Piirteitä elpyvän herännäisyyden vaiheista XIX vuosisadan lopussa.
K. K. von Essen on kertonut, [Kert. Hilda Hellman, joka siihen
aikaan oli kotiopettajattarena von Essenin kodissa.] että Niilo
Kustaa Malmberg elämänsä viimeisenä iltana kutsui vuoteensa ääreen
nuorimman lapsensa, lausuen tälle: "Tule, poikani, siunaamaan isää".
Nämä kuoleman kanssa kamppailevan isän sanat eivät kohdistuneet vain
siihen hetkeen, jona ne lausuttiin, vaan ne jäivät velvoittavaksi
kehoitukseksi pojan sydämeen koko hänen elämänsä ajaksi. Mitä
neljä-vuotias lapsi tuossa tilaisuudessa vaistomaisesti ja hetken
vakavuutta käsittämättä teki, sen oli hän mieheksi tultuaan
itsetietoisen velvollisuudentunnon ohjaamana edelleen tekevä: hän oli
siunaten muistava isänsä suurta työtä herännäisyyden viljavainioilla
ja uhraava kaikki voimansa tämän työn jatkamiseksi.
Niilo Kustaa Malmbergin ja hänen toisen vaimonsa Helena Huhtalan
poika _Wilhelm malmivaara_ (Malmberg) syntyi helmikuun 13 p:nä
1854. Jos hänen varhain täytyikin erota isästään, jäi hänelle
hyväksi maalliseksi turvaksi herännyt, hellä ja kaikin puolin
kunnollinen äiti. Aivan pieni oli perintö, minkä poika isänsä
jälkeen sai ja äidin eläke teki 280 markkaa, alussa vain 200. Ei
olisi moni, varsinkaan ei talonpoikaissäädystä lähtenyt leski
semmoisissa oloissa ajatellut poikansa kouluuttamista, eikä sovi
kummastella, että useat Helena Malmbergin likeisimmistä tuttavistakin
kehoittivat häntä jättämään kaikki tuollaiset ajatukset sikseen ja
kasvattamaan poikaansa rengiksi. Mutta Malmbergin leski ei ollut
altis näitä neuvoja noudattamaan. Jota enemmän hän asiaa ajatteli,
sitä horjumattomammaksi kasvoi hänen vakaumuksensa, että Jumala
oli auttava häntä kouluuttamaan poikaansa. Paitsi oma harras
toivonsa, että tästä pojasta kerran tulisi herännyt pappi, ohjasi
hänen ajatuksiaan tuohon suuntaan etenkin se seikka, että pojan isä
muutamissa tilaisuuksissa oli lausunut saman toivon. Vuotta ennen
kuolemaansa oli viimemainittu omistamiensa Nohrborgin, Wegeliuksen ja
Björkqvistin postillojen sekä muutamien pienempien hartauskirjojen
kansiin kirjoittanut pikku Vilhelminsä nimen, ja tämäkin seikka
näytti selvästi todistavan, mitä hän poikansa elämänurasta oli
toivoen ajatellut.
Ystäviensä kieltojen uhallakin lähetti Helena Malmberg poikansa
Orismalan tehtaan ruotsinkieliseen kansakouluun, jotta tämä, ensin
ruotsia opittuaan, voisi päästä Vaasan ruotsinkieliseen oppikouluun.
Kun tuon kansakoulun opettaja, tehtaansaarnaaja B. Wegelius vuoden
perästä siirrettiin kappalaiseksi Ylihärmään, sai poika siellä hänen
ohjaamanaan jatkaa lukujaan, kunnes hän syksyllä 1864 suoritti
sisäänpääsötutkintonsa Vaasan ylialkeiskouluun. Voidakseen ylläpitää
poikaansa koulukaupungissa päätti äitikin muuttaa sinne. Pantiin
kuorma täyteen ruokavaroja ja ajettiin Vaasaan, missä saatiin
asunnoksi pieni vinttikamari. Suurten nälkävuosien kova aika oli
Pohjanmaalla jo alkanut. Saamatta apua ystäviltään ei olisi Helena
Malmberg voinut ylläpitää itseään ja poikaansa Vaasassa. Ahtaalla
olivat, niinkuin muutkin, näinä aikoina heränneet talonpojatkin,
mutta heiltä kuitenkin riitti ruoka- ja silloin tällöin raha-apuakin
Niilo Kustaa Malmbergin leskelle ja pienelle pojalle. Yhä kovemmiksi
kävivät nälkävuodet, mutta Jumala kuuli kilvoittelevan äidin
rukoukset ja auttoi läpi ahdinkojen lukukaudesta toiseen, kunnes
Wilhelm malmivaara v. 1874 suoritti ylioppilastutkinnon.
Heränneen ja rukoilevan äidin kasvattamana oli Malmivaara heränneen
kansan keskuudessa mieheksi varttunut. Hänen lapsuutensa leikit ja
nuoruutensa unelmat olivat saaneet pääsisällyksensä ja suuntansa
Suupohjan heränneissä vallitsevasta elämästä ja katsantotavasta.
Koulussa ja yliopistossa oli hän kyllä ollut muidenkin vaikutusten
alaisena, mutta nämä eivät milloinkaan olleet voineet hänen
mielestään karkoittaa niitä tunteita ja ajatuksia, jotka heränneitten
seuroissa ja seurustelussa heidän kanssaan olivat siihen kotiutuneet.
Jos ne toisinaan syrjäytyivätkin, valtasivat ne väleen entisen
etuoikeutetun asemansa hänen sielussaan, viitaten velvoittavalla
voimalla tulevaisuuteen, jonka työ olisi sopusoinnussa nuoruudenajan
muistojen kanssa. Näiden muistojen ja ehkä vielä enemmän äitinsä
hartaan toivon vaatimana ryhtyi Malmivaara heti ylioppilaaksi
päästyään harjoittamaan jumaluusopillisia opintoja ja suoritti
jumaluusopillisen päästötutkinnon yliopistossa jo kahden vuoden
perästä, v. 1876.
Toimittuaan ensin kappalaisenapulaisena Nilsiässä, määrättiin
Malmivaara keväällä 1877 saman seurakunnan sijaiskirkkoherraksi.
Paljo oli hän Suupohjan heränneiltä kuullut tämän seurakunnan
suurista muistoista ja omin silmin sai hän nyt näiden muistojen
kotiseutuja tarkata. Mutta kylmältä vastasi ilma täällä miltei
kaikkialla. Jo Paavo Ruotsalaisen loppuijällä Nilsiän heränneissä
vallalle päässyt uneliaisuus oli, varsinkin Suupohjan liikkeen
eloisuuteen verrattuna, silmäänpistävä eikä suinkaan omiaan
elähyttävästi vaikuttamaan nuoreen pappiin. Malmivaara kuvaa itse
tämän muistorikkaan seudun silloista tilaa seuraavin sanoin:
"Kaikkein ikävimmän vaikutuksen teki hänen (Paavo Ruotsalaisen)
oma koti. Sokea leskensä asui saaren toisella rannalla pienessä
eläketuvassa sekä hänen hoitajansa, Paavon entinen palvelija
Albertina Nenonen. Siinäpä olivatkin Paavon naispuoliset ystävät
Nilsiässä seitsenkymmenen luvun lopussa. Vävynsä Juhana Markkanen,
jonka pää oli kristillistä tietoa täynnä, oli aikoja sitten
mennyt ohi ensimmäisen rakkauden eikä hän juuri muuta tiennyt
appi-vainajastaan sanoa kuin: 'immeinen hänkin oli'. Hänen vaimonsa,
Paavon tytär, muisteli isäänsä rakkaudella, mutta ei seurannut häntä.
Suru valtasi vieraan mielen kodissa, jossa Jumalan henki ennen
oli majaillut. Heränneitä miehiä ei niinä aikoina ollut Nilsiässä
kuin yksi ainoa, Pajuniemen talon lampuoti Juhana Pitkänen, hänkin
Kuopiosta sinne muuttanut. Hän oli nöyrähenkinen ja uskollinen
Herran palvelija, jota eivät mitkään tuulet päässeet heiluttamaan.
Paavon entinen kirjuri Adolf Möykkynen (IV, 142), joka asui pienessä
torpassa Pajuniemellä, oli kovin väsynyt hänkin, mutta uudistui
vuotta ennen kuolemaansa, joka tapahtui huhtikuussa 1877. -- Uusia
herätyksiä ei Nilsiässä tapahtunut niinä aikoina kuin joku aniharva.
Seuroja kyllä pidettiin, mutta ne olivat kuin 'nukkuneen rukousta'.
Hysteeriset naiset yrittivät vielä vanhalta muistolta primputtaa
kielillä, mutta kun ei sitä täydestä otettu, herkesivät hekin."
Vaikutuksetta ei Malmivaaran herätyshuuto Nilsiässä jäänyt, jos
kohta se ei siihen aikaan vielä ollut täysi-ääniseksi kehittynyt
ja ne herätykset suruttomuuden unesta, joita seurakunnassa v. 1878
alkoi ilmaantua, aluksi kantoivatkin outoa leimaa. Nämä herätykset
alkoivat näet siten, että kummallinen suonenvetotauti ilmestyi
nuorisossa, pojissa ja tytöissä, tehden heidät tajuttomiksi, mutta
vaatien heitä tuossa tilassa veisaamaan ja rukoilemaan. Varsinkin
seurakunnan pohjoisissa osissa tauti leviämistään levisi, jonka
vuoksi asianomainen piirilääkäri, F. Forstén; saapui tätä omituista
ilmiötä tutkimaan. Muiden hänen tekemiensä huomioiden kera valaisevat
varsinkin seuraavat kysymyksessä olevan herätyksen luonnetta.
Tuntien kouristuskohtauksen joutuvan, lausui sairas: "nyt minua
aletaan vaivata sen (jonkun nimittämänsä) synnin tähden". Heti tämän
sanottuaan meni sairas tiedottomaksi, alkaen rukoilla ja veisata,
omituisen kauniilla, huilun ääntä jonkun verran muistuttavalla
tavalla. Sanat muodostuivat vapaasti, ikäänkuin itsestään, samoinkuin
virren sävel. Kerran tapahtui, että tuolla tavoin horroksissa
tuskitteleva sairas silmiään avaamatta lausui huoneeseen saapuneelle
toverilleen: "Minua vaivataan nyt sen synnin tähden, jonka silloin
yhdessä teimme; tule, syntiystävä, ja laske kätesi ruumiilleni, niin
tuskani lievenevät". Tohtori Forsténin kehoituksesta kosketti toveri
sairaan ruumista sillä seurauksella, että kouristus lakkasi, mutta
kun hän otti kätensä pois, alkoi tuska uudelleen.
Itsestään on selvää, että tällaiset tapahtumat herättivät hämmästystä
ja pelkoa seurakunnassa. Miten huolellisesti toiset koettivatkin
näyttää toteen, että noiden sairaiden kummastusta herättävä tila
ja käytös olivat vain ruumiillisen taudin ilmauksia, pitivät
kaikki, jotka eivät olleet kokonaan vieraantuneet uskonnollisen
elämän ilmiöistä, niitä Jumalan vaikuttamana herätyshuutona ei
vain heränneitten isien nukkuneille lapsille, vaan suruttomalle
maailmallekin. Nilsiän ulkopuolellakin herättivät viestit
näistä oudoista tapahtumista kummastusta ja ihmettelyä. Kuopion
sanomalehdissäkin väiteltiin asiasta.
Kauan ei tätä outoa, Jumalan Paavo Ruotsalaisen nukkuneelle
seurakunnalle lähettämää etsikkoaikaa kestänyt. Kouristustaudin
kohtaukset harvenivat ja lakkasivat väleen kokonaan. Mutta sitä
pysyväisemmiksi kehittyivät niiden seuraukset. Nilsiässä syntyi
herätys, ei valtavan suuri, mutta varsinkin siihen nähden huomattava,
että se osoittautui elinvoimaiseksi, se kun vielä vuosisadan lopussa
kasvoi. Mitä tämän Nilsiän uudistuneen herännäisyysliikkeen alkuun
tulee, on omituista, että siihen liittyi vain aniharva noista
kouristustautia sairastaneista, joiden kummallinen herätyshuuto
vuoden 1878 aikana oli kaikunut seurakunnassa. Muut heräsivät heidän
huudostaan, itse he melkein kaikki, kouristustaudistaan päästyään,
uupuivat entiseen suruttomuuteensa.
Paitsi Malmivaaraa toimi Nilsiässä XIX vuosisadan loppuaikoina
innokkaasti herännäishengessä myöskin _Pekka Korhonen_ (synt.
1859), joka täällä oli ylimääräisenä pappina vuosina 1885-91. --
Seurauksena näiden sielunpaimenten sekä muutamien maallikkojohtajien
työstä oli, että melkoinen joukko heränneitä jäi seuraavalle
vuosisadalle todistamaan, ettei Herra ollut unohtanut Savon
herännäisyyden kotiseutuja. Niinkuin olemme nähneet (IV, 508), alkoi
samoihin aikoihin Iisalmenkin herännäisyys virota uuteen eloon, ja
vielä eloisammaksi kehittyi ennenpitkää Kiuruveden uudestaan heräjävä
liike. Varsinkin viimemainitun seurakunnan vaiheet XIX vuosisadan
viimeisinä vuosikymmeninä olivat omiaan voimallisesti tukemaan sitä
herännäisyyden uudestaan elpymisen toivoa, joka näinä aikoina niin
monissa paikoin on nähtävänä.
Se yleinen suruttomuus, joka varsinkin 1870-luvun alussa painoi
Kiuruveden heränneitä, ei voinut sammuksiin tukahuttaa niitä
kipinöitä, joiden valo siellä täällä vielä välkkyi tuhan alla.
Löytyi heränneitä vanhuksia, jotka raskaalla kaipuulla muistelivat
menneitä eloisia aikoja. Noiden aikojen muistot puhuivat niin paljon
Jumalan uskollisuudesta ja hänen ihmeitä tekevästä voimastaan, että
he ainakin joskus uskalsivat toivoa uutta herätystä Kiuruveden
seurakunnalle. Tämän toivon jätti esim. _Eljas Toivainen_ (k. 1877)
ystävilleen perinnöksi. Hän näet kerran vuotta ennen kuolemaansa
muutamassa tilaisuudessa, missä puhuttiin Kiuruveden herännäisyyden
vaiheista, lausui heille: "Mitähän jos ruvettaisiin vielä kokoilemaan
näitä palaneita kekäleitä rovioksi -- entäpä Herra antaisi siihen
uuden tulen taivaasta". Kummastelevaa hämmästystä vain herättivät
kyllä ensi hetkessä nämä sanat, mutta niiden kehoitusta ryhdyttiin
väleen noudattamaan. Vanhukset puhuivat herätyksen sanoja nuorille,
ja muutamat näistä liittyivätkin jo ensi aikoina heihin, koettaen
heidän kanssaan pitää vireillä Jumalan sytyttämää tulta. Mutta
orvoksi tunsi itsensä tuo pieni lauma. Kipeästi kaipasi se
samanhenkistä sielunpaimenta. Kun sentähden pitäjänapulaisen virka
seurakunnassa v. 1878 joutui haettavaksi, kirjoitti muutama noista
vanhoista heränneistä Wilh. malmivaaralle Nilsiään, pyytäen häntä
tulemaan "heitä auttamaan". Pitäen itseään kykenemättömänä tuohon
tehtävään ja kun hän sitäpaitsi ei vielä ollut suorittanut tutkintoa
vakinaisen papinviran saamiseksi, aikoi tämä ensin kieltäytyä
virkaa hakemasta, mutta kirje ei antanut hänelle rauhaa, hän ei
voinut olla sen kehoitusta noudattamatta. Miten niukka aika olikin,
valmistui Malmivaara Kiuruveden pitäjänapulaisen virkaa hakemaan, sai
valtakirjan siihen ja astui uuteen toimeensa toukokuussa 1879.
Suureksi kehoitukseksi oli Malmivaaralle seurustelu Kiuruveden
vanhojen, vasta hengellisestä unesta uudestaan heränneiden kanssa,
mutta näinä aikoina esiintyi hän vielä enemmän heidän oppilaanaan
kuin opettajanaan. Valoisaa kevätaikaa tämä jo oli hänelle
itselleen ja sen alkavan herätyksen, esikoisille, joka väleen
niin voimallisesti oli ennustava uutta aikaa Savon ja samalla
muunkin herännäisyyden maille, vaikka talven valta vielä näyttikin
kukistumattoman voimalliselta.
Pääsiäispyhiksi 1880 tuli Taneli Rauhala Malmivaaran luo vieraaksi.
Varsinkin yksi ilta tästä heidän yhdessä-oloajastaan on tärkeä
Kiuruveden uusimman herännäisyyden vaiheissa. Oli ollut seurat
pappilan salissa. Pari uteliasta surutonta tyttöä seisoi ovensuussa.
Tapansa mukaan meni Taneli heitäkin puhuttelemaan. Hänen vakavan
hellät sanansa osasivat tyttöjen sydämeen, herättäen, särkien.
Itkien lähtivät he pappilasta. Toinen heistä palveli Savon
herännäisyyden historiassa jo vuosisadan alku-aikoina tunnetussa
(I, 185) Pikkaraisen talossa Lapinsalon kylässä. Kotia päästyään --
sinne oli matkaa Malmivaaran pappilasta 3 1/2 peninkulmaa -- riensi
hän navettaan, missä hänen työtoverinsa ja rippikoulukumppaninsa
oli lehmiä ruokkimassa, lankesi tämän kaulaan, sanoen: "Mihin
me, rakas ystävä, olemme unohtaneet ne kalliit lupaukset, joita
rippikoulussa teimme?" Elävänä heräsi heti tuossa toisessakin
palvelijassa kadotuksen vaara ja yhdessä he sitten riensivät
talon asuintupaan lausuen isäntäväelle: "Miksi ette ole koskaan
meille puhuneet kauheasta vaarasta, missä meidän sielumme ovat?"
Tämä tyttöjen esiintyminen herätti jo samana päivänä uuteen eloon
Pikkaraisen talon asukkaat, ja se jo tuhan peittämä Herran tuli,
joka siellä menneinä aikoina niin kirkkaana oli palanut, näkyi
jälleen kauas, herättäen suruttomuuden unesta ihmisiä siellä täällä
Lapinsalon sekä Niemisjärven kylissä. Miten pieni näiden heränneitten
joukko vielä oli, ennusti sen piirissä vaikuttava voimallinen
henki tälle Kiuruveden uudestaan nousevalle herännäisyydelle
lupaavaa tulevaisuutta. Mutta että tämä Herrassa valvovien isien
suruttomuuteen vaipuneiden lasten herätys niin pian ja niin valtaavan
yleisenä oli tuleva, kuin seuraavan vuoden vaiheet osoittavat, sitä
ei kukaan silloin vielä voinut aavistaa.
Keväällä 1881 oli Helena Malmberg Lapualta tullut poikaansa
tervehtimään. Muutamana päivänä, jolloin viimemainittu pappilansa
tuvassa oli pitänyt rippikoulua, valtasi voimallinen herätys hänen
oppilaansa sydämet. Tätä Kiuruveden seurakunnan vaiheissa huomattavaa
tapahtumaa, joka on pidettävä sikäläisen uusimman herännäisyyden
varsinaisena alkuna ja tämän liikkeen paimenen vihkimisenä hänen
vastaiseen tehtäväänsä, on Malmivaara itse kuvannut seuraavin sanoin:
"Pidin pappilan tuvassa rippikoulua. Omituista herätysliikettä
oli tämän koulun kestäessä ilmennyt rippikoulunuorisossa. Toista
viikkoa oli vielä koulun päättymiseen, ja olimme aikoneet vaimoni
kanssa lähteä sen jälkeen kyyditsemään Nivalaan äitiäni, joka aikoi
käydä Lapualla. Mutta asiassa teki Herra käänteen. Lopettaessani
siltä päivältä rippikoulun saimme kokea helluntai-ihmeen. Kun
lähdin kouluhuoneesta mieli murtuneena, jäivät kaikki oppilaat
sinne. Istahdin verannan penkille ajatuksiini vaipuneena. Tuvasta
kuului hiljaista itkun nyyhkytystä, joka muuttui yhtäkkiä sydäntä
vihlovaksi parkaisuksi, ja useita nuorukaisia tuli hätääntyneinä
juosten minua kohti päärakennuksen rapuille. Nyt ne tulevat kysymään
neuvoa parannuksen tekoon, enkä minä tiedä itsekään koko asiasta
-- tuli mieleeni. Lähdin kiireesti kamariini ja ehdin saada oven
lukituksi jälkeeni. Toiset itkivät oven takana, minä Herran jalkoihin
polvistuneena huoneessa, ja minun on aina täytynyt pitää tätä hetkeä
sinä, jolloin Herran armo särki sydämeni pohjan. Toinnuttuani jonkun
verran ja rippikoululaisten mentyä asuntoihinsa, menin jälleen
ulos istumaan, vaimoni ja äitini saapuessa viereeni. Puheltuamme
ja itkettyämme hetken yhdessä, sanoi äitini äkkiä: 'Minun täytyy
päästä huomenna lähtemään Lapualle'. Turhensimme vaimoni kanssa tätä
ajatusta, mutta hän ei tuumaamme taipunut. 'Minä olen nyt saanut,
mitä olen Herralta pyytänyt, eikä minulla ole enää täällä mitään
tekemistä; minun täytyy päästä Lapualle kuolemaan, hän lausui, ja
tämä olikin viimeinen päivä, minkä tässä elämässä hänen kanssaan
yhdessä vietin."
Tämä Kiuruveden rippikoulunuorisossa v. 1881 syntynyt herätys levisi
tänä ja seuraavina vuosina nopeasti kylästä kylään, talosta taloon.
Noin 75 taloa ja yhtä monta torppaa avasi ovensa Herralle. Varsinkin
Lapinsalon kylässä, johon niinä aikoina kuului 30 taloa, oli liike
valtaava. Ainoastaan kaksi näistä jäi kokonaan koskemattomaksi.
Seurakunnan suruttomaankin väestöön vaikutti liike tapoja
puhdistavasti ja elämää jalostuttavasti.
Jatkaessamme tätä silmäystä Malmivaaran toimintaan uusimman
herännäisyysliikkeen johtajana, astuu hänen äitinsä kuva monesti
mieleemme, vaatien sijaa hänen muistolleen historiankin lehdillä.
Mitä herännyt, lapsensa kehdon ääressä rukoillen valvova ja tämän
elämänvaiheita sittemmin muuttumattomalla rakkaudella seuraava
äiti uskossa kilvoitellen tekee, se on kirjoitettu siihen kirjaan,
joka avataan vasta Herran suurena päivänä. Sen työn salaisuuksia
ei historia pysty käsittämään. Niin paljon vain tämän äidin
työstä poikansa kasvattamiseksi pelastuksen Jumalan palvelukseen
ihmisillekin näkyy, ettei se turhaa ollut. Se siunaus, joka N. K.
Malmbergin suuren työn jatkumisessa on nähtävänä XIX vuosisadan
viimeisten vuosikymmenten vaiheissa, liittyy enemmän kuin yhdessä
suhteessa hänen toisen vaimonsa muistoon, vaatien tunnustusta tälle
muistolle jokaiselta, joka pystyy näkemään, miten Jumala monesti
näennäisesti vähäpätöisillä välikappaleilla sukupolvesta toiseen on
johtanut Suomen herännäisyyden vaiheita.
Omin silmin nähtyään Jumalan vasta kertomamme ihmetytön poikansa
rippikoulussa, ei viipynyt Helena Malmberg kauemmin Kiuruvedellä.
Hän "oli saanut mitä oli pyytänyt", ja Herran armoa ylistäen lähti
hän jo seuraavana päivänä kotimatkalle. Hänellä oli kiire, sillä
hän tunsi maallisen tehtävänsä päättyneeksi, ja hän tahtoi viettää
työpäivänsä illan Lapualla. Eikä erehtynyt hän aavistuksessaan, että
hänen maallinen elämänsä väleen joutuisi loppuun. Pari kuukautta
kotiatulonsa jälkeen sairastui Helena Malmberg viimeiseen tautiinsa,
ja maaliskuun 4 p:nä 1882 sammui hiljaa hänen maallinen elämänsä.
Hänen ruumiinsa viimeinen maja valmistettiin Niilo Kustaa Malmbergin
haudan viereen.
* * * * *
Kasvamistaan kasvoi herännäisyysliike Kiuruvedellä. Suurta siunausta
tuottivat Malmivaaralle ja hänen työlleen Taneli Rauhalan, Arvi
Logrenin, Juho Malkamäen y.m. merkkivierasten käynnit hänen luonaan.
Varsinkin ensinmainitulta sai hän näinä aikoina paljon. Monesti
kehoittavaa, jos kohta toisinaan vaikeuksiakin tuottavaa oli hänen
yhteistoimintansa Juhani Niskasen kanssa. Tämä oli näet kovin
vanhoillinen ja tässä vanhoillisuudessaan tavattoman itsepäinen.
Tavat, ajoneuvot, huonekalut, körttipuvun kuosit -- kaikki oli
säilytettävä juuri samankaltaisena kuin menneinä aikoina. Joka ei
siihen taipunut, joutui hänen ja hänen johtamansa joukon silmissä
väärähenkiseksi. Niskanen ei ymmärtänyt Malmivaaran edustaman uuden
ajanjakson aamutuulahduksia, jotka tahtoivat herättäen uudistaa
kaavoihin kangistunutta herännäisyysliikettä virkeämpään, evankelisen
vapauden mukaisempaan eloon. Hän vastusti kaikkea uutta, oli tämä
sitten vaikka kuinka ilmeisesti ajan vaatimaa, sekä arvosteli kaikkia
pyrkimyksiä tuohon suuntaan mitä ankarimmin. Hyvin arka oli hän
sitäpaitsi kuuluisalta isältään perimänsä nimen maineesta, vaatien
esim., että Malmivaaran tuli toimittaa sana Iisalmeen, missä hän
kulloinkin omassa seurakunnassaan piti seuroja. Logrenilta sai hän
tästä syystä kerran ankarat nuhteet. Ne asettivat ehkä ainakin
hetkeksi vähän hänen määräämishaluaan, mutta hänen katsantotapaansa
eivät tuon suoran ja voimakkaan pohjalaisenkaan neuvot ja opetukset
saaneet muuttumaan. Niinkuin vasta saamme nähdä, loukkaantui Niskanen
myöhemmin auttamattomasti Malmivaaraan ja tämän edistystoimiin
herännäisyyden, hyväksi. Mutta jos hän myöhemmin Iisalmen
heränneisiin saikin kylvetyksi epäluuloa yhä suurempaa huomiota
herättävää nuorta pappia ja hänen edustamaansa, virkeämpään eloon
uudistuvaa liikettä kohtaan, ei saanut hän Kiuruvedellä epäluuloja
eikä häiriöitä syntymään, ei näinä aikoina eikä myöhemminkään.
Myönnettävä on sitäpaitsi, että hän, Malmivaaran täällä pappina
ollessa, useimmiten esiintyi tämän vilpittömänä ystävänäkin. Vielä
vähemmin ulottui hänen eripuraisuuteen tuon tuostakin tähtäävä
vaikutuksensa Kalajoenvarren herännäisyyteen. Täällä, samoinkuin
Kiuruvedelläkin, kasvoi kasvamistaan luottamus Malmivaaraan. Taneli
Rauhalan avatun kirstun ääressä oli Keski-Pohjanmaan herännyt kansa
nähnyt tuon jo aikaisemmin sille rakkaaksi käyneen papin liikutuksen
murtamana leikkaavan suortuvan haudan lepoon kannettavan johtomiehen
tukasta. Se tiesi, että hän oli kunnioittava hänen ja noiden muiden
"ukkojen" muistoa, jotka herännäisyyden kovimpana koetusaikana olivat
kantaneet hallavuosien jäätävää kylmyyttä ja monen raskaan työpäivän
hellettä heränneitten isien perinnön säilyttämiseksi, ja harvinaisen
yksimielisenä tervehti se häntä sydämessään liikkeen johtomieheksi.
Kun useat Nivalan heränneet muutamia päiviä Rauhalan hautajaisten
jälkeen keskenään puhuivat tästä tilaisuudesta, muunohessa luetellen
useita kaukamatkaisia vieraita, lisäsi muuan vanhus kyyneleet
silmissään: "ja se pappikulta". Kaukana oli jo se aika, jolloin
heränneet papit luottamuksella olivat lähestyneet tätä kansaa ja
rakkaudella tehneet työtä sen keskuudessa. Oli jo näyttänyt siltä,
ettei tämä aika enää uudistuisi. Malmivaaran jaon ennakkoluuloista
vapaa katsantotapa ja hänen luottamusta herättävä esiintymisensä
heränneen kansan keskuudessa oli omiaan synnyttämään uutta toivoa
Herran tulen syttymisestä monessa jo penseäksi käyneessä sydämessä
ja isien kalliin perinnön säilyttämisestä Kalajoen muistorikkailla
rannoilla. Ja samaa toivottiin Niilo Kustaa Malmbergin pojasta
Suupohjassakin, jonka herännäisyys, niinkuin olemme nähneet, oli
mitä likeisimmässä suhteessa Keski-Pohjanmaan liikkeeseen. Jo
"ukkojen" aikana olivat herännäisyyden jaon hajoittamat rivit
alkaneet ryhmittyä uudelleen ja Savon puolenkin liikkeen sirpaleisiin
oli Pohjanmaalla alkanut uudistus elähyttäen vaikuttanut, mutta
vielä huomattavampi on se edistys, joka, Malmivaaran ryhdyttyä
herännäisyyden palvelukseen, kaikkialla on nähtävänä.
Malmivaaran kera vaikutti näinä aikoina herännäisliikkeen
palveluksessa toinenkin merkkimies, jonka nimi jo XIX vuosisadan
viimeisinä vuosikymmeninä oli tunnettu ja rakas kaikkialla
herännäisyyden mailla. Tarkoitamme ennen mainitsemaamme Juho
Malkamäkeä, josta seuraavassa muutama sana.
_Juho Malkamäki_ syntyi Ylistarossa toukokuun 23 p:nä 1844. Hänen
vanhempansa olivat talollinen Kustaa Malkamäki ja tämän vaimo
Margareetta Malkamäki. Suupohjan herännäisyyden suuret muistot Niilo
Kustaa Malmbergin, Frans Oskar Durchmanin y.m. kuuluisain pappien
ajoilta, jaon tuottamat riidat ja muut koetukset sekä herännäisyyden
uudestaan ryhmittyminen ja elpyminen synnyttivät ja kehittivät lapsen
ja nuorukaisen mielessä elävää tietoisuutta siitä, että tuo liike oli
jotain, jonka edestä kannatti taistella, että se oli Jumalan työtä,
jonka jatkamiseen Herra pyhällä kutsumisella kutsui heränneitten
isien lapset. Jo nuorena avasi Malkamäki sydämensä Herran äänelle
ja jota hartaammin hän sitä kuunteli, sitä rakkaammaksi kävi
hänelle myöskin heränneitten isien perintö ja sitä kalliimmaksi
velvoitukseksi sen säilyttäminen nousevassa sukupolvessa. Mutta
tämä velvoitus kuvastui hänelle näinä aikoina vielä ainoastaan
vaatimuksena vilpittömään ja horjumattomaan uskollisuuteen
herännäisyyden traditsiooneille ja näiden mukaiselle elämälle; mitään
johtajanasemaa hän ei rohkeimmissakaan nuoruudenunelmissaankaan
koskaan tavoitellut. Hän vain tahtoi olla yksi niistä monista
nuorukaisista, jotka näinä aikoina asettuivat heränneitten isien
perinnön vartijoiksi.
Jo Logrenin julkisen toiminnan alku-aikoina kävi Malkamäki ahkeraan
hänen seuroissaan, uskolliseen muistoon kätkien niissä saamansa
opetukset ja neuvot. Niinkuin tiedämme, tarkoittivat nämä aina
käytännöllisen kristillisyyden synnyttämistä ja kasvattamista.
Miten selvinä herännäisyydessä vakaantuneen opin ja hengellisen
katsantotavan pääpiirteet esiintyivätkin tuon kaikkien kunnioittaman
johtomiehen puheissa, eivät ne ahdanneet kuulijain hengellistä
elämää valmiin opinkaavan puitteisiin, vaan pyysivät herättää ja
opastaa jokaista siihen persoonalliseen suhteeseen Herraan, jossa
kristinuskon salaisuudet sydämelle kirkastuvat ja omasta kokemuksesta
eikä vain muiden puheista ja esiintymisestä tiedetään, kuka Jumala on
ja ken ihminen. Logrenin seuroissa oppi nuori Malkamäki paljon. Kun
ankarat sanat ja nuhteet kävivät kohti, oppi hän tuon ottamaan Herran
kädestä, jos lohdutus ja virvoitus, ilo ja rauha jäi hänen osakseen,
piti hän sitä saman Herran lahjana. Perityn tieto-uskon turviin hän
ei jäänyt, eikä riittänyt hänelle tietoisuus siitä, että hän kuului
heränneeseen kansaan: omaa asiaansa hän valvoi pelastuksen Jumalan
kasvojen edessä.
Paljon laajeni Malkamäen näköpiiri matkoilla Logrenin ja muiden
ystävien kera Kalajoen-varrella. Täkäläisten heränneitten
johtomieheen ja heidän sanankuulijoihinsa tutustui hän sitäpaitsi yhä
likeisemmin kotiseutunsakin seuroissa, joissa, niinkuin tiedämme,
heitä usein nähtiin. Ja yhä monipuolisemmiksi ja rikkaammiksi kävivät
hänen kokemuksensa, kun hän muiden heränneitten kera sai ulottaa
matkansa Savonkin herännäisyyden maille ja lähemmin tutustua liikkeen
sikäläisiin muistoihin ja niihin uudestaan elpyvän hengellisen elämän
ilmauksiin, joita siellä nyttemmin oli alkanut näkyä. Malkamäen
kehitykselle on epäilemättä ollut hyvin tärkeää, että hän näin
aikaisin, ennenkuin hän ajattelikaan esiintymistä seurapuhujana ja
oman puhujatavan muodostamista, sai kuulla niin monta eri-luontoista
ja eri tavalla lahjakasta seurapuhujaa, kuin Logren, Rauhala,
Juurikoski, Malmivaara, Juhani Niskanen, puhumattakaan monesta
muusta vähemmän huomatusta miehestä, olivat. Varsinkin toiset
näistä olivat siksi eteviä puhujia, että yksinomaan yhtä semmoista
kuuleminen helposti olisi päässyt liiaksi suunnittelemaan hänen omaa
esiintymistään tulevaisuudessa ja estänyt sitä itsenäistä, kaikesta
matkimisesta vapaata puhujatapaa, joka on hänelle ominaista. Ja
itsenäiseksi kehittyi hän muissakin suhteissa näiden opettajien
koulussa, sillä, noudattaen heidän neuvoaan, pyysi hän ennenkaikkea
olla Herran opetuslapsena. Malkamäki oppi monipuolisesti,
puolueettomasti ja totuuden hengessä arvostelemaan sitä hengellistä
liikettä, johon hän kuului. Vaikka -- tahi juuri sentähden, että
se oli hänelle niin rakas, ei ollut hän välinpitämätön siihen
kuonaan nähden, jota hän siinä monessa paikoin näki, vaan oli
alusta alkaen selvillä siitä, että synti, missä muodossa hyvänsä
se sitten esiintyikin, oli synniksi tunnustettava ja semmoisena
vastustettava. Menneiltä ajoilta perityistä vanhoista tavoista oli
luovuttava, jos nämä eivät olleet omiaan rakentamaan heränneitten
hengellistä elämää, vaan päinvastoin olivat sille vahingoksi.
Isien, menneitten aikojen katsantotavan tukemat ja niistä johtuvien
ennakkoluulojen turvissa kehittyneet mielipiteet eivät saaneet olla
esteenä, kun oli kysymyksessä Herran asia. Jos kukaan kunnioitti
ja rakasti herännäisyyden traditsiooneja ja niitä johtomiehiä --
Logrenia, Rauhalaa y.m. -- jotka kovana aikana taistelivat näiden
traditsioonien säilyttämisen puolesta, niin Malkamäki, mutta tämän
kunnioittavan rakkauden kera kehittyi hänen povessaan uusia,
menneiden aikojen herännäistyön raitistuttamista ja rikastuttamista
tarkoittavia aatteita, jotka, myöhemmin täyteen itsetietoisuuteen
kypsyneinä, olivat tuottavat paljon siunausta uuteen eloon elpyvälle
herännäisyydelle.
Jo Malkamäen kehitys 1870- ja 1880-luvulla, puhumattakaan hänen
myöhemmästä toiminnastaan herännäisyyden palveluksessa, liittyy mitä
likeisimmin Wilh. Malmivaaran valmistumiseen liikkeen kaitsijaksi.
Vaikka he näinä aikoina vielä asuivat siksi kaukana toisistaan,
etteivät he hyvinkään usein voineet toisiaan tavata, syntyi heidän
välillään alusta alkaen lämmin ystävyys ja epäilyksistä vapaa
luottamus. Tämä tulee näkyviin varsinkin niiltä ajoilta alkaen,
jolloin Malkamäki, Logrenin kuoltua, ryhtyy jatkamaan tämän työtä
Suupohjassa. Ollen luonteeltaan ujo ja vaatimaton ei hän mitenkään
ollut altis "kellokkaan" tehtäviä hartioilleen ottamaan ja vielä
vähemmin taipuvainen hän oli ulottamaan tätä vaikeaa tointa
kotiseutujensa rajojen ulkopuolelle, mutta Malmivaaran kehoittava
esimerkki ja tämän innostunut työ isien perinnön säilyttämiseksi
kehoittamalla vaativat häntäkin noudattamaan heränneitten
yksimielisesti ilmaisemaa toivomusta ja ryhtymään Logrenin työtä
jatkamaan. Malkamäki alkoi esiintyä puhujana seuroissa, alussa
arkaillen ja muutamin sanoin vain, mutta vähitellen voimallisemmin
ja Jumalan valtakunnan salaisuuksia perusteellisemmin selvittäen.
Hänen kokemukseen perustuva puheensa avasi yhä useampia sydämiä
Herralle. Niin voimallisesti ja loogillisesti koottua kuin Logrenin
puhe se ehkä ei ollut, mutta sen särkevä sävy ja sen syvälle tähtäävä
evankelinen voima olivat omiaan aikaansaamaan jatkuvaa parannusta
sekä ravitsemaan elämän tielle jo päässeitä. Yhdessä Malmivaaran
voimallisesti särkevän herätyshuudon kanssa muodosti Malkamäen puhe
mahdin, joka on 1880-90 luvun elpyvän herännäisyyden tärkein tekijä.
On näet huomattava, että kummankin puheet rakkaudella, mutta samalla
tinkimättömällä vakavuudella tuontuostakin vaativat heränneitä
huomaamaan, mitä ajan kello oli lyönyt, ja millaiseen uudistustyöhön
kaikkien, joille isien perintö oli todella kallis, nyt tulisi ryhtyä.
Tämä kehoitus ei turhaan kaikunut, sillä sitä kannattamassa oli
rakkaus ja Herran pelvon henki ja se pukeutui sitäpaitse taitavasti
valittuun muotoon, johon oli vaikea loukkaantua silloinkin, kun
nuhde kävi kohti. Silmäilkäämme seuraavassa niitä uudistuksia
herännäisyyden kehityksessä, joita Malmivaaran ja Malkamäen
yhteistoiminta tarkoitti.
Tiedämme millä tavoin varsinaisen herännäisyyden johtomiehet liikkeen
alkuaikoina olivat kohdelleet Renqvistin raittiuspyrinnöitä:
he olivat ne yksimielisesti hyljänneet. Seurauksena oli, että
väkijuomien nauttiminen heränneitten pidoissa ja vierailuissa jäi
yleiseksi tavaksi, niinkuin se muissakin sen ajan kansanryhmissä
ja seurapiireissä oli. Historia todistaa, että moni lehti Suomen
herännäisyyden vaiheissa XIX vuosisadalla olisi toisennäköinen, jos
Karjalan kuuluisan raittiusmiehen kehoitukset alusta alkaen olisivat
saaneet kannatusta herännäisyyden muilla mailla. Mutta jota enemmän
aika edistyi, sitä oikeammalta alkoi Renqvistin kanta näyttäytyä
kaikille, jotka puolueettomasti ja ihmisten mieliä katsomatta
asiaa ajattelivat. Ja herännäisyyden kunniaksi on tunnustettava,
että herännyt pappi, niinkuin olemme nähneet (IV, 295-297) oli
ensimmäinen, joka valtiopäivillä puhui ehdottoman raittiuden
puolesta. Ja vielä suurempi käytännöllinen merkitys on annettava
Malmivaaran ja Malkamäen työlle kysymyksessä olevassa suhteessa.
Minnepäin viimemainitun ajatukset väkijuomien käytöstä heränneitten
piirissä olivat kehittymässä, tulee näkyviin jo Logrenin aikana.
Muistamme muunohessa, miten hän, voittaen itsensä, meni varoittamaan
tuota kuuluisaa johtomiestä tämän lankeemuksista kysymyksessä
olevaan syntiin. Myöskin Malmivaara oli loukkaantunut siitä
varomattomuudesta, jota moni herännyt väkijuomien käyttöön nähden
osoitti. Hänkin ryhtyi taisteluun väkijuomien käyttämistä vastaan
heränneitten piireissä, kehoittamalla kehoittaen kaikkia ehdottomaan
raittiuteen. Samalle kannalle asettui Malkamäkikin.
Voidaksemme oikein arvostella, miten suurta taitoa tämä Malkamäen ja
Malmivaaran taistelu kysyi, tulee meidän ottaa huomioon se miltei
rajaton kunnioitus, jota heränneet antoivat menneiden aikojen
johtomiesten neuvoille ja opetuksille ja miten vastenmielisiä he
olivat luopumaan näiden neuvojen ja opetusten mukaan muodostuneista
ja liikkeessä vakaantuneista tavoista. Paavo Ruotsalaisen
auktoriteetti oli yhtä suuri kuin ennenkin, ja kaikki tiesivät, että
hän oli tuominnut tekopyhyydeksi Renqvistin taistelun kysymyksessä
olevassa suhteessa. He tiesivät niinikään, että miltei kaikki muut
heränneet papit sekä opissa että käytännössä ehdottomaan raittiuteen
nähden olivat asettuneet Ruotsalaisen kannalle. Ja tämä katsantotapa
oli "ukkojen aikana" vakaantumistaan vakaantunut heidän johtamissaan
joukoissa. Aikana, jolloin toistupalaiset vieraantumistaan
vieraantuivat liikkeestä ja uusi suunta siitä yhä päättävämmin
pysyi erillään, yltyivät "ukot" ja heidän sanankuulijansa helposti
tajuttavista syistä jyrkästi pitämään kiinni isien mielipiteistä
ja niistä periaatteista ja tavoista, joita noudattaen liike
menneinä aikoina oli kehittynyt ja suureksi kasvanut. Näin ollen
oli raittiuskysymykseen koskeminen paljon vaikeampi asia, kuin
pintapuolinen arvostelu olisi altis myöntämään, ja varma on, ettei
sen muutoksen aikaansaaminen, joka 1880- ja 1890-luvulla kysymyksessä
olevassa suhteessa on huomattava herännäisyyden mailla, olisi
onnistunut mille johtajille tahansa. Että Malmivaara ja Malkamäki
muutamissa vuosissa saivat ehdottoman raittiuden siunauksen
periaatteessa tunnustetuksi heränneitten piireissä ja väkijuomien
käytön kokonaan poistetuksi heidän pidoistaan sekä melkein kaikkien
yksityisestä elämästä, osoittaa miten suurta luottamusta he jo näinä
aikoina nauttivat kaikkialla herännäisyyden mailla.
Huomattavana tekijänä uusimman herännäisyyden elvyttämisessä on ollut
_"Hengellinen kuukauslehti"_, jota Malmivaara 1888 vuoden alusta
alkoi toimittaa. Se ilmestyi painoarkin kokoisena kerta kuukaudessa,
sisältäen paitsi hartauskirjoituksia ja eri tilaisuuksissa pidettyjä
hartauspuheita, huomautuksia ja arvosteluja ajan polttavimmista
uskonnollisista ja kirkollisista kysymyksistä, kertomuksia ja
kuvauksia vanhoista manalle menneistä heränneistä, kirja-arvosteluja
y.m. Ensimmäisenä ilmestymisvuotena sai lehti 900 tilaajaa, ja
tämä tilaajamäärä kasvoi sittemmin vuosi vuodelta ripeästi. Jo XIX
vuosisadan viimeisenä vuosina levisi "Hengellinen Kuukauslehti"
kaikkiin seurakuntiin, missä heränneitä löytyi, ja sen merkitys
heränneen kansan opettajana ja kokoojana tunnustettiin jo siihen
aikaan kaikkialla suureksi. V. 1898 oli tilaajamäärä noussut yli
3,000.
Malmivaaran näinä aikoina suorittama kirjallinen työ ei rajoitu
niihin hänen lukuisiin kirjoituksiinsa, jotka täyttävät useimmat
sivut yllämainitussa, heränneitten yhä rakkaammaksi käyneessä
aikakauslehdessä. Tavailen vielä tärkeämpi on muutama hänen
1890-luvulla julkaisemansa kirja. Tarkoitamme hänen kielellisesti
ja osaksi muissakin suhteissa korjaamiaan "Siionin Virsiä" ja
"Hengellisiä lauluja". Tässä näet ei ollut kysymyksessä vain vanhan
kirjan vanhentuneen kielen korjaaminen, vaan ennen kaikkea tuon
rakkaaksi käyneen kirjan käyttäjien vapauttaminen ennakkoluuloista,
jotka ehkäisevästi vaikuttivat koko herännäisyysliikkeen kehitykseen.
Asian laita oli seuraava.
Heränneitten miltei rakkaimmaksi kirjaksi oli monessa paikoin
vuosikymmenien kuluessa tullut "Siionin Virret" ja "Hengelliset
laulut". Ainakin käytettiin näitä virsiä enemmän kuin mitään muuta
hengellistä kirjaa. Jo lapsina olivat heränneet oppineet ne ulkoa
ja tutuimpana ohjeena sieluelämän eri tiloissa olivat heille näiden
virsien sanat. Opillisesti kyllä tiedettiin, että raamattu on ylin
ohje, mutta hyvin moni, joka ei asiaa sen tarkemmin ajatellut, antoi
käytännössä noille rakkaille virsille saman arvon. Puhumattakaan
siitä, että nouseva, kansakouluopetusta nauttinut sukupolvi
ennenpitkää olisi kyllästynyt Virsien kielellisessä suhteessa
nyttemmin kerrassaan vanhentuneeseen muotoon, olisi tämän muodon
säilyttäminen ollut omiaan voimallisesti tukemaan sitä ahdasmielistä
ja kaavamaista katsantotapaa, joka ennen Malmivaaran esiintymistä
siellä täällä pyrki päästä vakaantumaan heränneitten piireissä.
Viittaus Lounais-Suomen rukoilijain suhteeseen uusiin hengellisiin
ja kirkollisiin kirjoihin riittää selvittämään, miten laajakantoinen
Malmivaaran kysymyksessä oleva työ oli. Sitä suurempaa tunnustusta
ansaitsee tämä työ, kun hän paremmin kuin kukaan muu ymmärsi, miten
kipeästi se tulisi koskemaan moneen vanhaan heränneeseen ja kuinka
helposti se voisi synnyttää uutta hajaannusta suuren jaon tuhoista
tuskin tointuneessa liikkeessä. Eivätkä koskeneet sitäpaitsi
Malmivaaran korjaukset ainoastaan kieltä, vaan muutakin. Muunohessa
lausui hän itse esipuheessa, että hän oli "jättänyt pois paljon
virsiä, koska ne epäraittiin herrnhutilaishenkensä takia loukkaavat".
Malmivaaran virsikokoelman ensimmäinen vihko ilmestyi v. 1891. Että
sitä muutamissa paikoin epäillen, vieläpä moittienkin luettiin, näkyy
esim. muutamasta, Sotkamosta "Hengelliseen Kuukauslehteen" lähetystä
vikoilevasta arvostelusta, jonka olivat kirjoittaneet "joukko näitten
(virsien) rakastajia" ja jossa muunohessa sanotaan: "Kostein silmin
ja vapisevin käsin pitelimme tätä uutta kokoelmaa käsissämme, sen
läpi katseltuamme. Sisällinen ääni sanoi: tässä ei ole meillä enää
nuo entiset rakkaat Sionin Virret ja Hengelliset Laulut, joita
hurskasten esi-isäimme kera veisasimme." Vielä ankaramman tuomion
julisti Juhani Niskanen Malmivaaran virsikokoelmasta, kiroomalla
hänet Vanhan testamentin pyhien, heränneitten johtomiestenkin
joskus käyttämällä kirouksella. Ei sovi kummastella, että Iisalmen
heränneet, jotka muutenkin olivat alttiit vikoilemaan Pohjanmaan
herännäisyysliikettä, asettuivat suosimansa johtomiehen kannalle,
jääden siten elpyvästä herännäisyysliikkeestä; yhä enemmän syrjään.
Kiuruvedellä sitävastoin, mistä Malmivaara v. 1892 oli muuttanut
Paavolaan, jonka kirkkoherraksi hän edellisenä vuonna oli määrätty,
otettiin uudet Siionin virret luottamuksella vastaan heti kokoelman
valmistuttua v. 1893. Näin kävi myöskin Kalajoen-varrella ja
Suupohjassa. Oudolta, vieläpä arveluttavaltakin muutos alussa
muutamien vanhusten mielestä näillä herännäisyyden sydänmailla
tuntui, mutta luottamus Malmivaaraan sekä se yksimielisyys, jonka
hänen ja Malkamäen työ varsinkin näillä seuduin oli saanut aikaan,
poisti ennenpitkää kaikki epäilykset. Toistupalaisuuden vuosi
vuodelta pienenevissä ryhmissä sitävastoin pidettiin taipumattomasti
kiinni vanhoista virsistä, ja uusien käytäntöön ottaminen suuressa
herännäisyysliikkeessä eroitti ensinmainitut ryhmät entistä jyrkemmin
siitä. Toistupalaisten silmissä oli Malmivaaran virsikokoelma ja sen
käytäntöön ottaminen uusi todistus siitä väärästä hengestä, josta he
jo kauan olivat "niskaslaisia" tuomiten syyttäneet.
XIX vuosisadan herännäisyyden viimeisen vuosikymmenen vaiheisiin
kuuluu myöskin oman kirjakustannusliikkeen perustaminen heränneille.
Huhtikuussa v. 1892 levitettiin herännäisyyden valtamailla
Malmivaaran ja muutaman hänen ystävänsä allekirjoittama kehoitus
perustaa kirjakustannusosakeyhtiön, jossa kehoituksessa muunohessa
lausuttiin:
"Syvä huokaus kohoaa tätä nykyä armaan kansamme sydämestä. Vaikka
onkin näennäisesti ulkonaisten rasitusten vaikuttama, ei sovi
kieltää, että siinä ilmenee entistä syvempi totuuden kaipio. Jumalan
sana alkaa vaatia puoleensa yhä suurempia joukkoja, ja valheen sana
alkaa toimia yhtä rintaa. Jos milloinkaan, niin on ainakin sellaisena
aikana velvollisuus hankkia kansalle taattua, raitishenkistä,
raamatullista kirjallisuutta, jonka avulla hengellinen kehitys
voi käydä hengelliseen suuntaan" -- -- -- "Kansassa on säilynyt
terveellinen arkuus uuteen kirjallisuuteen nähden. Lukemattomat
totuutta etsivät eivät uskalla uusia kirjoja ostaa, kun ei ole
takeita niiden hengestä, ja nuo vanhat rakkaat kirjat, joista
isämme vaivoissaan ja taisteluissaan hakivat virvoitusta ja voimaa,
ovat enimmäkseen kirjakaupoista loppuun myydyt. Sitäpaitse on
kieli niissä vanhentunutta ja kaipaa kipeästi korjausta, joka
ei turmele henkeä eikä laimistuta sisällystä. Onhan oikeutettu
harrastus tuon kallisarvoisen aarteen säilyttämiseksi harhaoppien
pyörteessä häilyvälle kansallemme. -- Kun monesti on vaikea saada
kustantajia sellaisille kirjoille, on meissä herännyt ajatus, että
olisi perustettava kustannusosakeyhtiö, joka ottaisi tehtäväkseen
yksinomaan sellaisen uskonnollisen kirjallisuuden kustantamisen,
joka, perustuen raamatun sanaan sen kokonaisuudessa, liikkuu
Lutherin, Arndtin, Freseniuksen, Nohrborgin y.m. edustamalla
pohjalla, ja joka kirjallisuus vanhoista ajoista saakka on tullut
rakkaaksi etenkin maamme heränneelle kansalle sekä kaikille,
jotka kammovat lihalle mieluista, suolatonta evankeliumia tai
parannuksetonta uskoa."
Suurta ymmärtämystä sai tämä kehoitus heränneen kansan puolelta
osakseen. Jo kuukauden kuluessa merkittiin 2,500 sadan markan
suuruista osaketta. Suurin osa merkitsijöistä oli talonpoikia.
Heinäkuun 6 p:nä 1892 pidettiin perustava yhtiökokous Ylivieskan
kirkonkylässä sijaitsevassa Ylitalonimisessä talossa. Tilaisuuteen
oli kokoontunut paitsi muutamia pappeja ja muita säätyhenkilöitä noin
700 nouseva kansanjoukko, miltei yksinomaan herännyttä kansaa. Suurin
osa oli kotoisin Kalajoen-varrelta ja Suupohjasta, mutta Savostakin
oli kutsua noudatettu. Kaikkiaan oli kansaa 18 eri seurakunnasta.
Tilaisuus oli juhlallinen. Se alkoi hartaushetkellä Ylitalon
koivuilla koristetulla pihalla. Sääntöjen laatimisessa vallitsi mitä
suurin yksimielisyys. Yhtiön nimeksi määrättiin _Herättäjä_ ja sen
toimintapaikaksi Oulun kaupunki. -- "Hengellisessä Kuukauslehdessään"
kerrottuaan kokouksesta ja siinä tehdyistä päätöksistä, lopetti
Malmivaara kuvauksensa tästä tilaisuudesta seuraavin sanoin:
"Kokous päätettiin hartaushetkellä, jossa puhui sydämestä sydämeen
meneviä sanoja talollinen J. Malkamäki. Harvoin saa kuulla niin
elävähenkistä veisuuta, kuin tuossa tilaisuudessa, ja sydäntä
särkevää oli nähdä tuon lukuisan kansaston viimeksi polvistuvan
Jumalan eteen itkien rukoilemaan Häneltä armoa ja varjelusta
itsellensä, kirkollemme ja lapsillemme sekä uutta herätystä koko
kansallemme. Ikään eivät katoa tuosta tilaisuudesta saadut muistot,
jotka ovat uusi elävä todistus siitä, että Herra elää ja pyytää
meitäkin saattaa elämästään osallisiksi."
Tähän tapaan ajattelivat muutkin Herättäjä-yhtiön perustavassa
kokouksessa käyneet. Kaikki tunsivat, ettei sen merkitys rajoittuisi
vain siihen päivään, jona se pidettiin, vaan että siinä Herraa
avuksi huutamalla tehdyt päätökset tulisivat kantamaan hedelmää
tulevaisuudessakin. Laskut yhtiön taloudellisesta kannattavaisuudesta
supistuivat kyllä ennenpitkää paljon pienemmiksi, kuin alussa oli
arveltu, tuottaen joskus johtokunnalle huoliakin, mutta henkisessä
ja hengellisessä suhteessa olivat tulokset rohkeimpiakin toiveita
suuremmat. Herättäjän vuosikokoukset muodostuivat jo lähinnä
seuraavina vuosina heränneitten suuriksi juhlatilaisuuksiksi, joihin
tuhansiin nousevissa joukoissa herännyttä kansaa läheltä ja kaukaa
saapui. Paitsi v. 1899, jolloin vuosijuhla vietettiin Kiuruvedellä,
pidettiin nämä kokoukset 1890-luvulla, niinkuin tavallisesti
myöhemminkin, Pohjanmaalla -- Malkamäen talossa Ylistarossa (1893),
Palosaaren talossa Nivalassa (1894), Paavolan pappilassa (1895),
Jaskarin talossa Nurmossa (1896), Suvannon talossa Ylivieskassa
(1897), Aution talossa Ylistaron Untamalan kylässä (1898). Se
suuremmoinen vieraanvaraisuus, jota herännyt kansa alusta alkaen
näissä tilaisuuksissa on osoittanut kokouksiin saapuneille, ja
satoihin nousevat hevoskyydit, jotka rautatien asemilta kuljettivat
matkustajia juhlapaikalle ja sieltä takaisin, ovat nekin puolestaan
voimallisesti todistaneet, että heränneet vieläkin ovat alttiit
tekemään uhrauksia isien perinnön säilyttämiseksi.
Herättäjän vuosikokoukset muodostuivat alusta alkaen
hartaustilaisuuksiksi. Ja hengellistä elämää herättäviä, virkistäviä
sekä rakentavia ne ovat olleet. Rakkaus Jumalaan ja lähimmäiseen
on näissä kokouksissa syttynyt uudelleen monessa jo kylmenevässä
sydämessä. Tärkeätä on niinikään ollut, että näissä tilaisuuksissa
on yhdessä muisteltu herännäisyyden vaiheita menneinä aikoina
ja näistä keskusteluista päästy yhä paremmin käsittämään, miten
vaikeissa oloissa heränneitten isien perintö monesti koottiin,
kuinka suurissa ahdingoissa sen säilyttäjät sittemmin usein olivat
ja kuinka velvoittavana vaatimuksena poistuvat sukupolvet uskoivat
sen hoidon ja kartuttamisen lapsilleen. Seurustelu muiden seutujen
heränneitten kanssa rikastutti kalliiden muistojen varastoa,
vapautti kotiseudun yksipuolisesta ja ahtaasta katsantotavasta,
laajensi näköpiiriä ja auttoi käsittämään, mitä toimenpiteitä
edistyvä aika Suomen herännäisyyden edustajilta vaati. Tämä koski
varsinkin liikkeen suhdetta niihin sivistysvaatimuksiin kansan
syvien rivien hyväksi, joita yhä kuuluvammin juuri näinä aikoina
julki lausuttiin. Hyvän pohjan heränneitten liiallisesta arkuudesta
kaikkeen uuteen nähden vapautuvalle katsantotavalle oli Logren
laskenut puolustamalla kansakouluja y.m. sivistystyöhön vaativia
toimenpiteitä, mutta tuon etevän johtomiehen näitä asioita koskevat
tuumat ja mielipiteet olivat kehitettävät ja johdatettavat enemmän
hedelmää kantamaan. Tässäkin suhteessa oli Malkamäki kotiseuduillaan
sekä matkoilla herännäisyyden muilla mailla tehnyt paljon työtä.
Suuri oli se ymmärtämys, minkä Malmivaaran tuumat heränneen kansan
kaikenpuoliseksi kehittämiseksi häneltä saivat osakseen, ja taidolla
hän valmisti niille vastakaikua tuon kansan sydämessä. Varsinkin
yksi näistä Malmivaaran tuumista ansaitsee huomiota. Hän näet alkoi
jo 1890-luvulla miettiä kansanopiston perustamista heränneitten
lapsille. Tätä opistoa hän suunnitteli jyrkän herännäisyyden
kannalla toimivaksi kasvatus- ja sivistyslaitokseksi. Herättäjän
vuosijuhlassa Nurmossa v. 1896 otti hän ensin asian puheeksi.
Ehdotus sai osakseen lämmintä myötätuntoa Suupohjassa, mutta ei
vielä muualla, jonka tähden se toistaiseksi jäi vain ehdotukseksi.
Niin kävi muutaman toisenkin, niinikään Malmivaaran tekemän
ehdotuksen, jonka silmämääränä oli hengellisen elämän elvyttäminen
herännäisyyden mailla. Tarkoitamme Herättäjän toiminnan laajentamista
sisälähetysseuran perustamisella liikkeelle. Yllämainitussa,
Untamalassa v. 1898 pidetyssä vuosijuhlassa päästiin niin pitkälle,
että valittiin 20-miehinen toimikunta laatimaan ehdotusta
tämänkaltaisen seuran toiminnalle, mutta hanke jäi toistaiseksi
vielä toteutumatta. Myöntää täytyykin, että tämä yritys, samoinkuin
kansanopiston perustamistuumat, vaatikin pitempiaikaista valmistusta
sekä kysyi kustannuksia, joita oli sitä suurempi syy punnita,
kun kustannusosakeyhtiö Herättäjän tulot eivät siihen aikaan
vielä riittäneet sen menoja korvaamaan. Mutta vaikka kysymyksessä
olevat hankkeet toteutuivatkin vasta myöhemmin, kuuluvat niiden
syntysanat kuitenkin Suomen Siionin XIX vuosisadan historiaan, nekin
puolestaan todistaen, miten kallisarvoisia tehtäviä tämän vuosisadan
herännäisyys jätti perintönä seuraavalle. Kun tulevaisuudessa
liikkeen vaiheet 1880- ja 1890-luvuilla, joita tämän kirjoittaja
helposti tajuttavista syistä ei ole voinut kuin aivan ylimalkaisesti
käsitellä, tarkoin tutkitaan ja noina aikoina tehdyn työn tulokset
täysin näkyvät, on tutkija löytävä yhä uusia näkökohtia todistamaan,
miten tärkeä varsinkin Wilhelm malmivaaran ja Juho Malkamäen toiminta
herännäisyysliikkeen riveissä jo silloin oli.
* * * * *
Malmivaaran kera toimivat XIX vuosisadan viimeisinä vuosikymmeninä
elpyvän herännäisyysliikkeen hyväksi muutamat papit, joiden
muisto kauan on säilyvä heränneen kansan kiitollisessa mielessä.
Huomattavimmat heistä mainittakoon seuraavassa.
Voimallisena kaikui 1880-luvulla Nilsiässä, Rautavaaralla,
Pielisjärvellä sekä seuraavan vuosikymmenen alussa Rääkkylässä ja
Tuusniemellä _Johannes Sidensnören_ herätyshuuto. Hän oli syntynyt
talonpoikaisista vanhemmista Liperissä v. 1855 ja epäilemättä jo
lapsuudessaan tutustunut heränneitten katsantotapaan. Tultuaan
papiksi v. 1884, antautui hän koko sydämestään uupumistilastaan
heräjävän herännäisyyden tulkiksi. Sidensnören heikko terveyskään ei
voinut lamauttaa sitä innostusta, millä hän toimitti paimentyötään.
Hänen sanankuulijansa ovat kertoneet, että hän monesti, voimiaan
äärimmäisiin asti jännitettyään, sylki verta astuttuaan alas
saarnatuolilta. Herran huoneen kiivaus kulutti häntä. Jo v. 1892
kutsui Ylipaimen hänet kotia.
_Josef Fredrik Cajan_, ennen (II, s. 528 ja 534) mainitun,
historiankirjoittajana tunnetun J. F. Cajanin (k. 1887) poika
syntyi 1850 ja vihittiin papiksi 1872. Toimittuaan ylimääräisenä
pappina Lohtajalla ja Lestijärvellä, pääsi hän v. 1882 Reisjärven
ja v. 1897 Lohtajan kirkkoherraksi. Jo näinä aikoina oli Cajanin
vakaata herännäisyysleimaa kantava koti heränneitten rakkaimpia
käyntipaikkoja ja hänen nimensä tosi ystävän nimenä tunnettu
laajoissa piireissä.
Yhtä muuttumattomalla uskollisuudella kuin Cajan on Erkki Pesonen
(synt. 1856) vuodesta 1881, jolloin hänet vihittiin papiksi,
palvellut uudestaan elpyvää herännäisyysliikettä. Oltuaan
ylimääräisenä pappina Kauhavalla, missä muiden kera varsinkin ennen
(III, 433) mainittu Sven Toppari häneen vaikutti, pääsi hän v. 1890
Muhoksen kappalaiseksi, jossa virassa hän vielä vuosisadan lopussa
oli. Puhujana Herättäjän vuosijuhlissa, kirjoituksillaan Hengelliseen
Kuukauslehteen sekä vilpittömällä rakkaudellaan heränneisiin
on Pesonen saanut paljon ystäviä niiden seurakuntien rajojen
ulkopuolellakin, joissa hän pappina on toiminut.
Nilsiästä siirrettiin ennen (IV, 531) mainitsemamme Pekka Korhonen
v. 1891 Ylivieskaan, missä hän, heränneisiin yhä likemmin
liittyneenä, toimi kirkkoherranapulaisena ja -sijaisena kaksi
vuotta, joiden kuluttua tapaamme hänet kappalaisena Vihannissa, jota
virkaa hän hoiti vielä vuosisadan lopussa. Korhosen ääni kuului
kaikissa 1890-luvulla pidetyissä Herättäjän vuosijuhlissa sekä
lukuisissa muissa tilaisuuksissa, joihin heränneitä eri seuduilta
kokoontui. Hänenkin kirjoituksiaan tapaa tuon tuostakin näiden
vuosien Hengellisessä Kuukauslehdessä ja hänen nimensä Herättäjän
kustantamien julkaisujen kansilehdillä.
Kainuunmaan etäisillä seuduillakin oli herännäisyydellä XIX
vuosisadan lopussa huomattu edustaja ja luotettava kannattaja.
Tarkoitamme Kajaanin kappalaista _Johannes Väyrystä_ (synt. 16/4
1860). Tultuaan papiksi v. 1885, toimi hän ensin ylimääräisenä
pappina Haapajärvellä sekä sittemmin Revonlahdella vuoteen 1894,
jolloin hän muutti Kajaaniin. Väyrynen on ahkerasti kirjoittanut
kirjoituksia Hengelliseen Kuukauslehteen, jota paitsi Herättäjä on
julkaissut hänen syvämietteisiä kirjoituksiaan. Puhujanakin tuli
hän jo 1890-luvulla heränneitten vuosijuhlilla y.m. tunnetuksi.
Rakkaudella paimentyössään liittyen herännäisyyden vanhoihin
traditsiooneihin, joita hän ymmärtämyksellä heränneitten lapsilta
tutkien tiedusteli, nähtiin hänet usein niissä tilaisuuksissa
ja kokouksissa, joissa neuvoteltiin liikkeen järjestämisestä ja
elvyttämisestä.
Muista herännäismielisistä ja herännäisyyteen näinä aikoina
liittyneistä vanhemmista papeista mainittakoon vielä Pielisjärven
kappalainen _E. K. Kyander_ (synt. 1852), joka 1890-luvulla ahkerasti
kirjoitteli Hengelliseen Kuukauslehteen, sekä Jalasjärven kappalainen
_Y. G. Forsman_ (synt. 1857), joka niinikään oli ensimmäisiä
sielunpaimenia, jotka avonaisesti tunnustivat kannattavansa uudestaan
elpyvää herännäisyysliikettä.
Ruotsinkielisen Pohjanmaan herännäisyyteen luettavista papeista XIX
vuosisadan viimeisinä vuosikymmeninä on huomattava _Jaakko Joel
Wegelius_. Hän syntyi v. 1846 ja vihittiin papiksi 1872. Toimittuaan
sielunpaimenena eri seuduilla ja oltuaan muunohessa kappalaisena
Lapualla (1885-88), pääsi hän viimemainittuna vuonna kirkkoherraksi
Kruununkylään, jossa virassa hän oli kuolemaansa asti v. 1914.
Wegeliuksen vilpittömyys ja hänen vakava, nöyrä mielensä hankkivat
hänelle paljon ystäviä herännäisyyden suomenkielisissäkin seuduissa.
Uudestaan elpyvään herännäisyysliikkeeseen suhtautui hän aina
myötätuntoisesti.
* * * * *
Jos vanhemmat papit jaon ajoilta perittyjen ennakkoluulojen estäminä
ylimalkaan suhtautuivatkin kylmästi 1880- ja 1890-luvulla uuteen eloon
virkistyvään herännäisyysliikkeeseen ja pysyivät sille vieraina,
liittyi siihen jo vuosisadan lopussa paljon uusia, sielunpaimenen
tehtäviin valmistuneita miehiä. Seuraavat heistä ottivat jo XIX
vuosisadan lopussa osaa Herättäjän kokouksiin ja olivat jo siihen
aikaan heränneelle kansalle tuttuja ja rakkaita: _A. V. Karttunen_,
synt. 1864 ja vihitty papiksi 1888, _R. Makkonen_, synt. 1863,
vihitty papiksi 1893, _K. Z. Simelius_, synt. 1870, vihitty papiksi
1893, k. 1916, _A. Riihimäki_, synt. 1869, k. 1904 ja _A. Oravala_,
synt. 1869, jotka vihittiin papeiksi 1896, _F. V. Leino_, synt. 1873,
k. 1914 ja _J. Hannuksela_, synt. 1866, jotka vihittiin papeiksi
1897, sekä _M. L. Saaninkoski_, synt. 1872 ja vihitty papiksi 1898.
Vuosisadan vaiheessa kasvoi näiden herännäisyyden riveihin astuvien
nuorten pappien luku paljon.
* * * * *
Piispa K. K. Ottelin (k. 1864) ja arkkipiispa Edvard Bergenheim (k.
1884) olivat viimeiset kirkon hallitusmiehistä, joiden muistoon
liittyy vainomielisyyttä herännäisyyttä vastaan. Kauan ei viipynyt,
ennenkuin herännäisyyden ystävät näissä piireissä tapasivat miehen,
joka osoitti liikkeelle ja siihen liittyneille papeille ystävällistä
mieltä. Tarkoitamme G. Johanssonia, joka jo Kuopion hiippakunnan
piispana (1885-96) oli tilaisuudessa tutustumaan liikkeen silloisiin
oloihin Pohjois-Savossa sekä Keski- ja Pohjois-Pohjanmaalla. Paitsi
että hän suhtautui siihen ymmärtämyksellä ja myötätunnolla, on
huomattava, että hänen hierarkkisuudesta ja ahdasmielisyydestä vapaa
katsantotapansa, hänen veljellinen esiintymisensä papistoa kohtaan
ja ennen kaikkea hänen syvälliseen uskonnollisuuteen perustuva
katsantokantansa olivat omiaan voimallisesti painamaan alas vanhoja,
herännäisyyttä tuomitsevia ennakkoluuloja sekä valmistamaan uutta
aikaa, jossa tämäkin liike entistä vapaammin voisi vakaantua ja
kehittyä. Tätäkään näkökohtaa emme saa syrjäyttää, jos mielimme
puolueettomasti arvostella herännäisyyden nousua XIX vuosisadan
viimeisinä vuosikymmeninä.
Silmäillessämme herännäisyyden vaiheita XIX vuosisadan loppuaikoina,
kiintyy huomiomme niihin henkilöihin, jotka liikkeen aikaisemmilta
ajoilta olivat jääneet silloiselle sukupolvelle todistamaan, mitä
olivat nähneet ja kokeneet.
Huomattavin näistä vanhoista oli Suupohjassa ennen (III, 433)
mainittu _Sven Toppari_ eli Heikkilän Vennu, joksi häntä
kotiseudullaan tavallisesti nimitettiin. Niinkuin olemme nähneet,
oli hän N. K. Malmbergin likeisimpiä ystäviä, joka näkyy siitäkin,
että tämä vähä ennen kuolemaansa määräsi hänet nuorimman poikansa
holhojaksi. Toppari puolestaan kunnioitti Malmbergia elämänsä loppuun
asti muuttumattomalla kunnioituksella. Kun hän puhui "pastorista",
piti jokaisen tietää, että hän omisti tämän nimen oikeastaan vain
yhdelle -- Malmbergille. Herätykseen tuli hän v. 1840. jolloin
herätyksen tuulet niin voimakkaasti puhalsivat muunmuassa Kauhavalla,
missä hän asui. -- Vaikkei Topparilla milloinkaan ollut Malmbergista
muuta sanomista kuin hyvää ja vaikkei hän vikoillut Vilh.
Niskastakaan, joutui hän ensinmainitun kuoltua kuitenkin erilleen
siitä joukosta, joka, liittyen näiden johtomiesten opetuksiin, jäi
edustamaan varsinaista herännäisyyttä. Voimallinen oli tosiaankin se
eripuraisuuden ja eriseuraisuuden henki, jonka alaisena silloinen
herännäisyys oli, kun ei Topparikaan hajoittavalta vaikutukselta
säilynyt. Mutta ei hän silti uuden suunnan tai toistupalaisten tavoin
vikoillen tuominnut uudestaan kokoontuvaa herännäisyysliikettä,
hän vain alakuloisena vetäytyi siitä syrjään. Hän oli Malmbergin
ajan miehiä eikä päässyt kotiutumaan niissä olosuhteissa, joihin
herännäisyys nyttemmin oli johtunut.
Toppari oli lahjakas ja syvämietteinen mies. Ahkerasti luki hän
raamattua, pyytäen perehtyä varsinkin Paavalin kirjeisiin. Ne
kovat koetukset, joiden alaiseksi hän usein joutui -- muunohessa
täytyi hänen saattaa kaikki lapsensa, joista hänellä muutenkin oli
paljon surua, toisen toisensa perästä hautaan -- ahdistivat häntä
likemmäs Herraa. Hänen luonnettaan ja uskonnollista kantaansa kuvaa
esim. seuraava. Kerran matkalta tullessaan löysi Toppari talonsa
tuhkaläjänä. Raunioilla istuvalta isännältä kysyi muuan ohimenevä:
"Mitä ukko nyt ajattelee?" Vastaus kuului: "Olen kiitollinen
Jumalalle siitä, kun niin vähän antoi palaa. Minulta on palanut
ainoastaan koti ja kartano, mutta palamatta jäi pelto ja karja, raha,
tavara, hyvä puoliso, hurskas ja hyvä esivalta, hyvä hallitusmeno,
tarpeellinen ilma, rauha, terveys, hyvät tavat, uskolliset ystävät,
hyvät kylänmiehet ja muita senkaltaisia". -- Puhujana seuroissa ei
Toppari milloinkaan liene esiintynyt, mutta sitä huomattavammat
olivat hänen ahtaammissa piireissä lausumansa neuvot ja opetukset,
joiden kohti käypää voimaa pureva, harvinaisen taitava iva silloin
tällöin lisäsi. Varsinkin nuoriin pappeihin, Malmivaaraan, Erkki
Pesoseen y.m. oli hänen vaikutuksensa suuri. -- Uusiin, Suupohjassa
ennen tuntemattomiin uskonnollisiin liikkeisiin, evankeliseen
ja vapaakirkolliseen suuntaan, suhtautui hän jyrkästi hyläten,
tavallisesti kohdellen niiden tunkeilevia edustajia leikillisellä
ivalla.
Huolimatta Topparin vieraantumisesta herännäisyysliikkeestä, jota hän
sitäpaitsi elämänsä loppuaikoina jälleen lähenteli, pitivät kaikki,
jotka likemmin olivat häneen tutustuneet, häntä huomiota ansaitsevana
kristillisenä luonteena ja varsinkin siihen nähden historiallisena
henkilönä. -- Toppari kuoli 70 vuoden ikäisenä v. 1893.
Samana vuonna, kuin Toppari, kuoli toinenkin Suupohjan herännäisyyden
merkkimiehiä, seurapuhujanakin tunnettu, ennen (IV, 523) mainittu
Jaakko Sinnenmäki. Syntyneenä Lapuan Hellanmaalla v. 1820 ja siellä
mieheksi varttuneena oli hän 20 vuoden ikäinen, kun N. K. Malmbergin
voimallinen herätyshuuto sai niin monen nuorukaisenkin näillä seuduin
vedetyksi parannuksen tielle. Yksi näistä oli Sinnenmäkikin, vaikka
hän alussa vastusteli ja huvitusten pyörteessä koetti tukehuttaa
levottomaksi tulleen omantuntonsa ääntä. Mutta kun hän sitten
antautui tätä ääntä kuulemaan ja usein rupesi käymään Malmbergin
seuroissa, liittyi hän päättävästi heränneisiin ja pysyi uskollisena
tälle päätökselleen elämänsä loppuun asti. Ja heränneitten liitossa
sekä kanssakäymisessä heidän kanssaan kehittyi hän jaloksi ja paljon
hyvää vaikuttavaksi kotiseutunsa herännäisyysliikkeen pylvääksi.
Sinnenmäki oli omantunnon mies, ankara itseään kohtaan ja ankara
synnille, näkyi tämä sitten hänen omissa uskonheimolaisissaan
tai muissa. Mutta muisto hänen taisteluista Herraa vastaan
nuoruudenaikana oli Pyhän hengen koulussa tehnyt hänet nöyräksi, ja
sentähden oli hän erinomaisen lempeä erehtyviä kohtaan. Ja hellää
leimaa kantoivat juuri tästä syystä hänen seurapuheensakin, hellää
ja sentähden niin viehättävää. Perheenisänä sekä talonsa isäntänä
oli Sinnenmäki jalona esimerkkinä kaikille, jotka hänet tunsivat.
Hänen tosi kristillistä luonnettaan täydentämässä oli sääliväisyys
kaikkia kärsiviä kohtaan, joka sääliväisyys muunohessa osoittautui
aineellista apua tarvitsevien alttiissa auttamisessa. Sinnenmäki
oli tunnettu laajalti heränneitten piireissä ja varsinkin hänen
kotiseudullaan on hänen muistonsa vielä tänään rakas. Hän kuoli
syyskuun 28 p:nä 1893. Satoihin nouseva ystäväjoukko saattoi hänet
kaipuulla Lapuan kirkkomaalle, missä hänelle oli valmistettu
viimeinen leposija hänen asetoverinsa Arvi Logrenin haudan
läheisyyteen.
Suupohjan herännäisyyden merkkihenkilöistä vetää vielä XIX vuosisadan
viimeisellä vuosikymmenelläkin huomion puoleensa ennen (IV, 479)
mainittu Justiina Rautakorpi eli "Rautakorven Tiina". Hän näet
kuoli vasta v. 1893 ja oli loppuun asti sama teräväpäinen ja muihin
paljon vaikuttava nainen kuin elämänsä paraimpina vuosina. Varsinkin
nuorista tytöistä piti hän äidillistä huolta, kylväen heidän
sydämiinsä elämän sanan siemeniä. Mutta muitakin hän nuhteli synnistä
ja neuvoi elämän tielle. Hän oli niitä harvoja, joiden tapana on
itkeä itkevien ja iloita Herrassa iloitsevien kanssa. Myöskin
"koulumestarina" oli hän tunnettu. Taipumattomimpia ja kankeimpia
lukijoita toimittivat papit monesti hänen kouluunsa. Siellä heidän
milloin tukkapöllyn, milloin juustopalan kehoittamina, täyttyi tehdä
työtä, sillä seurauksella, että he oppivat. Talvisaikana oli hänen
tupansa täynnä sekä hyviä että huonoja lukijoita. -- Suurta iloa
tuotti Tiinalle nuorten pappien liittyminen heränneisiin. Hän nimitti
heitä pojikseen, silitti heidän päätään ja lausui: "Onpa minulla
sinussakin oikein kaunis poika".
"Milloinkahan tälle minun pitkälleperjantailleni ilta joutuu?"
kirjoitti Tiina keväällä 1893 Malmivaaralle. Se tuli saman vuoden
joulukuussa. Hän oli silloin 78 vuoden vanha.
Keski-Pohjanmaallakin eli vielä vuosisadan lopussa menneiltä ajoilta
heränneitten piirissä laajalti tunnettu vanha nainen, ennen (II,
69) mainittu Kaisa-Liisa Oja, eli "Vaivalan mummo", jolla nimellä
häntä vielä tänään muistetaan. Samoinkuin Rautakorven Tiina oli
hänkin tunnettu kauniista veisuäänestään. Niinkuin muistamme, hän
ensin Kalajoen-varren heränneille opetti Siionin virsien säveleet.
Kaisa-Liisa Oja kuoli kotipitäjässään, Nivalassa, v. 1901 79 vuoden
vanhana. -- Toinenkin Kalajoen-varren vanhoista heränneistä naisista
on edellä muiden muistettava: _Fredrika Ylitalo o.s. Olmola_ (k.
1883). Varsinkin kotipitäjässään Ylivieskassa sai hän heränneiltä
osakseen yksimielistä kunnioitusta ja rakkautta, ollen kristillisellä
vaelluksellaan ja valvovalla mielellään kehoittavana esimerkkinä
kaikille, jotka joutuivat tekemisiin hänen kanssansa.
V. 1875 kuoli 85 vuoden vanhana Nivalassa Kalajoen käräjien ajoilta
tunnettu, ennen mainittu Matti Niemi. Niinkuin olemme nähneet,
oli hän tuon pitkän käräjäjutun aikoina oikeudessa syytettyjen
heränneitten talonpoikien eturivin miehiä, eli oikeammin: Paavo
Ruotsalaista lukuunottamatta heidän huomatuin edustajansa. Silloin
niin urhoollisesti puolustamalleen vakaumukselle pysyi hän
uskollisena loppuun asti.
Niinä aikoina, jolloin Herättäjän toiminta alkoi, muutti Savosta
Kalajoen-varrelle _Antti Rissanen_. Toimien sittemmin useita vuosia
yhtiön kolportöörinä, vei hän tietoja elpyvän herännäisyyden
tilasta Pohjanmaalta Savoon ja muihin osiin maata. Huono kuulo
sekä ahdasmielisen jyrkkä vanhoillisuus olivat haittana hänen
toiminnalleen, johon hänellä muissa suhteessa oli hyviäkin
edellytyksiä. Seurapuhujana onnistui hän usein hyvinkin, jonka tähden
häntä pyydettiin esiintymään Herättäjän vuosijuhlissakin sekä muissa
juhlatilaisuuksissa. Rissanen kuoli v. 1916 Nivalassa, missä hän
elämänsä loppuaikoina asui.
Huomiota Kalajoen-varren herännäisyyden muistojen kerääjänä
ja kertojana ansaitsee ennen mainittu _Simo Pylväs_. Hän oli
hiljainen ja vaatimaton mies, joka ei suinkaan tarttunut kynään
kirjoituksillaan mainetta saadakseen. Muiden, varsinkin Malmivaaran
kehoituksesta ryhtyi hän kirjoittamaan Taneli Rauhalasta sekä
kotiseutunsa herännäisyydestä tämän aikana. Varsinkin kotipitäjänsä,
Ylivieskan, uskonnolliset olot tunsi hän tarkoin. Ollen tunnollinen
luonteeltaan, käsitteli hän herännäisyyden muistoja tarkalla
huolellisuudella. Niinkuin esim. hänen kertomuksistaan Kiireen talven
vaiheista näkyy (IV, 490) arvostelee hän henkilöitä ja tapahtumia
kiitettävällä puolueettomuudella. -- Muutamana elokuun päivänä v.
1899, kun Pylväs perheensä kera oli istuutunut puolipäivä-pöytänsä
ääreen, iski salama hänet kuoliaaksi.
Simo Pylväs on todistuksena siitä, että niitä henkilöitä
vieläkin löytyi, jotka menneiden aikojen heränneitten tapaan
keräilivät herännäisyyden muistoja ja jättivät niistä kertomuksia
jälkimaailmalle. Tämä on sitä tärkeämpää, koska me turhaan,
varsinkin XIX vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla tiedustelemme
tämmöisiä kirjoituksia liikkeen siihen aikaan vielä eläviltä
papeilta ja muilta korkeampaa koulukasvatusta saaneilta vanhoilta
henkilöiltä. Sentähden ansaitsevatkin kansanmiesten ja kansaa lähellä
olleiden henkilöiden toimenpiteet kysymyksessä olevassa suhteessa
suurta tunnustusta. Ruotsinkielisenkin Pohjanmaan herännäisyyden
muistoilla on ollut tämänkaltainen vartija. Tarkoitamme ennen (IV,
280) mainitsemaamme kansakoulunopettajaa _A. Svedbergiä_. Hän oli
kotoisin Storsvedin talosta Munsalassa, missä hän kuolikin v.
1889. Oltuaan ensin lastenopettajana Munsalassa, tuli hän v. 1862
kansakoulunopettajaksi siellä, pysyen tässä toimessa kuolemaansa
asti. Svedberg nautti suurta luottamusta, joka nähdään siitäkin,
että hän kuului siihen komiteaan, jonka tehtävänä oli tarkastaa Uno
Cygnaeuksen kansakoululaitoksen järjestämisestä tekemää ehdotusta,
sekä että hän vuodesta 1877 kuolemaansa asti kaikilla valtiopäivillä
oli talonpoikaissäädyn edustajana. Paitsi kirjoituksia "Folkvännen",
"Barnavännen", "Österbotten" ja "Österbottniska posten" nimisissä
y.m. lehdissä (myöskin Ruotsin ja Norjan lehdissä) on hän julkaissut
kirjasia, joissa hän muunohessa kertoo herännäisyyden vaiheista
kotiseuduillaan. Kaikissa näissä kirjoituksissa kohtaa meitä vakava
uskonnollinen mieli, ja hänen arvostelunsa herännäisyydestä ja sitä
edustaneista henkilöistä ilmaisee lämmintä myötätuntoa ja vilpitöntä
rakkautta tähän liikkeeseen.
Marraskuussa 1895 kuoli äkkiä Iisalmen heränneitten viimeinen
varsinainen johtomies Juhani Niskanen. Niinkuin olemme nähneet
(IV, 547), oli hän auttamattomasti loukkaantunut Malmivaaraan
tämän julkaisemien Siionin virsien tähden. Huonon palveluksen
hän tällä teki Iisalmen heränneille, jotka siitä alkaen jäivät
erilleen muusta herännäisyydestä. Niskanen oli vanhan ajan mies.
Kaiken lahjakkaisuutensa uhallakaan hän ei voinut seurata niitä
uudistuspyrinnöitä, joita elpyvä herännäisyys otti ohjelmaansa. Syynä
tuohon hänen jyrkkään vanhoillisuuteensa oli sitäpaitsi epäilemättä
myöskin itserakkaus, joka esti häntä alistumasta muiden neuvottavaksi.
Paljon nöyrempi oli Juhani Niskasen nuorempi veli _Kusti Niskanen_,
jonka suullisiin kertomuksiin Savon herännäisyyden menneistä
vaiheista usein ennen olemme viitanneet. Hänkin oli harvinaisen
lahjakas mies, valistunut, hienotunteinen ja laajanäköinen kuni
ani harvat. Hänen tietonsa olivat koulua käymättömän miehen
tiedoiksi suuret. Ne oli hän ahkeralla lukemisella ja terävällä
arvostelukyvyllään itselleen hankkinut ja taitavasti, tosi
valistuneen miehen tavoin hän niitä käytti. Monta kaunista piirrettä
oli Kusti Niskasen luonteessa. Niinpä hän esim. ei kärsinyt kuulla
panettelua. Kun pappeja moitittiin, hän lausui: "Ne on Herra
virkaan asettanut ja ne vastaavat itse hänelle siitä, jos kehnosti
sen hoitavat; koetetaan me vain pysytellä omissa asioissamme".
Veljelleen osoitti hän kunnioitusta eikä riitaantunut hänen kanssaan,
vaikka mielipiteet eivät aina sopineet yhteen. -- Kusti Niskasen
koti Iisalmen Haapajärven rannalla olevassa Puustellinniemessä oli
harvinaisen miellyttävä. Ensikertalainenkin sai siellä osakseen
sydämellistä kohtelua sekä altista vieraanvaraisuutta, vaikka
isäntä olikin köyhä. -- Seuraelämään otti hän osaa, käyden usein
Kiuruvedenkin heränneitä tervehtimässä. Hänen kuolemansa oli
tuntuva isku tämän puolen herännäisyydelle. Niskasen nöyrää mieltä
ja hänen sanan paraammassa merkityksessä lapsellista uskonnollista
katsantotapaansa kuvaavat seuraava hänen muutamassa ystäväpiirissä,
missä puhuttiin taivaan riemusta ja kirkkaudesta, lausumansa sanat:
"Minä tyytyisin ovenvartijan virkaan Jumalani huoneessa. Saisinhan
aina teitä muita sisään laskiessani vilaukselta oven raosta nähdä,
mikä riemu ja kirkkaus teillä on nautittavana, ja siinä olisi
minunlaiselle yltäkyllin autuutta".
Syynä siihen, ettei Iisalmen herännäisyys näidenkään etevien
merkkimiesten aikana päässyt nousemaan, vaan itseensä sulkeutuneena
kangistui kaavaan, oli ainakin osaksi se, että H. K. T. Brofeldt,
joka vuodesta 1865 oli kappalaisena ja 1883 kirkkoherrana
seurakunnassa, niinkuin jo olemme maininneet (IV, 508), kannatti
beckiläistä, yksilön suhdetta Herraan teroittavaa katsantotapaa ja
siitäkin syystä vieraantui heränneistä, joille seurakuntakäsitteen
teroittaminen oli niin tärkeä asia. Sitä hajaannusta ja epävarmuutta,
joka näinä aikoina on nähtävänä Iisalmen seurakuntaelämässä,
eivät Brofeldtin ytimekkäät saarnatkaan, joita hän verrattoman
luonnollisesti ja taitavasti kansanomaisella kielellä esitti,
eikä hänen vaatimaton ja itsekkäisyydestä vapaa kanssakäyminen
seurakuntalaistensa kanssa saaneet korjatuksi. Brofeldt kuoli v. 1914.
XIX vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla eli vielä monta
säätyläisnaistakin, jotka nouseville sukupolville lämpimin sydämin
kertoivat sekä pitkän elämän koulussa vakaantuneella kristillisellä
luonteellaan todistivat herännäisyydestä. Etenkin muutamat heistä
vetävät edellä muiden vielä elämänsä myöhäisenä iltanakin huomiota
puoleensa:
Stenbäck-veljesten sisar, jyrkkä, teräväpäinen ja suora Charlotte
Fredrika Achrén (IV, 400), joka elämänsä loppuajan asui Kuopiossa,
missä hän 90 vuoden ikäisenä kuoli v. 1903; Ätsärin kappalaisen K. E.
Bergrothin (IV, 427) lämminsydäminen, jaon aikoja katkerasti sureva
sekä herännäisyyden menneitä vaiheita hellästi uskollisessa sydämessä
säilyttävä leski _Karolina Amalia Bergroth_, o.s. Stenbäck (k. 93
vuoden vanhana 1906); K. R. Pettersonin leski, Jaakko Wegeliuksen
tytär _Vendla Petterson_ (synt. 1824), tunnettu uskollisuudestaan
herännäisyyden muistoille sekä isänmaallisesta mielestään.
Paitsi Otto E. A. Hjeltiä tapaamme XIX vuosisadan viimeisenä
vuosikymmenenä muutamia muita vanhempaan sukupolveen kuuluvia
henkilöitä, jotka pääkaupungin hälinässä edustavat herännäisyyttä ja
joiden ympärille tähän liikkeeseen liittyneet nuoremmat heränneet
kokoontuivat hartausseuroja pitämään. Tarkoitamme Säämingistä
kotoisin olevaa sahanhoitajaa _Gabriel Pesosta_ (k. 1906), jonka Juho
Malkamäki oli johdattanut uudistuneen herännäisliikkeen tuttavuuteen,
sekä hänen vaimoansa Matti Liukon (I, 351) tytärtä _Anna Pesosta_
(synt. 1840). Rakkaassa muistossa säilyttäen Säämingin herännäisyyden
vaiheita, joita he esi-isiltään olivat kuulleet ja joita he osaksi
omin silminkin olivat nähneet, liittyivät nämä henkilöt epäilyksettä
XIX vuosisadan lopussa elpyvään herännäisyyteen, tunnustaen sitä
samanhenkiseksi kuin heidän kotiseuduillaan liikkunut, nyttemmin
väsähtänyt liike. Gabriel ja Anna Pesosen poika, filos. maisteri
_Matti Pesonen_ (synt. 1868) ryhtyi jo 1890-luvulla tarmokkaasti
toimimaan herännäisyyden riveissä.
* * * * *
Kuinka levinnyt herännäisyys XIX vuosisadan lopussa oli, voitaneen
jossain määrin päättää Hengellisen Kuukauslehden tilaajamäärästä
eri seuduilla. Seuraavat numerot vuodelta 1898, jolloin lehden
tilaajamäärä nousi 3,000 ja jolloin sitä levisi 220 eri seurakuntaan,
osoittavat mihin seutuihin sitä eniten tilattiin: Haapajärvi 36,
Isokyrö 60, Jalasjärvi 46, Kajaani 34, Kannus 22, Karttula 27,
Kauhava 35, Kiuruvesi 101, Lapua 144, Nilsiä 36, Nivala 168,
Nurmo 210, Oulainen 23, Paavola 83, Parikkala 44, Pielavesi 22,
Pielisjärvi 55, Raahe 41, Reisjärvi 23, Ruskeala 34, Salo 34,
Seinäjoki 67, Sievi 49, Siikainen 36, Ylihärmä 86, Ylistaro 415,
Ylivieska 226. Huomattava on kuitenkin, että nämä numerot muutamissa
herännäisyydelle vieraammissa seuduissa (ei liikkeen valtapaikoilla)
ainakin osaksi riippuivat papiston suhteesta liikkeeseen, sekä että
vähävaraisuus monessa seurakunnassa aiheutti pienemmän tilaajamäärän,
vaikka lehteä ystäviltä lainaamalla laajoissa piireissä luettiin.
Huomattavimmat herännäistalot olivat vuosisadan loppupuolella
_Nivalassa_: Niemi, Matti Marjaniemen omistama Palosaaren talo, Vilh.
Niskasen pojan _Paavon_ (k. 1916) omistama Niskakosken talo sekä
Nevala; _Ylivieskassa_: Jaakola, Ylitalo, Mattila ja Mikko Knuutilan
(synt. 1847) omistama Knuutilan talo. _Isossakyrössä_ on muistettava
varsikin Ritarin ja sen vastapäätä Kyröjoen toisella puolella
sijaitseva Raurun talo, _Kauhajoella_ Pukkila, Järvi ja Saarenmaa.
_Ylistarossa, Nurmossa_ ja _Lapualla_ oli liike jo näinä aikoina
niihin määrin levinnyt, että eri talojen ja muiden merkkipaikkojen
luetteleminen on miltei mahdotonta. Ensinmainitussa pitäjässä ovat
varsinkin Untamalan, Hirvilammen ja Malkamäen kylät mainittavat
sekä "Ylistaron rinnalla" "Krannin loukko". _Lapualla_ kasvoi liike
suurimmaksi Prepulan, Hellanmaan sekä Alanurmon Ruha-nimisessä
kylässä. _Nurmossa_ oli heränneitten maata jo 1880-luvulta alkaen
Nurmon-perä Peräseinäjoen rajalle asti sekä Nurmon rintakylä.
_Seinäjoella_ ansaitsevat huomiota Kotilan ja Heikkilän kylät sekä
Soukka-Seinäjoki, _Ylihärmässä_ Keskisen, Kujalan, Prännin ja Kankaan
kylät. Vöyrissä säilyi liike Ryssland-nimisen kylän perukalla sekä
Alkärrissä (Alikärri).
Niinkuin ylläolevista numeroistakin näkyy, olivat liikkeen
pääseutuja XIX vuosisadan lopussa, niinkuin se jo kauan oli
ollut, Etelä-Pohjanmaa ja Kalajoen-varsi. Mutta huomattavalle
sijalle tulevat myöskin muutamat seurakunnat Pohjois-Savossa ja
Pohjois-Karjalassa. Huomattava on niinikään Hengellisen Kuukauslehden
suuri leviäminen Paavolassa, missä herännäisyys Malmivaaran siellä
pappina ollessa (1890-1900) virkosi uuteen eloon.
Olemme monesti ennen huomauttaneet, miten vieraana rukoilijain
liike sekä Lounais-Suomessa että Sortavalan seuduilla XIX
vuosisadan jälkimmäiselläkin puoliskolla pysyi varsinaiselle
herännäisyydelle. 1890-luvulla nähtiin silloin tällöin ensinmainitun
ryhmän rukoilijoita Herättäjän vuosijuhlilla, mutta vaikka
pohjalaisten puolelta näissä tilaisuuksissa ja muulloinkin
koetettiin lähentelemistä, jäi tulos hyvinkin pieneksi. Hengellistä
Kuukauslehteä tilattiin joitakin kappaleita Lounais-Suomeen --
siinä kaikki. Muissa Turun hiippakunnan etelä- ja itä-osissa
valloitti evankelinen suunta nekin seudut, joissa herännäisyyttä
ennen oli kannatettu. Niin kävi suurimmaksi osaksi Porvoon
hiippakunnassa varsinkin sen etelä-osissa, joihin sitäpaitsi
muitakin, herännäisyydelle vielä vieraampiakin uskonnollisia suuntia
ja liikkeitä, samoinkuin vuosisadan lopussa muihinkin hiippakuntiin,
pääsi tunkeutumaan.
Porvoossa v. 1896 pidetyssä synodalikokouksessa piispa H. Råbergh
hiippakuntansa hengellisestä elämästä muunmuassa lausui: "Viime
vuosien ominaisena tunnusmerkkinä eivät ole suuret, laajalle
ulottuvat herätykset, mutta kasvava uskonnollinen eloisuus on
kuitenkin ollut nähtävänä monissa paikoin, vaikka siihen liittyneet
eivät ole enemmistönä, vaan verrattain harvalukuisena vähemmistönä
seurakunnassa. Useimmissa seurakunnissa ovat tämän elävähenkisen
kristillisyyden edustajat kirkon uskon ja tunnustuksen kannalla;
kantamatta mitään erikoista lahkolaisuuden leimaa ovat he hyväksensä
käyttäneet sen hyvän, minkä maassa löytyvät eri uskonsuunnat
tarjoovat, ja ovat käytännössä toteuttaneet sitä. Milloin näyttää
uskonnollinen elämä kallistuvan pietistiseen, milloin evankeliseen
suuntaan. Muutamissa rovastikunnissa esim. Jääskessä, Puumalassa,
Savonlinnassa lähentelee uskonnollinen liike enemmän herännäisyyttä
kuin evankelismia. Savon herännäisyydestä löytyy vielä jäännöksiä
Savoon kuuluvissa seurakunnissa. Kertomukset todistavat kuitenkin,
että tämä suunta monissa paikoin kantaa hedelmättömyyden leimaa sekä
on kangistunut muotoihin ja puhetapoihin."
Jos tämä kuvaus ylimalkaan onkin oikea, on toiselta puolen myöskin
varma, että unestaan heräjävää elävähenkistäkin ja selväpiirteistä
herännäisyyttä löytyi monessa silloiseen Porvoon hiippakuntaan
kuuluvassa vanhassa herännäisseurakunnassa, jos kohta tuon uudestaan
elpyvän liikkeen edustajat useimmissa paikoin muodostivatkin
vain pienen joukon. Sama oli laita niidenkin Turun ja Kuopion
hiippakunnissa löytyvien herännäisryhmien, joita tapaamme erillään
liikkeen suurista valtapaikoista. Todistuksena on muunohessa osanotto
Herättäjän vuosijuhliin, joissa jo XIX vuosisadan lopussa monesta
kymmenestä seurakunnasta kokoontui körttipukuisia osanottajia.
Viestit liikkeen valtamailla tapahtuneesta uudistuksesta levisivät
herättäen ja uudistaen kaikkialle, missä vielä jotakin tiedettiin
herännäisyyden menneistä vaiheista. [Lähteitä: Hengellinen
Kuukauslehti vuosilta 1888-1899 ja 1914; Wilh. Malmivaara, Puoli
vuosisataa heränneiden keskuudessa; Ylivieskan, Nivalan, Sievin,
Nurmon, Lapuan, Ylistaron, Ylihärmän, Kuopion kirkonkirjat; John
Svedbergin minulle Anders Svedbergistä lähettämät elämäkerralliset
tiedot; Pohjanmaan ja Pohjois-Savon vanhojen heränneitten ja Wilh.
Malmivaaran, Erkki Pesosen, J. F. Cajanin y.m. kertomuksia; Herman
Råbergh, Från prestmötet i Borgå 8-11 september 1896; Paimenmuisto;
Sukukirja Suomen aatelittomia sukuja.]