talven" vaiheista seuraavin sanoin: "Kertominen näistä asioista
on minulle sangen arkaluontoinen. Olen pelännyt, että tulisin
panettelemaan herännyttä kansaa kertomalla sen erehdyksiä eli
varjopuolia, vaikka luonnollisesti minun ei käy keitäin muita
pitäminen eli sanominen itseäni hulluimmiksi, koska olin eli pyysin
olla etevin niissä toimissa, joita silloin kristillisyyden kiihkossa
toimitettiin. Ajatellessani: lieneekö Jumalan varsinainen johdatus
ollut saattaa kutsumuksen kuulleita ihmisiä sillä tavalla eksymään,
saadakseen paremmin osoittaa heille heidän luontonsa huonouden ja
hänen voimansa ja rakkautensa, täytyy panna käteni suuni päälle
ja lopettaa kertomukseni." Liitämme tähän arvosteluun toisenkin
"Kiireen talven miehen" lausunnon. Samoin kuin Simo Pylväs on tämäkin
henkilö -- nimensä on _Juho Kivikaarto_ -- Ylivieskan herännäisyyden!
huomatuimpia XIX vuosisadan viimeisinä vuosikymmeninä. Hän on
seuraavin sanoin selittänyt tuon omituisen hurmahenkisyyden synnyn:
"Me nuoret hutikot rupesimme Paavo Ruotsalaista näyttelemään." Mutta
mikä oli tuon "näyttelemisen" syynä, mikä aiheutti ne "toimet, joita
silloin kristillisyyden nimessä toimitettiin?" Puolueeton vastaus
kuuluu: menneitten aikojen suuret muistot ja Jumalan niillä herättämä
elävämmän kristillisyyden kaipuu. Samaan aikaan kuin uuden suunnan
papit kylmenemistään kylmenevät herännäisyyden menneisyydelle ja
toistupalaisuuden siimekseen vetäytyneet sielunpaimenet eivät
enää jaksa toivoa liikkeen uudistumista, heräävät kansan syvissä
riveissä entistä elävämpinä menneiden aikojen muistot ja entistä
voimallisempana tulevaisuuden toivo. Kernaasti myönnettäköön, että
tuo innostus eksyy kauas Jumalan hengen viitoittamalta tieltä,
monesti turvautuu lihan käsivarteen ja usein sytyttää intohimojen
hävittävää tulta Herran alttarille, mutta herännäisyyden elpymistä
tämä sittenkin tietää. Kansan syvissä riveissä syntyi XIX vuosisadan
herännäisyys ja kansan syvissä riveissä se vuosisadan lopussa
uudistui. Niinkuin alussa hurmahenkisyyttäkin ilmaantui heränneissä,
niin nytkin. Tämä ilmiö ei suinkaan ole ominaista vain Suomen
herännäisyydelle, se tulee päinvastoin näkyviin kaikkialla, missä
on kysymys uskonnollisten aatteiden synnystä tai niiden elpymisestä
uuteen eloon. Pääasia on, että näiden aatteiden synnyttämät
liikkeet ovat siksi elinvoimaisia, että ne sortumatta kestävät sen
puhdistuksen, jonka ne aina tarvitsevat. Suomen herännäisyys on
kestänyt tämän puhdistuksen. Se kesti sen alkuaikoinaan ja se kesti
sen vielä vuosisadan lopussakin. Ja merkille on pantava, että Jumala
kummallakin aikakaudella käytti syvien rivien miehiä painamaan
alas liikkeessä syntynyttä hurmahenkisyyttä. Alkuaikoina jäi tämä
Paavo Ruotsalaisen tehtäväksi, vuosisadan lopussa taistelevat sitä
vastaan Heikki Juurikoski, Taneli Rauhala ja Arvi Logren. Epäilemättä
pystyivät he senkin tähden johdattamaan tätä taistelua voitolliseen
loppuun, että he itse kuuluivat kansan syviin riveihin ja monessa
suhteessa paremmin kuin papit ymmärsivät niitä ajatuksia ja tunteita,
joiden ohjaamina kiihoitustilaan joutuneet toimivat.
Mitä muutoin "Kiireen talven" seurauksiin tulee, niin on ilmeistä,
että se vaikutti herättävästi koko Kalajoen-varren herännäisyyteen.
Eikä siinä kyllin. Näillä tienoin syntynyt virkeämpi hengellinen
elämä levisi täältä muuallekin. Ei ollut sekään vähäarvoista, että
Pohjanmaan herännäisyyden johtomiehet "Kiireen talven" ahdingoissa
pääsivät lähemmäs toisiaan, kuin ennen olivat olleet. Varsinkin
koskee tämä Rauhalan ja Juurikosken suhdetta toisiinsa. Ennen
tuota koetuksen aikaa ja varsinkin sen kestäessä olivat heidän
välinsä verraten kireät. Nyt sitävastoin poistuivat ainakin
suurimmaksi osaksi väärinkäsitykset heidän väliltään. Ja varsinkin
näinä aikoina vilkastuivat entistä vilkkaammaksi Suupohjan ja
Kalajoen-varren heränneitten matkat toistensa tykö ja ennenpitkää
vedetään Savon-puolen heränneetkin, niinkuin menneinä aikoina oli
laita, tuohon suureen yhteyteen. Sanalla sanoen: jaon kovien vuosien
hajoittama herännäisyysliike elpyy jälleen ja ryhmittyy, laajenee ja
kasvaa. "Kiire talvi" ei sitä saa aikaan, sen vaiheet kun päinvastoin
viittaavat uuteen hajaannukseen sekä voimaponnistuksiin, joilla ei
ainakaan uskonnollisen elämän alalla mitään pysyväistä saada aikaan,
mutta siinä liikkuva ikävä ja kaipuu on tuon elpymisen enne, ja jo
semmoisenakin on sen merkitys herännäisyyden vaiheissa huomattava.
* * * * *
Jo v. 1867, jolloin Logren kävi asettamassa "Kiireen talven"
Kalajoen-varrella aikaansaamia häiriöitä, oli hänen asemansa
Suupohjan herännäisyyden johtajana taattu. Nälkävuosien loputtua
alkoi taloudellisessakin suhteessa onnellisempi aika. Se antoi
hänelle entistä enemmän tilaisuutta pitää huolta heränneitten
hengellisistä asioista sekä kotiseudulla että muuallakin. Samaan
aikaan hän myöskin muutti pois Rautakorven syrjäisestä seudusta
Lapuan rintamaille. Syy oli seuraava. Malmbergin kuoleman jälkeen oli
eräs liikemies hänen perillisiltään ostanut Tynjälän. Viimemainittu
joutui vararikkoon, ja v. 1868 tarjottiin talo ostettavaksi
hypoteekkiyhdistyksen 7,000 markan suuruisesta saatavasta. Vanhat
rakkaat muistot sekä Logrenin toivo päästä pois Rautakorven karuilta
mailta kehoittivat häntä ilmoittautumaan ostajaksi, vaikka hän, vasta
veloistaan päässeenä, pelkäsikin uutta velkakuormaa, kysymyksessä
oleva kun sitäpaitsi tuntui niin suurelta. Että Logren jo siihen
aikaan nautti luottamusta, näkyy siitäkin, että pitäjän nimismies
ehdotti hänen tarjoustaan hyväksyttäväksi, vaikka oli ilmoittautunut
monta ostajaa.
Monen huolen painamana muutti Logren Rautakorvesta Tynjälään.
Velkakuorma painoi, talon maat olivat päässeet rappeutumaan ja
vaativat aluksi lisävelan tekemistä sekä väsymätöntä työtä. Ja
ehkä oli -- niin arveli tuo herännyt, korpivaelluksen vaaroihin
tutustunut matkamies -- siirtyminen pienistä oloista noin suuriin
hänelle muutoinkin vaarallista. Tämä pelko kuultaa siitä puheesta,
jonka Logren tuloseuroissa Tynjälässä piti. Eräs kuulija kirjoitti
tilaisuudessa siitä seuraavat sanat muistiin: "Niin monenlaisilla
syöttikoukuilla yrittää vihollinen ihmisparkaa omakseen, ettei niitä
järki käsitä eikä oma voima vastustaa voi. Jos siis minäkin tässä
suuremmassa asemassa rupean onnistumaan, niin on hyvin vaarallista,
että ylpeyden kuolettava synti rupeaa päälleni tunkeutumaan kaikella
voimallaan. Senpätähden, ystävät, jos jollakin teistä omain asiainsa
tähden on tarves lähestyä rukouksella ijankaikkista valtaistuinta,
niin muistakaa silloin minuakin, pyytäkää, että Jumala vahvistaisi
heikkouttani." Muiden kertomusten mukaan pyysi Logren tässä
tilaisuudessa, niinkuin usein muissakin seurapuheissaan, että häntä
muistettaisiin, jos hän lankeaisi vikaan. Tämmöinen rehellisyys ja
nöyryys saadaan vain Herran koulussa, ja sitä koulua aikoi Logren
käydä elämänsä loppuun asti.
Mitä Logrenin seurapuheisiin muutoin tulee, ei voi kyllin valittaa,
ettei yksikään niistä ole jälkimaailmalle säilynyt. Vasta kerrottu
kohta hänen Tynjälän tuloseuroissa pitämästään puheesta on
tietääksemme ainoana kirjallisena todistuksena hänen esiintymisestään
puhujana, ja siitäkin voi päättää hyvin vähän. Sen sijaan on säilynyt
yksityisiä lauseita, jotka sattuvasti kuvaavat hänen luonnettaan,
samalla kuin ne osoittavat, mihin tapaan hän jakeli huomautuksiaan,
opetuksiaan ja neuvojaan. Kun tiedetään, miten tavattoman suuri
merkitys Logrenin sanoilla on ollut heränneen kansan kasvattamisessa,
lueteltakoon seuraavassa muutamia semmoisia lennokkaita sanoja, miten
katkonaisina ja toisistaan eristettyinä ne tällä tavoin esitettyinä
sitten esiintyvätkin.
Heränneitten hairahduksia ja vikoja Logren ei kohdellut hellästi.
Hyvinkin ankarasti hän usein syyllistä piteli. Eikä jättänyt hän
nuhdeltua tuon yhden nuhteen varaan, vaan kävi myöhemmin katsomassa,
mitä nuhde oli vaikuttanut. "Lasta ei saa heittää ulos pesuveden
mukana", oli hänen tapansa sanoa; "ja jos heittää, täytyy ainakin
pian käydä katsomassa, ettei se palellu kuoliaaksi". Paljon
hellävaraisemmin, jos kohta aina vakavasti, puhutteli hän suruttomia.
"Siirapilla saa enemmän kärpäsiä kuin tervalla", hän Jumalan
kutsumistapaan vedoten arveli. Kun muuan ystävä teki muistutuksen
tuota hänestä suruttomiin nähden liika evankelista menettelyä
vastaan, hän vastasi: "Sinä, Erkki, olet samanlainen kuin mies, joka
menee ottamaan hevosta kiinni ja samalla, kuin toisella kädellä
tarjoo leipää, ojentaa toisella kurikkaa: otatko, vai annanko minä
sinulle!" Varsinkin "Kiireen talven" häiriöiden jälkeen kävi moni
vanha herännyt levottomaksi, jos nuorissa tai vasta kääntyneissä
alkoi näkyä suurempaa tunteellisuutta ja innostusta. Muutamalle
tuommoiselle epäilijälle Logren kerran lausui: "Laiska hevonen
siitä tulee, joka ei varsanakaan hyppele". Mutta kyllä hän toiselta
puolen usein varoittikin tuommoisia intoilijoita. Niinpä lausui hän
muutamalle nuorukaiselle, joka ei ollut altis tyytymään jatkuvaan
kerjäläisen asemaan, vaan kärsimättömänä arveli, että parannuksesta
pitäisi tulla valmista: "Kun varsan valjastaa ja sille sanoo 'ptruu',
niin se riuhtoo ja hyppii: mikä siinä on, ettei saa mennä? Mutta kun
monen kuorman väsyttämälle ja kovia kokeneelle pattijalka-hevoselle
sanoo 'ptruu', niin voi taivasten tekijä, kuinka ihanaa evankeliumia
se sille on, kun se kuulee, että nyt saa seisahtua." -- Logren oli
luonnostaan hyvin kiivas ja suuttui tulisesti, jos palvelijoissaan
huomasi huolimattomuutta, vilppiä tahi muuta vikaa. "Tuollaisia
miehiä saan minä vaikka vasikkahaallisen", saattoi hän sanoa sille,
joka itseään puolusti. Syyttömänkin täytyi pitää suunsa kiinni.
"Joka ei syyttömänä ota syytöstä päälleen", oli hänellä tapana
sanoa, "se ei ota syyllisenäkään". -- Kun moni Suupohjan heränneistä
Malmbergin kuoleman jälkeen vetäytyi yksinäisyyteen ja seuraelämän
virkistyttyäkin pysyi erillään muista, puolustaen itseään sillä, että
Jumalan sanaa paraiten viljelee kodissaan, huomautti Logren: "Ei yksi
halko pesässä pala". -- Olemme kertoneet, mitä Logren saapuessaan
asettamaan "Kiireen talven" touhua, lausui Juurikoskelle tämän
yrityksistä saada tuota touhua lakkaamaan. Toisessa tilaisuudessa
koetti hän seuraavin sanoin näyttää viimemainitulle, missä tämä oli
erehtynyt taistelussaan hurmahenkisyyttä vastaan: "Niinkö luulet,
Heikki, että viisas mies kadottaa viisautensa, jos tyhmän kansan
alle alentuu? Ja niinkö luulet, että viisas pitää viisautensa, jos
hän tyhmän kansan päällä pyörii?" Näistä samoinkuin muistakin hänen
heränneitten johtomiesten asemasta lausumistaan sanoista näkyy,
että hänen katsantotapansa oli hyvinkin kansanvaltainen. Yksin
kansan luottamus oli esim. ratkaiseva, ken oli tuleva johtajaksi,
kun entinen kuoli, ja tätä ratkaisua tuli jokaisen kärsivällisesti
odottaa. Taneli Rauhalan hautajaisissa hän muunohessa lausui: "Kun
Jumala ottaa laumasta kellokkaan pois ja alkaa kelloa uuden kaulaan
sovittaa, on monta, jotka luulevat, että se heille sopii. Mutta
niistä ei ole yhtään Jumala valinnut. Se on miehen reikä, mutta
koiran virka." Ja samaan aikaan moitti hän toisessa tilaisuudessa,
jossa hän oli ottanut saman asian puheeksi: "Kun hallitsija kuolee
eikä ole kruununperillistä, on vaarallista huudattaa itseään hänen
seuraajakseen -- siinä menee helposti pää." -- Niinkuin olemme
nähneet, oli Logren hyvin antelias köyhille. Armottoman ankarasti
hän kohteli itaruuden syntiä, missä vain sitä huomasi. Kerran saapui
hänen luoksensa muuan rahantunteva mies valittaen: "Olen kärsinyt
suuren vahingon. Yöllä varastettiin minulta 60 markkaa". "Miltä
köyhältä olet taas pidättänyt, mitä hänelle olisi kuulunut, koskei
Jumala antanut sinun noita rahoja pitää"? kuului vastaus.
Niinkuin jo näistäkin lausunnoista voi päättää, oli Logrenin puhe
lyhyttä, täsmällistä, kohti käypää. Pitkäveteistä nuhdesaarnaa, joka
enemmän ärsyttää kuin nöyryyttää ja rakentaa, hän ei milloinkaan
käyttänyt. Hyvin tehokkaaksi osoittautui myöskin esim. seuraava
hänen tapansa ratkaista heränneitten välisiä riitoja. Saattoi näet
tapahtua, ettei hän sanallakaan puuttunut asiaan, kun epäsopuun
joutuneet sen hänelle esittivät, vaan alkoi puhua muusta. Ennen
heidän lähtöään hän vain ilmoitti, missä ensi seurat tulisivat
pidettäviksi, ja kehoitti heitä niihin saapumaan. Siellä hän sitten
seurapuheessaan otti asian esille, mutta niin, että ainoastaan
asianomaiset ymmärsivät, keitä nuhteet ja varoitukset sillä kertaa
lähinnä tarkoittivat. Toiseenkin, omituiselta ehkä monenkin mielestä
näyttävään, mutta samalla hyvinkin käytännölliseen keinoon hän vetosi
oikaistaksensa harhaan joutunutta veljeä, jonka hän tiesi pahenevan
nuhteesta, jos se suoraan hänelle annettaisiin. Hän näet syyllisen
kuullen nuhteli toista, joskus aivan syytöntäkin samasta viasta.
Kuvatkoon seuraava tapahtuma muutamaa Logrenin tässä muodossa antamaa
nuhdetta.
Monesti oli Taneli Rauhala kateuden ja vikoilemisen esineenä.
"Kiireen talven" touhujen asettaminen kyllä palautti sovun, mutta
vuosien perästä joutui hän taas panettelijain ja moittijain
hampaisiin. Ilmeistä on, ettei ainakaan Juurikoski ollut siihen
syytön. Varsinkin v. 1882 tuli tuo Kalajoen heränneitten johtomiesten
välinen vanha epäsopu uudelleen selvästi näkyviin. "Etelän" ja
"pohjanpuolen" heränneet olivat jo monen vuoden aikana tottuneet
tuon tuostakin käymään toisiaan tervehtimässä. Kun Logren ystävineen
viimemainittuna vuonna saapui Kalajoelle, olivat sikäläisten
johtomiesten välit kireimmillään. Juurikoski sekä muutamat muut
koettivat kaikin tavoin saada Rauhalaa ja hänen kristillisyyttään
epäluulon alaiseksi ystävien silmissä. Ensimmäiset suuret seurat
"eteläläisten" tultua pidettiin Vuolteenperässä Nivalassa. Jo pari
tuntia ennenkuin hartaushetki oli alkanut, oli tupa täynnä kansaa.
Ihmiset puhelivat hiljaa keskenään. Juurikosken ja hänen ystäviensä
kanssa seurusteli muuan "eteläläinen" kaikessa rauhassa, kun ovi
äkkiä aukeni ja Logren ärjäsi tälle matkatoverilleen: "Vai täällä
sinä ystäväin nahkainmyyjä taas olet kauppojasi hieromassa". Eikä
siinä kyllin. Mies sai kuulla kunniansa siitä, että hän muka oli
puhunut muiden kristillisyyden vilpillisyydestä siten koettaen saada
omaa uskonnollisuuttaan edulliseen valoon. Kiivastumistaan kiivastuen
jatkoi Logren moitepuhettaan, kunnes hän pakotti tuon mitään pahaa
aavistamattoman matkatoverinsa poistumaan tuvasta huutamalla hänelle:
"Ulos sellainen lurjus". Tilaisuudessa olleet ovat kertoneet, että
mies raukka lähtiäisiksi sai potkunkin. Harva lienee ymmärtänyt,
että tuo kaikki tarkoitti Juurikoskea ja hänen lähimpiä ystäviään,
eikä sovi kummastella, että tuommoisen läksytyksen aivan syyttömästi
saanut itse oli siitä hyvin pahoillaan. Vasta paluumatkalla kotia
sai hän selityksen. Logren näet silloin hänelle lausui: "Että sinä
kehtasitkin oikein ottaa nenääsi! Olisihan sinun pitänyt ymmärtää,
että viatonta ystävää on helpompi lyödä niin, ettei se kuole,
kuin viallista vihollista." Sanottakoon muutoin tästä Logrenin
omituisesta esiintymisestä Vuolteenperän seuroissa mitä tahansa, niin
saavutti hän sillä tarkoituksensa. Juurikosken ja Rauhalan välisen
eripuraisuuden tuli, joka jälleen oli ollut leimahtaa ilmiliekkiin,
sammui taas melkein kokonaan.
Kodissaan ylläpiti Logren mallikelpoista järjestystä. Vaikka
hän joskus liiallisellakin kiivaudella käsitteli palvelijainsa
erehdyksiä, kunnioittivat ja rakastivat nämä häntä vilpittömästi.
Ei ollut hänen vaikea saada palkollisia. Tynjälä oli niin hyvässä
maineessa, että työväki sinne kilvan pyrki. Salaisuus oli se,
että talo oli pyhitetty Herralle. Ei pitänyt isäntä itseään muita
parempana, hän päinvastoin oli ensimmäinen tunnustamaan vikansa ja
syntinsä. Ja sekin tiedettiin, ettei hän katsonut ihmisen muotoa,
valvoessaan vanhurskauden ja oikeuden vaatimuksia kodissaankin.
Muuan esimerkki. Tynjälä oli käräjätalona. Eräs kirjuri, jolle
palvelustyttö aamulla vei kahvia, yritti tehdä tälle väkivaltaa.
Saatuaan tiedon asiasta, meni Logren ruoska kädessään huoneeseen.
Hädissään ei osannut kirjuri muuta kuin uhata raivostunutta isäntää
sillä, että hän oli "tuomarin kirjuri". "Vaikka olisit Turkin
keisarin kirjuri", kuului vastaus, "niin tästä saat". Tuntuva
selkäsauna vakuutti tuomarin hämmästyneelle virkailijalle, ettei
isäntä ollut leikkiä laskenut.
Logrenin raamatuntieto oli erinomaisen hyvä. Siihen hän aina
seurapuheensa perusti ja siihen hän kokemuksista puhuen tuon
tuostakin viittasi. Raamatun jälkeen olivat Luther ja Arndt hänelle
rakkaimmat. Myöskin Björkqvistin ja Wegeliuksen postilloja hän usein
luki, vaikkei hän niistä varsin yhtä paljoa pitänyt. "Luther", niin
lausui hän monesti ihastuksella, "paljastaa rohkeasti ihmisen synnin
ja kurjuuden, mutta ei hän toiselta puolen salaa Jumalan laupeutta
ja armoa syntisiä kohtaan". Kun Berghin postilla ilmestyi, levitti
hän sitä innokkaasti. Hän piti sitä erinomaisen tarpeellisena,
koska "se paljastaa aikamme nukkuvan kristillisyyden". Näistä
kirjoista sekä N. K. Malmbergilta oli Logren sen viisauden oppinut,
jota hän heränneille sekä herätykseksi monelle maailman lapselle
julisti. Viimemainittuja tapasi hän muunmuassa kauppamatkoillaan.
Ei hän heille paljoa puhunut, mutta ne harvat sanat, jotka hän,
ikäänkuin sattumalta ja aivan sivumennen lausui, tekivät tehtävänsä.
Niiden voimaa lisäämässä oli muunohessa myöskin miehen harvinaisen
miellyttävä ja puoleensa vetävä käytös. Harvoin tapahtui, ettei
häntä pyydetty vasta saapumaan niihin taloihin, joihin hän
matkoillaan poikkesi hevosiaan syöttämään tahi yösijaa pyytämään;
ja kun hän tuli, otettiin hänet aina ilolla vastaan. Niinkuin jo
olemme huomauttaneet, vaikutti Logrenin esiintyminen senkin tähden
niin edullisesti, että se oli niin sivistynyttä. Harva kansanmies
on ollut kultuurille niin altis kuin hän. Kaikkea ruokottomuutta,
epäsiisteyttä, lattialle sylkemistä y.m. hän kovasti vihasi,
vaatien että etupäässä heränneitten tuli semmoista huolellisesti
välttää. Mutta ei hän toiselta puolen ylellisyyttäkään suosinut,
vaan päinvastoin vastusti uuden ajan luonnollisimpiakin mukavuuksia,
parempia ajoneuvoja y.m. Heränneitten puvun säilyttämistä hän
jyrkästi puolusti, vaikkei hän suinkaan vaatteille semmoisina mitään
erinomaisempaa arvoa pannut. Millä kannalla hän tähän kysymykseen
nähden oli, näkyy paraiten seuraavasta hänen lausunnostaan:
"Körttipuku on niinkuin aita, joka estää sikoja peltoon pääsemästä.
Se estää aivan muuttumattomia heränneitten joukkoon lyöttäytymästä
ja heränneitä maailman markkinoille menemästä." Ihmeteltävän oikeaan
osasi Logren sekä sivistyspyrinnöissään -- hän oli muunmuassa
kansakoulujen lämmin suosija -- että herännäisyyden traditsioonien
säilyttämisessä. Hänen harvinainen älynsä ja valistunut mielensä
estivät ristiriitojen syntymistä, vaikka hänen aikansa enemmän kuin
yhdessä suhteessa oli murrosaikaa. On mahdoton laskea, kuinka suuren
palveluksen hän heränneenä, sivistykseen pyrkivänä talonpoikana on
tehnyt koko herännäisyysliikkeelle. Jos kenenkään vaikutus ulottuu
kauas tulevaisuuteen, niin Arvi Logrenin. Ja juuri sentähden on hänen
nimensä niin historiallinen nimi.
Logrenin uskotuin asetoveri hänen taistelussaan heränneitten hajalle
joutuneitten, monen eripuraisuuden repimien rivien kokoamisessa ja
Herran elävään tuntemiseen johdattamisessa oli Taneli Rauhala. Heidän
välillään vallitsi aina mitä likeisin ja sydämellisin ystävyys. Jo
Malmbergin eläessä olivat he hänen veljelliseen rakkauteen vaativien
puheittensa ohjaamina oppineet tuntemaan toisensa ja jo niiltä
ajoilta oli heillä monta yhteistä kallista muistoa siitä, miten
vastustamattomalla voimalla suuren opettajan sanat olivat painaneet
heidät, kaikesta omasta riisuttuina, armoistuimen juurelle kerjäämään
armoa armosta. Rauhala oli 11 vuotta Logrenia vanhempi, mutta ei
ikäero eikä sekään, että jo Paavo Ruotsalainen oli kehoittanut
heränneitä ensinmainitulta hengellisissä asioissa neuvoa pyytämään,
saanut aikaan minkäänlaista kateutta heidän välillään. Ainoa seikka,
joka joskus hieman häiritsi heidän ystävyyttään, oli se, että Rauhala
Lapualla loppuijällään käydessään oli huomaavinaan, että Logren liika
kernaasti seurusteli herrasmiesten kanssa. Ensinmainittua kiusasi
silloin epäilys, ettei tuo rakas ystävä enää huolinutkaan hänestä,
niinkuin ennen. Aihetta siihen antoivat epäilemättä suurimmaksi
osaksi lapualaistenkin kuiskaukset, että Logren muka oli "herrojen
hännystelijä". Mitä muutoin tähän syytökseen tulee, niin katkasee
viimemainitun miehekäs ja imarteluista vapaa talonpoikaisluonto siltä
kärjen, jos kohta täytyneekin myöntää, että tuo sivistystä ja tietoja
koko sydämestään halajava mies ehkä joskus tunsi suurtakin kiusausta
päästä useammin seurustelemaan niiden kanssa, jotka tässä suhteessa
olivat enemmän saaneet. Oli miten oli -- mitään erimielisyyttä
ei senkautta vähimmässäkään määrässä syntynyt noiden uskollisten
asetoverien välillä eikä heidän ystävyytensä siitä kärsinyt. Rauhalan
epäluulo oli vain pieni pilvenhattara heidän elämänsä iltataivaalla.
Sitä kauniimmaksi vain muodostui sen poistuttua auringonlasku.
Jo Vilh. Niskasen aikana ja hänen seurassaan oli Rauhala tottunut
matkustamaan Suupohjaan ja siellä kulkemaan pitäjästä pitäjään
ja kylästä kylään heränneitä ystäviä tapaamassa. Mutta varsinkin
Logrenin päästyä sikäläisen herännäisyysliikkeen johtajaksi kävi
hän säännöllisesti kerta tai kaksi vuodessa Lapualla ja sen
naapurikunnissa. Hänen seurassaan oli silloin useita ystäviä
Kalajoen-varrelta, niin että kulkue muodosti pitkän jonon hevosia.
Ja yhtä usein saapui Logren ystävineen vastavierailulle Ylivieskaan,
Nivalaan, Sieviin y.m. Rauhalan opetuslapsia tervehtimään. Varoja
ei ahtaimpinakaan aikoina saanut puuttua tämmöisiin matkoihin,
ja jos puuttui, kokosivat sen paikkakunnan heränneet, johon
kulloinkin tultiin, hiljaisuudessa ja suuren joukon siitä mitään
tietämättä, keskuudessaan raha-apua matkustaville. Usein saatiin
tällä tavoin kokoon enemmänkin, kuin matkakustannusten peittämiseksi
tarvittiin. Ja mihin vain tultiin, siellä oli kaikki maksutonta,
ei vain kaukaisille vieraille, vaan lukuisille oman paikkakunnan
ystävillekin. Semmoisten vierailujen ajat olivat juhla-aikoja.
Joka talossa, johon poikettiin, tuotiin pöydälle, mitä parasta
talossa löytyi. Matkasuunnitelmaankin nähden vallitsi vakaantunut
järjestys. Niinpä esim. "eteläläiset" kun matkustivat Kalajoelle,
majailivat Kannuksen Hanhinevalla, missä heidän hevosensa jaettiin
seudun heränneisiin taloihin hoidettaviksi. "Pohjanpuolen miesten"
matkustaessa Suupohjaan tekivät Järven talot Ylihärmässä samaa
palvelusta. Kyläilyjä kesti viikon, vähän toistakin, joskus
kauemminkin.
Epäilemättä oli Logren puhujana Rauhalaa paljon etevämpi.
Hän oli loogillisempi, hänen vertauksensa sattuvammat, hänen
lauserakennuksensa täsmällisempää. Kauniit käänteet, joille
kädenkin hienot liikkeet antoivat vielä enemmän eloisuutta,
tehostivat hänen kauttaaltaan nerokasta esiintymistään. Hänen
puhuessaan täytyi vastahakoisimmankin kuunnella, suruttomimmankin
säpsähtää, tylsimmänkin pysyä tarkkaavaisena. Varsinkin muotoon
nähden oli Rauhalan puhe paljon heikompaa. Mutta sisällyksen
syvällisyys ja erinomainen hellyys, joka usein sai kovasydämisetkin
kyyneleitä vuodattamaan, korvasivat mitä yllämainitussa suhteessa
puuttui. Kun Logren ja Rauhala istuivat vieretysten seuroissa
ja vuoroonsa puhuivat, eivät tienneet sanankuulijat, kumpaako
kernaammin katselivat ja kummanko puheet olivat mieluisampia.
Toinen sai toiselta, toinen toiselta enemmän. Ja sama oli heidän
opillinen kantansa. Eivät he seurapuheissaan tavoitelleet valmista
kristillisyyttä, vaan kysymys jäi ikäänkuin auki, jotta Herraa
etsittäisiin. Logren teroitti ehkä enemmän kuin Rauhala, miten
välttämätöntä on pysyä Jumalan käsialana, pakenematta sinne tai
tänne. Rauhala painosti ehkä useimmin, miten vaarallista on
toisesta tai toisesta hyvästä neuvosta tahi sanasta tehdä itselleen
valmiita tikapuita, joita myöten kilvoittelematta luulee pääsevänsä
taivaaseen. Mutta kummankin silmämääränä oli vanhan aatamin
kuolettaminen, ihmisen riisuminen kaikesta, mikä hänessä on omaa,
jotta Jumalan työ hänessä yhä enemmän sijaa saisi. Ja perustana oli
varsinkin Lutherin postillan ahkerasta viljelemisestä kummassakin
vuosi vuodelta yhä elävämmäksi ja horjumattomammaksi käynyt vakaumus,
että ihminen vanhurskautetaan Jumalan edessä uskon kautta Kristukseen
ilman lain töitä. Sanaa "usko" kyllä harvoin käytettiin -- etenkin
hedbergiläisen riidan ajoilta asti pelättiin herännäisyydessä liiaksi
sen väärin käyttämistä -- mutta tarkoitus oli se. Eivät johtajat
eivätkä heidän sanankuulijansa puhuneet uskostansa, tuo kun heistä
olisi ollut kerskausta ja eksyttänyt "suukristillisyyden" luultuun
varmuuteen armotilastaan, vaan he puhuivat heikkoudestaan ja Jumalan
armon suuruudesta. Ja tämä armo on saatavissa "ilman rahatta ja
ilman hinnatta", sulasta armosta, niin kuului heidän todistuksensa.
"Kun tunnet itsesi oikein onnettomaksi", lausui Rauhala muutamalle
kiusatulle ystävälleen, "kun ei ole parannusta, ei uskoa, ei mitään
hyvää, niin löytyy vielä yksi: Kristus on minut lunastanut. Tartu
siihen, siitä lähtee elämä." Mutta kyllä ymmärsi Taneli, samoinkuin
Logrenkin, antaa suurta arvoa ihmisyydellekin, "jos kohta sitä usein
saakin hävetä". Muutamissa seuroissa, joissa hän puheensa johdoksi
oli käyttänyt Filipp. 2: 5-11, hän muunohessa lausui: "Kohottaakseen
ihmisyyttä tuli Jumala Pojassaan ihmiseksi. Hän ei häpeä olla
ihmisenä, mutta me häpeämme sellaisina mennä Kaikkivaltiaan eteen,
pyrkien tekeytymään jumalisuudellamme jumaliksi."
Vielä enemmän kuin seurapuhujana vaikutti Rauhala yksityisesti
antamillaan neuvoilla ja sillä väsymättömällä hellyydellä, millä
hän niin yhdessä kuin toisessa suhteessa piti huolta laumastaan.
Taloudellisissakin ahdingoissa hän heitä monesti auttoi. Itsellään
hänellä ei kyllä ollut antaa tarvitseville apua, mutta hän oli aina
altis sitä muilta hankkimaan. Heränneet tottuivat tottumistaan
ilmaisemaan hänelle huolensa, hän kohteli heitä aina säälivällä
rakkaudella ja hänen puoleensa oli helpompi kääntyä kuin kenenkään
muun.
Taneli Rauhalan suurtyö Vilhelm Niskasen työn jatkona oli jaossa
särkyneen herännäisyyden sirpaleiden kokoaminen ja hoitaminen
laajalti kautta Keski-Pohjanmaan sekä osaksi Suupohjassa, vieläpä
Savossakin. Kalajoen-varren varsinaisilla herännäisalueilla,
Ylivieskassa, Nivalassa, Sievissä ja Haapajärvellä, hoiti hän
maltillisella menettelyllään ja hengenvoimalla "Kiireen talven"
uusista heräysliikkeistä ja sen selkkauksista yksimielisyyteen
nöyryytetyn, vieläpä moninverroin lisätyn kansan. Samoin kokosi hän
Reisjärven herännäissirpaleet uuteen virkeyteen, ja hänen aikanaan
syntyi _Pihtiputaan Muurepään_ kylillä uusia herätyksiä, jotka
hänen isällisellä hoidollaan pääsivät kehittymään. Hänen valvova ja
ahkera huolenpitonsa ulottui niinikään Kalajoen, Raution, Kannuksen,
Oulaisten, Pyhäjoen ja Raahen hajalla asuviin heränneisiin.
Olemme maininneet Rauhalan vierailuista Suupohjassa. Sikäläisetkin
heränneet luottivat häneen täydellisesti ja rakastivat häntä
sydämestään. Monet häiriöt ja rettelöt hän heidänkin keskuudestaan
maltillisella ja viisaalla esiintymisellään estäen torjui. Semmoinen
oli esim. ennen (IV, 479) Matti Takalan, Kustaa Keskisen ja Matti
Järven Härmässä heti Malmbergin kuoleman jälkeen aikaansaama
häiriö, jota Rauhala yhdessä Logrenin kanssa kävi asettamassa.
Samassa seurakunnassa 1860-luvulla syntynyt uusi häiriö vaati
niinikään häntä siellä saman ystävänsä kera käymään. Härmään oli
näet asettunut asumaan muuan käsityöläisen vaimo nimeltä Katariina
Jansson. Hän oli äärimmäisiä hedbergiläisiä ja sai ennenpitkää
kootuksi ympärilleen joukon, joka "käsitti uuden valon". Heitä
nimitettiin katariinalaisiksi. Heihin liittyivät muiden kera myöskin
Kustaa Keskinen ja Matti Takala. Suurta hallaa tämä liike tuotti
paikkakunnan herännäisyydelle. Logren arveli, ettei hänen tarvinnut
puhua Härmässä, "siellä kun oli evankeliumia housun vyötäisiin
asti". Hänen ja Rauhalan taitava esiintyminen sai kuitenkin häiriön
vähitellen asettumaan. Katariina muutti pois paikkakunnalta ja hänen
edustamansa liike kuoli ennenpitkää sukupuuttoon.
Kansan kertomuksissa Härmän rettelöistä on säilynyt seuraava
todistus siitä kristillisestä rakkaudesta, millä Logren ajatteli
vastustajiaankin. Kun hän v. 1868 matkusti Keskipohjanmaalle, koetti
hän saada mukaansa myöskin Takalan ja Keskisen. Nämä lupasivatkin
lähteä, mutta heidän matkastaan ei kuitenkaan tullut mitään, he kun
samaan aikaan sairastuivat. Kotia palatessaan sai Logren kuulla, että
hänelle paljon haittaa tehneet, nyttemmin herännäisyyteen uudestaan
vähän kallistuneet härmäläiset sillä aikaa molemmat olivat kuolleet.
Uutinen koski kipeästi Logreniin. "Jos tiesin", hän lausui, "että
ne sillä aikaa kuolevat, en olisi mennyt Pohjaan, vaikka olisi koko
Kalajoki palanut".
Samankaltaista säälivää myötätuntoisuutta vastustajia kohtaan
osoitti, varsinkin kuoleman heitä kohdatessa, usein Rauhalakin.
Saatuaan kerran kuulla, että Iisalmen heränneitten silloisella
johtomiehellä Juhani Niskasella (IV, 320) oli tapana julistaa
kiroustuomioita väärintekijöille, hän lausui: "Ei pitäisi kenenkään
Jumalan nimessä toista tuomita, jos syytäkin olisi." Omasta
kokemuksestaan hän tiesi, miten ahtaalle tuommoisen tuomitsemisen
tähden sen julistaja voipi joutua. Hän oli näet sillä tavoin kironnut
kahta miestä, joita pidettiin eniten syyllisinä Nisulan talossa
"Kiireen talven" aikana tapahtuneeseen verenvuodatukseen. Kumpikin
oli kahden viikon perästä kuollut. "Minulle jäi kahden miehen surma
omalletunnolle", valitti tästä kertoessaan Rauhala haikein mielin.
Rakkaus oli se voima, jolla sekä Logren että Rauhala saivat
heränneitten vasta ryhmittyneet joukot pysymään koossa niinäkin
aikoina, jolloin itsekkäisyys ja erimielisyys koettivat niitä
uudelleen hajoittaa. Ei olisi tämä voima päässyt heissä niin
suureksi, jos itsekkäät pyyteet olisivat ajaneet heitä johtaja-tointa
pyytämään ja tässä hengessä toimimaan. Paremmin kuin mikään muu
osoittaa heidän välinen ystävyytensä, ettei oma kunnia ja arvo ollut
heillä silmämääränä. Kumpikin nautti mitä suurimmassa määrässä
heränneen kansan luottamusta ja kunnioittavaa rakkautta, mutta heidän
mieleensä ei noussut ajatus: kumpi on meistä suurempi.
Pohjanmaan kolmas huomattu herännäisyysjohtaja tänä _"ukkojen
aikana"_, jolla nimellä sikäläiset heränneet nimittävät vuosien
1860 ja 1883 välistä aikaa, oli Heikki Juurikoski. Hänen
vaikutusalansa oli paljon ahtaampi kuin Rauhalan ja Logrenin, se
kun verraten harvoin ulottui hänen kotipitäjänsä, Ylivieskan,
rajojen ulkopuolelle, mutta ei silti sekään ollut vähäarvoinen.
Luonteen puolesta oli hän harkitseva ja jyrkkä, enemmän ajatuksen
kuin tunteitten mies. Vakaumuksessaan oli hän luja, usein
itsepintaisuuteen asti. Mitä ehdottomimmin asettui hän Vilh.
Niskasen opin kannalle; saattaapa sanoa, että hän muodosti tämän
opin eri kohdat järjestelmälliseksi kokonaisuudeksi. Siitä johtui
se laillisesti vaativa uskonnollinen katsantotapa, joka oli hänelle
ominaista. Ja tätä katsantotapaa tuki hänen jäykkä luontonsa,
joka usein eksytti häntä kovilla sanoilla vaatimaan kuuliaisuutta
siinäkin, missä yksin rakkauden olisi pitänyt saada puhevaltaa.
Juurikoski vikoili Rauhalaa siitä, että tämä "turhalla hempeydellä
johdatti kansaa totuudesta syrjään". Niin aiheettomana kuin tätä
muistutusta Kalajoen-varrella yleensä onkin pidetty, ei ole oikein
siltä kaikkea arvoa kieltää. Päinvastoin on myönnettävä, että
Juurikosken ankara kiivaileminen paheita ja syntejä vastaan on
ollut varsin tärkeänä lisänä siinä totuuden julistuksessa, jota
Keski-Pohjanmaan herännyt kansa "ukkojen" suusta sai kuulla.
Valitettavaa vain on, ettei Juurikoski milloinkaan päässyt oikein
likelle Rauhalaa, vaan että hän vikoilemalla viimemainittua paljon
häiritsi sitä yhdysvaikutusta, johon heränneitten luottamus oli
heidät kutsunut. Eräs vielä nykyisen vuosisadan alussa Ylivieskassa
asuva, harvinaisen elävä vanha herännyt, _Anna Koskela_ (k. 1914)
on kuvannut näitä Kalajoen-varren herännäisyyden johtomiehiä
seurapuhujina seuraavasti: "Juurikoski piti pitkiä seurapuheita,
hän löi usein lain vasaralla ja pani ikeen kansan päälle, jota
oli vaikea kantaa. Rauhalan puheet olivat lyhyempiä, mutta paljon
parempia. Hän puhui eniten Jumalan rakkaudesta. Joskus piti hän
polvirukouksiakin, sanoen niistä: 'tämä on kallis tehtävä, jota liika
vähän harjoitetaan'."
Juurikoski vaati jyrkästi yksinkertaisia elämäntapoja. Kun esim.
eräs herännyt isäntä laittoi lasit kirjakaappiinsa, paheksui hän
sitä kovasti. Moitittavana piti hän kuvien ripustamista seinille,
vähänkään uudenaikaisempia huonekaluja j.n.e. Kun hän kerran muiden
kera oli saattelemassa Rauhalaa Suupohjaan päin, huomasi hän
Hanhinevalla tämän matkustaneen rihmoilla ristiinpunotussa reslassa.
Tuosta rupesi hän kovasti torumaan: "Miten te tuollaisella reellä
menette? Viette eteläläisille uusia tyylejä vain." Todistuksena,
miten suuri hänen vaikutusvaltansa oli, mainittakoon, että resla
vaihdettiin pitkälaitaiseen, yksinkertaisempaan matkarekeen.
Juurikoski luki paljon. Pääkirjoina olivat P. raamattu, Vegeliuksen
sekä Lutherin huonepostilla. Olosuhteita kuvaavaa on, että hän sai
Lutherin kirkkopostillan vasta v. 1882 ja silloinkin ainoastaan
"talvipuolen". Heränneitten pappien vilkas kirjojen levittäminenkin
oli heidän vetäydyttyään herännäisyysliikkeestä syrjään jo aikoja
sitten lakannut. -- Uutta postillaansa luki Juurikoski tavattoman
ahkerasti. Se oli hänen rakkainta ajanviettoaan elämänsä illalla.
Muistettava on vielä yksi heränneitten johtomies "ukkojen ajoilta":
Juhani Niskanen. Olemme nähneet (IV, 320), miten tämä lahjakkaan
Lauri Juhana Niskasen lahjakas poika isänsä kuoleman jälkeen
vähitellen alkoi tulla yhä enemmän huomatuksi Iisalmessa ja miten
hän kokosi sikäläiset heränneet yhteisiin isien hartausharjoitusten
tapaisiin kokouksiin. Tiedämme niinikään, että sikäläisenkin
herännäisyysliikkeen pappien luku näistä ajoista alkaen oli
vähenemistään vähentynyt. J. J. Rahmin muutettua pois Kiuruvedeltä
ja H. K. T. Brofeldtin yhä ratkaisevammin ruvettua Beckin
katsantotavan kannattajaksi, oli K. Weissell ainoa, joka vielä
suosi herännäisyyttä, mutta ei hänkään enää edes koettanut koota
heränneitten rivejä ja vielä vähemmin hän pystyi luomaan niihin
eloisuutta. Toinen toisensa perästä katosivat näyttämöltä myöskin
liikkeen huomatuimmat maallikot. Juhana Poikonen oli kuollut (IV,
320) ja _Abraham Lappalainen_ (k. 1873), joka niinikään oli toiminut
jonkunlaisena johtomiehenä Iisalmessa, tuli jo v. 1863 sokeaksi eikä
senkääntähden kyennyt saamaan aikaan mitään sanottavaa. Pohjois-Savon
herännäisyyden johto jäi näin ollen kokonaan Niskasen hartioille.
Parastansa hän koetti, mutta vanhaan kaavaan kangistunut liike
ei ottanut virkistyäkseen. Monesti kävi Niskanen Kiuruvedellä,
ulottaen matkansa väliin Nivalaan ja Kalajoelle asti, mutta mitään
likempää tuttavuutta hän ei siellä moneen vuoteen saanut solmituksi.
Siihen oli hän epäilemättä suureksi osaksi itse syypää, kun näet
saatiin tietää, että hän toistupalaisille ylimielisesti oli puhunut
"vilhelmiläisten" harhaopista sekä muistuttanut heille sitäkin,
että Paavo Ruotsalainen oli "kironnut" Vilhelm Niskasen, jonka
opetuslapsia he olivat. Juurikosken kanssa lienee hän kuitenkin jo
siihen aikaan jotakuinkin sopinut yhteen.
Niskanen oli puhelias ja harvinaisen vilkas mies. Hänen
esiintymisessään oli paljon puoleensa vetävääkin. Mutta hän oli tämän
ohessa hyvin arka omasta kunniastaan sekä ystävänä epäluotettava. Jos
kohta hän hyvin suorasti mielipiteensä monesti silloinkin ilmaisi,
kun tiesi sillä muita loukkaavansa, oli hänen luonteessaan toiselta
puolen kierouttakin. Myönnettävä on kuitenkin, ettei hän pyrkinyt
pohjalaisten tuttavuuteen ainoastaan maineensa kartuttamista varten.
Niskanen oli siksi hyväpäinen ja kaukonäköinen mies, että hän aivan
hyvin ymmärsi, mitä Pohjanmaan heränneitten apu merkitsi Iisalmen
kituvalle liikkeelle. Sitäpaitsi vaativat häntä herännäisyyden vanhat
muistot, jotka elävästi kangastivat hänen mielessään niiltä ajoilta
asti, jolloin hän isänsä seurassa oli vieraillut Kalajoen-varren
heränneissä taloissa, häntä uudelleen hakemaan tätä tuttavuutta.
Pääansio siitä, että "ukkojen aikana" Savon-puolen ja Pohjanmaan
herännäisyys jälleen rupesivat lähentelemään toisiaan, ei kuitenkaan
ole hänen, vaan Rauhalan ja Logrenin. Niinkuin seuraavassa saamme
nähdä, laskivat he perustuksen sille yhdysvaikutukselle, joka vähän
myöhemmin uusimman herännäisyyden huomattavimman miehen johtamana
muodostaa niin kauniin lehden tämän liikkeen vaiheissa XIX vuosisadan
viimeisinä vuosikymmeninä.
Jo nuorena oli Taneli Rauhala tutustunut Savon herännäisyyteen.
Missä ja milloin tämä tuttavuus oli alkanut, siitä ei ole varmoja
tietoja, mutta se tiedetään, että Paavo Ruotsalainen tunsi hänet,
puhui hänestä suurella luottamuksella sekä kehoitti, niinkuin
olemme maininneet, heränneitä pyytämään häntä hengelliseksi
neuvonantajakseen. Seurauksena oli, että Savonkin puolelta jo
Vilhelm Niskasenkin vielä eläessä joskus tultiin neuvottelemaan
hänen kanssaan hengellisistä asioista. Jo nämä seikat riittävät
selittämään, miksi Rauhalan monesti teki mieli käydä tervehtimässä
Kiuruveden ja Iisalmen heränneitä. Samassa määrässä kuin
Keski-Pohjanmaan herännäisyys kasvoi ja sen hajalla olleet ryhmät
kokoontuivat yhdeksi samanmieliseksi liikkeeksi, heräsi hänessä
toivo, että Savon-puolenkin herännäisyys saataisiin siihen
liittymään. Enemmän kuin mikään muu oli kuitenkin Suupohjan ja
Kalajoen-varren samoihin aikoihin yhä lujittuva liitto heränneitten
isien perinnön säilyttämiseksi omiaan laajentamaan hänen näköpiiriään
ja tukemaan hänen toivoaan Savonkin herännäisliikkeen suhteen.
Keski-Pohjanmaan järjestämistä ja tarkkaa huolenpitoa vaativa liike
sekä tiheät matkat Suupohjaan estivät kuitenkin toistaiseksi Rauhalan
matkasuunnitelmia Iisalmeen toteutumasta. Vasta v. 1869 alkoi
Kalajoenvarren ja Savon-puolen herännäisyysliikkeiden yhdystoiminta,
johon ennenpitkää Suupohjankin heränneet yhtyivät. Joulukuussa
viimemainittuna vuonna lähti muutamia heränneitä miehiä Nivalasta
ja Ylivieskasta Iisalmeen tutustuakseen sikäläisiin heränneisiin.
Tultiin Juhani Niskasen kotiin. Siellä paljon keskusteltiin
savolaisten kanssa menneitten aikojen suurista tapahtumista
näillä seuduin. Kyllä sikäläisillä heränneillä -- niin nämä itse
arvelivat -- vieläkin oli "puhtaan opin tieto ja sen mukainen puhdas
tunnustus", mutta nyt vallitsi heissä penseys ja heidän uskonsa
oli hedelmätöntä. Simo Pylväs (IV, 490), joka oli mukana tällä
matkalla ja on siitä kirjoittanut kirjeessä kertomuksen, lausuu tuon
keskustelun johdosta: "Tässä jouduin minä ajattelemaan: voi, hyvä
Jumala, mitä auttaa meitä puhtaasti suulla puhua, oikein tunnustaa ja
tuomita uskon asioista, jos hedelmät julki tuovat sen, ettei sydän
usko, paremmin kuin villityt ja vääräuskoisetkaan." Mutta kun hän sai
kuulla kielilläpuhujiakin ja kun harjoitettiin yhteistä rukoustakin,
joka Juurikosken seuroissa ei ollut tavallista, arveli Pylväs kotia
tultuaan: "Saattaa niin olla, että Savon vanhojen heränneitten
lahjoista saadaan lisätulta tännekin, Kalajoen heränneille
uudistukseksi. Siellä kuulin puheita, joita en ennen ollut kuullut.
Myöskin kerrottiin entisistä heränneistä ja niiden toimista, kuinka
monen vaivaloisen matkan ja monen taistelun alla ovat oppineet
tuntemaan elämän tietä." Samassa kirjeessä kertoo Pylväs myöskin
Rauhalan lausuneen heidän kulkiessaan Pyhäjärven läpi: "Voi
Pyhäjärvi, jossa suuret herätykset ovat tapahtuneet ja jossa Jumala
on suuret työt alkanut ja sen paikan niinkuin taivaaseen korottanut;
nyt siellä ei mitään siitä äänestä jälellä ole." Surulla kertoo
Pylväs siitäkin, että he matkallaan Kiuruvedellä olivat pyrkineet
sikäläisten heränneitten piirissä tunnetun Erkki Pikkaraisen
puheille, mutta ettei tämä ollut ottanut heitä vastaan.
Mutta alku oli tehty. Kalajoella päätettiin, että oli koetettava
vetää Savon-puolen heränneetkin elpyvän herännäisliikkeen yhteyteen.
Niinkuin menneinä aikoina, järjestettiin nytkin suuret yhteiset
kokoukset markkina-ajoiksi. Ensimmäinen tämmöinen Savon ja Pohjanmaan
heränneitten yhteinen suuri kokous pidettiin Kalajoen markkinain
aikana talvella v. 1870. Alote lähti Rauhalasta. Tietäen että
iisalmelaisiakin tavan mukaan saapuisi näille markkinoille, antoi hän
Juhani Niskaselle tiedon, että oli tuumittu yhteistä heränneitten
kokousta niinä päivinä pidettäväksi Kalajoella. Hyvissä ajoin laittoi
hän tiedon tästä tuumastaan myöskin Logrenille, jonka läsnäoloa
tilaisuudessa hän täydellä syyllä piti erinomaisen tärkeänä. Harva
heränneistäkään lienee käsittänyt, mikä merkitys Rauhalan tuumalla
oli. Siellä täällä vain joku vanhus kyyneleet silmissä ajatteli: niin
ystävät Paavo Ruotsalaisen aikoinakin läheltä ja kaukaa kokoontuivat
yhteisesti Jumalan sanaa viljelemään. -- Sekä Logren että Niskanen
saapuivat ja heidän seurassaan ystäviä Suupohjasta ja Savon-puolelta.
Alussa eivät mielet kuitenkaan ottaneet oikein sulaakseen yhteen.
Iisalmelaiset esiintyivät hieman tylysti, arvostellen "niskaslaisten"
toimia ylimielisellä varmuudella. He olivat muka paremmin
säilyttäneet Paavo Ruotsalaisen opin ja pystyivät paremmin kuin muut
arvostelemaan hengellisen elämän ilmiöitä ja sitä syvällisempää
kristillisyyttä, josta vanhempi herännäisyys tunnettiin. Ilmeistä
on, että nämä ja muut tämänkaltaiset tuomitsevat epäilykset suureksi
osaksi olivat lähtöisin Niskasen kateudesta ja juonitteluista,
hänen kun täytyi itsellensä myöntää, että Pohjanmaan herännäisyys
jo ulkomuodoltaankin teki paljon valtavamman vaikutuksen katsojaan
kuin hänen Iisalmessa johtamansa joukot. Ennenpitkää karkoitti Herran
pelvon henki kuitenkin tilaisuuteen saapuneitten iisalmelaisten
mielestä tämänkaltaiset ajatukset, eikä aikaakaan, niin suli
Niskasenkin mieli muiden kiitokseen ja ylistykseen. Välikappaleenaan
vikoilevan mielen alaspainamiseksi ja veljellisen rakkauden
sytyttämiseksi yksimielisten heränneitten isien lapsissa käytti
Jumala tässä tilaisuudessa edellä muitten Arvi Logrenia, joka puhui
tavattomalla voimalla ja lämmöllä. Seurauksena oli, että savolaiset
pyysivät pohjalaisia seuraavana talvena Iisalmen markkinoitten aikana
saapumaan samankaltaisiin yhteisiin seuroihin heidän luoksensa.
Liitto oli solmittu ja nyt oli pidettävä huolta siitä, ettei
vihollinen saisi sitä uudestaan särkeä.
Pysyen lupauksessaan saapuivat Rauhala ja Logren talvella 1871
Iisalmeen. Heitä seurasi matkalla moniaita miehiä Suupohjasta ja
Kalajoen-varrelta. Ensimmäiset seurat pidettiin Juhani Niskasen,
historiallisen Koljonvirran luona sijaitsevassa Virrantalossa (IV,
110). Veisattiin aluksi: "Minä vaivainen mato ja matkamies". Tämän
virren sanat lähtökohtanaan alkoi Logren puhua, muunmuassa lausuen:
"Täällä on paljon ukkoja, jotka tietenkin ovat sillä matkalla,
josta nuo värsyt puhuvat. Mutta miksi on niin vähän vaimoja?
Ja nuorta väkeä ei ensinkään. Missä ne ovat? Ovatko ne sillä
matkalla? Kuka on syypää siihen, ettei niitä näy seuroissa eikä
jumalansanan harjoituksissa? Kuka niistä vastaa?" Noiden puhujan
tavallisella voimalla ja lämmöllä lausumien sanojen vaikutus oli
tavattoman särkevä. Muuan kielilläpuhujakin, jommoisia ei pitkään
aikaan Savossakaan enää oltu kuultu, alkoi puhua outoa kieltään.
Useina päivinä jatkettiin sitten seuranpitoa. Vieraat viipyivät
kauemmin kuin ensin olivat aikoneetkaan. Kun he vihdoin lähtivät,
tunnustettiin Iisalmessa yksimielisesti, että pohjalaiset olivat
tuoneet uutta eloa sikäläisen herännäisyyden jo nukahtaneeseen
joukkoon.
Savolaisten ja pohjalaisten käynnit toistensa luona virkistyivät
tämän jälkeen virkistymistään. Jo kesäkuussa v. 1872 nähdään taas
Rauhala ja Logren sekä heidän seurassaan muitakin pohjalaisia
Iisalmessa. Niin monesti seuraavinakin vuosina. Ainakin neljä kertaa
ensimmäisen käyntinsä jälkeen kävi Logren siellä, Rauhala vielä
useammin. Kun otamme huomioon, kuinka usein nämä ystävät saapuivat
toistensa tykö ja että he näillä matkoillaan joskus viipyivät monta
viikkoa, voimme päättää, kuinka suuressa määrässä herännäisyysliike
"ukkojen" aikana virkistyi. Taidolla hoitivat johtajat joukkojaan.
He tiesivät, että virkeää liikettä väijyivät samassa määrässä
suuret vaaratkin. Muunohessa olivat he tulleet huomaamaan, miten
alttiita pintapuoliset ihmiset ovat semmoisina aikoina keksimään ja
levittämään kaikenkaltaisia juoruja, jotka sitten matkalla kasvavat
jos kuinka tuhoisiksi. Sentähden kielsivät sekä Logren että Rauhala
sanankuulijoitaan lähtemästä pitkille vierailumatkoille toistensa
luo pyytämättä heiltä siihen lupaa. He tahtoivat tietää, ketkä
lähtivät ja missä aikeissa. Ja ennen kaikkea koettivat he painaa
sanankuulijoitaan nöyryyteen sekä opettaa heitä noudattamaan Paavo
Ruotsalaisen neuvoa, etteivät puhuisi "yli uskonsa". Ja tätä neuvoa
yleensä tarkasti noudatettiinkin. Niinpä kirjoittaa Simo Pylväs
v. 1872 pari viikkoa aikaisemmin Suupohjaan tekemästään pitkästä
matkasta: "Tästä reisuamisesta on moni kysellyt ja saattaa vastakin
kysellä, millä asialla siellä käytiin. Asia ei ole sen suurempi
kuin että kävin katsomassa ja oppimassa siellä etelänpuolessa niitä
ihmisiä, jotka kutsumuksen kautta ovat ystävyyteen ja yhteen mieleen
tämänpuolen heränneen kansan kanssa tulleet. Yleensä en muuta
ymmärtänyt, kuin että sama Herra, jota täälläkin kutsutaan eläväin
s.o. Jumalaa pelkääväisten Jumalaksi, on niittenkin armahtaja,
ja että heitä samat suuret puutokset, penseys, Jumalan sanan
halveksiminen y.m. vaivaa kuin kansaa täälläkin."
Jo Vilhelm Niskanen oli neuvonut heränneitten johtomiehiä koettamaan
säilyttää niin hyvää sopua kuin suinkin papiston kanssa. Samalle
kannalle asettui Rauhalakin sekä empimättä myöskin Logren, vaikka
uuden suunnan miehet Suupohjassa, niinkuin tiedämme, eivät suinkaan
olleet taipuvaisia heitä luottamuksella lähentelemään. Sikäläiset
heränneet olivat kyllä alussa varsin tyytymättömät tähän johtajansa,
esiintymiseen, mutta väleen huomasivat kaikki, että tämä olikin
oikein. Tässäkin suhteessa olivat siis "ukot" uskollisia liikkeen
traditsiooneille, vahvistaen käytöksellään sitä jo menneiden aikojen
antamaa todistusta, että herännäisyys oli ja on kirkollinen liike.
Logrenin viimeiset matkat Kalajoen-varrelle sekä hänen ja Rauhalan
käynnit Savossa kuuluvat jo siihen aikakauteen, jolloin he jättivät
paimensauvansa muiden käsiin. Kerromme seuraavassa niistä vaiheista
herännäisyyden historiassa, joita he näillä matkoillaan valmistivat.
Sitä ennen tahdomme hetkisen silmäillä "ukkojen" elämän iltaa.
Niin kovissa ja ahtaissa oloissa kuin Logren nuoruudessaan ja
miehuutensa alkuaikoina olikin elänyt, pääsi hän Tynjälään
muutettuaan ennenpitkää niin hyviin varoihin, että hän saattoi ostaa
Ala-Tynjälänkin yhtä suuren maan lisäksi. Mutta yhtä antelias ja
auttavainen oli hän loppuun asti. Eikä mennyt hän pilalle niiden
luottamustointenkaan kautta, jotka hänelle loppuijällään uskottiin.
Ne vain kehoittivat häntä eri aloilla työskentelemään edistyksen
hyväksi. Niinpä esim. hänen Lapuan kirkkoväärtinä ollessaan
korjattiin kirkkoa, parannettiin kirkkoveisua, hankittiin kirkkoon
urut j.n.e. Ja näihin uudistustoimiin otti hän tarmokkaasti; osaa,
tekipä vielä alotteenkin. On totta, ettei Logren ollut vapaa viinan
synnistä, mutta orjakseen se ei kuitenkaan häntä saanut. Etenkin
viimeisinä elinvuosinaan vapautui hän siitä voitollisesti. Tässä
taistelussa, niinkuin monessa muussakin, oli ennen (IV, 483) mainittu
Juho Malkamäki hänen Jumalan lähettämänä paraana tukeena. Hän meni
kerran Logrenin tykö tästä asiasta suoraan puhumaan. "Olen aina
tottunut kaatamaan kuormani teidän eteenne", hän lausui. "Nytkin
on minulla kuorma, ja kenen eteen sen kaataisin, jollen teidän
eteenne -- nyt eivät meidän loimemme enää riitä tätä peittämään."
Logren suuttui ensin, valittaen että häntä sorrettiin, mutta kun
tuo vilpitön ystävä vastasi: "Ei se ole sortoa, vaan rakkautta",
purskahti Logren itkuun ja nöyrtyi. Tästä alkaen kävi taistelu tuota
niinä aikoina vielä niin yleistä pahaa vastaan yhä voittoisammaksi.
Paljon vaatimattomammissa oloissa kuin Logren eli Rauhala. Hänenkin
elämäntapojaan pilasi joskus väkijuomien liiallinen nauttiminen.
Mutta tässä, niinkuin Logreniinkin nähden, on muistettava, että
jokainen henkilö on arvosteltava sen ajan mittakaavan mukaan, jossa
hän eli. Herännäisyysliikkeellekin oli väleen koittava se aika,
jolloin kaikki väkijuomat poistettiin sen keskuudesta, mutta tämä
aika ei silloin vielä ollut tullut.
Vasta aikuisena opetteli Logren kirjoittamaan. Käsialasta päättäen
kävi tämä kuitenkin kankeasti. Rauhala ei osannut kirjoittaa. Usein
käytti hän Simo Pylvästä, joskus muitakin kirjurinaan. Logrenille
on hänellä tuon tuostakin syytä kirjoittaa. Näitä kirjeitä on
säilynyt useita. Hengellisistä asioista hän niissä harvoin puhuu,
"niistä kun ei ymmärrä paperilla jutella", vaan sen sijaan heidän
yhteisistä matkasuunnitelmistaan. Kaikista näkyy, miten hartaasti
nämä uskolliset ystävät toivoivat saavansa tavata toisiaan. Niinpä
kirjoittaa Rauhala Logrenille 16/12 77: "Toivomme olisi suuri
saada sinua vielä nähdä, jotta saataisiin puhua suusta suuhun,
ennenkuin lopullinen kylmeneminen tekee sen mahdottomaksi. Suurella
ikävällä kaipaamme ja toivomme, että tulisit tänne vielä meitä
katsomaan." Logrenin kirjeet Rauhalalle eivät ole säilyneet,
mutta viimemainitun kirjeistä voi päättää, että heillä oli tapana
usein ja tarkasti toisilleen ilmoittaa, miten herännäisyysliike
eri paikkakunnilla menestyi. Niinpä kirjoittaa Rauhala Logrenille
tammikuussa 1879 kotiseutunsa oloista: "Täällä me retustelemme
niinkuin ennenkin. Edistymisestä, ei ole kerskaamista, näyttääpä
vain niin, että me ihmisraukat taannumme niissä asioissa, joissa
tulisi pyrkiä eteenpäin. Välistä johtuu mieleeni: 'Sun suuret työs
on muistos myös', mutta kun vähentyy luonnollinen terveyskin ja
koolla ollessakin katoavat lapselliset harjoitukset, niin täällä
ikävän käsissä tervehtivät sinua kaikki ystävät kylläkin heikolla
tavalla." Samassa kirjeessä kertoo Rauhala käyneensä Iisalmen
markkinoilla s.v., minne Logreniakin oli hartaasti, vaikka turhaan
odotettu. Niinikään mainitsee hän, että Juhani Niskanen "joulun
aikana" oli käynyt Kalajoen-varrella. Miten suureksi, ja vilkkaaksi
liike Keski-Pohjanmaalla jo näinä aikoina oli kasvanut, näkyy
siitäkin, että Nivalassa näinä aikoina oli pidetty seuroja, joihin
joskus saapui heränneitä "13 seurakunnasta". Varsinkin puhuu Rauhala
mieltymyksellä reisjärveläisistä ja pihtiputaalaisista, lausuen: "Oli
hupasta ja hauskaa olla heidän kanssaan heidän lapsellisuutensa ja
nuoruutensa tähden."
Yhtä vähän kuin Logren tyytyi Rauhalakaan siihen, että heränneitten
luku oli suuri. Kumpikin teki ahkerasti työtä saadakseen tosi
kristillistä elämää syntymään ja kehittymään yhä useammissa, ja
surulla kumpikin tunnusti, ettei kaikki tuossa suuressa liikkeessä
aina ollut niinkuin olla piti. Niinpä lausui esim. Rauhala v.
1882 _Wilhelm malmivaaralle_, joka jo näinä aikoina yleisesti
tunnustettiin herännäisyyden tulevaksi johtajaksi, kotiseutunsa
heränneistä: "Jos Herra nyt tulisi riihtänsä puimaan, niin ei jäisi
monta raskasta jyvää." Tämä todistaa, miten masentavasti monen
heränneen hengellinen huolimattomuus ja hitaus, näkyvistä vioista
puhumattakaan, painoivat hänen hartioitaan. Toisena suurena huolena
oli hänellä Juurikosken vikoileva mieli, joka näinä aikoina jälleen
alkoi näyttäytyä. Jollei Logren niin ankarasti, jos kohta omituisella
tavalla (IV, 497) olisi viimemainittua siitä nuhdellut, olisi hänen
viimeisenä elinvuotenaan ehkä täytynyt nähdä uuden hajaannuksen
enteitä herännäisyyden niin suurella vaivalla kokoamissaan riveissä.
Mutta mielipahaa laittoi hänelle tuon tuostakin ja viimeisiin
asti tuo hänen ärtyisä asetoverinsa. Vielä moniaita viikkoja
ennen kuolemaansa sai hän sitä kokea Kankaan talossa Ylivieskassa
pidetyissä seuroissa, viimeisissä, joissa hän oli mukana.
Juurikoski, joka, niinkuin tiedämme, kovin kiivaili kristillisten
tapojen juurruttamisen puolesta heränneisiin, oli näet moittinut
Tanelia siitä, että tämä oli ottanut korkoa hänen veljeltään.
Viimemainittu ei kyllä ollut siitä millään tavoin moittivasti
puhunut, mutta asiasta tehtiin nyt suuri numero, "raamattu kun
kieltää koronottamisen". Seurapuheessaan puhui Rauhala haikein mielin
ihmisten velasta Jumalalle, mutta niin, että kaikki huomasivat
hänen tietävän, mitä Juurikoski oli hänestä sanonut. Jälestäpäin
tunnustettiin, että viimemainittu oli arvostellut asiaa tarpeettoman
ankarasti ja siitä ylen kiivaasti liika paljon puhunut.
Juhani Niskasenkin tyytymättömyyttä oli Rauhala monesti saanut
kokea. Logrenillekin oli tuo vikoilemishaluinen savolainen kantanut
hänen päällensä. Niinpä kirjoitti hän esim. v. 1882 viimemainitulle:
"Sitä minä olen salaisesti ajatellut (jota ei kuitenkaan kenkään
muu tiedä), että miksi rakas ystävämme Rauhala käypi siellä teidän
maallanne eikä ilmoita sitä aikomustaan milloinkaan, että sanoisi:
tule kanssani. -- Totta en minä silloin ole suotuisa kumppani."
Yksi suuri ilonaihe Rauhalalla elämänsä iltana oli. Niilo Kustaa
Malmbergin poika Wilhelm malmivaara (Malmberg), johon hän jo
aikaisemmin oli tutustunut, oli sytyttänyt herätyksen tulen
Kiuruvedellä, missä hän siihen aikaan oli pappina, ja tämä tuli
lupasi paljon sen seudun ja koko herännäisyysliikkeen tulevaisuuteen
nähden. Rauhala kävi sitä muutamia kertoja likeltä katsomassa ja
palasi näiltä matkoiltaan aina sydän täynnä toivoa ja iloa. Se
tietoisuus, että isien uskollinen Jumala, jonka armotöitä heränneessä
kansassa hän koko elämänsä aikana ihmetellen oli seurannut,
tulevinakin aikoina oli varjeleva herännäisyyttä, tukee voimallisesti
hänen viimeistä taisteluaan.
Tammikuun puolivälissä v. 1883 alkoi Rauhala tuntea kovaa pakotusta
sydämessään. Se kiihtyi kiihtymistään, kunnes hän maaliskuun 4 p:nä
illalla sai kallistaa väsyneen päänsä siihen lepoon, johon eivät ajan
taistelut ja kärsimykset enää ulotu. Elävä synninsuru, joka toisinaan
salasi häneltä Jumalan armonkin, ja lapsellinen turvautuminen
Kristukseen painoivat leimansa hänen viimeisiin päiviinsä.
Logren oli matkalla Kalajoen-varrelle ja Savoon, kun hän Kannuksen
Hanhinevalla sai kuulla Rauhalan kuolemasta. Sanoma teki häneen
masentavan vaikutuksen. Kooten viimeiset voimansa -- hänen vankka
ruumiinsa oli jo näinä aikoina aivan taudin murtama -- hän kuitenkin
jatkoi matkaansa Iisalmeen, Rauhalan hautajaiset kun päätettiin
siirtää vähän myöhempään aikaan, jotta etäälläkin asuvat yltävät
ehtisivät niihin saapua. Tältä matkalta palasi hän viikon perästä,
paljon savonpuolenkin ystäviä seurassaan. Niihin liittyi myöskin
Wilhelm malmivaara. Hautajaisten edellisenä päivänä kokoontui
harvinaisen suuri ystäväjoukko miltei kaikista Kalajoen-varren
kunnista, Suupohjasta, Kiuruvedeltä, Iisalmesta y.m. Marjaniemen
taloon seuranpitoon. Tilaisuudessa puhuivat Logren ja Juurikoski,
joista varsinkin edellinen painosti sitä suurta työtä, jonka rakas
vainaja Herran armosta elämänsä aikana oli suorittanut. Tässä
tilaisuudessa hän myöskin puhui nuo ennen (IV, 496) kertomamme sanat
heränneen kansan "kellokkaasta". -- Lähtemättömän vaikutuksen tuohon
suureen hautajaisjoukkoon teki varsinkin seuraava päivä. Ruumis, jota
oli säilytetty vainajan kodissa, Marjaniemestä johtavan tien varrella
sijaitsevassa Kepulin torpassa, tuotiin ennen kirkolle lähtöä talon
pihamaalle, mihin sille oli valmistettu maja. Kirstun kansi avattiin,
jotta ystävät kerran vielä saisivat nähdä Taneli Rauhalan rakkaat
kasvot. Juhlallisen särkevä oli hetki. Moni sydän silloin huokasi
Herran puoleen, luvaten hänelle uskollisuutta kuolemaan asti. Kirstun
kansi suljettiin ja nyyhkytysten säestämänä kaikui virsi
"Päätöstä nyt Herralta anon,
Jääneille neuvon sanon
Rientäkää katumaan" j.n.e.
Mustan hevosen vetämänä lähti Rauhala viimeiselle kirkkomatkalleen.
Ruumissaatossa oli 175 hevosta. Haudan siunasi Nivalan kirkkoherra
K. R. Pettersson, ja ruumissaarnan kirkossa piti Joh. 11: 4 johdosta
Wilh. malmivaara.
Miten suureksi maailmakin arvosteli Rauhalan merkitystä
Kalajoen-varren ja muun herännäisyyden johtajana, näkyy siitäkin,
että liikkeen vastustajat hänen kuolemansa jälkeen monissa
paikoin ennustivat, "ettei siitä viiden vuoden perästä enää olisi
mitään jälellä". Mutta heränneitä tämä tapahtuma painoi entistä
uskollisemmin kilvoittelemaan elämän kruunun voittamiseksi. Siihen
tapaan kirjoitti Juhani Niskanenkin, muistellessaan Taneli Rauhalaa
ja hänen hautajaisiaan, Arvi Logrenille. Hän kertoo myöskin
muistuttaneensa Rauhalan sanankuulijoille: "Nyt vasta Taneli-vainajan
käytös, puheet ja työt ovat teille kalliit ja rakkaat, sillä nämä
kaikki meille kehoittaen huutavat ja kutsuvat ottamaan sanoista ja
ajasta vaarin."
Palattuaan Rauhalan hautajaisista kävi Arvi Logren ennenpitkää
niin sairaaksi, ettei hän enää kyennnyt mihinkään liikkumaan.
Nopeasti kiihtyi tauti. Logrenin vankka ruumis riutui äkkiä. Kaikki
ymmärsivät, että hänen aikansa oli oleva lyhyt. Itse oli hän siitä
jo aikaisemmin puhunut. On omituista, että Logrenia vaivasivat
samankaltaiset kiusaukset kuin Paavo Ruotsalaista tämän loppuijällä.
Hän näet kerran lausui Malkamäelle: "Jos olisin tietänyt, mitkä
vaivat ja ahdistukset minulle siitä tulee, että puhun kansalle, en
siihen millään ehdolla olisi ruvennut." Mutta kun ystävä vastasi:
"Olisiko sitten ollut oikein Jumalan edessä kätkeä kansalta niin
suuret lahjat nauttiaksenne lihallista lepoa," myönsi hän tuon
ajatuksen kiusaukseksi. Toisinaan valitti hän sitä, ettei hän ollut
osannut muuta kuin sotkea ja turmella Herran asiaa. Ystäville, jotka
kävivät häntä tervehtimässä, hän lausui: "Ei ole minulla muuta teille
sanottavaa kuin että Herra elää." Vähän ennen kuolemaansa kutsutti
hän luoksensa A. O. Törnuddin. Tämän kysymykseen, oliko hänellä
mitään erityistä syntiä tunnustettavana, vastasi sairas: "Se on
kaikki, kaikki yhtä suurta, minä tarvitsen Kristuksen vanhurskauden
vaatteen kiireestä kantapäähän."
Uskoen itsensä Jumalan armon turviin, nukkui Logren rauhallisesti
viimeiseen uneen marraskuun 29 p:nä 1883. Hänen haudalleen Lapuan
kirkkomaalla pystyttivät ystävät muistokiven, johon merkittiin
2 Kor. 6.
Jo Rauhalan hautajaisissa oli nostettu kysymys kiven pystyttämisestä
hänen haudalleen. Samassa tilaisuudessa huomautettiin siitäkin,
ettei Paavo Ruotsalaisen haudalla ollut edes yksinkertaista ristiä.
Näiden kysymysten johdosta syntyneen keskustelun tuloksena oli,
että päätettiin pystyttää hautakivi kummankin haudalle. Savolaiset
ottivat toimittaakseen muistopatsaan Ruotsalaisen, pohjalaiset
Rauhalan haudalle. Rahankeräyksiin päätettiin heti ryhtyä. Päätöksen
toteuttamista estämään ilmaantui kuitenkin vaikeuksia, vieläpä
ikäviäkin. Savolaiset eivät saaneet kokoon tarpeeksi rahoja
Ruotsalaisen hautakiveä varten ja Kalajoen-varrella keskeytyi
rahankeräys, Juurikoski kun alkoi sitä vastustaa. Savolaisten
saamattomuus tuntuu sitä oudommalta, kun kysymyksen näistä
muistomerkeistä oli nostanut Juhani Niskanen, ja mitä Juurikosken
arveluihin tulee, on muistettava, että hän Rauhalan hautajaisissa
oli kannattanut Niskasen ehdotusta. Kalajokelaiset lykkäsivät
asian Logrenin ratkaistavaksi, huomauttaen että Juurikoski perusti
rahankeräämiskiellon siihen, että "raamatun pyhien haudoille ei
pystytetty muistopatsaita". Logren vastasi: "En tiedä, puhuuko
raamattu mitään siitä asiasta, mutta sen tiedän, että se tekee
väärin, joka Herran kansaan kylvää eripuraisuutta." Enemmän kuin nämä
Logrenin sanat vaikutti kuitenkin kuoleman läheisyys Juurikoskeen.
Se tuli maaliskuun 20 p:nä 1884. Nöyrtymistään oli hän nöyrtynyt sen
lähestyessä. Hän peruutti rahankeräyskieltonsa ja ystävilleen hän
todisti: "Te odotatte varmaankin nyt näin kuoleman kynnyksellä jotain
erinomaisempaa minulta, mutta ei ole minulla mitään uutta sanottavaa.
Näyttääpä sitäpaitsi siltä, että kaikki mitä olen puhunut on mennyt
toisesta korvasta sisälle ja toisesta ulos." Ei hänkään ystävistään
erotessaan johtajatoimestaan itselleen kiitosta pyytänyt. Köyhänä
syntisenä astui hänkin ijankaikkisen armahtajan eteen.
Haudoista ja hautapatsaista oli tähän aikaan paljon puhetta
heränneitten piireissä. Rauhalan ja Ruotsalaisen hautakivet
valmistuivat pian. Pohjalaiset täyttivät 100 markalla, mitä
savolaisten keräämistä rahoista puuttui viimemainitulle valmistetun
hautakiven hinnasta.
Jalojen vainajien haudoille pystytetyt kivet kuitenkaan eivät olleet
ainoat todistamassa, että "ukkojen aikana" uudestaan ryhmittynyt
herännäisyysliike ei ollut kukistuva, vaikka sen johtajat olivat
poistuneet. Härmässä todisti _Aleksanteri Turjansalo, "Sokea
Santeri"_ (k. 1898), jolla nimellä ystävät nimittivät tätä
ruumiillisesti sokeaa, mutta hengellisesti valistunutta opettajaansa,
Hellanmaalla _Jaakko Sinnenmäki_, Nurmossa _Salomon Kulju_ (k. 1895)
sekä seudun heränneitten merkkimiehenä muutenkin tunnettu _Iisakki
Mansikkamäki_ (k. 1906), Ylistarossa sekä ennenpitkää yhä laajemmilla
aloilla Logrenin suuren työn varsinainen jatkaja _Juho Malkamäki_,
että "Herra elää", Nivalassa puhui seuroissa _Matti Marjaniemi_,
"Palosaaren ukki" (k. 1909), Ylivieskassa _Klaase Juhana Haapakoski_
eli _Kivikaarto_ (synt. 1838), saavuttaen ennenpitkää yhä suurempaa
luottamusta Kalajoen-varren heränneitten piireissä ja ollen "ukkojen"
ajan jälkeen näiden piirien huomattavimpana luottomiehenä, Sievissä
korotti äänensä _Jaakko Rieskanniemi_ (k. 1910). Iisalmessa toimi
entistä vilkkaampana Juhani Niskanen, ulottaen matkansa paitsi
Keski-Pohjanmaalle sekä Suupohjaan sisämaahankin päin, minne esim.
_Keiteleen_ heränneitten pieni joukko v. 1882 hänet kutsui, j.n.e.
Ja voimallisemmin kuin mitkään muut viestit todistivat Kiuruvedeltä
näinä aikoina saapuvat ihmeelliset sanomat, etteivät "ukot"
turhaan olleet toivoneet tulevaisuutta Suomen herännäisyydelle.
Vastustamattomalla voimalla tunkeutuivat tämän liikkeen suuret
muistot uudelleen esille suruttoman maailmankin mieleen, vaatien
siltäkin tunnustusta. Tätä todistaa muunohessa muuan Ylivieskassa
v. 1885 sepitetty ja painoonkin toimitettu runo Kalajoen käräjistä.
Kuvatkoot seuraavat tästä pitkästä runosta lainatut säkeet, missä
hengessä se on kirjoitettu. Puhuttuaan Kalajoen käräjien vaiheista ja
maailman vihasta heränneitä kohtaan, jatkaa runon sepittäjä:
"Se on viimein mielestäni
Varsin vaivanen asia,
Kuin tuolta vaan tuleepi
Tuolta tuimasta tulesta,
Käsky käärmetten pesästä
Pikaisesti pistämähän,
Kauhiasti kantapäähän
Kaikki kun on kulkemassa
Sillä kaidalla kadulla.
Sitä kohta koitetahan,
Uhatahan uuvutella,
Vaikka on paikka peljättävä,
Itsekullakin ihmisellä
Haudan haikean takana,
Josta hirmu hirvittääpi
Aivan pilkko pimiästä."
"Maailmassa mahoton
Ihmisiä ilkiöitä,
Jotka pyytävät pyhyyttä
Häpiäksi häätymähän,
Ilman että itsiänsä
Tulla täällä tuntemahan
Vinkumahan vikojansa,
Syntiänsä sylkemähän."
Väleen oli ilmestyvä sekä muotoon että sisällykseen nähden parempia
kaunokirjallisia kuvauksia herännäisyydestä, todistuksina siitä, että
tämä uskonnollinen liike alkoi saada yhä enemmän tunnustusta sen
ulkopuolellakin olevissa piireissä. Ylläoleva runosepustus osoittaa
vain, että varsinaisessa kansassakin löytyi niitä, jotka, vaikkeivät
kuuluneetkaan heränneisiin, kunnioittaen arvostelivat heitä ja
heidän muistojaan. [Lähteitä: Kert. Paavo Niskanen, Mikko Knuutila,
Mikko Ylitalo, Anna Koskela, Juho Kivikaarto, Jaakko Hirvelä y.m.,
joilta saamiini tietoihin kirkkoh. Antti Haikola hyväntahtoisesti
on eri paikkakunnilta Kalajoen-varrelta hankkinut kirjallisia
lisätietoja; Simo Pylvään kirjoitukset "Muistelmia talonpojan Daniel
Rauhalan elämästä" (1888) ja "Kiireestä Talvesta" (1888); Heikki
Juurikosken "Muistokirja" (1875); Juho Kytömäki, "Piirteitä Arvi
Juhana Logrenin elämästä"; Wilh. malmivaara, "Puoli vuosisataa
heränneiden keskuudessa"; J. Holmströmin kirje N. Holmströmille -67;
Simo Pylvään kirjeet J. Niskaselle 23/12 69, C. Jurvelinille 10/6
72 ja A. Logrenille 30/4 80; Taneli Rauhalan kirjeet A. Logrenille
16/12 77, 1/9 73 ja 27/1 79; Juhani Niskasen kirjeet A. Logrenille
6/9 82, 19/10 82 ja 8/5 83; Wilh. malmivaaran, Juho Malkamäen, A. O.
Törnuddin, maist. O. V. V. Hohenthalin y.m. Suupohjassa oleskelleiden
kertomukset; Ylivieskan, Nivalan, Sievin, Nurmon, Härmän, Lapuan
kirkonkirjat; Matts Stenbeck, Runo "Kalajoen käräjillä tapahtuneista
asioista v.v. 1838-1839"; Paimenmuisto.]