Illalla he ovat kaikki isäntänsä luona ja tarinoivat siellä minkä
mistäkin. Illallisen syötyänsä pääsevät he omiin kamareihinsa
nukkumaan. Voi sitä puhtautta ja järjestystä! — Eikä he voi olla
ihmettelemättä sitä ystävällisyyttä ja hyvyyttä, jota herrasväki
heitä kohtaan osottaa. Aivan ovat ventovieraat, ja vielä oppineet ja
ylhäiset, ja kuin taatto tai maammo heitä hoivailevat, kohtelevat...!
Aamulla he nousevat aikaiseen. Muutenkin ovat tottuneet varahin
heräämään, mutta nyt vielä matka ja oudot olot saavat heidät sitä
aikaisemmin nousemaan. Mutta saavatpa miehemme kotvan kamareissansa
kolkutella ennenkuin kahvi tuodaan.
Maassa maan tavalla.
Huomenna, puolenpäivän aikaan lähdetään matkaan, se kutsuja-herra
oppaaksi ja ohjaajaksi. Menevät rautatieasemalle. Siellä on kaikki
uutta ja ihmeellistä. Seinäkuvat, hälinä, melu, pyörien päällä olevat
huoneet, — se on heiltä panna pään pyörälle. Opas heille toimittaa
liput ja muut, eikä heillä ole muuta tehtävää kuin seista paikallaan,
mutta onpa sitä siinäkin! Joka hetki on joutumassa ihmisten tielle
ja häipymässä tovereista. Mutta kohta tulee saattomies ja vie
heidät yhteen sellaiseen pyöräin päällä olevaan huoneeseen. Huhui,
ihankuin pirttiin astuisi, ei vaan niin mustaan ja savuiseen. Heitä
hiukan vapisuttaa, sillä jospa nämä kaatuvat tai hajoovat tai...
Paljon on mahdollisuuksia pahannepäin. Mutta sitten he tottuvat
uuteen olopaikkaansa, kun se herra heitä rauhoittelee ja näyttää
esimerkillään, ettei tässä mitään hätää ole, — ja ei heitä enää
suuresti hämmästytä junan liikkeelle lähtö, ainoastaan hiukan huumaa...
— — —
Koko päivän he ovat kulkeneet, milloin istuen, milloin loikoen,
milloin jutellen, milloin omissa ajatuksissa ollen. Alussa he ovat
katselleet ulos akkunoista, varsinkin asemien kohdalla; mutta sitten
he ovat tulleet huomaamaan, että siellä on aina samallaista maisemaa
ja samat seikat asemilla: mies lippahatussa portailla ja toinen
punalippuineen radan vierellä tönöttämässä, — ja siksi he eivät enää
välitä akkunoista. Mutta sitten kulkee mustapukuinen mies vaunun läpi
ja virkkaa:
Viipuri!
Ja se heidät panee katselemaan akkunoista. Sieltä se näkyy, tuo vanha
ja kuulu Viipurin linna ja kaupunki, josta on monestikin
työtty kirjat kiirehesti,
paperit pakon perästä...
Viipurin asemalla he pysyvät kiinni herrassaan ja hänen avullaan
pääsevät läpi tuon monimutkaisen ja eksyttävän laitoksen. Tultuaan
toiselle puolen asemataloa, kysyy herra, tahtoisivatko he lähteä
kaupunkia katselemaan; Aikaa on neljä tuntia, ennenkuin Helsingin juna
lähtee.
— Ka mitäpä tässä muutakaan tekisi, lähdemme vain.
Ja niin he lähtevät kivikatuja kiertämään, kaupunkia katselemaan.
Heillä oli ihmettelemistä joka askeleella. Talojen korkeus, tiheys,
kauppa-ikkunoiden kirjavuus, torien suuruus, — kaikki se heille tuo
alituista kummastelun aihetta. Herra saa heille selittää minkä kerkiää.
Tulivat he sitten Viipurin linnan luo. Se heissä herättää kunnioitusta,
kammoa; tuo mieleen muistoja, hämäriä, kummia...
— Sitähän se Petri kuulusa kuningas piiritti ja kysyi linnan isännältä,
Matti Omosun pojalta:
Oisko voita volmarissa,
linnassa sian lihoa?
sanoi Shemeikan Petri.
Katselevat he siinä kotvan muureja, valleja, hautoja ja lähtevät sitten
eteenpäin, Monrepos-puistoon, niinkuin herra oli heille sanonut.
Sepä on ihmeellinen paikka, se Monrepos! Metsiä, järviä, jokia, vuoria
ja — linnoja, satulinnoja, haltiainlinnoja! Erään vuorensolan suilla he
kerrassaan säikähtävät. Mies kivellä, käsi pystyssä!
He seisahtuvat, mutta opastaja käy nauraen miehen luo.
— Tulkaahan lähemmä, — ettekö tunne?
— Kun ei olisi Väinämöinen...
— Sehän se onkin.
— No sittehän tuo onkin tuttu mies, virkkavat urohot ja rupeavat
tarkastelemaan kuvaa kaikin puolin.
— Siinähän miehellä kannelkin polvilla, sanoo Äimäjärven Iivana.
— Eihän mies miekastaan luovu, sanoo Läskelän Iivana, joka on niin
pitkä, että yltää kosketella kannelta.
Kauvan he tuota katselevat — kun kerrankin näkevät todellisessa
muodossa —, ja aatoksissa astuvat pois.
— Oisko vielä maan päällä sellainen mies, tuumaa pois mennessä Jehkin
Iivana, mutta muut eivät siihen mitään virka.
* * * * *
Nyt he istuvat taas kaikki yhdessä ryhmässä vaunussa ja ajavat
Helsinkiin päin.
Se Helsinki kummittelee heidän mielessään jos jonakin. Suurempi se
on Viipuria, suurempi Viipuria ja Sortavalaa yhteensä, siitä he ovat
varmat. Mutta minkälainen se on? Ei se ole tavallinen kaupunki.
Torneja, torneja, linnoja — —
He odottavat sitä joka hetki. Mutta pitkä on matka ja odottajan aika
vielä pitempi. He nukahtavat.
Kerkiävät he nousta ja toisenkin kerran nukkua, ennenkuin Helsinki
tulee.
Vihdoinkin yön perästä, aamun tultua, ilmoittaa se musta mies: Helsinki!
Sekös nostaa urohot pystyyn ja katselemaan kavahuttaa!
Ei torneja, eikä linnoja, mutta koko kaupunki on kuin yksi torni ja
yksi linna! Ihmekaupunki!
Helsingin asematalo on vielä isompi kuin Viipurin, mutta ei niin
monimutkainen. Pian sitä pääsee torille, vaikka on enemmänkin ihmisiä.
He seisovat herransa kanssa torilla. Siinä heidän täytyy jättää hyvästi
hänelle, sillä vastassa ovat ylioppilaat, joiden hoidettavaksi he nyt
joutuvat. Tuntuu hiukan ikävältä ja turvattomalta jättää tuo hyvä
herra; mutta kun tämä sanoo, että vielä hän heitä näkee, niin naurusuin
he heittävät hänet hyvästi.
Ylioppilaat lähtevät heitä asuntotaloonsa saattamaan. Mutta siinä
vastaanottajain joukossa he huomaavat herran, joka heitä Sortavalan
juhlassa saatteli, tuon mainion tohtorin, ja sen luo he joukolla
rientävät.
— Terve, terve, täällähän tekin.
— Ka täällä, kun tässä kerran juhlimaan livuimme... Te, herra, annoitte
alun, ja nyt taidamme kuolemaan asti juhlissa kulkea...
— Ihanahan juhlissa kulkea...
Mutta sitten täytyy heidän lähteä ylioppilaiden matkaan. He kulkevat
ihmetellen ohi korkean talon — ateneumiksi sitä saattajat sanoivat —,
tulevat Mikonkadulle ja siitä Esplanaadeille — kaikki he saavat tietää
ylioppilailta —, jossa pysähtyvät katselemaan Runebergin patsasta.
— Onkohan tuo mies sukua Väinämöiselle, koska on saman kunnian saanut,
ajattelevat ukot aivoissansa.
Siitä he nousevat ylös kolmikulmaiselle torille ja siitä erästä katua
kotvasen kuljettuaan kääntyvät korkean kulmatalon edustalle, ja siinä
sanovat ylioppilaat olevan heidän asuntonsa. He seisattuvat siinä
ja muistelevat kaikkia niitä kulmia ja käänteitä, joita oli heidän
tiellään, sillä saattajansa sanovat, että sitä tietä tulee juhlaankin
kulkea.
Sitten ylös kapuamaan! Aina hamaan neljänteen kerrokseen. — Taitavat
taivaaseen viedä, kuiskivat urohot keskenään.
Neljännessä kerroksessa on heitä vastassa ystävällinen rouva. Se kuuluu
olevan heidän emäntänsä.
Kohteliaasti ohjaa tämä kaukaiset vieraansa huoneisiinsa, miehet
toiseen, naiset toiseen. Ne ovat suuret, korkeat, valoisat.
— Kelpaa näissä asua, kun ei vaan akkunoista alas katso, tuumivat
vieraat.
Heti heille rouva kantaa kahvit ja puhelemaan puuttuu. Kyselee
kaikenlaista, minkälaiset siellä Karjalassa on maat, minkälaista elämä,
minkälaista rahvas... Saavat siinä miekkoset panna parastaan.
Sitten heitetään heidät rauhaan, lepäämään matkan vaivojen perästä.
Saavat käydä nukkumaankin, jos haluavat.
Heittävät urohot kenkänsä jaloista ja liiat vaatteensa ja käyvät
pitkäkseen. Siinä muistuu heidän mieleensä kaikki tapahtumat viime
vuorokauden ajalta. Kyllä ne ovat olleet ihmeelliset! Eivät olisi
uskoneet ennen. Kaikkia sitä ihminen ennen kuolemaansa saa nähdä!
— Mutta heitä todellakin väsyttää. He katselevat kotvasen valkeaan
kattoon — silmänsä pyrkivät umpeen — ja he nukkuvat. Unissa näkee
Shemeikan Petri seuraavan näyn:
He ovat veneessä. Vene on täynnä kanteleita. Ja uiskenteleepa niitä
joessakin, jota kulkevat. Ja uiskentelee siellä muitakin soittokoneita:
tuohitorvia, vaskitorvia, jos jotakin... Vene menee soutamatta. Ihmiset
rannalla ihmettelevät, huiskuttavat nenäliinojaan, valkolakkejaan.
Ihmisten takana siellä istuu Väinämöinen, käsi koholla, kannel
polvilla... Ja ilmestyypä siihen Esplanadinkin mies: se katselee
kansaan ja Väinämöiseen...
Herättyään kertoo hän sen tovereilleen.
— Niitä kanteleita näin minäkin unissani, virkkaa Äimäjärven Iivana
näyn kuultua ja kertoo sitte kotona näkemänsä unen.
Illan suussa kuulevat he vastapäisestä talosta, neljännen kerran
ikkunasta kanteleen soittoa: ihana impi siellä tulkitsee tunteitansa.
Se heitä ihmetyttää. Ka, kun täälläkin on kanteleita! Mutta samalla se
heitä viehättää. Se tuo tuulahduksen kotoisilta tantereilta, tuolta
kaukaa Karjalan rajoilta...
Huomenna alkaa juhla. Seitsemän aikaan saapuvat ylioppilaat heitä
hakemaan. He saattavat heidät senaatintorille, jossa jo on tori täysi
ihmisiä. Suuren kirkon rappuset on täynnä lipuilla varustettuja ryhmiä:
ne ovat laulajia. Alempana on torvisoittajaryhmiä.
Kansan keskellä seisoo mies — ei se vaskinen — keppi kädessä,
hatutonna; heilauttaa keppiä, silloin kaikki: laulajat, soittajat,
kansa, koko kaupunki kajahuttaa sävelen, sävelen suuren ja voimakkaan,
— ja juhla on alkanut. Karjalaiset seisovat hartaina, paljain päin. —
Juhlasaatossa kuljetaan juhlapaikalle, kauniisen Kaisaniemeen, alatse
kukkaisan portin. Torvet soi, sävelet särähtelee, kivitalot värähtelee.
Ihmisetkin ovat yhtenä värinänä, — eikä vähimmin karjalaiset.
Siellä juhlapaikalla, kauniilla ja korkealla lavalla puhutaan,
soitetaan ja lauletaan koko päivä. Karjalaiset eivät voi tätä käsittää
kuin yhtenä humuna, — humuna, joka huumaa, valtaa ja nostaa, — nostaa
ylös avaruuksiin, ikuisen ilon ja valon piiriin. Eivät he muista omaa
itseänsä, elämänsä kovia kohtaloita, ei mitään. Kun heiltä jotain
kysytään, hymyilevät he vain, eivät voi mitään virkkaa.
Mutta kello viiden aikana on heidän itsensä esiinnyttävä, — ovat
ylioppilaat sanoneet. He ajattelevat, että eihän ne heidän laulunsa
näiden muiden laulujen rinnalla mitään ole, joutavaa jorinaa vain;
mutta kun heidät on sitä varten kutsuttu, niin _yrittää_ täytyy!
Kello viiden tienoissa astuvat he ylioppilaitten seurassa
esiintymispaikalleen. Se on suurensuuri huone, kahdeksansadan hengen
vetoinen. He ovat juhlallisen näköisiä, — Läskelän- ja Jehkin-Iivanalla
kantelet kainaloissa. Eivät he virka mitään, — meneväthän minne
viedään, tekevät mitä käsketään.
Saapuvat he vihdoin päämääräänsä. Siellä on jo huone täysi ihmisiä,
odottelevia, uteliaita. Läpi heidän he pujotteleivat, pääsevät lavan
luo ja alkavat nousta esiintymispaikalle. —
Se on n.s. historiallinen konsertti ja saa siellä kuulla muutakin
musiikkia, mutta karjalaisten musiikki on huomattavinta.
Ensinnä esiintyvät Shemeikan Petri ja Jehkin Iivana. Istuutuvat
paikoilleen, lyövät kätensä kätehen ja aloittavat:
Yks oli vanha Väinämöinen,
toinen nuori Joukamoinen,
ajettihin vastakkahe,
valjahukset vastakkahe —
Huoneessa käy huhaus ensi sävelten kuultua. Ne ovat värittömiä,
yksitoikkoisia, mutta laulun jatkuessa ne tulevat eläviksi,
vaihteleviksi ja kohta valtaa kuulijat mitä suurin jännitys. Laulajat
kiintyvät lauluunsa, he liikuttavat tenhottomasti ruumiitaan ja
heidän katseensa harhailevat kaukana, missä harhaillevatkaan. Kun he
lopettavat, on huoneessa hiljaisuus.
He ovat nähneet, nuo katsojat, elävän Väinämöisen ja Joukamoisen,
ja säikähtäneet samalla tavoin kuin karjalaiset Monrepos-patsasta.
He ovat heissä nähneet oman eletyn aikansa, oman itsensä mustassa
muinaisuudessa, — ja siksi on huoneessa hiljaisuus.
Sitten nousee lavalle Äimäjärven Iivana. Katsahtamatta yleisöön
istuutuu hän, painaa pään käteensä ja alkaa:
Lemminkäin' on piilopoika
menee maammonsa etehen:
tuo tänne pelervo paita,
kanna kaatiot kapoiset —
lähen Päivölän pitoihin,
Jumaliston juominkihin.
Hän on pieni mies, ja siksi on hänen äänensä alussa heikko, mutta mitä
pitempään hän laulaa, sitä vahvemmaksi se tulee ja lopussa vyöryy
se voimakkaana yli salin. Hän kasvaa katsojain silmissä, ja hänen
innostuksensa tempaa heidät mukaansa, niin että he laulun lopussa ovat
haltioissaan.
He ovat nähneet Lemminkäisen.
Sitten astuvat esiin itkijävaimot. Haikealla äänellä he alkavat ujeltaa
noita surunvienoja, liikuttavia säkeitä, noita jotka eivät noudata
muotovaatimuksia, vaan tulevat ilmoille semmoisina, kuin sydämmen
tila pakottaa. Kuinka syvää tunnetta, kuinka todellista surua, kuinka
kauniita kuvia ja vertauksia!
Kuulijat ovat taas hiljaa, sillä he tuntevat taas oman itsensä, oman
itkevän itsensä, — tuntevat, että ne ovat suruja omasta orvosta
sydämestään, kyyneleitä omista silmistään...
Kun kannelniekat vielä kaiuttavat säveleitänsä, niin on yleisön
innostus korkeimmillaan, ja kätten paukkinassa ja huudoissa eroittaa
ääniä: oi, ihana Karjalan maa, kaunis kantelon ja laulun maa!
Heillä ei ole enempää esiintymistä täällä, mutta ei ole tarpeenkaan. He
ovat tehtävänsä tehneet, voittonsa voittaneet...
* * * * *
He viipyivät vielä pari päivää Helsingissä, juhlan loppuun.
Jokapaikassa he saivat olla läsnä, joka tilaisuudessa ensi sijalla.
Juhlakentällä, konserteissa, kaikkialla saivat he istua eturiveissä,
ja suuret herrat ja ylhäiset naiset olivat heidän vierustoverinaan ja
puhelivat heille. Säveltäjät kirjoittivat muistiin heidän melodiojaan,
orkesterinjohtajat ostivat kanteleitaan. Juhlapäivällisissä, joissa
oli useita ulkomaalaisiakin, saivat he kunniasijan... Ne lusikat,
hopeaiset, kallisarvoiset lusikat, joilla he niissä söivät, saivat he
muistoksi kotiinsa. Niihin kaiverrettiin heidän nimensä...
Heille näytettiin kaikki kaupunki. Heitä käytettiin museoissa —
kansatieteellisessä museossa saivat he ihmetellä, että siellä oli
aivan heidän näköisiään ihmisiä, heidän vanhoja vaatteitaan sekä
kaikenlaisia kaluja —, eläin-, kasvi- ja kuvakokoelmissa, yliopistolla,
ylioppilastalolla — sen ovenvartijoina näkivät he Väinämöisen ja
Ilmarisen —, Suomalaisen kirjallisuuden seuran talossa — siellä saivat
he nähdä, mikä paljous heidän laulujaan oli koottu —, teaatteritalolla,
y.m. merkkipaikoissa. Korkeasta palotornista, jonne heidät myös
saatettiin, saivat he nähdä yli kaupungin, kappaleen Suomenlahtea ja
Uudenmaan ihanaa rannikkoa. He näkivät mielestänsä sieltä koko maailman.
Lähdön hetkenä he eivät voineet liikutukselta ja kiitollisuudelta
kotvaan aikaan mitään puhua. He vaan kumartelivat ja puristelivat
käsiä, noita pehmeitä, rakkaita käsiä, käsiä, jotka olivat heidät
mataloista majoistansa, pimeitten korpien kohdusta tänne korkeuksiin ja
valkeuksiin vetäneet. Oi noita ihmisiä, noita oppineita ja ylhäisiä,
mutta samalla kohteliaita, ymmärtäviä ja ylenystävällisiä! Voi noita!
Herra heitä muistakoon!
Ja jättäessään hyvästiä herroille, jotka olivat heidät tänne
opastaneet, lauloi heille toinen itkijävaimoista:
— Suuret kiitokset te suuren maailman suurioppiset herrat, ylen suuret
ylistykset te ihalilla ilmasilla elelijät! Suuret kiitokset, kun meitä
tuhmasia tunnustitte, oppimattomia seuroihinne otitte! Kiitokset,
kun meitä ihalmoisia imehnoisina piditte, kurjasia kuuluisissa
kunnioissanne kuljetitte...!
Ja hän itki vetreitä vetosia. Ja toiset yhtyivät itkuun, ilon itkuun,
kiitollisuuden kirkasvetiseen itkuun.
Hyvästi, hyvästi sinä hyvä, suuri Helsinki, hyvine ja ihanine
ihmisinesi! Hyvästi — — —!
* * * * *
Se oli ihmeuni, jonka Äimäjärven Iivana näki lähtönsä edellä. Se oli
nyt toteutunut. Ja unta se oli toteutuneenakin, suurta, suloista unta,
elämän kauniinta, ihaninta!