kalpeaksikin ja heikon näköiseksi. Oletpa sinä toivoton tänään! * --
Ajattele, ettet ollenkaan saisi häntä tavata... Silloin vasta olisi
sinun syytä itkeä ja surra. Mutta nyt!... mikä hätä sinulla nyt on?
Onhan kaikki käynyt paljoa paremmin kuin mitä alussa olisi voinut toivoa
... eikö olekin vaan?
JOHANNA
_(hymyilee heikosti)_.
Onhan se niinkin.
KREETA
_(pahoittaen)_.
Ja nyt sinä lopetat!... kas noin! ja tulet pois siitä istumasta!...
noin.
JOHANNA
_(nousten ylös)_.
Ihan te, Kreeta, väkisin ajatte minut pois ... täytyyhän minun totella.
-- * _(Suoristautuu.)_ Kyllä tuossa kutomisessa ja ainaisessa
istumisessa kangistuu. Saisin edes käydä navetassa niin kuin ennen,
kuluisi aikakin nopeammin. Mutta emäntä kai epäilee, että minä sieltäkin
voisin varastautua kohtaamaan Jaakoa. * -- Täällä saan minä elää kuin
vanki ... tuvasta salin peräkamariin, siinä minun päiväinen kulkutieni!
KREETA.
Onhan sekin parempi kuin jos saisit istua lukittuna tuonne peräkamariin,
etkä saisi vaihtaa sanaa kenenkään kanssa.
JOHANNA
_(hymyilee raukeasti)_.
Osaattepa te, Kreeta, aina löytää valopilkkeen joka paikassa. --
_(Ikkunassa.)_ Syksy tulee ... lehdet tuolla koivikossa ovat
kellastuneet ja varisevat. _(Kiertää käsivartensa yhteen.)_ Uh, huh!
tuntuu niin kolealta ja autiolta ... ja täällä sisällä ahdistaa ja
painostaa mieltä. -- En jaksa kestää tätä oloa enää kauempaa...! jokin
päätös täytyy tulla ja pian!... muuten menehdyn tähän. -- Tai...
_(Painaa kädet rintaansa vastaan.)_ Hyvä Jumala!... Kunpa se olisi
totta...! Siinä on oleva pelastukseni!... Kreeta! _(Tarttuu Kreetaa
takaa olkapäihin, nojaten päätään häneen.)_
KREETA.
Johanna, mikä sitte?... Sano!
JOHANNA
_(liikutettuna)_.
Jaakosta erotettunakin olen siitä onnellinen... Hyvä Jumala ... salli
sen tapahtuvan! -- Olen sitä usein rukoillut.
KREETA.
Johanna ... minkä?... mitä sinä rukoilet?
JOHANNA
_(hiljaa, syvästi liikutettuna)_.
Lasta...
KREETA
_(pelästyen)_.
Herra meitä varjelkoon!... Johanna!
JOHANNA
_(jatkaa)_.
Silloin en pelkäisi odotusta ... en pitkiä päiviä ja öitä... Minulla
olisi ehtymätön ilon ja onnen lähde itsessäni ... lapsessani ... oi
Kreeta!
KREETA
_(pyyhkii silmiään)_.
Lapsi, lapsi! Jumala sinua siunatkoon, Johanna!
* JOHANNA.
Oi Kreeta... Kreeta! Te olette ollut minulle äiti ... minun turvani ja
lohduttajani näinä raskaina aikoina. Miten minä muuten kestäisinkään
tätä oloa! -- Ja nyt ... kun minulle tulee lapsi...
KREETA
_(sävähtäen)_.
Johanna! Luuletko sinä...? Oletko varma...?
* JOHANNA.
Olen aavistanut sitä jonkun aikaa...
KREETA.
* Johanna, lapseni...! * -- Mutta mitä sanoo emäntä? ... Oletko sitä
ajatellut?
JOHANNA.
Niin, mitä...? Hän on muutenkin käynyt niin tylyksi ja kovaksi. -- Mutta
täytyyhän hänen nyt lopultakin suostua päästämään meidät yhteen.
KREETA.
Niin, täytyyhän emännän suostua ... jo häpeänkin vuoksi!
JOHANNA.
Siihen minäkin luotan. -- Nyt tulee Jaako jonakin päivänä tänne ja
silloin yritämme vielä kerran puhua asiasta. Odotin häntä jo tänään,
mutta hän ei tunnu tulevankaan.
KREETA
_(varoittaen)_.
Lapsi, lapsi! ettekö sentään uskalla liiaksi?...
JOHANNA.
Tämä on viimeinen mahdollisuutemme! Ja jos se pettää, saamme tyytyä
odottamaan... Pahempaa ei voi kuitenkaan sattua. -- Enkä minä pelkää! En
tunne tehneeni väärin ... en tunne rikkoneeni ketään vastaan. Tunnen
itseni rauhoittuneeksi lapseni kautta... Elämäni tuntuu kuin pyhitetyltä
... on kuin olisin saanut suuren armon, josta minun on oltava syvästi
kiitollinen elämän Herralle.
KREETA
_(liikutettuna)_.
Jumala sinua auttakoon, Johanna! Turvaa häneen! Hän voi vielä muuttaa
kaiken hyväksi... Hän voi taivuttaa kovimmankin sydämen.
JOHANNA
_(huokaa)_.
Kunpa se olisi mahdollista! -- _(Lieden ääressä, lämmittelee käsiään.)_
Tässä tuntuu niin lämpöiseltä ja hyvältä... Näyttää tulevaisuuskin taas
helpommalta ja valoisammalta. _(Vaitiolo.)_
MAILIISA
_(sisään oikealta, tuimasti)_.
No...? onko päivä loppunut? vai loppuiko työ kesken, kun täällä jo
puhdetta pidetään? Olisi tuossa, vielä kutoakin nähnyt ... ei se niin
hengen päälle käypää ole, ettei sitä nyt vähän runsaamminkin kynsistä
lähtisi. _(Johanna on siepannut huivinsa, menee ulos.)_
KREETA.
Onhan Johanna kutonut koko armaan päivän ja ahkerasti sittenkin. Juuri
äsken vasta lopetti ... oli raukka niin väsynyt.
MAILIISA.
Vai väsynyt...? niin kai! Nuori ihminen ... mitä vielä!
KREETA.
Eihän Johannaa nyt enää voida enempään pakoittaa, kun ei ole aiemminkaan
pakoitettu ... liikaa tekee nytkin jo ... tuossa istuu aamusta iltaan
päivän toisensa jälkeen. Liian nuori on vielä noin kovaan työhön!
_(Tapani sisään, pistää avaimia seinäkaappiin, kuuntelee)_.
MAILIISA.
Liian nuori työhön!... kylliksi vanha muuhun! -- Siinä te, Kreeta, häntä
taas puolustelette ja silittelette! Ei se muuta kuin yllyttää
vastustukseen, sen minä sanon. Ettekö jo itsekin huomaa, mitä siitä on
ollut seurauksena? On siinä teilläkin osanne!
* KREETA.
Syytättekö te, emäntä, minua siitä, mitä on tapahtunut?... minua! ja
oikeinko todella?
* MAILIISA.
No, ettekö te aina pidä tuon puolta minua vastaan!
KREETA.
Enhän minä muuta kuin mikä on oikeus ja kohtuus. Ja siitä minä en
väistä, en tuumaakaan!
TAPANI
_(astuu esiin)_.
Kuule nyt, Mailiisa! On tässä minullakin vielä sana sanomatta sinulle.
MAILIISA.
Te nyt vielä! On sitä harmia ja vastusta muutenkin tarpeeksi.
TAPANI.
Niin minä! Olen isäsi kasvinkumppani ... olen ollut talossa jo ennen
sinun syntymääsi, että tiedän ja uskallan sanoa sinulle totuuden vasten
silmiä: Älä sinä syytä muita siinä, missä itse olet syyllinen... Sillä
jos joku tässä asiassa on väärässä ja tekee vääryyttä toisille, niin
olet se juuri sinä, Mailiisa!... sinä itse.
MAILIISA.
Vai minä!... minäkö heidät tyrkytin yhteen? Onko se minun syyni ...
sekin?
TAPANI
_(merkitsevästi)_.
Luonto vaatii osansa aikanansa... Mailiisa. Ja varo sinä itsesi, ettet
asetu sen tielle... _(Korostaen.)_ Se kostaa itsensä! -- Muista sinä
omaa nuoruuttasi! äläkä tuomitse muita kovemmin kuin itseäsi!
* MAILIISA.
No, sitä nyt ei kannata muistella! Erehdys se oli! ja sen sain karvaasti
kokea. -- Parempi on nytkin katsoa ... kuin katua. Ei silloin ainakaan
sovi ketään syyttää siitä, ettei ole ajoissa varoitettu ja estetty.
KREETA.
Tässä ei ankaruus ole paikallaan!
MAILIISA.
Ei kai tuollaiselle miehelle kukaan mene, joka vähänkin pystyy
ajattelemaan! Ikuiseen onnettomuuteen joutuisi... Ennen pitkää saisi
nähdä, miten tuo alkaa mielistellä muita ... vaikkapa vaan omia
piikojaan. Olisi se kaunista ... sekin elämä!
TAPANI.
Mailiisa! Sinä annat vihan ja kiukun soaista itsesi ja pimittää selvän
järjen.
KREETA
_(vakuuttaen)_.
Te erehdytte, emäntä!... ja aivan perin juurin sittenkin!
MAILIISA.
Antakaa te vaan uskotella itseänne! mutta minä en anna. -- Kyllä minä
tuon viettelijän tiedän ja tunnen... Tänne se vaan on tullut, kun tietää
tässä pesässä tavaraa olevan. Siinä sen vetovoima!
TAPANI.
Sen sinä voit sovittaa kehen tahansa! -- Ja omaa sukuasi soimaat, kun
häntä moitit.
MAILIISA.
Joku mätä muna pesässä aina on...
KREETA.
Minä tiedän sanoa ja uskallan ottaa sen vaikka valalleni: Tässä on tosi
kysymyksessä... Katsokaa Johannaa...! Eikö ole hän elävä todistus siitä?
MAILIISA.
On antanut tuon veijarin narrata itsensä ja uskoo sitte sen puheita.
Mutta minua ei narratakaan! ja osaan minä varjella taloni ja tavarani,
ettei tuo täältä mitään hyödy.
TAPANI
_(katkerasti)_.
Sinun talosi ... ja tavarasi...! Kuka niitä silloin tarvitsee? Ketä ne
kostuttavat? _(Painokkaasti.)_ Ne sinä saat viedä mukanasi hautaan. --
_(Raskaasti)_ Ei tule sinulle sukusi jatkajaa, ei talosi perijää...
MAILIISA.
Ottakoon minun puolestani kenen muun tahansa! -- _(Kovuudella)_ Mutta
sen sanon minä: Tuolle miehelle hän ei mene niin kauan kuin minä sen
voin estää! _(Koputtaa nyrkillä pöytään.)_ Ja jona päivänä hän sille
sitte uskaltaa mennä ... ei ole hänen enää astumista tuon kynnyksen yli.
TAPANI
_(raskaasti)_.
Kova sinä olet ja säälimätön. Se on sitä vanhaa verta...
* KREETA
_(kiihtyneenä)_.
Voitteko te, emäntä, vastata teoistanne? Rohkenetteko te kerran tehdä
tiliä Johannasta elämän Herralle?... Minä rukoilen teitä, emäntä:
Antakaa nöyryyttää mielenne! säälikää lastanne!... ja antakaa heidän
saada toisensa!
* TAPANI.
Mailiisa!... peruuta sanasi!... Muista sukuasi ja taloasi!
* MAILIISA.
Säästäkää ruikutuksenne muille! minä en niitä tarvitse. -- Eikö minulla
ole valta talossani? Eikö minulla ole oikeus tehdä ja toimia, miten
parhaaksi näen? -- Pysykää te vaan omissanne, kyllä minä pidän huolen
siitä, mikä minun autuuteeni kuuluu.
KREETA
_(järkytettynä)_.
Sen minä vielä sanon, että jos ette pelkääkään ihmisten tuomiota, niin
pelätkää edes Jumalan ... sillä Jumala ei salli...
MAILIISA
_(polkee jalkaa)_.
Suu kiinni! ja paikalla! -- Jo te olette ihan villissä!
TAPANI
_(ponnella)_.
Mailiisa!... Kunnioita vanhempiesi muistoa! Sillä kerran vielä on sinun
vastattava siitä, miten olet hoitanut sukusi perinnön! --
_(Tukahtuneella äänellä.)_ Mailiisa! Ajattele ... että talo, jossa olet
syntynyt ja elänyt, tämä Sillankorva!... sinun jälkeesi joutuu
vieraalle! että vieras tallaa näitä maita...
MAILIISA
_(hammasta purren)_.
Tallatkoon...! Ennemmin vieras ... kuin tuo mies!
TAPANI
_(järkytettynä)_.
Ja jos se kerran tapahtuu ... niin syy on sinun! Mailiisa ... yksin
sinun!... muista se. _(Painaa lakin päähänsä, menee ulos.)_
MAILIISA
_(katsoo pitkään Tapanin jälkeen, ajatuksissaan)_.
Minunko syyni...? -- _(Hermostuneesti)_ On sekin höperö! --
_(Kreetalle)_ Onko maito tuotu?... mitä?
KREETA
_(on istunut ja itkenyt; nousee ylös, pyyhkii silmiään)_.
Ei... _(Puuhaa astioita kuntoon.)_
MAILIISA.
Ei!... ei suinkaan! No, sen minä arvasinkin. Kaikkeen muuhun sitä aikaa
riittää, mutta katsotaanko töitä, että ne tulevat kunnolla ja ajallaan
tehdyiksi. _(Johanna on tullut sisään; ottaa vyyhdin, hankkii
puolausvehkeitä kuntoon.)_ Olette te kaunista väkeä! Pitäisi joka hetki
olla vieressä manaamassa, että jotain tulisi toimitetuksi... Niinkuin ei
sitä maitoakin jo olisi ehtinyt tuoda sisään moneen kertaan.
KREETA
_(maitokannu kädessä, lähdössä ulos)_.
Ainahan tuo lypsy on venynyt myöhempään nyt, kun ei Johannaakaan ole
päästetty auttamaan. _(Menee.)_
MAILIISA.
Vähät niistä avuista! Tulevat ne ilmankin toimeen.
SAVELA
_(sisään)_.
Hyvää ehtoopuolta!
MAILIISA.
Teitä tässä nyt vielä kaivattiin!
SAVELA.
Poikkesinpa vaan ohimennessä sisään katsomaan, kuinka talossa voidaan
... kun en ole pitkään aikaan...
MAILIISA.
Tietäähän tuon katsomattakin!
SAVELA
_(Johannalle)_.
Hyvää päivää, Johanna! Mitä sinulle kuuluu? _(Ojentaa kätensä.)_
JOHANNA
_(väistää pelokkaana)_.
Ei mitään... _(Laskee työnsä pois, aikoen poistua.)_
SAVELA.
Mitä nyt...? Johanna, odotahan toki! Minnekä sinulla niin kiire? --
_(Johanna menee oikealle.)_ Eipä tahtonut kuulla sillä korvalla.
MAILIISA
_(lyhyesti)_.
No ... mitä te taas? Mitä tekoa teillä yhä täällä on?
SAVELA
_(salamyhkää)_.
Olen kuullut kylällä kerrottavan, että...
MAILIISA
_(jyrkästi)_.
Pitäkää kuulemisenne omana tietonanne!
SAVELA
_(pitkään)_.
Vai niin ... arka paikka!... No, ei puhuta, ei puhuta! -- Tulin vaan
lopullisesti kuulemaan, suostuisiko Johanna minulle nyt ... kun tuo
toinenkaan ei enää ... uskalla näyttäytyä...
MAILIISA
_(katkaisten)_.
Kysykää häneltä!
SAVELA.
En ole tahtonut kiusata häntä aiemmin ... niin kauan kuin tuo juttu
vielä oli tuore...
MAILIISA.
Pitäkää te vaan huoli omasta asiastanne, ettei se kiveen iske.
SAVELA.
Puhuen asiat paranevat!... Arvelin vaan ... ei suinkaan Johannalla nyt
enää mahda olla mitään sitä vastaankaan...?
MAILIISA
_(Kreetalle, joka on tullut sisään kannuineen)_.
Kreeta, käskekää Johanna tänne!
SAVELA.
Olisi tässä hiukan asiaa ... mutta ei sillä niin kiirettä ole...
KREETA
_(vilkaisten mennessään epäillen kumpaankin)_.
Saahan sitä mennä... _(Oikealle.)_
MAILIISA
_(syrjään)_.
Jospa hänkin nyt suostuisi ... niin pääsisi tuosta alituisesta kiusasta
ja harmista rauhaan... Pitäisi hänenkin jo ymmärtää, että turhia ne muut
toiveet ovat...
SAVELA.
Hän tuntuu viivyttelevän... Ehk'ei hän tulekaan...?
KREETA
_(sisään, sopertaen)_.
Johanna sanoi ... että ... ettei hän...
MAILIISA
_(pikaistuen)_.
Sanoi ja sanoi!... Ettekö saa sanaa suustanne! tuleeko hän, vai eikö?
KREETA
_(katkonaisesti)_.
Johanna sanoi ... ettei Savelan isännällä ... hänen tietääkseen ... ole
mitään asiaa hänelle.
MAILIISA
_(suuttuen)_.
Vai niin...! Hän ei siis tule? Hän ei siis tahdo totella? Kyllä minä
näytän, ketä on toteltava! _(Menee oikealle.)_
KREETA
_(hätääntyen)_.
Emäntä ... älkää! -- _(Savelalle)_ Jumalan tähden, isäntä! olkaa
varovainen! älkää kiihoittako emäntää! Hän saattaa tehdä Johannalle mitä
tahansa. -- _(Valittaen)_ Voi, voi! mitä tästä taas tulee?... Lähden
hakemaan Tapaniakin tänne. _(Kiireesti ulos.)_
MAILIISA
_(sisään, Johanna edellä; Johannalle)_.
Tässä on toteltava! sanon minä... Ja sinä vastaat, kun sinulta kysytään
... muista se! _(Istuutuu penkille käsivarret rinnalla, jalat
pitkänään.)_
SAVELA
_(mairitellen)_.
Ei sinun tarvitse pelätä, Johanna!... ei ensinkään ... enhän minä mitään
pahaa tahdo. -- Jäi se silloinen puhelumme näin vastaisen varaan ... ja
arvelin, että olisi siitä vielä tarkemmin puhuttava nyt, kun sinäkin
olet tyystemmin ehtinyt asiaa ajatella...
JOHANNA
_(päättävästi)_.
Sama vastaus on minulla nyt kuin silloinkin!
SAVELA.
Ei saa hätäillä!... eihän sinun tarvitse vielä varmaa vastausta
antaa!... jätetään vaan asia tuonnemmaksi vielä ... niin ennätät
ajatella...
JOHANNA.
Ei! sitä ei enää jätetä! minä tahdon, että tästä tulee loppu.
* SAVELA
_(hilliten)_.
No, no, no ... eihän tässä niin kiirettä ole ... ehtiihän sinun ijässäsi
vielä!
* JOHANNA.
Tahdon päästä rauhaan. Minä en kärsi, että minua taas ja taas tullaan
kiusaamaan, kun en kuitenkaan tule muuttamaan mieltäni.
SAVELA
_(sovittaen)_.
Ei nyt saa turhista kiivastua! -- Nyt on Savelassa se uusi rakennuskin
valmiina ... niin suuri ja komea, että saa etsiä vertaista näillä
tienoin. Kelpaa siinä emäntänä olla!... ei tarvitse hävetä!
JOHANNA
_(on yrittänyt keskeyttää)_.
Ei ne komeudet minua houkuttele! Hakekaa toinen soveliaampi. _(Yrittää
mennä.)_
MAILIISA.
No...? minne sinä!
SAVELA.
Älä nyt vielä, Johanna... Puhutaan nyt järkevästi ... voisit vielä
jälestäpäin katua ajattelematonta kieltoasi...
JOHANNA
_(naurahtaa)_.
Vai vielä katua...? _(Menee kiihtyneenä Savelan eteen.)_ Tiedättekö,
Savela, sitä minä en usko koskaan tekeväni.
SAVELA.
Kukapa tietää!... kukapa tietää...
JOHANNA
_(kiihtyen)_.
En koskaan!... Sillä olen jo lupautunut toiselle.
MAILIISA
_(pilkallisesti hymähtäen)_.
No! sitä sinun vielä käskee odottaa!
JOHANNA
_(lujasti)_.
Ja minä myös häntä odotan.
MAILIISA.
Se odotus voi käydä pitkäksi...
SAVELA.
Niin ... parempi pyy pivossa... -- Johanna, ole järkevä ... ajattele
vielä asiaa...
JOHANNA
_(kuohuksissa)_.
Kun ette kerran ota vähemmästä ymmärtääksenne, niin tietäkää sitte: Olen
Jaakon vaimo Jumalan edessä.
MAILIISA
_(ponnahtaa ylös)_.
Mitä...? Hänen vaimonsa...? Mitä se tietää?
JOHANNA
_(rohkeasti)_.
Olen hänen lapsensa äiti.
SAVELA.
No, en minä sitte. _(Vetäytyy poispäin.)_
MAILIISA
_(raivostuen)_.
Sinä?... sinä uskallat sen sanoa minulle vasten kasvoja! sinä uskallat!
_(Lähenee uhaten.)_
JOHANNA
_(varmasti)_.
En ole luvannut olla häntä tapaamatta! sen te tiedätte.
MAILIISA
_(puristetuin nyrkein)_.
Vielä sinä uhittelet, sinä hävytön!
JOHANNA
_(peräytyen)_.
Älkää lyökö! Jumalan tähden, älkää...
MAILIISA.
Kyllä minä sinut opetan!
JOHANNA.
Älkää lyökö! Lapseni tähden minä rukoilen teitä: Älkää lyökö.
MAILIISA.
Sinä kehtaat sen omistaa! Vielä sinä kehtaat!
SAVELA
_(asettuen väliin)_.
Emäntä!... Antakaa hänen olla, emäntä!
MAILIISA
_(työntää Savelan sivulle)_.
Pois siitä! älkää sekaantuko tähän! -- _(Johannalle)_ Tämä häpeä!...
Sinä olet uskaltanut!... sinä! _(Yrittää tarttua häneen.)_
JOHANNA.
Auttakaa!... auttakaa! _(Pakenee taustalle.)_
* MAILIISA
_(suunniltaan raivosta)_.
Minä sinulle näytän! _(Tarttuu Johannaan.)_
JOHANNA
_(valittaen)_.
Älkää lyökö!... Hyvä Jumala!... _(Vaipuu polvilleen.)_ Auttakaa,
auttakaa!
MAILIISA
_(lyö)_.
Tuosta saat! Suusi kiinni! Sinä kurja elukka! ettet häpeä!
SAVELA
_(juoksee hätäytyneenä puolelta toiselle)_.
Eikö ketään kuulu...! Emäntä, älkää! _(Juoksee ovelle, huutaa.)_ Apuun
... apuun!
JOHANNA
_(itkien)_.
Hän tappaa minut! Auttakaa! _(Vaipuu lattiaan taustalla sängyn luona.)_
KREETA
_(ovessa)_.
Jesus siunatkoon! Emäntä...!
TAPANI
_(sisään, huutaa)_.
Mailiisa! Sinä uskallat! -- _(Tarttuu Mailiisaa käteen.)_ Mailiisa ...
oletko järjiltäsi...?
MAILIISA
_(puristetuin nyrkein)_.
Maatkoon siinä!... Sinä kelvoton, kyllä minä sinut opetan tottelemaan!
-- _(Palaa etualalle.)_ Voi tätä häpeää!... tätä häpeää!... _(Istuutuu
penkille, selin toisiin.)_
KREETA
_(kumartuneena Johannan yli)_.
Johanna!... lapseni! Hän ei liikahda!... Herra Jumala!... Johanna!...
Johanna!
TAPANI.
Nostetaan hänet sänkyyn! _(Nostavat yhdessä.)_ -- Johanna!... vastaahan
toki! Johanna!
* MAILIISA
_(kovana, hampaittensa välistä)_.
Siinä tuo elkeilee... Sai kerrankin niin, että muistaa...
KREETA
_(valitellen)_.
Hän ei vastaa ... hän ei liikahda vieläkään!... Johanna!... Voi, voi ...
onko hän kuollut?
MAILIISA.
Vai kuollut?... mitä vielä! Kyllä tuo siitä nousee!
TAPANI
_(vie vettä Kreetalle)_.
Kostuta hänen päätään!... ehkä hän vielä virkoo.
KREETA
_(alkaa hätäytyneenä virvoitella Johannaa)_.
Kyllä, kyllä...! -- Oi taivaan herra!... Eihän hän vaan kuole...?
TAPANI
_(järkytettynä Mailiisalle)_.
Voi sinua, Mailiisa!... mitä olet sinä tehnyt! -- Mene tuonne ja katso
työtäsi! Hän ei liikahda ... ei hengen, hievahdusta hänessä näy... Voi
sinua onnetonta! Jumala olkoon sinulle armollinen!... olet voinut lyödä
hänet kuoliaaksi.
MAILIISA
_(säikähtyen, torjuu)_.
Se ei ole totta!... Te valehtelette!... te valehtelette...? Se ei voi
olla totta! ei voi! ei, ei, ei! _(Hätääntyen)_ Niin kovasti ei Jumala
voi minua rangaista... -- Kreeta, valelkaa hänen otsaansa!... Kyllä hän
siitä vielä virkoo ... hänen täytyy virvota!
* SAVELA
_(on pysytellyt taampana, lähenee)_.
Siinä nyt näette, emäntä! Enkö minä teitä estänyt ja kieltänyt?
TAPANI
_(istuu, pää käden varassa, raskaasti)_.
Voi tätä taloa ... tätä taloa...
KREETA
_(nyyhkien)_.
Lapseni, lapseni...! oma lapseni...
MAILIISA.
Auttakaa! Jumalan laupeuden tähden, auttakaa! Hän ei saa kuolla! hän ei
saa! -- Tapani! menkää katsomaan, ehkä hän vielä toipuu... Menkää
katsomaan! menkää...!
* TAPANI
_(nousten)_.
En minä voi häntä auttaa...
* MAILIISA
_(puoliksi itsekseen, tuijottavin silmin)_.
Minä en uskalla nähdä häntä!... _(Kammoksuen)_ En voi katsella hänen
kasvojaan ... en uskalla!... ne syyttävät minua... Tästä lähtein olen
aina näkevä ne silmieni edessä...
KREETA
_(valittaen)_.
Ei auta mikään!... ei mikään. -- _(Parkaisten)_ Jumalani! hän kuolee...!
TAPANI
_(järkytettynä)_.
Me emme voi enää mitään!... Voi sinua, Mailiisa! _(Katkonaisesti,
tukahtuneella äänellä.)_ Tyttäresi ... hengetönnä ... ainoa lapsesi!...
sinun oman kätesi kautta.
MAILIISA
_(peräytyy kauhuissaan, äkkiä parkaisten)_.
Johanna! lapseni ... anna minulle anteeksi...!
TAPANI
_(raskaasti)_.
Et sinä häntä enää herätä...
SAVELA
_(oven luona, erikseen)_.
Olisiko parasta livistää matkaansa...? Voi tästä muuten joutua oikeuteen
todistajaksi.
JAAKO
_(sisään)_.
Hyvää ehtoopuolta!
MAILIISA
_(kiiruhtaa vastaan)_.
Jumalan kiitos! että tulit. _(Tarttuu Jaakoa käsivarteen)_ Sinä pelastat
hänet! sinä pelastat ... sinun täytyy pelastaa hänet!
SAVELA
_(syrjään)_.
Odotanpa sentään...
JAAKO
_(hämmästyen)_.
Mi- - -mitä...? kenet...? -- Mitä tämä tietää...?
MAILIISA.
Älä viivyttele! _(Osoittaa sänkyyn.)_ Tuolla! Hän on tuolla!... Johanna!
JAAKO
_(säikähtyen)_.
Johanna...? Hyvä Jumala! _(Kiiruhtaa sängyn luo, parahtaen)_ Johanna!
MAILIISA.
Hän on pelastava hänet!... jos hän vielä on pelastettavissa...
_(Kuuntelee henkeään pidätellen.)_
JAAKO
_(rukoilevasti)_.
Johanna!... minun omani, rakkaani!... avaa silmäsi! vastaa minulle,
Johanna! -- _(Epätoivossa)_ Ei! sinä et ole kuollut ... sinä et voi olla
kuollut...? Sinä elät vielä ... sinä elät...? Johanna! _(Johanna huokaa
kerran valittaen.)_
KREETA.
Hän voihkasi!... Johanna, lapseni! elätkö sinä?
JAAKO.
Johanna, rakkaani!... älä mene pois minulta!
MAILIISA
_(rukoillen)_.
Herra Jumala...! pelasta hänet! Voi taivaan Herra, armahda minua!... älä
tee minua oman lapseni murhaajaksi! Armoa! armoa!
JAAKO.
Johanna ... omani! Älä jätä minua yksin!... Minä en voi elää ilman
sinua... Johanna!
* KREETA.
Nyt!... hän liikahti! -- Johanna...
* MAILIISA
_(rukoillen)_.
Hyvä Jumala! Älä kosta minulle minun kovuuttani ja leppymättömyyttäni
lastani kohtaan! Älä rankaise minua näin kovasti!... vaikka olen sen
ansainnut... Herra Jumala! älä jätä tunnolleni tätä taakkaa
loppu-ijäkseni! älä salli hänen kuolla...! Herra Jumala! minä rukoilen
sinua: Salli hänen elää ... sinun suuren laupeutesi tähden...!
* JAAKO
_(toivon ja epätoivon vaiheilla)_.
Johanna...! Johanna!
JOHANNA
_(heikosti)_.
Jaako...
JAAKO.
Johanna! minun omani! sinä elät...! _(Painaa päänsä alas, nyyhkii.)_
KREETA.
Hän avaa silmänsä ... hän elää! -- Jumalalle olkoon kiitos ja kunnia!
MAILIISA.
Jumalani!... minä kiitän sinua! _(Purskahtaa hillittömään itkuun.)_
TAPANI.
Jumalan kiitos!... hän elää.
SAVELA.
Asia näyttää valkeentuvan... No, ei hätää sitte!
JOHANNA
_(raukeasti)_.
Jaako ... sinä tulit? -- Jaako ... itketkö sinä...? mutta miksi?...
Jaako?
KREETA.
Älä puhu nyt, Johanna!... sinun täytyy olla hiljaa! aivan hiljaa.
* JOHANNA
_(tunnustellen päätään)_.
Pääni tuntuu vaan niin kummallisen raskaalta... _(Yrittää nousta.)_
* JAAKO
_(pidättäen)_.
Lepää sinä vaan rauhassa ... älä ponnista liikoja, Johanna!
JOHANNA.
Ei minua mikään vaivaa... Antakaa minun nousta ylös! _(Nousee istumaan
sängyn laidalle, selvittelee ajatuksiaan.)_ Minusta tuntuu niin oudolta
täällä... Ja sinä, Jaako?... Koska sinä tulit tänne?... en muista...
KREETA
_(välttäen)_.
Älä nyt mitään koetakaan muistella...
JAAKO.
Kun tulin, olit sinä jo tajuttomana.
JOHANNA
_(koettaa muistella)_.
Minä olin... _(Parkaisee äkkiä, heittäytyy Jaakon syliin, hätäytyneenä)_
Jaako! vie minut pois täältä! ota minut mukaasi! nyt heti! heti,
kuuletko! _(Tarrautuu Jaakoon.)_
JAAKO
_(rauhoittaen)_.
Johanna ... mitä sinä puhelet? -- Rauhoituhan!... Johanna ... ihan sinä
vapiset...
* JOHANNA
_(kiihtyen)_.
Minä en jää enää tänne! en, en, en hetkeksikään! Jaako, sinun täytyy
viedä minut pois täältä! sinun täytyy! täytyy!
MAILIISA
_(on havahtunut kuuntelemaan, erikseen)_.
Hän pelkää minua ... hän kammoo minua kuin ruttoa...
* JAAKO.
Johanna ... miksi sinä olet noin kiihtynyt?... mitä on tapahtunut?
JOHANNA
_(nojaten Jaakon rintaa vasten, itkee haikeasti)_.
Oi Jaako... Jaako...
JAAKO
_(lohdutellen)_.
Miksi sinä itket noin...? Johanna, sano!... sanohan toki...!
_(Pelästyen)_ Hyvä Jumala, mikä sinun on? -- _(Tutkivasti)_ Mitä täällä
on oikeastaan tapahtunut?... _(Katsoo kysyvästi toisesta toiseen.)_ Eikö
kukaan vastaa...?
MAILIISA
_(erikseen)_.
Hän tulee vaatimaan minut tilille...
JAAKO
_(kiihtyen)_.
Mitä tämä kaikki tietää...? _(Johannalle)_ Johanna, rauhoituhan nyt!
minä olen luonasi. -- _(Kreetalle)_ Kreeta, koettakaa saada hänet
tyyntymään.
KREETA
_(taluttaen Johannaa taustalle)_.
Lapsi parkani!... älähän nyt enää... _(Istuutuvat, Johanna nojaa Kreetaa
vasten, nyyhkii; rauhoittuu vähitellen.)_
JAAKO
_(Tapanille, vaativasti)_.