Jo kauvas näkyvät vanhat, karjalaiset kalmistot. Synkkä, korkea
kuusisto kylän keskellä, — siinä esi-isäin hautapuisto.
Olen karjalaisessa kalmistossa. Se on kumpu, havunneuloilla
ja sammaljäkälillä peitetty, — kumpu kasvava tiheään korkeita
jättiläiskuusia, joista nuo havunneulat, — kumpu täynnä hautoja tai
haudansijoja, kalmalaudan kappaleita ja sortuvia ristejä. Se on kalman
kartano. Ei täällä ole muuta elonmerkkiä kuin tuo ainainen huokaava
humina, tuo rajakarjalainen sävel ikikuusien latvoissa.
Tämä on kuolon koti. Mutta kun kauvemmin katselee noita haudansijoja,
ristejä ja muita muistomerkkejä, niin on kuin elämän keskelle joutuisi,
elämän muinaisen. On siinä näkevinään harmaahapsisia ukkoja, jotka
kantelon kanssa kulkevat saloissa ansateillään, — on näkevinään miehiä,
jotka karhukeihästä kantaen ja jousta jännittäen elintehtäväänsä
täyttävät, — nuorukaisia, jotka karkeloita keräävät, impiä illatsuihin
saattavat, — lapsia, joille satuja sanotaan, lauluja hyristään. Onpa
myös näkevinään naisia, — vanhoja vaimoja, jotka taioilla ja loitsuilla
perhe- ja karja-onnea ylläpitävät, kylvetyksellä neitten lempeä
nostavat ja pahoista päästävät, — nuoria vaimoja, jotka hamppuriihissä
hamuavat, kivenpuussa kiikkuvat, — tyttöjä, jotka utuisia unelmia
tulevasta sulhostansa näkevät. On näkevinään kaiken entisen elämän ja
sen muodot, — on kuulevinaan kaikki entiselämän äänet ja soinnut. On
kuulevinaan paimentorven toitotuksen, sotarummun pärinän, taikarummun
kuminan, ja kaiken yllä kaikuvat kanteleet, kanteleet...
Kuusten latvat muodostavat päivänpääsemättömän katon. Ja on tämä
kalmankartano kuin sataholvinen, tuhatpylväinen kirkko, — kirkko,
jossa kulkijan ääni juhlallisena kumahtaa. — Ja kirkko tämä onkin,
käytetyin kirkko maailmassa. Kuinka monet murheellisista ja murtuneista
sydämmistä lähteneet huokaukset ja rukoukset ovat tästä nousseet
korkeutta kohti! Monet kyyneleet ovat noiden hautain partailla ja
ristien juurilla vuotaneet, ja niiden virratessa alas, on mieli noussut
ylös — minne? — jonnekin, josta apua ja huojennusta on odotettu. Oi,
kirkkopa tämä on!
Kun kuuntelee tuota ijäistä huminaa kuusten latvoista, tuota
kaihokaikuista rajakarjalaista säveltä, niin onpa kuin erottaisi
siitä laulua, haudantakaista outoa laulua, ja onpa kuin kuulisi siinä
esi-isäin haastavan jälkipolvelle:
Me olemme työmme tehneet, tehneet sen omalla tavallamme. Te nuoret,
jotka elätte toisen ajan aamukoitteessa, te olette jo unohtaneet
meidät ja meidän työmme. Nämä puistikotkin, joiden alla lepäämme,
tahtoisitte kaataa. Mutta mitä nämä ovat kuin pieni tupahut [= pieni,
kasvava puuryhmä] niistä saloista, jotka me olemme kaataneet ja joiden
sijaan olemme pellot perkanneet — teillekin kauraa kasvamaan, kortta
kohottamaan. Nämät jätimme, kuullaksemme iltalintujen laulua näiden
latvoista. Olimme laulun lapsia, ikuisen laulun, ja kuoltuammekin
tahdoimme kuulla lintujen ihanaa laulua. Emme teiltä paljoa pyydä, —
unohtakaa meidät, unohtakaa meidän työmme, mutta jättäkää nämä puistot!
En tiedä, mitä tunnen mielessäni. Minä elän sata vuotta mustassa
muinaisuudessa ja tuhat vuotta tulevaisuudessa. Yö edessä, yö takana, —
mutta on kuin tuossa laulussa sanottaisi ne sanat, joilla päivä saadaan
paistamaan, kuu kumottamaan.