi ja miekka.
HIERONYMUS.
Myöhäistä, ruhtinas, nyt Wieniss' ilotella,
ylös sillat vetäkää, on aika varustella!
Lumivyöry syöksevi, se pian on päällämme,
on aika taistelon, ei ketään säästä se.
Kerettijoukot nuo jo tulvii tuhatpäisnä
yli kaiken Frankin maan, kuningas ensimmäisnä.
(Sivusilmäyksellä Reginaan.)
Huomenna odottaa jo voitte vieraita.
RUHTINAS (itsekseen).
Yks päivä vielä mun hänt' täytyy suvaita.
(Ääneen, olkapäitään kohauttaen.)
Teill' oikein, pater, on, verikoirat hiipii teitä.
Toki luulen, eineheks ei ota Ruotsi meitä;
Vieraille kattakaamme pöytä kaunihiks.
Te, neiti Emmeritz, siis tänne jäätte siks.
(Torventorauksia näyttämön ulkopuolella.)
Vakoojajoukkoni, min juuri alkoi retki,
miks nyt jo palajaa? Jo lyökö taiston hetki?
Seitsemäs kohtaus.
Regina mykkänä, ottaa entisen asentonsa pöydän ääressä lukevana.
Hieronymus vasemmalla. Kohta sen jälkeen Dorthe, hiipien.
HIERONYMUS (katsoen ruhtinaan jälkeen).
On hauras miekkasi ja muuris matala,
mut verkko leijonan on muurin takana.
Kun täällä saalis on, ei silloin vaaraa enään.
(Dorthelle.)
Kas niin, mit' uutta siis? Kuink' käynyt työs on tänään?
DORTHE.
Käskynne mukaan ensin riemut Eedenin
kuvasin yksitellen sanoin kultaisin.
Se miss' ei auttanut, ma toisen keinon keksin
ja kiirastulen hälle pu'in ma punaiseksi.
Pyhille ylistys! Mun työni heelmän suo.
Nälästä voipunehen lapsen hurskaan tuon
jo käsihimme me kuin vitsan norjan saamme.
HIERONYMUS.
Miel'kuvituksen haamut apuun kutsukaamme,
sen voim' on hirmuinen.
DORTHE.
Niin mietin minäkin,
siks vaitiolohon ma hänet vaivutin.
Oh, kyllä tajuan. Kun sana haudatahan
aatteiden yöhön niin kuin päärly simpukkahan,
käy aaveet aivojen kuin koirat raivoisat
ja kättä purevat, jot' ennen nuolivat.
HIERONYMUS.
Ei huonosti... Tuo toinen entä? Joutuisasti!
DORTHE.
Ah, hurskas isä, ei sen lait' oo huonommasti.
Unessa nähnyt hän on äidin Jumalan
hymyillen, lempeenä luo vuoteens' astuvan
ja sanovan: "Oi laps, vait ole, varro, kestä,
rukoile, paastoa, siks kunnes kehyksestä
kuvani astuvi ja päänsä kumartaa!"
Pois pyhä katosi, ja valo täytti maan.
Ja sitä merkkiä nyt neiti vuottaa, vuottaa
vait ollen, rukoillen, ja kuvan kutsuun luottaa.
HIERONYMUS.
Hyvä. Keinon keksimme kai siihen aikanaan.
(Reginalle).
Laps hurskas, varmahan rukoukses kuullahan.
Nimesi kunniaan sa pyhimysten kannat.
Sa ootko päättänyt?
(Regina tekee kieltävän merkin.)
Sa taivaan päättää annat?
(Myöntävä merkki. Regina osoittaa kuvaan.)
Sa vihaat, eikö niin, väär'uskon ruttoa?
(Myöntävä merkki.)
Erästä enimmän toki heistä vihaat sa?
(Vilkkaasti myöntävä liike.)
Siis tiedä, mies se, jota vihalla vihaat tuolla,
hän lähestyy. (Vilkasta liikutusta.)
Jo pian.
(Sama merkki.)
Sen miehen täytyy kuolla.
Vai kuinka?
(Epäröivä merkki. Regina osoittaa kuvaan.)
Vapahaks sa tahdot uskos, maas?
(Sama epäröiminen.)
Pyhä äiti vallitsee sydäntäs, toimintaas?
(Myöntävä liike.)
Pax tecum, filia. Dominus ipse reget,
Kahdeksas kohtaus.
Edelliset. Dorthe salaillen itseään. Ruhtinas. Heti
jälkeen Larsson ja Bertel ruotsalaisessa sotilaspuvussa,
kädet ja silmät sidottuina. Kätchen. Vahti.
RUHTINAS (ovessa).
Sisälle vangit tuokaa!
(Näyttämöllä.)
Onko kuultu moista?
Vakoilla meitä rohkee miestä kaksitoista;
he havaitaan ja he kuin hullut taistelee,
töin tuskin voitettuina mieheen viimeiseen
käsiimme jäävät nää upseerit urhokkaiset.
(Larsson ja Bertel tuodaan sisälle.)
LARSSON.
Ryövärit! Roistot! Konnat! Koirankuonolaiset!
Näin koska kohdeltu on kunnon ihmistä,
semminki sotilasta, teiltä kysyn mä?
Sitoa meitä niinkuin kotilampahia.
Se tapa sodanko? Mut kaksi tukaattia
tyhjästä pullosta, ett' tässä piru tai
joku munkki peliss' on, kaupalla sielun kai.
Arvoisa herra, prosit! Anna meidän kuolla!
Tääll' emme enää nää ja tuskin myöskään tuolla
ylhäällä toisiamme... kiitos Jumalan.
BERTEL.
Pian joutuu joukkomme ja vankein kuoleman
kovasti kostavi...
LARSSON.
Oh, kaikki huomaan Herran!
Ma tunnen porsaani, näin sanoi äiti kerran
pojistaan. Noh, mun käyköön kuinka tahansa!
Ei haaraa minusta, olen vanha veitikka.
Ma päivät taistelin, yöt join, ja vannon, että
maan laajan päällä tään mä vihasin vain vettä.
Kuin Turkki lemmin, kuin kroaatti pelasin,
kuololle lausun nyt: sun maljas, kumppani!
Mut sinä, pilttiseni, piimäparta vasta!
Isäsi mulle sanoi: tuosta nulikasta
tee kunnon sotilas! -- nyt sinut ampuu ne.
Arvoisa munkki, anteeks, mutta minut te
kaks kertaa ampukaa ja antaa pojan mennä!
Ei, seis, -- se kelpaa ei. Se poik' ei pakoon lennä!
BERTEL.
Miss' olemme?
RUHTINAS (antaen merkin irroittaa siteet).
Mun luonain, paikk' on Emmeritz.
LARSSON (silmiänsä siristäen).
Ylhäistä seuraa! Blitz! Potz! Donnenwetterblitz!
Mitä sanoin? Eikö tuoss' oo munkki mustakulma,
mi meitä kyräilee kuin juuri härkä julma?
Ah, naisiakin tääll'! En nähnyt, anteeksi.
Très humble serviteur!
(Bertelille, nyökäyttäen Kätchenille.)
Tuo ei oo hullumpi.
KÄTCHEN (Dorthelle).
Väkeä mit' on nää?
DORTHE (ristien itsensä).
Pyhät kaikki! Suomalaista!
(Regina katsoo liikkumatta tulijoita.)
RUHTINAS (Larssonille).
Tuo puhe, herra, tääll' ei ole sopivaista.
Mi teidät tänne tuo?
LARSSON.
No, lempo, väkenne.
BERTEL.
Tiedustus, sota; -- sen kai arvaa armonne.
LARSSON.
Ja halu tutustua kauniiden naisten kanssa.
RUHTINAS (Bertelille).
Kuin suur' on joukkonne?
BERTEL.
Sen saatte kokonansa
huomenna tietää jo.
RUHTINAS.
Tilaanne muistakaa!
BERTEL.
Sen teen, mut hengen kanss' ei myödä kunniaa!
KÄTCHEN (Dorthelle).
Kuulitko, reipasta hän kuinka kieltä käyttää!
Ja ilman sarvia hän olevan myös näyttää,
Hän oikein sorja on.
DORTHE.
Noituutta! Hevosen
näetkö kavion?
KÄTCHEN (kauhulla).
Ai, nään jo palasen!
RUHTINAS (Hieronymukselle, puoliääneen).
Te kieltä paremmin osaatte vakoojitten,
nää vangit tutkikaa, raportin saan ma sitten.
Yhdeksäs kohtaus.
Edelliset paitsi ruhtinasta. Reginan katseet suuntautuvat yhä
suuremmalla jännityksellä milloin kuvaan, milloin vankeihin.
HIERONYMUS.
Keretit kurjat!
BERTEL (tulisesti).
Munkki, varo kieltäsi!
Käteni, kiini nyt, voi tulla vapaaksi.
LARSSON (keskeyttäen).
Anteeksi arvon isä! Poik' on suomalainen,
sielultaan ylpeä, mut suultaan supukkainen.
Me, ruotsalaiset, -- meill' on suu kuin kätemme,
min kourin kaappaamme, sen hampain pidämme,
ja luvallanne nyt suupalaks syödä
me Saksan aiomme ja teidät särpimiksi.
Mut munkki, apropos, nyt kuinka elellään
tähän aikaan luostarissa? Mitä virttä vedellään?
Mitä juodaan viiniä? Mitä nunnia suudellahan?
Ma uskon puolestain rheinviiniin kuohuvahan,
yks tynnyri tai kaks, niin voin kuin Jumala!
Jos enemp' pidätte burgundilaisesta,
niin juon ma sitäkin. Tytöistä taasen mulle
mieleeni tummat on, mut vaaleat jos sulle,
me väen tarkastamme, riitaa siitä ei,
jakaen veljinä ja juoden, kippis hei!
(Katselee marmorikuvaa.)
Kas niin, siis tuossa yks on luostar'maun kukka...
Très bien, se mukiin käy... mut kivest' on se rukka.
HIERONYMUS (hillityllä raivolla).
Jos henkes kallis on, polvilles herjaaja,
anteeksi rikostas rukoile kuvalta!
BERTEL (Larssonille).
Uskolle kunniaa! Sen itse vaadit sinä.
LARSSON.
Kiviset jumalat nää piru vieköön! Minä
luterilainen olen.
BERTEL.
Lakkaa! Saatathan
kirouksen päällemme ja varman kuoleman.
HIERONYMUS (vahdille).
Tähdätkää! (Sotamiehet tähtäävät Larssonia.)
LARSSON.
Niinkö? Noh, mun henkein säästäkätte,
rukoilen, ensin vaan käteni päästäkätte.
HIERONYMUS.
Ja jos ma päästän ne, tahdotko tunnustaa,
voimanne, suunnitelmanne, tiet kuninkaan
ja koska saapuu hän?
LARSSON.
Ma armahdusta anon.
Miks mua kiusaatte? No, olkoon, kaikki sanon.
HIERONYMUS (vahdille).
Te hänet päästäkää! (Larssonin kädet päästetään.)
LARSSON (tempaa miekan lähinnä seisovalta).
Edestä Ruotsin!
HIERONYMUS.
Seis!
LARSSON,
Pois tieltä! Bertel! Joudu, vaikka horna veis!
(Kahakka. Larsson kokee taistella läpi, mutta tungetaan miekkaillen
taapäin seinäkomeroa ja maariankuvaa kohden.)
BERTEL.
Ah, olen sidottu.
HIERONYMUS.
Joutuin! Hän herjaa yhä.
Hänet maahan pistäkää!
(Taisteloa. Larssonin miekka sattuu maariankuvaan. Miekka katkeaa
kahvastaan. Kuva syöksyy palasiksi. Taistelu lakkaa.)
LARSSON.
Siin' on nyt kivipyhä!
(Katselee katkennutta miekkaansa, samalla kuin hänet otetaan kiini.)
Ei Ruotsin rautaa tää, hädässä petti se.
HIERONYMUS.
Sa Neitseen kuvaa löit. Hänet maahan iskemme.
Ei! Ei syysi arvoiseks sun rangaistukses tulkoon.
Huomenna varahin rovios valmis olkoon.
DORTHE (Hieronymukselle).
Hän puhuu!
HIERONYMUS.
Unensa?
REGINA (on kuvan kaatuessa äkisti noussut ylös. Hitaasti, miettien.)
Rukoile... varro vaan...
siks kunnes huoneessas kuvani kumartaa!
(Äkisti, ylväänä ja unelmoiden.)
Te kansat nöyrtykää, tuless' on ilman pielet,
taivaalla merkki on ja kivet saavat kielet,
ja marmor' huutaa voi, ja huuto täyttää maan:
Se käsi kuihtukoon, mi koski Maariaan!
Rooma! Rooma! Rooma!
Oi, nouse! Myrkkyhän, kas, lohikäärme purskaa,
hän maata syleilee ja kaikki polttaa, murskaa.
Miss' on se Miikael, min jalka polkeva
on lohikäärmeen pään ja sukuns' surmaava?
Maaria!
Kas, miekka sydäntäs nyt tähtää vielä kerran
ja viel' ei järky maa ja seisoo taivas Herran.
Vihan mitta täysi on, pasuunat pauhatkaa!
Tule, kaikkivaltias! -- Ma olen tuhka vaan.
(Hieronymus, Dorthe ja Kätchen polvillaan. Muut hämmästyksissään.)
(Esirippu laskee.)
Toinen näytös.
Piha Emmeritzin linnassa. Taustassa valli, joka peittää näköalan.
Vallin vierellä portaat, jotka johtavat näyttämölle. Oikealla ovi
linnankappeliin. Vasemmalla eräs linnan sivurakennus. Himmeä kuutamo ja
aamuhämärä, joka vaikenee Reginan melodraaman aikana. Vallilla kävele
vahtisotilas.
Ensimmäinen kohtaus.
Regina.
REGINA (yksin).
N:o 3. Melodraama.
Hiljaist' on, viileää. Niin äänetönnä yöhyt
yl' linnan lepäjää ja maill' on varjovyöhyt,
ja päällä riitain maan tyynesti paistaa kuu,
leponsa sydän saa ja rinta rauhoittuu.
(Lyhyt äänettömyys.)
Kun lasna ruususen ma jyrkänteeltä poimin,
sen osaa ylistin, kun voi se piikin voimin
jokaista vastahan itsensä varjella,
ken kukkaissydäntä sen tahtoi tahrata.
Ja ruskopilvyen kun näin mä suvi-illoin
taivaalla häilyvän, sen osaa kiitin silloin,
en siks, ett' oli se niin kaunis, kultainen,
vaan koska salama sylissä piili sen.
Nyt, itse ruusuna, kun mull' on piikin voima,
nyt, iltapilvenä, kun its' oon salamoiva,
mik' onpi ääni tää, mi toista kieltä soi
ja raukan sydämeen niin oudon tunnon toi?
On kuin se sanoisi: Miks riehut riehuvainen?
Oi, kukka, kukaks jää! Oi, nainen, ollos nainen!
Oi, iltapilvynen, pysy taivaan ilona!
Suo yölle ukkonen! Salamat unhoita!
(Lyhyt äänettömyys.)
Ken puhui! Puissako humisi kuiske tuulen?
Oi, pyhä neitsyt, ethän tuulta tyhjää kuule!
En minä puhunut, se oli kaiku vaan
yön synkän äänestä, mi uhmaa Jumalaa.
Sa olet vihkinyt mun pyhään kostotyöhön.
Kun muuris seisoo vaan, suo suistua mun yöhön!
Sa olet ijäinen, vain kukan tuoksu ma,
jot' eilen ollut ei ja tomu huomenna.
(Nousee hitaasti vallille.)
Pimeys vallitsee. Jos tietäisi sen valta,
kuink' istuimeltansa se suistuu korkealta,
kun päivä iskevi voimalla taivahan...
(Vallilla.)
Hän tänään saapuvi, oi kiitos Maarian!
Mik' kaukaa kimmellys käy puiden yläpuolla?
Josp' ois se miekkansa, mi meitä uhkaa tuolla!
Ei koskaan sulhoaan niin vuota morsian,
kuin sua ma halajan, sa poika pohjolan!
Miks viivyt? Saavu, sa voit kedot autioittaa!
Tule, voita väkemme! Mut Maaria sun voittaa.
Oi, että otsallas yön kaiken pimeys ois
ja käsi heikko tää koin uuden nostaa vois
taivaalle verisen!...
Yö väistyy. Kummat kuvat
rusosta aamunkoin, kas, kuinka kangastuvat.
Kuningas verinen ja väki hurmeinen...
Näköni hämmentyy. Ah, pitkään aikaan en
ma unta nauttinut!... Mun valtaa voipumusko?
Työ tekemättä on. Mua tue, pyhä usko!
Huomenna nukun ma. Huomenna rauhan saan.
(Häviää vallin huipulle.)
Toinen kohtaus.
Hieronymus, ynnä Anselm ja muita munkkeja.
Kiirettä ja levottomuutta.
HIERONYMUS.
Nyt, isät hurskahat, ei aikaa aprikoida!
Tulossa Ruotsi on, ei häntä estää voida,
hän saapuu syöksyen, rakehin, tuulispäin.
Paeta emme voi, me häkkiin jäämme näin.
Miss' on nyt Helmbold?
ANSELM.
Hän? Ah, aik' on viekas, paha
Veljemme Helmbold läks Schweinfurthiin ajamahan,
legaatti paavin myös on meidät jättänyt
ja lailla lammasten me suojatt' oomme nyt.
Siis eikö toivoa, ei keinoa siis mitään?
Mut kirkon aartehet tok' kätköön saada pitää.
HIERONYMUS.
Kuin? Helmbold paennut, tuo urho uskonnon,
min kilpi rukous ja risti miekka on.
Legaatin täytyvi ruumistaan vahvistella
ja kun me paastoomme, hän pääsee amenella.
On linna piiritetty, pako mahdoton.
Siis luja puolustus! Mi päätöksenne on?
Isämme Anselm ain' on ollut uljas mies.
ANSELM.
Ma, jolla hartioiss' on leini, Herra ties!
Ma, joka öihin en saa unta säryltä.
HIERONYMUS (eräälle munkille).
Mut te, mun veljeni, näytätte terveeltä.
ENSIMMÄINEN MUNKKI.
Ma, joll' on köhä tää ja aivan sairas sy'än
ja luissa vavistus! Miten niin voi erehtyä!
HIERONYMUS (toiselle).
Siis tied' en neuvoa, jos te mun isäni,
mi vadin täyden kaks, kolm' kertaa pistätte,
jos esimerkin vuoks edellä tahdo ette
nyt torvin astua. Te sentään suostunette?
TOINEN MUNKKI.
Ma, jolla riisi on, ripuli, ahdistus,
ma pillipiipariks!
HIERONYMUS.
Jos uskon pelastus
ei teille kallis oo, lie toki kyökki linnan.
Marttyyrin glooria! voi kuolla vuoks sen linnan.
ANSELM.
Te, veikko, taistelkaa! Me rukoilemme. Oi,
surkeutta suljettuin! Holveissa linnan, voi,
kakstoist' on nelikkoa kultaa, enempi vielä,
kaksioista ynnä puol' ja siihen lisäks siellä
ehtoollispikarit ja pyhäinjäännökset
ja alttar' liinamme nuo kultakirjaiset.
Ja tämän kaikenko saaliiksi Ruotsi saa!
Ah, ennen tahtoisin ma itse haudattaa.
(Itkien.)
Se sielun uskovan voi murheelliseks tehdä.
HIERONYMUS.
Kenties on keinoja, ne kohta saadaan nähdä.
Aarteille muureissa on kätkö saatava!
Salaporras, vasempaan!... Kaks tääll' on vankia
ne jotka kuvamme kumosi lattialle.
Ne hiljaa annatte hävitä joen alle
niin ettei kenkään nää. Kun Ruots' on saapunut
ja -- suokoon Herra sen -- kuningas kaatunut --
te venhe pitäkää valmiina luona muurin!
Paeta voimme me, kun tääll' on melske suurin.
ANSELM.
Holveihin! Kellariin! Ei aikaa, nopeesti!
Kolmas kohtaus.
Hieronymus. Heti sen jälkeen Regina.
HIERONYMUS.
Ja tätä kutsuvat he uskon taistoksi!
Nyt uskoon vankempaan!
(Lyö kolme kertaa kämmeniinsä. Regina lähestyy.)
Käy esiin, miekka Herran,
sa Saksan pelastus! Kas, hurskas Juudith kerran
myös Holoferneen löi, vapahti Juudan maan;
ja neitsyt Orleansin teräsasussaan
nous Ranskan avuksi. Sa lausu, tyttäreni,
tahdotko tehdä sa kuin Juudith hurskas teki
ja kuin Johanna d'Arc?
REGINA.
Sen tahdon isäni!
HIERONYMUS.
Se vanno!
REGINA.
Vannon, häntä vihaan ijäti.
HIERONYMUS.
Jos valas rikot sen?
REGINA.
Mun nielköön ruotsalainen!
HIERONYMUS.
No niin, aik' kallis on, on hetki uhkaavainen.
Vahvista uskosi! (Ojentaa hänelle tikarin.)
Tää ota ase sa!
Kas, ristinkuvan sen sa löydät kahvassa.
Tikari Juudithin! Pois pelko, muista maasi!
(Hieronymus menee.)
Neljäs kohtaus.
Regina jää tikariin tuijottamaan. Kätchen hypähtää keveästi
vasemmalta. Lyhyt väliaika.
KÄTCHEN (iloisesti).
Yks sana!
REGINA.
Tikari!
KÄTCHEN,
Oi, neiti!
REGINA.
Muista maasi!
KÄTCHEN.
Mut...
REGINA.
Uskos vahvista!
KÄTCHEN.
Mut toki kuulkaahan!
Tärkeimmän kertoa ma taidan asian.
Tuo nuori Suomen mies... Noh? Varmaan arvannette?
Ei häll' oo kynsiä!
REGINA.
O, Juudith!
KÄTCHEN.
Naura ette?
Ma olin vankein luona äsken tornissa.
Ei hän oo karvainen, vain päivänpaahtama.
Lapista tulee hän...
REGINA.
Aikamme...
KÄTCHEN.
Sen mä tälleen
sain tietää...
REGINA.
Kallis on!
(Rientää kappeliin Kätcheniä näkemättä ja kuulematta.)
KÄTCHEN.
Kas niin, pois käy hän jälleen.
Hän tullut kummaksi on viime aikoihin.
Mut vääräuskoiset -- yks heistä varsinkin --
on mulle mielehen. Niin, onko synti sitten
jos näkö miellyttää mua petoeläimitten?
Vai polttaa tahdotte te heidät, isäni,
mut minä, -- minäpäs ne päästin vapaaksi!
(Rientää pois. Kätchenin viimeisen vuoropuheen aikana näkyy vallilla
linnan sotilaita. Aamu on valjennut, mutta kirkas päivä koittaa vasta
Kustaa Aadolfin saapuessa.)
Viides kohtaus.
Ruhtinas nopein askelin. Lähetti. Vartia, vallilla.
RUHTINAS.
Väkemme kutsukaa! Nyt reilaan sotarinta!
Valleille ruutia! Kalliiksi tulkoon hinta
tään linnan! Aseisiin, keness' on henki vaan!
Ma itse tänne jään pääjoukon johdantaan.
(Etuvartiolle vallilla.)
Näkyykö vaara jo? saapuuko jalopeura?
VARTIA.
Päin linnaa ryntää hän ja sankka häll' on seura.
RUHTINAS.
Hyvä. Nuorna jällehen taas vanha sydän lyö.
Veri huutaa lasteni! Jo koittaa koston työ.
LÄHETTI (tullen nopeasti).
Tääll' airut Ruotsin on.
RUHTINAS.
Hänet sisään saattakatte.
(Lähetti pois.)
Nyt valvo, miekkani, mut korvat nukkukatte!
Kuudes kohtaus.
Ruhtinas. Ruotsalainen airut tuodaan vartioituna,
sidotuin silmin. Side irroitetaan.
RUHTINAS (itsekseen).
Kun ryntää leijona, niin ärjynnällä se,
teit' ensin tervehtää. (Ääneen.) Mik' onpi viestinne?
AIRUT.
Puhunko tässä Emmeritzin ruhtinaalle,
Massalan kreiville ja linnan valtiaalle?
RUHTINAS.
Ma olen ruhtinas.
AIRUT.
Siis kuulkaa viesti tää:
Gustavus, Ruotsin kuningas, teit' tervehtää,
hän vaatii linnan tään sen sisällyksen kanssa.
Joukkonsa vahva on ja Herra puolellansa,
mut linna heikko on, ei voi se vastustaa.
Ei tapa herrani oo sortaa heikompaa,
siks joukoillenne hän suo vapaan peräymisen
ja teille kohtelun, uroolle arvollisen.
RUHTINAS.
Loppuiko viestisi?
AIRUT.
Jalo herra, lempeä
kuningas Kustaa on, ei koston ystävä.
Sotilas hurja on, kuin vauhtiin pääsee kerta.
Jos linnaan rynnätään, niin paljon vuotaa verta.
Iltaanne vanhuuden siis älkää tahratko
turhalla hurmeella! On julma taistelo.
RUHTINAS.
Tää onko kaikki?
AIRUT.
On, vastuuta vuotan teidän.
RUHTINAS.
Siis kuninkaallesi tää saata sana meidän:
Me täällä käskemme. Sano, että rajana
hänen ja mun on valli, vallin takana
on muuri, taottu miesteni me tapparoista.
Sano, että herraa tääll' en tunne, tiedä toista
kuin suuri Ferdinand, jonk' olen vasalli.
Sen tahdon näyttää myös. Tään tietköön herrasi!
Mies kunnon mieheltä ei vaatia voi muuta.
Se kerro, pienempää myös pidä vasta suuta!
AIRUT.
Sanako viime tää?
RUHTINAS (vartioille).
Pois hänet saattakaa!
AIRUT.
Hyvästi, ruhtinas; me kohta tavataan.
Seitsemäs kohtaus.
RUHTINAS. LÄHETTI. SOTILAITA. MUNKKEJA.
RUHTINAS.
Paikalleen joka mies! Huotrastaan joka kalpa!
Ei leiki leijona, kun hällä eess' on salpa.
Aseisiin! Valleille! Joka nainen nopeaan
nyt pi'en keittohon, laps kiven kannantaan!
(Vilkasta liikettä valleilla sotilasten, vaimojen ja
lasten joukossa. Munkeille:)
Te täällä messutkaa, kuu riehuu melske sodan.
Sanotaan, rukous terästää miekan odan.
Pater, vihkivettä nyt! Kanuunat vihkikää!
Haa, suille tykkeimme on maukas pala tää.
(Ampuminen alkaa oikealla näyttämöstä.)
SOTILAS (valleilla, kaatuen).
O, neitsyt auta!
RUHTINAS.
Siin' on tunnus! Neitsyt auta!
Miehuutta lapseni! Täss' olkoon heille hauta.
Kiviä, öljyä! Meit' auttaa Maaria.
Te hetki kestäkää! Pian, täällä olen ma.
(Rientää sinnepäin, mistä kuuluu taistelon melskettä.)
Kahdeksas kohtaus.
Meteli kasvaa. Vilkasta liikettä valleilla. Haavoitettuja
kannetaan. Naisia ja lapsia pakenee yli näyttämön. Kappelista
oikealta vaeltaa saatto munkkia ja nunnia; heidän etupäässään
Hieronymus ja Regina. Seuraava messu lauletaan taistelon
kestäessä.
N:o 4. Katoolilainen messu.
Sancta Maria,
Libera nos!
Optime flos,
flos sine spina!
Coeli regina!
Ter gloriosa
rosa formosa!
Alma, beata
palma sperata:
Gratiae signum
dignum, benignum!
Stella jucunda!
Maris mortalium,
spiritualium
unda profunda!
Libera! Libera! Libera nos!
Yhdeksäs kohtaus.
Edelliset. Ruhtinas. Pian senjälkeen Bertel,
Larsson ja ruotsalaisia sotilaita.
RUHTINAS (revityin vaattein ja nopein askelin).
Enempi väkeä! Jo noustaan yli muurin!
SOTILAS (vallilla).
On turha taistomme. Upseeri kaatui juuri.
RUHTINAS.
Seis, seis! Ei askelta! Ma tulen avuksi!
Alas Ruotsi vallilta! Sen portaat poroksi!
(Linnan sotilaita pakenee yli näyttämön.)
RUHTINAS (heitä estäen).
Seis, kurjat pelkurit! Tää ruhtinaan on murhaa.
(Larsson ja Bertel tunkeutuvat taistellen näyttämölle.)
LARSSON (ruhtinaalle).
Antaukaa, armonne! On puolustus jo turhaa.
RUHTINAS (taistellen Larssonin kanssa).
Petosta!
BERTEL (Reginalle, joka vasemmalla etualalla näyttää jotakin
odottavan.)
Täällä te! Nuor' ootte kuolemaan.
REGINA (sysäten hänet luotaan).
Pois!
(Tarttuu hänen käsivarteensa.)
Vuota, saapuvan sanoitko kuninkaan?
RUHTINAS (voitettuna rallin juurella ).
Voi haavoitettua!
REGINA.
Ah, pyhä neitsyt, säästä!
(Bertelille.)
Milloinka saapuu hän?
BERTEL.
Isänne vapaaks päästän.
REGINA (suurimmalla kärsimättömyydellä).
Kuss' onpi kuningas!
BERTEL.
Hän kohta täällä on.
REGINA.
Ma kiitän. Auttakaa isääni!
(Bertel johdattaa ruhtinaan kappelin ovelle. Haavoitettu
lepää portailla väsyneenä.)
LARSSON (pitkin vallia).
Suojaton
on linna, vankina sen herra. Veikot tänne!
Nyt valta meidän on. Pois aseet kädestänne!
(Osa vallista murtuu. Ruotsalaiset tunkevat sisään.
Piiritetyt jättävät aseensa.)
Kymmenes kohtaus.
Edelliset. Akseli Lilje. Sitten Kuningas Kustaa Aadolf
seurueineen, jossa von Alten.
AKSELI LILJE.
Hänen Majesteettinsa!
(Lippuja rivitetään molemmin puolin muurinaukkoa. Kuningas,
päällikkökuntansa etunenässä, tunkeutuu aukosta paljastettu miekka
kädessään. Näyttämö valkenee. Sotilasryhmiä, jotka vähitellen täyttävät
vallin ja suurimman osan näyttämöä. Regina ja Hieronymus vasemmalla
etualalla. Ruhtinas kappelin portailla.)
KUNINGAS (vielä muurinaukossa, lähetilleen).
Ei varovaisuus haita.
Oville vahteja! Silloille sotilaita!
Miss' suurin vaara on ja muuri murtuvin,
te pankaa suomalaiset, kuten ennenkin.
Pois aseet riisukaa! Veri laatkoon juoksemasta.
Jo liioin juossut on. Suojelkaa naista, lasta,
väkenne hillitkää. Kuria ankaraa
ma vaadin joukoiltain. Aseeton armon saa.
(Astuu alas näyttämölle.)
Kautt' taivaan! Sanoa ei saa tok' kenkään meistä,
tääll' että Pasewalk kyteepi kypeneistä.
(Nurinaa sotilasten seassa.)
KUNINGAS (ankarasti).
Ken kuningastaan vastustaa? Haa, loppu sen
on lyhyt -- hirsipuu! -- ja sielu Herrallen!
(Nurina vaikenee.)
VON ALTEN.
Mut linnaan rynnättiin ja monta miest' on mennyt.
Sotilas verestään nyt vaatii ryöstön sen nyt.
KUNINGAS (terävästi).
Von Alten, Saksan mies, Tillystä erinnyt,
suon anteeks vastuunne, jot' en ma pyytänyt.
Kautt' taivaan, kummaa on. Me pohjan muukalaiset
eestänne uhraamme hurmeemme huuruvaiset
ja yhtä köyhinä taas palajamme me.
Mut sodan kaarneilta kun maata suojaamme,
te, Saksan ritarit, Jumala armahtakoon,
huudatte silloin: lyö! Äl' laske ketään pakoon!
Oh, hyvät herrat, tuo on tapa teidän; ma
en sotaa oppinut oo Wallensteinilta,
en Tillyn pyöveleiltä Magdeburgin luona.
Minulle kallihimp' on ihmishenk' kuin muona;
se minun joukostain, ken muuta tahtovi,
vapaasti lähteköön. Hyvästi, eversti!
(von Allen menee. Sotilaille.)
Te Ruotsin sotilaat, ma teitä kiitän, pojat.
Yli käyty kyllä on suuremmat muurit, ojat,
mut päivä tämä on myös teille kunniaks.
Kuus mieheen guldenia, lepopäivää kaks.
Ja Herran haltuhun!
(Sotilaat hajautuvat hurraahuudoilla. Ruhtinaalle.)
Anteeksi prinssi jalo,
näin että kutsumatta vieraaks tulen talon.
Tosin hiukan kummallista tietä kuljettiin,
mut aikaa mulla ei ja portit suljettiin.
Te näätte, avaimet on Ruotsin rautaa mulla,
joill' lukot avaan ma, mut verintahratulla
kädell' ett' tervehtää mun teitä täytyy näin,
sen estää oisitte te voineet äskettäin.
(Regina, jonka katseet terävinä ja luopumattomina
seuraavat kuningasta, vie käden tikarin kahvaan.)
RUHTINAS.
On sama, voittoko vai tappioko kohtaa
elämän polulla, kun kunniaan se johtaa.
Viimeisnä suvustain, mi kannan kalpoa,
ma tahdon kaatua isäini arvoisna.
On teidän linna nyt, jos iloks on se teille.
pyydän, uskomme ett' turvaatte te meille
pilkalta sotilaan ja että vankeja
te kunnioitatte kuin maansa urhoja.
KUNINGAS (lempeästi).
Myönnetty, ruhtinas! Kätenne mulle suokaa,
ei enää voitettu, mi haavoissansa huokaa,
vaan voittaja. Mik' on maan päällä voimakkain,
jos ään' ei kunnian ja hasten harmajain?
O, että kieli tuo jokaisen suusta soisi
laaksoissa Saksanmaan, niin kaikki hyvin oisi!
(Reginan käsi vaipuu tikarineen.)
RUHTINAS.
Te ette täällä ois.
KUNINGAS.
Kenties, ma täällä en --
ja tuoll' ei Ferdinand. Mut verta vuodatten! --
Nopeesti, lääkäri! Halloo! On haava syvä.
Sitokaa ruhtinas!
(Kuninkaan lääkäri astuu esiin seurueesta ja sitoo ruhtinaan
käsivarren. Kuningas auttaa häntä siinä työssä.)
HIERONYMUS (hiljaa Reginalle).
Nyt koston aik' on hyvä.
Maas muista, uskosi! Hän suojaton on nyt.
Kas, hänet Herra on käsiimme jättänyt.
Tikari esille! Haa, nyt on hetki juuri!
Ja sitten venheelle, mi uottaa alla muurin!
REGINA (sysäten syrjään Hieronymuksen).
Pois! Ilman vilppiä, vapaasti tahdon ma
Jumalan etehen tään miehen kutsua.
HIERONYMUS (häntä pidättäin).
Seis, hän on aseissaan.
(Regina repäisee itsensä irti ja lähestyy kuningasta nopein askelin,
painaen sydämelleen paljastettua tikariaan. Kuningas, ruhtinaan haavan
sitomishommassa, kääntää hänelle selkänsä. Hieronymus vetäytyy
syrjään.)
KUNINGAS.
On nunnaa tarvis tänne!
(Kääntyy ja huomaa Reginan, joka vaistomaisesti kätkee tikarin ja
katselee kuningasta synkin silmäyksin. Lyhyt ja puhuva äänettömyys.)
KUNINGAS.
Te, hurskas sisar, miks seisotte hämillänne
noin synkin katsehin? Kas, tuoss' on hyvä työ,
min teko hurskaamp' on kuin rukous, helmivyö.
Täytyykö keretin opettaa teitä, nunnaa,
opissa Kristuksen?
(Regina tarttuu uhkaavalla liikkeellä tikarinkahvaan.)
RUHTINAS.
O, kuinka joutununna
on armas tyttärein vihollisjoukkohon!
KUNINGAS.
Tyyn' olkaa ruhtinas! Hän täällä turvass' on.
Myös mulla tytär on ja ritari ma olin
jo paljon ennemmin kuin isäksi ma tulin.
Mut neiti, ettekö katselleet, näytti näin,
isäänne niukasti, mua liiaks äskettäin?...
(Reginan katse vaipuu hitaasti maahan.)
RUHTINAS (Reginalle).
Ma enkö lapseltain saa ääntä, silmäystä?
HIERONYMUS (itsekseen).
Hän työni turmelee.
RUHTINAS (rukoilevaisesti).
Yks sana lievitystä!
KUNINGAS (ankarasti).
Mit' tää on? Lapsiko ei kuule isäänsä?
Haa, itse luontoko unohti äänensä,
tuo suuri, lempeä, mi syliin antoi naisen
rakkauden rajattoman, lemmen leimuvaisen!
Käy, tyttö, rukoile, yöt päivät paastoa
pyhimyskruunun vuoks! -- Petetty olet sa;
On ilman lempeä rukoukses kauhistusta,
maa ilman riemua ja taivas synkkä, musta.
HIERONYMUS (itsekseen).
Kirous!
RUHTINAS.
Lapseni!
REGINA (syöksyy liikutuksensa vallassa ruhtinaan jalkoihin).
Isäni!
RUHTINAS.
Itket, oi!
Siunattu kyynele, mi mulle lapsen toi.
KUNINGAS.
Ma otin linnanne; te lapsen saitte jälleen.
Enemmän voititte kuin kadotitte tälleen.
Mut tulkaa, etsimään käykäämme lepoa.
Teit' tuen, tulkatte!
(Kuningas, ruhtinas ja seurue pois.)
Yhdestoista kohtaus.
Hieronymus. Regina.
HIERONYMUS (itsekseen).
Sehän on saatana
kuninkaan hahmossa! En nähnyt vertaistansa,
mi niin voi ihmiset lumota sanoillansa,
Tuo tyttö.'... Epäilen. Hm... Hänen täytyvi!
Mull' avain valan on.
REGINA (joka liikkumattomana, kivettyneenä on tuijottanut pois
menevän kuninkaan jälkeen, vavahtaa äkkiä, heittää tikarin jesuiitan
jalkoihin ja huudahtaa):
Pitäkää tikari!
(Esirippu alas).
Kolmas näytös.
Linnanpuisto Emmeritzissä. Ilta. Kuutamo. Taustassa jonkun matkan
päässä linna, upeasti keskiajan tyyliin rakennettu; alikerta valaistu.
Oikealla etualalla pöytä ja ruohosohvia. Maariankuva, jonka edessä
palava lamppu.
Ensimmäinen kohtaus.
Larsson y.m. ruotsalaisia upseereja pöydän ympäri. Juovat ja
näyttävät hiukan liikutetuilta. Jonkun matkan päässä Bertel,
joka ei ota osaa juominkiin. Kaksi sotilasta vartioina,
liikkumatonna, palavat soihdut kädessä. Sitten Kätchen.
ENSIMMÄINEN UPSEERI.
Ja minne joutuikaan tuo nunna punahuuli?
LARSSON.
Hänet sain ma satulaan ja lensin pois kuin tuuli.
TOINEN UPSEERI.
Ja munkki?
LARSSON.
Hirtettiin.
ENSIM. UPSEERI.
Ja abbedissa?
LARSSON.
Huus.