Sairas kapteeni.
"Niin, rouva Creek, minä tässä olen, juuri minä! Kuinkas te voitte?
Ettekö ihmettele, että minä nyt olen täällä? Enkö olekkin kasvanut?
Olenko siistin näköinen? Minä toivon, että siltä näytän, sillä minä
olen pukenut ylleni pyhäpukuni, kun tulin teitä tervehtimään."
Greeta se oli, joka puhui. Hän seisoi tuossa pienessä
karamellipuodissa, ja hänestä tuntui, nähdessään rouva Creekin
ompeluvasuineen myymäpöydän takana, ikäänkuin hän olisi tässä ollut
eilen.
Rouva Creek pani pois silmälasinsa ja riensi nurkkasestansa
tervehtimään ja syleilemään Greetaa. "Rakas pikku ystäväni! Kukapa
olisi sitä voinut uskoa? Minä aina tunsin sydämmessäni, Greeta,
että sinun kävisi hyvin. Sinä olit niin vahvasti päättänyt mennä
palvelukseen. Sinähän olet tullut oikein lihavaksi ja saanut ruusuja
poskillesi. Annas kun oikein katselen sinua!"
Greeta kesti hyvin tarkastuksen. Hän oli puettu mustaan pukuun;
valkoinen liina oli kaulassa ja valkoinen hattu päässä.
Hän ei ollut kaunis eikä voinut siksi tullakkaan; mutta hän oli terve,
iloinen ja onnellinen -- ja rouva Creek noikkasi hänelle tyytyväisesti
hymyillen.
"Noh, kerro nyt minulle, miten olet tullut takaisin Lontooseen? Sinun
täytyy tulla sisään minun pieneen vieraskammiooni ja juoda kanssani
kuppi teetä, se on juuri valmista."
Hän vei vieraansa somaan puodintakaiseen huoneeseen, jossa kaikki
oli kiiltävän tomutonta ja siistiä. Loimuava tuli paloi uunissa,
ja juovikas kissa oikoili matolla uunin edessä. Greeta rupesi heti
tekemään selkoa itsestään ja vaiheistaan.
"Olen jo ollut viikon Lontoossa", sanoi hän, "enkä ole nähnyt niin
kaunista taloa kuin rouvani talo on. En olisi milloinkaan voinut uskoa,
että sellaiseen taloon olisin päässyt. Se on täynnä tauluja ja verhoja
ja posliinia, ja siinä on kolme porraskäytävää ja kaikissa on mattoja,
ja siellä on Lucy, taloudenhoitajatar, ja Nesbitt, sisäkkö, ja minä
sisäkön apulaisena. Hän on hyvin vakava eikä pidä siitä, että minä
puhun paljon, ja hän on niin erinomaisen siisti ja säntillinen, että
minun on vaikea tehdä hänen mielikseen, mutta Lucy on hirveän kiltti
ja minun rouvani on hyvin ystävällinen. Ja tämä on minun iltapäiväni,
jolloin minä saan mennä ulos, ja rouva on antanut minulle kaksi
pumpulipukua. Hän sanoi, että hän tahtoo nähdä minut siistinä, ja Lucyn
sisarentytär ompelee ne minulle."
"Vai niin, sinullehan käy mainion hyvin", sanoi rouva Creek
rohkaisevasti, kun Greeta rupesi hengästymään. "Olen aina sanonut, että
muutamat tytöt menevät yhä eteenpäin, kun toiset sitä vastoin menevät
taaksepäin, ja tavallisesti riippuu heistä itsestään, mihin päin heidän
matkansa käy. No miten sinä hoidat rahojasi, lapseni?"
"Minä", sanoi Greeta vähän itsetietoisesti, "en käytä rahoistani
muuta kuin sen verran, mitä välttämättömästi tarvitsen. Minä säästän
hitaasti, mutta varmasti."
"Se on hyvä, Greeta, sillä saattaahan tulla aika, jolloin sinä niitä
tarvitset; sairautta tai vanhuuden aika --"
"Eihän toki, hyvä rouva, en milloinkaan ole ajatellut itseäni." Greeta
näytti ihan loukkaantuneelta. "Ei, minä en milloinkaan saattaisi olla
niin ahne. Muille minä tietysti -- -- No niin, en voi siitä kertoa
teille, mutta minä säästän kuitenkin yhä edelleen. Minä olen niin
päättänyt."
"No olet kai iloinen, kun olet jälleen päässyt Lontooseen?"
"Minä sekä olen enkä ole. On niin hauskaa maalla, kun on kaikkien
ihmisten tuttava. Katsokaas, siellä meidän kylässä ei ole ainoatakaan
ihmistä, joka ei tunne minua ja sano minulle hyvää päivää taikka hyvää
iltaa. Me olemme maalla kuten yksi ainoa suuri perhe; siellä on niin
vähän ihmisiä, että kaikki tuntevat toinen toisensa, mutta täällä
Lontoossa olen vain kuin kärpänen. Täällä on liian monta sellaista kuin
minä, jotta kukaan viitsisi kiinnittää huomiota minuun. Oi, minä pidän
maalla olosta. Mutta siellä ei ole niin siistiä kuin olla pitäisi,
eikä siellä ole vesirattaita eikä roskarattaita eikä kadunlakaisijoita
teillä, ja se on aivan hirveätä kengille. Mutta kun tulin tänne
Lontooseen takaisin ja näin puodit ja kansan ja hevoset ja vaunut, niin
olisinpa tahtonut syleillä kaikkia, niin iloiseksi kävin, kun näin ne
kaikki jälleen. Ja kuinka rouva Jones voi ja Artturi? Tapaatteko heitä
joskus?"
"Kyllä välistä. Sinun täytyy pujahtaa heidän luoksensa hetkiseksi, jos
saat aikaa."
"Kyllä pujahdankin; mutta oi, rouva Creek, kuinka olen iloinen
siitä, että sain oikein hyvän palveluspaikan! Tiedättekö, Nesbitt
aikoo opettaa minua pöydässä tarjoilemaan. Minä vapisen jo sitä
ajatellessanikin, mutta minä koetan parastani, ja jos minä osaan
pidellä vateja oikein siivosti, lyömättä niitä rikki, niin tunnen
itseni vallan mahtavaksi!"
Tämä oli oikein hauska vierailu. Greeta juoksi sieltä rouva Jonesin
luo, ja sekä rouva että poika ottivat hänet ilolla vastaan. Palattuansa
rouva Dalen taloon, vakuutti Greeta Nesbittille, että on hyvin hauskaa
käydä tervehtimässä vanhoja ystäviä.
"Sillä tiedättekö, Nesbitt, minun mieleeni muistuu, minkälainen minä
olin vuosi takaperin, ja sitten katson itseäni ja sanon: Oh, Greeta,
sinä olit hirveän tavallinen tyttö, kun ensin menit palvelukseen! Sinä
et tietänyt mitään etkä ollut mitään nähnyt, mutta nyt sinä tiedät
paljon taloudenhoitoon kuuluvia asioita. Ja minä olen kovin iloinen
siitä, etten nyt asu Bone Alleyssa."
Greeta ei paljon nähnyt rouvaansa. Rouva Dale oli paljon ulkona ja otti
usein vieraita vastaan; mutta eräänä päivänä hän lähetti pyytämään
Greetaa luokseen. Hänellä oli taas tavallinen päänsärkynsä ja hän
makasi pimeässä huoneessa.
"Greeta, minä muistan, että sinä kerran puhuit hautomisesta lämpimällä
vedellä. Voisitkohan hankkia minulle lämmintä vettä ja koettaa, olisiko
siitä apua. Koska Nesbitt on ulkona tänään iltapäivällä, niin täytyy
minun turvautua sinuun!"
Greeta oli ihastunut kunniasta, joka hänelle tapahtui. Hän lähti ja
palasi muutaman hetken perästä, ja kun hän hautoi emäntänsä päätä,
sanoi hän hiljaa:
"Toivoisin tietäväni varman parannuskeinon teidän päänsärkyänne
vastaan. Olette saanut sydämmenne terveeksi, mutta pää on vaikeampi."
"En usko saaneeni sydäntäni terveeksi", sanoi rouva Dale vienosti
hymyillen.
Greeta katsoi häneen vakavasti.
"Ja minä kun luulin! Uskoin, että toivoitte saavanne sen terveeksi, ja
senpä vuoksi kerroin teille keinon."
"Niin, mutta minä en ole seurannut sinun neuvojasi, Greeta."
Greeta näytti surulliselta, mutta kerrankin hän jäi sanoja vaille.
Rouva Dale jatkoi:
"Sairaan täytyy aina luottaa lääkäriinsä, eikö niin? Ja hänen täytyy
mielellään ottaa niitä lääkkeitä, joita hänelle annetaan."
"Tietysti, hyvä rouva."
"Mutta löytyy ihmisiä, Greeta, joiden on vaikea palata takaisin siihen
uskoon, joka heillä on ennen ollut. He tahtoisivat mieluummin itse
parantaa itsensä, jos vain tietäisivät miten. He eivät voi luopua
omista ponnistuksistansa ja olla tekemättä mitään."
"Aivan samoin kuin spitaalinen kapteeni", sanoi Greeta miettivästi.
"Hän suuttui, kun häntä käskettiin ainoastaan pesemään itseänsä."
"Sinä olet hyvin perehtynyt raamattuusi", sanoi rouva Dale huoaten.
"Onko pää nyt vähän parempi?"
"Luulen että se on vähän parempi, mutta minä en jaksa puhua enään.
Uskotko, Greeta, että sielujen lääkäri tahtoisi ottaa parantaakseen
sairaan, joka on häntä vastustanut -- pilkannut häntä -- sairaan,
joka kerran on ottanut hänet vastaan ja sitten jättänyt asiansa hänen
vihollistensa haltuun?"
Greeta rypisteli kulmakarvojaan ja näytti hämmentyneeltä.
"Hän ei milloinkaan lähetä pois sitä, joka häntä etsii, vai mitä
luulette, hyvä rouva? Muistan erään raamatunlauseen, jossa sanotaan:
'Terveet eivät tarvitse lääkäriä, vaan sairaat'".
"Siinä on kylläksi, Greeta. Kiitoksia, jätä minut nyt."
Greeta läksi ulos huoneesta siinä mielessä, että hänen emäntänsä sairas
sydän ei vielä ollut saanut apua.
"Ei hän vain ole tehnyt, mitä minä pyysin häntä tekemään", sanoi hän
itsekseen; ja kun hän sinä iltana polvistui rukoukseen vuoteensa
ääreen, hän tavallisiin rukouksiinsa lisäsi vielä: "Ja minä rukoilen
sinua, Jumala, jos se on sinun tahtosi, että osottaisit minun
emännälleni tien Jeesuksen luo, sillä näyttääpä siltä, kuin hän ei
vielä olisi Vapahtajaansa löytänyt!"
Muutamia päiviä myöhemmin Nesbitt kertoi Greetalle, että vierashuone
asetettaisiin kuntoon.
"Rouvan veljenpoika, ainoa sukulainen, joka rouvalla on, palaa kotiin
Intiasta. Hänet on lähetetty kotiin, sillä hän on sairas."
"Luulenpa että pidän sairaista ihmisistä", sanoi Greeta; "niiden
parissa tunnen olevani kotona. Nähkääs, minä olen hoitanut sairasta
tätiäni koko elämäni ajan, ja minä tiedän vähän, miten sairaita
hoidetaan."
"Sinulla ei tule olemaan mitään tekemistä tämän sairaan herran kanssa",
sanoi Nesbitt musertavalla äänellä.
Mutta Greeta ei antanut niin pian masentaa itseänsä. Hän yhä
kiihtyvällä innolla ajatuksissaan seurasi odotettua vierasta, ja
saatuansa kuulla hänen nimensä -- kapteeni d'Arcy -- seisoi hän
ihmettelystä ihan mykkänä.
"Mikä sinun on?" kysyi Lucy hyväntahtoisesti, kun he kolmisin istuivat
kyökissä ja Nesbitt juuri oli maininnut rouva Dalen veljenpojan nimen.
Greeta henkäsi syvään ja laski pois suklaatikupin, jonka hän juuri
aikoi viedä huulilleen.
"Olen uneksinut ja yhä uneksinut ja toivonut saavani paikan, jossa
löytyisi sairas kapteeni -- ja nyt, kun se vihdoinkin on tapahtunut,
niin tuskin tiedän, mitenkä tämän voin käsittää!"
"Sinulla on päässäsi koko joukko tyhmyyksiä, jotka pitäisi nuijittaman
sieltä ulos."
"No, Nesbitt, anna hänen puhua. Minusta on hauska kuunnella häntä",
sanoi Lucy. "Kerro nyt, miksikä sinä niin paljon pidät sairaista
herroista?"
"Siksi", sanoi Greeta vakavasti, "että minä kuulin kerrottavan
eräästä pienestä palvelustytöstä raamatussa, ja hän oli minusta
niin puoleensavetävä. Siinä ei puhuttu paljon hänen muodostaan eikä
vaatteistaan eikä siitä, minkälainen koti hänellä oli, mutta siitä
kerrottiin, mitä hän teki. Ja minä olen aina tuuminut itsekseni, että
jos minä jolloinkin saisin sellaisen paikan kuin hänellä oli, niin
minä koettaisin, enkö voisi tehdä samoin kuin hän. Ja" -- tässä Greeta
alensi äänensä kuiskaukseksi -- "hän palveli erästä rouvaa ja siellä
oli _sairas kapteeni_ talossa."
"No mitä sitten tapahtui?" sanoi Lucy nauraen.
Nesbitt katsoi häneen nuhtelevin silmin, mutta kello soi ja hänen
täytyi lähteä emäntänsä luo.
Greeta tuskin huomasi, että hän lähti. "Sillä sairaalla kapteenilla
oli parantumaton tauti", jatkoi hän juhlallisella äänellä, "ja pieni
palvelustyttö teki hänet terveeksi siten, että hän neuvoi häntä
menemään sen luokse, joka osasi hänet parantaa."
"Luulen kuulleeni tuon kertomuksen", sanoi Lucy välinpitämättömästi.
"Eikö hän ollutkin spitaalitautinen, ja hän lähti kaiketi Elisan luo?"
"Kyllä niin, mutta tyttö hänet lähetti."
"En huomaa mitään viisautta siinä kertomuksessa", vastasi Lucy
haukotellen. "Sinä tulet liian mietiskeleväksi lukiessasi alituisesti
raamattuasi, Greeta."
Greeta ei puhunut enään mitään, mutta hän odotti kiihkoisasti kapteenin
tuloa seuraavana päivänä. Kapteeni astui vaunuistaan palvelijansa,
sotamiehen avulla ja näytti kovin kuihtuneelta. Palvelija, nimeltä
Tom Bennett, oli mieluisa uusi tulokas. Hän oli iloinen ja leikkisä
ja herraansa hyvin kiintynyt ja tiesi koko joukon juttuja kapteenin
urhoudesta ja kestävyydestä. Varsinkin kertomus erään tiikerin
vangitsemisesta innostutti kaikkia kolmea palvelijatarta niin, että he
sitä äännähtämättä kuuntelivat. Greeta oli kovin utelias ja teki monta
kysymystä, jotka huvittivat Tom Bennettiä.
"Herra Bennett, oletteko milloinkaan nähnyt pakanaa taikka jotakuta
lähetyssaarnaajaa?" kysyi tyttö.
"Olenhan toki", vastasi tämä hymyillen. "Jokainen mustahan on pakana,
ja niitä on yllin kyllin siellä, mistä me tulemme."
"Mitä kieltä he puhuvat, englanninkieltäkö?"
"He mongertavat kaikenlaista sekasotkua; hindukieltä tavallisesti,
mutta yleensä on heidän kielensä niin sekotettua, että minä en vain
heitä ymmärrä."