Eräs toveri.
Vihdoinkin Greeta ennätti Mallowin kartanoon, ja hän oli iloinen siitä,
että sai nähdä portin, joka ei vienyt karjapihaan, vaan suoraa päätä
itse rakennukselle. Vaaleaverinen, ruusuposkinen tyttö, samanikäinen
kuin hän itse, avasi hänelle oven, kertoen että kaikki olivat menneet
torille ja hän oli yksin kotona.
Greeta oli harmissaan.
"Kuka sinä olet?" kysyi hän nyrpeästi.
"Minä palvelen täällä."
"Todellakin? No sitten on paras että jätän tämän kirjeen sinulle, jotta
annat sen emännällesi; hän saa sitten lähettää vastauksen. Onko tämä
ensimmäinen palveluspaikkasi?"
"On, mutta onko sinulla palveluspaikkaa?"
"Minulla on palveluspaikka Churchhillin neitien luona. He asuvat Ivy
huvilassa. He ovat oikein hienoja naisia; ja minä tulen Lontoosta."
"No mitäs sanot?"
Tyttö tuijotti Greetaan, ikäänkuin hän olisi tullut ulkomailta.
"Niin, niin", jatkoi Greeta, nostaen leukansa ilmaan, "minä olen nähnyt
suuren osan Lontoosta, liiankin paljon, ja sitten päätin hankkia
itselleni paikan maalla, ja täällä nyt olen. Etkö sinä käytä säpsää?"
"En, me emme täällä kartanossa niitä sellaisia käytä. Mutta minulla on
sisko, jolla on hieno palveluspaikka, ja hän kyllä pitää myssyjä."
"Vai niin", sanoi Greeta hieman alentuvaisesti. "Niitten puhtaana pito
vaatii paljon vaivaa. Minun nimeni on Margareeta Perkins. Mikä on sinun
nimesi?"
"Ellen Tate. Minun kotini on kylässä ja minä tulin tänne neljä
kuukautta sitten."
"Etkö pidä tästä?"
"En, minä tahdon kaupunkiin. Kerro nyt jotakin Lontoosta. Siellä on
penikulmittain puoteja, eikö niin?"
"On, penikulmat penikulmien perästä, mutta maalla on paljon hauskempi."
"Ei totta tosiaankaan."
"Täytyy maksaa kaikesta Lontoossa, mutta maalla saa paljon ilmaiseksi.
Täällä poimin tikkuja tulta tehdäkseni, mutta Lontoossa minun täytyy
niistä maksaa. Katso näitä keltaesikköjä! En ole mitään niistä
maksanut. Lontoossa ne maksaisivat vähintäin markan. Ja Joyce neiti
tuli eräänä päivänä sisälle, kädet täynnä vesinenättiä. Täällä hän
sai sitä vapaasti poimia, mutta Lontoossa siitä olisi täytynyt maksaa
rahaa."
"Niin, rahaa tarvitaan, jos Lontooseen menee; minä tiedän sen."
"Onko sinulla monta ystävää?" Greeta odotti innokkaasti vastausta.
"Minulla? Ei minulla ole ketään."
"Tahdotko minut ystäväksesi? Minä luulen, että pitäisin sinusta.
Me olemme molemmat palveluksessa ja melkein samanikäisiä. Minä
tahtoisin ystävän, joka olisi näiltä seuduin, ja minä luulen, että me
viihtyisimme hyvin yhdessä."
Ellen näytti tulevan hyvin iloiseksi.
"Minä pitäisin hirveästi sinusta, sillä sinä kertoisit minulle
Lontoosta. Mutta minä päivinä sinä pääset ulos? Minä voisin tulla sinua
vastaan jonakin keskiviikkona."
"Kyllä minä kysyn neideiltäni ja annan sinulle sitten tiedon. Mutta
minun täytyy nyt mennä, sillä pitää toimittaa teeni valmiiksi."
Greeta tuli onnellisesti kotiin ilman mitään seikkailuja ja hyvin
hyvällä mielellä.
"Neiti", sanoi hän Helenalle ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa,
"minä olen saanut kaksi uutta tuttavaa tänä päivänä -- toinen on vanha
mies ja toinen minun ikäiseni tyttö, joka palvelee. Ja, neiti, minä
tahtoisin niin mielelläni tavata ne jälleen, ja se palvelustyttö ja
minä aiomme tulla ystäviksi. En minä ole täällä saanut ystäviä, sillä
täällä kylässä ei ole palvelustyttöjä muualla kuin pappilassa, ja ne
ovat kovin ylpeitä. Minä toivon, ettei teillä ole mitään sitä vastaan,
neiti, ja ajattelin pyytää teiltä, että saisin kutsua Elleniä teetä
juomaan minun kyökkiini. En minä pyydä, että te antaisitte hänelle
teetä, mutta minä voisin aivan hyvin jakaa teeni hänen kanssaan.
Voinhan syödä vähän runsaammin päivälliseksi sen sijasta, eikä hänen
tarvitse mitään huomata, kun ei minulla ole ruokahalua."
Greeta vaikeni saadaksensa hengähtää.
"Minua todellakin ilahuttaisi se, että saisit ystävän, jos hän on
vakava, hyvä tyttö. Minä tahtoisin ensin ottaa vähän selkoa hänestä.
Hän siis palvelee rouva Websterin luona?"
"Niin, neiti. Hän näyttää olevan hyvin hauska tyttö; mutta tietysti
minä voisin opettaa hänelle paljon. Hän ei käytä myssyjä, mutta eihän
hän palvelekaan oikein hienojen naisten luona. Ellei hän näytä olevan
sellainen, josta minä pidän, sitten kuin olen oppinut häntä tuntemaan,
niin minä koetan opettaa häntä tulemaan toisenlaiseksi, mutta, neiti,
ellei hän tahdo muuttua, silloin minä hänet jätän."
Helena hymyili, niinkuin hän tavallisesti teki Greetan laverrellessa.
Mutta ystävyys syntyi molempien tyttöjen kesken, ja Greeta ja Ellen
kävivät toistensa luona ja menivät toisinaan yhdessä kävelemään.
"Olisipa maksun arvoista", sanoi Joyce eräänä iltapäivänä sisarelleen,
kun Ellen oli tullut teelle kyökkiin, "saada kuulla, mitä he toisilleen
juttelevat. Greetan kieli ei hetkeäkään pysy alallaan; mitäpä heillä on
niin paljon puhumista?"