Todellinen pieni sisälähetyssaarnaaja.
Rouva Dale hämmästyi koko lailla, kun hän eräänä aamuna löysi
aamiaispöydältään jotenkin ryppyisen kirjeen huonosti kirjoitettuine
osotteineen:
"Rouva Websterin vuokralaiselle.
Ellenin ystävältä, joka puhui kanssanne toissa tiistaina.
Kunnioituksella ja paljon terveisiä."
Hän hämmästyi vielä enemmän, kun hän aukaisi ja luki Greetan lähettämän
reseptin.
Mutta hän ei sitä lukenut ainoastaan yhden kerran eikä kaksi kertaa,
vaan hän näytti miettivän ja harkitsevan joka sanaa tarkasti; hiljaa,
vähitellen hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä.
Pienen palvelustytön harras osanotto hänen kohtaloonsa ei ensinkään
tuntunut hänestä tunkeilevalta; se päinvastoin liikutti hänen
sydäntänsä, joka tähän asti oli ollut kirvelevää katkeruutta täynnä.
Kun Ellen tuli sisälle korjaamaan ruokaa aamiaispöydältä, sanoi hän
tytölle:
"Onko pieni ystäväsi antanut tämän kirjeen sinulle, minulle
annettavaksi?"
Ellen punastui ja vastasi vähän hermostuneesti:
"On, rouva, minä toivon, että suotte hänelle anteeksi, jos hän on
kirjoittanut jotakin sopimatonta, sillä Greeta on toisenlainen kuin
kaikki muut näillä seuduin. Hän, nähkääs, on Lontoosta."
"Minä näen sen", sanoi rouva Dale ystävällisesti. "Jos hän tulee
tänne sinua tervehtimään, niin minä mielelläni vähän juttelisin hänen
kanssaan."
"Jaha, kiitoksia, rouva."
Ellen vähän hämmentyneenä meni huoneesta, mutta palasi hetken perästä.
"Tahtoisitteko olla niin hyvä, rouva, ettette emännälleni puhuisi
mitään siitä, että olen antanut teille Greetalta kirjeen. Hän saattaisi
pitää sitä tunkeilemisena, ja minä sanoin Greetalle, että se sitä
olikin."
Rouva Dale lupasi hymyillen, ettei hän mitään kertoisi. Kaksi päivää
myöhemmin Greeta tuli häntä vastaan tiellä. Hänellä oli munakori
käsivarrellaan.
Greeta tervehti leveästi hymyillen, ja rouva Dale pidätti hänet sanoen:
"Kiitoksia siitä, mitä minulle lähetit muutama päivä sitten.
Ihmettelen, miten johduit sitä tekemään?"
"Niin, rouva", vastasi hän kiihkeästi, "minä tiesin teidän haluavan
saada sitä, mikä tekisi sydämmellenne hyvää. Sanoittehan minulle,
että sydämmenne oli kipeä, vai kuinka? Ja minä olen päättänyt koettaa
olla samanlainen kuin pieni vangittu tyttö raamatussa. Mutta hänellä
oli sairas kapteeni autettavana, enkä minä ole tavannut ketään
sellaista. Eikä tähän aikaan löydy enään profeettoja -- vaan ainoastaan
lääkäreitä; eivätkä he näytä itsekään olevan varmoja siitä, että
voivat parantaa kaikki sairaat, jotka heille tuodaan. Ja sitten,
tietääkö rouva, tunsin itseni hyvin alakuloiseksi. Mutta sitten eräs
lähetyssaarnaaja sanoi minulle, ja samoin minun neitinikin on sanonut,
että löytyy ihmisiä, jotka eivät tiedä mihin menisivät saadaksensa
sielunsa eli sydämmensä parannetuksi. Ja sitten, hyvä rouva, minä
ajattelin, että mielelläni sanoisin heille sen. Ja minä toivon oikein
hartaasti, että teidän sydämmenne pian tulee aivan terveeksi."
Hänen suuret siniset silmänsä ilmaisivat niin suurta vakavuutta ja
uskollisuutta, että rouva Dale ei hennonnut pysäyttää hänen intoansa.
Hän meni äkkiä pois, puhumatta sen enempää; ja Greeta seisoi tuijottaen
hänen jälkeensä.
"Oi, hän on hyvä rouva, minä toivon, että hän pian paranee."
Greeta tuli hyvin iloiseksi, kun hän muutamia päiviä myöhemmin kuuli,
että Churchhillin neidet aikoivat käydä vierailulla rouva Websterin
vuokralaisen luona. Heidän palattuaan hän rohkaisi mielensä, kysyen
Helena neidiltä, oliko rouva ollut kotona.
"Oli", vastasi Helena. "Ja minulle vielä selveni, että hän on tuntenut
isäni. Tämä rouva oli muutamia vuosia sitten yksi niistä, jotka
opettivat hänen pyhäkoulussaan. Sitten hän meni naimisiin, ja hänellä
on ollut koko joukko vastoinkäymisiä ja murheita. Hän on tullut maalle
terveyttänsä vahvistamaan."
Helena ei kertonut rouva Dalen elämänvaiheista Greetalle. Rouva Dale
oli mennyt naimisiin ilman rakkautta, vain saadaksensa kodin. Pian
hän havaitsi, että miehensä oli jumalankieltäjä ja juomari, joka teki
kodin sanomattoman onnettomaksi. Kolme hänen neljästä lapsestansa kuoli
pienenä. Hänen ainoa jäljellä oleva poikansa alkoi jo neljäntoista
vuotiaana näyttää taipumusta juoppouteen ja erotettiin kahdesta
eri koulusta. Hän otti pojan mukaansa ulkomaille, ja siellä hän
seitsemäntoistavuotisena, aivan rappiotilassa kuoli, vähemmän suruksi
kuin helpotukseksi äidillensä. Silloin hän palasi miehensä luo, ja oli
nyt ainoastaan muutaman kuukauden ollut leskenä.
Hän sanoi Helenalle hyvin surullisesti:
"Elämäni näyttää olevan lopussa, sillä kaiken, mikä elämän tekee
onnelliseksi, olen kadottanut. Minulla ei ole sukulaisia, ei mitään
uskontoa, ei mitään toivoa; minä luen kirjoja ja mietin niitä, mutta
nekin minua rupeavat väsyttämään."
"Ei mikään ole loputonta", sanoi Helena hiljaa. "Elämä on täynnä yhä
uusia alkuja -- eiköhän niin?"
"Ah, se on vain puhetta -- pelkkää typeryyttä", sanoi rouva Dale vähän
kärsimättömästi. "Minä en milloinkaan voi alkaa uudestaan."
"Mutta Jumala voi."
Helena ei saattanut olla tekemättä tuota muistutusta.
Rouva Dale katsoi häneen.
"Minä olen kadottanut uskoni Jumalaan, ja kuitenkin --"
Hän meni kirjoituspöytänsä luo ja otti siitä paperin, jonka hän
kurkotti Helenalle.
Se oli Greetan resepti.
"Hymyilkää tälle, jos tahdotte, mutta se on tuottanut minulle niin
suunnattoman paljon muistoja, etten minä uskalla väittää, ettei ole
Jumalaa. Minä luulen, että tämä on erään teillä palvelevan pienen tytön
tuote. Oliko se hänen oma ajatuksensa?"
"Kokonaan; mutta tuossa pienessä viestissä on suuria totuuksia, rouva
Dale."
"Niin on", sanoi rouva Dale, joka sitten rupesi puhumaan muista
asioista.
"Greeta", sanoi Helena kotimatkalla sisarelleen, "on todellinen pieni
sisälähetyssaarnaaja. Olkoon hänen käytöksensä kuinka kummallinen
hyvänsä, niin on hänellä kuitenkin ne ominaisuudet, joita tarvitaan
menestymistä varten, nimittäin intoa ja kestäväisyyttä."
"Niin", sanoi Joyce, "mutta me olemme ottaneet hänet pieneksi
palvelustytöksemme, emmekä lähetyssaarnaajaksi. Kuitenkin minun
täytyy myöntää, että hän osottaa intoa ja kestäväisyyttä meidän
palveluksessamme myöskin. Hänen lattiaharjansa rapina saattaisi kuulua
melkein kilometrin päähän."
Kevät muuttui vähitellen kesäksi, ja kun heinä juuri oli tehty, kohtasi
Greetaa suuri suru.
Hän oli käynyt asialla eräänä päivänä, ja kun hän toi teen sisälle,
olivat hänen silmänsä punaiset itkusta. Helena kirjoitti kirjeitä,
joitten piti mennä iltapostissa, mutta kun Joyce teen juotuansa tuli
kyökkiin, istui Greeta rahilla lieden luona esiliina silmien edessä, ja
koko ruumis vavahteli nyyhkytyksistä.
"No mikä nyt on?" kysyi Joyce vähän terävästi. "Oletko rikkonut
jotakin?"
Greeta nousi jakkaraltaan ja katsoi hyvin surullisena Joyceen.
"En, neiti, minä itse olen saanut syvän surun, jota en milloinkaan, en
milloinkaan voi voittaa."
Joyce istahti kyökin pöydän syrjälle ja valmistautui pitempään
keskusteluun. Hän piti todellisesti Greetasta, mutta hän ei samalla
myötätuntoisuudella ottanut osaa hänen tuumiinsa kuin Helena.
"No, Greeta, mitä se nyt on? Onko joku kuollut?"
"Ei, jotakin paljon pahempaa. Ystäväni on minut hylännyt."
"Hyvä lapsi, sepä oli ikävä! Joku lontoolainen ystäväkö?"
"Ei, neiti. Ellen, joka on kartanossa."
"Ethän sinä häntä ole kauan tuntenut. Mutta miksi hän on sinut
hylännyt?"
Greeta pyyhki silmiänsä esiliinallaan; ja sitten tuli selitys, jota
nyyhkytykset yhä seurasivat.
"Se on niin, neiti, -- se on niin äkkiä yllättänyt minut, että tunnen
itseni ikäänkuin sokeaksi sitä ajatellessani. Minä ja Ellen olimme
tehneet ystävyyden liiton koko elämäksemme. Minä rupesin saamaan hänet
mieltymään pakanain asiaan, ja hän antoi minulle joku päivä sitten 25
penniä lähetyssukkaani. Meidän piti kasvaa yhdessä, ja minä kerroin
hänelle kaikkea. Ja kun te ja Helena neiti olisitte kuolleet, niin
meillä oli aikomus lähteä Lontooseen ja valmistautua lähetystyöhön.
Niin me olimme suostuneet, neiti. En minä koskaan ole unohtanut Elleniä
rukouksissani -- en kertaakaan -- ja kun minä sanon 'Isä meidän',
ajattelen Elleniä ja minua. Ymmärrättehän, neiti, kun meitä on kaksi,
tuntuu se lause niin selvältä. En ole koskaan ymmärtänyt, keitä
tarkoitettiin, kun sanottiin 'meidän'. Ja minun ja Ellenin sydämmet
olivat aivan kuin luodut toisiansa varten. Minä sanon usein hänelle:
'Ellen', sanon minä, 'sinä kuuntelet ja minä puhun; eikö se ole niin
kuin ollakkin pitää?' Ja hän sanoi aina, 'on', sitten kuin minä olin
opettanut häntä niin tekemään. Ja minä olin ajatellut, neiti, että te
olisitte antanut minun lähteä kuorma-ajurin mukana jonakin päivänä
kaupunkiin, niin minä olisin ostanut oikein kauniin myssyn Ellenille
ja lahjoittanut sen hänelle. Olen aina sanonut, että säpsä kaunistaisi
häntä. No niin, neiti, minä menin kylään tänään, pannakseni teidän
kirjeenne postiin, ja minä kuljin niittypolkua, sillä se on lyhempi
eikä siellä ollut härkiä, ja silloin näin Ellenin istuvan porraspuulla.
Nuori mies seisoi hänen vieressään. Minä menin hänen luoksensa juuri
niinkuin tapani aina on; mutta silloin tuo nuori mies sanoi suoraan
vasten silmiäni: 'Mikä variksenpelätti tuo on, Ellen?' Ja Ellen nauroi,
vaikka hän samalla kävikin tulipunaiseksi kasvoistaan. 'Se on Greeta
Perkins', sanoi hän, 'hän palvelee Ivyn huvilassa.' 'Olen Ellenin
ystävä', sanoin minä, ja katsoin terävästi häntä silmiin. 'Ja Ellen,
minä tahdon sanoa sinulle sanan.' Ellen kiekahutti päätään, tiedättekös
neiti, ja sanoi: 'Olen estetty tänään, etkö sitä näe?' 'Minä näen,
että sinä täällä istut joutilaana, vieraan nuoren miehen parissa',
sanoin minä. Silloin hän kääntyi minuun ihan suuttuneena ja sanoi:
'Mene sinä tiehesi äläkä huoli siitä, mitä minä teen. Ei minulla ole
mitään halua seurustella sinun kanssasi enään'. Ja sitten hän nauroi ja
poika nauroi myöskin, ja minä sanoin: 'Onko tarkoituksesi tehdä loppu
meidän ystävyydestämme, Ellen?' Hän noikkasi, ja minä tulin kotiin
särjetyin sydämmin. Hän on vieras, joka tuli auttamaan herra Websteriä
heinänteossa; ja Ellen rupeaa heti hyviin väleihin hänen kanssaan ja
jättää minut. En minä olisi voinut uskoa, että hän minulle nauraisi --
en olisi sitä uskonut -- ja kaikki tulevat vuotemme, jotka meidän piti
yhdessä viettää -- ne ovat nyt menneet hukkaan, eikä hän pidä enään
minusta. Ei minulla ole ainoatakaan ystävää koko avarassa maailmassa,
ja voi, neiti, minä en milloinkaan olisi voinut uskoa, että Ellen olisi
saattanut tehdä niin!"
"No Greeta, ei siitä ole niin suurta haittaa. Lohduta mielesi! Tuo
nuori mies lähtee pian tältä seudulta pois, ja Ellen tulee silloin
luoksesi jälleen."
"Ei koskaan, neiti, ei koskaan! Minä en häntä pyytäisikään. Minä en
milloinkaan enään voisi häneen luottaa."
"No sitten ei sinulla ole mitään vahinkoa, vaikka sellainen ystävä
onkin mennyt. Maailmassa löytyy toisia tyttöjä, yhtä hauskoja kuin hän."
"Mutta minä pidin hänestä niin paljon", nyyhkytti Greeta. "En
voi milloinkaan tulla ystäväksi kenenkään muun kanssa. Hän oli
palvelustyttö samoin kuin minäkin, ja meillä oli niin paljon yhteistä,
ja me saatoimme puhua emännistämme, ja mitä meillä oli päivälliseksi,
ja mitä vaikeuksia meillä oli uunin tähden, ja kissoista ja koirista ja
hiiristä; oi ei, neiti, minä en milloinkaan voi löytää toista Elleniä,
ja hän on särkenyt sydämmeni!"
Ei Joyce eikä Helena voinut häntä lohduttaa. Hän itki sinä iltana
kunnes nukkui. Ja Ellenin uskottomuus raskautti häntä joka päivä ja
joka hetki.
"Mitä se sinua hyödyttää, että tuolla tavalla yhä suret", sanoi hän
itselleen eräänä kauniina kesäkuun päivänä. "Parempi on, että teet kuin
Albert Edvard, ettet puhu mitään huolistasi, jotka sinua kohtaavat.
Se syö ja makaa eikä ajattele pettymyksiään. Ja sitäpaitsi ei löydy
ketään, joka huolii siitä, onko sydämmesi särkynyt vai ei. Aurinko
loistaa yhtä kirkkaasti ja kukkaset yhä kasvavat, eikä kesä muutu
talveksi vilvoittaaksensa sinun tunteitasi. Sinua on häpeämättömästi
kohdeltu, se on kyllä tosi, mutta päätä, että kuljet tietäsi yksin,
kunnes tulet aikaihmiseksi. On kummallista, miten paljon ihminen voi
tehdä, kun hän oikein päättää!"
Ja sitten kuin Greeta oli tehnyt tämän päätöksen, osotti hän iloansa
oikein spartalaiseen tapaan; mutta hänen valoisa hymyilynsä oli
muuttunut kovaksi irvistykseksi, eikä Joyce kauemmin jaksanut sitä
nähdä.
"Oi, Greeta hyvä, älä irvistä noin!" huudahti hän; ja Greetan urheus
lannistui heti.
"Oi, neiti, minä vain koetan olla iloinen. En aio itkeä enään."
"Sepä on hauskaa kuulla. Ellen ei ansaitse sitä, että häntä niin paljon
suret; mutta ei sinun sentähden pidä alituisesti nauraa. Ei se ole
luonnollista."
"Ei, neiti, ei olekkaan. Minä näennäisesti koetan nauraa, vaikka
sisällisesti itken. Mutta pian se ehkä onnistuu paremmin, kun minä
oikein täyttä totta koetan."
Kaivatessaan Ellenin seuraa, kääntyi hänen koko huomionsa vanhaan Job
Somersiin, ja milloin hänellä oli vapaa iltapäivä, vietti hän sen aina
ukon tuvassa, jota hän siivosi ja puhdisti.
"Ja neiti", sanoi hän Helenalle, "me rukoilemme vähän yhdessä, ja se
on hyvin lohduttavaa. Sillä hänellä on ollut paljon huolia, vanhalla
mies paralla, melkein yhtä paljon kuin hänen nimikollaan raamatussa.
Me luemme hänestä, ja mitä ei voi sovittaa tuohon vanhaan mieheen, se
sopii minulle, ja niin tuntuu ikäänkuin jokaikinen luku olisi juuri
kirjoitettu meitä varten."
"Mutta Greeta", sanoi Helena, "minä en luule, että huokaus ja huolten
valitteleminen on miksikään hyväksi teille kummallekkaan. Minä luulin,
että sinä tahdoit tulla Jumalan sanansaattajaksi, joka tahtoo lohduttaa
ja rohkaista toisia ihmisiä."
Greeta katsoi Helenaan ääneti ja poistui sitten sanaakaan sanomatta.
Mutta hän oli läksynsä oppinut; ja seuraavalla kerralla, kun hän meni
Jobia katsomaan, pani hän sen käytäntöön.
"Hyvää päivää, herra Somers. Kuinka voitte? Huononlaisestiko? Mutta
minun mielestäni te olette hiukan terveemmän näköinen."
"En ole", sanoi vanhus päätään pudistaen; "en tule koskaan paremmaksi,
ja Bill on ruvennut käymään lauluharjoituksissa illoin. Sanovat hänellä
olevan kauniin äänen, mutta minun on hirveän ikävä istua täällä yksin.
Aivan yksin!"
"Niin kai, mutta, herra Somers, minä en aio huokailla enkä valittaa
nyt enään. Minä olen ollut paha tyttö, sillä olen unhottanut, miksi
aion tulla täysi-ikäisenä. Ja minä olen kokonaan unohtanut laulavan
sydämmen, joka teidän täytyy hankkia itsellenne niin pian kuin suinkin."
"Mitä ihmeellistä se on? Jos Bill luulee osaavansa laulaa, niin hänen
vanha isänsä ei sen vuoksi siihen pysty."
"Kyllä, siihenpä te juuri pystyttekin, ja se minun olisi pitänyt
sanoa teille jo aikoja sitten. Mutta minä olin liian kiintynyt omiin
huoliini. Tunnettehan te todellakin kipua sydämmessänne, eikö niin?"
"Tunnen, tyttöseni, se on varma."
"Siis minä tahdon teille sanoa, miten siitä pääsette. Te annatte
sydämmenne vain Jeesukselle Kristukselle, niin hän sen kyllä parantaa.
Katsokaa, asia on tällainen: Kun hän tuli maailmaan, kuten muistatte,
kulki hän ympäri ja paransi sairaita ihmisiä. Jos hänen luoksensa
tuli joku, jolla oli sairas ruumis, niin hän sen paransi. Nyt meidän
päivinämme hän kulkee ympäri ja parantaa sairaita sieluja. Tietysti
me emme näe hänen sitä tekevän; se tapahtuu niin ääneti ja hiljaa,
mutta hän tekee sen kaikissa tapauksissa. No, ettekö tahtoisikin saada
sieluanne parannetuksi?"
"Ei minun sielussani ole mitään vikaa", vastasi vanhus ärtyisesti.
"Oi, herra Somers, siinä se vika juuri on. Sielunne tai sydämmenne,
se on juuri sama asia. Te sanoitte, että se on sairas. Löytyy koko
joukko ihmisiä, joitten sielu on sairas, eikä niitä varten löydy mitään
parantavia lääkkeitä, sillä Jeesus Kristus ei tahdo, että kukaan muu
kuin hän itse niitä parantaisi. No, kukahan ottaa teidän sielunne
hoitoonsa, herra Somers?"
"Minä itse", vastasi vanhus reippaasti, "se on minun asiani eikä
kenenkään muun."
"Luulenpa, että se on sangen vaikea tehtävä teille", sanoi Greeta
päätään pudistaen. "Minä luulen, että siellä tarvitaan suuremmoinen
puhdistus, niin kuin tässä huoneessakin, jonka minä olen tehnyt niin
siistiksi ja puhtaaksi. Minusta näyttää", jatkoi hän, "ikäänkuin
sielut olisivat huoneitten kaltaisia. Ne eivät ole sopivia asunnoiksi,
ennenkuin Herra saa ne puhdistaa sisältä ja ulkoa, tomuttaa ja pestä
pois kaiken lian, niin, panna toimeen oikein perinpohjaisen siivouksen.
Ja arvelenpa, että vielä sittenkin, kun hän niissä asuu, hänen täytyy
niitä siivota ja puhdistaa joka päivä. On aina niin paljon tomua, likaa
ja kaikenlaista roskaa, joka lentää sisään ovista ja ikkunoista, ja jos
päiväkin menisi ohitse ilman puhdistusta, niin uskallan sanoa, että
siellä juuri olisi ihana siivo."
"Sinä olet kummallinen pieni tyttö", sanoi Job, "en voi oikein seurata
sinun puhettasi!"
"Minä kerron vain tavasta, millä teidän sielunne voi tulla terveeksi
ja onnelliseksi", toisti Greeta. "Jos Jeesus asuu sydämmessänne, niin
tiedän, että voitte erittäin hyvin."
Bill astui sisään ja keskustelu keskeytyi. Hän katsoi Greetaan
hyväntahtoisesti hymyillen.
"Sinä olet kelpo tyttö", sanoi hän, "olet siistinyt tupamme kauniiksi."
"Niin, te täällä siivottomuutta teette, sitten kuin minä olen
lähtenyt", sanoi Greeta nostaen leukansa pystyyn. "En käsitä, miten
saatte huoneen niin likaiseksi."
Hän osoitti aina jonkunlaista etevämmyyttä Billiä kohtaan. Bill
näytti hänestä niin karkealta ja kömpelöltä, että hän menetti
kärsivällisyytensä hänen suhteensa. Nyt Bill seisoi keskilattialla suu
auki, ja kihnuttaen molemmilla karkeilla käsillään paksua tukkaansa hän
jupisi:
"Meillä pitäisi olla täällä naisväkeä panemassa kuntoon ja pitämässä
järjestystä."
"Ei", sanoi hänen isänsä, "me tulemme hyvin toimeen ilman niitä."
"Kyllä tulettekin", sanoi Greeta rohkaisevasti, samalla kun hän
valmistautui lähtemään; "ja minä palaan pian taas luoksenne, herra
Somers. Tehkää niin, kuin minä olen sanonut teille! Se on varsin
helppoa, kun vaan oikein päätätte."