Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and PG Distributed
Proofreaders.
SILLANKORVAN EMÄNTÄ
NELINÄYTÖKSINEN NÄYTELMÄ
TAPAUS LÄNSI-SUOMALAISESSA TALONPOIKAISSUVUSSA
1860--1870-LUVULLA
Hilja Kilpi
Ensimmäisen kerran julkaissut
Werner Söderström Osakeyhtiö 1915
Esittämislupa pyydettävä.
(Seuranäyttämöt lunastavat esittämisoikeuden lähettämällä kustantajalle
10 mk. sekä sitoumuksen vähintäin 4 kpl. ostamisesta.)
HENKILÖT:
MAILIISA, Sillankorvan emäntä, 36-vuotias.
JOHANNA, hänen tyttärensä, 18-vuotias.
KREETA, vanha palvelija } Sillankorvassa
TAPANI, vanha vouti }
JAAKO, Hallan isäntä.
SAVELA, talollinen, leskimies.
Tapahtuu Sillankorvan talossa. Ensi näytös -- keväällä toukokuussa;
toinen ja kolmas -- juhannuksena ja sen jälkeisenä päivänä; neljäs
näytös -- syksyllä lokakuussa.
* Lyhennysmerkki seuranäytelmänä esitettäessä.
** Lyhennys kaikissa näyttämö-esityksissä.
ENSIMÄINEN NÄYTÖS.
_Kevätpäivä toukokuussa. Sillankorvan talo sijaitsee mäellä
(ohikulkijoita ei näy), alla viljava lakeus, luhdin sivu näkyy kappale
metsänrantaa ja taivasta. Talon avara tupa: @takaseinällä@ kaksi
ikkunaa, niiden välissä avoin astiahylly, alla kannelliset, istuttavat
puulaatikot, vasemmalla nurkassa suuri leivinuuni takkoineen, uunin
kupeella penkki, oikealla leveä kaappisänky astiakaapin takana; keskellä
@vasemmalla@ ovi tuvan porstuaan, oven pielessä pienempi seinäkaappi,
edempänä kangaspuut; @oikealla@ kaksi ovea, toinen salin porstuaan,
toinen tupakamariin, niiden välissä pitkä ruokapöytä penkkeineen ja
seinällä hylly raamattua ja virsikirjoja varten, edempänä kaappikello,
taampana sängyn vieressä vaatekirstu; etualalla leveä, kahden istuttava
keinutuoli. Seinät salvetuista hirsistä; lakea kannattaa kaksi tukevaa
syömäripuuta, joista ohuemmat leipäorret riippuvat; ulko-oven päällä
poikittaiset päreorret. Laesta riippuu olkikruunu._
_(Kreeta askartelee lieden ääressä.)_
TAPANI
_(sisään hetken perästä)_.
Kosimishommissako tuo Savelan Eetu tänne taas pyörähti, kun ruuna tuolla
tallin seinämällä seisoo? Eikö ole mielestään saanut jo kylliksi monia
rukkasia meidän Mailiisalta, kun mieli vaan uusia himoitsee? _(Istuutuu
penkille pöydän ääreen.)_
KREETA
_(kaataa kahvia ja tarjoo)_.
Porsaita tuo tällä kertaa sanoi tulleensa noutamaan ... että saisi
kerran oikein taattua lajia. Mutta eikö vaan tehnyt tikusta asiaa!
TAPANI
_(naurahtaa)_.
Vai porsaita! Kunpa nyt saisi talosta sellaiset helluntaiporsaat
läksijäisiksi, että ne toistenkin vielä muistaisi.
KREETA
_(yhtyen)_.
Jospa meidän emäntä hänet kerrankin rökittäisi!... niinkuin usein on
uhannut. On tuo Savela niin jumalaton puheessaankin, että oikein
kauhistuu.
TAPANI.
Sellaista se!... kun rengistä isäntämies paisuu ... ei tiedä enää päätä,
ei määrää ... luulee itsensä jo toisten talollisten veroiseksi ...
odottaa vaan, että onni hänet vielä potkasee Sillankorvankin isännäksi,
kuten aiemmin Savelan.
KREETA.
No, hänestä nyt ei ainakaan Sillankorvan isäntää tehdä, kun toisia
parempiakin on yltäkyllin tarjolla ... on niissä muissakin jo
valitsemisen varaa! -- _(Lähenee Tapania salaperäisen näköisenä.)_
Vaikka kyllä minä tiedän, kenenkä heistä emäntä ottaa...
TAPANI
_(kääntyy uteliaana)_.
No, kenenkä sitte?
MAILIISA
_(reippaasti sisään oikealta)_.
Kas vaan! Täällä se vanha pari taas kuhertelee! -- No, joko nyt
helluntaina vihdoinkin pudotetaan saarnatuolista?... vai kuinka!
KREETA.
Voi, voi teitä, emäntä! Mitä te taas!
TAPANI.
Itsestään hyvä ihminen asian arvaa!... Kunpa vaan et taittaisi omaa
jalkaasi, sinä!
KREETA.
Niin juuri! Te, emäntä, tässä olettekin pahimmassa vaarassa.
MAILIISA
_(osoittaa)_.
No, tuolta tuolla minä ainakin pidän varani. _(Harmistuneena.)_ Tuli
sekin taas tähän suutaan soittamaan, nyt istuu kiinni kuin takkiainen
... en pääse hänestä enää millään.
TAPANI.
Kyllä tuo mies minua niin sapettaa!... Potkun tarvitsisi ulos talosta!
MAILIISA
_(vilkkaasti)_.
No, kyllä minä tiedän! _(Hätäillen, puoliksi kuiskaten.)_ Joutuun nyt,
Tapani! Taluttakaa te Savelan hevonen tuohon kuistin eteen! huutakaa
mennessänne tytöille sinne navetan puoleen, että laittavat sen
porsaskorin kärryille!... ja niin on kaikki valmiina, ettei muuta kuin
... mars vaan!
KREETA
_(nauraen)_.
Osaattepa te, emäntä!
TAPANI
_(hieroo hyvillään käsiään)_.
No, sellaisen palveluksen minäkin sille miehelle teen!... vaikk'en
muuten hänen renkinään mieli olla. _(Savela sisään oikealta.)_ Siinä
paha, missä puhutaan! _(Aikoo lähteä.)_
SAVELA.
Heh, heh... Tapani! hyvää päivää! Minnekä sinulle niin kiire tuli?...
odotahan toki!
TAPANI
_(selin Savelaan, yli olkansa)_.
Isäntiä tässä vaan pitäisi palvella...
SAVELA
_(lähestyy)_.
Alan jo melkein unohtaa naamataulusikin, kun sinut niin harvoin näkee
siltä taholta. -- Vai pitäisi sinun isäntiä palvella... _(Taputtaa
Tapania olkapäälle.)_ Siinä sinä teet oikein, aivan oikein.
TAPANI
_(kääntyy äkkiä)_.
Älä pöyhistele siinä! taikka sinulle tulee liukas lähtö.
* MAILIISA.
Mitä te suotta Tapania härnäilette!
* SAVELA
_(Tapania kiusoitellen, muille)_.
Nähkääs ... tuo mies ei jaksa sulattaa sitä, että minusta on tullut
isäntämies ja talollinen.
* TAPANI.
Et näy itse sitä vielä sulattaneen, sinä! Renki sinä olet ollut ja
renkinä sinä myös pysyt!... ole sitte muuta olevinasi, mitä olet.
* MAILIISA
_(hyvillään)_.
On siinä Tapanissa miestä vielä!
SAVELA
_(ärsytellen)_.
Kismittääkö sinua, että olen päässyt eteenpäin maailmassa? häh ... että
nyt olen rikas mies? mitä ... että kuulun paikkakunnan suurimpiin ja
parhaimpiin talollisiin?
MAILIISA.
Ohoh sitä koppavuutta! Ei sitä niin vaan aitojen yli hypitä!... ei sitä
niin vaan unohdeta sukua ja syntyperää.
SAVELA
_(pitkään, venytellen)_.
Vai sukua ... ja syntyperää... No, äiti meillä kaikilla ainakin on
tunnettu ... isästä saattaa toisinaan olla hiukan epäilystä ... se on
totta! Mutta mitä sukuun tulee, niin emmekö me kaikki ole sukua
toisillemme?... koska meillä kaikilla kerran on yhteiset esivanhemmat ja
kaikkihan me olemme veljiä ja sisaria uskossa ... jos raamatun sana
paikkansa pitää.
KREETA.
Voi teitä jumalatonta, kun pilkkaatte Jumalan sanaa.
TAPANI
_(asettuu Savelan eteen, kiivaasti)_.
Tiedä sinä Savelan Eetu ja isäntä!... vaikka sinä olisit rikkiviisas ja
vaikka sinulla olisi kymmenen sellaista taloa kuin Savela, niin et sinä
silti iki maailmassa pääse näitten vanhojen kantasukujen rinnalle! Pysy
sinä vaan omassa nahassasi: Savelan Eetuna sinä elät! ja Savelan Eetuna
sinä myös kuolet!... Tiedä se! _(Menee nopeasti ulos.)_
SAVELA
_(huutaa Tapanin jälkeen)_.
Varo vaan, ettei sappesi puhkea!
MAILIISA.
Niin juuri!... suutari pysyköön lestissänsä!
SAVELA
_(laskien sormillaan)_.
No! lasketaanpa kerrankin!... Jos minulla on lesti ja osaan sitä
käyttää, niin olen suutari!.... No! jos minulla on talo, kuten nyt
Savela, niin olen tietysti talollinen!... Jos nyt ostan siihen
naapuritalon lisäksi -- kuten tässä viime syksynä juuri tein -- niin on
kai minusta silloin tullut suuri talollinen?... Vai mitä, emäntä?
MAILIISA.
Suuri...? _(Pilkallisesti.)_ Niin ... aivan uskomattoman suuri.
SAVELA
_(jatkaa)_.
No sitä minäkin!... Ja jos minulla sitäpaitsi vielä sattuu olemaan _(lyö
kädellä laskuaan)_ sievoinen summa rahaa lisäksi!... niin enkö silloin
ole -- niinkuin sanotaan -- rikas mies? häh!
MAILIISA.
Olette ... olette kai!
SAVELA
_(jatkaa)_.
Ja ihme ja kumma! ellen silloin ole yhtä hyvä kuin joku muukin?
MAILIISA
_(ivaten)_.
Teidän vertaistanne saa tosiaan etsiä!
SAVELA.
Sitä minäkin!... vaikk'en tietysti itse tahtonut itseäni kehua...
MAILIISA
_(nauraen)_.
Ette suinkaan!... sillä oma kehu haisee...
KREETA
_(nauraa)_.
Voi, voi sentään...
SAVELA.
Niin sanotaan... _(jatkaa)_ Ja minä voin siis tuoda Savelaan emännän,
mistä vaan haluan?
MAILIISA.
Kuka sellaisiin savikoppeihin lähtisi! Eihän Savelassa ole edes kunnon
asuinripiäkään?
SAVELA
_(hämmästyy)_.
Häh?... vai ei ole! -- No, rahalla saa!... saa vaikka komeamman kuin
Sillankorva.
MAILIISA.
Kelpaa Savelaan sitte emännäksi tulla!
SAVELA.
Niin, eikö totta!... No, sittenhän me olemme aivan samaa mieltä...?
Mehän olemme kuin luodut toisillemme... Mehän sovimme yhteen kuin vakka
ja kansi!
MAILIISA
_(nauraen)_.
Tai kuin kissa ja koira.
KREETA
_(nauraa)_.
Voi, voi tuota emäntää.
SAVELA.
Kyllä minä sovinnosta huolen pidän! -- Siis on asia sitä myöten selvä
... ja helluntaiksi me pistämme kuulutuksiin?
MAILIISA
_(torjuen)_.
Minä en lähde merta edemmäksi kalaan ... tyydyn siihen, mitä minulla on.
SAVELA.
No, sitte jätämme juhannukseen?
MAILIISA
_(suuttuen)_.
Jo riittää! ei sanaakaan enempää siitä asiasta! kuuletteko! _(Lyö
nyrkillä pivoonsa.)_ Ja sen minä sanon teille viimeisen kerran! ihan
viho viimeisen!... muistakaa se!
KREETA
_(on tavan takaa kurkistellut ikkunasta ulos)_.
Jo Tapani tulee!
SAVELA.
Nähkääs, emäntä!... muisti huononee aina vanhetessa, sanotaan ... ja kun
tuon minun muistini laita on muutenkin aina ollut vähän niin ja näin ...
niin en uskalla mennä mitään takaamaan ... * ja pyydän sentähden,
ettette, emäntä, pistäisi kovin pahaksenne, jos nyt minulle joskus
sattuisi pieni muistamattomuus * ...
TAPANI
_(ovella, vahingoniloisena)_.
Juhta odottaa isäntäänsä!
SAVELA
_(käännähtää, nopeasti)_.
Häh...?!
TAPANI.
Se kuopii maata tuossa kuistin edessä... Sillä näyttää olevan kiire
kotiin.
SAVELA.
Kas Tapani! sinähän se oletkin?... äänestä tunsin vielä! _(Lähenee
kaaressa, siristäen silmiään.)_ Annapa, kun kerrankin taas tarkastelen
naamatauluasi ... että tunnen sinut toistenkin, kun vastaan satut.
TAPANI.
Tarkastele sinä vaan!... en ole sellainen viurunaama kuin sinä.
SAVELA
_(toisille, tirskuen)_.
Ja minä kun luulin, että tuo mies oli saanut tauluunsa jotakin, mitä ei
kehdannut muille ihmisille näyttää...
MAILIISA.
Jättäkää nyt jo Tapani rauhaan!
TAPANI.
Laita itsesi matkaan! sinä Savelan Eetu ... taikka minä sivallan
ruunaasi kepillä selkään ja annan sen painaa alas mäkeä. Saat sitte
köpittää itse perässä, miten parhain pääset.
SAVELA
_(hätäillen)_.
Älä helkkarissa!
MAILIISA
_(ivaten)_.
Eihän teillä nyt toki niin kiire ole, Savela?
TAPANI
_(ovella, pitäen sitä auki)_.
Tuosta käy tie! Joudutko siitä, taikka minä... Siellä porsaasikin jo
kirkuvat.
SAVELA.
Mitä saakelia!... ovatko ne jo nälissään? vaikk'eivät vielä ole
talostakaan lähteneet!... Kos, kos, pikku kossuni! täytyy joutua
Savelaan... Kyllä Savelassa nassuille aina ruokaa riittää. Hyvästi!
MAILIISA.
Muistakaa jälkiänne, Savela!
SAVELA
_(ovella)_.
Täytyy pistää korvan taakse! _(Menee ulos.)_
MAILIISA.
On sillä miehellä aina sanat kielen päässä. _(Miettien.)_ Tuo Savela
voisi vielä tehdä minulle tepposet... Täytyy olla varuillaan.
TAPANI.
Senkin räkättirastas! Totta viimein lähdit!
KREETA
_(katselee ikkunasta)_.
Ja hyvällä kyydillä sittenkin!
MAILIISA
_(ikkunassa, huvitettuna)_.
Näyttää sille tie kelpaavan. Joko nyt viimeinkin otti muistaakseen...?
TAPANI
_(astuu painavin askelin)_.
Kuule nyt, Mailiisa! etkö jo ala saada kylliksesi tästä pelistä? Niinhän
tässä eletään kuin myllyssä: mies menee, toinen tulee... Edessä sinä
heille puhut mielin kielin, selän takana naurat ja ivaat.
MAILIISA
_(iloisesti)_.
Voinko minä sille mitään, että noilla kaikilla on niin kova halu päästä
Sillankorvan isännäksi!... No, tietäähän tuon!... pitäjän suurimpaan ja
parhaimpaan taloon. Enkä minä kuitenkaan voi ottaa heistä kuin yhden
ainoan.
TAPANI.
No, ottaisit sitte jo viimeinkin jonkun!... ennen kuin liiaksi joudut
ihmisten suuhun.
* MAILIISA.
Puhukoot, mitä puhuvat!... Minä en niistä välitä...
* TAPANI.
Niin, sinä!... mutta Johanna! Hän voi saada kuulla enemmän kuin olisi
tarpeen.
* MAILIISA.
Ei hän sellaisia ymmärrä!... lapsihan hän vielä on.
* KREETA.
Onhan Johanna jo kynttelistä yhdeksännellätoista.
* TAPANI.
Mikä lapsi!... siinä ijässä oli sinulla itselläsi jo mies ... ja taisi
olla lapsikin vielä lisäksi.
* MAILIISA.
Mutta Johannahan on pidetty erillään ... kaikesta sellaisesta.
TAPANI.
Luuletko sinä, että sinä maailman muutat noin vaan käden käänteessä? --
Tietää Johanna sen kuin muutkin ... onhan hän jo täysi-ihminen!... Voi
tässä hänelläkin alkaa sulhasia juosta yhtä hyvin kuin sinulla.
* KREETA.
Siunatkoon!... mitä sinä puhelet!
* MAILIISA
_(nauraa)_.
Vai Johannalla!... Kaikkea vielä! _(Nauraa.)_ Vai Johannalla?
* TAPANI.
Niinpä niin! juuri Johannalla... Varo sinä vaan itsesi, Mailiisa! ja
laita sinä omat asiasi valmiiksi ... niin kauan kuin aika vielä on
otollinen.
KREETA.
Niin juuri!... samaa sanon minäkin.
MAILIISA.
En suinkaan minä sikaa säkissä osta enää toista kertaa! Se kai teidän
pitäisi ymmärtää.
TAPANI.
Olisi sinulla jo pitänyt olla valitsemisen varaa.
KREETA.
_(salamyhkää)_.
Kyllä vaan meidän emännällä on jo omansa katsottuna...
MAILIISA.
Johan te, Kreeta, tiedätte enemmän kuin minä itse.
KREETA.
Sanonko minä?... kuka?... Hallan nuori isäntä!... eikä kukaan muu!
TAPANI
_(ilostuen)_.
Hallan Jaako!... Sepä vasta olisi!... Hänhän on jo vanhaa sukuakin
sinulle, Mailiisa.
MAILIISA.
Ja on nytkin käynyt täällä sukuloimassa...
KREETA.
Mikä ne kaikki sukuloimisetkaan tietää.
TAPANI.
No, silloinhan Sillankorva taas jää sukuun ... niin kuin pitääkin! ja
niin kuin ennenkin on ollut tapa. Sillä sukuahan tai jotain suvun sukua
ne Sillankorvan entiset haltijat aina ovat olleet toisilleen.
MAILIISA.
Niin ... ja juuri sentähden on suku säilynyt yhtenä, erillä muista ja
pysynyt niin varallisuudessa kuin arvossakin pitäjän ensimäisinä. --
Minun isälläni oli tapana sanoa: »Kun suku ja tavarat vaan sopivat
yhteen, sujuu muu kyllä itsestään.» Ja siinä hän oli oikeassa. Sillä
eivät ne pikku-oloista lähteneet sovellu tällaiseen suurempaan.
TAPANI.
Eivät ne sovellu! Ei sopinut Anttilan Jannekaan sinulle ... eikä liioin
tänne Sillankorvaankaan isännäksi.
KREETA
_(huokaa)_.
Ei sopinut isäntä-vainaa tänne ... liian oli pehmeä ja hyväluontoinen:
ei pahaa sanaa kenellekään sanonut.
* MAILIISA.
Lallu oli, kuin olikin!... ja joka on lallu, sitä kiitetään aina
hyväluontoiseksi... Pikkuoloissa kun on syntynyt ja kasvanut, on
luontokin sen mukaan. Ei ole sellaisesta suuren talon eläjäksi!
* KREETA.
Ei osannut isäntä-vainaa käskeä muita.
TAPANI.
Vieraana tuli ... vieraana myös pysyi Sillankorvalle koko elinikänsä.
MAILIISA
_(katkeruudella)_.
Ei ymmärtänyt talon tapoja eikä vaatimuksia! Tuolla eleli renkituvan
puolella kuin mikäkin renki: teki itse työtä, minkä teki, vaan ei
välittänyt väen töistä niin mitään. Kyllä sai kukin vetelehtiä ja
kuhnailla mielensä mukaan ... ei ollut katsojaa, ei käskijää! Oli sekin
isäntä!
TAPANI.
Ja niin olisi talo joutunut rappiolle, ellet sinä, Mailiisa, ajoissa
olisi talon ohjaksiin puuttunut.
MAILIISA
_(kiihtyen)_.
Minun täytyi puuttua asiain menoon ... minun täytyi! Voinko minä katsoa,
miten talo alkoi luisua alaspäin, tämä talo, minkä eteen vanhempani ovat
uurastaneet ja tehneet työtä ... tämä Sillankorva, missä suku on elänyt
polvesta polveen! Voinko minä välinpitämättömänä odottaa siksi kunnes
tämä suvun kantatalo, vuosikymmenien perintö, oli huvennut kuin tuhka
tuuleen ... vieraan ihmisen käden kautta. -- Ei!... totta totisesti! jos
minussa pisarakin sukuni verta virtaili, minä en voinut jäädä siinä vain
syrjästäkatsojaksi!... minun täytyi saada se ehkäistyksi!... niin kauan
kuin se vielä oli mahdollista.
TAPANI.
Ja sinä sen myös teit, Mailiisa!
MAILIISA.
Niin, minä sen myös tein. -- Sillä niin kuin minä tämän talon olen
saanut perinnöksi vanhemmiltani, niin olen minä sen myös jättävä
perintönä jälkeläisilleni. Ei vieraan käden pidä enää toista kertaa
Sillankorvaan koskeman niin kauan kuin minä elän!
TAPANI.
Mutta sinun jälkeesi?... kuinka käy talon silloin?...
MAILIISA.
Minunko jälkeeni...?
TAPANI.
Niin juuri! Sinullahan ei ole muita perillisiä kuin vain yksi tytär ...
ja hänet naidaan pian vieraaseen. Äläkä sinä luulottele, että vävysi,
joka oman talonsa eteen vuosikausia on tehnyt työtä, sitte enää tänne
kotiutuu... Ja niin voi talo joutua vieraalle.
MAILIISA
_(ponnella)_.
Niin ei saa tapahtua!... ei saa!
TAPANI.
Mutta niin on käyvä, ellet sinä vielä hanki talolle suoria perillisiä.
Sillä eivät ne tyttären miehet koskaan taloa niin pidä kuin omat pojat.
Sen olet itsekin saanut nähdä ja kokea.
MAILIISA.
Niin, sen olen minä karvaasti saanut kokea.
TAPANI.
...että laita sinä vaan itsesi uusiin naimisiin ... ja pian sittenkin!
KREETA.
Tuo oli kuin minun suustani!
TAPANI.
Et kai sinä tässä lesken sänkyä makaa koko ikääsi ... noin pulska ja
verevä ihminen kuin sinä, Mailiisa. ... Ei tuollaisia lennäkään joka
pojan syliin!
MAILIISA
_(iloisesti)_.
Osaattepa te, Tapani, mielistellä!... En olisi uskonutkaan! Mikä
tyttöjen narraaja te olettekaan nuorena ollut, kun minutkin nyt ihan
väkisin tahdotte naittaa. _(Asettuu kädet lanteilla Tapanin eteen.)_
Mutta sen sanon minä: Olisittepa te, Tapani, vaan paria kymmentä vuotta
nuorempi, kyllä olisitte helisemässä! teidät minä heti ottaisin ...
ottaisin kuin ottaisinkin! -- _(Lämmöllä.)_ Te, Tapani, olette vielä
sitä vanhaa juurta, eikä niitä miehiä kulekaan enää jokaisessa
housuparissa.
TAPANI
_(tekee lähtöä)_.
En viitsi kuunnella pilaa vakavasta asiasta. -- Sellaista se aina!...
kun akkaväen kanssa puheisiin joutuu!... niin jäävät työtkin rempalleen.
_(Menee.)_
MAILIISA
_(nauraa)_.
Jo Tapani taas livahti tiehensä! Ei ymmärrä pientä pilaa!... sellainen
yksivakaa jöröjukka. Onpa välistä hauska häntä hiukan kiusotella.
KREETA.
Kyllä minä sanon niin kuin Tapanikin: Naimisiin teidän, emäntä, tästä
täytyy mennä jo pian! ennen kuin Johanna tuosta paisuu liian suureksi.
Tulee taloon taas vakavampi henkikin, kun talo saa vakituisen isännän.
Ei täällä silloin enää kuka tahansa juoksentele.
MAILIISA.
Mitä te siinä hätäilette!... Eihän asia siitä viisastu.
KREETA.
Johannan vuoksi minä vaan sen soisin... Hän alkaa jo kaivata ikäistensä
seuraa...
MAILIISA.
Mistä te nyt tuollaisia päättelette?
KREETA.
Nähkää, emäntä! Johanna on nyt rippikoulussa saanut paljon uusia
tuttavia ... ja Anttilan tyttären kanssa he ovat oikein hyviä ystäviä...
MAILIISA
Vai Anttilan tyttären...? _(Päättävästi.)_ Ne tuttavuudet minä lopetan.
KREETA.
Mutta ... juoksihan Johanna aina isäntä-vainaankin mukana Anttilassa.
MAILIISA.
Juoskoon lapsena minkä juoksi! Nyt se ei enää käy laatuun! Ei sovi hänen
enää juoksennella pitkin kyliä kenen kanssa tahansa.
KREETA.
Mutta ovathan Anttilat isäntä-vainaan sisaruksia!... ihan läheisintä
sukua Johannalle.
MAILIISA.
Vaan ei minulle! Ja siitä sukulaisuudesta en minä tahdo tietää mitään!
ja siitä pesästä saa Johannakin tästä lähin pysyä erillään!... tietäkää
se!
KREETA.
Mutta otittehan te, emäntä, itsekin miehen siitä suvusta.
MAILIISA.
No, enkö ole sitä saanut kärsiä ja katua kyllikseni? -- Mutta ei siinä
myöhemmät katumiset enää auta!... ajoissa ne tiet ovat varottavat. Mutta
nuorena ei ymmärrä katsoa omaa parastaan ... lapsellinen on ja järjetön.
KREETA
_(huoaten)_.
Ei ihminen vielä nuorena ymmärrä varoa ja välttää maailman kiusauksia ja
viettelyksiä.
MAILIISA.
Sentähden pitääkin vanhempien jo ajoissa varoa, etteivät nuoret pääse
sekaantumaan sellaiseen, mitä sitte myöhemmin saavat katua.
KREETA.
Minkä sitä vanhemmatkaan voivat ... jos nuoria kerran oma luonto ja halu
siihen vetää.
MAILIISA.
Kyllä aina voi, kun vaan tahtoo!... Ja pitää voida! -- Olisivat minunkin
vanhempani vaan tiukemmin pitäneet minua silmällä tuossa ijässä, etten
olisi päässyt muitten kylän nuorten seuraan ... ei olisi minunkaan
käynyt niinkuin kävi ... eikä olisi ollut pakko ottaa heti ensimäistä,
joka tielle sattui.
KREETA.
Olivathan ne teidänkin vanhempanne naimistanne vastaan, mutta minkä
sille sitte enää voivat! Eihän voitu tällaisen talon ainoata tytärtä
jättää niineen ... ihmisten puheille alttiiksi.
MAILIISA.
Niin, ei voitu ... ei häpeänkään vuoksi!... Ja niin täytyi minun vaan
ottaa tuo mies, vaikk'en sitte enää olisi tahtonutkaan ... ja elää
yhdessä hänen kanssaan päivästä päivään, vuodesta vuoteen... Oli sekin
elämää! -- _(Huoahtaa.)_ Hyvä, että sekin joskus päättyi!... Saa nyt
tässä edes vapaana hengähtää.
KREETA
_(huojuttelee itseään, huokaa)_.
Niin, niin!... niin, niin!
MAILIISA.
Muistakaa te, Kreeta, minun sanani: Kokenut kaikki tietää, mutta...
KREETA
_(jatkaa)_.
...vaivainen kaikki kokee... Niin, niin!
MAILIISA.
Ja sentähden on parasta, ettei Johanna astele samoja jälkiä. Ei siitä
mitään hyvää kuitenkaan lähde.
* KREETA.
Mitenkä minä sen osaan hänelle selittääkään?
* MAILIISA.
Selittämisiä se nyt vielä kaipaa! Kun kerran jyrkästi kiellän ... saa se
riittää hänelle! Ei siinä auta muu kuin totella.
KREETA.
Käy niin sääliksi lapsi parkaa. Mitähän pahaa siinä olisi, vaikka nyt
joskus kävisikin Anttilassa? Ne ovat sentään kunnon ihmisiä.
MAILIISA.
Ei askeltakaan enää! sanon minä. Kerran jos käy, käy toistenkin... Ja
samaa seuraa ne ovat kaikki tyyni! Parasta kun ei pääse sinne käsin
ajattelemaankaan.
* KREETA.
Älkää olko niin tyly, emäntä!... Se koskee Johannaan, hänellä on hellä
luonto.
* MAILIISA.
Te, Kreeta, häntä aina lellittelette! On jo aika hänenkin tottua vähän
karskempaan komentoon ... tulee muuten samanlainen kuin isänsä...
KREETA
_(vakuuttaen)_.
Mutta kovuudella ei Johannan mieltä taivuteta!... Vaikk'en minä muita
maailman asioita niin ymmärräkään, niin Johannan minä tunnen ja tiedän
paremmin kuin te, emäntä!... niin äiti kuin olettekin... Minä olen
Johannan pienestä pitäen katsonut ... ja tiedän sanoa...
MAILIISA
_(lepytellen)_.
No, no, no, Kreeta!... antakaa nyt olla! Tehän hänelle olisittekin
paremmin sopinut äidiksi kuin minä.
KREETA
_(pyyhkii silmiään)_.
Voi, voi minuakin!... mitä te, emäntä, sellaista ... enhän toki minä!...
Johannan parasta minä vaan... -- _(Empien)_ Olisi sitä taas ... olisi
tuota...
MAILIISA.
Siinä sitä ollaan!... no, mitä teillä taas on sydämellä?
KREETA.
Enhän minä muuta... Olisi vaan jo aika alkaa ajatella sitä pukuakin
Johannalle ... hän kun nyt pääsee edeskin jo juhannuksena...
MAILIISA.
Mikä kiire sillä? ehtiihän tässä vielä! -- Olisi tuossa muuten vaikka
minun vanhempi musta silkkipukunikin...
KREETA.
...ettäkö Johannalle?... _(Lyö käsiään yhteen.)_
MAILIISA.
Sopisihan sitäkin koettaa ... ei menisi sekään haaskioon, eikä pitämättä
jäisi.
KREETA.
No, kyllä saa Johanna olla mielissään!
MAILIISA
_(sitoo huivia päähänsä)_.
Voi, voi sentään! miten ihmeessä aika joutuu... Pitäisi tästä vielä
ennen päivällistä ehtiä tuolla rajaniitylläkin käydä katsomassa, joko
joutikarja sinne voidaan laskea. -- _(Ovella.)_ Pitäkää nyt kahvi
kuumilla, että saan lämpimän tilkan vielä palatessani. _(Menee.)_
KREETA
_(katsoo hänen jälkeensä, huokaa)_.
Kyllä tulee tässä Johanna paralle vielä ahtaat olot... * Täytyy koettaa
peitellä niin paljon kuin suinkin ... muuten hän vielä alkaa tässä surra
ja murehtia * ...
JOHANNA
_(livahtaa sisälle)_.
Näin emännän menevän... Kreeta! puhuitteko siitä puvusta? mitä emäntä
sanoi?
KREETA.
Älähän nyt hätäile!
JOHANNA.
Taasko te sen unohditte?... niinkö!... vai kysyittekö, mitä?
KREETA.
Kysyinhän minä.
JOHANNA.
Ja mitä emäntä sanoi?
KREETA.
Ajattele, Johanna! nyt sinun kelpaa!... saat emännän mustan
silkkipuvun!... sen sinä saat!
JOHANNA
_(hypähtää ilosta)_.
Senkö saan!... voi, voi sentään!... Sepä vasta hauskaa!
KREETA.
Niin, näetkö nyt itsekin!... antaahan emäntä, kun vaan kysyy.
* JOHANNA.
Ajatelkaa, Kreeta! kun puen sen ylleni! Mahdan näyttää oikein hienolta
siinä ... ja niin suurelta ja vakavalta... On niin ihmeellistä tulla
oikein aikaihmiseksi! -- Kreeta! tiedättekö, missä se puku nyt on?...
vinnilläkö? Juoksenpa ottamaan sen alas ja koetan ylleni heti paikalla.
KREETA.
* Odotahan!... lapsi, odotahan! Älä nyt hätäile! Kuule nyt, Johanna! *
Olisi sinun itsesikin sopinut kysyä emännältä tuota pukua. Mitä
tuollainen kartteleminen on!
JOHANNA.
Mutta Kreeta, kun minä en voi!... en voi, vaikka kuinka koettaisin... *
Minä en saa sanaa suustani ... kieli on kuin kiinnijuotettu. Minä ihan
alan vavista, jos minun pitäisi pyytää emännältä jotakin, vaikka kuinka
pientä tahansa. * _(Istuutuu keinutuoliin.)_
KREETA.
Niin ... sinä tulet isääsi ... sama arka luonto sinulla kuin
isälläsikin. Ei ole sinussa äitisi verta!
JOHANNA.
Kukapa sen tietää, mitä minussa on?... ei ole sitä vielä oikein toden
teolla kysyttykään! -- Mutta emäntää minä pelkään. Kaikki hän osaa ...
kaikki hän tietää ja taitaa paremmin kuin muut ... ja kaiken täytyy
käydä juuri niin kuin hän tahtoo. Ei siitä mennä puoleen, eikä toiseen;
niin se on ja pysyy kuin laissa kirjoitettuna.
KREETA.
Ja ellei niin olisi, ei tämä talokaan olisi sitä, mitä se nyt on. Niin
on emäntä tätä vaalinut kuin silmäteräänsä.
JOHANNA.
Mutta täällä on ahdistavaa elää ... muitten, tarkoitan. Mahtoi isänkin
elämä täällä olla tuskallista kitumista emännän rinnalla!
KREETA.
Siunatkoon sinua, Johanna! Mistä sinä tuollaisia tiedät puhella...? kuka
sinulle on kertonut?
JOHANNA.
Olen sitä itse vaan välistä ajatellut. -- Muistan isän niin hyvin...
Olinhan minä jo iso tyttö, kun hän kuoli ... tuollainen hiljainen,
lempeä hän oli... Ja minä sain olla mukana tuolla renkituvassa, kun isä
siellä veisteli töitään ... sain juosta hänen mukanaan Anttilaankin ...
ja hän puheli kanssani paljon. En ollenkaan ymmärtänyt pelätä häntä
niinkuin emäntää... Oli jotain niin surullista hänessä... -- Kreeta!...
hänkin karttoi emäntää! sen huomasin... Mahtoi hänkin pelätä ... niin
kuin minä.
KREETA.
Et sinä niitä asioita ymmärrä! Jätä sinä tuollaiset puheet!... Lapsi
sinä vielä olet.
JOHANNA
_(hypähtää ylös, asettuu Kreetan eteen, kiihtyen)_.
Minä en enää ole mikään lapsi!... en ole. Täällä kotona minua on aina
tahdottu pitää kuin mitäkin lasta ikään erillä muista ikäisistäni
täys-ihmiseen asti. Ja se on emännän syy kaikki tyyni! Emäntä tahtoo
itse vielä käydä nuoresta. Sentähden ei hän kehtaa näyttää, että hänellä
jo on täysikasvuinen tytär -- tuntuisi itse niin vanhalta siinä rinnalla
-- ja sentähden on minut pidetty lapsen kirjoissa niin kauan kuin
suinkin! sentähden ei minua aiemmin ole päästetty rippikouluunkaan!
Siinä syy!... sanon sen kerrankin, että kuulette.
* KREETA.
Sinun omaa parastasi emäntä vaan onkin tarkoittanut.
* JONANNA.
Pyh! mitä vielä!... vai minun parastani!
KREETA.
Sitä et sinä ymmärrä vielä ennenkuin tulet suureksi ja olet itse vähän
elämää kokenut. Sitte vasta sinä ymmärrät, mikä tarkoitus sillä kaikella
on ollut. -- Saat olla kiitollinen ja iloinen, että sinulla on kaikki
niin kuin on.
* JOHANNA.
Vai iloinen?... kaikkea vielä! En voi enää olla iloinen niin kuin
ennen... _(Keinuu.)_ Ennen oli minulla aina hauskaa: juoksin pitkin
mäkiä, navetasta talliin, tallista navettaan... Elin täällä lehmien ja
hevosten, kanojen ja lampaitten parissa. Ja hauskaa minulla oli! Aika
kului ... eikä koskaan tullut ikävä! -- Nyt kun olen tullut suureksi, on
kaikki toisin kuin ennen... En olisi ehkä sitä itse niin huomannutkaan,
elleivät tytöt rippikoulussa olisi kaikenlaista puhelleet... Silloin
vasta näin, miten tietämätön ja lapsellinen minä itse olin... Oikein
minua alkoi hävettää.
* KREETA.
Sieltäkö tuo siis on alkuaan...? Kuuntele sinä heitä! Kaiken maailman
asioita rupattelevat niin kuin niistä jotain ymmärtäisivät.
* JOHANNA
_(jatkaa)_.
Ja sitte minä aloin ajatella oloani täällä kotona ... ja minun tuli
väliin niin vaikea olla, että oikein itketti...
KREETA.
Vai tuollaisia asioita sinä olet alkanut mielessäsi hautoa? Puhu sitte,
ettei sinulla enää ole hauskaa täällä ... tällaisten vanhojen kanssa
kuin minä ja Tapani.
JOHANNA.
Voi, voi teitänne, Kreeta!... mitä te puhuttekaan? -- Olette te sentään
mainio pari!... te Kreeta ja Tapani!... Ja sen minä sanon: ellei Kreetaa
ja Tapania talossa olisi, ei täällä kissakaan eläisi päivää kauempaa! --
Hei vaan! _(Tarttuu Kreetaan, pyörittää häntä.)_ Nyt me tanssimme!
tralla, lalla, lei! näin vaan!
KREETA
_(torjuen)_.
Laske irti sinä! Johanna!... ihan minä menen pyörälle päästäni! Vanhaa
ihmistä tuolla tavalla kiepsutat!... niin sinä olet ylötön taas.
JOHANNA.
Katsokaa, Kreeta! nyt olen iloinen taas. Taisinkin äsken olla vähän
pahalla tuulella. -- Ja nyt menen vinnille, haen sen silkkipuvun ja
koetan ylleni ... niin teen! -- _(Kolinaa)_ Mitä nyt!... vieraitako
tulee? _(Ikkunassa)_ Kreeta, Kreeta! tulkaa katsomaan! Sulhasmiehiä
siellä taas pihaan ajaa.
KREETA.
Kukahan sieltä nyt tulee? _(Kiiruhtaa ikkunaan, lyö käsiään yhteen.)_
Siunaa ja varjele! Hallan nuori isäntä... Ja emäntä kun lähti
rajaniitylle asti! Johanna! juokse nopeasti sanomaan! Ehkä tavoitat
emännän vielä tiellä!
JOHANNA.
Vai minä?... sitä en teekään.
KREETA.
Voi, voi sinua, Johanna! älä siinä ala niskoitella, lähde nyt!
JOHANNA
_(tiukasti)_.
E-en!... minä en mene. Juoskoon sulhasia, keitä juoksee! mutta minä en
ala heidän piikanansa olla. -- Ja nyt menen vinnille. Ja tuolle tuolla
en näytä silmiänikään!... en nyt, enkä vast'edeskään!
* KREETA.
Sopiiko tuollainen käytös suurelle tytölle? Jo sinun pitäisi oppia
vieraita vastustamaan ... ja sukulaisia erikoisesti.
* JOHANNA.
Vai sukulaisia...! Tuollaiset sukulaiset jätän minä teidän haltuunne! --
Ja nyt sitä mennään! _(Ärsytellen.)_ Ota hiiri hännästä kiinni!
_(Livahtaa ulos, pistää vielä päänsä ovesta sisään.)_ Pitäkää nyt ne
»sukulaiset» oikein hyvänä siellä! _(Menee oikealle.)_
KREETA.
Voi, voi tuota tyttöä!... en minä häntä enää osaa hillitä ... hän kasvaa
minulta jo sivu pään.
JAAKO
_(reippaasti sisään)_.
Hyvää päivää!
KREETA.
Jumal'antakoon! -- Käykää istumaan tänne peremmälle, isäntä!
* JAAKO.
Kreeta vaan täällä hääräilee, kuten ennenkin. -- Mitä sitä muuta taloon
kuuluu?
* KREETA.
Hyvinhän täällä on voitu ... terveyttäkin on Jumala suonut kaikille. --
Emäntäkin tästä sattui äsken lähtemään rajaniitylle asti... Panen heti
jonkun hakemaan! Kai te, isäntä, joudatte sen verran odottamaankin.
* JAAKO.
Kyllä minulla asiaa taloon riittää...
* KREETA
_(ymmärtävästi)_.
Sitä minäkin arvelin. _(Ovessa)_ Tuolla emäntä sentään jo tuleekin.
_(Menee.)_
JAAKO
_(nousee, hieroo käsiään hyvillään)_.
No, pian tästä sitte valmista tehdään!
MAILIISA
_(sisään, maireasti)_.
Kas vaan!... Jaako!
JAAKO.
Hyvää päivää!
MAILIISA.
Päivää päivää! _(Kättelevät.)_
JAAKO.
Terveiset Hallasta!
MAILIISA.
Kiitokset vaan! Terve tulemaan taloon! -- Yksinkö sinä tulit?
JAAKO.
Yksinpä vaan! -- Oli tässä muutakin asiaa pitäjään ... ja kuinka sattui,
pisti päähäni ajatus, että sopiihan sitä samalla poiketa
Sillankorvaankin sukuloimaan...
MAILIISA.
No, olipa hyvä, että edes matkalla sattui sellainen päähänpisto...
Muuten et olisi muistanutkaan...
JAAKO.
Enköhän sentään?
MAILIISA.
Kukapa tietää... _(Siirtää keinutuolia.)_ Istuhan nyt tuohon
kiikkumaankin! -- Parhaaseen aikaan sinä muuten osuitkin! Sillä ellen
olisi sattunut huomaamaan orittasi tallin luona, olisin lähtenyt
rajaniitylle asti ... ja ehkä et olisi malttanutkaan odottaa siksi
kunnes olisin palannut ... vai kuinka? Koska oli tämä tulokin niin nukan
päällä ollut...
JAAKO.
Eihän sitä heti takaisin pyörähdetä, vaikka joku mutka tielle sattuukin!
Nolo mies niin vähästä säikähtyy.
* MAILIISA.
Vai et ole sinä niitä miehiä? No, etpä juuri siltä näytäkään! Et
ainakaan nykyään enää.
* JAAKO.
Näytinkö ennen sitte?... niinhän sinä tarkoitit?
* MAILIISA.
Kaikkihan sitä potevat penikkatautia aikansa. -- Ja suoraan sanoen:
sinuakin se vaivasi vielä joku vuosi sitten... Mutta nyt on toisin...
* JAAKO
_(itsetietoisesti)_.
Se kai johtuu siitä, että nyt on oma jalka pöydän alla... Eikä olisi
niin kovin ihmeellistä, vaikka siitä jotain päältäkin päin näkyisi...
MAILIISA.
Niinkö...? No, miltä isäntänä olo muuten tuntuu?
JAAKO.
Sellaista puolinaistahan ... ja puutteellista se tietysti näin
yksinäisenä on.
MAILIISA.
Vai puolinaista ... ja puutteellista...? Eikä kuulu auttajaa? Vai eikö
ole käyty kuulemassakaan...?
JAAKO.
Ei vielä toistaiseksi!... Täytyi oikein kesken kiireitä kevättöitä
lähteä kuulemaan, että olisi edes joku tae vastaisen varalle...
MAILIISA.
Kukapa sen sittenkään niin varmaan tietää taata?
JAAKO.
Eiköhän sentään joku mahtaisi tietää?... joku sellainen kuin sinä,
Mailiisa.
* MAILIISA.
Minäkö...? Pitäisikö minun tuntea ja tietää kaikki sinun talosi puutteet
ja vajavaisuudet?
* JAAKO.
Etköhän sinä sentään?... jos tarkemmin ajattelisit.
MAILIISA.
Ei sovi huomata raiskaa toisen silmässä!... Pitää vaan nähdä malka
omassaan.
JAAKO
_(pitkään)_.
Vai niin!... Kiusaako sinunkin taloasi sitte joku puute?...
MAILIISA.
Ehkä!... Ei kuitenkaan sama!... mutta ehkä vastakkainen...
JAAKO.
No, silloinhan ne kaksi täydentävät toisensa!... sillä kahdesta
vastakkaisesta puolikkaastahan tulee kokonainen ... eikö totta?
MAILIISA.
Niinpä niin!... mutta ainoastaan yksi!... ja kummanko taloon?
JAAKO.
Minun talooni tietysti!
MAILIISA.
Sinunko taloosi...? Entä kuinka käy minun taloni silloin?
JAAKO.
Ei siitä suremista!... Onhan Sillankorvalla vastainen auttajansa ja
ottajansa.
MAILIISA
_(puoliksi tosissaan)_.
Sillankorvallako ottajansa...? E-ei! Minä olen Sillankorvan emäntä!...
eikä Sillankorvaa näistä käsistä hellitetä niin kauan kuin minä elän...
Sillä mikä tänne kerran on juurtunut, sitä ei täältä enää irroiteta ja
siirretä vieraaseen.
JAAKO.
Voisihan kerran koettaa ... ehkä hyvinkin luontuisi?... Verevä, tuore
puu lykkää kyllä uusia vesoja uudessa, hyvässä maaperässä... Niin uskon
minä.
MAILIISA
_(nauraa)_.
Vai uusia vesoja...! sen se voi tehdä vanhassa, tutussa
maaperässäkin!... _(Verkkaan, tarkoittavasti)_ Kunpa vaan sitä uudesti
muokataan ja höystetään ... _(Iloisesti)_ niin versoo ja rehevöittyy puu
entistä ehompana omalla tutulla, kotoisella turpeellaan... _(Kreeta
sisään, lastuja esiliinassa.)_ Siitä olen minä varmasti vakuutettu! --
_(Kääntyy Kreetan puoleen.)_ Kreeta! keittäkää nyt uutta kahvia!... ja
hyvää.
KREETA.
Kyllä minä keitän!... ja oikein kuumaa sittenkin! Kävin jo lastujakin
hakemassa. -- _(Mailiisalle salavihkaa)_ No nyt tuli se odotettu!
JAAKO
_(ajatuksiinsa vaipuneena)_.
Hän ei siis tule jättämään Sillankorvaa...
MAILIISA.
Minäkin tässä hyörin ja pauhaan ... en huomaa edes vierasta sisään
kutsua. -- No, Jaako! mitä sinä siinä istut niin syvämietteisen
näköisenä?
JAAKO.
Muuten minä vaan...
MAILIISA.
Käyhän toki tuonne salin puoleen istumaan! -- On tässä vieraskin pidetty
aivan kuivin suin. _(Jaako menee oikealle, Mailiisa seuraa.)_
* KREETA.
Kylläpä näytti emäntä olevan mielissään. _(Palaa askareihinsa.)_
* MAILIISA
_(takaisin, sitoen esiliinansa nauhoja, säteillen sisäistä riemua)_.
Pistän sentään puhtaan esiliinan. Ei tuollaisessa likaisessa kehtaa
vieraitten nähtävillä olla.
* KREETA.
Ei tuollaisen vieraan silmä jouda sellaisia tarkastelemaan, kun kerran
parempaakin on katsottavana...
* MAILIISA
_(nauraa)_.
Vai parempaa... -- Ei mutta!... Olisiko sentään tarvinnut vielä pukukin
muuttaa?... tämä kun on jo hiukan kulunutkin. Kreeta, katsokaa nyt
oikein tarkkaan! miltä tämä näyttää?... Olisiko sittenkin ollut
muutettava?
* KREETA
_(tarkastelee)_.
Ei minun silmäni ainakaan siinä vikaa löydä ... antakaa, kun hiukan
pudistelen! _(Pudistaa.)_ Olettepa te, emäntä, yht'äkkiä tullut kovin
araksi puvustanne! ** No, pitäisi sen nyt kelvata!... Jokohan nyt
viedään meidänkin emäntä kodonkatsojaisille ... vai mitä tämä kaikki
mahtaa tietää? **
** MAILIISA.
Vai kodonkatsojaisille!... niitä tässä nyt vielä tarvitaan!... Tunnen
kai minä Hallan entisestäänkin!... Ja siksi toiseksi ... onhan tämä
Sillankorva tässä valmiina, ett'ei muuta kuin ... isäntä taloon vaan!
** KREETA.
Arvelin vaan ... että vanhan tavan mukaan... No, sitte kai lähdetäänkin
heti suoraa päätä pappilaan, niin ehditään vielä helluntaiksi
kuuluttaakin... Ja helluntaipyhinä sitä sitte Sillankorvassakin
tanssitaan kuuliaisia!
** MAILIISA
_(nauraen)_.
Mitä vielä!... kun ei ole vielä kihlojakaan annettu, ei saatu!
* KREETA.
** Kaikkea minäkin hupakoin! Onhan asia päivän selvä ** ... Tänään sitä
lähdetään kaupunkiin kihlojen ostoon! Ei suinkaan Hallankaan nuori
isäntä turhan takia olisi kevättöiltään kyläilemään joutanut!
* MAILIISA.
Kaikkea te kuvittelettekin, Kreeta! Ei saa nuolasta ennen kuin tipahtaa!
-- Tänne minä taas jäin suustani kiinni ja annan vieraan odottaa. Vien
tuosta ensin lasin viiniä suun avaukseksi. Toimittakaa te, Kreeta, sillä
aikaa kahvi valmiiksi! _(Menee.)_
KREETA.
Jumalan kiitos! Nyt tämä elämä taas alkaa luistaa... Koittaa tästä
Johannallekin vielä valoisemmat päivät...
JOHANNA
_(pistää päänsä ovesta, kuiskaten)_.
Kreeta, Kreeta hoi!... Joko ne menivät?... Uskallanko tulla?
KREETA.
Tuolla ovat salin puolella. Tule vaan! Ei pelkoa, että ne hetkeen aikaan
tänne ennättävät.
JOHANNA
_(sisään, mustassa silkkipuvussa, pidätetyllä riemulla)_.
Kreeta!... Katsokaa tänne vähän tarkemmin! Kreeta.
KREETA
_(lyö käsiään yhteen)_.
Siunaa ja varjele!... mitä sinä Johanna nyt!... ihanko sinun heti täytyi
ottaa tuo puku yllesi?
JOHANNA.
Tiedättekö, Kreeta!... Kun otin tämän puvun alas naulasta, en voinut
olla koettamatta sitä ylleni ... ja kun se kerran oli ylläni ... niin en
voinut olla näyttämättä sitä teille. Tässä nyt olen...
KREETA.
Siunatkoon sinua, Johanna!... Ihanhan sinä olet täysi-ihminen!
JOHANNA.
Niinhän pitäisikin! -- Oikeinko tämä sopii minulle?... mitä, Kreeta?
KREETA.
No niin se istuu kuin valettu... Kelpaisit vaikka morsiameksi.
JOHANNA
_(riemuiten)_.
Niinkö!... sepä vasta olisi hauskaa!... ja silloin saisin tanssia...!
* KREETA
_(varoittavasti)_.
Johanna!... Niinkö maailmallisia asioita sinä vaan ajattelet?... Sinun
pitäisi muistaa, että valmistat itseäsi par'aikaa ensimäiselle Herran
ehtoollisellesi.
_(Jaako tulee tupaan, mutta pysähtyykin ovelle.)_
* JOHANNA.
Siinä nyt näette itsekin!... Olen liian vanha sellaiseen. Paremmin minä
sopisin morsiameksi kuin käymään rippikoulua.
* KREETA.
Voi, voi sinua Johanna, kuinka jumalattomia sinä puhelet! Sinun pitäisi
toki ajatella...
* JOHANNA
Älkää nyt taas toruko, Kreeta!... muuten pilaatte kaiken iloni. En voi
sille mitään, että minusta tuntuu niin hauskalta tulla suureksi!... ja
nyt juuri ... tuntuu niin oudolta ja ihmeelliseltä... Tämä puku sen
varmaan tekee... Tunnen niin kuin olisin kasvanut ja muuttunut aivan
toiseksi ihmiseksi... Entinen Johanna tuntuu kuin joltakin
pikku-sisarelta, jota säälivästi hymähtäen katselee... Onpa sentään
ihmeellistä olla aika-ihminen!... eikö olekin, Kreeta?
* KREETA.
Kaikkeen sitä tottuu... Ja mihin tottuu, sitä ei enää sen tarkemmin
ajattele, eikä huomaa.
JOHANNA
_(itseensä syventyneenä, kulkee edestakaisin)_.
Miten somasti nuo helmat kahisevat... Katsokaa Kreeta!... näin vaan!...
näin!... Ja sitte minä kumarran syvään ... näin...
KREETA
_(lähenee, innoissaan)_.
Sepä vasta somaa!
JOHANNA
_(niiaa syvään)_.
Näin ne kahahtavat lattiaan ... katsokaa!
KREETA.
Voi herran terttu sinua, Johanna!... Miten sievältä ja kultaselta sinä
näytät ... saisi nyt joku muukin olla näkemässä!
JOHANNA
_(lapsellisen iloisesti)_.
Olenko minä sievä?... Sepä vasta hauskaa onkin!
KREETA.
Kierräpä nyt ympäri vielä, että saan sinua oikein katsella!... noin ...
ja noin!... _(Johanna kääntelee, huomaa Jaakon, kirkaisee ja juoksee
Kreetan taakse piiloon.)_ Siunatkoon! Mikä nyt on hätänä? _(Huomaa
Jaakon.)_ Pelästyi tuo Johanna teitä, isäntä... Hän on niin arka ... ei
ole tottunut outoihin.
JAAKO
_(lähenee)_.
Olenko minä sitte niin peloittava?
KREETA
_(työntää Johannaa)_.
Mene nyt tervehtimään!... äläkä siinä ujostele.
JAAKO
_(ojentaa kätensä)_.
Hyvää päivää, Johanna!
JOHANNA
_(sopertaen)_.
Hyvää päivää...
JAAKO.
En olisi tuntenutkaan sinua siitä kuin viimeksi näin... En olisi voinut
aavistaa...
KREETA.
Eikö olekin Johanna kasvanut ja tullut suureksi?... melkeinpä
täysi-ihmiseksi.
JAAKO
_(katsellen Johannaa, verkkaan)_.
Kyllä on Johanna muuttunut...
KREETA
_(innoissaan)_.
Niin, eikö olekin...? Eikä ihme, kun kynttelistä jo on
yhdeksännellätoista! On jo aikakin! -- _(Johannalle.)_ Mitä sinä siinä
arkailet, tyttö?... Pitäisi sinun jo tuossa ijässä osata...
JAAKO
_(välittäen)_.
Älkää nyt, Kreeta! -- _(Johannalle)_ Johanna... Muistatko lapsena
Hallassa käydessäsi vielä sellaisen ilkivaltaisen pojanloikareen, joka
teitä pikkutyttöjä aina kiusoitteli ja peloitteli?...
JOHANNA
_(katsahtaa Jaakoon, hymyilee)_.
Muistan...
JAAKO.
Ja te juoksitte kirkuen pakoon... Muistatko?
JOHANNA.
Muistan ... muistan hyvinkin!
JAAKO.
Sinä et enää moneen vuoteen olekaan käynyt Hallassa... Mutta nyt sinun
pitää tulla ... ja pian sittenkin. Tuletko, Johanna?
JOHANNA
_(ujona)_.
Ky- - - kyllä...
JAAKO.
Minä odotan sinua... Muista se! Etkä sinä enää saa karttaa minua...
KREETA.
Nähkää, isäntä! Sellainen hän on aina ollut, tuo Johanna!... ei ihmisten
näkyville ole uskaltanut tulla.
JAAKO.
Mutta nyt sinä et enää tästä lähin vältä minua...? Lupaa se, Johanna!
JOHANNA.
Minä lupaan...
JAAKO
_(ojentaa kätensä)_.
Kättä päälle! _(Johanna antaa arkaillen omansa.)_ Minä luotan
lupaukseesi... Johanna!
KREETA.
Kyllä Johanna vielä teihin omastuu, isäntä!... Täytyy vain osata oikein
menetellä hänen kanssaan ... niin kuin nyt näette.
MAILIISA
_(sisään, tyhjiä kuppeja tarjottimella)_.
No, minnekä koko vieras hävisi?
JAAKO
_(menee lieden ääreen)_.
Tapasin tuossa Johannan ... ja jäin tervehtimään. -- Kun ei ota tuo
piippukaan syttyäkseen! _(Sytyttelee piippuaan.)_
MAILIISA
_(huomaten Johannan)_.
Mitä peliä tämä on...! Ketä varten sinäkin olet itsesi noin
hankkinut?... ja keskellä arkipäivää!
JOHANNA
_(on vetäytynyt syrjään, säikähtyneenä)_.
Minä vain koetin... Kreeta sanoi...
MAILIISA.
Sinä koetit, Kreeta sanoi!... On se vanhapiika taas höykähtänyt! --
_(Kreetalle)_ Pyyhkikää edes nuo kupitkin tuosta!
KREETA
_(alkaa pyyhkiä kuppeja)_.
Äskenhän te, emäntä, juuri itse lupasitte Johannalle tuon silkkipuvun...
En suinkaan minä muuten...
MAILIISA.
No, entä sitte, vaikka lupasinkin? Oliko sillä nyt niin tulinen kiire,
ettei myöhemminkin vielä olisi ennättänyt! -- _(Selittää kahvia.)_ Onko
tuo kahvikaan edes hyvää?
KREETA.
Kyllä minä kahvin takaan ... pitäisi sen kelvata.
MAILIISA
_(Jaakolle)_.
Lähde sinä, Jaako, vaan tuonne salin puolelle... Tuon tästä heti kahvit.
JAAKO
_(on syrjästä katsellut, lähenee Johannaa)_.
Etkö sinäkin, Johanna, tule sinne juttuamaan?
MAILIISA.
Mitä vielä!
JAAKO.
Saisihan Johannakin olla mukana... _(Johannalle)_ Etkö tule, Johanna?...
kun minä oikein pyydän.
JOHANNA
_(arasti, vilkaisten äitiinsä)_.
E-en minä ... en nyt...
MAILIISA.
Pyytämistä tuo nyt vielä kannattaa! Mitä hänestä ... saman tekevää, onko
siellä tai täällä... Ei häneltä kuitenkaan saa sanaa suusta. -- _(Kaataa
kahvia.)_ Mene sinä vaan! Jo minä kaadan kahvit.
JAAKO
_(viivytellen)_.
Etkö sinä Johanna sentään tule?
JOHANNA
_(vetäytyy arasti syrjään)_.
En minä...
MAILIISA
_(Jaakolle)_.
Anna hänen olla!... Ei maksa vaivaa! -- _(Johannalle)_ No, oletko nyt
saanut itseäsi tarpeeksi näytellyksi?... Laita siitä toinen puku
päällesi ja heti paikalla! -- _(Jaakolle)_ Vien tässä kahvit... No,
tuletko Jaako ... vai etkö? _(Menee.)_
JAAKO
_(seuraa)_.
Saahan sitä tulla... _(Katsahtaa Johannaan, menee oikealle.)_
JOHANNA.
Miksi pitää kaiken ilon aina päättyä näin?... Ja että vieraankin piti
tämä nähdä ja kuulla! Olin niin iloinen äsken ... nyt on kaikki ohi...
Että emännän taas pitikin turmella kaikki... _(Vaipuu itkien penkille.)_
KREETA
_(lohdutellen)_.
Älähän nyt, Johanna!... mitä sinä turhia itket? Eihän emäntä sillä sen
pahempaa tarkoittanut. Älähän nyt, Johanna!... rypistät pukusikin.
JOHANNA
_(kiihtyneenä, pyyhkii silmänsä, nousee)_.
Minä en anna enää kauemmin jatkua tällä tavalla, minä en salli, että
minua yhä vaan kohdellaan kuin järjetöntä lasta!... Saavat jo minun
puolestani olla lapsenkengät loppuun kulutetut.
KREETA.
No, pian sinä jo siitä pääset!... Odotahan nyt, kun ensin olet päässyt
edeskin ... ja pian tuosta emäntäkin menee uusiin naimisiin... Kyllä
sinun vuorosi sitte tulee!
JOHANNA
_(kärsimättömästi)_.
En jaksa enää odottaa!... Kunpa tuo juhannus jo olisi pian!... nyt
heti!... tänään jo!
KREETA.
Oletpa sinä malttamaton!... * Vai tänään? -- Tuo pukuko sinut noin saa
pyörälle päästäsi?... Mene nyt heti muuttamaan, ennen kuin emäntä palaa. *
* JOHANNA
_(ajatuksissaan)_.
Tänään on kaikki niin ihmeellistä ... tämä puku ... minä itse ... hän
tuolla ... kaikki! -- Kreeta! mahdoinko minä äsken näyttää kovin
tuhmalta?... mutta minun oli mahdotonta ensimältä keksiä mitään
järjellistä vastausta... Olin kuin huumaantunut ... päässäni suhisi ...
poskiani poltti ... oli vähällä, etten lattiaan vaipunut.
KREETA.
No, mitä sanot nyt?... eikö olekin mukava mies, tuo isäntä?
JOHANNA.
Niin ... ajatelkaa, Kreeta!... Hän puheli minulle täydellä vakavuudella
kuin aikuiselle ainakin... * Ja hän tarkoitti myös, mitä sanoi... Tunsin
sen. Ajatelkaa!... Hän oli ensimäinen ihminen, joka on antanut
minullekin jotain arvoa!... Minulle?... Miten kummallista!... eikö
olekin? -- Mahdan minä jo sentään näyttää oudosta aivan
täys-ihmiseltä?... Kreeta! *
KREETA.
No!... Huomaatko nyt itsekin jo?... Kuka käski sinun aina pelätä
ihmisiä!... niinkuin nyt viimeksi isäntääkin juuri.
JOHANNA
_(innoissaan)_.
Ja nyt en ymmärrä pelätä häntä enää ollenkaan! Ajatelkaa, Kreeta, hän
kutsui minua Hallaan!... Hän lupasi odottaa minua...
KREETA.
Kyllä sinun nyt kelpaa, Johanna!... Hänestä kun tulee isäntä taloon,
niin saat, mitä iki maailmassa vaan tahdot... Hän ei sinulta tule
kieltämään mitään ... sen minä takaan! Saat olla iloinen, että näin
sattui! _(Palaa askareihinsa.)_
JOHANNA
_(säteillen onnea)_.
Niin minä olenkin! -- Ja Kreeta!... minun täytyi luvata hänelle, etten
enää karta häntä!... ja antaa oikein kättä päälle...
* KREETA.
Älä nyt enää joutavia jaarittele!... mene nyt jo vaihtamaan pukua!
* JOHANNA
_(ajatuksissaan, puoliksi kuiskaten)_.
Ja hän likisti kättäni ... niin lujasti ... ja katsoi minua niin pitkään
... ja oudosti ... että oikein vavahdin...
* KREETA.
Lähde nyt jo siitä! -- _(Johanna seisoo ajatuksissaan.)_ Johanna!...
kuuletko?...
* JOHANNA
_(säpsähtää)_.
Kyllä ... heti...
KREETA.
* Niinhän sinä seisot kuin näkisit näkyjä keskellä selvää päivää *. --
Joudu nyt vilppaasti!... Emäntä voi tulla minä hetkenä hyvänsä ... ja
silloin saat uuden läksytyksen.
JOHANNA.
Johan sen sain ... juuri nyt!... teiltä, Kreeta! -- Ja nyt me menemme
... minä ja pukuni! _(Niiaa syvään Kreetalle.)_ Hyvästi!... näkemiin
juhannukseen! _(Menee.)_
KREETA.
Voi, voi tuota tyttöä!
TOINEN NÄYTÖS.