ENSIMMÄINEN LUKU.

Ensimmäinen askel palveluksen saamiseksi.

Hän istui Bone Alleyn varrella erään talon oven kynnyksellä. Hänen

ympäristönsä oli sellainen, jommoista näillä seuduilla Lontoossa

köyhien kortteleissa näkee joka päivä; eikä hän itse myöskään

herättänyt mitään huomiota tässä ympäristössä. Kymmenestä hänen

ohitsensa kulkevasta henkilöstä olisi yhdeksän mennyt menojaan suomatta

hänelle silmäystäkään.

Hän oli puettu ruskeaan hameeseen, mustaan liiviin sekä virttyneeseen

siniseen huopahattuun, johon oli koristeeksi pantu musta nauhasolmuke

sekä harmaa likainen variksensulka. Hän oli kietonut käsivartensa

polviensa ympäri, ja jalat, joissa oli rikkinäiset kengät, lepäsivät

jonkunlaisen appelsiininkuorista ja rikkinäisistä pulloista sekä

tinasohjosta muodostuneen läjän päällä. Hänen silmänsä olivat siniset

ja suuret, ja hänen hiuksensa, jotka olivat epämääräisen ruskeata

väriä, riippuivat oikosina suortuvina hänen hentojen vilustuneiden

kasvojensa ympärillä. Mutta hän oli uneksija. Tarkka tutkija olisi

havainnut, että hänen sielunsa oli kaukana hänen ympäristöstään. Äkkiä

ilmaantui hymyily hänen huulilleen ja silmiin syntyi loiste sellainen,

ettei mikään Bone Alley'ssa voinut sitä aiheuttaa. "Greeta, sinä

kiipeät liian korkealle, tule alas!"

Hän oli tottunut juttelemaan oman itsensä kanssa. Hänen läheisyydessään

ei ollut ketään. Etäämpänä seisoi posetiivin soittaja muutamien

tanssivien lasten ympäröimänä.

"Paras että lähdet liikkeelle, Greeta", jatkoi hän. "Täti varmaankin jo

pian sinua huutaa."

Hitaasti hän nousi istualta, ja sitten kuin hän oli oikaissut laihat

jäsenensä, rupesi hän astelemaan ylös jyrkkiä portaita myöten. Ylös

ja yhä ylöspäin kolmea pitkää porrasosastoa pitkin. Erilaisia löyhkiä

tunkeili ulos niistä monista ovista, joiden ohitse hän asteli, ja

helposti saattoi arvata, mitä tointa oli kullakin asukkaalla, jolle

nuo ovet kuuluivat. Suovan, paistetun sianlihan ja kalan haju tunkeusi

esiin. Melkein kaikkialla keitettiin ja paistettiin, sillä kello oli

yksi, ja siis oli päivällisaika.

Ylimmäisessä kerroksessa seisahtui Greeta hengähtämään, ei sen vuoksi,

että hän olisi ollut hengästynyt, sillä hänen sekä keuhkonsa että

sydämmensä olivat aivan terveet, mutta hänen omat sanansa antoivat

tähän selityksen.

"Nyt, Greeta, et sano sanaakaan, kun hän alkaa -- et sanaakaan, sillä

silloin et saa toiste mennä ulos jälleen!"

Hän aukaisi nopeasti oven ja meni sisälle. Tämä oli köyhä asunto, mutta

siisti. Ikkunan ääreen sijoitetussa vuoteessa istui viallinen nainen

ahkerasti kutoen sukkaa. Hän katsoi vihaisin katsein tyttöä, ja hänen

äänensä oli ärtyisän pistävä, kun hän virkkoi:

"Kuinka kauan minun pitää sinua odottaman, sitä juuri tahtoisin tietää?

Katso tulta, sinä laiska letukka! Sinä et ole minulle suuremmaksi

hyödyksi nyt, kuin silloin, jolloin olit koulussa. Mitä sinä olet

tehnyt? Minä kudon ja teen työtä kaikin voimin, pitääkseni sinua

vaatteissa ja elättääkseni sinua, ja sinä vain juokset ulkona kaduilla

aamusta iltaan. Sinä olet posetiivin ympärillä tanssinut, siitä vetoa

pitäisin! Oi, jospa minä vielä voisin jalkojani käyttää, niin kyllä

minä sinulle soittaisin toista pilliä!"

Greeta ei vastannut mitään, mutta suurella melulla hän laittoi uuniin

tulta ja rupesi valmistamaan päivällistä, perunoita ja silliä sekä

kupillisen teetä. Rouva Perkins yhä jatkoi syytöksiään tyttöä kohtaan

ja valituksiaan, mutta Greeta näytti häntä tuskin kuulevan. Hän pesi

astioita ja hellaa, toi lisää villalankaa piironginlaatikosta, ja kun

hän oli tädilleen sen antanut, läheni hän ovea.

"Mihinkä sinä menet?" kysyi rouva Perkins. "Minä tahdon sinua viemään

kääröä puotiin, ja rouva Jones on ollut täällä pyytämässä, että sinä

vähäksi aikaa tulisit hoitamaan hänen lastansa. Hänen täytyy mennä

sairashuoneeseen silmiensä tähden."

"Minä menen hänen luokseen heti", sanoi Greeta iloisesti, "ja sitten

olen valmis viemään teidän käärönne."

Hän juoksi alas portaita ja tapasi siinä suuren hartevan vaimon, joka

juuri aukaisi suunsa huutaakseen häntä.

"Minä tulen, rouva Jones, minuako te aioitte huutaa? Missä on Artturi?

Pitääkö minun mennä ulos hänen kanssaan?"

Artturi oli iso kaksivuotias poika ja hyvin raskas, mutta Greeta nosti

hänet syliinsä ja kantoi hänet alas portaita. Tultuansa kadulle hän

laski pojan taas kävelemään.

"Meidän täytyy mennä rouva Creekin luo", sanoi tyttö. "Minä halajan

saada puhua hänen kanssaan."

Artturi oli siihen tyytyväinen ja tallusteli mielihyvissään Greetan

rinnalla.

Greeta meni kappaleen matkaa eteenpäin ja poikkesi sitten kadun

kulmauksesta suuremmalle kadulle, jossa hän seisattui pienen

vaatimattoman karamellipuodin luona.

Tämä oli siisti ja miellyttävä pieni puoti; ja myymäpöydän takana

istui pieni ilomielinen nainen, silmälasit päässä ja työkori vieressä.

Mitenkä rouva Creek saattoi viihtyä tällaisessa seudussa, sitä moni

ihmetteli. Häntä itseään lapset ihailivat melkein yhtä paljon kuin

hänen karamellejaan. Hänellä ei ollut mitään omaisuutta, vaan hän

elätti itseään ompelemalla varakkaammille naapureilleen. Ikkunaan

ripustetussa nimikilvessä ilmoitettiin suurilla kirjaimilla:

"OMPELUA VASTAAN OTETAAN."

Mutta rouva Creek käytti neulaansa moneen erilaiseen ompelukseen --

pienistä housuista alkaen hattujen vaatetukseen ja sukkien parsimiseen.

Hän ja Greeta olivat hyviä ystäviä. Hän tiesi, että vaikka tytön rampa

täti olikin kunnioitettava ja ahkera nainen, hän kuitenkin oli ankara,

ja vaikea oli häntä tyydyttää. Hän tiesi senkin, että vaikka Greeta

aina iloisesti ja alttiisti tätiänsä palveli, niin hän ei kuitenkaan

milloinkaan häneltä hyvää sanaa saanut.

"Olkaa niin hyvä", alkoi Greeta, pitäen pikku pojan kädestä kiinni, "ja

antakaa viiden pennin kaakku tälle Artturille. Ja tahdotteko, rouva,

olla niin hyvä, ja sitten vielä kerran kertoa minulle, mitenkä te ensi

kerran pääsitte palvelukseen?"

"Jumala siunatkoon sinun pikku sydäntäsi! Istu tuohon, tuon tyhjän

laatikon päälle. Tuossa on kaakku. Oi miten kauniiksi tuo pieni poika

on kasvanut!"

Sitten hän nuhtelevasti ravisti päätään Greetalle.

"Sinulla ei ole oikeutta haluta kiellettyä hedelmää, rakas lapsi.

Tätisi tarvitsee sinua, hän ei voi avuttasi tulla toimeen, ja hän on

sen sinulle sanonut."

"Niin on", sanoi Greeta, jonka kellertävät posket hieman punastuivat;

mutta säteilevin silmin hän sanoi: "Minä kuitenkin uneksin siitä

lakkaamatta, ja voihan se tapahtua joskus. Opettajatar sanoi pyhänä,

että voi rukoilla Jumalalta kaikkea, -- ja minä rukoilen -- rukoilen

häntä ohjaamaan asiani niin. Kertokaa minulle vaatteistanne, rouva

Creek. Se kuului kovin ihastuttavalta."

Rouva Creek nauroi.

"Minä muistelen, että niin oli minunkin mielestäni. Ensimmäinen

palveluspaikkani oli pappilassa, jossa olin sisäkkönä, enkä minä voinut

nukkua yöllä, pelkästä ihastuksesta, kun tuota ajattelin. Minulla oli

kaksi sinipunervaa pumpulileninkiä, joihin oli painettu valkoisia

satakaunoja, ja sitten minulla oli neljä valkoista esiliinaa ja

kaksi paria uusia kenkiä ja yksi pari puolikenkiä ja kolme valkoista

myssyä ja musta olkihattu nauhoineen ja valkoinen olkihattu pyhänä

käytettäväksi ja harmaa puolivillainen leninki ja musta kaunis

päällysnuttu -- -- --"

Hän keskeytti hetkiseksi puheensa, ja Greeta huokasi hieman.

"Oi", sanoi hän ristissä käsin, "kuinka rikas teidän tätinne mahtoi

olla! Kuinka ihastuttavaa ajatella, että nuo kaikki olivat oikein

teidän omianne! Oi, olkaa niin hyvä ja jatkakaa! Kertokaa miltä tuntui,

kun saitte käydä mattoja pitkin."

"Ne olivat pehmeät ja hauskat", sanoi rouva miettiväisenä, "ja

lastenkamari suurine uuneineen ja kirkkaine messinkisuojuksineen, ja

taulut ja leikkikalut ja punaiseksi maalattu keinutuoli punaisine

tyynyineen -- näen ne kaikki edessäni nyt. Lapsenhoitaja oli pitkä

ja ankara, mutta pikku tytöt, niitä oli kolme, olivat aina valmiit

kanssani leikkimään. Ja minun oli tapana kiikuttaa heitä keinussa, joka

oli ruohopihassa, ja auttaa heitä puhdistamaan pupuhäkkejänsä. Se oli

iloinen aika, ja minä olin silloin onnellinen ja iloinen tyttö."

Greeta koetti tukehuttaa nyyhkytystä, mutta rouva Creek katsoi häneen

ja huomasi, että kyyneleet virtailivat hänen poskiansa pitkin.

"Se tuntuu minusta niinkuin olisi taivaassa", sanoi tyttö, pyyhkien

kätensä selkäpuolella kyyneleet silmistään ja ottaen Artturin

syliinsä, sillä poika rupesi käymään levottomaksi. "Kuinka vähällä

tulisi toimeen, jos olisi oikein varovainen? Riittäisikö yksi

pumpulivaatekerta? Sopisihan sitä pestä joka ilta maatapannessa,

ainakin voisi ottaa likatäplät pois?"

Rouva Creek pudisti päätään.

"Jos tahdot hienon paikan herrasväen luona, niin sinulla tulee olla

jonkunlaiset myötäjäiset", sanoi rouva itsetietoisesti.

"Ikäänkuin naimisiin mennessä", virkkoi Greeta huoaten.

"Mutta", sanoi rouva, "ei ole monella sellaista onnea kuin minulla oli,

minä olin maantyttö, näetkö, ja isäni oli puutarharenkinä linnassa."

Greetan muoto kävi surulliseksi.

"Ei minulla kaiketi ole mitään toivoa, vai mitä luulette? Hyvä rouva,

olen säästänyt muutamia pennejä, jotka olen rehellisesti ansainnut,

mutta odottakaa, minä katson -- paljonko tarvitsee yhteen pukuun?

Riittääkö markka viisikymmentä penniä?"

Hän otti puserostaan esiin likaisen rievun, johon hän oli solminut

rahansa, ja laski, että niitä oli viisikymmentä penniä.

Rouva Creek noikkasi hymyillen.

"Siinä, lapseni, on hyvä alku. Kentiesi silloin, kun tätisi sinua ei

enää tarvitse, sinulla on koko sievä summa."

Greetan kasvot saivat iloisen ilmeen.

"Ja miten te kiinnititte myssynne, sanokaa? Oliko teillä pitemmät

hiukset kuin minulla?"

"Oli niinkin, taisipa minulla olla vahva, kaunis tukka siihen aikaan,

ja minä palmikoitsin hiukseni kauniisti palmikkoihin, ja minulla oli

sievä matala säpsä, eikä tuollainen papukaijan muotoinen myssy, joita

tytöt tähän aikaan käyttävät."

"Puhukaa nyt vielä jotakin huoneista, jos olisitte niin hyvä."

Rouva Creek alkoi kertomuksensa, joita tyttö oli monta monituista

kertaa jo ennen kuullut, mutta hän kuunteli suu auki ja silmät

loistavina siksi, että muutamat ostajat tulivat puotiin heitä

keskeyttämään. Oli lauantai ja työväki oli saanut palkkansa, ja

nyt täytyi rouva Creekin jättää syrjään entiset muistonsa ja ottaa

huomioonsa nykyhetken vaatimukset ja velvollisuudet. Kun Greeta oli

vähän aikaa odottanut, poistui hän hitain askelin.

Eräs laiha tyttö tapasi hänet heti puodin ulkopuolella.

"Hoi Greeta! En ole tavannut sinua vuosikausiin!"

"Missä olet ollut?" kysyi Greeta.

"Olen ollut kenkätehtaassa, ja meidän Emmamme on mennyt orjuuteen."

"Onko hän? Mihinkä? Minä toivoisin saavani tehdä samoin!"

"Te olette yksinkertaisia molemmat. Minä menisin orjantyöhön! En, sitä

en minä tekisi."

"Mihinkä Emma on mennyt?"

"Sianteurastajalle, ja hänen emäntänsä löi häntä kenkäharjalla viime

lauvantaina. Minä toivoisin, että hän olisi minua lyönyt!"

"Kun minä menen palvelukseen", sanoi Greeta, pannen päänsä pystyyn,

"niin menen oikealle herrasväelle, joka ei puotia pidä."

"Minä alkaisin Buckingham Palacestä", sanoi tehtaan tyttö musertavin

katsein, "mutta kentiesi se ei sinulle olisi tarpeeksi hienoa!"

Greeta käänsi hänelle heti selkänsä. Hän meni pienen turvattinsa kanssa

eräälle suurelle kadulle, jonka varrella oli puoteja pitkä rivi,

ja tyttö näytti pojalle silloin tällöin joitakuita silmiinpistäviä

esineitä, joita näkyi ikkunoissa, mutta enimmiten hän ääneti seurasi

omaa ajatusjuoksuaan. Vihdoin hän seisahtui erään vaatekaupan eteen.

Hän oli huviksensa usein kuvitellut tulleensa ulos, taskussa kukkaro

täynnä rahoja, joilla hän ostaisi myötäjäisiä -- ja nyt hän ei voinut

olla tätä huvia taas toistamatta.

"Valikoitse nyt, Greeta. Tuolla on pumpulikankaita sekä punaisia

että sinisiä, vaikka ei sinipunervia, sellaisia kuin rouva Creekillä

oli. Mutta tuolla, tuolla nurkassa on kaunista raitaista, sinä

tulisit oikein hienoksi siinä. Ja oi, niin kauniita myssyjä, oikein

reikäompelulla koristettuja, ja ne maksavat vain 30 penniä!"

Hän vaikeni ja katseli halajavin silmin myssyjä.

"Jos minä vain saisin koettaa yhtä, saadakseni nähdä miltä se näyttää!

Mutta miksikä en ostaisi sellaista? Noh, tule Artturi, minä ostan sen

tuossa tuokiossa!"

Hän astui puotiin ikäänkuin joku herttuatar. Ja kaupanteko se vasta

olikin Greetan mielestä oikein hauskaa. "Ne ovat ainoat tilaisuudet,

jolloin ihmiset ovat kohteliaita", oli hänen tapana sanoa. "He eivät

huuda eivätkä toru minua, ja tämä synnyttää minussa tunteen, että olen

ikäänkuin heitä mahtavampi."

"Minä pyydän saada nähdä muutamia noista säpsistä", sanoi hän,

istahtaen tiskin vieressä olevalle tuolille. "Minä tarkoitan noita

myssyjä palvelijoita varten."

"Tässä", sanoi eräs nuori neiti kohteliaasti, "on yksi laji hyvin

halpoja, jotka juuri olemme saaneet kauppaan."

"Toivottavasti ne kestävät pesua", sanoi Greeta nostaen yhtä

sormenpäällään. "Kun lakaisee huoneita, tulee säpsä likaiseksi", lisäsi

hän, ravistaen päätään asiantuntijan näköisenä.

"Kyllä, ne kestävät kyllä pesua, katsokaa, kun tämän ryppynauhan vetää

suoraan, tulee se aivan sileäksi. Katsokaa, näin!"

Greeta katsoi sitä ja ponnisti voimiaan voidaksensa olla ihmettelyään

osottamatta.

"Tämähän on ikäänkuin Jack laatikossa", ajatteli hän; mutta ääneensä

hän sanoi:

"Minä otan yhden, koetteeksi, nähdäkseni mitä siitä pidän. Olen

erittäin tarkka myssyjeni suhteen."

Puotineiti koetti salata hymyilyään, sillä välin kuin hän kääröä

valmisti. Kun Greeta oli myssynsä maksanut, lähti hän pois ihan

tyytyväisenä.

"Tämä on ensimmäinen askel palveluksen saamista varten", sanoi hän ihan

ääneensä, "mutta minä en vain käsitä, missä minä sitä koettelisin.

Tädillä on meidän ainoa peilimme, enkä minä tästä tahtoisi puhua rouva

Creekille -- hän pitäisi minua yksinkertaisena."

Hän meni kotiin Artturin kanssa, ja jätettyään pojan tämän äidille,

kiipesi hän jälleen ylös noita jyrkkiä portaita pitkin. Hän pisti

myssynsä taskuunsa ja astui sisälle vastaanottamaan tätinsä tavallisen

tervehdyksen:

"Missä olet ollut, sinä kelvoton tyttö? Tässä on pakettini ollut

valmiina sinua odottamassa kokonaisen tunnin, ja puut ovat melkein

loppuun asti palaneet eikä vesi teepannussa vielä läheskään kiehu!"

"Olen ollut ulkona Artturin kanssa. Laitan tulen heti paikalla."

Ei kauan viipynytkään, ennenkuin valkea leimusi takassa, ja muutamaa

minuuttia myöhemmin lähti Greeta viemään tädin työtä erääseen Cityssä

olevaan puotiin. Täti varoitti häntä olemasta siellä kauan, ja tyttö

riensi eteenpäin pitkin vilkkaita katuja; koko tien hän vaivasi päätään

tuumaamalla kuinka ja missä hän saisi tilaisuuden koettaa lumivalkoista

säpsäänsä pörröiseen kampaamattomaan päähänsä.

Paketin hän jätti määrättyyn paikkaan ja sai kaksi markkaa

viisikymmentä penniä, jotka hän huolellisesti sitoi punaisen

kaulaliinansa kulmaan. Kotimatkallaan näki hän edessään rikkarattaat,

jotka herättivät hänen huomiotansa sen vuoksi, että siinä kaalilehtien

välissä näkyi jokin kiiltävä esine. Greetalla oli hyvät silmät, ja hän

havaitsi heti, että se oli peilinpala.

"Juuri mitä sinä Greeta tarvitset", sanoi hän. "Jos tuon voit saada,

olet tosiaankin onnellinen tyttö."

Hän läheni ajajaa Lontoon lapsen koko varmuudella.

"Hoi, herrani! Olkaa hyvä ja antakaa minun nähdä tuota peililasia, minä

niin mielelläni sen tahtoisin."

Mies katsoi ensin häneen ja sitten peilinpalaseen. Sitten hän nauroi

sanoen: "Se ei näytä teille mitään kaunotarta."

"Ei", sanoi Greeta vakavasti, "mutta se auttaa minua panemaan hattuni

oikein päähäni."

Mies seisautti rattaansa, otti lapiolla peilinpalan ulos ja antoi

sen tytölle. Greeta kiitteli iloissaan lahjasta, ja pistettyään sen

nuttunsa alle piiloon, lähti hän kotiin sitä kiirettä, ettei rouva

Perkinsilläkään ollut mitään moitittavaa, kun hän palasi.

Oli pyhä-aamu, ja Greeta nousi aikaisin makuulta, sillä hänellä oli

paljon tehtävää, ennenkuin hän sai lähteä ulos, ja hän kävi aina

pyhäkoulussa, joka oli lähitteellä, sekä meni säännöllisesti kirkkoon

aamupäivällä joka sunnuntai. Sitten hän istui tätinsä luona sisällä

koko jäljelläolevan päivän. Pyhä-iltapäivinä tulivat rouva Perkinsin

ystävät tavallisesti hänen luoksensa vieraisille, ja silloin tarjottiin

teetä, ja Greeta oli tarjoilijana ja kuunteli heidän keskusteluaan

mieltymyksellä, vaikka ei hänen milloinkaan annettu ottaa siihen osaa.

Hän meni tänä aamuna pyhäkouluun iloisessa ja onnellisessa

mielentilassa. Hyvän palveluspaikan mahdollisuus aina kohdistui hänen

opettajattareensa, neiti Gregoryyn, ja Greeta oli mielessään luonut

monta kummallista kuvitelmaa tuosta nuoresta neidosta -- miten hän

eräänä pyhänä sanoisi: "Greeta, olen kauan ajatellut, että sinusta

tulisi minulle hyvä, pieni palvelija. Nyt olen siitä varma. Minä

käyn sinun tätisi luona, ja sitten ostan sinulle uudet vaatteet, ja

tulevalla viikolla sinä pääset minun luokseni."

Toisinaan Greetan ajatukset lensivät vielä korkeammalle. Neiti

Gregory sanoisi hänelle: "Greeta, minä aion ostaa maalla talon, se on

eräs pappila, ja minä olen myöskin ostanut kirkon. Siellä on kaunis

puutarha, jossa on kukkia ja hedelmäpuita, sinä pääset minun kanssani

ja saat tulla pieneksi palvelustytökseni."

Pelkäänpä että Greetan ajatukset usein olivat läksyistä kaukana.

Kaikessa salaisuudessa hän intohimoisesti rakasti opettajatartansa,

mutta totta puhuen piti neiti Gregory häntä tyhmänä oppilaana, joka

oli tarkkaamattomampi kuin muut ja epäilemättä vähimmän huvitettu

opinnoista.

Mutta tänään tyttö jo alusta alkaen oli tarkkaavainen. Päivän tekstissä

puhuttiin pienestä tytöstä, joka oli vankina Naemanilla ja kertoi

Naemanin vaimolle siitä suuresta profeetasta, joka saattoi parantaa

hänen miehensä. Greeta kuunteli silmät suurina ja suu auki.

Neiti Gregory lopetti näillä sanoin:

"Te näette tästä, lapset, kuinka paljon hyvää pieni palvelustyttö voi

saada toimeen. Hän oli ryöstetty pois kodistaan ja ystävistään ja olisi

luonnollisesti kyllä saattanut olla äreä ja epäystävällinen eikä altis

auttamaan, mutta hän päinvastoin halusi auttaa isäntäänsä ja toivoi

hänen paranemistaan".

"Arvaahan sen", huokaili Greeta, "hän mahtoi olla hirveän iloinen

saadessaan jättää kodin, kun pääsi palvelukseen!"

Hänen äänessään oli jotakin, joka herätti neiti Gregoryn huomiota. Hän

katsoi tyttöön sanoen:

"Ei yhdenkään pienen tytön pidä toivoa pois vanhempiensa luota. Hyvät

pienet tytöt eivät sitä tee."

Greeta katsoi alas hämillään. Hänen sivukumppaninsa tuuppasi häntä

kyynäspäällään.

"Se oli sinulle, Greeta!" kuiskasi hän.

Greeta antoi hänelle kiivaan tuuppauksen takaisin, ja tämä tuotti

hänelle uudestaan nuhteita opettajattarelta; ja kun opetustunti oli

loppunut ja lapset poistuivat, sai Greeta jäädä jälkeen.

"Etkö tahdo rakastaa Jeesusta, Greeta, ja koettaa tehdä hänen

tahtoansa", sanoi opettajatar surullisella äänellä.

Greeta katsoi lattiaan eikä puhunut mitään.

Neiti Gregory jatkoi: "Olen monta kertaa toivonut, että sinä enemmän

rakastaisit raamattua, Greeta. Sinä näytät aina ajattelevan jotakin

muuta. Etkö sinä pidä raamatun kertomuksista?"

"Kyllä, kun niissä puhutaan palvelustytöistä", vastasi Greeta

katsahtaen neitiin iloisesti hymyillen.

"Vai niin, pidätkö sinä niistä? Miksi niin? Ethän sinä ole

palveluksessa, vai miten?"

"En, neiti hyvä. Minä asun tätini luona ja autan häntä."

"Silloinhan sinun tulisi olla onnellinen pieni tyttö, koska sinulla on

hauska koti, josta sinun ei tarvitse mennä pois elatustasi etsimään.

Yksinäisillä palvelijoilla on sangen vaikeat tehtävät, ei sinun pidä

sellaiseksi toivoman."

"Mutta minä toivon hyvää palveluspaikkaa oikean herrasväen luona",

sanoi Greeta vakaasti.

Neiti pudisti päätään.

"Sinun tulee oppia koko paljon, ennenkuin voit saada sellaisen paikan."

"Mutta tyttö, josta raamatussa mainitaan, tuli suorastaan sellaiseen

paikkaan. Opettaja sanoi, että hänen emäntänsä oli sekä ylhäinen että

rikas. Minä tahtoisin sellaisen rouvan palvelukseen."

Opettajatar hymyili.

"No niin", sanoi neiti, "saattaahan tapahtua, että sinä joskus pääset

palvelukseen, ja vaikkapa tulisit pienimpään puotiin, voit sinä siellä

palvella Jumalaa yhtähyvin kun komeassa linnassakin. Älä odota mitään

suurta, vaan ole uskollinen vähässä. Seuraa nyt muita kirkkoon. Minä

tulen heti jäljessä."

Greetan toiveet olivat jälleen musertuneet.

"Ei sinun puuhistasi ole mihinkään, Greeta", mutisi hän. "Opettaja ei

milloinkaan aio sinua auttaa, hän pitää sinua liian huonona."

Hän meni kirkkoon, ja kun hän kumartui rukoukseen ennen

jumalanpalveluksen alkua, kuiskasi hän:

"Oi Jumala! Sinä ymmärrät minua, vaikka opettaja ei sitä tee. Ole

niin hyvä ja keksi minulle paikka, yhtä hyvä kuin se oli siellä

spitaalitautisen kapteenin luona, ja anna minulle vaatteita, ja anna

tätini laskea minut menemään. Jeesuksen Kristuksen tähden. Amen."

Sitten nosti hän päänsä, ja hänen silmistään loisti uusi toivo.

"Jumala on sen paremmin tekevä kuin opettaja. Hän on varmaan kuullut

minua tänään, koska rukoilin häntä kirkossa."

Hän läksi lohdutettuna kotiin, ja koko päivän hänen ahkerat aivonsa

tekivät työtä, ajatellen tuota pientä vangittua tyttöä.

"Minä tahtoisin tehdä jotakin yhtä suurta. Kun ensimmäisen

palveluspaikan saan, niin minä koetan. Minä otan semmoisen

palveluspaikan, jossa on sairas herra, ja minä puhun hänelle sitten --

niin, minä puhun hänelle sitten niistä pillereistä, jotka paransivat

tädin serkun, ja jos hän käyttäisi niitä ja paranisi, niin olisin minä

puolestani tehnyt jotakin suurta. Tietysti se ei olisi samaa, kuin

puhua profeetasta, mutta opettaja sanoo, ettei nyt enään löydy mitään

profeettoja. Mutta palveluksessa on helppo tehdä suuria asioita. Ellen

minä milloinkaan palveluspaikkaa saa, niin ei noita asioita kannata

ajatellakaan."

Ja niin kului sunnuntai toivon ja pelon tunteitten vaihdellessa.

Greetalla ei kertaakaan ollut tilaisuutta katsella kallisarvoista

myssyänsä, mutta jo tieto siitä, että se hänellä oli, tuotti hänelle

sanomattoman ilon.

Pieni palvelustyttö · 第 6 / 28 题