— — —
— No jopa nyt kummia! Jottako Helsinkiin! Ilmankos kummitteli yöllä —.
Siitäkös iloa, puhetta ja puuhaa! Koko viikon hän puheli tuosta
tulevasta juhlasta ja Helsingistä — joka hänestä oli kaukana Pietarin
takana —, ja valmisteli. Voiteli kenkiään ja harjaili haljakoitaan.
Sortavalan laulujuhlan muistorahan kiinnitti hän uuteen kannoittimeen.
Tuli aamu, jona tuli lähteä. Voi sitä juoksua ja hätäilyä! Onko
se, onko tämä? Vihdoin oli kaikki kunnossa, ja juhlallisena, kova
huopahattu korkealla päässä, istui hän pojanpoikansa vieressä
linjaalikärryissä.
* * * * *
Matkalla yhtyi häneen Jehkin Iivana kanteleineen ja eräs itkijävaimo
Muuannosta, sekä kanteleensoittaja-Iivana Läskelästä. Hymy huulille
kohosi kun kohtasivat toisensa ja keskustelu kehittyi:
— Sinnekös sitä Helsinkiin?
— Ka sinnehän, kun kutsu kävi. A sie?
— Ka sinne...
— Hehehe!
Sortavalassa yhtyi heihin eräs toinen itkijävaimo ja Shemeikan Petri,
tuo halliparta, tervaskanto. Ja yhdessä sitte mentiin sen herran luo,
joka heille oli nuo merkilliset kutsut toimittanut.
— Hyvää päivää, hyvää päivää! No siinäkö te jo olette, te laulun
sankarit, kantelon kantajat? Käykää sisään, käykää sisään!
Se oli tuon hyvän herran ääni, kun he etsimänsä talon eteiseen pääsivät.
— Ka tässähän, kun taaskin meitä tarvittiin, vastailivat vastatulleet
naurusuin.
— No heittäkää nyt päältä ja astukaa saliin!
Siellä salissa oli vastassa herttainen rouva, ja käski se heidät
istumaan noille pehmeille, punapäällyksisille tuoleille, ja
kuulumisiaan kyselemään rupesi. Tuli siihen se hyvä herrakin, ja saivat
he siinä kerkiämiseen kertoa kotioloistaan, tulostaan ja tuumistaan.
Ja saivat he siinä vielä laulaakin ja kanteletta soittaa. Äimäjärven
Iivana, mies pienoinen, lauloi mukaisensa virren: Mie olen miesi
pikkarainen. Sitten heille kannettiin kahvi, ja kohta päivällinenkin
pantiin. Illemmalla saivat he lähteä kaupungille, mutta yöksi oli
taloon tultava.
He kävelevät kaupungilla. Kotvasen sitä katseltuaan suuntaavat he
askeleensa Vakkosalmelle, jossa se muistelemansa laulujuhla oli
ollut. Sydän sykähtää oudosti puistonportista sisälle astuessa.
Tultuaan puiston sisään, aukealle kentälle vuoren juurelle, kuusikon
keskelle, luulevat he, että siinä vieläkin seisoo lava ja ihmiset sen
ympärillä... Kuin kuulisivat he vielä ne suloiset soinnut ja kauniit
laulut, jotka silloin siitä kajahtelivat.
He nousevat rinnettä ylös, kuusikkoon, honkaholvistoon. Tulevat sen
kiven juurelle jossa he silloin istuivat ja lauloivat ja kanteloa
kaiuttivat. Tuntuu kuin vielä he siinä istuisivat, ja ihmiset ympärillä
imehtisivät... Oi, ihania paikkoja!
He kävelevät ympäri puiston, ristiin rastiin. Nousevat vihdoin
Kuhavuorelle, näkötornin juurelle. Sieltäpä avara ja ihana näköala!
Kaupungin he sieltä näkevät, Laatokan lahtia, vuoria, vaaroja,
lakeuksia, — ja tuonne päivännousuun päin he näkevät saloja, saloja,
siintäviä, suuria... Siellä on heidän kotiseutunsa.