"Ymmärräthän, Ellen, että minä tein päätökseni heti paikalla, kun
herra puhui, että minä tulisin lähetyssaarnaajaksi, jahka tulen
täysikäiseksi."
"Mutta siihen tarvitset kasvatusta, eikö niin? Ja mitenkä pääset meren
ylitse? Ja mitä sinä teet, kun kerran olet sinne päässyt?"
"No tuo käy kaikki hyvin helposti. Kaikkein ensiksi täytyy vakaasti
päättää mennä; aivan niinkuin minä tein palvelukseen mennessäni.
Sitten täytyy hankkia itsellensä vaatteita, aivan niin kuin minä tein.
Mutta Helena neiti on sanonut, että siellä, missä pakanat asuvat, on
hyvin lämmin, eivätkä he käytä paljon vaatteita -- ei mitään, joka on
mainitsemisen arvoista. Niin että minä uskallan väittää, että se asia
kyllä hyvin suoriutuu. Ehkä tarvitsen kolme pumpulipukua, ja yksi hattu
kestäisi pitkän ajan -- eikä yhtään päällysnuttua, se, näetkö, olisi
hyvä säästö."
"Mutta mitä sinä tekisit, kun olet sinne saapunut?" kysyi Ellen jälleen.
"Minä ottaisin raamattuni kainalooni ja kokoisin heidät ympärilleni,
aivan rauhallisesti. En minä kärsisi mitään tungeksimista ja
tappelemista. Sitte lukisin heille Jeesuksesta."
"Eikö mitään muuta?"
"No niin", sanoi Greeta miettien, "minä luulen, että sanoisin heille
hyvin varmasti, että Jeesus kuoli, jotta he pääsisivät taivaaseen. Minä
sanoisin, että hän rakasti heitä sekä että heidän täytyy tulla hyviksi,
ja että hän tahtoo heitä siihen auttaa, jos he häntä rukoilevat, aivan
niinkuin hän on tehnyt minulle."
"Ja sitten?"
"No", sanoi Greeta yhä yhtä miettivänä, "minä otaksun, että he
tekisivät kysymyksiä, ja sitten me kentiesi voisimme veisata jonkun
virren, samaten kuin katusaarnaajat Lontoossa tekevät, ja sitten
lopettaisin sillä kertaa. En luule, että se kävisi kovin vaikeaksi,
Ellen -- ei, jos oikein päättää."
"Mutta minä olen kuullut, että kansa meren toisella puolen ei puhu
meidän kieltämme eikä voi sitä ymmärtää enemmän kuin eräs ranskalainen,
joka tuli meidän kyläämme kerran."
Greeta näytti nolostuneelta.
"En ole koskaan kuullut, että pakanat puhuvat ranskaa. Minä toivon,
etteivät ne puhukaan. Eivät suinkaan ne siihen kykene. He ovat, Ellen,
oppimattomia vaivaisia, sellaisia he ovat, eikä heillä olisi kyllin
ymmärrystä puhuakseen vieraita kieliä -- sitä osaavat ainoastaan
hienosti kasvatetut herrat ja naiset."
Näin puhuessaan sai hän jälleen iloisen mielensä takaisin, kunnes hänen
muistiinsa äkkiä juolahti, että hän Lontoossa oli nähnyt repaleisia
kerjäläisiä, jotka puhuivat vieraita kieliä.
"Kaikissa tapauksissa on se niin, että jos he puhuvat ranskaa, niin
minunkin täytyy sitä oppia. On oikein kummallista, miten paljon oppii,
kun tulee aikaihmiseksi. Melkein kaikki on silloin helppoa; ja minä
pyydän Jumalaa minua auttamaan, kuten hän aina useimmiten tekeekin."
Ellen oli vielä epäilevällä kannalla.
"En minä juuri usko, että sinä voisit sitä tehdä, Greeta. Ei kuulu
siltä, kuin siitä todellisuudessa voisi mitään tulla. Olen kuullut niin
vähän pakanoista, mutta nehän elävät jalopeurain ja tiikerien parissa,
eikös niin? Ja sitten olen kuullut sanottavan, että ne syövätkin toinen
toisensa elävältä."
"En minä ole mitään sellaista kuullut", sanoi Greeta suurella
varmuudella, tahtomatta luopua aikeestaan. "Minä luulen, että nuot
kertomukset ovat vain sepitetyt juttukirjoja varten. Lähetyssaarnaaja,
joka oli täällä joku päivä sitten, nimitti pakanoita olentoraukoiksi,
jotka istuvat pimeydessä ja huutavat valoa. Ja hän sanoi, että meidän
tulee sitä heille viedä."
"Kun tulet täysi-ikäiseksi, etkö palvele sitten enää?"
"En tiedä oikein. Näetkö, minä en tunne niin hyvin lähetyssaarnaajia.
Muutamat heistä menevät ehkä vähäksi aikaa pakanamaihin ja tulevat
sitten jälleen takaisin. Ja elleivät minun neitini kuole, niin en usko,
että milloinkaan hennoisin heidät jättää. Mutta se nyt ei voisikaan
tapahtua, ennenkuin olen aikaihminen, ja silloin, Ellen, ovat minun
neitini hyvin vanhat -- ja ehkä kuolevat, -- mutta sitä minä en tahdo
ajatella."
"Sinä olet kummallinen tyttö", sanoi Ellen. "En ole milloinkaan nähnyt
niin kummallista kuin sinä olet."
Eräänä päivänä oli Ellenillä suuri uutinen kerrottavana Greetalle.
"Minun emäntäni saa vuokralaisen -- erään rouvan, joka on sairas.
Hän tulee asumaan meille koko kuukaudeksi, ja minut pannaan häntä
palvelemaan."
"Oohoh", sanoi Greeta syvästi huoaten. "Onpa vahinko, ettei se ole
mikään sairas kapteeni!"
"Kuinka niin?"
"Tuleeko hän yksin, eikö hänellä ole sairasta miestä?"
"Ei ole. Ei minua haluttaisi olla kahden sairaan apulaisena -- yksikin
on jo tarpeeksi vaivalloinen, enkä minä tiedä, miten siinä tulen
toimeen."
"Älähän nyt", sanoi Greeta ikäänkuin nuhdellen, "tuo sairas rouva on
sellainen ihminen, jolle sinun tulee koettaa tehdä hyvää. Oi Ellen, se
on ihanaa! Sinä voit tulla samanlaiseksi kuin se pieni tyttö raamatussa
-- hän palveli erästä rouvaa ja auttoi rouvan miestä parantumaan, ja
hänestä puhuttiin kaikkialla. Sinä voit käsittää, kuinka suuressa
arvossa häntä pidettiin, kun hänet pantiin raamattuun! Minä toivoisin
olevani sinun sijassasi! Vain vähän aikaa, ymmärrätkö, vain nähdäkseni,
mitä voisin tehdä."
"En voi mitenkään käsittää, mitä sinä tarkoitat", sanoi Ellen. "Mitäpä
minä voisin tehdä rouvalle muuta, kuin mitä hän käskee ja tahtoo minua
tekemään."
"Odota sinä vain ja katso."
Greeta noikkasi salaperäisesti. Hän jatkoi: "Minun Helena neitini on
sanonut, että löytyy ihmisiä, joitten sielu on sairas, aivan niin kuin
niitäkin, joitten ruumis on sairas. Ja minun opettajani Lontoossa
sanoi ihan samaa, paitsi että hän sielun sijasta sanoi sydän. Mutta
minä luulen, että sillä on sama merkitys. Ja katso, Ellen, meidän
tulee kertoa heille, mihin heidän on mentävä tullaksensa terveiksi, ja
sitten he menevät. Eihän se raamatun pieni tyttökään muuta tehnyt, eikä
meidänkään tarvitse tehdä sen enempää. Ota selkoa siitä, miten sairaan
rouvasi laita on, ja puhu sitten asiasta minulle, minä sanon sinulle
kyllä, miten sinun tulee menetellä."
Ellen pudisti päätään.
"Minä en aio tehdä muuta, kuin auttaa häntä missä hän tahtoo", sanoi
hän yksipäisesti.
He eivät tavanneet toisiansa, ennenkuin kahden viikon kuluttua, ja
silloin oli Ellenillä koko varasto uutisia kerrottavana.
"Hän on leski ja surupuvussa ja hyvin kalpea; ja hänellä on
päänkivistystä ja hän makaa melkein aina sohvalla ja hänen muotonsa on
jäykkä ja harvoin hän nauraa, mutta hän puhuu emäntäni kanssa. Hän ei
minulle milloinkaan puhu mitään, enkä minä puhu hänelle."
"Se on vahinko", sanoi Greeta miettivästi. "Etkö voi kysyä häneltä,
saatatko tehdä jotakin hänen päänsärkynsä parantamiseksi. Kysy, Ellen,
minä pyydän sinua!"
"Hän lukee paljon, ja hänellä on koko joukko kirjoja, joten hän tietää
paljon enemmän kuin minä päänkivusta ja kaikesta muusta."
"Mutta kysy häneltä", kehoitti Greeta.
Ellen ei tahtonut mitään luvata, mutta eräänä iltapäivänä lähetettiin
Greeta asialle kartanoon; ja suureksi ilokseen näki hän tuon sairaan
rouvan istuvan puutarhassa. Greetan täytyi kulkea hänen ohitsensa
mennessänsä taloon.
Greeta käytti heti tilaisuutta.
"Hyvää päivää, rouva."
Puhuteltu katsoi ylös. Hänellä oli helmassaan kirja, ja toinen makasi
maassa hänen jalkojensa edessä. Hän näytti väsyneeltä ja onnettomalta.
Hän katsoi Greetaan sanomatta mitään, ja Greeta kiirehti tavallisuuden
mukaan esittämään itseänsä:
"Jos suvaitsette, tahdon ilmoittaa että nimeni on Margareeta Perkins
-- olen Ellenin ystävä. Ehkä olette kuullut hänen puhuvan minusta.
Minä palvelen neitieni luona Ivyn huvilassa. Ja minä pyydän kysyä,
onko teillä päänsärkyä tänään? Ja oletteko kuullut, että paras keino
päänsärkyä vastaan on, että kastaa nenäliinan kiehuvaan veteen ja
hautoo päätään sillä. Minun tädilläni oli tapana tehdä niin, kun
hänellä oli kova päänkivistys. Päänsärky on jotakin, joka ei minua
milloinkaan vaivaa, mutta se mahtaa olla hyvin vaikeaa, ja minua oikein
huolestuttaa teidän tähtenne."
Oli mahdoton suuttua Greetalle, siinä kuin hän seisoi päätään
käännellen hyvin juhlallisen näköisenä.
Rouva Dale hymyili tuolle pienelle kummalliselle olennolle, joka
seisoi hänen edessään, ja ihmetteli, miten hän saattoi olla noin
osaaottavainen hänen asioihinsa.
"En tiennyt, että päänkivistykseni oli puheenaineena muitten kesken",
sanoi hän, "mutta olen hyvin kiitollinen ystävällisestä neuvostasi.
Olen koettanut lämmintä vettä ennen. En minä aina tunne päänsärkyä --
jos se olisikin ainoa, mistä kärsin, olisin onnellinen."
Hän mutisi nuot viimeiset sanat ikäänkuin itsekseen, mutta Greetan
hieno kuulo sai niistä kuitenkin selvän.
"Oi, rouvani, minä olen niin huolissani teidän tähtenne. Minä olen itse
hyvin onnellinen ja tekisin mielelläni mitä voisin teidän tähtenne."
Taaskin rouva katsoi häneen surullisesti hymyillen.
"Jos sinä saat elää, pikku tyttöni, niin saat kokea, että löytyy
elämässä paljon vaikeampaa kuin päänsärky. Toivon, ettei sinun koskaan
tarvitse kärsiä sydänsurua, joka usein aiheuttaa tuon taudin."
Hän otti kirjan jälleen käteensä, ja hänen käytöksessään oli jotakin,
joka vaikutti Greetaankin. Hän meni pois taloon ja esitti asiansa
Ellenille.
"Ja kuuleppas, Ellen", sanoi hän kuiskaten, "minä olen nähnyt hänet ja
puhunut hänen kanssaan, ja asia on niin, kuin minä ajattelin. Hänellä
on kipeä sydän, ja sinun ja minun täytyy katsoa, että hän täällä
ollessaan paranee."
Ei ollut tilaisuutta pitempään keskusteluun, sillä rouva Webster tuli.
Hän oli ystävällinen, hyvänluontoinen nainen, joka piti Greetasta.
"Neiti Churchhill on hyvä nainen", sanoi hän. "Hän on lähettänyt
minulle isoäitinsä reseptin, parantaaksensa hermovävähdyksiäni. Olkaa
hyvä ja viekää hänelle kunnioittavat tervehdykseni ja kiitokseni.
Kaikki ylhäiset naiset eivät suinkaan viitsisi huolia ihmisten
vaivoista, niin että koettaisivat niitä parantaa."
Greeta palasi kotiin pää täynnä ajatuksia. Illalla, ennen maatapanon
aikaa, kun astiat jo olivat pestyt ja kyökki siistitty, tuli Joyce
hänen luoksensa ja löysi hänet syvästi tutkimassa keittokirjaa. Hänen
edessään oli paperi-arkki, kynä, mustepullo ja raamattu.
"Mitä teet, Greeta?"
Greeta katsoi ylös hymyillen tavallista iloista hymyilyään.
"Minä koetan kirjoittaa reseptiä sille sairaalle rouvalle, joka on
Mallowin kartanossa. Minä tahtoisin tehdä sen oikein hyvin. Tulin
ajatelleeksi sitä, kun Helena neiti lähetti reseptin rouva Websterille.
Ellen ei näytä voivan mitään sanoa. Minä arvelen sen tulevan siitä,
ettei hän ole syntynyt ja kasvatettu Lontoossa!"
"Ja mitä tuo kummallinen resepti sisältää? Kuinka rouva tuli sinulta
sitä pyytäneeksi? Tapasitko hänet tänään?"
"Tapasin. Hän istui puutarhassa, ja vaihdoimme muutamia sanoja. Minä
luulin hänen kärsivän päänkivistyksestä, mutta sitten hän sanoi,
ettei se ollut sitä, ja kun hän kertoi mitä se oli, niin minä niin
hämmennyin, etten voinut keksiä sopivia sanoja vastaukseksi, ja sitten
ajattelin, että Ellenin kautta lähettäisin hänelle reseptin."
"Mitä lähettäisit?"
"Parannuskeinon särkevää sydäntä varten, neiti. Keittokirja ja raamattu
ovat minulla siihen apuna."
Joyce lähti pois.
"Helena", sanoi hän, tullessaan pieneen vieraskammioon sisarensa luo,
"luulen parhaaksi, että sinä otat vähän selkoa Greetan toimista.
Minä en käsitä hänen jumaluus-oppiansa, minä tunnustan, että se
käy yli minun ymmärrykseni. Mutta hän aikoo antaa rouva Websterin
vuokralaiselle jotakin siitä, eikä se suinkaan tapahtune oikeaoppiseen
tapaan."
Helena katsoi sisareensa.
"Sinä teet aina pilkkaa pikku Greetastani, Joyce, mutta voinpa sanoa,
että hyvin usein joudun häpeämään itseäni, kun näen hänen vakavuutensa."
"No niin, mene itse katsomaan, mitä hän par'aikaa tekee, sillä hänen
omituisuutensa voisi toisinaan tuottaa ikävyyksiä."
Helena meni kyökkiin. Hän tuli hetken perästä takaisin, kokoon
puristettu paperi kädessään.
"En minä tahdo aina vakoilla hänen toimiaan. Se ei oikeastaan kuulu
meihin, ja hänen toimensa ovat todellakin aina hyvin viattomia. Siksipä
en kysynyt häneltä mitään; mutta hän näytti minulle tämän, kysyen
oliko kirjoitus oikein kunnollista, ja minä sanoin, että se oli oikein
kiltisti kirjoitettu. Tämän hän on kirjoittanut puhtaaksi."
Joyce otti paperin ja luki:
"Ainekset.
Te pysytte levollisena ja panette kaiken tarmonne siihen. Ensiksi
te polvistutte ja rukoilette Jeesusta Kristusta hoitamaan
sydäntänne ja tekemään sen terveeksi. Sitten annatte sydämmenne
hänelle varjeltavaksi, sillä raamattu sanoo: 'Poikani, anna
minulle sydämmesi.' Silloin hän sen pesee 'lumivalkoiseksi',
kuten virressä sanotaan, ja kun hän on sen pessyt oikein
puhtaaksi, silloin hän tulee sinne asumaan, kuten hän on sanonut:
'katso, minä seison ovella ja kolkutan; jos joku kuulee minun
ääneni ja avaa oven, hänen luoksensa minä tahdon mennä sisälle'.
Silloin sairas sydän rupeaa laulamaan, sillä se on silloin
onnellinen.
Tämä resepti on aina tehnyt vaikutuksen.