Hänen talonsa on vanhan, kallellisen ja sammaleisen sasoonan [=
rukoushuone] vierellä, kauniin Muuannon järven rannalla. Ja on siinä
vielä toinenkin muistomerkki. Aivan salvamessa kiinni kököttää siinä
suuri, soikulainen kivi, jonka oli muinoin kukko siihen nokassansa
kantanut. Se oli silloin pieni, mutta aikojen kuluessa on näin suureksi
kasvanut. Ja vankasti se seisoo kallioisella perustallaan. Oli
koettanut kerran sitä neljäkymmentä kasakkaa siitä vyöryttää, mutta
ei ollut liikahtanut. Jumalat sen siihen ovat saattaneet, siksi se ei
ollut liikahtanut, ja siksipä on siihen sasoonakin rakennettu.
Iivanan taloon saavuin eräänä ihanana kesäiltana. Astuttuani sisään ei
Iivana ollut kotona, vaan ainoastaan miniänsä, joka sanoi hänen olevan
ylitalossa veneen veistännässä. Lähdin heti sinne. Ylitalon pihaan
tultuani näin riihen oven olevan avoinna ja kuulin kolketta sieltä, —
siellä luulin hänen olevan, ja suoraapäätä riensin sinne. Siellä olikin
uros, — siellä piikkopaidassa ja tervakintaissa venelautaa veisteli.
Tein tervehdyksen. Heti lauta ja kirves kädestänsä putosivat ja
naurunrehahduksilla tuli mies tervehtimään.
— Mitäs kuuluu? Kuinkas tänne tulit? Harvoin näillä mailla teidänmiehiä
liikkuu —.
Vastaelin hänen kielellään kysymyksiinsä, joita tuli tuhkatiheään
ja vilkas keskustelu siitä sukeutui. Hän pisti tupakan, istui
uuninkorvalle, ja minä istuin kynnykselle. Siinä juteltiin ensin
salo-oloista, sitten yhdestä ja toisesta, kunnes painuttiin pakisemaan
Helsingin laulujuhlasta. Silloin Iivanan silmät säkenöi.
Lopetettuamme tämän, minä muistutin, että moneen se Iivana on mestari,
kun veneenkin tekee.
— A olenhan näitä jo puolenkymmentä tehnyt. Rupesin huvikseni, siihen
se taidoksi painui. Olenhan minä uunejakin tehnyt, perttejä salvanut,
kenkiä ommellut, ja pyörähytinpä kerran tarpeessa takinkin itselleni,
eikä kukaan päältä kiskonut — —.
Ja tämän päälle hän makeasti nauraa. — Mutta sitten hän muistaa työn,
vieraan työn, ja käy siihen. Minä katselen kuinka hän sovittelee lautaa
toiseen ja tervavaatteen kanssa sen kiinni lyö. Se on tarkkaa työtä,
eikä auta hutiloida. Mutta tottuneelta se käy ihan itsestään.
Kiinnitettyään laudan muistaa Iivana vieraan ja käskee häntä kotiin
menemään, — kyllä siellä mies tutaan. Sanoin että jo kävin siellä ja
tulin tänne Iivanan työn päättymistä odottamaan. Hän katsahtaa silloin
päivään ja virkahtaa: no kohtahan tästä päästään, ja käy sitten taas
työhön.
Minä katselen sen sujumista ihmetellen.
Jo käy kutsu työtalosta, jo oikasee Iivana itsensä, ja lähdemme yhdessä
pois riiheltä. Hän käy mennessään vielä työtalossa, mutta pian käy,
joten pääsemme kohta kotiinsa menemään. Siinä sivuamme mennessä monta
taloa, kaikki vanhoja, karjalaisia taloja, ja pakinoimme minkä mitäkin
ihanassa illanlaskussa. Erään talon akkunainen on auki ja kuuluu siitä
kaunista, surunvoittoista laulua:
Mitä lapsesta tulevi,
maanko vain meren menijä,
vai on suurien salojen —?
—?
Päästyämme Iivanan talolle, on siellä Iivanan poikakin kotona,
ja kaikki ottavat minut ystävällisesti vastaan. Ja siihen kestit
kaikellaiset toimitetaan ja lystit. — Mutta sitten ottaa Iivana
kantelonsa orrelta ja käy pöydän päähän. Koskettaa kieliin,
— kuni heräisi hämäräinen pirtti ja värähtäisi sammalseinä!
Sydämmissä käy sykähdys. Ja kun siitä saa pitempi soitanta, niin
on kuin eteen loihtiutuisi muinaiskarjalainen karkelotanhut
reippaine tanssinpyörteineen, poikien jalanjyskeineen ja tyttöjen
helmanhulmeineen! Ja tuntuu kuin kuulija olisi joukossa. Mutta samalla
siinä soitossa on tyynnyttävää, uuvuttavia unelmia tuovaa, — ja
on näkevinään vanhan savupirtin, jossa väki on puhdetöissä, vanhus
Väinönlauluja laulamassa ja nuorikot nurkemmalla lempimielin laulua
kuulemassa... Työ seisattuu.
Iivana soittelee myöhään yöhön, ja kun hän taukoaa, hehkuu hänen
poskensa, suu on hymyssä. Eikä häntä nukuta, — eikä vierastakaan. Nyt
hän käy laulamaan, laulamaan Väinämöisestä ja Joukamoisesta, ja vielä
vuoteille käytyä kertoo hän satuja ja tarinoita. — Minä tunnen kuin
liikkuisin hänen kanssaan Kalevalan kankahilla, Joukolan jo'illa — —.
Lopuksi sanoo Iivana:
— A täällä kun salossa ei ole muuta, niin me ajankuluksi näin
laulelemme ja soittelemme ja satuja sanomme. Se on meidän lepo ja
työlle työnnytys...