Lytsyn vaaralla valvottiin keskellä syysyötä. Sinne oli tullut vieras,
harvinainen... Pienessä, savuisessa saunassa syntyi siellä Saaharin
emännälle lapsi, pieni Palakia.
Tuuli huhahti silloin vaaran korkeimmassa koivussa, jotta siinä nukkuva
lintu lehahti lentoon, ja vaaran alla olevassa lammissa alkoi käydä
vienoinen vire. Oi, se on suuri hetki, kun ihminen syntyy maailmaan, —
siksi luonnossa käy silloin liikahdus.
Neitsyt Maaria emonen,
pyhä piika pikkarainen,
tuo pullo puhasta vettä,
kauha kullan karvallista,
jolla peiposen peseksin,
valattelen valkeaisen!
Se oli Lytsyn Lukki, vanha vaimo, joka näin luki, puhdistaessaan
pienoista Saaharin saunan matalilla lautasilla. Saaharin emäntä loikoi
lattialla, olilla, sillä hän ei sietänyt liikaa kuumuutta, kun sauna
oli juuri lämpiämästä päässyt. Itse Saahari seisoi ovensuussa, katsoen
vuoroon vaimoaan, vuoroon lasta.
Hän oli ollut valveilla koko yön. Hän se oli vaimonsa saunaan
saattanut, pannut saunan lämpiämään, kutsunut Lukin ja pitänyt kaikesta
huolta. Muut makasivat. Olihan yksi ja toinen talonväestä kohotellut
päätään ja huomannut jotain outoa tapahtuneen, mutta tällaisissa
asioissa ei ollut hyvä olla liian utelias. Tärkeä asia, suuri asia, —
se oli kaikella varovaisuudella vastaanotettava.
Aamuyöstä, muiden herätessä kukon kolmanteen lauluun, oli lapsi
nukkunut riepuihinsa äitinsä viereen. Äiti oli joutunut jonkunmoiseen
horrostilaan, ja siinä hän uneksi näin:
Saunan uunista kasvoi kaunis koivunvesa. Se kohosi kattoon, tunki
katostakin läpi ja nousi korkealle ilmaan. Saunan ympärillä huojuvaan
koivikkoon siitä tuli kaunein ja korkein puu, jonka latvassa joka ilta
istui lintuja suuret parvet. Muut koivut olivat ijäkkäitä ja kaatuivat
kohta, vaan tämä nuori jäi kauaksi aikaa paikalleen ihmisten iloksi.
Mutta sitten tuli raju tuuli, joka sen nyhtäsi juuriltaan ja kantoi
kauvas korpien taakse, tietämättömiin. Suuri oli vaaralaisten suru,
kunnes he viimein lännen ilmoilla, järven niemessä löysivät koivuparin,
toin'toisensa suojassa, ja kummankin latvassa lauloivat ilmanlinnut.
Silloin se suru katosi; sillä toinen niistä oli heidän koivunsa.
Lasta saatettaissa saunasta tupaan, istui talon vanha vaari,
harmaahapsinen Ontro verkkopöytänsä ääressä ja lauleli hiljakseen:
Kasvatin kanoja parven,
joukon suuren joutsenia —
Liisan linnahan lähetän,
Marin panen paimenohon,
Marketan pi'än kotona —.
Markett' on koria neito
ison koissa ollessahe;
ison ikkunan polessa
kehrätä hykyrteleepi,
lauluja hyräeleepi — —.
Nähtyään lapsen, heitti hän kävyn verkolle, astui kätkyen ääreen, johon
pienonen pantiin, ja katseli tarkasti lasta. Katsellessaan hän virkkoi:
Ole terve tultuasi
tähän tummahan tupahan,
matalaisehen majahan!
Kasva siinä kaunihisti,
ylene ylen somasti —
elonasi maammon maito,
valonasi pärhepärsky!
Sitten hän astui takaisin verkkopöytänsä ääreen, ruopasuunin vierellä
olevan kolpitsan luo. Siellä hän mutisi itseksensä:
Tytöst' ei talo lisäy,
mut se viinat juotattavi!
Ja niin jäi lapsonen Saaharin savutuvan asukkaaksi, — jäi Ontro-vaarin
vaaputeltavaksi, sillä emo ei töiltänsä aina joutanut kätkyen ääreen ja
iso samosi saloja, kaatoi korpea ja kontioita. — — —
Lytsyn vaara on suurten soiden ja korpien keskellä. Päivännousun
puolella on viisivirstainen suo, jolla kasvaa vain karahkia,
vaivaispuita. Se on niin vetelä, että ylipääsemistä varten on täytynyt
tehdä kapulasilta lyhyistä, poikittain pannuista pölkyistä. Sittenkin
se notkuu jalkain alla, niin että musta vesi purskuu ympärillä olevista
silmäkkeistä. Silta viepi Loimolan kylään, suurehkon Loimolajärven
rannalle.
Parin virstan päässä koilliseen päin on Suulanselkä, mutta siellä
on ainoastaan pari taloa, jonka vuoksi sinne ei ole siltaakaan.
Päivänlaskun puolella on ensiksi lampinen aivan vaaran alla, ja sitten
korpea, korpea, rikeätä, jylhää... Suvensuunnalla on epätasaista maata,
mäkiä, vaaroja, lehtoja, notkoja. Siellä on Lytsyläisten kaskihalmeet,
raemaat.
Hyvin on vaikeata pääsy Lytsyyn. Tiesivät sen Saaharilaiset, ja
sentähden oli heillä suuri suru lapsensa ristimisestä. Kuinka saadaan
pappi kolmen-, neljänkymmenen virstan takaa pokostalta?
Monesti Saahari huoahtaen katseli päivänlaskuun päin, ajatellen niiden
miekkosten tilaa, joilla kaikki on käsin yletyttävissä. Vaan kerran
sitte hänen mieleensä juolahti, että Loimolan Lukki-eukko, se kaikkeen
mestari, oli ennenaikaan kastanut lapsen ja pannut nimen, ja hyväksynyt
oli pappi sen. Hän meni pirttiin ja puhui asiasta vaimolleen ja
Ontro-vaarille, — ja niin kutsuttiin Lukki lasta kastamaan.
Hän otti asian ylen tärkeältä kannalta. Pitkän aikaa valmistustemppuja
tehtyään hän vihdoin otti vettä astiaan, sytytti tuohuksentyngän
nokisen nurkka-kuvan eteen, josta erotti vaskiset valkealla hevosella
ajavan pyhän-Jyrin piirteet, riisui lapsen ja nosti kolme kertaa vettä
sen päälle. Sitä tehdessä hän luki vieraskielisiä rukouksia ja löi
ristejä ilmassa; toiset kuvan edessä kumartelivat. Sitten hän sylkäsi
kolmesti lattiaan ja sanoi että se on kastettu. Palakia nimi. Niin
päästiin rauhaan.
Ei tullut talvella haetuksi pappia lapsen ristintään. Lähtö lykkäytyi,
kunnes Palakia oli kohta vuoden vanha.
Kesän kuumimmalla ja kuivimmalla ajalla lähti Saahari pokostalle.
Valjasti valkkonsa purien eteen — niissä oli kaksi maataryötävää
aisaa, joiden takaosat oli yhdistetty poikkilaudoilla ja niille oli
sidottu kori —, pisti evästä koriin puolenviikon päiviksi, nousi
selkään ja alkoi astuttaa kapeaa, kivistä polkua. Purit kolisivat,
ja Saaharin täytyi tuontuostakin katsahdella taaksi, olivatko eväät
tallella. Soita, saloja, kankaita ja korpia iltaan asti ajettuaan,
tuli hän erääseen kylään, joka oli virstaa pitkällä niemellä. Pellot
olivat niemen selällä, mutta talot rivissä päivänlaskun puolisella
rannalla, aivan vedessä kiini, jotta vain tie sopi niiden ja veden
välillä kulkemaan. Ajatteli hän lähteä eteenpäin, mutta kun aurinko oli
ylen alaalla, tuskin korennon korkeudella, niin päätti jäädä kylään
yöksi. Mihinpä taloon menisi? Kun veräjät muissa olivat kiinni, meni
hän kylän viimeiseen taloon, lähelle niemen nenää. Astui alas hevosen
selästä, tervehti juuri palolta palaavaa isäntää ja kävi tupaan. Se oli
savupirtti, niinkuin Saaharinkin, pieni-ikkunainen, leveälahkoinen.
Risti silmät, kätteli emäntää ja kahta lasta, joista toinen oli
viisivuotinen, reipas poika ja toinen Iautsanpartaita kuleksiva tyttö,
ja kysyi hyvästä talosta yösijaa. Annettiin toki ja vieläpä pyydettiin
saunaankin, joka juuri oli lämminnyt.
Saahari saattoi hevosensa nurmikolle syömään ja pani purikomennon
tallin pitkien räystäiden alle. Sitten hän meni isännän kanssa saunaan,
joka oli puoleksi veden päällä, niinkuin muutkin kylän saunat ja aitat.
Kylvettyä uitiin ilta-auringon kirkastamassa järvi-vedessä, puhellen
vedenhaltioista ja järven pohjassa olevista aarteista.
Tupaan tultua oli emännällä tee valmis. Siinä sitä juodessa Saahari
kysäsee:
— A mikä on tämä kylä ja kenen tämä talo?
Ontro, joka oli isännän nimi, käy kertomaan kylän ja talonsa historiaa.
— Suurien sotien aikana muinoin tuli tälle niemelle mies. Tuli pakoon
vihollisia. Ei ollut silloin tällä kulmakunnalla vielä yhtään eläjää
ja erämaana oli seutu. Tämäkin niemi korpea kasvoi. Tähän hän pellot
perkkasi, talon rannalle rakensi — vieläkin voi nähdä raunioita —, ja
tuolla Koitossa päin kaskia kaatoi, — siellä on vieläkin aho, jota
kutsutaan "hovinahoksi". Sen hovin perua on tämä talo ja siitä on koko
kyläkin syntynyt. — Olihan se varakas eläjä se esi-isämme, mutta me
olemme hiukan köyhtyneet tässä kivien ja kantojen kanssa.
— Eipä tuota niinkään. Eikä siitä liiasta rikkaudesta niin suurta
väliä, — näin kauniilla paikalla elää köyhempänäkin. — —
Ontron pieni pellavatukka poika oli noussut isänsä syliin ja katseli
tarkasti vieraan silmiin.
— Onpa siinä terhakka poika. Mikä nimi? kysyi vieras.
— Iivana, vastasi poika ujostelematta.
— Saatpa tuosta pienen solen muistoksi salon mieheltä. Muuta hyvää hän
ehk'ei sulle kykene antamaankaan...
Poikanen antoi vieraalle kättä ja meni esinettä näyttämään maammolleen.
Aamulla aikasin lähti Saahari edelleen. Päivän korkeimmillaan ollessa
saapui hän pokostalle, ja kirkkaana kiilsi kirkon risti. Kulkiessaan
sen ohi, paljasti hän päänsä ja teki hartaana ristinmerkin.
Iivanpappi nukkui. Mutta kun sanottiin, että mies on salolainen, nousi
hän ja tuli silmiä hieroen palvelijain tupaan.
— Mitä kuuluu? kysyi hän kätellessään kumartelevaa Saaharia.
— A kuuluu kun tytär olisi ristittävä, jo on vuotehinen, — elkää panko
pahaksi, emme päässeet mitenkään ennen.
Hyvä mies oli Iivanpappi, ei pannut pahaksi ja mielellään lähti
Saaharin matkaan.
Nyt sai pappi Saaharin paikan, Saahari sai jälestä astua. Rintalaukun
otti pappi mukaansa hevosen selkään, mutta isompi laukku sai sijansa
purikorissa eväitten kera.
Kuljettiin saloja ja soita se päivä ja seuraava yö. Sydänyön aikana
kumminkin kotvanen levähdettiin. Tehtiin tuli tervaskantoon syvässä
salossa ja loiottiin sen lämmittävässä loimossa. Valo leikki
lähihonkien oksilla ja loi ympärille kummallisia kuvioita: tuntui
kuin olisi Tapion kansa ympärillä tanssinut. Nautittiin siinä vähän
eväitäkin, joiden joukossa oli Saaharilla pieni pullo kotikeittoa,
ja tarinoitiin kaikenlaisista korven asioista: Saahari karhu- ja
erä-retkistään, pappi salaperäisistä tapahtumista ja ihmeistä
pyhimysten keskuudessa. Saahari risti silmät kuullessaan kummemman
tapahtuman papin parrakkaasta suusta. Koillisen heikosti kajastaessa
ja tuulen herätessä hongan latvoissa, lähtivät matkamiehet edelleen.
Päivän valetessa rupesi heille salojen yli siintämään Lytsyn
korkea vaara. Murkinain aikaan he saapuivat sinne. Kaikki olivat
pyhäasussa Saaharilassa, kun pappi sinne saapui. Ontro-vaarikin
oli pannut päällensä kiiluvanappisen samettiliivinsä ja harmaat
hapsensa jakaukselle sukinut. Taloon oli tullut syrjäisiäkin pappia
katsomaan, sillä se oli harvinaista salossa. Siinä seisoi vanha
Lukki viilekehameissaan ja vihturimyssyssään, siinä Suulanselän
eläke-ukko, siinä Iivi ja Jyrki, naapurinisännät, ja vielä lisäksi
muutamia naapurin naisia. Kun pappi astui kynnyksen yli ja risti
silmänsä, menivät kaikki nöyrästi häntä kättelemään. Sitten hän kävi
pöydän päähän, heitti sille molemmat laukkunsa ja aikoi ruveta heti
toimitukseen. Mutta eivät toki sitä sallineet Saaharilaiset, vaan
tarjosivat ensiksi teen saunavajaisiksi, suurten ja kovain sokeripalain
ja kuivaneitten rinkeleitten kanssa. Sen perästä avasi pappi
uteliaisuutta ja pyhää kammoa herättävät laukkunsa ja käski tuoda vettä
astiaan ja sytyttää tuohukset sen laidoille sekä pyhänkuvan eteen.
Kasteessa sai Palakia, jonka nimen pappi vahvisti, lumivalkoisen
paidan ja vaskiristin kaulaansa, ja, kummin pidellessä häntä tässä
asussa, sai hän suudella papin hopeaista ristiä. Niin oli hän kastettu
täydellisesti.
Toimituksen perästä pantiin papille ruokaa, ja hyvällä halulla hän
söi, sillä matka oli ollut pitkä ja väsyttävä. Ontro-vaarilla oli ilo,
että paatuska pisteli niin mielukkaasti hänen saamiaan ja suolaamiaan
hau'insilakoita. Ruokaryyppyjä otti pappi useampiakin, niin että
syönnin perästä pyysi hän päästä jonnekin nukkumaan. Vietiin hänet
porstuan uudinsänkyyn.