Tätini palveluksessa.
Hän heräsi aikaisin seuraavana aamuna, ja kuullessaan tädin raskaasti
hengittävän, tiesi hän hänen nukkuvan. Greeta nousi istumaan
vuoteessansa ja olisi mielellään vetänyt ylös uutimen, mutta hän ei
uskaltanut hiipiä lattian poikki. Täti heräsi hyvin helposti, mutta
ainoa tilaisuus, jolloin Greeta sai olla ihan häiritsemättä, oli tädin
nukkuessa.
Niin nopeasti kuin mahdollista asetti hän peilinpalasen seinää
vasten ja pani myssyn päähänsä. Tämä oli jotenkin vaikea tehtävä.
Ensiksi hänen piti panna hiuksensa nutturalle, mutta ne olivat
aivan liian lyhyet kestämään koossa, niin että myssy olisi pysynyt
lujasti paikallaan. Hiusten päät pistivät aina sieltä täältä esiin,
ja hän kiinnitti ne muutamalla hiusneulalla, mutta myssy meni aina
pahemmin vinoon. Väsymättömällä kärsivällisyydellä hän sen vihdoin
sai tyydyttävään kuntoon ja katseli itseään ihastuksella pienessä
kuvastimessansa.
"Niin", sanoi hän aivan ääneensä, tyytyväisenä nyökähyttäen päätänsä.
"Sinä olet ihan kuin ensiluokan palvelija. Oikein hieno oletkin, ja
sinä voit varsin hyvin avata oven herttualle. Tulkaa sisään, olkaa
hyvä. Ilmoitan rouvalle, että olette täällä. Oi sentään!"
Hän heilautti niin vilkkaasti päätään, että säpsä irtaantui ja lensi
kauas lattialle, samalla kun tädin äreä ääni kuului huutavan:
"Mitä ihmettä sinä teet, Greeta? Oletko tullut hulluksi? Miksikä sinä
noin itseäsi laittelet tähän aikaan aamusta?"
Greetan posket kävivät tulipunaisiksi, ja hän piiloutui peittonsa alle.
"Oletko sinä hullu?" toisti täti. "Sano minulle, mitä teit! Aivan olit
apinan näköinen, kun sinulla oli jotakin valkoista hupsumaista pääsi
päällä! Puhu heti, kelvoton!"
Mutta Greeta oli häpeän ja hämmennyksen valtaamana. "Minä luulen että
uneksin, täti. Ainakin teidän sopii luulla niin -- -- minä -- minä
leikin, että olin olevinani palvelija."
Hän teki tunnustuksensa katuvaisella äänellä.
"Pieni hupsu!" Täti käänsi itseään vuoteessa ja nukkui. Greeta ei
liikahtanut, ennenkuin kirkonkello löi seitsemän; silloin hän nousi
huoaten ja tallensi peilinpalan sekä säpsänsä patjan alle vuoteeseensa.
Tämä oli hänen tavallinen talletuspaikkansa, ja se oli saanut ottaa
vastaan monta kummallista esinettä aina silloin tällöin. Puettuaan
vaatteet yllensä hän lähti tuomaan heidän maitonsa, jota tarvittiin
aamiaiseksi, ja nyt hän käytti tilaisuutta mennäksensä eräälle
hiljaiselle, siivolle kadulle, jossa palvelijattaret tähän aikaan
pesivät portaita. Tämä katu -- Nelsonkatu -- veti häntä puoleensa
siitä syystä, että hän saattoi tarkastaa niitä erilaisia myssyjä
ja esiliinoja, joita palvelijattaret käyttivät. Olipa hän välistä
niinkin onnellinen, että sai jutella näitten kadehdittavien nuorten
palvelijattarien kanssa. Tänä aamuna hän puhutteli erästä äsken
tullutta n:o 6:ssa. Greeta oli nähnyt monta uutta tyttöä noilla
portailla. Muutamat olivat olleet paikassaan joitakin viikkoja, toiset
ainoastaan muutaman päivän. Hän erotti aina uudet siitä, että heillä
oli puhtaat hameet ja hyvin kammatut hiukset, mutta tämä oli hänen
mielestään tavallista siistimpi ja hienompi. Hänellä oli punaiset
hiukset ja punaiselta hohtavat posket, ja hänen hameensa oli enemmän
rouva Creekin sinipunervan hameen näköinen kuin toiset, joita Greeta
tähän asti oli nähnyt.
"Te olette uusi palvelija", sanoi Greeta.
Tyttö kääntyi ja katsoi häneen.
"Kuka sinä olet?"
Hän ei juuri epäkohteliaasti tätä sanonut, mutta vähän uteliaasti.
Greeta oli saanut pitää hyvänään ylenkatsetta ja monet tiuskaukset
noilta tytöiltä, niin ettei hän nytkään muuta odottanut.
"Minä", sanoi hän, katsellen ihastuksella kysyjään, "minä aion mennä
palvelukseen jonakin päivänä ja kuljen sen vuoksi tällä kadulla ja
katselen, missä talossa minä halukkaimmin tahtoisin palvella. Kuka
tässä asuu? Asuuko täällä joku muu kuin se rouva, joka aina toruu?"
"Se on kyllä minun rouvani, sillä minä tulin tänne entispäivän
edellisenä päivänä, enkä ole vielä kertaakaan osannut tehdä hänen
mielikseen. Täällä asuu kaksi herraa ja yksi nainen, jotka antavat
soittotunteja."
"Oi", huokasi Greeta, laskien maitoruukkunsa alas portaille ja molemmat
käsivartensa kupeilleen. "Jos minä vain voisin saada palveluspaikan,
silloin vasta olisin onnellinen!"
"Olen Kentistä", selitti punatukkainen. "Mutta minun mielestäni maalla
oli liika hiljaista, ja siksi minun teki mieleni tulla Lontooseen. Niin
minä tulinkin tänne setäni sisarpuolen luo."
"Mutta parhaat paikat varmaankin ovat maalla", sanoi Greeta. "Minä
tahtoisin paljon halukkaammin palvella maalla, siellä on paljon
helpompi pitää myssyjänsä ja esiliinojaan puhtaana -- niin sanoo rouva
Creek."
"Sinä olet minusta kummallinen otus", sanoi punatukkainen ja tuijotti
hämmästyneenä Greetaan. Silloin kuului auki olevasta ikkunasta ääni
huutavan:
"Liisa, Liisa! Tule heti!"
Hän syöksähti sisälle pesusoikkoineen ja harjoineen. Greeta kulki
eteenpäin.
"Ei", sanoi hän, "en minä tahdo Liisan paikkaa!"
Kohta tämän jälkeen hän lähti taas rouva Creekin puotiin.
"Minä luulen, rouva", sanoi hän, "että jos joku tahtoisi tulla puhumaan
tädin kanssa, niin hän kyllä antaisi minun mennä. Siellä on alakerrassa
tyttö, joka auttaisi häntä 50 pennistä viikossa. Jos minä pääsisin
pois, niin totta kaiketi minä niin paljon ansaitsisin?"
"Kyllä, lapseni, ja koko joukon enemmänkin."
"No sittenhän minä voisin palkata tytön, ja täti saisi hyvän hoidon.
Oi, olkaa rouva niin hyvä, että tulette puhumaan tädin kanssa asiasta."
Rouva Creek teki kieltävän liikkeen.
"En voi itse sitä tehdä, mutta voisihan puhua sen rouvan kanssa, jonka
piiriin tämä kuuluu."
"Hän ei ole kiltti", sanoi Greeta. "Täti ei tahdo laskea häntä sisään.
Hän sanoo, että se rouva puhuu niin paljon uskonnosta. Hän antoi
tädille kerran kirjoituksen, jonka nimi oli 'Onnellinen raajarikko', ja
täti sanoi, että hän tahtoi tehdä hänestä pilkkaa."
"Ah", sanoi rouva Creek huoaten, "sinun tätisi ei ole vielä havainnut,
että onnea usein nähdään juuri niillä, joilla meidän mielestämme on
vähiten ilon aihetta. Sinun tätisi, lapseni, voisi paremmin, jos
hänelläkin olisi enemmän uskontoa."
Greeta kumartui eteenpäin ja sanoi kuiskaavalla äänellä:
"Hän ei pidä Jumalasta, hyvä rouva, ja se on suora totuus! Kun ajettiin
hänen ylitsensä ja hänen jalkansa meni niin pilalle, ettei hän enään
milloinkaan saattanut kävellä, silloin hän lakkasi rukoilemasta."
"Vaivainen hän! En ole milloinkaan tuntenut tätiäsi, hän oli rampa jo
kun minä tänne tulin, ja hän piti ovensa suljettuna melkein kaikilta.
Mutta se, joka Kaikkivaltiaan ulos sulkee, se itseltään myöskin sulkee
pois päivän valon."
Greeta noikkasi.
"Siksipä minäkin tahtoisin hänet jättää ja mennä palvelukseen.
Oletteko, rouva, kuullut eräästä spitaalitautisesta kapteenista
raamatussa ja pienestä palvelustytöstä?"
"Olen kyllä. Sinä tarkoitat Naemania."
"Niin, semmoinen nimi hänellä oli, ja minä haluaisin saada samanlaisen
paikan. Ajattelen, että tyttö ei ollut minua vanhempi, ja nähkääs
kuinka paljon hyvää hän teki. Minä aion tehdä myöskin koko joukon
hyvää, jahka minä pääsen palvelukseen!"
Rouva Creek katseli hetkisen ääneti tytön suuria, vakavia silmiä.
Sitten hän laski kädestään sukan, jota hän paraikaa oli parsinut, ja
naputti sormustimellaan myymälän pöytään.
"Kuules nyt, mitä minä sanon, Greeta. Sinulla on nyt paikka, ja paikka
sellainen, johon kaikkivaltias Jumala on sinun asettanut. Sinä olet
pieni palvelija ramman luona, joka ei voi vuoteestaan liikahtaa. Sano
minulle nyt, mitä hyvää olet hänelle tehnyt?"
Greeta katsoi ihan hämmästyneenä rouvaan. "Mutta rouva hyvä, tätihän on
minun tätini, enkä minä ole hänen palveluksessaan."
"Kyllä, lapseni, olet kuin oletkin. Sinä palvelet häntä päivästä
päivään. Oletko koskaan koettanut tehdä häntä vähän onnellisemmaksi?
Oletko kertonut hänelle, mitä pyhäkoulussa olet kuullut, jotta hän
saisi tietää, että Jumala häntä vielä rakastaa?"
Greeta hengähti syvään.
"Minä en milloinkaan puhu hänelle muuta, kuin mitä minun
välttämättömästi tulee puhua."
Tavallisuuden mukaan uudet kauppatuttavat keskeyttivät puheen; mutta
Greeta lähti karamellipuodista, ja uudet ajatukset pyörivät hänen
pienessä päässään.
"On aivan niin kuin opettaja sanoi sinulle, Greeta -- sinä katsot liian
korkealle ja unohdat hoitaa sitä pientä, mikä on edessäsi. Mutta voi,
mikä ihmeellinen ajatus, että olen palveluksessa tätini luona! Jos hän
olisi oikea emäntä, mahtaisinkohan silloin enemmän hänestä pitää? --"
Hän kulki syviin ajatuksiin vaipuneena.
"Mitähän se raamatun pieni palvelustyttö olisi mahtanut tehdä, jos hän
olisi ollut tädin luona. Mutta raajarikkoja varten ei löydy mitään
parannuskeinoa, minun tietääkseni, muuten minä kyllä voisin tehdä
hänelle jotakin hyvää."
Hän meni erään kukanmyyjän ohitse, joka tarjoili kaupaksi orvokkeja.
Äkkiä juolahti hänen mieleensä hyvä ajatus.
Hän etsi hameensa taskusta muutamia kalliita pennejänsä, valitsi
vihkosen orvokkeja, maksoi siitä viisi penniä ja kiirehti kotiin.
Sisään tultuansa hän näki tätinsä makaavan työtään koskematta. Tämä oli
niin ihan outo näkö, että Greeta joutui aivan hämilleen.
Hän meni ääneti, hiljaa lattian poikki tädin vuoteelle asti.
"Olen tuonut muutamia orvokkeja teille, täti. Ne tuoksuvat oikein
hyvältä."
Rouva Perkins kääntyi vuoteessaan. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja
kuihtuneet.
"Olen saanut jälleen tuon kummallisen kivun kylkeeni, Greeta", mutisi
hän. "Pane muutama tippa konjakkia lämpimään veteen ja anna minulle."
Greeta laski pois kukkavihon ja kiirehti ruokakaapin luo, jossa
konjakkipullo säilytettiin. Ei sitä usein käytetty -- olkoon se sanottu
rouva Perkinsin kunniaksi.
Greetalla oli pian lämmin juoma tädilleen valmiina.
Rouva Perkins tuli paremmaksi heti, kun hän oli sitä nauttinut, ja
saattoi jälleen kohota istumaan vuoteeseensa.
"Se tuli niin äkkiä", selitti hän, "ja minulla on koko joukko työtä
tehtävänä. Tule tänne, Greeta, anna minulle villat. Puhuitko sinä
jotakin orvokeista? Mistä ne sait?"
"Minä ostin ne, täti."
"Ostit orvokkeja!" Rouva Perkinsin ääni muuttui heti. "Voi sinua pahaa,
tuhlaavaista tyttöä. Ja mistä sinä rahat sait? Minä makaan täällä työtä
tehden aamusta iltaan, ja sinä kuljet kaduilla ja ostat kukkasia kuten
ylhäiset naiset! Sinun tulisi hävetä!"
Greeta seisoi siinä nopolla nokin.
"Ostin ne teille", sanoi hän hiljaa. "Luulin teidän pitävän niiden
tuoksusta."
Rouva Perkins nauroi ivallisesti.
"Hyvin todenmukaista. Älä minulle useampia valheita latele. Ostit ne
minulle, todellakin! Koska sinä jotakin sellaista olisit tehnyt? Ennen
taivas putoaisi alas, kuin sinä ajattelisit sairasta tätiäsi. Sinä
otat vastaan hänen rahansa ja hänen ruokansa ja ne vaatteet, jotka hän
sinulle antaa, ja nurkuilet kaikesta, mitä sinun tulee tehdä hänen
puolestaan. Oi, jos sinun joskus täytyy kadottaa jalkasi ja maata
kovalla vuoteella, niin kannattaisipa sinunkin sitte kokea, miltä
tuntuu, kun kiittämätön tyttö sinua auttaa."
Greetan kasvot kävivät nyrpeiksi. Hän ei koettanut puhua tädin
kanssa eikä puolustella itseään, mutta hän ajatteli, ettei hän enään
milloinkaan voisi olla tädille ystävällinen. Hän rupesi valmistamaan
teetä ja viskasi kukat lattialle.
Tämä antoi aihetta uusiin nuhteisiin, ja rouva Perkins määräsi heti,
että kukat pantaisiin veteen ja asetettaisiin ikkunalaudalle.
"Minä toivon, että olet ne saanut rehellisellä tavalla, mutta sitä ei
ole hyvä sanoa. Minä tahdon niitä nyt kuitenkin käyttää hyväkseni,
koska ne nyt kerran täällä ovat."
Greeta heräsi yöllä tädin huudosta.
"Voi, se on taas se vanha kipu! Se syntyi varmaankin ruoasta, jonka
söin. Oi voi, voi! Tunnen ikäänkuin kuolisin!"
"Hieronko teitä?" kysyi Greeta.
Niin pian kuin täti oli kipeä ja avuton, valtasi Greetan aina säälin
tunne häntä kohtaan.
Rouva Perkins antoi hänen hieroa kylkeänsä, joi taas vähän konjakkia
ja vettä ja tuli levollisemmaksi jälleen. Greeta istui hänen vuoteensa
ääreen ja katseli häntä.
"Ah", sanoi rouva Perkins huoaten. "Minä luulen, että päiväni ovat
luetut. Nämät vaivat ovat liian vaikeat, ne merkitsevät jotakin. Mutta
jos minä kuolen, niin ei kukaan minua kaipaa."
"Minä kaipaan teitä, täti", sanoi Greeta vilpittömästi. "Ja minä olen
ajatellut, että tulisin teille paremmaksi vast'edes. Ja minä kerron
teille kaikkea mitä kuulen pyhäkoulussa, ja kaikkea, joka tekisi teitä
onnellisemmaksi."
Rouva Perkins huokasi ja ravisti epäillen päätänsä.
"Ei mikään voi tehdä minua onnelliseksi", sanoi hän. "Mutta sinulla on
tulevaisuus edessäsi, Greeta."
"Niin", sanoi Greeta nöyrästi, mutta jotenkin päättävästi, "minä olen
päättänyt tehdä teille hyvää, samoin kuin se pieni palvelustyttö teki
sille spitaalitautiselle kapteenille. Ja sitten minä kerron teille
kaikkea mitä minä kuulen, ja te saatte sitten poimia siitä itseänne
varten mitä sopii teille ja mikä teidän mieltänne tyynnyttää."
"En tahdo kuulla mitään uskonnosta", sanoi rouva Perkins katkeralla
äänellä. "Jos Jumalaa löytyy, niin on hän minua huonosti kohdellut, en
tahdo olla missään tekemisissä hänen kanssaan!"
"Jumala teitä rakastaa, sanoo rouva Creek", selitti Greeta pelkäämättä.
Hän istui yhä vielä laidalla vuoteen jalkopäässä ja tuijotti tätiin,
mutta nyt hänen silmänsä saivat uneksivan katseen. "Kaikissa
tapauksissa ei teitä ole ruoskittu ja pilkattu eikä ristiinnaulittu,
niinkuin Jeesukselle tehtiin, ja kuitenkin Jumala häntä rakasti, sanoo
opettaja."
"Mene maata, lapsi, äläkä pane päätäni aivan pyörälle puheillasi",
vastasi rouva Perkins ärtyisesti.
Greeta totteli heti. Kun hän aamulla heräsi, oli hänen tätinsä
tavallisissa voimissaan, ja heidän yöllinen keskustelunsa tuntui
ikäänkuin unelta. Ei kumpikaan maininnut siitä mitään, ja heidän
elämänsä kulki tavallista rataansa seuraavaan sunnuntaihin asti.
Greeta lähti tänä aamuna pyhäkouluun, tehden lujan päätöksen ahkerasti
toimivissa aivoissaan.
Hän jäi toisten lasten mentyä vielä kouluun.
"Minä pyydän saada kysyä jotakin opettajalta."
"Sittepä voit tulla mukanani kirkkoon. Meillä on hyvää aikaa ja voimme
jäädä vielä hetkeksi istumaan. Mitä nyt tahdot tietää?"
"Tahdon vain kysyä teiltä, opettaja, että eikö nykyaikana ole mitään
keinoa, millä rampaa saattaisi parantaa, samaten kuin spitaalitautinen
kapteeni parannettiin, hän josta raamatussa puhutaan?"
"Vai niin, sinä tarkoitat Naemania! Ei, Jumala ei anna sellaisten
ihmeitten enää tapahtua, niitä ei enään tarvita."
Greetan kasvot kävivät alakuloisen näköisiksi.
"Siis ei voi tehdä mitään hyvää raajarikko raukoille enään?"
"Kyllä varmaan", vastasi neiti Gregory, ja samalla hänen kasvonsa
saivat valoisan ja ilostuneen sävyn. "Heidän sydämmensä voidaan tehdä
terveeksi ja onnelliseksi, ja sehän meissä on paras osa. Me ajattelemme
paljon ruumistamme, sen kipuja ja tuskia, mutta se on vain verho tahi
häkki, missä sielu asuu. Kuljin eilen hyvin ahdasta ja pimeää katua
ja havaitsin erään ikkunan ulkopuolella rastaan häkissään laulelevan
niin iloisesti ja kauniisti, ikäänkuin se olisi ollut metsässä puun
oksalla luonnon ihanan vehreyden ympäröimänä. Tiedätkö missä rastaat
tavallisesti asuvat, Greeta? Maalla, kukkien ja kasteesta kimaltelevan
ruohon ympäröiminä ja vapaassa raittiissa ilmassa, yläpuolellaan
taivaan avara sininen kaarros, ja yltympärillä muita lintuja, joiden
parissa voivat riemuita päivät pitkät. Sepä on maailma, joka voi
synnyttää iloista laulua -- mutta tuo lintu, josta mainitsin, oli
ahdettu häkkiin, joka ympärimitaten oli vain jalan suuruinen, eikä
se nähnyt häkistään muuta kuin nokea, tomua ja sumua ja kuuli vain
riitelevien ja hoilaavien miesten ja naisten ääniä, tai lasten, jotka
väliin viskasivat häkkiä kohti kiviä, osuakseen lintuun. Kuitenkin
kaikesta huolimatta se lauloi iloisesti, aivan kuin olisi ollut maalla
vapauttaan nauttimassa. Se lauloi, koska sillä oli terve ja onnellinen
sydän. Ja jos meillä on rampa ruumis, saattaa meillä kuitenkin olla
laulava sydän."
"Mitenkä niin?" sanoi Greeta suurin silmin ja vielä suuremmin ajatuksin.
"Rukoilemalla Jeesusta, että hän tulisi sydämmeemme valmistamaan sitä
laulavaksi. Oletko koskaan tuntenut Jeesuksen tulevan sinun sydämmeesi?"
"Minä rukoilen häntä", sanoi Greeta miettivästi, "mutta minä en voi
toivoa että hän tahtoisi asua sydämmessäni. Ei se ole mikään sopiva
paikka hänelle. Täti sanoo, että minä olen paha tyttö."
"Jos sydämmesi olisikin paha, Greeta, niin Jeesus voi sen puhdistaa
valkoisemmaksi kuin lumi. Jeesus tahtoo sen tehdä, jos annat sydämmesi
hänelle. Hän itse tekee sydämmesi sopivaksi ottamaan hänet vastaan, ja
jos hän pysyy meissä, niin meille on sanottu, että me kannamme paljon
hedelmiä. Jos Jeesus saa ottaa sinut hoitoonsa, niin hän auttaa sinua
tulemaan hyväksi tytöksi."
"Minä toivon, että hän sen tekisi", sanoi Greeta päättävästi.
"Langetkaamme siis tässä polvillemme ja rukoilkaamme häntä yhdessä, ja
muista, että hän vain odottaa saada sinua kuulla ja vastata sinulle."
Greeta painoi alas päänsä ja ummisti silmänsä.
"Minä rukoilen sinua, Herra Jeesus, ottamaan sydämmeni ja puhdistamaan
sen, ja minä rukoilen sinua tulemaan siihen sisälle ja tekemään sen
laulavaksi, ja sitten minä annan sen sinulle, kuten opettaja sanoo,
että minun tulee tehdä. Ja minä rukoilen sinua, auta minua tulemaan
hyväksi, sillä minä olen kovin paha."
Tyhjässä koulusalissa oli aivan hiljaista. Silloin neiti Gregory
rukoili ääneensä pienen oppilaansa puolesta, että hänen Vapahtajansa
varjelisi häntä ja tekisi hänet totiseksi ja uskolliseksi
opetuslapseksensa. Kun he nousivat, oli Greetan kasvoissa levollinen,
vakava ilme.
"Minä en enään koskaan tahdo olla paha", vakuutti hän.
Neiti Gregory hymyili ja kehoitti häntä tulemaan mukaansa kirkkoon.
Matkalla hän vielä puhui vakaita sanoja Greetalle, koettaen osottaa,
kuinka heikko hän oli itsessään, mutta kuinka väkevä hänen Vapahtajansa
oli.
Kun Greeta oli tullut kotiin ja istui aterialla tätinsä vieressä,
syöden lampaanlapaa, joka oli tässä köyhässä kodissa harvinainen
herkku, ajatteli hän, mitenkä hän käytännössä voisi toteuttaa mitä
oli kuullut. Se oli sangen vaikeaa. Rouva Perkinsin mieliala oli aina
sunnuntaisin ärtyisempi kuin muina viikonpäivinä. Hänellä oli silloin
enemmän aikaa valitella vaivojansa, ja hänen kielellään ei milloinkaan
ollut sabbattilepoa, joskin käsillä sitä oli.
"Täti", sanoi Greeta vihdoin, urhealla voimien ponnistuksella,
"tunnetko milloinkaan laulamisen halua?"
"Joko sinä taas tuot esiin nenäkkäisyyksiäsi?" vastasi täti äreästi.
"Oi en! En tahdo ensinkään olla nenäkäs. Opettaja puhui minulle, että
kipeässä ruumiissa saattaa olla laulava sydän."
"Vai niin", sanoi rouva Perkins vähän ivallisesti. "Odottakoon
opettajasi, kunnes hän saa kipeän ruumiin, ja katsokoon sitten,
laulaako hän."
"Minä luulen, että hän sen tekisi", sanoi Greeta miettivästi. "Hän
sanoi miten se tapahtuu: tulee rukoilla, että Jeesus tulisi sydämmeen,
ja silloin hän tekee sydämmen laulavaksi."
Rouva Perkins tirskahti ylenkatseellisesti.
Greeta rohkaisi mielensä ja jatkoi:
"Minä kysyin häneltä, voisiko tehdä jotakin hyvää sellaisille
sairaille, joita lääkärit eivät voi parantaa, ja hän vastasi: 'Kyllä,
heidän sydämmensä saattavat tulla terveiksi ja onnellisiksi. Se tuntuu
niin elvyttävältä, eikö tunnukin? Minä luulin, että kuulisitte siitä
mielellänne."
"Kiitän nöyrimmästi", vastasi täti ivallisesti.
Nyt syntyi äänettömyys. Ateria oli lopussa. Greeta pesi astiat ja
siivosi huoneen. Täti istui vuoteessaan patjojen nojassa ja luki erästä
sunnuntailehteä, mutta äkki-arvaamatta hän huikeasti huudahti.
"Se on tuo vanha kipu jälleen! Oi, oi! mitä minun pitää tehdä? Se repii
sisuksiani kuten kravun saksilla!"
"Minä annan vähän konjakkia", sanoi Greeta.
Mutta täti ei tahtonut mitään. Hän valitti ja vaikeroitsi ja alkoi
puhua sekavasti.
"Se on sydän, minä tiedän sen -- minä kuolen pian. -- Onnellinen sydän
-- niin, se on kaunista puhetta -- laulaa -- minä muistan sen kun kävin
pyhäkoulua -- silloin osasin laulaa -- minä lauloin parhaimmin kaikista
-- miten se olikaan?"
"Sun ristis olkoon sauvanan', tukena heikkoudessan', sun veres sielun
puhdistus, sun kuolos uskon uudistus!"
"Mitä sinä sanoit, Greeta, Jumalan rakkaudesta? Voi, voi! Oi, hae
lääkäri, joudu, joudu!"
Hänen kasvonsa vääntyivät kouristuksista, ja Greeta riensi ulos
huoneesta.
"Rouva Jones!" huusi hän tämän oven takana. "Menkää tädin luo, hän on
kuolemaisillaan. Minä juoksen lääkäriä noutamaan."
Ei kulunut monta hetkeä, ennenkuin hän jo palasi, tuoden mukanaan
lähellä asuvan lääkärin. Mutta rouva Perkins ei enään lääkäriä
tarvinnut. Ja ensi kerran elämässään Greeta sai kokea, minkälainen
hirveä ja odottamaton vieras kuolema joskus voi olla.