_(Itsetiedolla)_ Ei sellaista oloa joka hetki tarjolla ole!
MAILIISA.
Ei, ei!... eipä tietenkään. -- Tehkää muuten kuten tahdotte! mutta ei
sanaakaan Johannalle nyt! Muistakaa se!... sillä silloin _(Pyyhkäisee
kädellään.)_ katkaisen minä heti kaikki tuumat!... ymmärrättekö?
SAVELA
_(alistuvasti)_.
Saahan sitä odottaa ... eihän Johannallakaan vielä ikää liiaksi ole,
että tuo odotuksesta pahenisi.
MAILIISA
_(Johannalle)_.
Johanna! Siellä sinäkin vaan seisot. Olisi sinun pitänyt ymmärtää edes
vieraille kahviakin tuoda.
SAVELA
_(Johannalle)_.
Johanna, odota vähän! Kuule sinä tyttö ... kummanko ennemmin valitset:
_(Osoittaa käsillään.)_ pivon täydeltä ... näin, vai tyhjää kuivalta?
_(Pyyhkäsee kädellään.)_
JOHANNA.
Joko te taas!
SAVELA.
Sano, sano suoraani ... kummanko otat?
JOHANNA.
No!... pivon täydeltä sitte.
SAVELA
_(voitonriemuisena)_.
Sen minä arvasin!... _(Vilkaisee Mailiisaan.)_ Arvasin kuin arvasinkin!
_(Johannalle)_ Sinä olet järkevä tyttö ... tiesinhän sen.
JOHANNA.
Mutta mitä te sillä oikeastaan tarkoitatte?
MAILIISA.
Älä siinä turhia kysele! Joudu tuomaan kahvia!
SAVELA.
Ei, ei vielä! _(Asettuu Johannan eteen, katselee häntä.)_ Kuule nyt,
Johanna! Sinä olet ... järkevä tyttö! Ajattele nyt asiaa siksi kunnes
taas palaan ... ja koeta arvata... _(Nipistää Johannaa leuasta.)_ Sinä
et ole niinkään tuhma ... koeta arvata!
JOHANNA
_(väistää hämillään)_.
Liian vaikeata ... en minä osaa...
SAVELA.
Koeta, koeta!... hyvästi nyt! _(Kättelee Johannaa.)_ ... Kysyn sitte
ensi kerralla. -- _(Mailiisalle, ojentaen kätensä)_ Hyvästi taas täksi
kertaa!... ja muistakaa neuvoni!
MAILIISA.
Kovinpa kiireelliseksi te, Savela, olettekin tullut! Hetihän tässä jo
tulee kahvikin, odottakaahan nyt vähäisen!
SAVELA.
Minä teidän kahvistanne viis'!... se karaa vatsaan. Juon tuosta lasini
tyhjiin. _(Juo.)_ Ah!... tämä vasta poikaa on! -- _(Jaakolle, kättelee)_
Hyvästi, Hallan poika! pitää takoa!... niin kauan kuin rauta on kuuma...
JAAKO.
Mitä te sillä tarkoitatte?
SAVELA
_(vilkauttaa silmää, yskiskelee merkitsevästi, menee ovelle; kääntyy
vielä, Mailiisalle)_.
Olin vähällä unohtaa sanoa, että minulla nyt onkin sellainen tamma, joka
pystyy vetämään vertoja vaikka teidän Punille.
MAILIISA.
Se on valhe, se!
SAVELA.
Tulkaa katsomaan, ellette muuten usko! Hevonen on ... ja hyvä! Ostin sen
tuonaan markkinoilta. On sillä näköä, jos on kokoakin... Vie se Punista
voiton.
MAILIISA.
Sen minä tahtoisin nähdä!... Vai voiton Punista? sellainen markkinakoni!
Kunpa ei vaan olisi pattia koivessa!
SAVELA.
Markkinakoniko?... Ei niinkään! -- Tulkaa katsomaan, tulkaa katsomaan
niin saatte nähdä.
MAILIISA.
Mennään vaan! -- _(Ovessa, kääntyy)_ Etkö sinäkin, Jaako, tule mukaan?
_(Savela menee.)_
JAAKO.
En välitä hänen hevosistaan.
MAILIISA
_(Johannalle)_.
Toimita sinä sillä aikaa kahvit! _(Menee.)_
JAAKO
_(Johannalle)_.
Johanna, älä mene!... En tiedä, saanko enää tänään puhella kanssasi ...
näin kahden.
JONANNA
_(arasti)_.
Mutta kyllä vaan minun täytyy...
JAAKO.
Odota, Johanna, vähäsen vaan ... saat sitte mennä. _(Tarttuu Johannan
käteen.)_ Johanna ... sinä tiedät, miksi tänään tulin tänne...? -- Sinä
tiedät sen?
JOHANNA
_(ujosti)_.
Tiedän...
JAAKO.
En aikonut vielä tänään puhua sinulle ... mutta minä en voi lähteä
täältä ennen kuin minulla on jokin varmuus sinusta ... siitä, miten sinä
ajattelet ja tunnet... En voi jättää sitä enää tuonnemmaksi! Se tekisi
oloni yhtä puolinaiseksi ja epämääräiseksi kuin mitä se nyt viime
viikkoina on ollut. -- _(Liikutettuna)_ Johanna ... voitko...? tahdotko
tulla minulle?... vaimokseni, Johanna...?
JOHANNA
_(katsoo liikutettuna ylös)_.
Minä tahdon...
* JAAKO.
Uskallatko sinä uskoa itsesi minulle ... koko elämäksesi, Johanna...?
* JOHANNA
_(ojentaa molemmat kätensä, vakuutuksella)_.
Uskallan ... sillä minä luotan sinuun, Jaako.
* JAAKO
_(sydämellisesti)_.
Johanna!... Jumala suokoon, että ansaitsisin sinun luottamuksesi.
* JOHANNA
_(herkästi)_.
Jaako...
JAAKO.
Johanna!... Tiedätkö mikä riemu valtaa mieleni! Johanna, rakkaani!...
Tahtoisin viedä sinut mukanani nyt heti, kotiini Hallaan! -- Sillä
tulethan sinä sinne?... Hallaan, Johanna?
JOHANNA.
Tulenhan minä ... _(Ujosti hymyillen)_ jos sinä vaan tahdot...
JAAKO.
Minäkö tahdon?... Tahdonhan minä, sitä juuri tahdonkin, tyttöseni! -- Ja
sinä opit pitämään Hallaa kotinasi...? tulet sinne mukautumaan...?
JOHANNA.
Kyllä varmaankin!
JAAKO
_(kietoo kätensä suojelevasti Johannan ympärille)_.
Johanna, ... sinä minun omani ... miten armas sinä olet! -- Tule,
Johanna!... Käykäämme tuonne _(Osoittaa)_ pitkin laineilevaa niityn
viertä ... tuonne koivujen siimekseen! Siellä istumme nuorelle
nurmikolle ja kerromme toinen toisillemme itsestämme ja elämästämme ...
suunnittelemme tulevaa, yhteistä elämäämme omassa kodissa, Hallassa...
Tule, Johanna ... sinne, missä luonto yhtyy oman rintamme riemuun ...
tule!
JOHANNA
_(vastustaen)_.
Ei, ei.. Jaako, ei!... Joku saattaisi nähdä!
JAAKO.
Antaa heidän nähdä!... Mitä me muista! Me kaksi, me riitämme
toisillemme. Tule nyt vaan! Täällä sisällä tuntuu liian ahtaalta.
JOHANNA.
Jaako ... älä! Laske minut!... Minä en uskalla, en!
JAAKO.
Pelkäätkö sinä? Ei sinun tarvitse huolehtia! Kyllä minä ne asiat
selvitän... Jo tänään pyydän minä sinua äidiltäsi.
JOHANNA
_(sävähtää)_.
Ei, ei!... Se ei saa tapahtua, ei saa! Ei millään muotoa.
JAAKO
_(rauhoittaen)_.
Johanna, tyynny! -- _(Vakavasti)_ Kuule nyt, Johanna, mitä sanon: Sinun
täytyy luottaa minuun, Johanna ... täydellisesti!... Ja minä selvitän
kaikki, ettei satu mitään väärinkäsityksiä ja ikävyyksiä ... ymmärrätkö?
JOHANNA
_(rukoilevasti)_.
Jaako ... ei vielä ... ei nyt ... ei tänään vielä...
JAAKO.
Minun täytyy, ... Johanna.
JOHANNA.
Jaako ... minä rukoilen sinua ... ei tänään vielä. Katso, tämä kaikki
tuli minulle niin äkkiä ... niin odottamatta. Ja nyt minä tahtoisin
saada rauhassa, häiriintymättä muistella tätä päivää...
JAAKO
_(hellästi)_.
Oma, pieni kultani...
JOHANNA
_(pyytäen)_.
Jaako ... odota vielä jonkun aikaa...
JAAKO
_(hellästi)_.
Minä odotan ... koska niin tahdot. -- Mutta kuule, Johanna! Älä anna
minun kauan odottaa...! Minä tulen kaipaamaan sinua paljon... Minä
tarvitsen sinua ... taloni odottaa emäntää ... minä odotan sinua,
Johanna!
MAILIISA
_(ääni ulkoa)_.
Ja sitte ajamme kilpaa!... Olkoon menneeksi!... Ja Puni vie voiton ...
sen saatte nähdä!
JOHANNA
_(pelästyen)_.
Hyvä Jumala!... Hän voisi huomata jotain..
JAAKO.
Älä pelkää ... osaan minä peitellä.
JOHANNA.
Jaako... _(Juoksee ulos, Jaako käy edestakaisin.)_
MAILIISA
_(sisään)_.
Ei se niin hullumpi hevonen ollutkaan!... Oli sitä Savelaa taas
onnestanut noissa kaupoissa. Mutta eipä vaan sanonut, paljonko oli
maksanut ... se vanha kettu!... Sellainen irvihammas koko mies!...
Tekisi mieleni ravistaa sitä oikein aika tavalla ... senkin siunattu
veijari, savisorkka! sanon vieläkin.
JAAKO
_(hymähtäen, kevyesti)_.
Mitenkä Savela sinut noin on vihoittanut?
MAILIISA
_(harmistuneena)_.
Eikö vaan tuo mies iske hampaitaan joka asiaan ... väännä ja käännä!
että lopulta ei tiedä, irvisteleekö tuo, vai puhuuko tosissaan. --
_(Hyvillään)_ Mutta sainpa sentään sitä taas pistetyksi kerrankin, sain
kuin sainkin! _(Nauraen)_ Haukuin sen tamman pahanpäiväisesti ja kehasin
meidän Punia, ja se sitä näytti harmivan! Enemmän olisi vielä tarvinnut!
JAAKO
_(huvitettuna)_.
Kylläpä sinä osaat! -- _(Kevyesti)_ Voi meitä mies parkoja! Mikä meidät
lopulta perii?
MAILIISA
_(keimaillen)_.
Kiusaus ... ja lankeemus...!
JAAKO
Sitte ei auta muu kuin pako.
MAILIISA
_(riemuiten)_.
Liian myöhäistä, liian myöhäistä! -- Annoin jo riisua oriisi valjaista
ja viedä talliin.
JAAKO.
Siinäkö kiusaus?
MAILIISA.
Niin!... ja lankeemus seuraa: sillä nyt sinä jäät tänne!...
JAAKO.
Minä alistun.
MAILIISA
_(asettuu Jaakon eteen, aistillisesti)_.
Ja saat viettää täällä koko päivän ja illan ... ja yön... Tuonne
peräkamariin saat sinä mennä nukkumaan ... sinne, ellet pelkää
tonttuja... Niitä voi sattua näin juhannusöinä ... ja silloin ...
saattaa käydä kuinka tahansa...
JAAKO
_(väistää, kiusaantuneena)_.
Kyllä minun sittenkin vaan on lähdettävä kotiin.
MAILIISA.
Pelkäätkö, vai...? -- Sinä pelkäät...! _(Nauraa.)_ -- Mutta äskenhän
sinä juuri lupasit jäädä tänne! Oletpa sinä oikukas! Tuskin olet taloon
päässyt, niin yks' kaks' taas heti matkaan!... ja vielä juhannuspäivänä.
-- E- -ei! Ei sinua nyt täältä päästetä! Et sinä Sillankorvasta niin
vähillä suoriudu, tiedä se!
JAAKO
_(puoliksi itsekseen)_.
Jo tuli mutka matkaan!
MAILIISA
_(toimeliaasti)_.
Ja tänään katselemme kaikki pellot ja niityt, käymme tuonne takamaille
asti. Saatpa nähdä, miten siellä vielä on paljon alaa, minkä voisi ottaa
pelloksi, jos niin mielii. -- Niin, Jaako!... Saat kerrankin nähdä,
miltä Sillankorva keskikesällä näyttää! -- Mutta eikö jo ala tuo
kahvikin kuulua? Missä ne taas kuhnailevat? _(Huutaa ovesta.)_ Hei,
hei!... väki hoi!... Tuokaa nyt jo se kahvi!
KOLMAS NÄYTÖS.
_Juhannuksen jälkeinen päivä. Vaihteleva sää: milloin kirkas
auringonpaiste, milloin taas pilveilee. Tupa sama kuin ensimäisessä;
koivunoksilla lehditettynä juhannukseksi (lehviä ikkunan- ja
ovenpielissä ja orsista riippumassa sekä hienoksi hakattua katajanhakoa
siroteltuna pitkin lattiaa)_.
JOHANNA
_(liikkuu levottomana tuvassa, menee ikkunaan, katsoo ulos)_.
Ei ketään kuulu... Missä Kreetakin mahtaa oleskella? _(Kääntyy.)_ ** En
saa missään rauhaa ... välistä olen niin levoton ... ja minut valtaa
kauhea pelko... Mutta sitte taas ... voin istua samassa paikassa hetken
toisensa jälkeen ... tunnen itseni niin iloiseksi ... tai en
iloiseksikaan ... mieleni on kuin hartaassa rukouksessa ... toivon,
toivon ... ja tunnen itsessäni kuin täytyisi minun silloin tulla
paremmaksi ihmiseksi. **
JAAKO
_(nopeasti oikealta)_.
Johanna! Viimeinkin löydän sinut täältä! _(Tarttuu Johannaan,
kiihkeästi.)_ Johanna, tiedätkö sinä, mitä olet tehnyt minulle?
JOHANNA.
Jaako ... älä, älä...
JAAKO
_(jatkaa)_.
Sinä olet karttanut minua, paennut minua, Johanna! En koko eiliseen,
pitkään iltapäivään, enkä tänään ole saanut nähdä sinua, saati sitte
puhua kanssasi. Jos olisin voinut aavistaa tämän, en olisi sittenkään
vaan jäänyt tänne.
* JOHANNA.
Jaako ... enhän minä voinut...
* JAAKO
_(jatkaa)_.
Olin toivonut, että sentään joskus olisin saanut hetken puhella kanssasi
... tai ainakin saanut katsella sinua...
JOHANNA.
Luuletko sinä ... että minä enää sen jälkeen, mitä eilen tapahtui
välillämme, välinpitämättömänä olisin voinut olla mukana siinä ... ilman
että jokainen heti koko olostani olisi päässyt salaisuutemme perille.
JAAKO.
En tullut sitä ajatelleeksi. -- _(Kiusaantuneena)_ Mutta minua tämä on
kiusannut!... Monasti olen jo ollut vähällä menettää malttini. En voi
sietää enää kauempaa tätä menoa, en jaksa enää teeskennellä, enkä tahdo
antaa aihetta kiusalliseen väärinymmärrykseen. -- Tuolla olen nyt
juossut pellot ja niityt, aitat ja navetat... Minun on täytynyt koettaa
keksiä jotain vastaukseksi, samalla kuin ajatukseni ovat olleet aivan
toisaalla ... sinun luonasi täällä. -- Näin ei voi jatkua kauemmin, ei
saa! Meidän täytyy ilmaista välimme!... käsitäthän sen?
JOHANNA.
Jaako, minä en uskalla ... minua niin peloittaa...
JAAKO.
Sinun täytyy koettaa voittaa tuo pelkosi. Johanna!... sinun täytyy! Muu
ei auta.
JOHANNA.
Odotetaan vielä! Jaako, minä pyydän sinua: Odotetaan vielä...
JAAKO.
Se ei käy laatuun! Minun täytyisi silloin yhä vaan ylläpitää tätä
kiusallista asemaa, kierrellä ja kaarrella. Ei! en voi enää kauempaa!...
se on minulle vasten luontoa. -- Olen aina tottunut käymään asioihin
suoraan käsiksi. Miksi nyt kulkisin kiertoteitä siinä, mikä koskee
lähimmin minua itseäni kuin mikään muu aiemmin? -- * Istu tähän
viereeni, että saan sinulle puhua... Johanna, meidän kahden välillä ei
saa olla mitään salattua ... ymmärrätkö? *
* JOHANNA.
Niin ... meidän täytyy luottaa toisiimme.
JAAKO.
Luottaa ja uskoa toisiimme... Johanna! -- No, niin! Kuten tiedät jätti
isäukko minulle talon viime syksynä... Eihän emännätön talo pitkälle
riitä!... ja niinpä aloin minäkin katsoa emäntää talooni. Siinä mielessä
satuin tänne Sillankorvaankin ... sinä tiedät?
* JOHANNA.
Niin...
* JAAKO
_(jatkaa)_.
No niin! Äitisi antoi minun ymmärtää, ettei hän jätä taloaan, eikä aio
asettua vieraaseen oloon... Niin aloin epäröidä... Silloin satuit sinä
tielleni... Näin koko olentosi armaan sulon... En muistanut enää
ajatella yksinomaan vaan taloa ... minulle selkeni aivan kuin itsestään,
että sinä!... juuri sinä olit se ihminen, jota minä tarvitsin ja
kaipasin itseäni varten.
* JOHANNA
_(liikutettuna)_.
Jaako! sinä...
* JAAKO.
Enkä minä nyt enää osaa ajatella oloani ilman sinua, Johanna! Ja jos
minun nyt vielä epämääräisesti täytyisi jättää sinut tänne, nousee koko
luontoni sitä vastaan.
* JOHANNA.
Jaako ... meidän täytyy mukautua siihen vielä toistaiseksi...
JAAKO
_(keskeyttää)_.
Johanna, sinun pitäisi toki käsittää...
* JOHANNA.
Anna, kun ensin selitän. Näes ... olen siksi vielä nuorikin, etten
senkään vuoksi vielä tahtoisi ilmaista väliämme... Tahtoisin säilyttää
sen vielä toistaiseksi ... meidän kahden yhteisenä salaisuutena. Se
ikäänkuin liittäisi minut lujemmin sinuun...
* JAAKO
_(hellästi)_.
Voi sinua...
JOHANNA
_(pyytäen)_.
Jaako ... anna minun vielä olla näin ... niinkuin ennenkin... -- Minulla
ei nyt ole rohkeutta... Sitte myöhemmin vasta, kun itse olen saanut
tuntea ja kokea, mitä ero sinusta merkitsee...
JAAKO.
Johanna, luuletko sitte uskaltavasi...?
JOHANNA.
Kyllä varmaankin! Luulen, että kaipaus ja ero piankin antavat minulle
tarvittavan uskalluksen ja rohkeuden kestämään mitkä vastukset
tahansa... Luota siihen!
KREETA
_(sisään, Jaako ja Johanna ponnahtavat ylös)_.
Täälläkö sinä oletkin, Johanna? Tapani kysyi sinua, olisi...
_(Hämmentyen)_ Ja isäntä...? En ymmärrä...
JOHANNA
_(rientää Kreetan luo, peittää käsillä hänen silmänsä)_.
Ei teidän mitään tarvitsekaan ymmärtää ... eikä liioin nähdäkään ...
mutta jotain te sentään saatte kuulla ... jotain hyvin ihmeellistä.
KREETA
_(irroittaa itsensä)_.
Älä siinä tyttö taas vehkeile! -- Mitä sinä tarkoitat...?
JOHANNA
_(Jaakolle)_.
Kreetalle me sen kerromme ... mutta ei muille!... ei kenellekään!
KREETA.
Minkä sitte...? sanohan!
JOHANNA.
Katsokaa, Kreeta, me ... _(Katsahtaa Jaakoon.)_ ei! en osaa sanoa!
JAAKO.
No, autanko minä?
* KREETA.
Ihan minä jo alan pelätä...
JAAKO.
Eihän tässä toki mitään pelkäämistä ole. -- No, Johanna...?
JOHANNA.
Niin, nähkää ... me pidämme toisistamme... Kreeta!
* KREETA.
Kutka...? _(Katsoo pelästyneenä toisesta toiseen.)_ Hyvä Jumala!...
Sanokaahan nyt!... Keitä sinä tarkoitat?
* JOHANNA
_(kärsimättömästi)_.
No, me ... tietysti!
JAAKO
_(tarttuen Johannan käteen)_.
Me kaksi ... minä ja Johanna.
JOHANNA.
Niin, Jaako ja minä!
KREETA
_(säikähtäen)_.
Jesus siunatkoon! _(Vaipuu penkille istumaan.)_ Ettehän vaan tee pilaa
minusta?
JOHANNA
_(nauraa heleästi)_.
Mutta Kreeta...! Tehän vasta...
JAAKO
_(hymyillen)_.
Uskokaa te vaan! -- Kyllä me pidämme toisistamme. Eikö totta, Johanna?
JOHANNA
_(vakuuttaen)_.
Aivan totta, Kreeta!... ihan totisen totta.
KREETA
_(huokaillen)_.
Että näin piti tapahtuman... Voi taivaan herra! -- Mitä sanoo emäntä...?
JOHANNA.
Voi, se on kauheata...!
TAPANI
_(sisään)_.
Siinä sinä oletkin, Johanna! -- Nyt on pyhät ohi, eikä sinua enää estä
rippikoulukaan, eikä muukaan... Lähdemmekö nyt orivarsaa
jalottelemaan?... _(Odottaa.)_ No, tuletko sinä?
* JOHANNA
_(neuvottomana)_.
Enhän minä nyt...
* TAPANI.
Tule nyt vaan vähän ulos maailmalle tuulettumaan! Sinä oletkin muuten
ollut vähän nyrpeällä tuulella nyt viime aikoina. Lähde nyt vaan mukana
pois täältä kotinurkista, täällä sitä vaan myrtyy ja happanee.
JOHANNA
_(katsahtaa Jaakoon)_.
Ei minua haluta...
TAPANI
_(houkutellen)_.
Ajetaan oikein aika kyytiä! niin että tomu pilvenä takana sauhuaa. Saat
itse ajaakin, mennen tullen ... sen minä lupaan. No, tuletko, vai?
KREETA.
Älä sinä Johannaa siinä kärty! On hänellä parempaakin ajattelemista kuin
kaarestaa hevosilla ympäri lääniä.
TAPANI
_(leikillä)_.
Vai parempaa ajattelemista!... ja Johannalla...? -- Jopa jo! kun ei ole
vielä edes sulhasistakaan tietoa!
KREETA.
Kukapa tietää senkään taata ... eivät taida nekään niin kaukana olla.
JAAKO
_(katsahtaa Johannaan, joka nyökäyttää myöntäen; reippaasti Tapanille)_.
Niinkuin ei olekaan! -- Nähkää, Tapani! Johanna on minun morsiameni.
TAPANI
_(tapaillen sanoja)_.
Mi... mitä?... Sinun morsiamesi...?
JAAKO.
Niin juuri.
TAPANI.
Ja Johanna...! Johannako...?
JAAKO.
Juuri Johanna ... eikä kukaan muu!... ymmärrättekö?
KREETA.
Usko sinä vaan!... vaikka se uskomattomalta kuuluu.
TAPANI
_(matalaan)_.
En olisi minä tällaista voinut ajatella...
* KREETA.
Voi lapsi parat teitänne! Teidän olisi toki aiemmin pitänyt ymmärtää ...
ettei tällaista...
* JOHANNA.
Eihän sille itse mitään voi ... eihän sitä tiedä itsekään...
* JAAKO.
Eihän sellaista osaa ajatella, ennenkuin vasta jälkeenpäin.
KREETA
_(huokaa)_.
Mitä tästä lopulta tulee? -- Ja emäntä...! Hän oli niin varma asiastaan.
Ja nyt...
TAPANI
_(raskaasti)_.
Niin, Mailiisa ... ja talo...
JOHANNA
_(hätääntyen)_.
Voi, voi!... en ymmärrä mitään enää...
KREETA
_(juhlallisesti)_.
Se on Jumalan sormi: Jumala kurittaa emäntää teidän kauttanne. Ihmisen
täytyy nöyrtyä ... muuten hän saa rangaistuksensa.
JAAKO
_(Johannalle)_.
Kuule Johanna, mene sinä tuonne salin puoleen... Minun täytyy puhua
Tapanin ja Kreetan kanssa. Saattaisi vielä äitisikin tulla ja yllättää
meidät yhdessä.
JOHANNA
_(säikähtyen)_.
Hyvä Jumala...!
KREETA
_(pelästyen)_.
Niin, emäntä saattaa tulla minä hetkenä tahansa! -- Kyllä minä asetun
tuonne ikkunaan tarkkaamaan. _(Istuutuu penkille ikkunan pieleen.)_
JOHANNA
_(Kreetalle)_.
Tehkää niin. -- _(Jaakolle, levottomana.)_ Ja koska sinä sitte
lähdet...?
JAAKO.
En tiedä vielä ... mutta sitä ennen täytyy minun vielä saada puhua
kanssasi, Johanna?
JOHANNA.
Kyllä Kreeta sen parhaiten osaa sovittaa!
JAAKO.
No hyvä! -- Mene sinä nyt vaan ... ja älä ole huolissasi. Mene nyt!
JOHANNA
_(hymyillen, keventyneenä)_.
Menenhän minä... _(Menee oikealle.)_
JAAKO
_(päättävästi)_.
Minun täytyy tarkemmin neuvotella kanssanne, Tapani ja Kreeta. -- Te
tunnette parhaiten olosuhteet täällä, ja voitte siis sanoa, mitä meidän
nyt on tehtävä?
TAPANI
_(Jaakolle)_.
Jaa- - -a! Sen minä sanon: Oletpa sinä pistänyt pääsi kiperään paikkaan!
Sillä tiedä!... Mailiisan kanssa ei ole leikkimistä.
KREETA.
Niin ... jos emäntä suuttuu...
TAPANI.
Ja tämä juttu hänet vasta suututtaa, jos mikään!... Sinusta on hän ollut
varma ja nyt sinä käännytkin tyttäreen...! Se tulee saamaan hänet
raivoihinsa!
JAAKO.
Mutta eihän Mailiisa kuitenkaan olisi jättänyt Sillankorvaa!... Ja mitä
minä Hallassa sellaisella emännällä tekisin?
TAPANI
_(suuttuneena)_.
No, se sinun olisi pitänyt jo aiemmin ymmärtää! -- Ei suinkaan Mailiisa
Sillankorvasta lähde!... se on selvä.
JAAKO.
Se ei sattunut mieleenikään...
TAPANI.
Ei ... ei suinkaan! -- Ja nyt jää Sillankorva isännättä ... jää
perijättä! -- Ajattele sinä, mitä vahinkoa olet saanut aikaan!
JAAKO.
Mitä se minuun kuuluu! Tahdon Johannan vaimokseni ... enkä muuta mitään.
TAPANI
_(pitkään)_.
Vai ei muu sinua liikuta...? -- No!... Et tule sitäkään saamaan, mitä
tavoittelet. Se on varma, se!
JAAKO
_(yllätettynä)_.
Voisiko hän kieltää Johannan minulta...? Niin pitkälle hän ei sentään
voi mennä...
KREETA
_(huoaten)_.
Ei sitä tiedä...
TAPANI.
Ja mikä hänet estäisi?
JAAKO
_(kiivaasti)_.
Minä estän! Sillä ellen saa Johannaa hyvällä, otan minä hänet kuitenkin
... kaikista vastuksista huolimatta! Vien väkipakolla, ellei muu auta!
KREETA.
Siunaa ja varjele!
TAPANI.
Johanna on vielä alaikäinen ... muista se! Jos Mailiisa kieltää
suostumuksensa, et sinä mahda siihen mitään.
JAAKO
_(kuohuksissa)_.
Hän voi siis kieltää...? Kuinka meidän silloin käy...? -- Ei, ei! Hän ei
voi, hän ei saa estää meitä! Hänen täytyy myöntyä, hänen täytyy!
KREETA
_(lähestyen)_.
Ette saa noin kiivastua, isäntä! Älkää tehkö mitään ajattelemattomia!...
Älkää ärsyttäkö emäntää!... hän vaan siitä yltyy ja kovenee. --
_(Huoaten.)_ Ja Johanna parka saa lisää kärsimistä...
JAAKO
_(säikähtäen)_.
Johanna...? Saattaisiko hänelle tapahtua jotain? tohtisiko Mailiisa...?
TAPANI.
Jos häntä vastustetaan, joutuu hän suunniltaan ... ja silloin saattaa
hän tehdä mitä tahansa.
JAAKO.
Hyvä Jumala! -- Mikä sitte on neuvona?... Sanokaa!
KREETA.
Olkaa varovainen!... ja hillitkää mielenne, isäntä. Johannan tähden minä
rukoilen teitä: Olkaa varuillanne! -- Teidän täytyy odottaa... Se on
ainoa keino! uskokaa minua.
TAPANI
_(vakuuttaen)_.
Niin! se on ainoa keino. -- Minä tunnen Mailiisan ... ja voin vakuuttaa
sinulle: Tässä ei ole muuta neuvona kuin odottaa.
JAAKO
_(raskaasti)_.
Hyvä Jumala!... miten me sen voimme kestää...?
TAPANI.
Anna sinä Mailiisan ensin pettyä odotuksessaan ja itse alkaa epäillä
asiaansa... Sitte myöhemmin vasta voit sinä päästä toiveittesi perille.
JAAKO
_(istuu penkillä, pää käden varassa, raskaasti)_.
Odottaa ... odottaa ... ties' kuinka kauan... Eikä toivoa mitään...
KREETA
_(Jaakolle)_.
Turvatkaa Jumalaan! Hän voi kääntää kaiken hyväksi. -- _(Kääntyy,
huokaa.)_ Lapsi parat!... Minun sydämeni on niin kipeä heidän
tähtensä...
TAPANI
_(raskaasti huoaten)_.
Ja minun sydämeni talon tähden...
** KREETA.
Niinkuin sillä nyt joku hätä olisi?... talolla!
TAPANI.
Talo tässä onkin kysymyksessä ... juuri talo! Minne se nyt joutuu?...
minne? Sano se, jos tiedät!
** KREETA.
Sinä ... ja sinun talosi...!
** TAPANI.
Et sinä sellaisia ymmärrä! Et ole sinä Sillankorvan maalta peräisin.
** KREETA.
Kuten sinä...!
** TAPANI.
Vieraasta tulit ... vieraaseen voisit vieläkin mennä, jos niiksi tulee.
** KREETA.
Jos Johanna lähtee talosta ... seuraan minä häntä.
TAPANI
_(ylenkatseella)_.
** Arvasinhan tuon! -- _(Raskaasti, tuijottaen eteensä.)_ Mutta talo...!
** Ei mene Mailiisa naimisiin tämän erän jälkeen ... ja Johannakin
joutuu vieraaseen... Kaikki on hukassa ... kaikki! _(Menee.)_
JAAKO
Kreeta! minun täytyy vielä saada tavata Johannaa ennen kuin lähden. En
uskalla nyt ... olen liika kuohuksissa ja masentunut ... peloittaisin
hänet vaan tarpeettomasti. Koettakaa sovittaa niin, että saan puhella
hänen kanssaan häiriintymättä. _(Aikoo mennä.)_
KREETA
_(toimeliaasti)_.
Kyllä!... kyllä minä sovitan! Olkaa te, isäntä, vaan levollinen.
MAILIISA
_(sisään)_.
Kas! täällä sinä, Jaako, oletkin! Käväsin jo tallissakin katsomassa, kun
puhuit siellä pistäytyväsi.
JAAKO
_(peitellen mielenliikutustaan)_.
Jo minä hetki sitten tulin sieltä.
MAILIISA
_(innoissaan)_.
No, eikö ollutkin vaan kaunis ruis tuolla meidän riihivainiossa?
JAAKO
_(hajamielisesti)_.
Kaunis oli... _(Menee ikkunaan.)_
MAILIISA
_(katsoo pitkään Jaakoon)_.
Eipä tunnu se sinua sen enempää huvittavan.
JAAKO
_(väkinäisesti)_.
Kaunista oli tosiaan ... sopii sitä kehua. Ei Hallassa ainakaan tänä
vuonna sellaista tule. -- _(Katselee ulos.)_ Yhä vaan taivas synkkenee
... taitaa nousta oikein kova ilma.
KREETA
_(katsoo ulos, huokaa)_.
Synkältä näyttää ... ja uhkaavalta... Mutta Jumala antaa taas kirkkaan
päivänsä paistaa, kun me häneen turvaamme.
MAILIISA.
Mitä tekin siinä höpisette...!
JAAKO.
Täytyy tästä jo kotiin lähtöäkin ajatella...
MAILIISA.
Vai kotiin lähtöä?... että viitsit puhellakaan!
JAAKO.
Täytyisi ehtiä ennen sadetta ... ettei pahasti kastuisi.
MAILIISA.
No, kyllä siihen muukin neuvo keksitään... Jos pelkäät sateesta
pahenevasi, silloin on sinun parasta jäädä tänne pahan ilman pitoon.
* JAAKO.