Tuikkavi tulia yössä, — ne ovat tulia eteeni ehtivästä
rajakarjalaisesta kylästä. Ne ovat niin salaperäisen viehättäviä nuo
yötulet, että seisahdan tähän niitä vartavasten katselemaan. Ja niitä
katsellessani tulee mietteitä mieleen, — tulee mieleen elämä, joka on
yö, ja sen tuloset.
Tuossa tuikkii pieni, heikko tulonen. Se tulee syntysaunasta, jossa on
kolme henkeä: emo, lapsi, saunavaimo. Emo voihkii hiljaisesti, lapsi
itkee heikosti, — saunavaimo hääräilee kiireisesti, kastaa vastoja,
lyö löylyä, lukee supatellen loitsuja... Niistä loitsuista riippuu sen
syntyneen elämä, ja tuossa tulessa, joka siitä salasaunasta lähtee,
on merkit ja ennustukset alkavalle elämälle, kun vaan osaisimme niitä
lukea...
Tämä on elämän ensimmäinen tuli.
Tuossa tuikkii pelonalainen, arka tulonen. Se tulee matalaisesta
makuusuojasta, jossa myös on kolme henkeä: iso, emo, lapsi. Lapsi
itkee, iso ja emo sitä tyynnyttelevät, hyssyttelevät. — — Tämä tulonen
kertoo kaikki vanhempain vavahtelemiset, vaalimiset, toiveet ja itkut
lapsosen tähden, — ja tässäkin tulessa löytyy merkit ja ennustukset
elämälle, mutta emme saa niistäkään selvää...
Se on elämän toinen tulonen.
Sitten tuikkii iloinen, leiskuva tuli. Se tulee takapirtistä, jossa
on tanssit, illatsut. Iloisia poikia ja tyttöjä istuu penkit täynnä,
— toisia liehuu leveälahkoisella lattialla vilkkaassa tanssissa...
Siinä on hyörimisiä, pyörimisiä, siiputusta, sipsutusta, taidokkaita
koukerruksia, iloa ja riemua. Senhän huomasi jo tulestakin, mutta
väliin käy varsin vakavaksikin se tulonen...
Se on elämän kolmas tulonen.
Sitten tuikkii taas iloinen tuli. Sulhasia on tullut taloon. Jo oli
käyty maate, mutta noustiin toki sellaisten vieraiden vuoksi. Ja tuli
hiilokseen, voi sulamaan, piirakkatarpeet pöydälle. Talontyttö menee
aittaan, panee parhaat päälle, ja koko illan hän punottaa kuin mäellä
marja... Tuolla puhemiehen rinnalla istuu pulskea poika...
Seuraava tuli on iloinen ja vakava. Se on läksiäistuli. Tytön sydän
sykähtelee riemuisesti, mutta silmät vettä vuotavat, sillä jätettävä
on entiset elinsijat, iso, emo, veikot, siskot... Tätä eroikävää hän
tulkitsee itkettäjämummon kanssa kaulakkain, ujellellen, kumarrellen
kaikkien edessä, etenkin ison ja emon... Heidänhän armonsa oli avarin,
turva tukevin, lempi leimuvin...
Sitten tuikkii monta tulta, roihuavaa, riehahtelevaa. Ne ovat
pihatulia, jotka on kylänväki sytyttänyt ja joiden läpi ajaa hääväki.
Nuori pari on ensimmäisenä, ja kuuluu joukosta iloisia huutoja ja
lauluja... Ne tulet kuvaavat elämän iloja ja riemuja, mutta myös kovia
koettelemuksia ja vaikeita vastoinkäymisiä, joiden läpi on nuoren
parin kulkeminen. Niihin tuliin yhtyvät elämän arki- ja työ-tuloset:
kokkoyö-, kekri-, sänkiäis-, paastostapääsy-, pyhäänlasku-,
yönistujais- y.m. tuloset. Niitä on monta.
Jälellä on vakava, kylmä tuli. Se tuikkii tuohuksesta, joka palaa
kuolleen päänpohjissa. Valkealla vaatteella peitettynä makaa vainaja
suurensopen penkillä, pyhäinkuvan alla. Tupa on täynnä istujia,
sukulaisia, kyläläisiä. Hartaus kuvastuu kasvoilla, hiljaisuus
vallitsee. Jotkut, läheiset, itkevät, toiset supattavat salaperäisiä
rukouksia.
Tulet sammuvat. Yö onkin jo kulunut. Erottaahan tuolla vielä pienoisen,
sinervän, nauhamaisen tulosen. Se on aarteiden päällä palava aavemainen
onnenvirva. Sitä ihmiset ijäti tapailevat, mutta eivät saavuta. Se on
aina yhtä kaunis ja yhtä kaukana...