Takaisin Lontooseen.
Eräänä maanantai-aamuna Greeta keitti vadelmahyytelöä Helenan johdolla.
Joyce oli lähtenyt viikonpäiviksi muutamien ystävien luo, ja Helena
oli yksin kotona. Hän oli juuri lähtenyt kyökistä ja mennyt ylös
portaita tuodaksensa muutamia pergamenttikappaleita hyytelöpönttöjen
peitteeksi, kun Greeta kuuli hirveän rominan ja sen perästä raskaan
putoamisen. Greeta syöksähti ulos kyökistä ja näki kauhistuksekseen,
että hänen neitinsä oli syöksynyt alas portaita ja pudotessaan lyönyt
päänsä laudoituksen nurkkaan. Hän makasi tainnoksissa, ja veri tippui
hiljakseen päässä olevasta haavasta. Silmänräpäykseksi Greeta kadotti
kaiken ajatusvoimansa. Hän hyökkäsi ulos portille huutaen: "Auttakaa!
Murha! Varkaita! Tulipalo!"
Ei kukaan kuullut hänen huutoansa, "ja", sanoi hän jäljestäpäin,
"hyvä se oli, sillä minä huusin pelkkiä valheita. Oikeat sanat eivät
tahtoneet tulla esille, vaikka kuinka olisin koettanut. Minä olin niin
pelästynyt ja tiesin, että oli tapahtunut mitä pahinta, ja siksi en
tahtonut löytää tarpeeksi voimakkaita sanoja kauhistukselleni."
Kun ei mitään apua tullut, tointui hän jälleen ja koetti nostaa
Helenaa lattialta, mutta havaitsi, ettei hän jaksanut. Sen sijasta
hän meni tuomaan lämmintä vettä ja sienen, jolla hän hautoi haavaa;
ja sidottuansa suuren nenäliinan haavan kohdalle ja pantuansa tyynyn
Helena neidin pään alle, juoksi hän ulos. Albert Edvard syöksyi hänen
mukaansa iloisesti haukkuen, mutta se lähetettiin heti takaisin.
"Jää neidin luo, sinä paha koira, siksi kunnes tohtori tulee."
Albert Edvard lähti takaisin ja pani häveten maata Helenan jalkojen
juureen. Greeta riensi rouva Timsonin luo, joka onneksi oli kotona.
"No hyvänen aika!" huudahti hän kuultuaan asian laidan; "minä heti
menen hänen luoksensa, sen raukan. Paras on, että tuot lääkärin
niin pian kuin mahdollista, sillä minä tiedän, että ihminen voi
verenvuodatuksesta kuolla, ellei saa apua. Tohtori Nairns asuu lähinnä,
mutta hänenkin luoksensa on kokonainen penikulma. Juokse Bedfordille,
hän ehkä lähettää poikansa hevosella. Mutta mitä teetkin, niin joudu,
Greeta."
Sitä ei tarvinnut muistuttaa Greetalle. Hän meni matkaan kuten
tuulispää; mutta oi, Bedford itse ja kaikki hänen miehensä olivat
ulkona leikkuupellolla.
"Osaatko ratsastaa, tyttöseni?" sanoi rouva Bedford. "Meillä on poni
tallissa. Minä voin panna säkin sen selkään, ja sinä saat sen lainata
aivan mielellään."
Greeta meni talliin ja katseli pelästyneenä valkoista ponia.
"Voinko toista vertaa nopeammin päästä perille tuolla?"
"Kyllä tietysti. Katsos tässä, pian panemme suitset sen suuhun. Mutta,
siunatkoon sinua, tyttö, ethän sinä tuolla tavalla saata lähteä
Ferndaleen ilman hattua!"
Greeta tapaili huolestuneena kädellään myssyänsä, mutta rouva Bedford
sieppasi erään hatun ja painoi tytön päähän sen. Sitten auttoi hän
Greetaa istuutumaan ponin selkään. Mutta se oli hirveä silmänräpäys
tälle tottumattomalle ratsastajattarelle, kun hevonen lähti liikkeelle;
ja ennenkuin oli ehditty veräjälle, oli hevonen jo ruvennut juoksemaan
täyttä laukkaa, viskaten Greetan suin päin vanhaan olkiläjään. Hän
nousi heti jaloilleen. Paitsi kovaa tärähdystä oli hän muuten ihan
loukkautumaton, mutta häntä ei mikään enää olisi saanut uudestaan
astumaan hevosen selkään.
"En ole saanut sääriä ratsastamista varten", selitti hän, "ja nyt en
tahdo hetkeäkään hukata enään, vaan juoksen suoraa päätä tohtorin luo."
Ja pois hän syöksähti, pieni kummallinen olento pumpulihameessa,
vyöliina edessä ja hattu päähän painettuna. Hän huomasi piankin, että
liian suuri vauhti oli erehdys, sillä siten hän ei kestäisi päähän
asti, ja sen vuoksi hän nyt kulki tasaista vauhtia. Oi miten hirveän
pitkä tie tämä oli! Aurinko paahtoi, ja Greeta pelkäsi, että hänen
voimansa loppuisivat ja hän nääntyisi hengästyksestä. Yhäti hän pyrki
eteenpäin, ja vihdoin hän kohotti taivasta kohti hikipisaroista kosteat
kasvonsa:
"Oi Jumala, minä rukoilen sinua, auta minua kestämään loppuun asti,
sillä onhan kysymys minun neitini hengestä. Minä rukoilen sinua, tee
tie lyhemmäksi taikka minun jalkani väkevämmiksi!"
Juuri silloin tuo armottomasti polttava aurinko piiloutui molemmin
puolin tietä kasvavan metsän varjoon; oliko se vastaus hänen
rukoukseensa? Greeta uskoi sen ja hymyili tyytyväisenä, samalla kuin
hän rivakasti jatkoi matkaansa. Vihdoin hän pääsi kaupunkiin. Ihmiset
töllistelivät häntä, kun hän tuli suurelle kadulle läähättävänä ja
tomuisena. Ainoastaan kerran hän seisahtui saadaksensa selvää tohtorin
asunnosta.
Mutta kun hän sinne pääsi perille, niin hän tuskin saattoi
tehdä asiastaan selvää. Onneksi oli tohtori juuri palannut
sairaskäynneiltänsä ja tuli nyt itse tapaamaan tyttöä.
"Oletko tullut Sundalesta? Sinne on hyvin pitkä matka. Joku tapaturma?
Vai niin. Levähdä nyt, tyttöseni, istu tuohon!"
Greeta hoiperteli puolelta toiselle.
"Herra tohtori", läähätti hän, "minun jalkani ovat aivan poissa
suunniltaan."
Hän ei muistanut enään mitään, sillä hän kaatui lattialle tainnoksiin;
ja kesti hyvän aikaa, ennenkuin tohtori sai hänet jälleen tointumaan.
Niin pian kuin tyttö saattoi kertoa, mitä oli tapahtunut, käski tohtori
heti valjastaa hevosen, antoi Greetan nousta rattaille viereensä ja
kiirehti sitten Sundaleen.
Alussa Greeta tunsi itsensä niin uupuneeksi, ettei hän jaksanut puhua
mitään, mutta pian kyllä hän jälleen saavutti entisen puhetaitonsa.
"Te käsitätte, tohtori, että hevonen olisi tuonut minut pikemmin
perille, mutta en minä ole kasvatettu ratsastajaksi, sillä minä tulen
Lontoosta, herra tohtori, ja siellä käytetään hevosia tavallisesti
vaunujen edessä. Jos olisin tietänyt, että ratsastustaitoa tarvitaan,
kun ollaan palveluksessa, niin minä olisin koettanut sitä oppia. Olen
nähnyt sirkustyttöjä, jotka eivät pitäneet ratsastusta ollenkaan
vaikeana, mutta minä en Lontoossa sattunut tutustumaan hevosväkeen.
Minun olisi tullut pidättää ponia, mutta se otti sellaisen harppauksen,
että en joutunut mitään ajattelemaankaan, ennenkuin makasin
olkiläjässä. Kunpa nyt vaan neitini ei olisi kuollut!"
Kiihkeä nyyhkytys katkaisi hänen puheensa. Tohtori Nairns koetti
hymyillen lohduttaa häntä.
"Minä uskallan vakuuttaa, että me tapaamme hänet pystyssä ja
reippaana", sanoi hän. "Ehkä hän oli vain hetkeksi pyörtynyt."
Greetan kasvot kävivät heti iloisiksi.
"Niinkö luulette, tohtori? Ehkä olette oikeassa; mutta se oli hirveä
näkö. Oletteko nähnyt monta tainnoksissa olevaa naista, tohtori?
Voivatko he nousta ylös seuraavana päivänä, ikäänkuin ei mitään olisi
tapahtunut?"
"Kyllä välistä."
"Mahtanee olla hirveän hauskaa osata tehdä ihmisiä terveeksi", jatkoi
Greeta. "Te teette aivan samoin kuin Herran Jeesuksen oli tapana tehdä.
Nyt hän on jättänyt ihmisten sairaat ruumiit teille, eikö niin, herra
tohtori? Ja sillä välin hän hoitaa heidän sairaita sielujansa. Ja minä
koetan myöskin auttaa. Ei tarvitse olla erittäin taitava mennäksensä
noutamaan lääkäriä tahi sanomaan mistä se on löydettävä; mutta minä
koetan sanoa heille, mihin heidän on meneminen saadaksensa parannusta
kipeille sydämmillensä, ja sen semmoista, ja tohtori, eikö se ole hyvä,
ettei Herra asu kokonaisen penikulman päässä meistä kuten te?"
Tohtori Nairns teki sen havainnon, että hänellä oli "omituinen pikku
luonne" vieressään. Mutta Greetan yksinkertainen usko liikutti häntä,
samoin kuin kaikkia muitakin, joiden kanssa tyttö joutui tekemisiin.
Tohtori ei tiuskaissut hänelle, vaan antoi hänen rauhassa jutella, ja
niin he vähitellen tulivat Sundaleen.
He tapasivat Helenan vielä tainnoksissa, mutta rouva Timsonin oli
onnistunut saada hänet ruokasalin sohvalle, ja tohtorin avulla he nyt
kantoivat hänet yläkertaan hänen omaan huoneeseensa ja omaan vuoteeseen.
"Aivotärähdys", sanoi tohtori, kun hän oli sairasta tutkinut. "Sinun
täytyy sähköttää hänen sisarelleen ja pyytää häntä kotiin. Paras on
myöskin hankkia tänne sairaanhoitajatar", sanoi hän Greetalle. Mutta
tätä toista käskyä Greeta pani vastaan.
"Herra tohtori, minä olen paras sairaanhoitaja, ja jos Joyce neiti
tulee kotiin, niin hoidamme hänet mainiosti. Minä olen hoitanut tätiä,
joka oli raajarikko, aina siitä asti kuin olin pieni lapsi, ja minä
tein kaikkea hänen puolestaan. Hän ei milloinkaan kyennyt kävelemään,
ei milloinkaan, tohtori."
"No niin, hyvä on", sanoi tohtori. "Lähetä noutamaan hänen sisartaan,
niin hän saa asiasta päättää."
Nyt sähkötettiin Joyce neidille, ja hän tuli kotiin jo samana
iltana. Sitten seurasi muutamia levottomia päiviä ja öitä. Greeta
näytti parhaimmat ominaisuutensa. Joyce kielsi häntä puhumasta
sairashuoneessa, ja kun hänen pieni liikkuva kielensä oli vaiti,
osottautui hän hiljaiseksi ja taitavaksi sairaanhoitajaksi. Helenan
parantuminen kävi hitaasti. Kun hän sen verran voimistui, että saattoi
olla ylhäällä vuoteestaan, määräsi lääkäri ilmanmuutosta. Sisarukset
miettivät sinne ja tänne, miten heidän varansa menoihin nähden
riittäisivät, ja lopulta he päättivät lähteä Bournemouthiin.
Kun päätös oli tehty, tahtoi Joyce keskustella Greetan kanssa.
"Ei meillä ole varoja ottaa sinua mukaan, Greeta, ja sinä olet liian
nuori jäämään tänne yksin. Me aiomme lukita asuntomme. Nyt on kysymys
vain siitä, mihin sinun jättäisimme?"
Greeta parka seisoi siinä aivan alakuloisena.
Joyce jatkoi:
"Sinä olet ollut pieni uskollinen ja hyvä palvelustyttö, emmekä me
tahdo sinua kadottaa. Olemme ajatelleet, että sinä mahdollisesti
satunnaisesti saisit paikan jonkun luona siksi aikaa kuin me olemme
poissa -- ja nyt olemme saaneet tietoomme sellaisen paikan. Rouva Dale,
joka kävi luonamme eilen, palaa Lontooseen ja on tarjoutunut ottamaan
sinut mukaansa. Jos tahdot lähteä hänen kanssaan, niin hän haluaisi
tavata sinua tänään iltapäivällä. Me ajattelimme, että sinä ehkä
mielelläsi tahtoisit tavata Lontoon ystäviäsi jälleen. Ja kun sitten
palaamme takaisin, tulee sinun olla täällä meitä vastassa."
"Voi neiti, kuinka kauan te viivytte poissa?"
"Kaksi kuukautta mahdollisesti. Emme tiedä aivan varmaan."
"Mutta, neiti, tahtooko rouva Dale, että minä hänen ruokansa valmistan?
Tiedättehän, etten minä vielä ole niin taitava; te laitatte aina itse
pasteijat ja makeisleivokset."
"En luule, että sinua ruoanlaittoon käytetään."
"Kyllä koetan, neiti, parastani." Greeta oli hyvin vakava, ja vielä
vakavammalta hän näytti, kun hän lähti Mallowin kartanoon. Hän ei ollut
käynyt siellä sitten kuin Ellen oli käyttäytynyt niin pahoin häntä
kohtaan, ja hän mietti, mitä hän sanoisi, jos tapaisivat toisensa.
Tiellä hän kohtasi vanhan Job Somersin, joka tulla kompuroitsi kahden
kepin nojalla muutaman askelen päässä tuvastaan.
Albert Edvard, joka tavallisuuden mukaan seurasi Greetaa, teki hurjan
hyökkäyksen ukon jalkoja kohti, mutta se oli vain tuttavallisuutta, ja
vanhus tervehti sitä iloisesti hymyillen.
"Se on pieni oiva koira, ja minä ilostun aina nähdessäni sen, sillä
silloin tiedän, että minun säntillinen pieni siivoojani ei ole kaukana."
"Minä lähden takaisin Lontooseen", sanoi Greeta vakavasti. "Tuskin
tiedän, mitä minulle nyt tapahtuu. Tämä on semmoinen kolaus, josta
en vielä ole selvinnyt. Minun neitini lähtevät pois eivätkä tarvitse
minua; ja kaksi kuukautta on pitkä aika, herra Somers, ja minusta on
hyvin vaikea tehdä työtä toisessa paikassa."
"Rakas lapsi!" huudahti vanhus, "Bill ja minä tulemme paljon sinua
kaipaamaan. Eilen viimeiseksi hän sanoi, että hän ehkä joskus pyytäisi
sinua jäämään meille ainiaaksi. Hän pitää paljon siisteydestä ja
hienoudesta."
Greetan ajatukset olivat niin kiinnitetyt hänen elämänsä uuteen
vaiheeseen, ettei hän käsittänyt ukon puheen täydellistä merkitystä.
"Bill saa itse pitää tuvan siistinä, siksi kunnes palaan takaisin",
sanoi hän. "Minä tulen sanomaan teille jäähyväiset, ennenkuin menen,
mutta nyt, herra Somers, täytyy minun kiirehtiä rouva Dalen luo."
Kun hän saapui kartanoon, avasi Ellen hänelle oven. Hetkisen molemmat
tytöt katselivat toisiaan ääneti, mutta Ellenin posket olivat
tulipunaiset, ja uhmaavasti päätään nytkähyttäen hän koetti peitellä
nähtävää hämmennystään.
Greeta sitävastoin seisoi siinä pää pystyssä ja sanoi äänellä, varmalla
niinkuin kallio:
"Minä pyydän tavata rouva Dalea."
Sanaa sanomatta Ellen vei hänet rouva Dalen huoneeseen.
Tämä otti hänet ystävällisesti vastaan.
"Neitisi ovat kaiketi puhuneet sinulle, Greeta, minun tuumistani, vai
miten? Tahtoisitko lähteä mukaani?"
"Kyllä, hyvä rouva, mutta minkälaiseen toimeen? Tahdon halukkaammin
tulla teidän luoksenne kuin kenenkään muun."
"Minulla on vanhanpuoleinen palvelija, joka toivoisi saavansa tytön
avukseen. Ei sinun tarvitse ensinkään olla kyökissä muuten, paitsi
ruoka-aikoina. Minä tahdon vakavan, siivon tytön, joka tekee mitä
käsketään, ja minä otan mielelläni sinut niiksi kahdeksi kuukaudeksi,
joina neitisi ovat poissa. Sitten minä luultavasti lähden ulkomaille."
"Minä luulen, että olen vakava", sanoi Greeta miettivästi. Hän ei
luottanut itseensä nyt aivan yhtä varmasti kuin ennen. "Ja kyllä minä
koetan olla vaiti. Neitini sanovat, että kieleni on minun pahin vikani,
kun minä niin paljon puhun, mutta minä koetan olla sanomatta mitään
toisille, jos te niin tahdotte. Ja minä lupaan, etten teille puhu
mitään, ennenkuin te ensin puhuttelette minua. Minä luulen, että jos
niin päätän tehdä, niin minä myöskin voin päätökseni perille viedä."
"Siitä olen vakuutettu", sanoi rouva Dale ystävällisesti. "Kuulin,
että neitisi lähtevät jo tulevalla viikolla. Minä lähden kaupunkiin
torstaina ja toivon, että silloin tulet mukaani."
"Kiitoksia, rouva. Kyllä minä todellakin tahdon sitten koettaa
parastani."
Greeta lähti huoneesta eikä nähnyt varjoakaan Ellenistä, ennenkuin hän
tuli puutarhan veräjälle; mutta siinä seisoi hänen entinen ystävänsä,
jonka muoto ilmaisi, että häntä suuresti hävetti.
"Sinä voit hyvin jäädä minun luokseni tänään, Greeta", mutisi hän.
Greeta seisoi paikallaan ja katseli häntä vakavin ilmein.
"Minä lähden takaisin Lontooseen", sanoi hän juhlallisesti, "nyt
sanon sinulle hyvästi, Ellen. Minä toivon sinulle kaikkea hyvää ja
myöskin sitä, ettet milloinkaan saisi sellaista ystävää, joka on sinun
tapaisesi. Minä annan anteeksi, että minusta luovuit, mutta minulla ei
enään ole sinulle mitään sanomista."
"Se oli kaikkityyni Ned Thorpen syy", sanoi Ellen innokkaasti. "Ja hän
on nyt poissa, Greeta, eikä palaa enää, ja minä olen kuullut, että hän
pian menee naimisiin. Ja minä olen niin pahoillani, Greeta, sillä minä
pidin sinusta enemmän kuin kenestäkään muusta tytöstä, joita tunnen."
Greetan vanha auringonpaisteinen hymy palasi heti takaisin.
"Ajatteletko todellakin niin, Ellen? Oi kuinka olen iloinen! Tahdotko
todellakin tulla ystäväkseni jälleen?"
"Niin totta kuin tässä seison", vakuutti Ellen. "Ja minä olen kovin
pahoillani siitä, että lähdet Lontooseen. Minä toivoisin, että rouva
Dale ottaisi minut myöskin mukaansa. Etkö voi pyytää, että hän sen
tekisi? Sinä ja minä sopisimme hänelle hyvin."
Greetan silmät loistivat.
"Kyllä sopisimme; mutta hänellä on toisia palvelustyttöjä, Ellen, ja
minä olen aivan kauhistuksissani, sillä en minä ole koskaan ollut
yhdessä oikeitten palvelustyttöjen kanssa ennen, eikä minulla ole
aavistusta siitä, minkälaisia ne ovat. Oi Ellen, kuinka iloinen olen
siitä, että me taas olemme ystäviä!"
Ja ihastuksissaan Greeta syleili Elleniä ja suuteli häntä, ja sitten he
lupasivat kirjoittaa toisilleen ainakin joka pyhä.
Greetasta tuntui kuin hän olisi kävellyt ilmassa, niin keveä oli hänen
sydämmensä sinä iltapäivänä.
"Suokaa anteeksi, neiti", sanoi hän Helenalle. "Minä olen niin
kiihtyneessä tilassa, että teidän ei pidä panna pahaksenne, jos minä
nauran. Ellen on selvittänyt asiat ja nyt olemme samalla kannalla kuin
ennen, ja tiedättekös neiti, minun sydämmeni on ihan tulvillaan. Se
on ollut niin tyhjä siitä asti kuin Ellen minut hylkäsi. Ja kuulkaas
neiti, rouva Dale ottaa minut mukaansa tulevana torstaina."
Seuraavalla viikolla Greetan oli hyvin kiire. Oli niin paljon, jota
tuli laittaa kuntoon. Eräänä päivänä hän meni vanhan Jobin luo
jäähyväisvierailulle, kuten oli luvannut, ja silloin tuli häntä vastaan
sama vanha rihkamakauppias, jonka kanssa hän kerran ennen oli puhunut
vakavia sanoja. Nyt hän iloksensa sai kuulla, että ne sanat olivat
itäneet ja juurtuneet.
"Te sanoitte minulle, että palaisin kertomaan teille, jos vanha kuollut
sieluni tulisi eläväksi jälleen", sanoi hän. "Minä tuskin uskoin,
että minulla olisikaan sielua, ennenkuin te sen minulle kerroitte;
mutta siinä kun kuljin tietäni eteenpäin, oli ajatukseni lakkaamatta
kiinni siinä, mitä olitte puhunut, enkä saanut yöllä unta. Seuraavana
päivänä ja vielä sen jälkeisenäkin olin synkkä ja alakuloinen, sillä
minä ajattelin äitiäni, joka oli maannut haudattuna kirkkomaassa jo
kolmekymmentä vuotta tahi enemmänkin; hän oli hyvin jumalinen ihminen.
Ja minä rupesin muistelemaan raamatunlauseita, joita hänen oli tapana
minulle lukea. 'Tulkaa minun tyköni -- -- -- ja minä tahdon antaa
teille levon' -- tämä oli yksi niistä. Ja sitten te minulle sanoitte:
'teidän tulee mennä sinne, missä saatte sielullenne parannusta',
niin sanoitte; ja sitten toissa viikolla eräs naapuri vei minut
mukaansa lähetyskirkkoon, ja silloin tuo kaikki taas tuli eteeni, ja
kun kauan olin vastustellut ja taistellut, antauduin vihdoinkin ja
lankesin polvilleni ja rukoilin: 'Herra, armahda minua syntistä ja
pelasta onneton vanha sieluni'. Ja tyttöseni, hän kuuli minua, kuuli
tosiaankin, ja se on ihmeellistä; ja minä uskon, että hän varjelee
minua ja sieluani aina siksi, kunnes kuolema meidät erottaa, ja silloin
hän ottaa minun sieluni luokseen taivaaseen."
"Oi!" huudahti Greeta huoaten ihmetyksestä ja ilosta. "Olen
sanomattoman iloinen. Sanoinhan, että tulisitte onnelliseksi, enkö
sanonutkin?"
"Sanoitte", vastasi vanha kauppias. "Olen teille hyvin kiitollinen,
rakas lapseni, ja vieläkin kiitollisempi, jos tahdotte silloin tällöin
jonkun rukouksen rukoilla puolestani, että Herra auttaisi minua
kulkemaan hänen teillään, etten hänen sanaansa häpäisisi."
Näin sanottuaan hän nosti taakkansa selkäänsä ja lähti matkoihinsa.
Greeta ei tästä puhunut kenellekkään mitään, mutta hänen muotonsa
oli niin ilosta säteilevä, että Joyce aivan tyytymättömänä virkkoi
sisarelleen:
"Luulenpa, että Greeta on aivan tyytyväinen saadessaan jättää meidät.
Luultavasti hän haluaa päästä takaisin Lontooseen. Hän on pieni
kiittämätön olento, joka ei muista, mitä kaikkea olemme tehneet hänen
puolestaan!"
Mutta jos Joyce olisi kuullut, mitä Greeta jutteli itsekseen ja Albert
Edvardille viimeisenä iltana kyökissä, niin hän ei olisi niin ankaraa
tuomiota lausunut.
"Miltä sinusta tuntuu, Albert Edvard? Nyt on loppu ja alku taas, eikö
olekkin? Ja minä olen kovin pahoillani lopusta. Minä olen aina halunnut
maalle, ja nyt se on tullut ja mennyt yhtä nopeasti. Sinun on helppo
ottaa asiat noin levollisesti. Neidit ottavat sinut mukaansa, mutta he
eivät tarvitse minua, ja minä tulen heitä hirveästi kaipaamaan."
Pieni nyyhkytys keskeytti hänen puheensa. Sitten hän jatkoi: "Mutta en
minä huoli olla levoton. Ellen ja minä olemme ystäviä jälleen, ja tuo
vanha kauppias on tehnyt, mitä minä pyysin, ja minä saan tavata rouva
Creekin jälleen, ja minä pidän uudesta emännästäni. Ja Lontoo on hyvin
kotoinen kuitenkin, ja sinä ja minä pääsemme pian jälleen kotiin, ja
Albert Edvard, jos sinä tottelet neuvoani, niin teet siten kuin minäkin
aion: etsit esiin parhaan puolen kaikesta. Ja nyt emme enään huoli
ajatella huomista jäähyväishetkeä, sillä muuten minä rupean itkemään ja
ulvomaan jo kauan sitä ennen."