Ensimmäinen askel palveluksen saamiseksi.
Hän istui Bone Alleyn varrella erään talon oven kynnyksellä. Hänen
ympäristönsä oli sellainen, jommoista näillä seuduilla Lontoossa
köyhien kortteleissa näkee joka päivä; eikä hän itse myöskään
herättänyt mitään huomiota tässä ympäristössä. Kymmenestä hänen
ohitsensa kulkevasta henkilöstä olisi yhdeksän mennyt menojaan suomatta
hänelle silmäystäkään.
Hän oli puettu ruskeaan hameeseen, mustaan liiviin sekä virttyneeseen
siniseen huopahattuun, johon oli koristeeksi pantu musta nauhasolmuke
sekä harmaa likainen variksensulka. Hän oli kietonut käsivartensa
polviensa ympäri, ja jalat, joissa oli rikkinäiset kengät, lepäsivät
jonkunlaisen appelsiininkuorista ja rikkinäisistä pulloista sekä
tinasohjosta muodostuneen läjän päällä. Hänen silmänsä olivat siniset
ja suuret, ja hänen hiuksensa, jotka olivat epämääräisen ruskeata
väriä, riippuivat oikosina suortuvina hänen hentojen vilustuneiden
kasvojensa ympärillä. Mutta hän oli uneksija. Tarkka tutkija olisi
havainnut, että hänen sielunsa oli kaukana hänen ympäristöstään. Äkkiä
ilmaantui hymyily hänen huulilleen ja silmiin syntyi loiste sellainen,
ettei mikään Bone Alley'ssa voinut sitä aiheuttaa. "Greeta, sinä
kiipeät liian korkealle, tule alas!"
Hän oli tottunut juttelemaan oman itsensä kanssa. Hänen läheisyydessään
ei ollut ketään. Etäämpänä seisoi posetiivin soittaja muutamien
tanssivien lasten ympäröimänä.
"Paras että lähdet liikkeelle, Greeta", jatkoi hän. "Täti varmaankin jo
pian sinua huutaa."
Hitaasti hän nousi istualta, ja sitten kuin hän oli oikaissut laihat
jäsenensä, rupesi hän astelemaan ylös jyrkkiä portaita myöten. Ylös
ja yhä ylöspäin kolmea pitkää porrasosastoa pitkin. Erilaisia löyhkiä
tunkeili ulos niistä monista ovista, joiden ohitse hän asteli, ja
helposti saattoi arvata, mitä tointa oli kullakin asukkaalla, jolle
nuo ovet kuuluivat. Suovan, paistetun sianlihan ja kalan haju tunkeusi
esiin. Melkein kaikkialla keitettiin ja paistettiin, sillä kello oli
yksi, ja siis oli päivällisaika.
Ylimmäisessä kerroksessa seisahtui Greeta hengähtämään, ei sen vuoksi,
että hän olisi ollut hengästynyt, sillä hänen sekä keuhkonsa että
sydämmensä olivat aivan terveet, mutta hänen omat sanansa antoivat
tähän selityksen.
"Nyt, Greeta, et sano sanaakaan, kun hän alkaa -- et sanaakaan, sillä
silloin et saa toiste mennä ulos jälleen!"
Hän aukaisi nopeasti oven ja meni sisälle. Tämä oli köyhä asunto, mutta
siisti. Ikkunan ääreen sijoitetussa vuoteessa istui viallinen nainen
ahkerasti kutoen sukkaa. Hän katsoi vihaisin katsein tyttöä, ja hänen
äänensä oli ärtyisän pistävä, kun hän virkkoi:
"Kuinka kauan minun pitää sinua odottaman, sitä juuri tahtoisin tietää?
Katso tulta, sinä laiska letukka! Sinä et ole minulle suuremmaksi
hyödyksi nyt, kuin silloin, jolloin olit koulussa. Mitä sinä olet
tehnyt? Minä kudon ja teen työtä kaikin voimin, pitääkseni sinua
vaatteissa ja elättääkseni sinua, ja sinä vain juokset ulkona kaduilla
aamusta iltaan. Sinä olet posetiivin ympärillä tanssinut, siitä vetoa
pitäisin! Oi, jospa minä vielä voisin jalkojani käyttää, niin kyllä
minä sinulle soittaisin toista pilliä!"
Greeta ei vastannut mitään, mutta suurella melulla hän laittoi uuniin
tulta ja rupesi valmistamaan päivällistä, perunoita ja silliä sekä
kupillisen teetä. Rouva Perkins yhä jatkoi syytöksiään tyttöä kohtaan
ja valituksiaan, mutta Greeta näytti häntä tuskin kuulevan. Hän pesi
astioita ja hellaa, toi lisää villalankaa piironginlaatikosta, ja kun
hän oli tädilleen sen antanut, läheni hän ovea.
"Mihinkä sinä menet?" kysyi rouva Perkins. "Minä tahdon sinua viemään
kääröä puotiin, ja rouva Jones on ollut täällä pyytämässä, että sinä
vähäksi aikaa tulisit hoitamaan hänen lastansa. Hänen täytyy mennä
sairashuoneeseen silmiensä tähden."
"Minä menen hänen luokseen heti", sanoi Greeta iloisesti, "ja sitten
olen valmis viemään teidän käärönne."
Hän juoksi alas portaita ja tapasi siinä suuren hartevan vaimon, joka
juuri aukaisi suunsa huutaakseen häntä.
"Minä tulen, rouva Jones, minuako te aioitte huutaa? Missä on Artturi?
Pitääkö minun mennä ulos hänen kanssaan?"
Artturi oli iso kaksivuotias poika ja hyvin raskas, mutta Greeta nosti
hänet syliinsä ja kantoi hänet alas portaita. Tultuansa kadulle hän
laski pojan taas kävelemään.
"Meidän täytyy mennä rouva Creekin luo", sanoi tyttö. "Minä halajan
saada puhua hänen kanssaan."
Artturi oli siihen tyytyväinen ja tallusteli mielihyvissään Greetan
rinnalla.
Greeta meni kappaleen matkaa eteenpäin ja poikkesi sitten kadun
kulmauksesta suuremmalle kadulle, jossa hän seisattui pienen
vaatimattoman karamellipuodin luona.
Tämä oli siisti ja miellyttävä pieni puoti; ja myymäpöydän takana
istui pieni ilomielinen nainen, silmälasit päässä ja työkori vieressä.
Mitenkä rouva Creek saattoi viihtyä tällaisessa seudussa, sitä moni
ihmetteli. Häntä itseään lapset ihailivat melkein yhtä paljon kuin
hänen karamellejaan. Hänellä ei ollut mitään omaisuutta, vaan hän
elätti itseään ompelemalla varakkaammille naapureilleen. Ikkunaan
ripustetussa nimikilvessä ilmoitettiin suurilla kirjaimilla:
"OMPELUA VASTAAN OTETAAN."
Mutta rouva Creek käytti neulaansa moneen erilaiseen ompelukseen --
pienistä housuista alkaen hattujen vaatetukseen ja sukkien parsimiseen.
Hän ja Greeta olivat hyviä ystäviä. Hän tiesi, että vaikka tytön rampa
täti olikin kunnioitettava ja ahkera nainen, hän kuitenkin oli ankara,
ja vaikea oli häntä tyydyttää. Hän tiesi senkin, että vaikka Greeta
aina iloisesti ja alttiisti tätiänsä palveli, niin hän ei kuitenkaan
milloinkaan häneltä hyvää sanaa saanut.
"Olkaa niin hyvä", alkoi Greeta, pitäen pikku pojan kädestä kiinni, "ja
antakaa viiden pennin kaakku tälle Artturille. Ja tahdotteko, rouva,
olla niin hyvä, ja sitten vielä kerran kertoa minulle, mitenkä te ensi
kerran pääsitte palvelukseen?"
"Jumala siunatkoon sinun pikku sydäntäsi! Istu tuohon, tuon tyhjän
laatikon päälle. Tuossa on kaakku. Oi miten kauniiksi tuo pieni poika
on kasvanut!"
Sitten hän nuhtelevasti ravisti päätään Greetalle.
"Sinulla ei ole oikeutta haluta kiellettyä hedelmää, rakas lapsi.
Tätisi tarvitsee sinua, hän ei voi avuttasi tulla toimeen, ja hän on
sen sinulle sanonut."
"Niin on", sanoi Greeta, jonka kellertävät posket hieman punastuivat;
mutta säteilevin silmin hän sanoi: "Minä kuitenkin uneksin siitä
lakkaamatta, ja voihan se tapahtua joskus. Opettajatar sanoi pyhänä,
että voi rukoilla Jumalalta kaikkea, -- ja minä rukoilen -- rukoilen
häntä ohjaamaan asiani niin. Kertokaa minulle vaatteistanne, rouva
Creek. Se kuului kovin ihastuttavalta."
Rouva Creek nauroi.
"Minä muistelen, että niin oli minunkin mielestäni. Ensimmäinen
palveluspaikkani oli pappilassa, jossa olin sisäkkönä, enkä minä voinut
nukkua yöllä, pelkästä ihastuksesta, kun tuota ajattelin. Minulla oli
kaksi sinipunervaa pumpulileninkiä, joihin oli painettu valkoisia
satakaunoja, ja sitten minulla oli neljä valkoista esiliinaa ja
kaksi paria uusia kenkiä ja yksi pari puolikenkiä ja kolme valkoista
myssyä ja musta olkihattu nauhoineen ja valkoinen olkihattu pyhänä
käytettäväksi ja harmaa puolivillainen leninki ja musta kaunis
päällysnuttu -- -- --"
Hän keskeytti hetkiseksi puheensa, ja Greeta huokasi hieman.
"Oi", sanoi hän ristissä käsin, "kuinka rikas teidän tätinne mahtoi
olla! Kuinka ihastuttavaa ajatella, että nuo kaikki olivat oikein
teidän omianne! Oi, olkaa niin hyvä ja jatkakaa! Kertokaa miltä tuntui,
kun saitte käydä mattoja pitkin."
"Ne olivat pehmeät ja hauskat", sanoi rouva miettiväisenä, "ja
lastenkamari suurine uuneineen ja kirkkaine messinkisuojuksineen, ja
taulut ja leikkikalut ja punaiseksi maalattu keinutuoli punaisine
tyynyineen -- näen ne kaikki edessäni nyt. Lapsenhoitaja oli pitkä
ja ankara, mutta pikku tytöt, niitä oli kolme, olivat aina valmiit
kanssani leikkimään. Ja minun oli tapana kiikuttaa heitä keinussa, joka
oli ruohopihassa, ja auttaa heitä puhdistamaan pupuhäkkejänsä. Se oli
iloinen aika, ja minä olin silloin onnellinen ja iloinen tyttö."
Greeta koetti tukehuttaa nyyhkytystä, mutta rouva Creek katsoi häneen
ja huomasi, että kyyneleet virtailivat hänen poskiansa pitkin.
"Se tuntuu minusta niinkuin olisi taivaassa", sanoi tyttö, pyyhkien
kätensä selkäpuolella kyyneleet silmistään ja ottaen Artturin
syliinsä, sillä poika rupesi käymään levottomaksi. "Kuinka vähällä
tulisi toimeen, jos olisi oikein varovainen? Riittäisikö yksi
pumpulivaatekerta? Sopisihan sitä pestä joka ilta maatapannessa,
ainakin voisi ottaa likatäplät pois?"
Rouva Creek pudisti päätään.
"Jos tahdot hienon paikan herrasväen luona, niin sinulla tulee olla
jonkunlaiset myötäjäiset", sanoi rouva itsetietoisesti.
"Ikäänkuin naimisiin mennessä", virkkoi Greeta huoaten.
"Mutta", sanoi rouva, "ei ole monella sellaista onnea kuin minulla oli,
minä olin maantyttö, näetkö, ja isäni oli puutarharenkinä linnassa."
Greetan muoto kävi surulliseksi.
"Ei minulla kaiketi ole mitään toivoa, vai mitä luulette? Hyvä rouva,
olen säästänyt muutamia pennejä, jotka olen rehellisesti ansainnut,
mutta odottakaa, minä katson -- paljonko tarvitsee yhteen pukuun?
Riittääkö markka viisikymmentä penniä?"
Hän otti puserostaan esiin likaisen rievun, johon hän oli solminut
rahansa, ja laski, että niitä oli viisikymmentä penniä.
Rouva Creek noikkasi hymyillen.
"Siinä, lapseni, on hyvä alku. Kentiesi silloin, kun tätisi sinua ei
enää tarvitse, sinulla on koko sievä summa."
Greetan kasvot saivat iloisen ilmeen.
"Ja miten te kiinnititte myssynne, sanokaa? Oliko teillä pitemmät
hiukset kuin minulla?"
"Oli niinkin, taisipa minulla olla vahva, kaunis tukka siihen aikaan,
ja minä palmikoitsin hiukseni kauniisti palmikkoihin, ja minulla oli
sievä matala säpsä, eikä tuollainen papukaijan muotoinen myssy, joita
tytöt tähän aikaan käyttävät."
"Puhukaa nyt vielä jotakin huoneista, jos olisitte niin hyvä."
Rouva Creek alkoi kertomuksensa, joita tyttö oli monta monituista
kertaa jo ennen kuullut, mutta hän kuunteli suu auki ja silmät
loistavina siksi, että muutamat ostajat tulivat puotiin heitä
keskeyttämään. Oli lauantai ja työväki oli saanut palkkansa, ja
nyt täytyi rouva Creekin jättää syrjään entiset muistonsa ja ottaa
huomioonsa nykyhetken vaatimukset ja velvollisuudet. Kun Greeta oli
vähän aikaa odottanut, poistui hän hitain askelin.
Eräs laiha tyttö tapasi hänet heti puodin ulkopuolella.
"Hoi Greeta! En ole tavannut sinua vuosikausiin!"
"Missä olet ollut?" kysyi Greeta.
"Olen ollut kenkätehtaassa, ja meidän Emmamme on mennyt orjuuteen."
"Onko hän? Mihinkä? Minä toivoisin saavani tehdä samoin!"
"Te olette yksinkertaisia molemmat. Minä menisin orjantyöhön! En, sitä
en minä tekisi."
"Mihinkä Emma on mennyt?"
"Sianteurastajalle, ja hänen emäntänsä löi häntä kenkäharjalla viime
lauvantaina. Minä toivoisin, että hän olisi minua lyönyt!"
"Kun minä menen palvelukseen", sanoi Greeta, pannen päänsä pystyyn,
"niin menen oikealle herrasväelle, joka ei puotia pidä."
"Minä alkaisin Buckingham Palacestä", sanoi tehtaan tyttö musertavin
katsein, "mutta kentiesi se ei sinulle olisi tarpeeksi hienoa!"
Greeta käänsi hänelle heti selkänsä. Hän meni pienen turvattinsa kanssa
eräälle suurelle kadulle, jonka varrella oli puoteja pitkä rivi,
ja tyttö näytti pojalle silloin tällöin joitakuita silmiinpistäviä
esineitä, joita näkyi ikkunoissa, mutta enimmiten hän ääneti seurasi
omaa ajatusjuoksuaan. Vihdoin hän seisahtui erään vaatekaupan eteen.
Hän oli huviksensa usein kuvitellut tulleensa ulos, taskussa kukkaro
täynnä rahoja, joilla hän ostaisi myötäjäisiä -- ja nyt hän ei voinut
olla tätä huvia taas toistamatta.
"Valikoitse nyt, Greeta. Tuolla on pumpulikankaita sekä punaisia
että sinisiä, vaikka ei sinipunervia, sellaisia kuin rouva Creekillä
oli. Mutta tuolla, tuolla nurkassa on kaunista raitaista, sinä
tulisit oikein hienoksi siinä. Ja oi, niin kauniita myssyjä, oikein
reikäompelulla koristettuja, ja ne maksavat vain 30 penniä!"
Hän vaikeni ja katseli halajavin silmin myssyjä.
"Jos minä vain saisin koettaa yhtä, saadakseni nähdä miltä se näyttää!
Mutta miksikä en ostaisi sellaista? Noh, tule Artturi, minä ostan sen
tuossa tuokiossa!"
Hän astui puotiin ikäänkuin joku herttuatar. Ja kaupanteko se vasta
olikin Greetan mielestä oikein hauskaa. "Ne ovat ainoat tilaisuudet,
jolloin ihmiset ovat kohteliaita", oli hänen tapana sanoa. "He eivät
huuda eivätkä toru minua, ja tämä synnyttää minussa tunteen, että olen
ikäänkuin heitä mahtavampi."
"Minä pyydän saada nähdä muutamia noista säpsistä", sanoi hän,
istahtaen tiskin vieressä olevalle tuolille. "Minä tarkoitan noita
myssyjä palvelijoita varten."
"Tässä", sanoi eräs nuori neiti kohteliaasti, "on yksi laji hyvin
halpoja, jotka juuri olemme saaneet kauppaan."
"Toivottavasti ne kestävät pesua", sanoi Greeta nostaen yhtä
sormenpäällään. "Kun lakaisee huoneita, tulee säpsä likaiseksi", lisäsi
hän, ravistaen päätään asiantuntijan näköisenä.
"Kyllä, ne kestävät kyllä pesua, katsokaa, kun tämän ryppynauhan vetää
suoraan, tulee se aivan sileäksi. Katsokaa, näin!"
Greeta katsoi sitä ja ponnisti voimiaan voidaksensa olla ihmettelyään
osottamatta.
"Tämähän on ikäänkuin Jack laatikossa", ajatteli hän; mutta ääneensä
hän sanoi:
"Minä otan yhden, koetteeksi, nähdäkseni mitä siitä pidän. Olen
erittäin tarkka myssyjeni suhteen."
Puotineiti koetti salata hymyilyään, sillä välin kuin hän kääröä
valmisti. Kun Greeta oli myssynsä maksanut, lähti hän pois ihan
tyytyväisenä.
"Tämä on ensimmäinen askel palveluksen saamista varten", sanoi hän ihan
ääneensä, "mutta minä en vain käsitä, missä minä sitä koettelisin.
Tädillä on meidän ainoa peilimme, enkä minä tästä tahtoisi puhua rouva
Creekille -- hän pitäisi minua yksinkertaisena."
Hän meni kotiin Artturin kanssa, ja jätettyään pojan tämän äidille,
kiipesi hän jälleen ylös noita jyrkkiä portaita pitkin. Hän pisti
myssynsä taskuunsa ja astui sisälle vastaanottamaan tätinsä tavallisen
tervehdyksen:
"Missä olet ollut, sinä kelvoton tyttö? Tässä on pakettini ollut
valmiina sinua odottamassa kokonaisen tunnin, ja puut ovat melkein
loppuun asti palaneet eikä vesi teepannussa vielä läheskään kiehu!"
"Olen ollut ulkona Artturin kanssa. Laitan tulen heti paikalla."
Ei kauan viipynytkään, ennenkuin valkea leimusi takassa, ja muutamaa
minuuttia myöhemmin lähti Greeta viemään tädin työtä erääseen Cityssä
olevaan puotiin. Täti varoitti häntä olemasta siellä kauan, ja tyttö
riensi eteenpäin pitkin vilkkaita katuja; koko tien hän vaivasi päätään
tuumaamalla kuinka ja missä hän saisi tilaisuuden koettaa lumivalkoista
säpsäänsä pörröiseen kampaamattomaan päähänsä.
Paketin hän jätti määrättyyn paikkaan ja sai kaksi markkaa
viisikymmentä penniä, jotka hän huolellisesti sitoi punaisen
kaulaliinansa kulmaan. Kotimatkallaan näki hän edessään rikkarattaat,
jotka herättivät hänen huomiotansa sen vuoksi, että siinä kaalilehtien
välissä näkyi jokin kiiltävä esine. Greetalla oli hyvät silmät, ja hän
havaitsi heti, että se oli peilinpala.
"Juuri mitä sinä Greeta tarvitset", sanoi hän. "Jos tuon voit saada,
olet tosiaankin onnellinen tyttö."
Hän läheni ajajaa Lontoon lapsen koko varmuudella.
"Hoi, herrani! Olkaa hyvä ja antakaa minun nähdä tuota peililasia, minä
niin mielelläni sen tahtoisin."
Mies katsoi ensin häneen ja sitten peilinpalaseen. Sitten hän nauroi
sanoen: "Se ei näytä teille mitään kaunotarta."
"Ei", sanoi Greeta vakavasti, "mutta se auttaa minua panemaan hattuni
oikein päähäni."
Mies seisautti rattaansa, otti lapiolla peilinpalan ulos ja antoi
sen tytölle. Greeta kiitteli iloissaan lahjasta, ja pistettyään sen
nuttunsa alle piiloon, lähti hän kotiin sitä kiirettä, ettei rouva
Perkinsilläkään ollut mitään moitittavaa, kun hän palasi.
Oli pyhä-aamu, ja Greeta nousi aikaisin makuulta, sillä hänellä oli
paljon tehtävää, ennenkuin hän sai lähteä ulos, ja hän kävi aina
pyhäkoulussa, joka oli lähitteellä, sekä meni säännöllisesti kirkkoon
aamupäivällä joka sunnuntai. Sitten hän istui tätinsä luona sisällä
koko jäljelläolevan päivän. Pyhä-iltapäivinä tulivat rouva Perkinsin
ystävät tavallisesti hänen luoksensa vieraisille, ja silloin tarjottiin
teetä, ja Greeta oli tarjoilijana ja kuunteli heidän keskusteluaan
mieltymyksellä, vaikka ei hänen milloinkaan annettu ottaa siihen osaa.
Hän meni tänä aamuna pyhäkouluun iloisessa ja onnellisessa
mielentilassa. Hyvän palveluspaikan mahdollisuus aina kohdistui hänen
opettajattareensa, neiti Gregoryyn, ja Greeta oli mielessään luonut
monta kummallista kuvitelmaa tuosta nuoresta neidosta -- miten hän
eräänä pyhänä sanoisi: "Greeta, olen kauan ajatellut, että sinusta
tulisi minulle hyvä, pieni palvelija. Nyt olen siitä varma. Minä
käyn sinun tätisi luona, ja sitten ostan sinulle uudet vaatteet, ja
tulevalla viikolla sinä pääset minun luokseni."
Toisinaan Greetan ajatukset lensivät vielä korkeammalle. Neiti
Gregory sanoisi hänelle: "Greeta, minä aion ostaa maalla talon, se on
eräs pappila, ja minä olen myöskin ostanut kirkon. Siellä on kaunis
puutarha, jossa on kukkia ja hedelmäpuita, sinä pääset minun kanssani
ja saat tulla pieneksi palvelustytökseni."
Pelkäänpä että Greetan ajatukset usein olivat läksyistä kaukana.
Kaikessa salaisuudessa hän intohimoisesti rakasti opettajatartansa,
mutta totta puhuen piti neiti Gregory häntä tyhmänä oppilaana, joka
oli tarkkaamattomampi kuin muut ja epäilemättä vähimmän huvitettu
opinnoista.
Mutta tänään tyttö jo alusta alkaen oli tarkkaavainen. Päivän tekstissä
puhuttiin pienestä tytöstä, joka oli vankina Naemanilla ja kertoi
Naemanin vaimolle siitä suuresta profeetasta, joka saattoi parantaa
hänen miehensä. Greeta kuunteli silmät suurina ja suu auki.
Neiti Gregory lopetti näillä sanoin:
"Te näette tästä, lapset, kuinka paljon hyvää pieni palvelustyttö voi
saada toimeen. Hän oli ryöstetty pois kodistaan ja ystävistään ja olisi
luonnollisesti kyllä saattanut olla äreä ja epäystävällinen eikä altis
auttamaan, mutta hän päinvastoin halusi auttaa isäntäänsä ja toivoi
hänen paranemistaan".
"Arvaahan sen", huokaili Greeta, "hän mahtoi olla hirveän iloinen
saadessaan jättää kodin, kun pääsi palvelukseen!"
Hänen äänessään oli jotakin, joka herätti neiti Gregoryn huomiota. Hän
katsoi tyttöön sanoen:
"Ei yhdenkään pienen tytön pidä toivoa pois vanhempiensa luota. Hyvät
pienet tytöt eivät sitä tee."
Greeta katsoi alas hämillään. Hänen sivukumppaninsa tuuppasi häntä
kyynäspäällään.
"Se oli sinulle, Greeta!" kuiskasi hän.
Greeta antoi hänelle kiivaan tuuppauksen takaisin, ja tämä tuotti
hänelle uudestaan nuhteita opettajattarelta; ja kun opetustunti oli
loppunut ja lapset poistuivat, sai Greeta jäädä jälkeen.
"Etkö tahdo rakastaa Jeesusta, Greeta, ja koettaa tehdä hänen
tahtoansa", sanoi opettajatar surullisella äänellä.
Greeta katsoi lattiaan eikä puhunut mitään.
Neiti Gregory jatkoi: "Olen monta kertaa toivonut, että sinä enemmän
rakastaisit raamattua, Greeta. Sinä näytät aina ajattelevan jotakin
muuta. Etkö sinä pidä raamatun kertomuksista?"
"Kyllä, kun niissä puhutaan palvelustytöistä", vastasi Greeta
katsahtaen neitiin iloisesti hymyillen.
"Vai niin, pidätkö sinä niistä? Miksi niin? Ethän sinä ole
palveluksessa, vai miten?"
"En, neiti hyvä. Minä asun tätini luona ja autan häntä."
"Silloinhan sinun tulisi olla onnellinen pieni tyttö, koska sinulla on
hauska koti, josta sinun ei tarvitse mennä pois elatustasi etsimään.
Yksinäisillä palvelijoilla on sangen vaikeat tehtävät, ei sinun pidä
sellaiseksi toivoman."
"Mutta minä toivon hyvää palveluspaikkaa oikean herrasväen luona",
sanoi Greeta vakaasti.
Neiti pudisti päätään.
"Sinun tulee oppia koko paljon, ennenkuin voit saada sellaisen paikan."
"Mutta tyttö, josta raamatussa mainitaan, tuli suorastaan sellaiseen
paikkaan. Opettaja sanoi, että hänen emäntänsä oli sekä ylhäinen että
rikas. Minä tahtoisin sellaisen rouvan palvelukseen."
Opettajatar hymyili.
"No niin", sanoi neiti, "saattaahan tapahtua, että sinä joskus pääset
palvelukseen, ja vaikkapa tulisit pienimpään puotiin, voit sinä siellä
palvella Jumalaa yhtähyvin kun komeassa linnassakin. Älä odota mitään
suurta, vaan ole uskollinen vähässä. Seuraa nyt muita kirkkoon. Minä
tulen heti jäljessä."
Greetan toiveet olivat jälleen musertuneet.
"Ei sinun puuhistasi ole mihinkään, Greeta", mutisi hän. "Opettaja ei
milloinkaan aio sinua auttaa, hän pitää sinua liian huonona."
Hän meni kirkkoon, ja kun hän kumartui rukoukseen ennen
jumalanpalveluksen alkua, kuiskasi hän:
"Oi Jumala! Sinä ymmärrät minua, vaikka opettaja ei sitä tee. Ole
niin hyvä ja keksi minulle paikka, yhtä hyvä kuin se oli siellä
spitaalitautisen kapteenin luona, ja anna minulle vaatteita, ja anna
tätini laskea minut menemään. Jeesuksen Kristuksen tähden. Amen."
Sitten nosti hän päänsä, ja hänen silmistään loisti uusi toivo.
"Jumala on sen paremmin tekevä kuin opettaja. Hän on varmaan kuullut
minua tänään, koska rukoilin häntä kirkossa."
Hän läksi lohdutettuna kotiin, ja koko päivän hänen ahkerat aivonsa
tekivät työtä, ajatellen tuota pientä vangittua tyttöä.
"Minä tahtoisin tehdä jotakin yhtä suurta. Kun ensimmäisen
palveluspaikan saan, niin minä koetan. Minä otan semmoisen
palveluspaikan, jossa on sairas herra, ja minä puhun hänelle sitten --
niin, minä puhun hänelle sitten niistä pillereistä, jotka paransivat
tädin serkun, ja jos hän käyttäisi niitä ja paranisi, niin olisin minä
puolestani tehnyt jotakin suurta. Tietysti se ei olisi samaa, kuin
puhua profeetasta, mutta opettaja sanoo, ettei nyt enään löydy mitään
profeettoja. Mutta palveluksessa on helppo tehdä suuria asioita. Ellen
minä milloinkaan palveluspaikkaa saa, niin ei noita asioita kannata
ajatellakaan."
Ja niin kului sunnuntai toivon ja pelon tunteitten vaihdellessa.
Greetalla ei kertaakaan ollut tilaisuutta katsella kallisarvoista
myssyänsä, mutta jo tieto siitä, että se hänellä oli, tuotti hänelle
sanomattoman ilon.