Pohjanmaan herännäisyys "ukkojen" johtamana.
Jo Vilhelm Niskasen toimiajan huomattavimpina vuosina alkaa hänen
kuulijakuntansa parvissa vuosi vuodelta yhä selvemmin näkyä mies,
jolla on oleva mitä suurin merkitys ei ainoastaan Kalajoen-varren,
vaan koko Pohjanmaan, vieläpä uudestaan elpyvän Savonkin
herännäisyyden myöhemmissä vaiheissa. Tarkoitamme Taneli Rauhalaa.
Olemme edellisessä (III, 372-73) huomauttaneet tämän vaatimattoman
sekä samalla hengellisesti valistuneen ja tarkkanäköisen miehen
vaikutuksesta Nivalassa, Ylivieskassa, Sievissä y.m. 1850-luvun
loppupuolella. Jos koskaan, tarvitsi Niskanen näinä aikoina apua
ja tuetta niiden kasvavien joukkojen johtamisessa, joista tämän
puolen herännäisyyden tulevaisuus nyttemmin riippui. Niinkauan
kuin Pohjanmaan heränneitten rakkain ja heidän edellä muitten
kunnioittamansa johtaja N. K. Malmberg eli, ei rohjennut kukaan
eriseuran perustajana ryhtyä hajoittamaan näitten heränneitten vasta
uudestaan kokoontuneita rivejä; mutta hänen kuolemansa jälkeen
ei löytynyt ketään, joka samalla voimalla kuin hän olisi voinut
uutta hajaannusta estää. Niskasen asema kävi nyttemmin entistä
vaikeammaksi. Kalajoen-varrella huomaa siellä täällä muutamissa hänen
sanankuulijoissaan pyrkimistä jonkunlaiseen johtajanasemaan sekä
muunkaltaisiakin itsekkäitä pyyteitä. Mainitsematta emme myöskään saa
jättää sitä lain ja synnintunnon alituisesta painostamisesta johtuvaa
yksipuolisuutta opissa, joka Malmbergin neuvojen puuttuessa on niin
läheltä tarjona Kalajoen-varren yksin jääneelle johtomiehelle.
Kumpaakin vaaraa torjumaan asetti Herra Taneli Rauhalan. Tämän miehen
arvokas, itsekkäistä pyyteistä vapaa esiintyminen, hänen valistunut
hengellinen katsantotapansa sekä hänen vilpitön ja hellä rakkautensa
heränneisiin vaativat kunnioitusta niiltäkin, joiden silmämääränä oli
oman arvonsa korottaminen Kalajoen-varren vielä vakaantumattomissa
oloissa. Kun ei Taneli pyrkinyt kohoamaan Niskasen kustannuksella,
vaan päinvastoin häntä auttoi ja palvellen tuki, niin eivät
kehdanneet muutkaan tavoitella johtajan asemaa, jos olisi mielikin
tehnyt. Ja kun "vilhelmiläisten" ja heidän johtomiehensä oppia sekä
liikkeen ulkopuolelle jääneitten heränneitten puolelta että siellä
täällä sen omassa piirissäkin ruvettiin vikoilemaan, täydensi Rauhala
tätä oppia evankelisilla seurapuheillaan. Lohduttavilla neuvoillaan,
joita hän varsinkin yksityisesti murheellisille ja ahdistetuille
jakeli, opasti hän rakkaudella heränneitä Kristuksen puoleen
kääntymään ja Häneltä armoa pyytämään. Miten huolellisesti Rauhala
varsinkin Niskaseen nähden koetti välttää kaikkea, joka antaisi
aihetta riitoihin ja eriseuraisuuteen, ei onnistunut hän aina näissä
pyrinnöissään. Vähää ennen viimemainitun kuolemaa syntyi kahnailua
hänen ja Rauhalan välillä. Syynä oli m.m. se, että nuoret miehet
Padingin kylässä, missä Niskasen omistama Niskakosken talo sijaitsee,
olivat jossain määrin sotkeutuneet kotiviinan polttoon ja myyntiin.
Taneli koetti painaa alas tätä pahetta. Mutta asema oli vaikea,
Niskasen oma talokaan kun ei ollut siitä aivan vapaa. Seurauksena
oli, että Rauhalaan hänen nuhteittensa takia Padingissa niihin
määrin suututtiin, ettei hänellä muutamaan aikaan enää ollut sinne
asiaa. Tämä koski kovasti Niskaseen. "Eikö jo Tanelia näy?" kysyi
hän huolestuneena muutamana iltana pari päivää ennen kuolemaansa,
lisäten: "Jollei hän tule, tulee paha, josta mainitaan". Turhaan ei
tarvinnut hänen odottaa. Taneli tuli. Tervehdys oli sydämellistä
molemmin puolin ja sovinto täydellinen. Seuraavana päivänä olivat
seurat läheisessä talossa, siellä oli Rauhalakin. Silloin oli
Niskanen jo niin sairas, että hän kuljetettiin sieltä reellä, vaikka
maa oli sula. Pojallensa, joka ajoi hevosta, lausui hän liikutettuna:
"Olipa se hyvä asia, että me Tanelin kanssa pääsimme sovintoon".
Voidaksemme asemaa oikein arvostella, tulee meidän ottaa huomioon,
että kaikki Keski-Pohjanmaan heränneet papit, mikä julkisesti
"niskaslaisia" vastustaen, mikä salaisesti heitä vikoillen,
toistupalaisten kera olivat vetäytyneet syrjään Niskasen ja hänen
kannattajiensa piiristä. Näiden uudestaan elpyvä liike, joka
ennenpitkää yksinään edustaa Kalajoen-varren herännäisyyttä, on
nyt joutunut asemaan, joka monessa suhteessa on vaikeampi, kuin se
milloinkaan ennen oli ollut. Liike on samaa vanhaa herännäisliikettä,
joka Kalajoen käräjillä ja niin monella muulla huomattavalla
vaiheella on vetänyt puoleensa koko maan huomion, mutta se on
samalla ainakin yhdessä suhteessa uusi liike. Ennen johtivat sitä
papit, joista toiset olivat kirkkomme etevimpiä, nyt hoitavat sitä
oppimattomat talonpojat, joille ei maailma anna sitäkään arvoa, minkä
nuo lahjakkaat papit vainojenkin aikana olivat osakseen saaneet.
Ennen taisteli Kalajoen-varren herännäisyys vasta heränneitten
nuorilla voimilla vuosisadan kevättaistelua pimeyden valtoja
vastaan, nyt on kysymys tämän liikkeen syyskylvöstä vuosisadan
yhä lyhenevinä päivinä, kysymys siitä, pysyvätkö voimat koossa
viljavainioiden valmistamiseksi tätä kylvöä varten ja onko siemen,
joka näihin vainioihin kätketään, riittävää ja kyllin hyvää takaamaan
liikkeelle tulevaisuutta seuraavankin vuosisadan vaiheissa. Ja
vielä yksi näkökohta. Juuri siihen nähden, että Kalajoen-varren
herännäisyysliike, miten vanha se olikin, ainakin siinä suhteessa oli
uusi, että se nyttemmin oli oppimattomien talonpoikien johtamana,
uhkasivat sitä samat yksipuolisen opinkäsityksen, eriseuraisuuden,
vieläpä hurmahenkisyydenkin synnyttämät vaarat. Nämä vaarat
pyrkivät näet helposti tajuttavista syistä näkyviin kaikkialla,
missä muuttuneet olosuhteet aiheuttavat käännekohtia uskonnollisten
liikkeiden vaiheissa.
Jota puolueettomammin tarkastamme Kalajoen-varren herännäisyyttä,
Vilhelm Niskasen loppuaikoja ja hänen vaikeaa asemaansa johtomiehenä,
sitä jalompana ja liikkeen tulevaisuudelle tärkeämpänä esiintyy
näyttämöllä jo nyt Taneli Rauhala. Juuri se seikka, ettei hän pyri
johtajaksi, valmistaa hänet siksi ja kasvattaa hänestä liikkeelle
tukeen, jota se tarvitsee. Mitä hän salassa jo näinä vuosina teki
heränneitä ystäviään palvellessaan, sen siunasi Jumala ennenpitkää
julkisesti.
Sorvolan talosta (II, 359), missä Taneli ensin asui, muutti hän eri
paikkoihin samalla seudulla, kunnes hän rupesi asumaan Töllin taloa,
jota hän jonkun aikaa yhdessä veljensä kanssa hoiti. Täältä muutti
hän _Marjaniemeen Rauhalan_ taloon ja sieltä vihdoin samalla maalla
olevaan _Kepuli_-nimiseen torppaan. Kotipitäjänsä Nivalan rajojen
ulkopuolelle hän ei koskaan asumaan asettunut. Vaikka Taneli, milloin
mistäkin syystä, usein muutti asuntoa, ehti hän kuitenkin aina saada
maansa hyvään kuntoon, ennenkuin hän sen toiselle luovutti. Tämä
osoittaa sitä suurempaa huolellisuutta taloudellisissakin asioissa,
kun tulee ottaa huomioon, miten usein hän oli matkoilla ei vain
Kalajoen-varren heränneitten luona, vaan Savossakin ja etenkin
Suupohjassa asuvia ystäviään tervehtimässä. Jo Niskasen seurassa
liikkui hän usein näillä matkoilla ja myöhemmin ehkä vielä useammin.
Samaan aikaan kuin Taneli Rauhala alkoi tulla yleisemmin tunnetuksi,
kohosi Ylivieskassa johtajan asemaan ennen (IV, 54) mainittu
Heikki Juurikoski. Hänkin oli lahjakas mies ja niinkuin Tanelikin
kehittynyt seurapuhujaksi ja hengelliseksi neuvonantajaksi Vilhelm
Niskasen johtaman, liikkeen piirissä. Juurikoski eli Helaala,
joksi häntä ystävien kesken tavallisesti nimitettiin, oli jo
luonteen ominaisuuksiin nähden Rauhalan vastakohta. Hän oli jyrkkä,
käskevä, kiivas, itsenäinen ja lujatahtoinen mies, viimemainittu
sitävastoin lempeä, palveleva, hiljainen, sopusointua ja rauhaa
rakastava. Juurikoskessa näkyy sitäpaitsi enemmän kuin Rauhalassa
tyynesti harkitsevan ja käytännöllisen järjen voimaa, viimemainitun
huomattavimpia luonteenpiirteitä oli sitävastoin rikas tunne-elämä.
Nämä lahjakkaat miehet olivat siis kutsutut täydentämään toisiaan, ja
sitä he elämänsä loppuun asti tekivätkin, jos kohta ne vaikeat olot,
joihin heidän johtamansa liike oli joutunut, joskus häiritsivätkin
heidän sopuaan. -- Juurikosken suora esiintyminen maafiskaali Bergiä
vastaan, tämän tiedustellessa Ylivieskassa pidettyjä "luvattomia
seuroja" (IV, 55-59) todistaa, että hän oli peloton mies, joka,
samoinkuin Tanelikin, aikoi pysyä uskollisena herännäisyyden
traditsiooneille.
Vuosina 1863-64 toimi Ylivieskassa ylimääräisenä pappina O. E.
Petterson. Hänen herättävät, lain pohjalla liikkuvat saarnansa
koskivat sikäläisiin heränneisiin, varsinkin kun hän alussa mieltyi
heihin ja kohteli heitä ystävällisesti. Jonkunlaista tavallista
suurempaa levottomuutta syntyi heidän piirissään ja sitä jatkui,
vaikka Petterson, heihin kyllästyneenä, ennenpitkää käänsi heille
selkänsä. -- Vuosi 1864 oli kova kuolovuosi. Suruttomatkin ihmiset
olivat Pettersonin saarnoista saaneet piston sydämiinsä ja kääntyivät
nyt heränneitten puoleen kysymään heiltä neuvoa sielunsa asiassa.
Moni heistä liittyi viimemainittuihin. Vielä voimallisemmin herättäen
vaikuttivat heti näiden aikojen jälkeen sattuneet suuret katovuodet,
ja niiden tuottamat kärsimykset. Yhä uusia herätyksiä tapahtui
Kalajoen-varrella. Niinpä esim. heräsi Ylivieskan _Löytynojan_ kylän
väestö melkein kokonaan. Varsinkin se seikka, että tämä miltei
koko jokilaaksossa ilmenevä herätys tempasi mukaansa paljon nuoria
ihmisiä, painoi liikkeeseen erinomaisen virkeän, mutta samalla
hurmahenkisyyteen vivahtavan leiman. Taitamattomat, vastaheränneet
nuoret miehet, joiden joukossa löytyi hyviä puhujiakin, alkoivat
vaatia menoissa ja tavoissa elävämpää ja virkeämpää kristillisyyttä,
kuin heidän mielestään Kalajoen kristillisyys nyttemmin oli. "Kun
vanhat johtajat", niin sanottiin, "ovat väsyneet eivätkä enää voi
niin virkusti asioita toimittaa niinkuin tulisi, on Jumala herättänyt
uuden profeetan, joka on tarpeeksi rohkea ilmoittamaan kullekin hänen
tilansa ja mitä hänen tulisi tehdä autuaaksi päästäksensä". "Uudella
profeetalla" tarkoitettiin entistä ruotusotamiestä Ylivieskassa
nimeltä _Jonas Lysti_ (k. 1904). Hän oli näinä vasta tapahtuneiden
uusien herätysten aikoina "maailmasta tulleena" liittynyt
heränneisiin. Vaillinaista uskonnollista tietoaan osasi hän palavalla
innostuksellaan, josta ei puuttunut todellista herätystäkään, salata
ja sai ennenpitkää tunnustusta monelta vanhemmaltakin heränneeltä,
puhumattakaan siitä, että vastaheränneet, varsinkin nuoret, yhä
yleisemmin ihailivat häntä. Muista tämän yhä yltyvän hurmahenkisyyden
johtomiehistä tulivat eniten huomatuiksi Fredrik Sipilä Ylivieskasta
(k. 1900) sekä Vilh. Niskasen poika Antti Niskanen (k. 1902)
Nivalasta. Pääjohtajana oli kuitenkin Lysti.
Voidaksemme käsittää, miten Lysti saattoi saada niin suurta
kannatusta, vaikka hänen johtamansa liike ennenpitkää pukeutui mitä
hurjimpiin muotoihin, tulee meidän kiinnittää huomio muutamaan tähän
kuuluvaan seikkaan. Opista paljon väiteltäessä oli Kalajoen-varren
herännäisyys vähitellen päässyt vakaantumaan siinä opinkäsityksessä,
jota Vilhelm Niskanen oli edustanut. Taistelussa toistupalaisia
vastaan oli tämä opinkäsitys vakaantunut jonkunlaiseksi
puhdasoppisuuden kaavaksi, jonka puitteissa liike varttui ja kasvoi.
Mutta opinkaava ja tavanmukaiset hartaudenharjoitukset eivät
riittäneet heränneiltä salaamaan, että elämää alkoi puuttua. Näiden
seutujen herännäisyysliikkeen suuret muistot, Kalajoen käräjät,
elävien pappien nuoruuden innossa pitämät saarnat ja puheet, Paavo
Ruotsalaisen käynnit paikkakunnalla y.m., josta vanhat ihmiset vielä
tiesivät niin paljon kertoa -- kaikki tuo liittyi tukemaan silloisen
taloudellisen aseman synnyttämää levottomuutta sen uneliaisuuden
johdosta, johon oli jouduttu. Mistä hinnasta tahansa ja millä keinoin
hyvänsä oli uni karkoitettava heränneitten silmistä ja virkeämpi
kristillisyys saatava syntymään heidän keskuudessaan. Silloisten
vanhojen johtomiesten vakavan maltillinen esiintyminen ei noiden
innokasten uudistusmielisten väitteiden mukaan riittänyt herättämään
ihmisiä synnin unesta eikä pitämään heränneitä valveilla. Tarvittiin
jotain uudistavaa, jotakin enemmän repäisevää. Oli kuultu puhuttavan
Paavo Ruotsalaisen ihmeellisestä taidosta saada ihmisiä vapautumaan
omasta itsestään ja kääntymään armonkerjäläisinä armoa saamaan.
Kun eivät sanat olleet auttaneet, oli hän mitä kummallisimmilla
liikkeillä ja kujeilla vihdoinkin pakottanut välinpitämättömimmätkin
säikähtämään tilaansa ja murheen valtaan sortuneet iloiseen toivoon.
Näitäkin temppuja ruvettiin nyt matkimaan, eikä aikaakaan, niin
olivat ne jo miltei jokapäiväisenä ruokana heränneitten kokouksissa.
Kuvataksemme tämän hurmahenkisyyden luonnetta, mainitsemme muutamia
esimerkkejä. Jos epäiltiin jotakin ystävää, "komennettiin hänestä
tekopyhyyttä pois" kaikellaisilla tempuilla. Saarnattiin epäilyn
alaisen edessä "mykkää saarnaa" s.o. kuvateltiin pään, suun, käden
liikkeellä minkäänlaisen äänen kuulumatta. Toisinaan "kudottiin" s.o.
viuhdottiin käsillä etu- ja takapuolella tutkittavan ruumista taikka
"synnytettiin" s.o. puettiin syyllinen raskaan vaimon muotoiseksi
j.n.e. Se, joka ei näihin temppuihin suostunut, kannettiin
liisteillä ulos. Joskus tapahtui, että tuommoiselle kuolleelle
veisattiinkin kuin ruumiille ainakin. Eräs näihin hullutuksiin
eksynyt nuori mies _Simo Pylväs_ Ylivieskasta, joka myöhemmin
kirjoitteli kertomuksia näistä ja muista kotiseutunsa herännäisyyden
vaiheista, lausuu kysymyksessä olevasta hurmahenkisyydestä m.m.:
"Kun eivät kaikki myöntyneet uutta profeettaa kuulemaan, tuli kaksi
seuraharjoitusta, niin että monesti oli kahdet seurat yhdellä
kyläkunnalla. Toisia seuroja kaunisti kaikenkaltaiset ilveentapaiset
menot, joilla tilaisuuteen saapuneet toisiaan koettelivat. Se
osoitti muka ulkokullattua mieltä, joka ei kestänyt hävyttömiä
puheita, vaan tahtoi 'jumalisesti' parannuksen asiasta puhua.
Päästäkseen harjaantuneeksi kestävyydessä ja mestariksi toisiakin
kiusaamaan alistui jos mitä kärsimään. Näissäkin seuroissa kuitenkin
vähän veisattiinkin ja luettiin sekä luettua selitettiin, mutta
etevimpänä konstina kumminkin pidettiin toistensa kiusaaminen sekä
ulkokullattujen ja outoa menoa katsomaan tulleitten suruttomien
pilkkaaminen, joihin nähden toisinaan matkittiin äimän tekijää,
kutojaa y.m. ja milloin mitäkin hulluutta keksittiin, jotta vain
hyvin pahenisivat ja heräjäisivät. Muistan, miten heränneitten
rakastama vanhus, joka ei lie arvannut käyttäytyä oikein
mielenmukaisesti taikka ehkä oli puhunut jotakin profeettaa vastaan,
sai kunnian syödä uuninpankolla, muun pitoväen pöydässä aterioidessa."
Alusta alkaen asettui Juurikoski tähän liikkeeseen nähden jyrkästi
vastustavalle kannalle, ja paljon kannatusta kiivaassa taistelussaan
hurmahenkisyyttä vastaan sai hän sekä Ylivieskassa että Nivalassa.
Mutta ei mikään näyttänyt auttavan. Hänen ankarien puheittensa
uhallakin yltyi "profeetan" johtama liike yltymistään. Toiselle
kannalle asettui Taneli Rauhala. Hänkin oli pahoillaan siitä, että
nuo vastaheränneet ja heidän mukanaan toiset vanhoistakin heränneistä
olivat antautuneet tuollaisen oudon ja varsinkin ilmenemismuotoihinsa
nähden moitittavan huumauksen valtaan, mutta hän näki tässä kuitenkin
Jumalankin työtä eikä siitä syystä rohjennut ruveta sitä vain
tuomiten painamaan alas. Sitäpaitsi pelkäsi hän täydellä syyllä
uutta tuvanjakoa Kalajoen-varren herännäisyydessä, jos ryhdyttäisiin
ankaruudella kukistamaan liikettä, jossa kaiken hullutuksen uhalla
ainakin alussa oli paljon Jumalan työtäkin. Hän asettui sentähden
odottavalle kannalle. Mutta tämä vain pahensi asiaa, sillä
ennenpitkää levisi se huhu, että hänkin suosi liikettä eikä niinkään
ankarasti moittinut sen hurmahenkisyyden hurjimpiakaan purkauksia.
Täyteen voimaansa pääsi kysymyksessä oleva eksytys syystalvella 1866
ja saavutti huippunsa kevättalvella 1867. Tämä aika Kalajoen-varren
vaiheissa on laajalti tunnettu nimellä _Kiire talvi_. Nyt ei
Rauhalakaan enää epäillyt, että oli ryhdyttävä mitä tarmokkaimpiin
toimenpiteisiin hurmahenkisyyden asettamiseksi. Hän päätti kääntyä
paraan asetoverinsa ja ystävänsä, jo siihen aikaan kuuluisan
lapualaisen Arvi Logrenin puoleen sekä pyytää häntä saapumaan
Kalajoen-varrelle asemaa arvostelemaan ja järjestystä palauttamaan.
Tämä noudatti heti kutsumusta. Ennenkuin jatkamme kertomusta
Kiireen talven vaiheista Keski-Pohjanmaalla, tulee meidän silmäillä
viimemainitun merkkimiehen aikaisempia elämänvaiheita ja hänen
asemaansa Suupohjan herännäisyyden johtajana.
* * * * *
_Arvi Juhana Logren_ syntyi Lapualla joulupäivänä 1823.
Vanhemmiltaan, köyhältä työmieheltä ja tämän vaimolta, joka kuuluu
olleen lahjakas nainen, ei poika kauankaan turvaa saanut. Äitinsä
näet kuoli hänen aivan pienenä ollessaan, ja kun isänsä vähän
tämän jälkeen meni uuteen avioliittoon, joutui poika isoisänsä
hoidettavaksi. Tämä, joka nuorempana oli palvellut Ruotsin
sotaväessä, oli vanhojen päiviensä turvaksi saanut lukkarinviran
Lapualla. Rakkautta ei pikku Arvi uudessa kodissaan osakseen saanut.
Etenkin siitä alkaen, jolloin hän kykeni auttamaan isovanhempiaan
heidän tehtävissään, joutui hän kovan kurin alaiseksi. Lukkari
Logren oli äreänluontoinen, sotakomentoon tottunut vanhus, joka
ei hellällä kädellä rangaissut kasvattiansa, kun tämä tavattoman
vilkkaan luontonsa ja kekseliään mielikuvituksensa opastamana
vähänkään eksyi pois siitä, mikä oli hänelle luvallista. Ankaraa
kasvatusta lieventämässä ei ollut Arvin oma isänäitikään, sillä
tämä oli kuollut eikä ollut lukkari Logrenin toinen vaimo altis
hellyydellä kohtelemaan uutta perheenjäsentä. Heikko luonne olisi
tämmöisen kasvatuksen alaisena joko masentunut tahi kehittynyt koko
elämänajakseen teeskentelijäksi. Arvi poika, joka oli ruumiiltaan
vankka ja mielenlaatunsa puolesta peloton ja rohkea, siitä vain
karaistui, jos kohta se rakkauden puute, jota hänen täytyi kokea,
toistaiseksi jättikin hänen luonteeseensa jotakin kovaa ja
murtumatonta. Alakuloisuuteen hän ei antautunut, vaan tyydytti sen
sijaan leikillisyyteen taipuvaa mieltänsä kaikenlaisilla kujeilla,
joiden terävää kärkeä joskus kotiväkikin kylläkin tuntuvalla tavalla
sai kokea. Kerran esim., jolloin lukkarin emäntä, joka oli hyvin
taipuvainen kulkemaan kylällä, valmistautui lähtemään pois kotoa,
riensi Arvi, joka siihen aikaan oli 12 vuoden ikäinen, kartanon
sivu juoksevan ison ojan yli johtavan porraspuun luo ja koversi sen
alapuolelta niin heikoksi, että se katkesi isoäidin astuessa sen
päälle ja tämä sortui tulvillaan olevaan ojaan.
Sietämättömän raskaaksi kävi ennenpitkää kuitenkin Arville oleskelu
isoisän kodissa. Poikarukka teki rohkean päätöksen. Hän lähti
taipaleelle elättääkseen itseään kerjuulla. Mutta ehkä vielä
katkerammat olivat hänen kokemuksensa mierolaisena. Joskus täytyi
hänen päiväkaudet olla ruuatta. Hänen vaikeuksiaan lisäämään tuli
sekin, että hänen täytyi kulkea salassa ja joskus moneksi päiväksi
piiloutuneena pysyä liikkumatta, isoisä kun ajoi häntä takaa. Niinpä
oleskeli hän tästä syystä erään talon heinälatoon sijoitetussa isossa
ammeessa, jonka kannessa oli sen verran aukkoa, että hän mahtui
konttaamaan siitä sisään. Sinne kuljetti talon palvelija hänelle
salaa ruokaa. Kerjuumatkoillaan joutui Arvi kerran Vaasaan asti,
inistä hänet kruununkyydillä kuljetettiin isoisänsä tykö Lapualle.
Tähän tapaan kului Logrenin lapsuuden ikä. Ei ollut kolkon kodin
eikä villiytyneiden kerjuutoverien muisto omiaan nuoren matkamiehen
mieleen jättämään mitään jalostuttavaa ja nostavaa. Mutta näistäkin
muistoista kuultavat sen Jumalan viisaat tarkoitukset, joka oli
valinnut tuon kovaonnisen pojan välikappaleekseen. Arvin vilkkaaseen
sekä rohkeaan itseensäluottamiseen alttiiseen mieleen istutti hän
koetusten kovassa koulussa sen suruvoittoisuuden siemeniä, joista
kerran oli itävä "murhe Jumalan mielen mukaan, jota ei kukaan kadu".
Ja kärsiessään puutetta sekä ihmisten kovuutta oppi kerjäläispoika
ymmärtämään, kuinka toivottoman kolkkoa elämä on ilman rakkautta sekä
etteivät kovat sanat ja armoton kohtelu riitä taivuttamaan ihmistä
oikealle tielle. Kuitenkin tunnusti Logren myöhemmin, että hänen
isoisänsä ankaruus oli estänyt häntä sortumasta semmoisiin paheisiin,
jotka häneltä olisivat katkaisseet kaiken tulevaisuuden.
Joutui Arvi Logrenin rippikouluaika. Tiedämme (II, 153-56) millainen
Lapuan ja koko Suupohjan sivistyskanta ja hengellinen tila siihen
aikaan -- 1830-luvun lopussa -- oli. Rippikouluun pyrkijöilläkään
ei ollut muuta mielessä kuin päästä lasten asemasta aika-ihmisten
joukkoon. Jos kukaan pyrki mieheksi, niin Arvi Logren. Hän, tuo
uljas nuorukainen, jonka rohkeutta ja ruumiin-voimia kaikki
ikäisensä kunnioittivat, oli edellä muiden oikeutettu pääsemään
lapsuudenajan holhoustilasta mittailemaan voimiaan miesten kanssa!
Siinä mielessä meni Arvi rippikouluun. Mutta Lapuan rippikoulu ei
enää ollut semmoinen, kuin se ennen oli ollut. Sitä hoiti nyt Niilo
Kustaa Malmberg. Tavattoman voimallisesti ja samalla ihmeteltävän
hellästi ja tahdikkaasti taivutti hän oppilaidensa mielet tajuamaan,
mistä oikeastaan oli kysymys. Ei tarvinnut hänen, niinkuin sen ajan
pappien yleensä, käyttää enintä aikaa kurin ylläpitämiseen; hänen
esiintymisessään ja koko hänen olemuksessaan oli jotakin, jonka
edessä tuo raaka ja hurjaan vallattomuuteen tottunut nuorukaisparvi
jo heti alussa hämmästyi, asettui ja nöyrtyi. Yksi vain päätti
vielä koettaa, eikö voitaisi vieläkin rippikoulussa harjoittaa
vallattomuutta, niinkuin ennen aina oli tehty, ja eikö saataisi tuota
kummallista pappia, jonka vakavuus näytti tekevän kaiken ilveilyn
mahdottomaksi, edes suuttumaan. Tämä oppilas oli Arvi Logren. Hän
heitti virsikirjansa Malmbergia vastaan (II, 154) taikka, niinkuin
toiset ovat kertoneet, pienen koiran hänen eteensä, lausuen: "tuossa
on teille pääsiäislammas", Israelin pääsiäisestä kun vasta oli
ollut kysymys. Niinkuin ennen (II, 154) olemme kertoneet, ei tuo
ihmeteltävä opettaja kiivastunut, vaan kutsui tunnin päätyttyä
Logrenin huoneeseensa (rippikoulua pidettiin silloin Kauppilassa,
missä Malmberg asui), kohteli häntä hyvin hellästi ja antoi hänelle
Uuden testamentin.
Tiedetään, että tämä tapahtuma teki lähtemättömästi syvän vaikutuksen
Logreniin, mutta tiedetään myöskin, ettei hän silloin vielä herännyt.
Päinvastoin hän rippikouluaikansa jälkeen jatkoi elämäänsä yhtä
ilmeisesti suruttomana kuin ennenkin. Ei näy se suuri ja laajalle
ulottuva herätyskään, jonka Malmberg ja muut heränneet papit
Suupohjassa seuraavina vuosina saivat aikaan, eivätkä siitä johtuvat
muuttuneet olot ja tavat mitään muutosta hänessä vaikuttaneen.
Hänet nähtiin usein korttia pelaavien seurassa, juomingeissa,
tappeluissa, yöjuoksuissa y.m., missä suruton nuoriso näilläkin
seuduin yhä tapahtuvien uusien herätysten uhallakin itseään edelleen
huvitteli. Vapautuakseen isoisänsä holhouksesta, rupesi Logren,
rippikoulusta päästyään, rengiksi läheiseen Yli-Tuiran taloon,
mistä hän seuraavana vuonna siirtyi etäämmällä olevaan Tomppariin.
Täällä hän vielä vapaammin saattoi jatkaa surutonta elämäänsä. Aivan
väärin me kuitenkin hänestä ajattelisimme, jos olettaisimme, että
hän oli syvään langennut juoppouteen ja muihin paheisiin. Niin ei
suinkaan ollut laita. Hän vain, niinkuin hän itsekin myöhemmin on
kertonut, "ei ollut muita pahempi". Päinvastoin huomataan hänessä
jo näinä aikoina hyvinkin kehittynyt oikeudentunto sekä harvinaista
hyväntahtoisuutta, ja nämä ominaisuudet yhdessä hänen erinomaisen
kyvykkäisyytensä kera hankkivat hänelle aina ensimmäisen sijan niissä
tuttavapiireissä, joissa hänet nähtiin. Logrenissa alkavat yhä
selvemmin näkyä ne erinomaiset johtajalahjat, jotka selittävät hänen
myöhemmän vaikutusvaltansa Pohjanmaan herännäisyyden johtajana. Hänen
miehuullinen luontonsa rupeaa varttumaan ja hänen taitonsa nopeasti
käsittää ihmisiä ja niitä olosuhteita, joissa he toimivat, kehittyy
kehittymistään. Tähän liittyi hänen jo siihen aikaan harvinainen
kykynsä kohti osaavilla nuhteen sanoilla ja sukkelalla ivalla päästä
vaikeankin aseman herraksi. Ei ollut hänen tuttavapiirissään kuin
yksi ajatus siitä, että hän oli kaikkia tovereitaan lahjakkaampi
ja niin yhdessä kuin toisessa suhteessa etevämpi. "Häntä täytyi
kaikkien", niin on yksi heistä myöhemmin todistanut, "pelätä ja
rakastaa".
Miten suruton Logren olikin, tarjoo hänen luonteensa jo näinä
aikoina yhä selvemmin liittymiskohtia Jumalan etsivälle annolle.
Pintapuolisuus ja vilpillisyys, nuo tämän armon ehkä vaarallisimmat
vastustajat, eivät hänen kirjavan ja totuuden tieltä kauas eksyneen
elämänsä uhallakaan saaneet suurempaa valtaa hänen sydämessään. Hän
pystyy pysähtymään oikeuden ja totuuden velvoittavan vaatimuksen
eteen ja tottelemaan tätä vaatimusta silloinkin, kun on kysymys
suuristakin uhrauksista sen tyydyttämiseksi. Ainoastaan yksi
esimerkki. Palveltuaan kolme vuotta Tompparissa oli Logren
ruvennut rengiksi heränneen Matti Tiitun taloon. Täällä joutui hän
rakkaussuhteisiin Liisa Vilppula nimisen palvelustytön kanssa.
Avioliitosta ei siihen aikaan ollut kysymystäkään, mutta leikki,
jota jatkui vielä viimemainitun muutettua toiseen paikkaan, kehittyi
niin pitkälle, ettei seurauksia enää voitu salata. Saatuaan tietää
Liisan tilasta, sortui Logren häpeän ja surun valtaan. Näiden
tunteiden pohjalla hän ei hirvennyt rakentaa avioliittoa, mutta
omaltatunnoltaan ei hän saanut rauhaa. Tukehuttaakseen tuskiaan
päätti hän mennä sotaväkeen ja olisi epäilemättä toteuttanutkin
tämän aikomuksensa, elleivät hänen herännyt isäntänsä sekä muut
olisi saaneet häntä siitä estetyksi. Sen sijaan tapaamme Logrenin
seuraavana vuonna Ilmajoella, missä hän isäntärenkinä hoitaa Jaakko
Suutalan siellä omistamaa syrjätilaa. Mutta se ajatus, että hänellä
oli lapsi ja että hän oli jättänyt tämän lapsen äidin häpeään ja
turvattomaksi, ei hänestä luopunut. Hän palasi kotiseudulleen ja meni
avioliittoon Liisa Vilppulan kanssa, vaikkei tämä nyt enemmän kuin
ennenkään häntä miellyttänyt.
Naimisiin mentyään sai Logren perheelleen asunnon Antti Huhtalan
talon maalla Lapuanjoen eteläpuolella. Toimeentulo oli niukkaa, sillä
ei ollut hänellä eikä hänen vaimollaan mitään säästöjä, joiden avulla
olisi voitu päästä alkuun. Maata heillä ei ollut ensinkään, paljas
asunto vain, ja Logrenin täytyi päivämiehenä hankkia perheelleen ja
itselleen välttämättömimmät elintarpeet. Usein sai hän viimeiseen
asti ponnistaa voimansa torjuaksensa nälkää ja puutetta mökkinsä
kynnykseltä. Jo näinä aikoina oli hänestä huolenpito perheensä
toimeentulosta kunnianasia, josta hän ei vaikeimmissakaan oloissa
millään ehdolla tahtonut luopua. Mutta ei hän toiselta puolen
myöskään ollut altis luopumaan suruttomien toveriensa seurasta.
Niiden kera hän uskollisesti vietti pyhänajat pelisaunoissa ja niihin
kuuluvissa huvituksissa. Jo Tiitun talossa palvellessaan oli hän
joutunut tekemisiin heränneitten kanssa. Isäntä piti hartaushetkiä
perheensä kanssa ja palvelijatkin olivat joskus niissä mukana,
mutta Logren ei ottanut kuuleviin korviinsakaan heränneen isäntänsä
kehoituksia, että hänkin saapuisi kuulemaan. Hän päinvastoin pilkkasi
heränneitä, arvellen että vanhat "rukoilijatkin" (II, 149), joita
vähin löytyi Tiitunkin maalla, olivat heränneitä paljon hurskaampia.
Mutta tuo oli vain unessaan häirityn omantunnon ontuvaa puolustusta,
jota ei Logren itsekään uskonut, hän kun jo siihen aikaan katseli
heränneitten menoa salaisella myötätuntoisuudella.
Logrenin kykyä ja tarmoa todistaa sekin, että hän, elettyään vuoden
ajan yllämainitun Huhtalan maalla, pystyi hankkimaan itselleen oman
torpan samannimisen kylän Koveronniemellä. Kovissa olosuhteissa,
mutta suurella rakkaudella kasvatti pelastuksen Jumala häntä
täälläkin. Yhä tuntuvammiksi kävivät totuuden hengen vetämiset, yhä
ahtaammaksi rajoittui se piiri, jossa hänen ajatuksensa nyttemmin
enää viihtyivät. Hänen täytyi huutaa ne takaisin niin monelta
maailman taipaleelta, jolla ne ennen olivat vapaasti temmeltäneet.
Muutamana päivänä huomasi hän vaimonsa tuvan seinustalla pukemassa
päälleen körttiröijyä mennäksensä heränneitten seuroihin. Logren ei
enää pilkannut, loi häneen vain tutkivan katseen ja lausui: "Mitä
sitä salaa yrittää valkeuden kanssa elää". Ei tehnyt hän muutakaan
muistutusta Liisan hankkeita vastaan, varoitti vain "leikkimästä ja
vaatteita edestakaisin vaihtelemasta". Mutta itse ei Logren vielä
lähde liikkeelle. Yhä tuntuvammin vetää Jumalan henki, mutta hän
ponnistaa vielä vastaan. Murheen ja monenkaltaisten huolten tuulet
ovat painaneet sydämen oven raolleen sen korkean vieraan vastaanottoa
varten, joka siihen pyrkii, mutta tuo jäykkä mies kokoo viimeisetkin
voimansa painaaksensa sen kiinni jälleen. Herra kutsuu, ja Logren
kuulee tämän kutsumuksen, mutta hän ei voi päätöstä tehdä, hän laskee
vielä kustannuksia. Kun semmoinen luonne vastustaa Jumalaa, niin
se vastustaa niin pitkälle kuin suinkin voi, jos se nöyrtyy hänen
edessään, niin se nöyrtyy tomuun asti.
Pari vuotta asuttuaan Koveron niemellä muutti Logren, myytyänsä
torppansa, johon hän ei milloinkaan ollut oikein mieltynyt, entiseen
palveluspaikkaansa Matti Tiitun taloon. Aineellinen toimeentulonsa
jäi yhä edelleen raskaan työn varaan. Logren elätti itseään ja
perhettään tekemällä talon töitä, kunnostaen itseään niinkuin
ennenkin kaikissa toimissaan. Näin kului taas muutamia vuosia. Herra
yksin näki, kuinka raskaan sisällisen painon alla Logren varsinkin
näinä vuosina oli.
Myöhään eräänä lauvantai-iltana syyskesällä 1851 tuli Logren kotia,
16 hopearuplaa taskussaan. Hän oli ne voittanut korttipelissä. Mutta
iloisella mielellä hän ei voittoaan kotia tuonut. Rahat päinvastoin
niihin määrin polttivat hänen tuntoaan, ettei hän hirvennyt viedä
niitä tupaan, vaan kätki ne kivijalkaan. Samalla mielellä muisti
hän niitä aamulla herätessään, ja kun muu talonväki meni kirkkoon
ja hän yksinään jäi kotia, alkoi omatunto yhä äänekkäämmin nuhdella
häntä tästä ja muista synneistä. Jo joutui hänellekin Herran
päivä. Logren hypähtää ylös penkiltä lähteäksensä hänkin kirkkoon.
Malmberg saarnaa, sama Malmberg, joka monta vuotta sitten oli häntä
niin hellästi rippikoulussa kohdellut -- sama ja kuitenkin toinen.
Silloin oli hän nuori ja reipas, silloin tunsi hän voivansa taistella
vaikka koko maailmaa vastaan; nyt ilmaisee hänen esiintymisensä
ja koko hänen olemuksensa, että hän on paljon kokenut ja paljon
kärsinyt. Voimallisena kuni Suupohjan herätysten alkuaikoina kaikuu
hänen äänensä, mutta siinä on jotakin vielä enemmän särkevää kuin
ennen, jotakin, joka vastustamattomalla voimalla tunkee kaikkiin
murheellisiin sydämiin. Ja semmoinen sydän tykki Arvi Logrenin
povessa. Ei kukaan koko avarassa maailmassa olisi voinut hänelle,
juuri hänelle, niin puhua kuin Malmberg, ei kukaan päästä niin
syvälle sydämen salaisimmista piilopaikoista särkemään monivuotisia
jäitä. Illalla lainasi Logren isäntänsä körttipuvun ja lähti
Marielundiin saamaan enemmän. Samaan tapaan, mutta avaten yhä uusia
näköaloja Jumalan valtakuntaan, puhui Malmberg sielläkin. Herra
yksin tietää, kuinka kova taistelu Logrenin sydämessä oli, ihmiset
näkivät vain, että hän näissä seuroissa paljon itki. Lähtemättömän
muiston jätti tämä päivä hänen mieleensä. Siitä vanhoilla päivillään
puhuessaan muisti hän senkin, että hän kulkiessaan yksin oikotietä
seuroista kotia monta kertaa laski männyn juurelle polvilleen.
Joutui sitten vuosi 1852, jaon kova vuosi. Sinne tänne horjuivat
Suupohjan heränneitten joukot, toiset Malmbergista eronneiden
pappien opastamina moittien hänestä puhuen, toiset liittyen häneen
entistä suuremmalla rakkaudella. Jos Logren olisi ollut vähänkään
pintapuolisempi luonne kuin hän oli, ei olisi hänen nuori uskonsa
tätä koetusta kestänyt, vaan hän olisi ehkä ainaiseksi pahentunut
heränneisiin. Mutta hän ei silmänräpäystäkään horjunut. Hänen
herännyt omatuntonsa vakuutti hänelle, ettei kukaan voi niin puhua
kuin Malmberg puhui, jollei Jumala ollut hänen kanssaan. Arvi
Logrenin herännäisyyttä ei jako päässyt turmelemaan, hänellä oli
kylliksi paljon tekemistä oman syntivelkansa kanssa ehtiäkseen
jäädä katselemaan ja tuomitsemaan muitten vikoja. Miten suurella
rakkaudella ja luottamuksella hän etenkin Malmbergia ajatteli, näkyy
varsinkin seuraavasta. Syksyllä v. 1852 ilmoitti viimemainittu
tarvitsevansa renkiä. Ystävät ehdottivat Logrenia, jos tämä vain
rupeaisi. Hyvin luultavalta tuntui kuitenkin, että hän kieltäytyisi,
hän kun naimisiin menemisensä jälkeen ei enää ollut tavallisena
renkinä palvellut ja sitäpaitsi kyllä pystyi itseään ja perhettään
muullakin tavoin elättämään. Mutta Logren ei epäillytkään, vaan otti
mielellään vastaan tarjouksen. Hänen vaikuttimenaan oli ilmeisesti,
paitsi rakkaus Malmbergiin, se perinpohjainen muutos, joka hänessä
oli tapahtunut. Pääasiana oli hänellä nyttemmin taivaan valtakunnan
voittaminen, ja tämän pyrkimyksen rinnalla supistuivat maalliset edut
ja voitot pieniksi. Syksyllä 1852 muutti hän perheineen Marielundiin,
missä Malmberg siihen aikaan asui.
Oltuaan vuoden ajan tavallisena renkinä sai Logren, Marielundin
isäntärengin luopuessa toimestaan, tämän paikan. Malmberg oli etevä
maanviljelijäkin ja hänellä oli laajat viljelykset. Suupohjan
kuuluisat suoviljelykset pääsivät suureksi osaksi hänen esimerkkinsä
vaikutuksesta alkuun. Kartuttaakseen pieniä tulojaan hän tähän
aikaan päätti vieläkin laajentaa maataan ja osti sentähden
vastapäätä Marielundia Nurmonjoen vasemmalla puolella sijaitsevan
_Tynjälä_-nimisen talon. Näin suuren maanviljelyksen hoitaminen
ja suuren työkansan johtaminen ei ollut mikään helppo asia, mutta
Logren täytti tehtävänsä miehen tavoin. Tynjälään muutettuaan
rakennutti Malmberg itselleen ja perheelleen omituisen asunnon,
jättäen pirttirakennuksen yksin palvelijoille, joita oli 12 renkiä
ja yhtä monta piikaa ja sitäpaitsi usein apuväkeäkin lisäksi.
Lukuisan palvelijakunnan silmälläpito sisälläkin jäi suureksi osaksi
Logrenin toimeksi. Tietysti on ansio siitä erinomaisesta, kuuluisaksi
tulleesta järjestyksestä, joka vallitsi Tynjälän tuparakennuksessa,
etupäässä Malmbergin, mutta riippui se huomattavassa määrässä
Logrenistakin. Olemme ennen viitanneet hänen johtajalahjoihinsa.
Tuskin tarvinnee huomauttaa, että hän niitä tässä uudessa toimessaan
paljon kehitti. Ja ennenkaikkea kehittyi hän hengellisessä suhteessa.
Paitsi lauvantai- ja sunnuntai-iltoina, jolloin Tynjälän pirtissä
olivat seurat, ellei niitä niinä iltoina pitäjällä pidetty, tuli
Malmberg usein iltasin väellensä Jumalan sanaa jakamaan, ja jos
kukaan tarkasti kuunteli ja suuren opettajan neuvot mieleensä
kätki, niin Logren. Eikä siinä kyllin. Hän seurasi isäntäänsä tämän
matkoilla, ei vain silloisen laajan Lapuan seurakunnan kappeleihin,
vaan kauas pohjoisessa Kalajoen-varrella y.m., asuvien heränneitten
luo. Etenkin viimemainitut matkat, jolloin hän sai pitkät hetket olla
kahden kesken isäntänsä kanssa, keskustella hänen kanssaan "salatusta
viisaudesta" sekä kuunnella hänen arvostelujaan herännäisyyden
entisistä ja myöhemmistä vaiheista, olivat hänelle enemmän kuin
yhdessä suhteessa erinomaisen tärkeät. Selvää on, että Logren, joka
luonnoltaankin oli kaikelle tosi edistymiselle harvinaisen altis,
semmoisen seurustelun kautta oppi paljon muutakin kuin puhtaasti
uskonnollisia asioita ja että hänen yleinen sivistyskantansa siten
kohoamistaan kohosi. Malmbergin ei tarvinnut pelätä asettaa ketä
hyvänsä rinnalleen, sillä hän säilytti aina johtaja-arvonsa, eikä
kukaan, kaikista vähimmin Logren, koettanutkaan häneltä sitä riistää.
Toinen pysyi isäntänä, toinen palvelijana, mutta heidän välillään
syntyi ja kehittyi mitä likeisin ystävyys. Malmberg ei olisi
voinut säilyttää tätä valtaa niin itsenäisen ja luonnostaan ylpeän
miehen yli kuin Logren oli, ellei tämä edelleen olisi saanut yhä
uusia todistuksia isäntänsä elävästä suhteesta Herraan, eikä olisi
viimemainittu niin avomielisesti avannut sydäntään palvelijalleen,
jollei hän vuosi vuodelta yhä selvemmin olisi päässyt käsittämään,
miten etevä ja jalomielinen tuo palvelija oli. Tuloksena oli, että
Logren Malmbergin seurassa kehittyi heränneen kansan johtomieheksi,
jonka vertaiseksi niin yhdessä kuin toisessa suhteessa ani harva
talonpoikaismies milloinkaan on päässyt. Yhtä syvällisiä Jumalan
valtakunnan salaisuuksien tulkkeja, muutamia syvällisempiäkin,
tunnemme aikuisemmilta ajoilta heränneitten talonpoikien joukossa, ja
hänen aikalaisistaan on ehkä Rauhala tässä suhteessa häntä etevämpi,
mutta ei ketään niin kiireestä kantapäähän sivistynyttä kuin hän.
Eikä ole löytynyt toista talonpoikaa, joka pelkällä katseellaan
ja esiintymisellään niin pystyi villiytyneitäkin kansanjoukkoja
hallitsemaan. Hänen käytöksensä oli verrattoman arvokasta, tekisi
mieli sanoa esteettisesti kaunista. Ja niin todellista oli hänen
sivistyksensä, ettei hänessä myöhempinäkään aikoina, jolloin
herrasmiehetkin etsivät hänen seuraansa, huomaa pienintäkään
taipumusta pyrkiä pois omasta säädystään. Siihen kuulumista piti hän
päinvastoin aina kunnianaan, vaikka hän toiselta puolen niin yhdessä
kuin toisessa suhteessa tahtoi nostaa sen sivistystasoa.
Jo sanotusta voi huomata, miten ratkaisevan tärkeä Malmbergin koulu
Logrenille oli. Sen vaikutus häneen tulee yhä selvemmin näkyviin
hänen myöhemmistä elämänvaiheistaan. Huomautamme tässä yhteydessä
ennen kerrotun lisäksi vain yhdestä piirteestä hänen luonteessaan,
joka samoinkuin moni muukin selvästi muistuttaa hänen likeistä
suhdettaan opettajaansa. Olemme viitanneet Logrenin alkuansakin
rohkeaan ja urhoolliseen luontoon. Hän oli miehevä mies sanan
täydessä merkityksessä. Sama ominaisuus on huomattavimpia piirteitä
myöskin Malmbergin luonteessa, emmekä epäile väittää, että tämäkin
henkinen sukulaisuus veti heidät toisiinsa ja vahvisti sitä
myötätuntoisuutta, jota he alusta alkaen tunsivat toisiaan kohtaan.
Samalla kun tämä Logrenin luontainen taipumus kehittyi ja varmistui
seurustelussa ensinmainitun kanssa, vaikutti häneen tämän kärsimysten
koulussa rikastunut rakkaus sanankuulijoitaan kohtaan puhdistavasti
ja jalostavasti. Hänkin kehittyi mieheksi, joka ei pelännyt julistaa
totuuden sanaa kenelle hyvänsä, mutta samalla helläksi, kiusatuita
ja murheellisia sääliväksi neuvojaksi. Itsestään on selvää, että
likeinen seurustelu Malmbergin valtaavan personallisuuden kanssa
jätti mitä syvimpiä jälkiä niin älykkääseen ja kaikelle jalolle
alttiiseen mieleen kuin Logrenin oli. Mutta opettajansa matkijaksi
hän ei kehity, vaan itsenäiseksi, jos kohta hänen hengessään
toimivaksi heränneitten johtajaksi.
Niin mieltynyt kun Logren olikin asemaansa Tynjälässä, alkoi hänessä
muutamien vuosien kuluttua uudelleen herätä ajatus oman kodin
perustamisesta. Siihen oli häntä vaatimassa helposti selitettävä
huoli perheensä toimeentulosta tulevaisuudessa, mutta ehkä vielä
suuremmassa määrässä hänen luontainen taipumuksensa saada ominpäin
koetella voimiaan. Malmberg ei alussa tahtonut kuulla puhuttavankaan
erosta. Hän rakasti Logrenia vilpittömästi ja tiesi tulevansa kovin
kaipaamaan hänen seuraansa, jotapaitsi hän niin yhdessä kuin toisessa
suhteessa oli erinomaisen tyytyväinen etevän isäntärenkinsä töihin
ja toimiin Tynjälässä. Mutta kunnioittaen Logrenin toivomusta,
alkoi hän vihdoin taipua. Uusia epäilyksiä heräsi hänessä kuitenkin
ennenpitkää. Logren näet pyysi häneltä mökin paikkaa jossakin
latvasaralla. Kokeneena maanviljelijänä ymmärsi Malmberg vain
liika hyvin, millaiset kärsimykset hänen ystäväänsä odottaisivat
tuommoisessa syrjäisessä ja hallanarassa seudussa, jonka raivaaminen
viljamaaksi sitäpaitsi vaatisi mitä kovinta työtä. Hän esteli.
Kun Logren ei kuitenkaan luopunut pyynnöstään, tarjosi Malmberg
hänelle torpan paikan _Rautakorvessa_, missä hänellä oli viljelty
suo. Tätä jalomielistä tarjousta ei Logren kuitenkaan suostunut
vastaanottamaan, hän kun itse tahtoi raivata peltonsa. Vihdoin
sovittiin siten, että viimemainittu rakentaisi asuntonsa suon
laidassa olevalle kivikkomaalle, missä kasvoi tuuheaa kuusikkoa.
Lisäksi sai hän alangosta kaistaleen suota viljelysmaaksi.
Niinkuin Malmberg pitivät Logrenin muutkin ystävät näitä hänen
hankkeitaan uhkarohkeina, ja hyvin moni hänelle tuohon tapaan
puhuikin. Mutta huonosti häntä tuntisimme, jos luulisimme hänen
noista varoituksista säikähtäneen. Turvaten lempilauseeseensa: "Kun
itsekin koettaa, niin Jumalakin auttaa", siirtyi hän syksyllä 1857
Rautakorpeen. Asunnokseen sai hän alussa Malmbergin omistaman siellä
olevan kytötuvan. Seutu, joka ei ollut aivan asumatonta, sijaitsee
noin 10 km. päässä Lapuan kirkolta.
Selvää on, että Logrenin täytyi odottaa vuosikausia, ennenkuin hän
voisi toivoa leipää uudistalonsa karusta maasta. Saadakseen sillä
välin elatusta itselleen ja perheelleen johti hän edelleen Malmbergin
työväkeä, tehden vain väliaikoina omia töitään. Sitäpaitsi hankki hän
itselleen lisätuloja leikkaamalla lasia, jonka taidon hän niinikään
oli Tynjälässä oppinut. Joskus kävi hän oman pitäjän ulkopuolellakin
lasimestarin tointa harjoittamassa.
Ystävien avulla sai Logren syksyllä 1858 asuntonsa niin valmiiksi,
että hän saattoi asettua siihen asumaan. Mutta samaan aikaan kohtasi
häntä ja koko herännäisyyttä isku, jota ei ollut helppo kantaa.
Varhain aamulla syyskuun 21 p:nä, Logrenin vielä pukeutuessa,
kuului kovaa ajoa hänen asuntoonsa johtavalta tieltä, ja kun hän
hetken kuluttua katsoi ulos ikkunasta, huomasi hän kartanolla
Malmbergin hevosen. Mies, joka sillä oli ajanut, riensi tupaan.
Hänen sanottavanaan oli: "pastori on kuollut". Murtunein mielin
lähti Logren sanansaattajan kanssa Tynjälään rakkaalle vainajalle
maahanpanijaisia toimittamaan.
Surusta jähmettyneenä palasi Suupohjan herännyt kansa Malmbergin
haudalta. Tuskin uskallettiin ajatella, millaiseksi tulevaisuus
tästälähin muodostuisi. Mitä tulisi näiden heränneitten vasta jaon
hävittävien myrskyjen jälkeen uudelleen kokoontuneesta joukosta,
jossa oli niin paljon taitamattomia, vasta maailman turulta tulleita
jäseniä? Ken pitäisi joukot koolla, kun johtaja oli kaatunut? Kuka
puhuisi seuroissa, niissä kun pitkiin aikoihin oli kuulunut vain
tuon ainoan heränneitten seuroja enää suosivan papin ääni, tuon
verrattoman puhujan ääni, joka vasta oli kirkonmultiin kätketty?
Hänen kera ei yksikään oppimaton maallikko ollut rohjennut
hartauskokouksissa ääntään seurapuheeksi korottaa -- ja löytyikö
sitäpaitsi ketään, joka tuohon ensinkään kykenisikään? Ja jos löytyi,
uskalsiko?
Syvästi kunnioittavalla rakkaudella kätkivät Malmbergin uudestaan
kokoamat heränneet sydämissään hänen opetuksiaan ja neuvojaan. He
elivät menneitten aikojen muistoissa, koettaen huolellisesti varoa,
etteivät joutuisi unohduksiin häneltä saamansa matkaeväät. Toinen
muisti yhtä, toinen toista, mutta vaaranalaiseksi joutui perintö,
sitä kun ei heti ruvettu kokoamaan yhteen, vaan kukin oli altis
säilyttämään omaa osaansa oman sydämensä kätkössä erikseen kaikille
tarkoitetusta kokonaisuudesta. Ja salaa alkoi monen yksinäisyyteen
vetäytyneen povessa kaipuun tuhan alla kyteä outo tuli, jonka valossa
omat muistot ja niihin perustuva "salattu viisaus" näyttivät muiden
muistoja ja viisautta paremmilta. Mutta tyhmät ja yksinkertaiset,
joilla ei ollut tuommoista koottua varastoa, josta olisivat voineet
elää, etsivät nälkäisinä, mistä saisivat uutta ravintoa korpimatkan
vaellusta varten. Oikeaan osasi sentähden, niin ihmisiin turvaavilta
kuin hänen sanansa ehkä monen mielestä kuuluivatkin, Vilhelm
Niskanen, kun hän näinä aikoina, noin v. 1859, kirjoitti Arvi
Logrenille:
"Sinä et ole vielä pahentunut, ja on vielä monta muutakin, jotka
eivät ole pahentuneet Kristuksen halpaan muotoon ja huonoon
seurakuntaan, joka on virheitten ja puutosten alainen; josta
löydätte opettajat, joittenka kautta te Jumalalta opetetuiksi
ja oppineiksi tulette. Vaan teidän seassanne on niitäkin, jotka
kiipeevät korkealle sivu Jumalan järjestyksen ja tulevat seurakuntaan
niinkuin he olisivat Jumalalta opetetuita. Tätä korkeata henkeä
sinä karta ja paina alas sekä itsessäsi että muissa ja tulkaa
aina siihen halpaan ja virheitten alaiseen seurakuntaan, josta te
olette ennenkin löytäneet ylönkatsotun ja kiusoissa ja vaivoissa
harjaantuneen opettajan ja jonka kanssa te tulette Jumalalta
opetetuiksi ja oppineiksi. Ei minun tarvitse teille kirjoittaa
niinkuin totuuden tietämättömille, vaan ettette väsyisi teidän
mielessänne näin halvasta kohdasta, etsiessänne näin kallista asiaa,
joka ijankaikkiseen elämään johdattaa ja opettaa. -- -- -- Nämä
ylpeät henget tunne: he tulevat niinkuin he olisit Jumalalta oppineet
taivaasta eikä ihmisten kautta Jumalalta maan päällä."
Se seikka, että Niskanen, joka, niinkuin tiedämme, jo jaon aikoina
oli saavuttanut hengellisen isän maineen Suupohjassakin, kirjoitti
nämä sanat juuri Logrenille, osoittaa selvästi, että tämä melkein
heti Malmbergin kuoleman jälkeen oli päässyt vaikutusvaltaiseen
asemaan ainakin kotiseutunsa heränneitten piirissä. Etäämmälläkin
tuntui ehkä jo tähän aikaan tuo hänen vaikutusvaltansa, koska esim.
Niskanen yllämainitussa kirjeessään pyytää häntä tervehtimään
"Härmän miehiä itse kutakin nimeltänsä". Nämä -- _Kustaa Keskinen,
Matti Järvi_ ja _Matti Takala_ -- olivat juuri niitä, jotka
mieltyen luultuun sisälliseen valoonsa pyrkivät muita korkeammalle.
Aivan vapaa tästä viasta ei lie _Matti Peräsarkakaan_ (k. 1885)
ollut, vaikka toiselta puolen on myönnettävä, että hänen herättävä
vaikutuksensa Ylistaron pitäjän _Untamalan_ kylässä, missä hän koko
elinaikansa asui, ei suinkaan ollut vähäarvoinen.
Ensinmainitut henkilöt eivät tyytyneet yksin ihailemaan valoaan, he
alkoivat koettaa vetää muitakin sitä katselemaan. Kukin heistä pyrki
päästä suosituksi seurapuhujaksi sekä hankkimaan itselleen joukkoa.
Heidän yrityksensä eivät kuitenkaan onnistuneet, he kun itsekkäillä
pyyteillään päinvastoin herättivät vastaansa heränneitten epäluulot.
Pyytämällä Logrenia kirjeessään lausumiensa perusteiden mukaan heitä
varoittaen oikaisemaan, osoittaa Niskanenkin luottavansa häneen
ja tahtovansa häntä johtomiehenä toimimaan Suupohjan heränneitten
keskuudessa. Itse ei Rautakorven "Arvee", joksi ystävät olivat hänen
nimensä muodostaneet, millään tavoin ollut johtajaksi pyrkinyt,
mutta juuri hänen vaatimattomuutensa ja itsekkäistä pyyteistä, niin
arkioloissa kuin seuroissa, vapaa esiintymisensä olivatkin hänen
näiltä ajoilta alkavan johtajatoimensa menestymisen tärkeimpiä
edellytyksiä. Heränneet, eikä Logren itse, olivat hänet johtajakseen
valinneet. Alku oli seuraava.
Lähellä Logrenia asui omassa mökissään keski-ikäinen nainen _Justiina
Rautakorpi_, tavallisesti tunnettu nimellä "Rauta-Tiina". Hän oli
harvinaisen lahjakas nainen, suora, vakava ja rohkealuontoinen.
Nuoruudessaan oli hän palvellut Malmbergilla ja voittanut hänen ja
koko hänen perheensä rakkauden. Luovuttuaan keski-ikäisenä tästä
palveluksesta, asettui hän asumaan Rautakorpeen, joka oli hänen
alkuperäinen kotiseutunsa. Paljon muistoja ja paljon uskonnollista
valistusta toi hän muassaan tänne. Usein pistäytyivät ystävät
hänen luokseen kuulemaan hänen valistuneita neuvojaan ja hänen
hupaisia kertomuksiaan menneitten päivien tapahtumista. Varsinkin
Malmbergin kuoleman jälkeen kokoontui hänen mökkiinsä murheellisia
neuvonpyytäjiä tai utelevia tuttavia kuuntelemaan hänen puheitaan.
Monet syys- ja talvi-illat siellä haasteltiin parannuksen asiasta
ja monet virret siellä Tiinan kauniin äänen ohjaamina veisattiin.
Ei viipynyt kauan, ennenkuin tuon etevän naisen valta sielujen yli
tuli selvästi näkyviin. Jos sikäläiset heränneet olisivat tienneet,
kuinka usein naiset Mikkelin-puolen ja varsinkin Lounais-Suomen
heränneitten piireissä olivat esiintyneet johtajina, olisi Tiinan
vaikutusvalta ehkä kasvanut suuremmaksi, kuin Suupohjan oloissa
muutoin oli mahdollista. Mutta suureksi se nytkin kasvoi, niin
suureksi, että muutamat rupesivat ajattelemaan häntä ainakin
kotiseutunsa herännäisyysliikkeen johtajaksi. Ompa sitäkin väitetty,
ettei hän itsekään ollut siihen taipumaton. Miten oudoilta nuo
heränneitten tuumat Suupohjan oloissa tuntuvatkin, ovat ne helposti
selitettävissä. Tiina tunsi tarkoin Malmbergin opetustavan ja oli
perehtynyt hänen uskonnolliseen kantaansa. Tutuilta tuntuivat hänen
puheensa, tutuilta hänen neuvonsa. Ja kun hän keskusteluissa osasi
höystää sanansa kehoittavilla, vanhoja muistoja taitavasti esille
loihtivilla kertomuksilla, kun hän niin suoraan pääsi ihmisten
sydämen ovelle ja nämä niin sukkelasti sai aukeamaan, niin oli
silloisissa oloissa hyvinkin luonnollista, että ainakin kotiseutunsa
heränneitten johto aluksi solui hänen käsiinsä. Mutta ikäänkuin
vaistomaisesti tuntien, että seurapuheitten pitäminen kuului miehille
eikä naisille, eivät Tiinan opetuslapset häntä siihen vaatineet eikä
hän itsekään niin julkiselle puhujapaikalle pyrkinyt.
Varsinkin yhdessä suhteessa oli tämä Tiinan neuvojanaolon aika
tärkeä. Heränneet oppivat etsimään neuvonantajaa ja jota enemmän he
semmoista etsivät, sitä enemmän he kaipasivat. Tämä kaipuu se oli,
joka ennenpitkää ohjasi heidän askeleensa Logreninkin asuntoon.
Ja kaikki, jotka sinne osasivat, tiesivät kertoa, että hän oli
erinomainen neuvomaan sekä aina valmis murheellisille ja kiusatuille
lohdutuksen ja toivon sanoja jakamaan. Kun sitäpaitsi saatiin
kuulla, että Vilhelm Niskanenkin oli neuvonut ystäviä kääntymään
Logrenin puoleen, niin ei voinut tämä kauemmin pysytä syrjässä. Hänen
täytyi ryhtyä herättämään ystäviään uneliaisuudesta, nostamaan ylös
uupuneita, lohduttamaan murheellisia, julistamaan uutta armonaikaa
heränneitten horjuville joukoille, todistamaan kaikille, että Herra
elää. Hänen täyttyi, sillä heränneet vaativat ja Jumala vaati.
Olemme huomauttaneet Logrenin harvinaisista lahjoista. Paitsi niitä
tietoja, joita hän oli koonnut Malmbergin ja joskus muittenkin
heränneitten pappien sekä muiden sivistyneiden henkilöiden kanssa
seurustellessaan, oli hän heräämisestään asti ahkerasti käyttänyt
joutoaikaansa lukemiseen. Muuttaessaan pois Tynjälästä oli hänellä
niin vähän omaisuutta, että joukkonsa ja kaikki heidän kapineensa
mahtuivat kahteen hevoskuormaan; mutta harvalukuisten huonekalujen
joukossa oli kirjakaappi. Kun tiedämme, miten pienet Logrenin
rahatulot näihin asti olivat olleet, täytyy meidän ihmetellä tätä
todistusta hänen rakkaudestaan kirjallisuuteen. Eikä ollut hän
kirjojaan lukenut, niinkuin ihmiset ylimalkaan lukevat, vaan hän oli
pyrkinyt luetun ytimeen, sulattanut mitä oli lukenut ja muodostanut
siitä oman, lujan vakaumuksen pohjalle perustuvan mielipiteensä. Ja
elämänsä koulussa oli hän oppinut kaikissa vaiheissa tarkkaamaan
Jumalan viisasta ja armollista johtoa, ja sentähden hän muillekin
pystyi niin elävästi näyttämään, kuinka likellä pelastuksen Jumala
on silloinkin, kun ihmislapsi mielettömyydessään häntä pakenee.
Armoa kerjäävänä syntisenä tahtoi hän itse seisoa Jumalan edessä ja
siihen asemaan pyysi hän saada sanankuulijansakin tyytymään. Salaisen
viisauden saavuttamisesta kerskaileva, muitten uskoa ylimielisesti
tuomitseva jumalisuus oli hänelle kaikista epämiellyttävintä. Eikä
tyytynyt hän ylimalkaiseen, omista asioistaan vieraantuneeseen
kristillisyyteen. Kumpaakin löytyi hajaannustilassa olevassa
herännäisyydessä, ja kumpaakin tunsi hän itsensä kutsutuksi painamaan
alas. Mutta hän tahtoi myöskin tukea heränneitä ja nostaa, tahi
oikeammin: juuri tämä oli hänen päämääränsä. Sydämeensä oli hän
syvään kätkenyt Lutherin vanhurskauttamisopin kirkkaan helmen. Siellä
se välkkyi ja sieltä se säteili lämpöään ja valoaan koko hänen
uskonnolliseen katsantotapaansa. Ei tullut kenenkään vilu siinä
opinrakennuksessa, johon hän sanankuulijansa kutsui, sillä tuo helmi
lämmitti kylmätkin sydämet; eikä tarvinnut kenenkään siinä pimeässä
haparoida, sillä sama helmi loi siihen alituisesti kirkasta valoaan.
Kovia joutui Logren kokemaan Rautakorven kylmillä mailla. Malmberg
ei ollut sitä suotta pelännyt ja varsinkin siitä syystä koettanut
pidättää häntä luonansa. Mutta päätös oli tehty, ja miehen tavalla
alkoi ja jatkoi Logren taisteluaan vaikeuksia vastaan. Jo vuoden
perästä Rautakorpeen muuttonsa jälkeen oli hän ystävien avulla
saanut vähän maata raivatuksi, korjannut perunoita omasta maasta
sekä heiniä lehmälleen. Mutta muuta ei ollut talven varaksi. Logren
turvautui lasin-leikkuuseen, ja kun ei tämä hänelle riittävää tuloa
tuottanut, lainasi hän rahoja, osteli kotiseudullaan lintuja ja
voita, hankki itselleen hevosen ja lähti Helsinkiin ostoksiaan
myymään. Tyytyväisenä palasi hän kotia pienellä voitollaan, entistä
virkeämpänä todistaaksensa ystävilleen siitä Herrasta, joka
koettelee, mutta ei hylkää.
Kovaa oli aika. 1860-luvun suuret nälkävuodet, joiden hädästä
ei Etelä-Suomessa paljoa tiedetty ennen vuotta 1867, alkoivat
Pohjanmaalla, ainakin hallanaroilla seuduilla, jo v. 1862 ja niitä
kesti katkeamatta vuoteen 1869. Koko ensimmäisenä vuosikymmenenä
Rautakorvessa asuessaan Logren tuskin kertaakaan omasta maasta
sai leipänsä. Kun sitä olisi voinut ruveta toivomaan, tulivat
hallavuodet. Kova oli hänelle varsinkin vuosi 1863. Jo edellisenä
kesänä oli halla vienyt kaikki, ja niin kävi nytkin. Logren turvautui
kauppaansa. Mutta sitäkin yritystä kohtasi onnettomuus, jota hän
ei ollut voinut aavistaakaan. Liiterirakennuksessaan oli hänellä
muutamana syysiltana v. 1863 koottuna kaksi kuormaa voita ja lintuja,
joita hän aikoi seuraavana päivänä lähteä viemään Helsinkiin. Yöllä
syttyi liiterirakennus tuleen ja poroksi paloivat kalliit kuormat.
Kaikki oli vakuuttamatta. Kova oli onnettomuus jo semmoisenaan,
mutta raskainta kaikesta oli se, että tässä kaiken todennäköisyyden
mukaan oli kysymyksessä murhapoltto. Siitä epäiltiin täydellä
syyllä erästä naapuria, jota Logren joskus oli nuhdellut huonosta
elämästä. Ystävien avulla, joista jo näinä aikoina ensimmäisenä
tulee näkyviin herännäisyyden myöhemmissä vaiheissa tunnettu
_Juho Malkamäki_, pääsi hän jälleen elämää jatkamaan. Pahenematta
Herran kuljetukseen, jos kohta tämä joskus tuntui hänestä hyvinkin
kovalta, ja nöyrtyneenä hänen väkevän kätensä alle, jatkoi Logren
menestyksellä työtään aineellisen toimeentulonsa puolesta. Ylentävää
on nähdä, miten hän, nälkävuosien käydessä yhä kovemmiksi, aina oli
valmis köyhiä auttamaan. "Muista", sanoi hän vaimolleen, "että meitä
on kaksi kerjäläistä mennyt yhteen; sinä olet pyydellyt jyväkouraa
ja minä leivänpalaa; meidän ei sovi yhtään pyytelevää päästää
auttamatta pois." Sitäkin miestä, joka oli häneltä liiterirakennuksen
kauppakuormineen polttanut, muisti hän nälkävuosina monesti
avustuksilla, lahjoittaen hänelle muunmuassa kerran kokonaisen
silakkanelikon. "Minä kokoan kuumia hiiliä pääsi päälle", sanoi hän
tälle. Ihmeellisesti Jumala häntä kovimpinakin aikoina auttoi. Monen
talollisenkin syödessä petäjä- ja olkileipää, ei Logren semmoista
tarjonnut edes kerjäläisille. Hänen pöydällään oli aina puhdasta
leipää, vaikka hän avuliain käsin jakoi sitä apua tarvitseville.
Kaivuu- ja kuokkimistyötä viljelyksillään hankki hän hyvin monelle ja
antoi työmiehilleen hyvää ruokaa kotiakin vietäväksi. Häneltä näkyi
riittävän jos kuinka monelle. Mutta helposti hankittuja eivät olleet
ne leipäavustukset y.m. lahjat, joita hän hätää kärsiville noin
auliisti jakeli. Rahaa täytyi lainata, eikä korkeastakaan hinnasta
aina ollut leipää saatavissa. Herraan turvaten pääsi hän kuitenkin
eteenpäin, päivän kerraltaan.
Vielä odotti Logrenia kärsimyksiin vaativa isku. Se tuli tällä
kertaa kovempana kuin koskaan ennen. Rakennus, jossa Logren asui,
oli alkanut tuntua hänestä ahtaalta, siinä kun oli vain tupa ja
yksi kamari. Keväällä 1865 rupesi hän siihen rakentamaan huonetta
lisää. Kun lisärakennus syksyllä jo oli valmistumaisillaan, putosi
Logren ylimmältä hirreltä alas selkä kiveä vasten. Tajutonna
kannettiin hänet sisälle. Monena päivänä odotettiin joka hetki
hänen kuolemaansa. Logren virkosi kuitenkin ja vähitellen alkoi
ystävissä herätä toivo, ettei Herra vielä ottaisikaan häntä pois.
Malkamäki lähti Vaasaan puhuttelemaan kuuluisaa J. J. Bäckiä, ja
tämän neuvojen mukaan hoidettuna parani Logren vähitellen. Pari
kuukautta täytyi hänen kuitenkin olla aivan vuoteen omana. Tämä
aika tuntui hänestä sitä pitemmältä ja raskaammalta, kun hän alussa
ei toivonutkaan koskaan enää pystyvänsä työhön. Niin tarmokkaalle
ja toimintahaluiselle miehelle, kuin Logren oli, olivat etenkin
tämänkaltaiset kärsimykset mitä raskaimpia. Mutta Herra auttoi
taas päivä päivältä eteenpäin. Ja helpommaksi kävi vähitellen
tautivuodekin samassa määrässä kuin hänelle selvisi, että Jumala
oli laskenut nämä kärsimykset hänen päällensä saadaksensa häntä
puhutella vielä likeisemmin kuin ennen. Nyt oli hän myöskin
tilaisuudessa tyydyttämään lukuhaluaan, johon ahkera työ sekä yhä
tihenevät seuramatkat kotiseudulla ja Kalajoen-varrella eivät olleet
suoneet hänelle paljoakaan aikaa. Omia asioitaan Jumalan kasvojen
edessä joutui hän tällä tavoin yhä enemmän tarkastamaan, ja siinä
opittu viisaus tulikin olemaan hänen seurapuheittensa herättävänä,
heränneitä uudelleen kokoavana perussäveleenä. Omaa kunniaansa
tavoittelevat ja eriseuraisuuden tulta lietsovat seurapuhujat
Härmässä ja muualla eivät saavuttaneet tarkoitustaan, kansa kun yhä
suuremmalla luottamuksella kuunteli Logrenin opetusta. Ja vaikea
oli itserakkaan puhujan nyttemmin enää tulla seuroissa toimeen ja
saada kannatusta hankkeilleen, tuo uusi neuvoja kun sanoillaan
ja esimerkillään niin voimallisesti neuvoi jokaista nöyrtymään
ja vähenemään Herran edessä. Pitkiä puheita ei Logren seuroissa
pitänyt, mutta kohti kävi joka sana. Ei hän imarrellut heränneitä --
siihen alentumaan oli hän liika suora ja vilpitön -- hän päinvastoin
säälimättä veti valkeuteen viat ja rikokset, usein hyvinkin ankarasti
nuhdellen syyllisiä, mutta hän teki sen niin, että ihmiset heräsivät
ja murtuivat. Ei hän vikoillut muita puhujia, hän päinvastoin usein
otti sanottavansa lähtökohdaksi jonkun lauseen heidän puheestaan,
aloittaen sanoilla: "-- niinkuin täällä jo on sanottu", tai ilmaisten
muulla tavoin, ettei hän muiden kustannuksella tahtonut vetää
huomiota puoleensa. Mutta syvän vaikutuksen tekivät toiselta puolen
esim. seuraavat hänen muutamassa Härmässä pidetyssä kokouksessa
lausumansa sanat: "Meitä on täällä monta puhujaa, mutta kenellä
meistä on omain asiainsa kanssa tekemistä." Sentähden levisikin
heränneitten piireissä sekä Suupohjassa että Kalajoen varrella, missä
hän silloin tällöin kävi ystäviä tervehtimässä ja mistä tultiin häntä
hänen kotiseudulleen kuulemaan, se maine, että hän oli suora ja
valistunut mies, jonka neuvoihin ja opetuksiin oli täysi syy luottaa.
* * * * *
Nopeasti levisi Ylivieskassa, Nivalassa, Haapajärvellä, Sievissä
y.m. "Kiireen talven" hurmahenkisyys. Kiivainta oli liike
Löytynperä-nimisessä kylässä Ylivieskan ja Nivalan välisellä rajalla.
Niin pitkälle meni taitamaton kiivaus Jumalan valtakunnan puolesta,
että toisinaan kirveellä hakattiin pois "koristeet" sängyistä ja
muista omien ja heränneitten naapurien huonekaluista, revittiin pois
"kiiltävät" napit vaatteista ja vaadittiin hankkimaan "vaatteesta
tehdyt", jommoisia entisinä aikoina oli käytetty y.m. Seuroissa
yltymistään yltyivät ne hullunkuriset temput ja kujeet, joista ennen
olemme kertoneet. Jos joku vastusti, kannettiin hänet liisteillä
kartanolle, kiivailijain huutaessa: "Mitä ne kuolleet elävien
joukossa tekevät."
Tällä kannalla olivat asiat, kun Logren, Rauhalan ja muiden
kehoitusta noudattaen (IV, 463), muutamien ystävien seuraamana
maaliskuussa 1867 saapui Kalajoelle. Kuinka hartaasti häntä oli
odotettu, näkyy siitäkin, että Juurikoski ja jotkut muut huomatut
miehet lähtivät häntä vastaan Rautioon. Ja kuitenkin on huomattava,
että viimemainittu varsinkin "Kiireen talven" ilmiöihin nähden oli
asettunut toiselle kannalle kuin Rauhala, joka kaikista tämän puolen
miehistä oli Logrenille likeisin. Mutta asema olikin nyt sellainen,
että kaikki vakavamieliset olivat alttiita tekemään suuriakin
myönnytyksiä voidakseen yksimielisesti taistella hurmahenkisyyttä
vastaan. Jo Rautiossa saatiin murtumaan Juurikosken "Kiireen talven"
miehiä vastaan liiaksi ärtynyt mieli. Paljon miettimistä antoivat
hänelle Logrenin sanat: "Kiivaudellako ja yksin luulit saavasi sen
metelin asetetuksi."
Logrenia ja muita "Etelän-miehiä" odotti Ylivieskassa Nisulan
talossa harvinaisen lukuisa seuraväki. Mutta sinne oli saapunut
paljon suruttomiakin, jotka nyttemmin olivat äärimmäisiin asti
ärtyneet "Kiireen talven miehille". Noiden suruttomien johtajaksi oli
ruvennut Juurikosken poika Matti Helaala, joka oli kovin suuttunut
hurmahenkisille, nämä kun olivat hänen "isäänsä sortaneet". Ei
aikaakaan, niin tunkeutui kartanolta sisään muutamia miehiä, joilla
ilmeisesti ei ollut muu tarkoituksena kuin kiusanteko. He liikkuivat
edestakaisin seuratuvassa vieläpä tupakoivatkin, vaikka seurat jo
olivat alkaneet. Lysti, Antti Niskanen y.m. "Kiireen talven miehet"
rupesivat nyt siirtelemään häiritsijöitä ulos portaille. Tästä
raivostui kartanolla oleva suruton, satalukuinen joukko. Syntyi
hirveä melu, kalikoita ja halkoja heiteltiin porstuaan. Veisuu
taukosi -- hämmästyneenä odotti seuraväki veristä tappelua. Logren
nousi paikaltaan ja riensi portaille meteliä asettamaan. Tuskin
oli hän ehtinyt tiuskaista muutamia kiivaita sanoja, ennenkuin
häntä lyötiin aisalla päähän niin kovasti, että veri juoksi virtana
hänen kasvoilleen. Vielä huonommasti olisi voinut käydä, ellei hän
olisi saanut käteensä toista aisaa, jonka hän nosti päänsä suojaksi
uusia samanlaisia iskuja vastaan. Heti tämän jälkeen meteli toki
asettui. Logrenin miehuullinen esiintyminen teki varsinaisen tappelun
syntymisen mahdottomaksi, miten kiihtyneet mielet sitten kummallakin
puolen olivat.
Katkera mielipaha ja Logrenin ammottavan haavan hoitaminen tekivät
lopun seuroista. Yleisesti väitettiin, että Juurikosken yllämainittu
poika, jota kuitenkaan ei pimeässä voitu tarkoin erottaa, oli iskenyt
tuon enemmän kuin yhdestä syystä surkuteltavan haavan. "Jollei
Taneli olisi suosinut hurmiota, niin se ei olisi niin pitkälle
päässyt, että olisi aiheuttanut tämmöisiä seurauksia", valittivat
toiset, ja toisten joukosta kuului: "Sen Helaala ankaruudellaan ja
kovilla sanoillaan sai aikaan; se vain kiihoitti jo ennen tarpeeksi
kiihtyneitä." Mutta eivät riidelleet johtajat keskenään. Kumpikin
nöyrtyi tunnustamaan erehdyksensä. Surun painamana otti Rauhala
vastaan Logrenin muistutuksen: "Miten olet sinä uskaltanut antaa
tuon mennä noin pitkälle? Miten nyt saat sen asettumaan?" Ja itkien
tunnusti Juurikoski: "En missään ole niin erehtynyt kuin siinä,
että luulin yksin voivani sitä kukistaa." Ei kerskannut Logrenkaan
viisaudestaan. Hän vain suruvoittoinen hymy huulillaan lausui: "Jos
en olisi ollut tottunut tappelija, niin olisivat surmanneet."
Jos "Kiireen talven miehet" hämmästyneinä muistivatkin Nisulan
seuroja, niin ei asettunut heidän touhunsa heti näidenkään
tapahtumien jälkeen. Sitä kesti vielä toista kuukautta. Pari viikkoa
vierailivat "eteläläiset" Ylivieskan heränneitten luona, käyden
Nivalassakin. Monessa tilaisuudessa sai Logren silloin kokea, ettei
hurmahenkisyys vielä ollut asettunut. Vielä noin kolme viikkoa
hänen poislähtönsä jälkeen puhkesi se hyvinkin hurjalla tavalla
näkyviin Nivalan Veneojassa pidetyissä seuroissa. Muuatta miestä
"synnytettiin", häntä pisteltiin äimällä polviin ja reisiin niin
pahasti, että hän siitä monta viikkoa sairasti; taipumattomat
pantiin uuninpankolle syömään j.n.e. Seuraväen joukossa nähtiin
myöskin Rauhala. Hetken katseltuaan "Kiireen talven miesten"
hommia, korotti hän äänensä. Ensin kuului vain katkonaisia sanoja
ja outoa soperrusta, mutta väleen puhui hän tavattomalla voimalla.
Hämmästys ja pelko valtasivat kaikkien mielet, Lystikin murtui niihin
määrin, että hän joutui vuoteen omaksi moneksi viikoksi. Itse hän
vakuutti, ettei se ollut ruumiin sairautta. Tanelin voimallinen
puhe sai koko hurmahenkisyyden asetetuksi tällä yhdellä iskulla.
Siitä oli nyttemmin muisto vain jälellä ja suru siitä, että oli
eksytty pois Jumalan pelvon hengen kuuliaisuudesta. Vanhat painoivat
hurmahenkisyyden eksytyksistä selvinneiden mieleen semmoisten
eksytysten vaaran. Masennuksissa sen johdosta usein seuroissa
nyttemmin oltiin. Niinpä esim. kerran "Kiireen talven" loputtua
Ylivieskan Raudasmäellä, missä oltiin koolla hyvin alaspainunein
mielin, veisattiin ja itkettiin. Muuta seurapuhetta ei näissä
seuroissa kuultu kuin Taneli Rauhalan uskollisen apumiehen _Matti
Töllin_ (k. 1890) virsien lomassa tuon tuostakin painolla toistamat
sanat: "Joko nyt se uudensyntymisen kutka on mennyt ohi?" Kysymykseen
vastattiin valituksilla ja kyynelillä.