viipyy... Olisi jo aika kotiutua.
* MAILIISA.
Eivät ne työt enää tältä päivältä isännästä paljoa parane! Kun kerran
olet näin kauan ollut, on samantekevää, tuletko kotiin illalla vai
päivällä.
JAAKO.
Ehtisi sitä sentään tänään vielä töihinkin puuttua, jos heti lähtöä
tekisi.
MAILIISA
_(harmistuneena)_.
Mikä tulinen kiire sinulle noin yht'äkkiä on tullut?... Mikä vetovoima
siellä kotona on, kun et enää millään tahdo täällä pysyä?
JAAKO
_(vältellen)_.
Eihän minulla mitään ... arvelin vaan, että on tässä jo tullut
kyläillyksikin aivan kylliksi.
MAILIISA.
Vai olet sinä jo niin saanut kylliksesi Sillankorvasta...?
JAAKO.
Osaatpa sinä, Mailiisa, kääntää toisen puheet!
MAILIISA.
Sydämen kyllyydestä suu puhuu...
JAAKO
_(kiusaantuneena)_.
Ei kinailla suotta. -- Täytyy lähteä sitä orittakin katsomaan: se on
aina niin levoton oudoissa paikoissa.
MAILIISA.
Niin hevonen ... kuin isäntäkin!
JAAKO.
Se kun yrittelee pilttuun laitaa pureskella ... täytyy mennä
rauhoittamaan...
MAILIISA.
Äskenhän sinä juuri siellä käväisit! -- _(Suuttuneena)_ On tuo
liiallista puuhaa!... että sitä oritta nyt joka tunti pitää katsomassa
käydä. En minä vaan yhden elukan takia jaksaisi enkä viitsisi tuollaista
peliä pitää!
JAAKO
_(jyrkästi)_.
Mutta minä viitsin. _(Menee nopeasti ulos, paiskaa oven kiinni.)_
MAILIISA
_(katsoo Jaakon jälkeen)_.
Kas vaan!... mahtoiko tuo suuttua? -- Mutta jo minua alkoi harmittaa tuo
tuollainen... Ajatelkaa nyt, Kreeta! jo tuo oli neljäs tai viides kerta
tänä aamuna... Niinkuin sillä oriilla nyt joku hätä olisi! -- On se
sentään merkillistä... Mikä häneen on mennyt...? Tuossa vaan kulkee
edestakaisin ... puhelee ja vastailee jotain aivan umpimähkään...
KREETA
_(levottomana)_.
Mitä te, emäntä, turhia...
MAILIISA
_(miettien)_.
Jotain siinä sittenkin täytyy olla takana... Alkaisiko hän jänistää...?
Mitä tuo äkkinäinen lähtöpuuha muuta merkitsisi...? Ihan se muistuttaa
pakoa. -- Ja kun oikein ajattelen ... ei ole hän nyt sanallakaan
maininnut sen enempää koko naimisesta ... vaikk'ei häneltä tilaisuutta
siihen suinkaan ole puuttunut!
KREETA
_(pelokkaasti)_.
Älkää nyt, emäntä... _(Syrjään)_ Hyvä Jumala! ihan minä alan vavista
pelosta...
MAILIISA
_(jatkaa)_.
* Eikä tullut hän yöllä koputtamaan ovellenikaan ... vaikka olisi hänen
toki pitänyt sen verran ymmärtää, täysi miehen! -- Olisi hänen sentään
pitänyt tehdä jotain valmista näinä päivinä... nyt jos koskaan! *
Olisiko hän alkanut katua kauppaansa...? -- Mutta mahdotontahan se
on!... Onhan täällä Sillankorvassa kaikki, mitä suinkin mies saattaa
toivoa. -- Kreeta, eihän hän vaan mahtanut suuttua?... Lähtee vielä sitä
kyytiä kotiin... Täytyy mennä katsomaan. _(Menee ovellepäin.)_
SAVELA
_(sisään)_.
Hyvää päivää taloon.
MAILIISA
_(lyhyesti)_.
Mikä teidätkin taas tänne lennätti!
KREETA.
Jumal'antakoon.
SAVELA.
Hyvä hevoseni ja paha aavistukseni...
MAILIISA.
Ei minulla ole nyt aikaa teidän kanssanne laverrella.
SAVELA
_(siristää silmiään, katselee emäntää)_.
Eipä taitanut vainuni pettää...
MAILIISA.
Pois nyt kaikki koirankurit!... No! mitä te taas tahdotte?
SAVELA.
Hän on siis vielä talossa...?
MAILIISA.
Kuka hän...? Hallan Jaakoko?... Käykö kateeksi?
SAVELA
_(nauraa hihittää)_.
E- - -ei! Osuin siis oikeaan...
MAILIISA.
Ja mitä se teihin kuuluu ... onko hän täällä, vai eikö? -- _(Kreetalle)_
Kreeta! Missä Johanna on? Siinä hänkin vaan luimii pitkin nurkkia,
aika-ihminen! Saisi istua työnsä ääressä.
KREETA.
Tuonne Johanna meni sisäpuolelle ... lähden kutsumaan... _(Menee
ovellepäin.)_
MAILIISA
_(Kreetalle)_.
Pitäkää te vaan huolta omista askareistanne!
KREETA
_(kääntyy takaisin, mutisten itsekseen)_.
Ei tässä enää ymmärrä, mitä pitää tehdä... _(Menee ulos.)_
SAVELA.
Tulin vaan kotona ajatelleeksi eilistä sopimustamme tarkemmin ... ja
tuumin näin: Mikä estää häntä seuraamasta minun esimerkkiäni...?
MAILIISA
_(nauraen)_.
Teidän esimerkkiänne...? Olette tekin kaunis esimerkki!
SAVELA
_(jatkaa)_.
Mutta tietämättään ... tietysti. Miksi ei hänkin voisi muuttaa
mieltä...? Nuoret ovat huikentelevaisia...
MAILIISA.
Mitä...? muuttaa mieltä ... te tarkoitatte...?
SAVELA
_(jatkaa)_.
Ja sentähden on parasta ... että mitä pikemmin menet ja teet asiasta
selvän, sitä parempi sinulle. -- Ja niin tulin jo heti tänään takaisin.
MAILIISA.
Turha vaiva! sillä siitä ei puhuta tänään sen pitemmälti kuin eilenkään.
SAVELA.
Älkää sanoko ... älkää sanoko! -- Mutta myöntänette sentään, että
minulla on etuoikeus?... Sillä minä olen ensin puhunut asiasta.
MAILIISA
_(ylpeästi)_.
Mitä etuoikeuksia teillä täällä on?... Teidän on kauniisti tyydyttävä
siihen, mitä armosta annetaan ... tai ollaan antamatta ... ja sillä
hyvä! -- Ja nyt olemme kuitit! _(Kääntyy selin Savelaan, aikoo mennä.)_
SAVELA
_(lähenee)_.
Eipä niinkään! -- Odottakaa emäntä, vielä vähäisen!
MAILIISA
_(yli olkansa)_.
En jaksa kuunnella lorujanne!
SAVELA
_(lähestyy, tekeytyen nöyräksi)_.
Pyydän, ettette pane pahaksenne, emäntä ... sanon vaan kaikessa
ystävyydessä ... sillä luulen, ettei kukaan uskalla sitä suoraan teille
sanoa ... vaikka kaikki sen kyllä huomaavat...
MAILIISA
_(kääntyy, jännittyneenä)_.
No...? mitä sitte?
SAVELA.
Alatte vanheta ... emäntä...
MAILIISA
_(suoristautuu, kädet lanteilla)_.
Teidän rinnallanne olen vielä kuin nuori tyttö! Verratkaapa vaan! -- Ja
muutama aika sitte oli teillä sama käsitys minusta ... ellen ole
sattunut erehtymään...?
SAVELA.
Aivan oikein!... muutama aika sitte!... niin oikein! Ette ole erehtynyt
vähääkään, emäntä. -- Mutta ... teillä on nyt täysikasvuinen tytär...!
MAILIISA
_(ylenkatseella)_.
Johon te!... vanha mies! olette iskenyt silmänne ... kun minä en teistä
huolinut.
SAVELA.
Aivan oikein! -- Mutta se ei olekaan pahinta ... mitä teille saattaa
tapahtua.
MAILIISA
_(halveksivasti)_.
Löytyisikö sitäkin pahempaa?
SAVELA.
Aivan oikein!... _(Vahingoniloisena, osoittaa.)_ että hän!... tuo toinen
... ja tyttärenne iskevät silmänsä toisiinsa!
MAILIISA
_(äkkiä, jännittyneenä)_.
Tiedättekö jotain?...
SAVELA
_(pitkään)_.
Minä...? -- Enhän minä ole ollut heitä vahtimassa!... Mutta te, emäntä,
kai itse parhaiten tiedätte, jos heillä jotain väliä olisi?
MAILIISA
_(nauraa väkinäisesti)_.
Kaikkea teidän päähänne pistääkin! -- _(Erikseen)_ Siinäkö siis syy...?
Ei, se on mahdotonta!... Olenhan itse aina ollut mukana...
_(Hampaittensa välistä, puristetuin nyrkein.)_ Mutta auttakoon heitä!
jos uskaltavat... -- _(Kääntyy Savelaan.)_ No, mitä te vielä tahdotte?
SAVELA
_(alistuvasti)_.
Jospa sentään koettaisi puhua Johannalle sitä minunkin asiaani...?
MAILIISA.
Minä en puutu teidän puuhiinne!... saatte itse koettaa onneanne. _(Menee
oikealle, huutaa.)_ Johanna!
SAVELA
_(lyö polviinsa, nauraa hyvillään)_.
Se naula veti ... arvasinhan tuon! -- Kas Johanna! Hyvää päivää.
JOHANNA
_(on tullut sisään)_.
Päivää... Onko teillä asiaa minulle?
SAVELA
_(lähenee)_.
Juuri sinulle, tyttöseni!... Mutta aivan sinä olet kuin kasvanut ja
vanhentunut eilisestä!... Ihan sinä olet totinen ja vakavan muotoinen?
JOHANNA
_(pelästyen)_.
Niinkö! -- _(Hymyilee väkinäisesti.)_ Te olette aina niin lystikäs,
ettei teille voi olla nauramatta.
SAVELA.
Kas niin!... noin sinä olet sentään somempi... Pidän aina iloisista
ihmisistä. _(Lähenee.)_ No...? oletko jo arvannut arvoitukseni?
JOHANNA
_(kysyvästi)_.
Minkä arvoituksen? -- _(Nauraen)_ En ole muistanutkaan!
SAVELA.
Paha juttu! -- _(Tutkivasti)_ Onko sinulla sitte ollut niin paljon muuta
muistettavaa...?
JOHANNA
_(hämillään)_.
Mitäpä minulla... _(Innoissaan)_ Mutta sanokaa nyt uudestaan, Savela!
Kyllä koetan arvailla ensi kerraksi!
SAVELA.
Liian myöhäistä arvailla! Sillä nyt saat suoran selityksen. --
_(Lähennellen)_ Onpa sinusta tullut korea tyttö... Johanna!... niin
saakutin korea!
JOHANNA
_(väistää nauraen)_.
Oli sekin arvoitus!
SAVELA.
Älä naura noin! sinä voit saada miesten päät pyörälle... Kunpa vaan et
jo olisi saanutkin?
JOHANNA
_(jännittyneenä)_.
Mitä te tarkoitatte...?
SAVELA
_(lähennellen)_.
Sinulla on solakka vartalo ... olet tuores ja koskematon kuin
ruusunnuppu... Johanna, sinusta saisi sorean emännän...!
JOHANNA
_(väistyy arkana)_.
Mitä...! Mitä te tarkoitatte...?
SAVELA
_(intohimoisesti)_.
Johanna...! tule minulle ... tule minulle emännäksi!
JOHANNA
_(säikähtyen)_.
Teille!... Teillekö...?
SAVELA
_(jatkaa)_.
Niin, minulle!... Siellä on taloni tyhjänä... Tule sinne emännäksi!
Syksyksi valmistuu uusi rakennuskin ... siitä tulee suuri ja komea,
komeampi kuin Sillankorva. Ei sinun silloin tarvitse hävetä omistaa,
että olet Savelan emäntä.
JOHANNA
_(kiihkeästi, torjuen)_.
Ei, ei! älkää puhuko! en koskaan!
SAVELA
_(lauhkeasti)_.
Johanna, älä sano niin...! Olet nuori vielä ... et ymmärrä omaa
parastasi... Ajattele asiaa ... älä päätä vielä!
JOHANNA
_(päättävästi)_.
Ei se parane ajattelemisesta! En voi! enkä tahdo.
SAVELA.
Johanna, ole järkevä! Et sinä missään saa sellaista oloa ... niin suuren
talon emännäksi ei päästäkään joka päivä! -- Minä olen pitävä sinut kuin
kultaa kämmenellä ... saat hallita ja vallita, niin kuin haluat...
_(Johanna yrittää lähteä.)_ Ei, älä mene!... Ajattele itse, mitä on
sinulla täällä sen rinnalla...? mitä olet sinä äitisi talossa? Et
mitään, et niin mitään! Minun talossani olet yksin emäntänä...
JOHANNA
_(keskeyttäen)_.
Älkää viitsikö! Ei siitä tule mitään. -- Olen sitäpaitsi vielä liian
nuorikin...
SAVELA.
Niinpä ajattele asiaa vielä!... En tahdo sinua kiirehtiä ... enkä
pakoittaa sinua mitenkään...
MAILIISA
_(sisään oikealta)_.
No...? -- _(Johannalle, joka on aikonut lähteä.)_ Minne sinä?
SAVELA
_(Mailiisalle)_.
Johanna arvelee olevansa liian nuori ... ettei hänellä vielä ole niin
halua...
MAILIISA.
On sitä nuorempanakin menty! -- Mutta jätetään se sikseen nyt tällä
kertaa ... hän saa ajatella asiaa... Eihän tässä mitään kiirettä ole! --
_(Johannalle)_ Saat mennä! _(Johanna vasemmalle.)_ -- _(Savelalle)_ Mitä
hän sanoi?
SAVELA.
Hän vastusti ensin kiivaasti. -- Ei taida tulla mitään koko puuhasta.
MAILIISA.
Ei se vielä niin taattua ole! -- Antaa hänen ensin tottua siihen
ajatukseenkin.
SAVELA.
Entä jos siinä sittenkin on tuo toinen tiellä?... Ei se niinkään
mahdotonta olisi...
MAILIISA
_(jyrkästi)_.
Siitä asiasta ei ainakaan tule mitään! Sen minä takaan.
SAVELA.
Jos siinä ei kysytäkään teidän mieltänne...?
MAILIISA.
On pakko kysyä! -- Mutta kaikkea turhia te uskottelettekin ihmisille!...
Kylläpä te osaatte, senkin vanha veijari!
SAVELA.
Taisinpa osua arkaan paikkaan?
MAILIISA
_(uhaten nyrkillään)_.
Ähää!... huomaatte te raiskan toisen silmässä, vaan ette tiedä, mitä
omassanne sattuu olemaan! _(Kreeta tuo puita sisään.)_ Mutta jättäkää jo
nuo hammastelemiset! Ei minulla ole aikaa, eikä halua niitä kaiket
päivää tässä kuunnella!... Ja toimittakaa itsenne nyt jo pois talosta ja
heti! _(Kääntää Savelan ovellepäin.)_ Nyt te menette! kas noin vaan!
SAVELA.
Kyllä minä sen yskän ymmärrän!... En tahdo minä olla tiellä.
MAILIISA
_(hoputtaen)_.
Mennään nyt! -- Tuolla on Hallan Jaakokin tallissa ... saatte nyt
näyttää tammaanne hänellekin. _(Ovessa)_ No, no tulkaa! _(Menevät.)_
JAAKO
_(sisään oikealta, nopeasti)_.
Kreeta, missä Johanna on? Kutsukaa hänet heti tänne! heti, kuuletteko!
KREETA
_(kiirehtien)_.
Kyllä, kyllä! Tuolla hän muuten odottaakin... _(Ovella)_ Menen tuonne
emäntää viivyttämään. -- Mutta olkaa varoillanne! herran tähden ...
olkaa varoillanne, isäntä! Muistakaa se. -- _(Johannalle, joka on
tulossa sisään.)_ Kas, siinä sinä jo oletkin! _(Menee.)_
JAAKO
_(Johannaa vastaan)_.
Johanna!... sinä Johanna! _(Tarttuu Johannan käsiin, vetää etualalle.)_
JOHANNA.
Jaako...
JAAKO.
Mitä...! oletko itkenyt?
JOHANNA.
Tiedätkö millä asioilla Savela täällä nykyään liikkuu?
JAAKO.
Mitä me hänestä!... eivät ne meitä koske, hänen asiansa! -- Meillä on jo
kylliksi omistamme.
JOHANNA.
Koskevat ne enemmän kuin luuletkaan... Hän tavoittelee minua.
JAAKO
_(naurahtaa)_.
Sinua...? Mitä hullua!... eihän siitä tule mitään.
JOHANNA
_(korostaen)_.
Mutta jos minut yritetäänkin naittaa hänelle?
JAAKO.
Yritetään naittaa...? sinut?
JOHANNA
_(nyökäyttää päätään)_.
Niin...
JAAKO.
Ja hänelle...! _(Tempaa Johannan syliinsä.)_ Ei koskaan!... niin kauan
kuin minussa miestä on.
JOHANNA
_(purskahtaa itkuun)_.
Jaako... Jaako!... voi Jaako...
JAAKO
_(silittää hänen hiuksiaan, hellästi.)_
Oma, rakas kulta ... älä nyt itke... Johanna, rauhoituhan! -- Nyt me
istumme tähän penkille ja puhumme järkevästi. _(Istuutuvat.)_ -- Kuule
Johanna, ei suinkaan äitisi tarkoittanut, että sinä ottaisit Savelan?...
Siinä sinä olet erehtynyt ... aivan varmaan?
JOHANNA.
En tiedä oikein ... hän sanoi, että minä saisin ajatella asiaa ...
vaikka heti olin aivan jyrkästi kieltänyt Savelalle.
JAAKO.
Ei suinkaan hän aio pakoittaa sinua?
JOHANNA
_(varmasti)_.
Hän ei voi pakoittaa minua mihinkään ... ellen itse suostu. Ja
suostumaan he eivät minua saa!... eivät millään.
* JAAKO.
Uljas tyttöni!... sinä uskallat asettua äitiäsi vastaan?
* JOHANNA.
Uskallan!... kun se koskee meitä molempia.
JAAKO
_(suojelevasti)_.
Oma kultani...! -- Mutta, Johanna, oletko sinä ajatellut, kuinka voimme
tästä lähtien tavata toisemme?... Enhän voi enää tulla tännekään ... ja
niin täytyy meidän kohdata toisemme salaa...
JOHANNA
_(innokkaana, luottavaisesti)_.
Kreeta auttaa meitä ... ja Tapanin minä kyllä saan puolelleni. Hänen
kauttaan voit sinä saada ja lähettää tietoja hänen kaupunkimatkoillaan
... ja sitte voimme aina kohdata toisemme jossain täällä lähellä sekä
sunnuntaisin kirkolla.
JAAKO
_(hellästi)_.
Voi sinua!... kuinka selvältä ja luonnolliselta se sinusta näyttää. --
_(Kiihtyy)_ Mutta oletko sinä ajatellut, Johanna, että näin tulee
jatkumaan viikosta viikkoon, kuukaudesta toiseen ... vuoden, kaksi ja
kauemminkin vielä! että elämme sittenkin ilman toivon kipinää...
Luuletko sinä, että me tätä kestämme näin tyynesti ja levollisesti kuin
mitä nyt tässä puhelemme...?
* JOHANNA
_(siirtyen lähemmäksi, tuskallisesti)_.
Jaako...
* JAAKO
_(kiihkeämmin)_.
Ja joka kerta, kun tapaan sinut, täytyy minun ajatella: Heti, heti taas
on erottava!... ja jätettävä sinut epätietoisena siitä, koska jälleen
taas saan sinut kohdata, puhella kanssasi, pitää näin kättäsi, katsoa
sinua silmiisi... Tiedätkö, Johanna, mitä tuo kaikki merkitsee?... mitä
tuskaa ja epäröintiä se herättää mielessä!
JOHANNA.
Jaako!... älä puhu noin! -- _(Rohkaisevasti)_ Katso ... meidän täytyy
uskoa tulevaisuuteen, meidän täytyy!... Muuten olemme hukassa. -- Jaako,
rakas! minä rukoilen sinua: Ole rohkea ja luottavainen!... minun
tähteni, Jaako!... meidän molempien tähden...
JAAKO
_(pyyhkäsee kädellä otsaansa)_.
Johanna ... minä koetan ... minä koetan. _(Nousee, menee ikkunaan.)_
JOHANNA
_(herkästi)_.
Jaako...!
JAAKO
_(kääntyy takaisin)_.
Ja nyt!... meidän täytyy erota!... Johanna! _(Ojentaa kätensä.)_
JOHANNA
_(tarttuu hänen käsiinsä, tuskallisesti)_.
Ei! ei vielä!... Jaako, ei vielä...
JAAKO.
Johanna!... omani, rakkaani!... Näetkö nyt itsekin, miten vaikeata on
erota!
* JOHANNA.
Minä en kestä tätä...! en voi!... en voi...
* JAAKO.
Johanna... Johanna...
JOHANNA
_(kohottaa päänsä, äkkiä)_.
Ei!... me emme saa olla heikkoja! Nyt!... meidän täytyy! _(Koettaa
irroittautua.)_ Jaako ... laske minut...
JAAKO
_(kiihkeästi)_.
Minä en voi! en voi erota sinusta... Johanna!
* JOHANNA
_(silittää hänen otsaansa)_.
Rauhoitu, Jaako!... ei niin!... päästä minut nyt ... päästä!
JAAKO.
Ei vielä... Johanna!
JOHANNA.
Jaako...! minä rukoilen sinua ... älä tee eroa minulle liian
vaikeaksi... Jaako! minun täytyy ... nyt! _(Irroittautuu.)_
JAAKO
_(ojentaa kätensä)_.
Johanna ... omani...
JOHANNA
_(väistyy, torjuen)_.
Ei! ei, ei, Jaako!... ei enää!... _(Seisovat vastakkain, jonkun matkaa
toisistaan.)_
MAILIISA
_(sisään, tuimasti)_.
Mitä nyt! _(Johanna kirkasee, aikoen paeta.)_ Seis! ei askeltakaan!...
Mitä tämä tietää?
JAAKO
_(Johannalle)_.
Nyt täytyy ilmaista kaikki, muu ei auta.
* MAILIISA
_(Johannalle)_.
No...? Etkö saa suutasi auki?... vai! Siinä sinä seisot kuin kiinni
naulattuna!
* JOHANNA
_(hiljaa)_.
Hyvä Jumala, mikä nyt on edessä?
JAAKO
_(asettuu suojelevasti Johannan eteen)_.
Älä pelkää, Johanna, kyllä minä tämän selvitän.
MAILIISA
_(tiukasti)_.
Eikö tule vastausta?... vai mitä!... Kuinka kauan pitää minun odottaa?
KREETA
_(sisään hengästyneenä)_.
Siunaa ja varjele! _(Vaipuu penkille, painaen kädellä rintaansa.)_
JAAKO
_(reippaasti)_.
Asia on niin ... että minä ja Johanna, me pidämme toisistamme ... ja
minä...
MAILIISA
_(pitkään)_.
Vai niin...! vai sinä...?
JAAKO
_(jatkaa)_.
Ja minä pyydän: Anna minulle Johanna, vaimokseni!
MAILIISA
_(kuohuksissa)_.
Vai sinulle...? sinulle! -- En! en ikinä!
KREETA.
Hyvä Jumala!... emäntä!
JOHANNA
_(tarttuu Jaakoa takaa käsivarteen)_.
Jaako...
JAAKO
_(pidättäen kiihtymystään)_.
Sinä siis kiellät?... millä oikeudella?... minkä tähden...
MAILIISA
_(hampaittensa välistä)_.
Millä oikeudella...! minkä tähden! Vielä sitä kysyt, sinä mairittelija!
sinä simasuu! senkin vehkeilijä!
JAAKO.
Älä anna kiukun soaista itseäsi!... Minä rukoilen sinua: Älä tee meitä
onnettomiksi! Anna meidän mennä yhteen hyvällä!
KREETA.
Emäntä ... antakaa suostumuksenne!
JOHANNA
_(asettuu Jaakon rinnalle)_.
Niin, antakaa...! Minä pyydän ja rukoilen.
MAILIISA
_(Johannalle, tiukasti)_.
Sinua siinä vielä tarvitaan! Laita itsesi pois täältä, tuonne
peräkamariin! ja heti!... kuuletko?
JOHANNA
_(päättävästi)_.
Minä en mene! Minun paikkani on tässä.
MAILIISA.
Sinä menet nyt!... tai muuten käy sinun huonosti... _(Lähenee
uhkaavasti.)_
JAAKO
_(asettuu eteen, Johannalle)_.
Mene nyt! _(Tarttuu hänen käsiinsä, katsoen lujasti silmiin.)_ Johanna!
Me emme luovu toisistamme! tapahtukoon mitä tahansa!... Jää hyvästi!
JOHANNA
_(alttiisti)_.
Jaako...
MAILIISA
_(polkee jalkaa)_.
Totteletko siinä! _(Johanna menee oikealle.)_
KREETA.
Älkää noin kovuudella heitä rangaisko! -- Lapsi parka! _(Yrittää
seurata.)_
MAILIISA.
Pysykää alallanne!
KREETA
_(kääntyy takaisin)_.
Siunatkoon!... En minä enää ymmärrä...
JAAKO
_(kuohuksissa, hillitysti)_.
Minä kysyn vielä kerran... Annatko minulle Johannan...?
MAILIISA.
Etkö jo kuullut!... _(Polkien jalkaa.)_ En ikinä!... en ikinä!
JAAKO.
Sinä saatat meidät epätoivoon... Älä ole noin kova...! Minä rukoilen
sinua: Ajattele hiukan Johannaa ... armahda häntä! ja anna hänet
minulle!... Sääli toki omaa lastasi ... vaikk'et minua säälisikään...
KREETA.
Älkää paaduttako sydäntänne omalle lapsellenne, säälikää häntä...!
MAILIISA.
Säälikää jo vaivojanne! -- _(Asettuen Jaakon eteen.)_ Ja sinä!... sinä
viekastelija! _(Osoittaen ovea.)_ Ulos minun talostani! ulos heti
paikalla!... Äläkä astu jalallasi enää toisten tämän kynnyksen yli!...
muista se.
KREETA.
Armahtakaa heitä...! emäntä. _(Istuutuu sivummalle itkien.)_
JAAKO
_(kiihtyy)_.
Sinä et siis suostu...? sinä kiellät minulta Johannan?... No hyvä! Tiedä
siis myös: Minä en luovu Johannasta niin kauan kuin minussa pisarakin
elinvoimaa sykähtelee... Me olemme toinen toisellemme koko elämäksemme
lupautuneet ... ja tämän lupauksen me myös pidämme pyhänä kaikista
vastuksista huolimatta. Ja sinä päivänä, jolloin sinun valtasi hänen
ylitsensä loppuu, tulen minä ja otan hänet omakseni.
MAILIISA.
Säästä lorusi! -- Sinä menet nyt, äläkä tule enää ikinä minun silmieni
eteen!
JAAKO
_(kuohuksissa)_.
Minä menen ... ja jätän sinut... Iloitse ja nauti työstäsi!... ** Tuossa
on sinulla Johanna joka päivä oleva silmäisi edessä elävänä todisteena
... voitko sinä päivä päivältä katsoa, miten hän nääntymistään
nääntyy?... Rohkenetko sinä paaduttaa mielesi hänen sanattoman tuskansa
ja kärsimyksensä edessä ... ilman että se sinua alati soimaa?... ** --
_(Tukahtuneella äänellä.)_ Jää hyvästi!... ja elä niin onnellisena kuin
omalta mieleltäsi voit... _(Poistuu kiivaasti.)_
MAILIISA
_(on aikonut keskeyttää, jää hämmästyneenä kuuntelemaan; havahtuu vasta,
kun ovi lyö kiinni; puoliksi Kreetaan kääntyen)_.
** Hän uskaltaa! hän uskaltaa syytää tuollaista pötyä minulle vasten
kasvoja ... minulle? minun omassa talossani!... Vielä tuo on hävytönkin
kaiken muun lisäksi! -- Onpa sekin mies!... eikö hän itse tullut tänne
minua liehakoimaan?... ja juuri minua!... minäkö hänet tänne kutsuin,
vai?... Käskinkö minä hänen iskeä silmänsä tuollaiseen ruikuttelevaan
raukkaan?... Onko sekin minun syyni muka?... Nyt näkee, mitä siitä
seuraa, ja nähköön! -- Minäkö tässä annan pettää ja pilkata itseäni
mielin määrin? Minäkö tässä rupean ihmisten naurun alaiseksi?... Tässä
minun vaan pitäisi sanoa: Kiitos kaunis ja amen! Mutta ei! siitä
kaupasta ei tulekaan mitään! sen sanon minä... Vielä minä olen
Sillankorvan Mailiisa, sama kuin ennen... Ja tuolle miehelle minä
kostan, kostan samalla mitalla kuin hänkin on minua loukannut ja
nöyryyttänyt... _(Hampaittensa välistä)_ Senkin vehkeilijä! ja
mielistelijä! ** Kyllä minä sinulle näytän! Vielä sinä tunnet, ketä olet
loukannut!... tunnet sen omassa lihassasi... Ei pidä sinulla oleman ilon
päivää siitä, että olet minua pettänyt! minua, Sillankorvan Mailiisaa!
NELJÄS NÄYTÖS.
_Sama tupa; lehdet poistettu. -- Syksyisen harmaa iltapäivä lokakuussa,
lopulta alkaa heikosti hämärtää. Äänettömyys._
JOHANNA
_(istuu kangastuolissa, pää käsien varassa; huokaa syvään, antaa
käsiensä hervotonna vaipua)_.
En jaksa enää ... olen väsynyt ... niin väsynyt... Olisi jo edes ilta,
että loppuisi tämäkin päivä!
KREETA
_(istuu sukankutimineen ikkunan pielessä, korjaa väliin tulta; vilkaisee
aina tavan takaa Johannaan)_.
Lapsi raukka! jätä nyt tuo kutominen jo ... sinä väsyt vaan... Ja mitä
tuolla kankaallakaan sen kiireempää on ... päivä sinne tai tänne, saman
tekevää tuo!
JOHANNA.
Saa siinä kutoessa edes päivän kulumaan ... se hyvä sillä! -- Tässä minä
nyt olen istunut ja kutonut koko armaan suven ... päivästä päivään,
viikosta viikkoon, kuukaudesta toiseen... _(Huokaa syvään)._ Ooh...
kuinka ne päivät ovat olleet pitkiä ... loppumattoman pitkiä...! -- On
jo syksy ... yhtä ja samaa, yhtä ja samaa päivästä toiseen...! Tulee
talvi ... samaa samaa aina vaan...! ** Eikö tämä sitte koskaan lopu?...
minä en kestä enää... _(Purskahtaa itkuun, painaa päänsä alas.)_ **
** KREETA
_(lohdutellen)_.
Joko sinä taas itket?... Johanna ... mitä tuo tuollainen on! Et saa
jättää itseäsi noin suremaan ... et saa!
** JOHANNA.
Oi, Kreeta!... minun on niin vaikeata olla ... niin vaikeata.
KREETA.
** Johanna ... älä nyt ole lapsellinen! _(Pyyhkii silmiään.)_ ** Suotta
sinä suret!... sinun täytyy toivoa! ja olla iloinen ... sinun täytyy! --
Ajattele, ehkä hän tuleekin nyt tänä yönä taas...?
JOHANNA
_(tuskallisesti)_.
Mitä iloa on siitäkään...? enemmän vaan tuskaa ja kipeyttä... Päivisin
usein toivon ja odotan: tänä yönäkö...? seuraavanako hän tulee?... *
Odotan ja toivon... Sitte hän ei tulekaan... Mikä tuskallinen pettymys
ja levottomuus ... tuskin unta silmääni saan koko yönä... Taas tulee
päivä ... taas sama odotus, sama toivo... *
KREETA.
Ja sitte hän tulee...
JOHANNA.
Niin ... viimeinkin hän tulee ... pari kevyttä näpäystä ruutuun, avaan
ikkunan ja hän on luonani! Vihdoinkin taas yhdessä monen pitkän päivän
perästä!... Mikä kyyneleinen ilo ... mikä tuskallinen onni!.. Ja sitte
ero ... ero taas epämääräiseen aikaan. -- * Ja näin pitää jatkua yhä
vaan ... loppumattomia päiviä ja tuskallisia öitä... Minä en kestä tätä,
en kestä enää kauempaa... *
KREETA
_(lohdutellen)_.