kaksi ikkunaa, joiden välissä peili ja laskupöytä, tuoleja molemmin
puolin, kulmissa pienet ympyriäiset pöydät; @vasemmalla@ kaksi ovea,
taaempi salin porstuaan, edempi tupakamariin, niiden välissä iso muuri
suurine uuninpelleineen, edempänä pienempi pöytä oven pielessä, tuoli
kummallakin sivulla; @oikealla@ kaksi ovea salin peräkamareihin, niiden
välissä pitkä puusohva, tuoli kummallakin sivulla, edessä pöytä ja
lattiaryijy, peili seinällä sohvan yläpuolella; @keskellä@ salia
vierekkäin kaksi keinutuolia ryijymattoineen. Kalusto kellahtava; laesta
riippuu kynttiläkruunu; lattialla suuriraitaiset karvamatot. Pitkin
uunin reunaa katajanoksia, edessä hiekalla täytetty sylkylaatikko. --
Näyttämö tyhjä._
* JOHANNA
_(ääni vasemmalta)_.
Tulkaa nyt vaan, Kreeta!... tulkaa! _(Sisään, vetäen Kreetaa mukanaan.)_
* KREETA
_(vastustellen)_.
Päästä irti, tyttö!
JOHANNA.
Nyt ei auta vastaan haraaminen ... ei ollenkaan! Tulkaa nyt vaan!
KREETA.
Älähän nyt, Johanna!
JOHANNA.
Minä en laske teitä, e-en!... Teidän täytyy... _(Vetää Kreetan etualalle
ja painaa keinutuoliin istumaan.)_ Ja tuohon te istutte!... Kas noin.
KREETA
_(arastellen)_.
Mitenkä minä sentään... _(Yrittää nousta.)_ Ajattele, jos nyt emäntä
sattuisi tulemaan...
JOHANNA
_(painaa hänet takaisin)_.
Te istutte!... sanon minä. -- Tänään me emme pelkää emäntiä, emmekä
liioin muitakaan... Tänään me emme tyydykään tuvan nurkassa
kyyköttämään... Sillä tämä päivä ei olekaan mikään tavallinen
juhlapäivä.
KREETA.
Mitä sinä nyt... Johanna?
JOHANNA
_(jatkaa)_.
Sillä tänään olen minä vihdoinkin julkisesti ja lopullisesti otettu
aika-ihmisten kirjoihin... Täytyyhän nyt kaiken muuttua!
KREETA.
Älä sinä ylöttömiä kuvittele!
JOHANNA.
Pidän vaan kiinni oikeuksistani!... Tahdon olla ja elää mukana, minä
kuten muutkin. Ja jo tänään minä alotan ... siirryn tuonne peräkamariin.
Sen minä teen.
KREETA.
Siunatkoon sinua, Johanna!... Kaikkea sinulle pistääkin päähän!
JOHANNA.
No, en suinkaan minä koko ikääni teidänkään kanssanne tuolla tuvassa
nuku!... On se lapsellista järkeä! -- Kaikilla muillakin talontyttärillä
on oma kamarinsa salin perällä ... miksi ei sitte minulla?
* KREETA.
Mutta mitä sanoo emäntä?... Oletko sitä ajatellut?... Emäntä ei tule
sallimaan mitään muutoksia.
* JOHANNA.
Emäntä ja emäntä!... Aina vaan pitäisi tehdä niinkuin hän määrää...
Mutta minäpä en aiokaan enää alistua siihen, minä! On minulla jo siksi
paljon ikää ja järkeä, että osaan minä itsekin pitää huolta itsestäni.
** KREETA.
Älähän nyt taas hätäile, Johanna!... ehdithän sinä vielä... Odota vielä
jonkun aikaa...
JOHANNA.
No, sitte minä myös saan koko ikäni odottaa! -- Luuletteko te, että
tästä muuten mitään lähtee, ellei itse eteensä katso. Tuolla saan minä
kauniisti istua kädet ristissä tuvan nurkassa ... saan kuin saankin.
** KREETA.
Mutta kun emäntä ei tule suostumaan, ... niin minkä sinä sitte voit?
Pahoitat vaan mielesi turhan takia.
** JOHANNA.
Minä en kysykään lupaa!... Teen vaan kuin teen, hän saa tyytyä siihen...
Sanokoon sitte, mitä sanoo. Ja kun kerran kuitenkin on alotettava, niin
alan jo tänään ... ei se asia viivyttelemisistä viisastu!
KREETA.
Kuule nyt, Johanna!... Minä varoitan sinua, älä sinä ärsytä emäntää!...
Hän ei siedä vastustusta. -- Jätä sinä nuo tuollaiset hankkeet siksi
kunnes emäntä on ehtinyt naimisiin. Sitte saat mielin määrin tehdä niin
kuin ikinä tahdot, en minä ainakaan sinua silloin kiellä.
JOHANNA.
Pyh!... Ja te luulette, että noista »naimisista» todella tulee jotakin
valmista? Sitä minä en ainakaan usko.
KREETA.
Mikä siinä sitte olisi esteenä?... Ei kai Hallan isäntä sitä kauppaa nyt
enää lahota?... Eikö vaan tulle tänäänkin taas tänne?
JOHANNA
_(jännittyneenä)_.
Luuletteko niin?
KREETA.
Tulee kuin tuleekin taas tänään ... tuolla kirkollakin äsken näin
isännän puheissa meidän emännän kanssa... Muhkea pari kerrankin!... Eikö
vaan olekin? -- Niin kääntyivät ihmiset kirkollakin katsomaan ... *
huomasitko sinäkin, Johanna? -- _(Johanna hypistelee hermostuneesti
kaulaketjujaan.)_ No, mitä sinä siinä mykkänä seisot kuin puukuva?
* JOHANNA
_(yksikantaan, liikahtamatta)_.
Kuuntelen vaan...
* KREETA
_(säikähtyen)_.
Kuuntelet?... _(Kiiruhtaa ikkunaan.)_ Joko ne nyt tulevat? _(Avaa
ikkunan.)_ Ja minä kun en tähtää mitään, vaikka kuinka korviani
heristän... Mahdoit sinä sentään erehtyä?... aivan varmaan erehdyit. --
Tuossa syreenitkin ikkunan alla lemahtavat... Mikä ihana Jumalan päivä
tänään!... On kuin koko luomakunta yhtyisi hartaaseen rukoukseen ja
ylistäisi Luojansa kiitosta. -- ** _(Sulkee ikkunan, palaa etualalle.)_
Oli niin juhlallista kirkossakin ... ja rovasti puhui niin kauniisti
rippilapsille: »Muista Herraa sinun nuoruudessasi...» _(Pyyhkii
silmiään.)_ Ja minä ajattelin sinua, Johanna... Muistin miten olen sinua
katsonut pienestä pitäen, kantanut sylissäni, leikkinyt kanssasi... Voi,
voi niitäkin aikoja!... Ja että sinäkin nyt olet täysi-ihminen,
Johanna!... _(Huokaa.)_ niin ne vuodet vierivät!... Nyt on sinullekin
tämä elämä alkanut! _(Johanna purskahtaa itkuun.)_ Lapsikulta!... mikä
sinun on?... Sanohan toki!... Johanna? **
** JOHANNA.
Minun on niin vaikeata olla ... niin vaikeata... Olen niin yksin... Ei
kukaan välitä minusta ... ei kukaan...
** KREETA
_(lohdutellen)_.
Mitä sinä turhia itket, Johanna?... enkö minäkin sinusta välitä?
Johanna, lapseni!... älähän nyt!... Välitänhän minä ... niinhän sinä
olet kuin oma lapseni.
** JOHANNA.
Niin te, Kreeta ... mutta te olettekin ainoa.
** KREETA.
Voi sinua!... Välittäähän Tapanikin ... ja kyllä emäntäkin välittää
omalla tavallaan.
** JOHANNA.
Ei välitä ... eikä ole koskaan välittänyt! Olin hänelle kiusaksi, kun
olin pieni... Nyt olen taas tiellä tultuani suureksi. Se tuntuu
katkeralta!
** KREETA
_(innokkaasti)_.
Mitä sinä sellaisia puhelet!... Saithan juuri vanhan emäntä-vainaan
kultakäädyt ja sormuksen sait ... että eikö vaan emäntäkin välitä?
** JOHANNA.
Antoihan emäntä ... kun tapa niin vaatii...
** KREETA.
Sinun parastasi emäntä aina tarkoittaa, vaikk'et sinä sitä ymmärrä...
Olet siksi vielä liian nuori ja kokematon. -- Muuten ... on sinullakin
omat oikkusi. Aina sinä vastustat emäntää. Olisit nytkin saanut ajaa
yhdessä emännän kanssa kirkolle tänään... Onko tuokin nyt soveliasta,
että sinä yhä vielä kuljet yhdessä tällaisten vanhain kanssa kuin minä
ja Tapani?... Saisit jo viimeinkin tottua siihen, ettet enää ole mikään
lapsi.
** JOHANNA.
Sitähän samaa minä tässä olen koettanut teille selvitellä... Mutta siitä
te, Kreeta, ette ole ollut tietävinänne.
KREETA.
** Älä siinä viisastele! ** -- Mutta ihme ja kumma, ettei emäntää jo
kuulu kotiin... _(Tähystelee ikkunassa.)_ On varmaan pistäytynyt
kirkkokahville jonnekin. * -- Se minua vaan ihmetyttää, ettei aiemmin
ole pistetty kuulutuksiin -- nyt juhannukseksi jo viimeistäänkin -- ei
ole kihloja käyty ostamassa, eikä muutakaan... Mitä siinä nyt enää
pitkittämistä? Talo kummallakin valmiina odottamassa ... ja ikäihmisiä
molemmat.
JOHANNA
_(tiukasti)_.
Ei Jaako vielä mikään vanha ole.
KREETA.
Emäntää minä tarkoitinkin... Mutta saadaanpa nähdä, kumpi talo tästä
kylmille jätetään..? Sillä ei suinkaan meidän emäntä Sillankorvasta
luovu!.. _(Kolinaa ulkoa)_ Herra jesta!... nyt ne tulevat! _(Kiiruhtaa
ikkunaan.)_
* JOHANNA
_(juoksee katsomaan, jännittyneenä)_.
Tuleeko hän?...
* KREETA
_(ikkunassa)_.
Siunaa ja varjele! Se se vasta on ajoa!... Täyttä kyytiä tallin oven
eteen ja hevonen aivan yltänään vaahdossa... Yksinkö emäntä tulikin?...
Vaan eipä!... _(Kolinaa)_ Siinä Hallan nuori isäntä jälessä.
JOHANNA
_(tarttuen Kreetaa käsivarteen)_.
Kreeta!... hän tuli sittenkin!
KREETA.
* Ja hevonen likomärkänä!... Kunpa ei vaan olisi kilpaa ajettu?...
Pahalta näyttää. * -- Tule nyt Johanna nopeasti ennen kuin ehtivät
sisään!... Ettei vaan olisi kahvikin jäähtynyt!
JOHANNA
_(päättävästi)_.
Minä jään tänne.
KREETA.
Mitä tekoa sinulla täällä?... Et ole muuta kuin haitaksi vaan!
_(Hätäillen)_ Jo tulevat!... Älä siinä enää viivyttele! _(Ääniä ulkoa)_
Täytyy mennä, että edes kirkkokahvit saavat. _(Menee.)_
* JOHANNA
_(kuuntelee jännittyneenä)_.
Nyt tulevat!... Minua niin peloittaa... _(Juoksee oikealle kamarin
ovelle.)_ Ei!... minähän lupasin hänelle ... parempi sentään odottaa
täällä salin puolella... En rohkenisi sitte enää tulla sisään _(Asettuu
muurin varjoon.)_ Kuinka sydämeni lyö ... minua niin peloittaa...
_(Äkkiä päättävästi.)_ Mutta nyt minun on alettava! nyt tai ei koskaan.
MAILIISA
_(silkkipuvussa, suuri silkkihuivi hartioilla, pienempi päässä;
sormuksia molemmissa käsissä, rannerengas ja riippuvat korvarenkaat,
suuri kultainen rintasolki, paksut pitkät kultakäädyt kolmeen kertaan
kaulan ympäri sekä ohuemmat pitkät kultaiset kellonperät. Ääni
porstuasta, sitte sisään Jaakon kanssa)_.
Sen minä jo edeltä arvasin, ettei sinun oriisi meidän Punille vertoja
vedä. Jälelle jäi kuin jäikin!
JAAKO.
Kylläpä sinä hevosen kulkemaan saat.
MAILIISA
_(pysyttelee taustalla, ei huomaa Johannaa, riisuu huivejaan)_.
Kyllä hevonen aina tuntee, kuka ohjaksissa istuu...
JAAKO
_(hajamielisesti)_.
Niin, siinä sitä miestä kysytään.
MAILIISA
_(nauraen)_.
Eipä taida aina mies riittääkään, ... koska akkaväki voiton vie.
JAAKO.
Ei, jumaliste, mies saa laskea ohjaksia käsistään!... Hukka hänet
silloin perii.
MAILIISA.
Se perii, joka voittaa. -- Kyllä tuollainen ajo sentään tekee hyvää! --
_(Jaakolle.)_ Sainpa vaan sinut tulemaan mukana tänne ... sain kuin
sainkin!... vaikka niin yritit vastaan pistää.
JAAKO
_(on huomannut Johannan)_.
Ei olisi tänään oikein sopinut...
MAILIISA.
Ei asia nyt enää kaunistelemisista parane!... Ei maksa vaivaa
koettaakaan. -- Istu nyt tuonne keinumaan, menen katsomaan jotain suun
avaukseksi. _(Menee.)_
JAAKO
_(lähenee Johannaa, ojentaa kätensä)_.
Johanna!... hyvää päivää.
JOHANNA
_(arasti)_.
Hyvää päivää...
JAAKO.
En saanut sinulle edes hyvää päivää sanotuksi kirkolla... Näin sinut
kyllä vilaukselta, mutta sitte katositkin ihmisvilinään. Jäin sinua
odottamaan ... arvelin, että olisit tullut äitisi kanssa yhdessä.
JOHANNA
_(hymyilee ujosti)_.
Minä tulinkin Kreetan ja Tapanin kanssa.
JAAKO.
Niin äitisikin sitte minulle kertoi, kun ihmettelin, ettei sinua
kuulunut.
JOHANNA.
Minä käynkin aina kirkossa heidän kanssaan.
JAAKO
_(hymyillen)_.
He taitavatkin käydä siellä useammin?
JOHANNA
_(hymyilee)_.
Niinpä käyvät.
JAAKO
_(keventyneenä)_.
Sitä minäkin arvelin! -- Kuule Johanna, ethän ole suuttunut minulle
siitä, että tulin tänään tänne?
JOHANNA.
En ... kuinka minä siitä...?
JAAKO.
En olisi tahtonut tulla tänään tänne... En olisi tahtonut häiritä sinua
millään... Sinun mielesi kun tänään on kääntynyt niin kokonaan toisiin
asioihin. -- Olin toivonut tapaavani sinut kirkolla ... ja sitte kun en
tavannutkaan ja kun äitisikin vaatimalla vaati minua tulemaan tänne ...
niin lähdin sentään... Tahdoin taas nähdä sinut ... tahdoin puhua
kanssasi...
MAILIISA
_(ääni vasemmalta)_.
Tehkää vaan! -- Saa ... saa kyllä.
JOHANNA
_(sävähtää)_.
Emäntä tulee! _(Painaa käsillä poskiaan.)_
JAAKO
_(pyytäen)_.
Johanna!... älä mene!... muista lupaustasi!
JOHANNA
_(hätääntyneenä)_.
Ei!... ei nyt... _(Kiireesti oikealle.)_
MAILIISA
_(sisään, tarjottimella kaksi viinilasia, tarjoo Jaakolle)_.
Kilistetäänpä tässä nyt tervetuliaisiksi.
JAAKO
_(reippaasti)_.
Johannan kanssahan tänään oikeastaan pitäisi kilistää ... ja toivottaa
onnea.
MAILIISA.
Mitä turhia!... Ties', missä koko tyttö onkaan! Luuletko sinä, että
saisit hänet tänne tulemaan näkyville?... Ei kannata koettaa!... Niin on
ujo ja ihmisiä karttava tuo tyttö.
JAAKO.
Ei hän minusta niin kovin ujo ole ... hiukan arka vain. -- Äsken minä
juuri tervehdin häntä täällä.
MAILIISA.
Johannaako...? Ja sitte hän juoksi kiiruimman kaupalla matkoihinsa!
_(Nauraa.)_ Arvasinhan tuon.
JAAKO.
Ei niinkään! Tuonne hän meni kamariin... Menen kutsumaan hänet tänne.
_(Menee ovelle.)_
MAILIISA.
Älä turhia!... ei hän kuitenkaan tule!
JAAKO
_(Johannalle)_.
Johanna ... etkö tule tänne ... tänne saliin? _(Johanna tulee
päättäväisesti.)_
MAILIISA.
No, mihinkä minä nyt ristin vedän!
JAAKO
_(tarttuu lasiinsa)_.
Johanna ... tämän juon minä sinun onneksesi... Olkoon elämäsi kirkas ja
valoisa ... niin kuin tämä suvinen päivä... Onnea sinulle, Johanna!
JOHANNA
_(liikutettuna)_.
Kiitos... _(Ojentaa kätensä.)_
MAILIISA.
Lapsellisuuksia!... Eihän tuosta nyt kannata niin suurta kohua pitää. --
Tähän minä nyt jäin yksin laseineni... _(Johannalle)_ Mene, Johanna, ja
täytä Jaakon lasi!
JAAKO.
Riittäähän tämä. _(Johanna epäröi.)_
MAILIISA
_(Johannalle)_.
Tee kuin käskin! Tuo Jaakolle toinen lasi! _(Johanna vasemmalle. --
Jaakolle)_ Ei nyt mitään kursailua! sanon minä. Sillankorvassa tarjotaan
ja Sillankorvassa maistetaan!... muu ei auta.
JAAKO
_(leikillä)_.
Niinkö on talossa kova kuri?
MAILIISA.
Minne sitä ilman kuria pääsisi? Alas mäkeä luisuisivat talon asiat! Se
on kuultu ja nähty maailman sivu: joka kuritta kasvaa, se kunniatta
kuolee. _(Johanna sisään, tarjoo Jaakolle.)_
JAAKO.
Kiitos vaivasta, Johanna! _(Johanna laskee tarjottimen sivupöydälle, jää
saliin.)_
MAILIISA.
Maistetaan nyt!... Terve tuloa taloon!... _(Tarkoittavasti)_ Ja oikein
paljon onnea mukana...
JAAKO.
Onnea sinulle samoin! _(Kilistävät.)_
MAILIISA
_(odottaen)_.
Ja mitä muuta...?
JAAKO.
Siinähän sitä jo onkin kaikkea, mitä ihminen saattaa toivoa.
MAILIISA.
Tietysti ... kun se toivotus lähtee oikein sydämestä. -- Mutta istuhan
tuohon keinumaan ... siinä sujuu juttukin helpommin. _(Istuutuvat
kumpikin keinutuoliin.)_ Kas niin! -- _(Huomaa Johannan.)_ Mitä sinä
odotat?
JOHANNA
_(pelästyen)_.
En mitään... _(Aikoo mennä, mutta pysähtyykin päättävästi. Syrjään)_
Minä jään sittenkin vaan!
MAILIISA
_(Johannalle)_.
No!... mitä nyt?.... Vie tuo tarjotinkin pois tuosta. _(Johanna menee
vasemmalle.)_ -- _(Jaakolle maireasti.)_ No niin!... Mitä uutta sinne
Hallaan kuuluu?
JAAKO
_(on seurannut silmillään Johannaa, hajamielisesti)_.
Mitäkö kuuluu?... Eihän sinne mitään erikoista kuulu.
MAILIISA
_(tarkoittavasti)_.
Eikö kuulu?... Vai ei sinne Hallaan mitään kuulu? _(Johanna sisään,
istuutuu syrjään, kuuntelee jännittyneenä.)_
JAAKO
_(kuivasti)_.
Kaikki on siellä ennallaan.
MAILIISA
_(verkkaan)_.
Vai ennallaan...? Viimeksi sinä ... muistaakseni, valittelit, miten
kaikki siellä vielä oli niin puolinaista ja...
JAAKO
_(keskeyttäen)_.
Eihän kukaan taloaan koskaan valmiiksi saa.
MAILIISA
_(tarkoittavasti)_.
Sinä puhuitkin ... ellen sattunut väärin käsittämään ... jostain aivan
erikoisesta puutteesta...
JAAKO
_(lyhyesti)_.
Mikä ei tuntunut olevan sinun autettavissasi.
MAILIISA.
Kukapa tietää...? _(Hymähtäen)_ Mutta sinulla onkin kaikenlaisia
päähänpistoja ... aivan mahdottomia!
JAAKO
_(päättävästi)_.
Ei minun kannaltani.
MAILIISA
_(nauraa)_.
Kovin sinä oletkin nurjalla päällä tänään ... oikea jurottaja! En minä
suotta riitaa haasta! -- No?... mitenkä talonpito oikein sujuu ... noin
poikamieheltä? Osaatko sinä sitä emännän puolta silmällä pitää?
JAAKO
_(jurosti)_.
Eihän mies niistä asioista paljoakaan ymmärrä.
MAILIISA
_(nauraen)_.
No, se on tiettyä!... Ei toden totta ne miehet sellaisesta ymmärrä
yhtään mitään ... ei niin tippaakaan! Kyllä vaan akkaväki paremmin
pystyy miesten töihin. Sen minä sanon.
JAAKO.
Mahtaako niinkään?
MAILIISA.
Epäiletkö?... No, kyllä minä näytän sen toteen. Katsopa vaan tätä
Sillankorvaa!... Tässä on talo pysynyt pystyssä toistakymmentä vuotta
yksinomaan vaan akkaväen voimalla ja tarmolla ... vaikka sen itse
sanonkin.
JAAKO.
Tietäähän tuon sanomattakin! Onhan Sillankorvan Mailiisa tuttu kautta
monen pitäjän.
MAILIISA
_(hyvillään)_.
Jo sinä pistät kehumiseksi...
JAAKO
_(jatkaa)_.
Ja ihmekö tuo ... kun on ollut valta käskeä ja tehdä, kuten on
haluttanut. Toista on isä-ukon käskynalaisena elellä.
MAILIISA.
No, onhan sinullakin nyt jo ... oma tupa, oma lupa.
JAAKO.
Niin on ... mutta vasta syksystä asti. Ja kyllä oli jo aikakin ...
vihdoin viimeinkin! Sillä kun mies kerta on päässyt tähän ikään, ei
tyydykään enää isäukon selän takana nuhjustelemaan ... ei totta vie
tyydykään!
MAILIISA.
Onhan se toisaalta taas vapaata ja vaivatonta elämää ilman huolta ja
vastusta.
JAAKO
_(innokkaasti)_.
Tyhjää olemista se on! tarkoituksetonta vetelehtimistä ja joutavaa
ajankulutusta vaan ... ei mitään muuta. -- _(Suoristautuen)_ Ei!...
jotain omaa ihmisellä olla pitää!... joku työ, jolle voi omistautua ...
oma koti ja perhe, jonka eteen uurastaa ja tekee työtä... Silloin vasta
on elämällä joku tarkoitus ja päämäärä ... _(Verkkaan, puoliksi
itsekseen)_ jos sen sitte joskus saavuttaa...
MAILIISA
_(matalaan)_.
Etkö ole varma asiastasi?... Vieläkö sinä etsit...?
JAAKO
_(hillitysti)_.
En etsi enää ... vaan kaipaan ... ja odotan...
MAILIISA
_(kurkottautuu eteenpäin, puoliksi kuiskaten)_.
Toivon ... ettei sinun enää tarvitsisi kauan odottaa...
JAAKO
_(katsoo Johannaan)_.
Niin minäkin! _(Jännittynyt vaitiolo.)_
KREETA
_(sisään kiirehtien)_.
Tuolla Savelan isäntä äsken ajoi taloon.
MAILIISA.
Joko taas!
KREETA.
Menenkö vastaan ... ja sanon, ettei emäntä ole vielä tullut kotiin
kirkosta?
MAILIISA.
Ei kannata kieltää! Ei Savelaa niin helposti nenästä vedetä. Sillä on
hyvä vainu. -- _(Kreetalle)_ Antakaa te hänen tulla vaan.
KREETA.
Arvelin vaan ... että sattuisi sopimattomaan aikaan... _(Menee.)_
MAILIISA.
On sillä miehellä inttiä ja sisua!... ei ole entisistä milläänkään!
Saadaanpa nähdä, miten tuo itsensä tällä kertaa taas selvittää.
JAAKO.
Käykö Savela sitte useinkin talossa?
MAILIISA.
Minusta tarpeettoman usein ... ja aivan suotta! Olen sille kerran
toisensa jälkeen sanonut, ettei se kauppa kannata! Mutta ei ota tuo
vähistä välittääkseen ... vaikka viimeksi juuri tuli puolimiten
ulosajetuksi...
SAVELA
_(sisään)_.
Hyvää päivää taloon.
MAILIISA.
Päivää, päivää!
SAVELA
_(kättelee)_.
Hyvää juhannusta ja terveiset kirkosta...
MAILIISA.
Vai kirkosta?... Oletteko tekin tullut jumaliseksi, Savela?... Sitäpä en
olisi uskonut.
SAVELA.
Täytyy seurata aikaansa, emäntä!... _(Tervehtii Johannaa.)_ Täytyy
seurata aikaansa... Aika rientää ohitsemme, emäntä!... Aika rientää...
MAILIISA.
Tarttukaa kiinni, Savela!... paljon olette jo ehtinyt ... enemmän voitte
vielä ehtiä! -- _(Johannalle)_ Tuo Savelalle viiniä! _(Johanna menee.)_
SAVELA
_(nyökäyttää päätään merkitsevästi Johannan jälkeen)_.
Aika rientää ... aika rientää, emäntä!... Ei saa tuhlata hetkeäkään!
MAILIISA
_(kärsimättömästi)_.
Jättäkää jo tuo!... se on sitä vanhaa virttä.
SAVELA
_(pitkään)_
Vanhaako?... Erehdytte, emäntä!... Uusi on nuotti, vaikka ette vielä
tunne sanoja. _(Johanna sisään, tarjoaa Savelalle.)_
MAILIISA.
Antakaa sitte kuulua!
SAVELA
_(tarkastelee Johannaa)_.
Sinäpä vasta olet tullut soreaksi, Johanna! Niin minä mykistyin, kun
sinut kirkossa näin... Siinä on tyttöä, siinä!... Ihan vesi kielelle
valahtaa...
MAILIISA
_(syrjään)_.
Mitä metkuja sillä taas on mielessä?
JOHANNA
_(ujona, nauruaan pidätellen)_.
Sopii ottaa nyt, Savela!... Ei saa hullutella.
SAVELA.
No piru vie, hulluttelenko minä?... Sanokaa! _(Tarttuu Jaakoa
käsivarteen, vetäen lähemmäksi.)_ Sano sinä, Hallan poika, hulluttelenko
minä?... Katso nyt tuota tyttöä ja sano, hulluttelenko!... mitä?
JAAKO
_(lyhyesti)_.
Ei sellainen puhe ole tässä paikallaan.
JOHANNA
_(vakavasti)_.
Savela, ottakaa nyt!... Muuten lasken tuonne pöydälle.
SAVELA
_(ottaa lasin)_.
Suuri kiitos, tyttöseni! _(Maistaa, tunnustelee kielellään,
maiskauttelee.)_ Ohoh!... onpa se juukelin hyvää!... En sano muuta...
Ah! vielä tuo suussa mujottaa! -- Herran enkeleitä meistä varmaankin
tulisi, jos tällaisella iloliemellä joka päivä kurkkunsa viruttaisi...
Ei silloin enää maailmassa pahat kielet palpattelisi!
MAILIISA.
Ja te, Savela, olisitte puhdas ja viaton kuin äsken syntynyt lapsi ...
sillä ettehän te vähään tyytyisi!
SAVELA
_(kohottaa tyhjää lasiaan)_.
Kuule Johanna!... tuo minulle lasi lisää ... että pääsen vielä enemmän
siihen puhtauden ja viattomuuden makuun.
MAILIISA
_(nauraen)_.
Sitä te tosiaan kaipaattekin! -- _(Johannalle)_ Tuo Savelalle lisää.
JOHANNA.
Kyllä tuon. _(Menee.)_
SAVELA
_(Mailiisalle salavihkaa)_.
Siinä taisi äsken olla arka paikka...? _(nyökäyttää päätään Jaakoon,
merkitsevästi)_ vai kuinka?
MAILIISA.
On teillä teidän elkeenne! -- No, mitä teillä tänään oikeastaan on
korvan takana?
SAVELA.
Annan teille hyvän neuvon, joka ei maksa mitään.
MAILIISA.
Maksaako edes vaivan kuunnella?
JOHANNA
_(sisään, tarjoo Savelalle)_.
Tässä olisi lisää teille, Savela ... sopii ottaa!
SAVELA
_(Johannalle)_.
Kas, kas vaan! Pianpa sinä jouduitkin!... Näppärä emäntä sinusta tulee
... niin helkkarin näppärä! _(Johanna menee ikkunan luo, katselee
ulos.)_ -- Onneksenne, emäntä!... ja hyvän neuvoni menestykseksi! _(Juo,
laskee lasinsa pöydälle.)_
MAILIISA
_(oikaisten)_.
Niin ... ja halvan! muistakaa se! Miten kuuluu tuo hyvä ja halpa neuvo?
SAVELA
_(varjostaen kädellään, puoliksi kuiskaten)_.
Menkää naimisiin, emäntä!... mitä pikemmin, sen parempi.
MAILIISA
_(nauraen)_.
Siinäkö kaikki?... No, ei teidän totta tosiaan sitä varten olisi
kannattanut taloon vaivaantua... Pitäisi teidän se jo vanhastaankin
tietää. _(Jaako menee Johannan luo, puhelee silloin tällöin, Johanna
vastailee ujosti.)_
SAVELA
_(hymyilee viekkaasti)_.
Erehdytte, emäntä!... _(Torjuen)_ En ollenkaan ajatellut itseäni... Olen
vaatimaton, en kurota niin korkealle ... tyydyn vähempään... Tarkoitin
ainoastaan teidän parastanne, emäntä.
MAILIISA
_(huvitettuna)_.
Minunko parastani...? Miten vaatimaton te tänään olettekaan, Savela! Ja
minä kun olen luullut, että te... E-ei! minun täytyy todellakin muuttaa
ajatustani teistä ... ja jo tänä päivänä!
SAVELA
_(varoittaen)_.
Älkää kiirehtikö!... Voisitte vielä katua jälestäpäin... Totelkaa
neuvoani, ennen kuin se on liian myöhäistä!... _(Kohottaa sormensa.)_
Varokaa, emäntä!... jos nuorempi viedään ennen vanhempaa ... varokaa!
MAILIISA.
Johannako!... ja ennen minua...? _(Nauraa.)_ Oletteko hullu! _(Jaako
menee toiseen ikkunaan, katsoo milloin ulos, milloin Johannaan.)_
SAVELA.
Naurakaa te vaan, ... mutta viimeinen nauru on aina makein.
MAILIISA
_(yhä nauraen)_.
Vai Johanna!... ja kuka hänet sitte ottaisi...? tekö ehkä?
SAVELA
_(vakavasti)_.
Niin minä. Ellei joku toinen ehdi väliin.
MAILIISA
_(yllätettynä)_.
Tekö...?! jo te olette pähkähullu!... Tekö?... _(Nauraa rattoisasti
herkeämättä.)_ ja Johanna! -- _(Äkkiä vakavasti.)_ Mitä koiruutta tuo
taas on olevinaan?... Tämä menee jo liian pitkälle! Pilallakin on
rajansa.
SAVELA.
Enhän minä pilallani... Tarkoitin täyttä totta.
MAILIISA.
Tarkoititteko todellakin...?
SAVELA.
No, tietysti!... Tulin tänne pyytämään Johannaa.
MAILIISA
_(lyö käsiään yhteen)_.
Voi tätä matoista maailmaa! -- Jo te olette kadottanut järkenne!
SAVELA
_(torjuen)_.
En, en suinkaan!... Olen vain muuttanut mieltä.
MAILIISA
_(puoliksi itsekseen)_.
Siinä oli sittenkin koira kuopattuna...
SAVELA.
Antakaa Johanna minulle, emäntä!... Hän pääsee hyvään oloon ... suuren
talon emännäksi.
MAILIISA
_(ivallisesti)_.
No, sitä vartenko Savelaan nyt uutta asuinripiäkin rakennetaan?
SAVELA.
Ei ole sitte moittimisen varaa ... ei tarvitse Savelassa sitte enää
savikopeissa asua...!
MAILIISA.
Vai niin?... No, onneksi olkoon! -- Että Johannaa te...! Mutta tehän
sopisitte melkeinpä isoisäksi hänelle!... Ja lapsihan tuo vielä on ...
mitä hänestä naimisiin!
SAVELA.
En tahdo kiirehtiä... Voinhan odottaa siksi, että te, emäntä, itse ensin
olette viettänyt häitä. Senpä tähden tulinkin puhumaan asiasta suoraan
teille.
MAILIISA.
Parasta on, kun heitätte mielestänne nuo tuollaiset tuumat. Ei niistä
mitään synny! Ei Johanna sellaisia asioita vielä ajattelekaan.
SAVELA.
Älkää olko siitä niin varma!... Antakaa, kun ensin saan puhua hänen
kanssaan.
MAILIISA
_(nopeasti)_.
Ei nyt!... _(Korjaten)_ Ei vielä ainakaan. Sitä minä en salli, en
missään tapauksessa!
SAVELA.
Niin, niin ... ymmärtäähän tuon!... Mutta sitte myöhemmin?
MAILIISA.
Hän vaan tulee nauramaan teille vasten naamaa.
SAVELA.