_(Tapani välttää)_ Mitä...? Te käännytte pois! te vaikenette...? Mitä
pitää minun tästä kaikesta ajatteleman...? -- _(Muistutellen)_ Johanna
tiedottomana... -- Hyvä Jumala!... Älkää enää kiusatko minua tällä
epätietoisuudella! _(Savelalle)_ Savela! te tiedätte?
SAVELA
_(puoliksi kuiskaten, kääntyen selin Mailiisaan, osoittaa häntä
peukalollaan)_.
Emäntä suuttui ... ja löi...
JAAKO
_(säikähtyen)_.
Mitä?... löi...? ketä? Johannaa...? _(Tarttuu Savelaa olkapäihin,
ravistaa häntä.)_ Johannaako?... Ihminen, vastatkaa!
SAVELA.
Älä ... älä helkkarissa! -- _(Jaako hellittää.)_ Niin sinä jyskytät,
että hampaat loukkua lyövät...
* JAAKO
_(kiihtyneenä)_.
No, sanokaa sitte!... Emäntä löi...?
* SAVELA
_(ojennellen itseään, harmistuneena)_.
Niin! olisi nyt kieleni mennyt mäsäksi ... kuka sinulle tässä vastaisi!
JAAKO.
Löikö hän todellakin...? ja Johannaa?... Onko se totta?
SAVELA.
Pääni pantiksi!... jos valehtelen.
JAAKO
_(kuohuksissa, itsekseen)_.
Lyönyt häntä...! Johannaa!... Kauheata ... kauheata! -- _(Astuu
Mailiisan eteen.)_ Voi sinua kurjaa äitiä! Niinkö pitkälle sinä olet
joutunut, että sinä lyöt häntä! Johannaa...? Sinä siis et tietänyt, että
hän on tulemassa äidiksi ... minun lapseni äidiksi.
TAPANI
_(pelästyen)_.
Mailiisa...! Jumala sinua auttakoon! Voi tätä taloa! -- Nyt vasta minä
ymmärrän...
JAAKO
_(jatkaa)_.
Ajattele, mihinkä tilaan sinä hänet olisit voinut saattaa...! -- Kiitä
Jumalaa, ettet sitä tiennyt! että tuntosi ainakin siitä rikoksesta on
vapaa.
MAILIISA
_(istuu liikahtamatta, tuijottaa jäykästi eteensä, itseensä
vaipuneena)_.
Sekin rikos minulla on tunnollani...
JAAKO
_(jatkaa)_.
Ja Johannan, oman lapsesi! sinä olisit voinut lyödä kuoliaaksi sokeassa
vihassasi! Niin ... sen sinä olit vähällä tehdä... Sinusta oli tulla
murhaaja!... kaksinkertainen murhaaja!
JOHANNA
_(moittien)_.
Jaako...!
MAILIISA
_(kuten ennen, toistaa koneellisesti)_.
Kaksinkertainen murhaaja...
JAAKO
_(jatkaa)_.
Kavahdatko jo viimein itseäsi ja tekojasi?... näetkö mitä olet
rikkonut?... * Olet tukahuttanut toisten elämän ympärilläsi ... polkenut
ja sortanut muita. -- Tuolla on Johanna, lapsesi! Häntä olet sinä
vieronut ja hylkinyt pienestä pitäen, olet riistänyt häneltä hänen
vapautensa, hänen oikeutensa elämään... *
JOHANNA
_(tarttuu Jaakon käteen, puoliksi kuiskaten)_.
Jaako...! lopeta jo!... minun tähteni, Jaako!
MAILIISA
_(kuten ennen, jäykästi)_.
Sellainen minä olen... Jatka, jatka vaan!
JAAKO
_(Johannalle)_.
Johanna!... Pyydätkö sinä hänen puolestaan?... sinä? Säälitkö sinä
häntä, joka ei sinua ole säälinyt?
JOHANNA
_(liikutettuna)_.
Jaako!... Hän on äitini...
JAAKO
_(harvaan)_.
Johanna ... sinä olet oikeassa. _(Seisovat vastatusten liikutettuina.)_
MAILIISA
_(kuten ennen)_.
Hän pyytää minun puolestani ... hän? Hän säälii minua ... minua!
JAAKO
_(Mailiisalle)_.
Ja nyt me lähdemme täältä! Ja Johannan vien minä mukanani kotiini
Hallaan. -- Jää hyvästi.
MAILIISA
_(kuten ennen)_.
Hän lähtee... Minä en ole muuta ansainnut...
JAAKO
_(Johannalle)_.
Lähdemme heti! Hanki itsesi matkalle! _(Puristaa hellästi hänen
kättään.)_ Odotan sinua, Johanna!
JOHANNA
_(herkästi.)_
Jaako ... minä tulen ... olen heti valmis. _(Menee oikealle.)_
KREETA.
Silloin menen minäkin! _(Alkaa sääliä nyyttejään kokoon.)_
MAILIISA
_(kuten ennen)_.
Hän sanoi totuuden... Heitä olen minä sortanut ... ensin miestäni ...
sitten lastani... Olen tukahuttanut heiltä elämän ilon ja onnen...
JAAKO
_(Tapanille)_.
Tuon hevoseni valmiiksi tuohon kuistin eteen. Tulkaa te, Tapani,
pitämään siitä kiinni.
TAPANI.
Odota, Jaako!... Minulla on sinulle vielä jotain sanottavana.
JAAKO.
Sanokaa te vaan, Tapani!
TAPANI.
Muista se: Johanna on Sillankorvan ainoa perillinen. Tätä taloa ei
jätetä vieraalle, ei saa jättää! sanon minä. Tässä on tämä sama suku
asunut polvesta polveen... Vieras ei saa näitä maita astella! niin kauan
kuin yksikään jäsen tätä vanhaa kantasukua elossa on. Paina se mieleesi!
JAAKO.
Kuulun itsekin samaan sukuun ... tiedän ja tunnen, mihin se minut
velvoittaa...
TAPANI.
Sinä et hylkää tätä taloa?... et jätä sitä vieraalle? Lupaa se minulle!
JAAKO.
Olkaa te vaan rauhassa, Tapani! -- Minä lupaan: Ellen itse tänne
Sillankorvaan tulisikaan, niin lapsilleni sen perintönä säästän ... jos
se vaan minusta riippuu. Tässä käteni! _(Ojentaa kätensä.)_
TAPANI
_(pudistaa sitä liikutettuna)_.
Se oli miehen sana. -- Nyt voi Tapanikin jo laskea luunsa levossa
hautaan. _(Menevät ulos.)_
** SAVELA
_(vilkuilee ympärilleen)_.
Vielä ei ole kaikki menetetty... Nyt tulee minun vuoroni. -- _(Lähestyy
Mailiisaa.)_ Kuulkaapa, emäntä!
** MAILIISA
_(havahtuu)_.
No, oletteko tekin vielä täällä?
** SAVELA.
Minä en hylkää teitä!... kuten muut. -- Ajatelkaa, emäntä! Jos nyt me
kaksi hyljättyä löisimme tuumamme yhteen...? Vai mitä arvelette?
** MAILIISA
_(katsoo pitkään)_.
Te...! ja minä...? _(Jännitys laukeaa, hän purskahtaa vapauttavaan
nauruun.)_ Oletteko järjiltänne!... Te... _(Nauraa herkeämättä.)_ ja
minä...
SAVELA.
No...! Eikö tämä juuri osoita, miten selkeästi ja kirkkaasti järki
päässäni juoksee...?
** MAILIISA
_(vielä naurusta hytkähtäen)_.
Älkää siinä enää viisastelko! -- Ei siitä mitään lähde! ei nyt! eikä
vast'edeskään.
** SAVELA
_(viekkaasti)_.
Älkää olko siitä niin varma...
** MAILIISA.
En jaksa kinailla kanssanne tänään! -- Mutta aina joukkoon -- ei
kuitenkaan liian usein -- voitte käydä talossa juttuamassa. Se virkistää
mieltä. _(Ojentaa kätensä.)_ Hyvästi nyt vaan, Savela.
** SAVELA
_(pudistaen kättä)_.
Hyvästi, hyvästi! Sillankorvan emäntä. -- _(Merkitsevästi.)_ Mutta
vartokaahan!... pieni pisara uurtaa lopulta vuoren ... emäntä!
** MAILIISA.
Eipä niinkään!
** SAVELA.
Saadaanpa nähdä ... saadaanpa nähdä... _(Menee.)_
MAILIISA
_(huomaa Kreetan)_.
Kreeta! Mitä te siellä toimitatte?
KREETA.
Laitan nyyttejäni kokoon. _(Johanna sisään matkavalmiina, pieni nyytti
kädessä, saali käsivarrella; pysähtyy ovelle.)_
MAILIISA.
Aiotteko tekin mennä...? jätättekö tekin minut?
KREETA.
Täällä ei minulla ole enää mitään tekemistä. Mutta Johanna tarvitsee
minua ... ja siellä missä hän on, sinne menen minäkin.
MAILIISA
_(puoliksi itsekseen)_.
Tännekö minä sitte jään ypö yksin? -- Ties' saanko enää koskaan nähdä
Johannaakaan...? Hän vieroo minua ja kammoo minua ... ja sen olen minä
ansainnut. -- Mahtaako hän koskaan voida unohtaa tätä päivää?...
_(Vaivalla)_ Kreeta ... luuletteko ... että hän joskus antaa minulle
anteeksi...?
KREETA
_(vakuutuksella)_.
Antaa kyllä! luottakaa siihen, emäntä! Johannalla on hellä luonto ...
kun hän saa lapsensa, on hän muistava äitiänsäkin. Siitä olen varmasti
vakuutettu.
MAILIISA
_(puoliksi itsekseen)_.
Hänen lapsensa... Se on oleva sovituksena välillämme!... ja juuri tuo
lapsi, jonka syntyminen tuntui niin häpeälliseltä ja katkeralta ... se
on tuleva välittäjäksemme! Jumala suokoon sille elämän! -- Hänen
lapsensa ... siitä on tuleva Sillankorvan perijä!... sukuni jatkaja.
KREETA.
Miten ihmeellisesti kaikki muuttuu toisin kuin me ihmiset ajattelemme ja
suunnittelemme... Kiitos olkoon taivaan ja maan Luojan, joka
viisaudessaan kaikki järjestää ... ja sovittaa. _(Jaako sisään, jää oven
suuhun odottamaan.)_
JOHANNA
_(on liikutettuna kuunnellut, Jaakolle)_.
Nyt olen valmis. -- _(Menee Kreetan luo.)_ Hyvästi, Kreeta...! Te jäätte
tänne ... täällä teitä paremmin tarvitaan.
KREETA.
Johanna, lapseni...? etkö sinä sitte huolikaan minusta? _(Itkee.)_
JOHANNA
_(liikutettuna)_.
Huolin, huolin kai!... mutta sitte ... sitte keväästä vasta ... te
tulette ... tulette katsomaan minun lastani... -- Hyvästi, Kreeta ... ja
kiitos teille kaikesta ... kaikesta!
KREETA
_(liikutettuna)_.
Johanna! lapseni! -- Niin ... sitte minä tulen ... tulen katsomaan sinun
lastasi, Johanna... Jää Jumalan haltuun!
JOHANNA
_(jää epäröiden seisomaan, lähestyy sitte äitiänsä, seisahtuu
puoliväliin)_.
Hyvästi ... ja antakaa minulle anteeksi ... en voi toisin...
_(Liikutettuna, menee äitinsä luo, ojentaen kätensä)_ Hyvästi...
MAILIISA
_(kamppailee liikutustaan vastaan)_.
Hyvästi... _(Hillitysti)_ Muista joskus Sillankorvaa...
JOHANNA.
Kyllä ... useinkin... Jääkää Jumalan haltuun!
JAAKO
_(Mailiisalle, ojentaen kätensä)_.
Hyvästi ... ja kiitos sinulle Johannasta.
MAILIISA.
En ole sitä ansainnut ... hyvästi! -- Ole hyvä hänelle ... hän ansaitsee
sen!
JAAKO.
Minä koetan... _(Ojentaa Johannalle kätensä.)_ Johanna... _(Menevät
käsikädessä ulos, Kreeta seuraa.)_
MAILIISA
_(jää katsomaan heidän jälkeensä)_.
Eläkää onnellisina... Kreeta! Kreeta, odottakaa! _(Sieppaa peitteen,
Kreeta palaa.)_ Viekää tämä kärryille! ja käärikää se hänen ympärilleen!
ja oikein hyvin. Alkaa jo tuntua iltakylmä ... hän voisi vilustua.
** KREETA
_(ottaa peitteen)_.
Kyllä tuo on matkan varrella tarpeen. _(Menee.)_
MAILIISA.
** Kunpa nyt ehtisivät perille ennen pimeän tuloa! _(Menee ikkunaan.)_
Nyt hän nousee kärryille ... vielä hän puhuu Kreetalle ... ja ojentaa
kätensä... Tapanille samoin ... hän pyyhkii silmiään... Nyt he
lähtivät... Nyt!... _(Sävähtää.)_ hän kääntyy katsomaan tänne...
Hyvästi, hyvästi!... _(Kääntyy.)_ Hän on antava minulle anteeksi... **
-- Sinne meni hänkin ... onneansa kohti. Minulta se jo on ohi ... ohi
enää koskaan palaamatta... Nyt on vain jälellä yksinäisyys ... ja
vanhuus... -- ** _(Katsoo ympärilleen.)_ Kuinka täällä on autiota ja
tyhjää ... ja niin hiljaista... Tällaistako on elämäni tästä alkaen
oleva...? -- Siinä jäi Johannaltakin kangas kesken. Kudonpa tuosta
aikani kuluksi ... ja jatkan yön päälle... Ei siitä kuitenkaan unta
silmään tule tänä yönä... _(Istuutuu kangastuoliin, ojentelee käsiään.)_
Tekeepä työ taas hyvää! _(Kutoo.)_ **