YHDEKSÄS LUKU.

Takaisin Lontooseen.

Eräänä maanantai-aamuna Greeta keitti vadelmahyytelöä Helenan johdolla.

Joyce oli lähtenyt viikonpäiviksi muutamien ystävien luo, ja Helena

oli yksin kotona. Hän oli juuri lähtenyt kyökistä ja mennyt ylös

portaita tuodaksensa muutamia pergamenttikappaleita hyytelöpönttöjen

peitteeksi, kun Greeta kuuli hirveän rominan ja sen perästä raskaan

putoamisen. Greeta syöksähti ulos kyökistä ja näki kauhistuksekseen,

että hänen neitinsä oli syöksynyt alas portaita ja pudotessaan lyönyt

päänsä laudoituksen nurkkaan. Hän makasi tainnoksissa, ja veri tippui

hiljakseen päässä olevasta haavasta. Silmänräpäykseksi Greeta kadotti

kaiken ajatusvoimansa. Hän hyökkäsi ulos portille huutaen: "Auttakaa!

Murha! Varkaita! Tulipalo!"

Ei kukaan kuullut hänen huutoansa, "ja", sanoi hän jäljestäpäin,

"hyvä se oli, sillä minä huusin pelkkiä valheita. Oikeat sanat eivät

tahtoneet tulla esille, vaikka kuinka olisin koettanut. Minä olin niin

pelästynyt ja tiesin, että oli tapahtunut mitä pahinta, ja siksi en

tahtonut löytää tarpeeksi voimakkaita sanoja kauhistukselleni."

Kun ei mitään apua tullut, tointui hän jälleen ja koetti nostaa

Helenaa lattialta, mutta havaitsi, ettei hän jaksanut. Sen sijasta

hän meni tuomaan lämmintä vettä ja sienen, jolla hän hautoi haavaa;

ja sidottuansa suuren nenäliinan haavan kohdalle ja pantuansa tyynyn

Helena neidin pään alle, juoksi hän ulos. Albert Edvard syöksyi hänen

mukaansa iloisesti haukkuen, mutta se lähetettiin heti takaisin.

"Jää neidin luo, sinä paha koira, siksi kunnes tohtori tulee."

Albert Edvard lähti takaisin ja pani häveten maata Helenan jalkojen

juureen. Greeta riensi rouva Timsonin luo, joka onneksi oli kotona.

"No hyvänen aika!" huudahti hän kuultuaan asian laidan; "minä heti

menen hänen luoksensa, sen raukan. Paras on, että tuot lääkärin

niin pian kuin mahdollista, sillä minä tiedän, että ihminen voi

verenvuodatuksesta kuolla, ellei saa apua. Tohtori Nairns asuu lähinnä,

mutta hänenkin luoksensa on kokonainen penikulma. Juokse Bedfordille,

hän ehkä lähettää poikansa hevosella. Mutta mitä teetkin, niin joudu,

Greeta."

Sitä ei tarvinnut muistuttaa Greetalle. Hän meni matkaan kuten

tuulispää; mutta oi, Bedford itse ja kaikki hänen miehensä olivat

ulkona leikkuupellolla.

"Osaatko ratsastaa, tyttöseni?" sanoi rouva Bedford. "Meillä on poni

tallissa. Minä voin panna säkin sen selkään, ja sinä saat sen lainata

aivan mielellään."

Greeta meni talliin ja katseli pelästyneenä valkoista ponia.

"Voinko toista vertaa nopeammin päästä perille tuolla?"

"Kyllä tietysti. Katsos tässä, pian panemme suitset sen suuhun. Mutta,

siunatkoon sinua, tyttö, ethän sinä tuolla tavalla saata lähteä

Ferndaleen ilman hattua!"

Greeta tapaili huolestuneena kädellään myssyänsä, mutta rouva Bedford

sieppasi erään hatun ja painoi tytön päähän sen. Sitten auttoi hän

Greetaa istuutumaan ponin selkään. Mutta se oli hirveä silmänräpäys

tälle tottumattomalle ratsastajattarelle, kun hevonen lähti liikkeelle;

ja ennenkuin oli ehditty veräjälle, oli hevonen jo ruvennut juoksemaan

täyttä laukkaa, viskaten Greetan suin päin vanhaan olkiläjään. Hän

nousi heti jaloilleen. Paitsi kovaa tärähdystä oli hän muuten ihan

loukkautumaton, mutta häntä ei mikään enää olisi saanut uudestaan

astumaan hevosen selkään.

"En ole saanut sääriä ratsastamista varten", selitti hän, "ja nyt en

tahdo hetkeäkään hukata enään, vaan juoksen suoraa päätä tohtorin luo."

Ja pois hän syöksähti, pieni kummallinen olento pumpulihameessa,

vyöliina edessä ja hattu päähän painettuna. Hän huomasi piankin, että

liian suuri vauhti oli erehdys, sillä siten hän ei kestäisi päähän

asti, ja sen vuoksi hän nyt kulki tasaista vauhtia. Oi miten hirveän

pitkä tie tämä oli! Aurinko paahtoi, ja Greeta pelkäsi, että hänen

voimansa loppuisivat ja hän nääntyisi hengästyksestä. Yhäti hän pyrki

eteenpäin, ja vihdoin hän kohotti taivasta kohti hikipisaroista kosteat

kasvonsa:

"Oi Jumala, minä rukoilen sinua, auta minua kestämään loppuun asti,

sillä onhan kysymys minun neitini hengestä. Minä rukoilen sinua, tee

tie lyhemmäksi taikka minun jalkani väkevämmiksi!"

Juuri silloin tuo armottomasti polttava aurinko piiloutui molemmin

puolin tietä kasvavan metsän varjoon; oliko se vastaus hänen

rukoukseensa? Greeta uskoi sen ja hymyili tyytyväisenä, samalla kuin

hän rivakasti jatkoi matkaansa. Vihdoin hän pääsi kaupunkiin. Ihmiset

töllistelivät häntä, kun hän tuli suurelle kadulle läähättävänä ja

tomuisena. Ainoastaan kerran hän seisahtui saadaksensa selvää tohtorin

asunnosta.

Mutta kun hän sinne pääsi perille, niin hän tuskin saattoi

tehdä asiastaan selvää. Onneksi oli tohtori juuri palannut

sairaskäynneiltänsä ja tuli nyt itse tapaamaan tyttöä.

"Oletko tullut Sundalesta? Sinne on hyvin pitkä matka. Joku tapaturma?

Vai niin. Levähdä nyt, tyttöseni, istu tuohon!"

Greeta hoiperteli puolelta toiselle.

"Herra tohtori", läähätti hän, "minun jalkani ovat aivan poissa

suunniltaan."

Hän ei muistanut enään mitään, sillä hän kaatui lattialle tainnoksiin;

ja kesti hyvän aikaa, ennenkuin tohtori sai hänet jälleen tointumaan.

Niin pian kuin tyttö saattoi kertoa, mitä oli tapahtunut, käski tohtori

heti valjastaa hevosen, antoi Greetan nousta rattaille viereensä ja

kiirehti sitten Sundaleen.

Alussa Greeta tunsi itsensä niin uupuneeksi, ettei hän jaksanut puhua

mitään, mutta pian kyllä hän jälleen saavutti entisen puhetaitonsa.

"Te käsitätte, tohtori, että hevonen olisi tuonut minut pikemmin

perille, mutta en minä ole kasvatettu ratsastajaksi, sillä minä tulen

Lontoosta, herra tohtori, ja siellä käytetään hevosia tavallisesti

vaunujen edessä. Jos olisin tietänyt, että ratsastustaitoa tarvitaan,

kun ollaan palveluksessa, niin minä olisin koettanut sitä oppia. Olen

nähnyt sirkustyttöjä, jotka eivät pitäneet ratsastusta ollenkaan

vaikeana, mutta minä en Lontoossa sattunut tutustumaan hevosväkeen.

Minun olisi tullut pidättää ponia, mutta se otti sellaisen harppauksen,

että en joutunut mitään ajattelemaankaan, ennenkuin makasin

olkiläjässä. Kunpa nyt vaan neitini ei olisi kuollut!"

Kiihkeä nyyhkytys katkaisi hänen puheensa. Tohtori Nairns koetti

hymyillen lohduttaa häntä.

"Minä uskallan vakuuttaa, että me tapaamme hänet pystyssä ja

reippaana", sanoi hän. "Ehkä hän oli vain hetkeksi pyörtynyt."

Greetan kasvot kävivät heti iloisiksi.

"Niinkö luulette, tohtori? Ehkä olette oikeassa; mutta se oli hirveä

näkö. Oletteko nähnyt monta tainnoksissa olevaa naista, tohtori?

Voivatko he nousta ylös seuraavana päivänä, ikäänkuin ei mitään olisi

tapahtunut?"

"Kyllä välistä."

"Mahtanee olla hirveän hauskaa osata tehdä ihmisiä terveeksi", jatkoi

Greeta. "Te teette aivan samoin kuin Herran Jeesuksen oli tapana tehdä.

Nyt hän on jättänyt ihmisten sairaat ruumiit teille, eikö niin, herra

tohtori? Ja sillä välin hän hoitaa heidän sairaita sielujansa. Ja minä

koetan myöskin auttaa. Ei tarvitse olla erittäin taitava mennäksensä

noutamaan lääkäriä tahi sanomaan mistä se on löydettävä; mutta minä

koetan sanoa heille, mihin heidän on meneminen saadaksensa parannusta

kipeille sydämmillensä, ja sen semmoista, ja tohtori, eikö se ole hyvä,

ettei Herra asu kokonaisen penikulman päässä meistä kuten te?"

Tohtori Nairns teki sen havainnon, että hänellä oli "omituinen pikku

luonne" vieressään. Mutta Greetan yksinkertainen usko liikutti häntä,

samoin kuin kaikkia muitakin, joiden kanssa tyttö joutui tekemisiin.

Tohtori ei tiuskaissut hänelle, vaan antoi hänen rauhassa jutella, ja

niin he vähitellen tulivat Sundaleen.

He tapasivat Helenan vielä tainnoksissa, mutta rouva Timsonin oli

onnistunut saada hänet ruokasalin sohvalle, ja tohtorin avulla he nyt

kantoivat hänet yläkertaan hänen omaan huoneeseensa ja omaan vuoteeseen.

"Aivotärähdys", sanoi tohtori, kun hän oli sairasta tutkinut. "Sinun

täytyy sähköttää hänen sisarelleen ja pyytää häntä kotiin. Paras on

myöskin hankkia tänne sairaanhoitajatar", sanoi hän Greetalle. Mutta

tätä toista käskyä Greeta pani vastaan.

"Herra tohtori, minä olen paras sairaanhoitaja, ja jos Joyce neiti

tulee kotiin, niin hoidamme hänet mainiosti. Minä olen hoitanut tätiä,

joka oli raajarikko, aina siitä asti kuin olin pieni lapsi, ja minä

tein kaikkea hänen puolestaan. Hän ei milloinkaan kyennyt kävelemään,

ei milloinkaan, tohtori."

"No niin, hyvä on", sanoi tohtori. "Lähetä noutamaan hänen sisartaan,

niin hän saa asiasta päättää."

Nyt sähkötettiin Joyce neidille, ja hän tuli kotiin jo samana

iltana. Sitten seurasi muutamia levottomia päiviä ja öitä. Greeta

näytti parhaimmat ominaisuutensa. Joyce kielsi häntä puhumasta

sairashuoneessa, ja kun hänen pieni liikkuva kielensä oli vaiti,

osottautui hän hiljaiseksi ja taitavaksi sairaanhoitajaksi. Helenan

parantuminen kävi hitaasti. Kun hän sen verran voimistui, että saattoi

olla ylhäällä vuoteestaan, määräsi lääkäri ilmanmuutosta. Sisarukset

miettivät sinne ja tänne, miten heidän varansa menoihin nähden

riittäisivät, ja lopulta he päättivät lähteä Bournemouthiin.

Kun päätös oli tehty, tahtoi Joyce keskustella Greetan kanssa.

"Ei meillä ole varoja ottaa sinua mukaan, Greeta, ja sinä olet liian

nuori jäämään tänne yksin. Me aiomme lukita asuntomme. Nyt on kysymys

vain siitä, mihin sinun jättäisimme?"

Greeta parka seisoi siinä aivan alakuloisena.

Joyce jatkoi:

"Sinä olet ollut pieni uskollinen ja hyvä palvelustyttö, emmekä me

tahdo sinua kadottaa. Olemme ajatelleet, että sinä mahdollisesti

satunnaisesti saisit paikan jonkun luona siksi aikaa kuin me olemme

poissa -- ja nyt olemme saaneet tietoomme sellaisen paikan. Rouva Dale,

joka kävi luonamme eilen, palaa Lontooseen ja on tarjoutunut ottamaan

sinut mukaansa. Jos tahdot lähteä hänen kanssaan, niin hän haluaisi

tavata sinua tänään iltapäivällä. Me ajattelimme, että sinä ehkä

mielelläsi tahtoisit tavata Lontoon ystäviäsi jälleen. Ja kun sitten

palaamme takaisin, tulee sinun olla täällä meitä vastassa."

"Voi neiti, kuinka kauan te viivytte poissa?"

"Kaksi kuukautta mahdollisesti. Emme tiedä aivan varmaan."

"Mutta, neiti, tahtooko rouva Dale, että minä hänen ruokansa valmistan?

Tiedättehän, etten minä vielä ole niin taitava; te laitatte aina itse

pasteijat ja makeisleivokset."

"En luule, että sinua ruoanlaittoon käytetään."

"Kyllä koetan, neiti, parastani." Greeta oli hyvin vakava, ja vielä

vakavammalta hän näytti, kun hän lähti Mallowin kartanoon. Hän ei ollut

käynyt siellä sitten kuin Ellen oli käyttäytynyt niin pahoin häntä

kohtaan, ja hän mietti, mitä hän sanoisi, jos tapaisivat toisensa.

Tiellä hän kohtasi vanhan Job Somersin, joka tulla kompuroitsi kahden

kepin nojalla muutaman askelen päässä tuvastaan.

Albert Edvard, joka tavallisuuden mukaan seurasi Greetaa, teki hurjan

hyökkäyksen ukon jalkoja kohti, mutta se oli vain tuttavallisuutta, ja

vanhus tervehti sitä iloisesti hymyillen.

"Se on pieni oiva koira, ja minä ilostun aina nähdessäni sen, sillä

silloin tiedän, että minun säntillinen pieni siivoojani ei ole kaukana."

"Minä lähden takaisin Lontooseen", sanoi Greeta vakavasti. "Tuskin

tiedän, mitä minulle nyt tapahtuu. Tämä on semmoinen kolaus, josta

en vielä ole selvinnyt. Minun neitini lähtevät pois eivätkä tarvitse

minua; ja kaksi kuukautta on pitkä aika, herra Somers, ja minusta on

hyvin vaikea tehdä työtä toisessa paikassa."

"Rakas lapsi!" huudahti vanhus, "Bill ja minä tulemme paljon sinua

kaipaamaan. Eilen viimeiseksi hän sanoi, että hän ehkä joskus pyytäisi

sinua jäämään meille ainiaaksi. Hän pitää paljon siisteydestä ja

hienoudesta."

Greetan ajatukset olivat niin kiinnitetyt hänen elämänsä uuteen

vaiheeseen, ettei hän käsittänyt ukon puheen täydellistä merkitystä.

"Bill saa itse pitää tuvan siistinä, siksi kunnes palaan takaisin",

sanoi hän. "Minä tulen sanomaan teille jäähyväiset, ennenkuin menen,

mutta nyt, herra Somers, täytyy minun kiirehtiä rouva Dalen luo."

Kun hän saapui kartanoon, avasi Ellen hänelle oven. Hetkisen molemmat

tytöt katselivat toisiaan ääneti, mutta Ellenin posket olivat

tulipunaiset, ja uhmaavasti päätään nytkähyttäen hän koetti peitellä

nähtävää hämmennystään.

Greeta sitävastoin seisoi siinä pää pystyssä ja sanoi äänellä, varmalla

niinkuin kallio:

"Minä pyydän tavata rouva Dalea."

Sanaa sanomatta Ellen vei hänet rouva Dalen huoneeseen.

Tämä otti hänet ystävällisesti vastaan.

"Neitisi ovat kaiketi puhuneet sinulle, Greeta, minun tuumistani, vai

miten? Tahtoisitko lähteä mukaani?"

"Kyllä, hyvä rouva, mutta minkälaiseen toimeen? Tahdon halukkaammin

tulla teidän luoksenne kuin kenenkään muun."

"Minulla on vanhanpuoleinen palvelija, joka toivoisi saavansa tytön

avukseen. Ei sinun tarvitse ensinkään olla kyökissä muuten, paitsi

ruoka-aikoina. Minä tahdon vakavan, siivon tytön, joka tekee mitä

käsketään, ja minä otan mielelläni sinut niiksi kahdeksi kuukaudeksi,

joina neitisi ovat poissa. Sitten minä luultavasti lähden ulkomaille."

"Minä luulen, että olen vakava", sanoi Greeta miettivästi. Hän ei

luottanut itseensä nyt aivan yhtä varmasti kuin ennen. "Ja kyllä minä

koetan olla vaiti. Neitini sanovat, että kieleni on minun pahin vikani,

kun minä niin paljon puhun, mutta minä koetan olla sanomatta mitään

toisille, jos te niin tahdotte. Ja minä lupaan, etten teille puhu

mitään, ennenkuin te ensin puhuttelette minua. Minä luulen, että jos

niin päätän tehdä, niin minä myöskin voin päätökseni perille viedä."

"Siitä olen vakuutettu", sanoi rouva Dale ystävällisesti. "Kuulin,

että neitisi lähtevät jo tulevalla viikolla. Minä lähden kaupunkiin

torstaina ja toivon, että silloin tulet mukaani."

"Kiitoksia, rouva. Kyllä minä todellakin tahdon sitten koettaa

parastani."

Greeta lähti huoneesta eikä nähnyt varjoakaan Ellenistä, ennenkuin hän

tuli puutarhan veräjälle; mutta siinä seisoi hänen entinen ystävänsä,

jonka muoto ilmaisi, että häntä suuresti hävetti.

"Sinä voit hyvin jäädä minun luokseni tänään, Greeta", mutisi hän.

Greeta seisoi paikallaan ja katseli häntä vakavin ilmein.

"Minä lähden takaisin Lontooseen", sanoi hän juhlallisesti, "nyt

sanon sinulle hyvästi, Ellen. Minä toivon sinulle kaikkea hyvää ja

myöskin sitä, ettet milloinkaan saisi sellaista ystävää, joka on sinun

tapaisesi. Minä annan anteeksi, että minusta luovuit, mutta minulla ei

enään ole sinulle mitään sanomista."

"Se oli kaikkityyni Ned Thorpen syy", sanoi Ellen innokkaasti. "Ja hän

on nyt poissa, Greeta, eikä palaa enää, ja minä olen kuullut, että hän

pian menee naimisiin. Ja minä olen niin pahoillani, Greeta, sillä minä

pidin sinusta enemmän kuin kenestäkään muusta tytöstä, joita tunnen."

Greetan vanha auringonpaisteinen hymy palasi heti takaisin.

"Ajatteletko todellakin niin, Ellen? Oi kuinka olen iloinen! Tahdotko

todellakin tulla ystäväkseni jälleen?"

"Niin totta kuin tässä seison", vakuutti Ellen. "Ja minä olen kovin

pahoillani siitä, että lähdet Lontooseen. Minä toivoisin, että rouva

Dale ottaisi minut myöskin mukaansa. Etkö voi pyytää, että hän sen

tekisi? Sinä ja minä sopisimme hänelle hyvin."

Greetan silmät loistivat.

"Kyllä sopisimme; mutta hänellä on toisia palvelustyttöjä, Ellen, ja

minä olen aivan kauhistuksissani, sillä en minä ole koskaan ollut

yhdessä oikeitten palvelustyttöjen kanssa ennen, eikä minulla ole

aavistusta siitä, minkälaisia ne ovat. Oi Ellen, kuinka iloinen olen

siitä, että me taas olemme ystäviä!"

Ja ihastuksissaan Greeta syleili Elleniä ja suuteli häntä, ja sitten he

lupasivat kirjoittaa toisilleen ainakin joka pyhä.

Greetasta tuntui kuin hän olisi kävellyt ilmassa, niin keveä oli hänen

sydämmensä sinä iltapäivänä.

"Suokaa anteeksi, neiti", sanoi hän Helenalle. "Minä olen niin

kiihtyneessä tilassa, että teidän ei pidä panna pahaksenne, jos minä

nauran. Ellen on selvittänyt asiat ja nyt olemme samalla kannalla kuin

ennen, ja tiedättekös neiti, minun sydämmeni on ihan tulvillaan. Se

on ollut niin tyhjä siitä asti kuin Ellen minut hylkäsi. Ja kuulkaas

neiti, rouva Dale ottaa minut mukaansa tulevana torstaina."

Seuraavalla viikolla Greetan oli hyvin kiire. Oli niin paljon, jota

tuli laittaa kuntoon. Eräänä päivänä hän meni vanhan Jobin luo

jäähyväisvierailulle, kuten oli luvannut, ja silloin tuli häntä vastaan

sama vanha rihkamakauppias, jonka kanssa hän kerran ennen oli puhunut

vakavia sanoja. Nyt hän iloksensa sai kuulla, että ne sanat olivat

itäneet ja juurtuneet.

"Te sanoitte minulle, että palaisin kertomaan teille, jos vanha kuollut

sieluni tulisi eläväksi jälleen", sanoi hän. "Minä tuskin uskoin,

että minulla olisikaan sielua, ennenkuin te sen minulle kerroitte;

mutta siinä kun kuljin tietäni eteenpäin, oli ajatukseni lakkaamatta

kiinni siinä, mitä olitte puhunut, enkä saanut yöllä unta. Seuraavana

päivänä ja vielä sen jälkeisenäkin olin synkkä ja alakuloinen, sillä

minä ajattelin äitiäni, joka oli maannut haudattuna kirkkomaassa jo

kolmekymmentä vuotta tahi enemmänkin; hän oli hyvin jumalinen ihminen.

Ja minä rupesin muistelemaan raamatunlauseita, joita hänen oli tapana

minulle lukea. 'Tulkaa minun tyköni -- -- -- ja minä tahdon antaa

teille levon' -- tämä oli yksi niistä. Ja sitten te minulle sanoitte:

'teidän tulee mennä sinne, missä saatte sielullenne parannusta',

niin sanoitte; ja sitten toissa viikolla eräs naapuri vei minut

mukaansa lähetyskirkkoon, ja silloin tuo kaikki taas tuli eteeni, ja

kun kauan olin vastustellut ja taistellut, antauduin vihdoinkin ja

lankesin polvilleni ja rukoilin: 'Herra, armahda minua syntistä ja

pelasta onneton vanha sieluni'. Ja tyttöseni, hän kuuli minua, kuuli

tosiaankin, ja se on ihmeellistä; ja minä uskon, että hän varjelee

minua ja sieluani aina siksi, kunnes kuolema meidät erottaa, ja silloin

hän ottaa minun sieluni luokseen taivaaseen."

"Oi!" huudahti Greeta huoaten ihmetyksestä ja ilosta. "Olen

sanomattoman iloinen. Sanoinhan, että tulisitte onnelliseksi, enkö

sanonutkin?"

"Sanoitte", vastasi vanha kauppias. "Olen teille hyvin kiitollinen,

rakas lapseni, ja vieläkin kiitollisempi, jos tahdotte silloin tällöin

jonkun rukouksen rukoilla puolestani, että Herra auttaisi minua

kulkemaan hänen teillään, etten hänen sanaansa häpäisisi."

Näin sanottuaan hän nosti taakkansa selkäänsä ja lähti matkoihinsa.

Greeta ei tästä puhunut kenellekkään mitään, mutta hänen muotonsa

oli niin ilosta säteilevä, että Joyce aivan tyytymättömänä virkkoi

sisarelleen:

"Luulenpa, että Greeta on aivan tyytyväinen saadessaan jättää meidät.

Luultavasti hän haluaa päästä takaisin Lontooseen. Hän on pieni

kiittämätön olento, joka ei muista, mitä kaikkea olemme tehneet hänen

puolestaan!"

Mutta jos Joyce olisi kuullut, mitä Greeta jutteli itsekseen ja Albert

Edvardille viimeisenä iltana kyökissä, niin hän ei olisi niin ankaraa

tuomiota lausunut.

"Miltä sinusta tuntuu, Albert Edvard? Nyt on loppu ja alku taas, eikö

olekkin? Ja minä olen kovin pahoillani lopusta. Minä olen aina halunnut

maalle, ja nyt se on tullut ja mennyt yhtä nopeasti. Sinun on helppo

ottaa asiat noin levollisesti. Neidit ottavat sinut mukaansa, mutta he

eivät tarvitse minua, ja minä tulen heitä hirveästi kaipaamaan."

Pieni nyyhkytys keskeytti hänen puheensa. Sitten hän jatkoi: "Mutta en

minä huoli olla levoton. Ellen ja minä olemme ystäviä jälleen, ja tuo

vanha kauppias on tehnyt, mitä minä pyysin, ja minä saan tavata rouva

Creekin jälleen, ja minä pidän uudesta emännästäni. Ja Lontoo on hyvin

kotoinen kuitenkin, ja sinä ja minä pääsemme pian jälleen kotiin, ja

Albert Edvard, jos sinä tottelet neuvoani, niin teet siten kuin minäkin

aion: etsit esiin parhaan puolen kaikesta. Ja nyt emme enään huoli

ajatella huomista jäähyväishetkeä, sillä muuten minä rupean itkemään ja

ulvomaan jo kauan sitä ennen."

Pieni palvelustyttö · 第 22 / 28 题