Jälkikatsahdus.
Edellisten vuosikymmenien herännäisyydestä paljon eroavaa leimaa
kantavat liikkeen vaiheet XIX vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla.
Joka ei muista, että kysymyksessä olevan vuosisadan pietismi
syntyi kansan syvissä riveissä sekä että se niinäkin aikoina,
jolloin papit sitä monissa paikoin johtivat, luonteeltaan ja
olemukseltaan pääasiallisesti oli samojen syvien rivien edustama,
sanan alkuperäisimmässä merkityksessä kansallinen liike, saattaa
johtua siihen väärään käsitykseen, että pappien vieraantuminen tahi
eroaminen siitä samalla tiesi koko herännäisyyden kuolemaa. Niin
ajattelivat itse teossa eivät vain uuteen suuntaan liittyneet sekä
säätyläiset että talonpojat, vaan myöskin toistupalaisten alussa
suurilukuiset, sittemmin yhä pienenevät ryhmät. Edellisessä suunnassa
puhuttiin kyllä "menneistä ajoista", jos kohta ylimalkaan kylmästi
ja arkaillen, ja viimemainitussa niiden eloisuutta haikein sydämin
kaivattiin, mutta tulevaisuutta ei liikkeellä enää kummankaan
silmissä ollut. Eikä siinä kyllin. Se käsitys, että herännäisyys
jaon aikoina sai kuoliniskunsa, jäi jokseenkin yleiseksi ei vain
kysymyksessä olevissa piireissä, vaan ylimalkaan kaikkialla
maassamme, missä herännäisyyden menneistä vaiheista puhuttiin ja
liikettä arvosteltiin. Mutta samaan aikaan, jolloin tämä katsantotapa
syntyi ja alkoi vakaantua varsinkin säätyläisissä, alkoivat
hävityksen leimaa ensin kantavat, hajalle joutuneet heränneen
kansan rivit jälleen kokoontua, ryhmittyä ja varttua, vaikkei sitä
liikkeen ulkopuolella vielä minään pidetty eikä ylimalkaan ensinkään
huomattukaan. Ei mikään paremmin todista, kuinka elinvoimainen ja
samalla miten kansanomainen Suomen herännäisyys on ollut. Joka tämän
näkökohdan syrjäyttää, arvellen että etupäässä papit ovat edustaneet
XIX vuosisadan herännäisyyttä, hän tuntee sitä hyvin pintapuolisesti.
Jokseenkin yleinen on myöskin se käsitys ollut, että 1880- ja
1890-luvulla esiintyvä herännäisyys ei ole suoranaisessa yhteydessä
N. K. Malmbergin, Vilhelm Niskasen, Rauhalan ja Logrenin johtaman
suunnan kanssa, vaan uusi liike, joka on saanut alkunsa etupäässä
Wilh. malmivaaran herännäishengessä entisen herännäisyyden mailla
suorittamasta työstä. Miten paljon viimemainittu jo edellisen
vuosisadan lopussa ehtikin tehdä liikkeen palveluksessa: ei se
alkuansa hänestä ole saanut, vaan se johtuu niistä kansanryhmistä,
jotka jaon kovina vuosina kokoontuivat Niilo Kustaa Malmbergin ja
Vilhelm Niskasen ympärille isien perinnön pelastamiseksi. Kaikki
muu varsinainen herännäisyys -- rukoilijain piirejä emme siihen
lue kuuluviksi -- joka näihin ryhmiin pahentuneena niistä erosi,
vähenemistään väheni jo 1890-luvulla miltei kaikkialla. Tämä on
kieltämätön totuus, jota eivät mitkään vastaväitteet pysty kumoamaan.
Olemme ennen lausuneet ja lausumme vieläkin, että juuri tämä seikka
paremmin kuin mikään muu todistaa, ken Niilo Kustaa Malmberg oli.
Sentähden tulikin hänen nimensä edellä liikkeen muiden johtomiesten
nimien uudestaan elpyvälle herännäisyydellekin rakkaaksi.
Vasta myöhään selveni heränneille, miten paljon onnettomuutta
oppiriidat -- taistelut Hedbergiä vastaan sekä niskaslaisuuden ja
toistupalaisuuden väliset kiivaat väittelyt -- olivat tuottaneet
liikkeelle. Uusien uskonnollisten suuntien, laestadiolaisten,
vapaakirkollisten sekä äärimmäisyyteen kehittyneiden evankelisten
piirien esiintyminen näyttämölle kiihoitti mieliä ja esti heränneitä
vapautumasta siitä puhdasoppisuuden innoittelemisesta, johon
suuri osa heistä oppiriitojen aikana oli eksynyt. Hengellisessä
Kuukauslehdessäkin tapaa 1890-luvulla vielä kirjoituksia, jotka
eivät ole vapaat tästä leimasta. Myöntää tulee kuitenkin, että
ainakin toiset näistä kirjoituksista aiheutuivat muissa suunnissa,
etenkin evankelisessa herännäisyyttä vastaan tehdyistä hyökkäyksistä.
Mutta ilmeistä on, että Malmivaara ja häneen liittyneet papit sekä
Malkamäki ja muut kansanmiehet, jotka kirjoittivat Hengelliseen
Kuukauslehteen sekä puhuivat seuroissa, vuosi vuodelta yhä enemmän
vapautuivat tuosta isiltä peritystä taipumuksesta ja oppivat antamaan
arvoa toisin ajattelevillekin. Niinpä kärsi herännyt kansa, jollei
vielä F. G. Hedbergin kuolemanaikana (1893), niin ainakin vuosisadan
loppupuolella kuulla myötätuntoisiakin arvosteluja hänestä, vaikka
hänen nimensä vielä kauan niiden aikojen jälkeen, jolloin Jonas
Lagus kirjoitti häntä vastaan kiivaat kirjeensä, heränneitten
korvissa kaikui pahimman kerettiläisen nimenä. Samoin oppi
herännyt kansa entistä puolueettomammin arvostelemaan semmoisiakin
uskonilmiöitä, jotka eniten erosivat herännäisyydessä vakaantuneesta
katsantotavasta. Paljon ovat varsinkin Malmivaara ja Malkamäki
tehneet laajentaaksensa heränneitten näköpiiriä tässäkin suhteessa
ja vapauttaakseen heitä vanhojen ennakkoluulojen yksipuolisuudesta.
He ovat voimallisesti painostaneet sitä totuutta, että kristinusko
ennen kaikkea on uusi elämä Kristuksessa, että "tieto paisuttaa, vaan
rakkaus rakentaa".
Hengellisessä Kuukauslehdessä teroitti Malmivaara usein, ettei
heränneen ihmisen tee mieli väitellä eri suunnista ja opeista,
hänen uskontonsa kun on omantunnon ja sydämen eikä kuolleen tiedon
asia. Niinpä kirjoitti hän esim. v. 1894 otsakkeella "Vastauksia
muutamiin kysymyksiin" seuraavan kysymyksen vastauksineen: "Kun
on niin monenlaista oppia ja uskoa, joita kaikkia tunnustajansa
sanovat oikeiksi, mitä niistä lähtisi seuraamaan, mitä uskoisi,
ettei joutuisi harhateille?" "Et tee tätä kysymystä sentähden, että
saisit tietää oikean totuuden, vaan siitä syystä, kun et tahdo
totella Herraa. Tuolla kysymyksellä tahdot salata itseltäsi ja muilta
suruttomuuttasi ja saada se sysätyksi muiden syyksi."
Tämän yhteydessä huomautettakoon siitäkin, että heränneitten
johtomiesten saarnat ja puheet jo XIX vuosisadan lopussa kantoivat
paljon evankelisempaa leimaa kuin pari vuosikymmentä aikasemmin.
Hengellisessä Kuukauslehdessä kirjoittaa Malmivaara v. 1894: "Heitä
pois omat työsi, olkoot uskon tai muun nimellisiä, ja kuule: Isäsi
kutsuu -- katso, hän ikävöi ja etsii sinua. Jos asetut hiljaiseksi,
niin huomaat hänen lähenevän. Hän tulee likemmä, löytää sinut ja
-- sulkee syliinsä. Sellaisena kuin olet hän sinut korjaa. Ei
siinä kysytä mahdollisuuttasi tai mahdottomuuttasi, pyhyyttäsi ja
pahuuttasi, katsotaan vain surkeuttasi ja säälitään sinua. Et sinä
itse nouse, vaan Isä nostaa, et sinä käy etkä tule, vaan Isä kantaa,
et sinä vaaraa torju, vaan Isä pelastaa. Ei siinä sinulta vaadita,
vaan sinulle annetaan; ei siinä liikuta omilla tekemisilläsi, vaan
armolla. Tuhlaajapojan on silloin Isä sulkenut syliinsä, laupias
samarialainen on korjannut tiepuolesta haavoitetun, ryöväri on
löytänyt Herran, jolla oli myötätuntoisuutta hänen surkeudelleen.
Silloin sokea näkee, ontuva käy Herran kantamana, mykkä puhuu j.n.e.
Kaiken tämän sai aikaan Jumalan rakkaus Jesuksessa Kristuksessa
eksynyttä syntistä kohtaan." Niinikään on merkille pantava, että
puhe siitä pyhityksestä, jota paitsi "ei kukaan saa Jumalaa
nähdä", nyttemmin kuului selvemmin heränneitten kokouksissa,
ei armojärjestyksen eri asteena esitettynä opinkaavana, vaan
käytännölliseen elämään sovitettuna nuhteena ja kehoituksena.
"Viallista" kyllä kohdeltiin edelleenkin säälivällä rakkaudella,
mutta "vikoja" entistä ankarammin.
Olemme nähneet, miten vähän herännäisyyden menneitä vaiheita jaon
jälkeisinä vuosina käsiteltiin kirjallisuudessa. Ne, jotka näitä
vaiheita likemmin tunsivat, eivät syystä tai toisesta niistä
julkisuudessa kertoneet, ja suuren yleisön muistosta katosi
ennenpitkää mitä se aikaisemmin, jolloin herännäisyys vielä oli
yleisen huomion ja väittelyn esineenä, oli asiasta kuullut. Ainoana
poikkeuksena oli Matth. Akianderin teos, mutta sitä lukivat vain ani
harvat, eikä se sitäpaitsi, niinkuin olemme nähneet, kertonut paljon
mitään Pohjanmaan oloista niistä ajoista alkaen, jolloin sikäläinen
liike muodostaa huomattavimman osan herännäisyyden historiassa. Ei
sovi näin ollen kummastella, että sivistyneittenkin henkilöiden
tiedot tästä liikkeestä 1860-, 1870- ja 1880-luvuilla supistuivat
muutamiin kummallisiin, usein vastenmielisiin kertomuksiin sen
vaiheista ja niissä vaikuttaneista merkkihenkilöistä.
Ensimmäinen, joka näiden aikojen jälkeen ryhtyi historian
valossa tarkastamaan XIX vuosisadan herännäisyyttä, oli Elis
Bergroth. Jo siitä myötätuntoisuudesta, jolla hän toimittamassaan
"Vartija"-lehdessä v. 1892 kertoi Herättäjän perustamisesta, saattoi
päättää, missä hengessä hän s.v. ilmestyvässä teoksessaan "Suomen
kirkon historia pääpiirteissään" oli herännäisyyttä arvosteleva.
Teos ilmestyi sitten laajennettuna v. 1902, käsitellen silloin
vielä laveammin liikkeen vaiheita sekä huomauttaen sen uudestaan
elpymisestä. Bergrothin esitys Suomen herännäisyydestä XIX
vuosisadalla ansaitsee monessa suhteessa tunnustusta. Varsinkin on
huomattava se puolueettomuus ja myötätuntoisuus, millä hän siihen
aikaan vielä vallitsevien, herännäisyyttä sortavien ennakkoluulojen
uhalla arvostelee liikkeen vaiheita ja merkkihenkilöitä. Sekin on
pantava merkille, että Bergroth, kertoessaan liikkeen vaiheista
1890-luvun loppuaikoina, pitää niissä ilmenevää elpymistä
elinvoimaisen tulevaisuuden takeena.
Kaunokirjallisuudenkin alalla tulee herännäisyys samaan aikaan
huomatuksi. V. 1894 julkaisi Juhani Aho "Heränneitä" nimisiä
kuvauksia "herännäisyyden ajoilta". Epäilyksellä ottivat hänen
kuvaamansa heränneitten lapset tämän kirjan käteensä, mutta
mieltymyksellä ja ilolla he sen lukivat. Muistojen pyhäkössä
kuvastuivat siinä isien ja äitien ajatukset, heidän kilvoituksensa
elämän kruunun saavuttamiseksi. -- Valmistumaisillaan oli XIX
vuosisadan lopussa toinenkin kaunokirjallinen menneiden aikojen
herännäisyyttä käsittelevä teos; Eliel Aspelinin "Lauri Stenbäck".
Jo tässä mainitut teokset ja julkaisut olivat omiaan avaamaan yleisön
silmät näkemään, miten rikkaita aiheita XIX vuosisadan herännäisyys
tarjoo tutkijoille ja kirjailijoille ei vain suuripiirteisenä,
kirkollista elämää uudistavana uskonnollisena liikkeenä, vaan
kulttuurihistoriallisessakin suhteessa.
Mutta paraan todistuksen herännäisyydestä antoivat XIX vuosisadan
lopussa ne vanhat heränneet, jotka siihen aikaan vielä olivat elossa.
Joka heitä puhutteli, hän ei voinut olla huomaamatta sitä hellää,
usein kyyneleihin sulavaa mieltä, mikä oli ominaista useimmille
heistä. Heidän koko olemuksestaan loisti esille tosi herännäisyyden
kaunein tuntomerkki: särjetty sydän. He olivat paljon kokeneet,
paljon kilvoitelleet. Eivätkä koskeneet ne koetukset, joissa Herra
oli heidän uskoaan sulattaen puhdistanut, ainoastaan heitä itseään,
vaan koko sitä uskonnollista liikettä, johon he lapsuudestaan
olivat kuuluneet ja jonka voittoja ja tappioita, suruja ja iloja
he omin silmin olivat nähneet. Kipeästi olivat heihin koskeneet
varsinkin jaon kovat ajat, jotka hajoittivat heränneitten ennen
yksimielisen joukon, ja Jumalaa kiittäen tervehtivät he sitä
toivorikasta aikaa, joka 1880- ja 1890-luvuilla herännäisyydelle
jälleen koitti. Muutamassa seuratilaisuudessa vuosisadan lopussa
lausui Jonas Laguksen ennen (II, 372) mainittu renki Antti Kaakko
(k. 1902), kertoessaan menneistä ajoista: "Jo oli tämä liike joutua
liika suurten talvisten hankien peittoon. Ei kukaan pappi meitä
enää neuvomaan tullut, ja Niskaset, Rauhalat, Helaalatkin kaatuivat
pois. Luulin jo, etteivät tämmöiset vanhat kannot enää milloinkaan
pääsisi auringon lämpöä kokemaan, mutta sitten tuli tänne sen vanhan
Malmbergin poika ja puhui meille, niinkuin ennen puhuttiin. Tuli
sitten muitakin. Minusta näyttää, ettei Herra vieläkään ole tätä
kansaa hyljännyt."
Tulkitkoot nämä paljon kokeneen herännäisvanhuksen sanat XIX
vuosisadan herännäisyyden tervehdyksen niille lukuisille nuorille
papeille ja sille jälleen suureksi kasvaneelle heränneelle kansalle,
jotka ovat ryhtyneet isien perintöä hoitamaan. "Toivon ja pelvon
välillä" kulkee herännyt ihminen halki maailman korven, ja "toivon ja
pelvon välillä" on koko herännäisyysliikekin kasvanut, taistellut,
edistynyt. Jota syvempään tämä liike isien neuvoja noudattaen nöyrtyy
Jumalan väkevän käden alle, jota paremmin se oppii yksin armosta
elämään, sitä puhtaampaa on sen pelko oleva ja sitä kirkkaampi sen
toivo. Sillä on silloin vielä tehtävä isiemme maassa ja sentähden
tulevaisuuskin.