Piirteitä Keski- ja Lounais-Suomen herännäisyydestä XIX vuosisadan
jälkimmäisellä puoliskolla.
Mikkelin-puolen ja Hämeen herännäisyyden huomattavin rajaseutu
oli vanhoista ajoista Joutsa. Kauan oli jo Margareetta Högman
levännyt tämän seurakunnan kirkon mullissa (III, 216), kun vielä
näiden seutujen heränneitten lapset ja muutkin vanhempainsa
opastamina tavailivat hänen hautapatsaansa kirjoitusta. Tämä
koskee kuitenkin ainoastaan Savonpuolen rukoilijoita; Päijänteen
länsipuolella asuvia, pääasiassa samanmielisiä heränneitä ei täällä
Margareetta Högmaninkaan aikoina nähty kuin ehkä aniharvoin,
vielä vähemmin myöhemmin. Tämä viittaa selvästi Savon rukoilijain
muualla asuviin samanmielisiinkin nähden eristettyyn asemaan sekä
heidän taipumukseensa sulkeutua itseensä, josta jo ennen. (IV,
342) olemme huomauttaneet. Mitä erittäin Joutsan herännäisyyteen
tulee, alkoi se, eristettyinä kun sikäläisetkin heränneet olivat
muista samanmielisistä, vähitellen kadottaa omituisen leimansa.
Sikäläisten rukoilijain viimeisenä kokouspaikkana oli A. Mäkelän
talo Ruorasniemen kylässä, mutta miten vähän talon isäntä, joka
jo nuoruudessaan oli tullut heräykseen, jaksoi ylläpitää liikkeen
vanhoja traditsiooneja, näkyy varsinkin siitä, että hän myöhemmin
alkoi paikkakunnallaan levittää Lutherilaisen Ev. yhdistyksen
kirjoja. [Edla Ahvenaisen Savon-puolen herännäisyydestä minulle
hankkimista tiedoista.]
Laukkaan silloisessa _Sumiainen_-nimisessä kappelissa,
samoinkuin siihen aikaan Saarijärveen kuuluvassa _Kivijärven_
kappeliseurakunnassa syntyi XIX vuosisadan keskivaiheilla herätyksiä.
Kertomusten mukaan saivat nämä herätykset alkunsa ensinmainitussa
seurakunnassa Levanlahdella asuvan _Matti_-nimisen torpparin kautta,
joka ahkerasti piti hartausseuroja, ensin kotiseudullaan, sittemmin
lähiseurakunnissakin. Sumiaisten kappelista oli kotoisin myöskin se
_Maria Willgrén_, jonka koti Jyväskylässä, hänen sinne Rautalammelta
muutettuaan ja siellä naimisiin mentyään, kauan oli sikäläisten
heränneitten suosittuna kokouspaikkana. Heidän seuroissaan esiintyi
muiden kera _K. K. Dahlgrén_ (IV, 121), joka oli Kivijärven
ensimmäisenä kirkkoherrana vuosina 1862-64 ja kuoli Rautalammen
kirkkoherrana 1896. Mitään erikoisen jyrkkää herännäisyysleimaa ei
tämän puolen liike kantanut. Siitä päättäen, että Maria Willgrén
oli tuttu Tampereen rukoilijain kanssa, lähenteli se Renqvistin
uskonnollista katsantotapaa. Lähetystointakin harrastivat
nämä heränneet lämpimästi. Maria Willgrén, joka ensimmäisenä
näillä seuduin herätti innostusta pakanalähetystyöhön, määräsi
jälkisäädöksessään osan omaisuudestaan lähetystoimen hyväksi. Hän
kuoli Jyväskylässä v. 1899 lähes 90 vuoden vanhana.
Luultavaa on, että kysymyksenalainen liike sai tuetta myöskin
Keuruun puolelta, jonka heränneitä pappeja, niinkuin olemme nähneet
(III, 256), jo 1840-luvulla Saarijärveltä asti tultiin kuulemaan.
Siihen nähden, että Maria Willgrén oli kotoisin Rautalammelta, missä
Renqvistin edustama liike, niinkuin tiedämme, vanhoista ajoista oli
saanut huomatun sijan, on hyvin luultavaa, että hänen uskonnollinen
katsantotapansa kantoi samaa pohjaleimaa. Viimemainitussa
seurakunnassa toimi, niinkuin yllä mainitsimme, myöskin Dahlgrén.
Aivan mahdotonta ei kuitenkaan ole, että tämän Jyväskylässä
tavattavan herännäisyyden juuret ovat etsittävät aina Jaakko
Högmanin (I, 15-16) ajoista asti, tuon syvämietteisen sepän sanat
kun epäilemättä olivat päässeet itämään monessa sydämessä. Mitään
suurempaa, historiaan kuuluvaa huomiota ei tämä liike kuitenkaan ole
omiaan herättämään. -- Muista Jyväskylän kaupungissa herännäisyyden
hengessä vaikuttaneista on mainittava myöskin O. H. Cleve (IV, 304),
joka oli uskonnon lehtorina sikäläisessä alkeisopistossa vuosina
1863-1881. Tästä toimesta hän kuitenkin raamatunkäännös-komitean
jäsenenä, joksi hänet kutsuttiin v. 1872, vuodesta 1878 alkaen
oli vapautettu. Paitsi muita J. F. Berghin koulussa kehittyneen
kristillisen hengen tuotteita on hän Suomen heränneelle kansalle
jättänyt kalliin aarteen, joka ilman häntä varmaankin olisi joutunut
hukkaan. Hän on nim. toimittanut painosta _"T:ri J. F. Berghin
Postillan eli Saarnakirjan"_ (1875) sekä _"Ahti-, Katkismus- ja
Erityissaarnakirjan"_ (1879). Jos kohta nämä saarnat ainoastaan
puutteellisesti esittävätkin tuon kuuluisan evankeliuminjulistajan
saarnatapaa, Bergh kun ainoastaan osaksi, usein vain aivan lyhyinä
luonnoksina, "saarnan juurina", joksi hän itse näitä luonnoksia
nimitti, kirjoitti saarnansa, on tämä Cleven toimenpide varsin
tärkeäksi arvattava. Berghin saarnat ovat nimittäin tuhansittain
levinneet heränneen kansan keskuuteen varsinkin Suupohjassa, missä
niitä on pidetty suuressa arvossa. -- O. H. Cleve kuoli kesäkuussa
1881. [Opettajatar Hulda Juhanatar-Festenin minulle Jyväskylänpuolen
herännäisyydestä hankkimat tiedot; A. O. Törnuddin kertomukset;
Jyväskylän kirkonkirja; Sukukirja; Paimenmuisto.]
Keuruulla, missä F. H. Bergroth vielä vuosisadan loppupuolella, ensin
pitäjänapulaisena vuoteen 1868 ja sittemmin kirkkoherrana (1868-81),
teki valppaan sielunpaimenen työtä, alkoi herännäisyysliike heti
jaon jälkeen huomattavasti heikontua, ilmaisten ennenpitkää
yhä selvempiä kuolemisen enteitä. Niinkuin olemme nähneet, oli
Bergrothkin liittynyt Härmän pöytäkirjan allekirjoittajiin, mutta
ainakin ulkonaisesti hän edelleen koetti ylläpitää jonkunlaista
ystävyyttä Malmbergin kanssa. Minkäänlaista varsinaista kannan
muutosta ei hänessä, ainakaan ei mikäli hänen useista säilyneistä
saarnoistaan voi päättää, liene tapahtunut, mutta vieraantuminen
Pohjanmaan heränneistä, joita täälläkin alettiin vikoilla, ratkaisi
asian. Keuruun herännäisyyden häviämiseen vaikutti epäilemättä
sekin, että täällä pari vuosikymmentä äärimmäisessä hedbergiläisessä
hengessä työskenteli kappalainen K. S. F. Bergroth, ollen suureksi
vastukseksi seurakunnan kirkkoherralle, joka ainakin oppiin nähden
edelleen liikkui herännäisyyden pohjalla, F. H. Bergrothin muisto eli
Keuruulla vielä vuosisadan lopussa monessa kiitollisessa sydämessä.
Etenkin muistivat häntä rakkaudella hänen siellä vielä siihen
aikaan elävät herännäismieliset sanankuulijansa. Suurta tunnustusta
ansaitsevat Bergrothin toimenpiteet kansansivistyksen korottamiseksi
seurakunnassa. Hän näet hankki pitäjäläisilleen kaikenlaista hyvää
kirjallisuutta, neuvoi heitä sanomalehtiä tilaamaan y.m. Kuinka
innokas kirjojen levittäjä hän oli, näkyy esim. siitä, että hänen
papereistaan on löytynyt lasku, joka osoittaa, että hän v. 1849
tilasi 100 kpl Nohrborgin suurta postillaa. -- F. H. Bergroth
kuoli matkalla sairaan luo saamaansa keuhkotulehdukseen helmikuun
9 p:nä 1881. Ei ole Keuruun kirkolla nähty toista niin suurta
kansanpaljoutta, kuin se joukko oli, joka helmikuun 24 p:nä 1881
saattoi hänen kuoleman murtaman ruumiinsa haudan lepoon. Suurta
kunnioitusta hänen muistolleen osoittivat useat maamme sanomalehdet,
todistaen hänestä, että "hän oli tosi ihmisystävä sanan todellisessa
merkityksessä", "köyhäin auttaja", "murheellisten lohduttaja",
"monipuolinen, taitava papillisissa ja kunnallisissa toimissa"
j.n.e. Nämä ja useat muut samankaltaiset todistukset Bergroth
hyvin ansaitsi. Oudolta vain tuntuu, ettei noissa monissa hänen
kuolemastaan ja hautajaisistaan kertovissa sanomalehtikirjoituksissa
ollenkaan huomauteta hänen työstään herännäisyyden riveissä. Siitä
näkyy, paitsi Bergrothin vieraantuminen liikkeestä, miten vähän
Keski-Suomessa ja maan etelä-osissa ylimalkaan nyttemmin enää
tästä liikkeestä tiedettiin. [Sukukirja; F. H. Bergrothin omaisten
kirjoittama seikkaperäinen kertomus hänen viimeisestä taudistaan;
Uusi Suometar 11/2 81, 17/2 81, Koi 23/2 81, Morgonbladet 11/2 81,
Keski-Suomi ja 12/2 81, Koi 16/2 81, Päijänne 28/2 81.]
Bergrothin jälkeläiseksi Keuruun kirkkoherranvirassa pääsi J. Warén
(IV, 313), joka niinikään oli hyvä saarnamies sekä ahkerasti teki
työtä varsinkin yksityisen sielunhoidon alalla. Kauan hän kuitenkaan
ei saanut vaikuttaa täällä. Hän näet kuoli jo v. 1883, saatuaan
edellisenä päivänä halvauksen muutamassa kinkeritilaisuudessa, missä
hän juuri oli aloittanut raamatunselitystä. [Paimenmuisto; Gela
Bergrothin kirje (kopia) Ines Achrénille 22/2 83.]
Ätsärissä eli vielä monta vuotta F. H. Bergrothin kuoleman jälkeen
hänen veljensä K. E. Bergroth, joka siellä oli ollut kappalaisena
vuodesta 1842 asti. Niinkuin olemme nähneet (III, 515), ei tämä
hiljainen rauhan mies, jos kohta hän osaksi hyväksyikin veljensä
vuodesta 1852 muuttuneen suhteen herännäisyyteen, millään tavoin
asettunut toimimaan Malmbergin johtamaa liikettä vastaan.
Päinvastoin säilytti hän kaikista viimemainitun sukulaisista eniten
ystävyyttä häntä kohtaan, ja vielä vanhoilla päivillään puhui hän
kernaasti herännäisyyden valta-ajan muistoista. Mutta hänen omassa
seurakunnassaan kuoli liike, joka ei siellä milloinkaan ollut suuri
ollut, niihin määrin sukupuuttoon, ettei siitä vuosisadan lopussa
juuri mitään jälkiä näkynyt. Vasta näinä aikoina pääsi K. E. Bergroth
lepoon. Palveltuaan uskollisesti Ätsärin seurakuntaa melkein täyteen
puoli vuosisataa, päätti hän hiljaa päivänsä v. 1890.
Samoinkuin Keuruulla ja Ätsärissä sekä niiden naapuripitäjissä,
Multiassa, Petäjävedellä ja Pihlajavedellä, kuoli herännäisyys
sukupuuttoon Ruovedelläkin. Bergroth-veljesten, Malmbergin, F. O.
Durchmanin, J. I. Berghin y.m. vanhan K. H. Bergrothin perillisten
siellä omistamassa Peskan talossakaan, jonka nimeen liittyi niin
monta muistoa suurten herätysten ajoilta, ei enää tiedetty kertoa
mitään siitä suuresta herätyksestä, joka menneinä aikoina voitti alaa
tässäkin seurakunnassa. Samannäköistä oli nyttemmin Kuorevesikin,
vaikka sielläkin vuosisadan keskivaiheilla, niinkuin tiedämme (III,
258), oli löytynyt heränneitten "pieni seurakunta".
Melkein olemattomaksi supistui ennenpitkää herännäisyys myöskin
Tampereella. Tämän liikkeen hengessä toimi siellä kyllä
vakavamielinen J. V. Nybergh (IV, 421), mutta hän viipyi kaupungissa
ainoastaan viisi vuotta (1867-72) eikä voinut saada mitään
huomattavampaa aikaan. Syynä siihen oli epäilemättä ainakin osaksi
sekin, että läheisessä Pirkkalassa juuri näinä vuosina hurjimmillaan
oleva "isouskoisten" lahko hurmasi paljon Tampereella löytyviä
uskonnollisuuteen taipuvaisia vanhojen heränneitten nukahtaneita
lapsia. Nybergh, jonka puoleen toiset näistä kääntyivät, kyllä koetti
heitä sekä ankaruudella että hellyydellä järkiinsä saada, mutta
turhat olivat suurimmaksi osaksi nämä hänen yrityksensä. Asemaa kuvaa
seuraava tapahtuma. Muuan isouskoinen nainen tuli eräänä päivänä
Nyberghin tykö sielunsa asiasta puhumaan. "Minulla on semmoinen
usko", hän lausui, "etten pelkäisi ollenkaan, jos kuolema vaikka
tällä hetkellä tulisi. Minä olen puhdas ja pyhä Jesuksen morsian.
Semmoinen usko minulla on". Nybergh avasi raamattunsa, joka aina
oli hänen pöydällään "Tahdotko kuulla", hän lausui, "vähän Jumalan
sanaa?" "Mielelläni", kuului vastaus. Nybergh luki kertomuksen
Jesuksesta ja kananealaisesta vaimosta. Päätettyään lukunsa hän
kysyi: "Eikö ollut senkin vaimon usko suuri, koska Jesus itse sanoi,
että se oli suuri?" "Oli kyllä", vastasi vieras. "Mutta huomaatko",
jatkoi Nybergh, "mikä on erotus sinun ja tuon vaimon uskon välillä?
-- -- Hän puhui vain hädästänsä, sinä vain uskostasi. Minkähän
todistuksen Jesus sinun uskostasi antanee?" Vastaus kuului: "Voi,
kuinka pastori on sokea".
Tampereella oli aikaisemmin (1838-61) vaikuttanut herännäisyydenkin
vaiheissa tunnettu Jos. Grönberg (II, 430-31). Päästyään
viimemainittuna vuonna Messukylän kirkkoherraksi, johon seurakuntaan
Tampere edelleen kuului, esiintyi hän vielä monen vuoden kuluessa
tämän kaupungin saarnatuolissa. Grönberg oli hyväpäinen mies, ja
hänellä oli hyvät saarnalahjat, mutta vielä vähemmin kuin ennen hän
nyttemmin sai herätyksiä syntymään. Herännäisyydestä oli hänellä
itsellään jälellä vain jonkunlainen vanha kaava, joka tuli näkyviin
hänen saarnatavassaan sekä vähänkään uudenaikaisten olosuhteitten
ja hengellisten virtausten, arvostelemisessa. Mutta ytimekkäitä
olivat vieläkin hänen saarnansa, purevan sattuvia hänen "maailmalle"
singoittamansa sanat. Muutama esimerkki. Kerran tuli Tampereen
kirkkoon keskellä hänen saarnaansa kaksi uusimman muodin mukaan
puettua naista, joiden isä hiljattain oli korotettu aatelissäätyyn.
Grönbergiä, joka oli hyvin säntillinen ja vihasi kaikkea
epäjärjestystä, harmitti jo se, että hänen sanankuulijoittensa huomio
kääntyi noihin kirkon keskikäytävällä ujostelematta liikkuviin
tulijoihin. Hän kuvasi paraikaa kristityn elämää ja oli juuri
lausunut sanat: "tämä on ihmisen oikea arvo", kun naiset lähestyivät
kirkon keskiosaa, missä heidän penkkinsä oli. Luoden heihin ankaran
katseen lisäsi Grönberg, tapansa mukaan nenäliinaansa kiivaasti
heiluttaen, kimeällä äänellä vasta lausumiinsa sanoihin: "ja hänen
todellinen aateluutensa".
Härmän pöytäkirjan allekirjoittajiin liittyneenä ei Grönberg
vanhoilla päivillään kernaasti tahtonut herännäisyyden menneistä
vaiheista puhua. Enemmän kuin yhdessä suhteessa oli hän niistä
kokonaan vieraantunut. Ani harvoin hän nyttemmin enää piti seuroja
seudun harvalukuisten "vanhojen heränneitten" kanssa. Sensijaan
tapaamme hänet valtiopäivillä, kirkolliskokouksissa y.m. julkisissa
toimissa, joissa hän sai osakseen paljon tunnustusta. Talouttaankin
hoiti hän tarkkuudella ja taidolla, jättäen jälkeensä papin
olosuhteisiin nähden hyvinkin suuren omaisuuden. -- Grönberg kuoli
90 vuoden vanhana v. 1903. [Paimenmuisto; kert. J. V. Nybergh, A. O.
Törnudd, rehtori A. F. Rosendal y.m.]
Viimeisiä pappeja, jotka näillä seuduin vielä XIX vuosisadan
loppupuolella pitivät hartausseuroja heränneitten vanhaan tapaan,
oli F. E. Lilius (III, 516). Toimittuaan ylimääräisenä pappina
Lempäälässä ja Kuhmalahdella (1849-66) sekä Kiikoisissa (1866-69),
siirrettiin hänet viimemainittuna vuonna Messukylään, missä hän v.t.
kappalaisena yhtä ahkerasti ja hartaasti kuin ennenkin teki työtä
elämänsä loppuun asti. Tätä ei kuitenkaan kauan kestänyt. Hivuttavan
keuhkotaudin murtamana kuoli Lilius joulukuussa 1870.
Liliuksen kodissa pidettiin hänen elämänsä viime aikoihin asti
heränneitten hartausseuroja, joissa luettiin näiden vanhastaan
suosimia hartauskirjoja ja veisattiin Siionin virsiä. Kaikissa niissä
seurakunnissa, missä hän pappina toimi, sai hän osakseen varsinkin
heränneitten rakkauden. Paljon näitä viimemainittuja ei sanotuissa
seurakunnissa ennen ollut löytynyt ja vielä vähemmin heitä nyttemmin
enää oli, mutta nekin todistavat, miten levinnyt XIX vuosisadan
herännäisyys valta-aikoinaan oli ollut. Huomattava on sekin, että
esim. F. E. Liliuksen seuroissa kävijät, joista suurin osa oli
naisia, vielä kantoivat körttipukuakin. [Sukukirja; Paimenmuisto;
kert. Mathilda Lilius y.m.] Mutta ani harvat olivat nyttemmin näillä
seuduin enää ne papit, joille heidän muistonsa olivat rakkaita ja
jotka heidän pieniä seurojaan tukivat. Sensijaan ansaitsevat huomiota
muutamat maallikot. Näiden vaikutuksesta tahdomme seuraavassa
muutamin sanoin huomauttaa.
Simo Lindströmin (III, 252) hengessä toimi Orivedellä ennen
(III, 252) mainittu Emanuel Juhonpoika Saarikko kuolemaansa
asti v. 1869. Mutta miten ahkerasti nämä herännäisyyden
uskolliset edustajat tekivätkin työtä sikäläisen pienen liikkeen
säilyttämiseksi, kuoli tämä ennenpitkää ja aikaisemmin kuin
näiden seutujen muut herännäisyysryhmät kokonaan sukupuuttoon.
Jos syynä osaksi olikin pappien vihamielisyys, aiheutui tämä
tietysti pääasiallisesti seurakunnassa vallitsevasta yleisestä
hengellisestä välinpitämättömyydestä. Jossain määrin elinvoimaisempaa
oli Längelmäen herännäisyys, tässä seurakunnassa kun vielä XIX
vuosisadan lopussa löytyi herännäismielisiä ihmisiä. Semmoinen
oli esim. maanviljelijä _Pietari Koskenjalka_ (k. 1863), joka
vaatetukseenkin nähden noudatti heränneitten tapoja, sekä Kiukaisista
vuosisadan keskivaiheilla tänne muuttanut rukoilija, torppari _Juho
Rantala_ (k. 1897), joka kuolemaansa asti elämässään ja tavoissaan
pysyi uskollisena alkuperäisen kotiseutunsa herännäisyydelle.
-- Poikkeuksen näiden seutujen herännäisyyttä XIX vuosisadan
keskivaiheilla vainoovista papeista teki H. E. Brander, joka oli
kappalaisena Kangasalassa 1861-69. Hän ei kyllä itse kuulunut
tähän liikkeeseen, vaan kallistui hedbergiläisytyteen, mutta
hän kohteli heränneitä hyvin ystävällisesti ja hekin puolestaan
turvautuvat luottamuksella häneen. Huomattavimmat näistä poistuivat
näinä aikoina näyttämöltä, Emanuel Ekholm 1860, Tuomas Heikinpoika
Katila 1867, Simo Hautala 1872 (II, 428-30), jättämättä mitään
huomatuimpia jälkiä. Se seikka, että heidän harvalukuisissa
ystävissään herännäisyyden leimaa vielä vähemmin huomaa, ei suinkaan
riipu Branderin evankeliseen suuntaan kallistuvasta kannasta,
vaan siitä, ettei näiden seutujen aikaisempikaan herännäisyys,
niinkuin ennen on huomautettu, esiintynyt muista suunnista jyrkästi
erotettuna liikkeenä, vaan alusta alkaen ilmaisi taipumista sulautua
yhteen minkä hartaan uskonnollisuuden kanssa tahansa. Sentähden
on raja renqvistiläisyyden ja varsinaisen herännäisyyden välillä,
joka kaikkialla muualla on niin jyrkkä, täällä monesti tuskin
huomattava. -- Sahalahden puolen heränneitten huomatuin johtaja
oli, niinkuin tiedämme (III, 252-53), Erkki Erkinpoika Humaloja.
Tampereella muodostettuaan uskonnollisen katsantotapansa yhä
enemmän renqvistiläiseksi, teki hän matkoja kaukaisiinkin seutuihin
tämän suunnan edustajain luo. Lähetysasiaa, johon hän matkoillaan
Tampereelle Uhden ja muiden täkäläisten renqvistiläisten seuroissa
oli innostunut, kannatti hän lämpimästi. Niinpä hän kerran vei 80
hopearuplaa, toisella kerralla 40 ruplaa arkkipiispalle Ruotsin
lähetysseuralle toimitettavaksi. V. 1869 muutti Humaloja Pälkänneeltä
Ruovedelle, missä hän kuoli v. 1872. Humalojan uskollinen ystävä ja
apumies Pälkäneellä _Jeremias Ahtiainen_ (k. 1889), joka jo heidän
yhdessä toimiessaan oli paljon evankelisempi kuin hän, kehittyi hänen
muuttonsa jälkeen Ruovedelle vielä ratkaisevammin tähän suuntaan.
Tämä näkyy siitäkin, että Pälkäneen kirkkoherra J. Roschier, joka
kaikin tavoin koetti painaa alas sikäläistä renqvistiläisyyttä,
kirjoitti hänestä hyvin myötätuntoiset muistosanat, muunohessa
lausuen: "Aikain kuluessa -- -- -- oli A. tullut havaitsemaan tämän
lahkon (renqvistiläisyyden) yksipuolisuutta ja olikin sentähden
siitä luopunut." -- Samaa häälyvää ja yhä heikkenevää leimaa kantaa
XIX vuosisadan loppupuolella Sahalahden, Kuhmalahden, Luopioisten
y.m. Länsi-Hämeen seurakuntien herännäisyys. Mitään tulevaisuutta
ei sillä näy olevan. [J. W. Wallinheimo, Kuvauksia muutamain
Keski-Hämeen seurakuntain uskonnollissiveellisistä oloista (Suomen
Kirkkohistoriallisen seuran pöytäkirjat liitteineen, IX, s. 87-294).]
Verrattomasti suurempaa elinvoimaa, kuin nämä Hämeen sinne tänne
sirotetut pienet herännäispiirit, osoittavat vielä XIX vuosisadan
loppupuolellakin Lounais-Suomen rukoilijain sankat parvet.
Viimemainittujen keskuudessa tapaamme sitäpaitsi vielä näinä
aikoinakin todella eteviä maallikko-johtajiakin, joille nyttemmin
ainoastaan Pohjanmaan uudistuvan herännäisyyden johtomiehet kykyyn ja
hengelliseen valistukseen nähden vetävät vertoja.
Huomattavin näistä Lounais-Suomen rukoilijain johtavista
henkilöistä oli epäilemättä Matti Paavola. Niinkuin olemme
nähneet, oli hän elämänsä taipaleella paljon kärsinyt, sairastaen
muunohessa vuosisadan keskivaiheilla kovaa tautia sekä joutuen
suureen aineelliseen köyhyyteen (II, 266), mutta kaikki tämä oli
vain puhdistanut hänen uskoaan ja kehittänyt hänen syvällistä
käsitystään ristin tien salaisuuksista. Täydentämään kuvaustamme
tästä merkillisestä miehestä lainaamme tähän hänen ennen (III,
525-27) kertomiemme kirjoitustensa lisäksi seuraavat hänen niinikään
kirjallisesti esittämänsä, uskon kilvoituksessa saatua hengellistä
kokemusta ilmaisevat mietteet. Ne ovat kirjoitetut v. 1854, aikana,
jolloin hän silminnähtävästi oli tuntenut suurta hengellistä
köyhyyttä. Hän näet kirjoittaa: "Ei tässä muuta ole Herran eteen
kantamista, vaan juuri omaa onnettomuutta, voimattomuutta,
pimeyttä, sokeutta, sydämen kovuutta, Jumalan tuntemattomuutta,
rakastamattomuutta, haluttomuutta, taitamattomuutta, pelkoa ja juuri
huutavassa hukassa; mutta pitäiskö tässä sitten muuta löytymän? Ah,
ei suinkaan, mutta miksemme tämän oman tavaramme kanssa tahdo oppia
käymään armoistuimen tykö, että me laupeuden saisimme, niinkuin meitä
Jumalan sanassa opetetaan".
Samaan tapaan puhuu Paavola vielä v. 1857: "Mitä selkeemmin,
tyyneemmin ja kiivaammin tunnen syntini sokeuden, surkeuden,
hulluuden, hukan ja oman voimattomuuteni, ja mitä kiivaammin kuoleman
pelko, oma mahdottomuuteni, epäuskoni ja Jumalan viha minulle hukkaa
huutavat, sitä soveliaampi olen, jos vain muutoin kaikista synneistä
eron ottaa tahdon ja tahtomaan rupean, Kristuksen armoon turvaamaan
ja Herraa Jesusta koko minun autuudekseni vastaanottamaan. Juuri
silloin kun synti, kuolema, perkele ja Jumalan viha pahimmin sieluani
ahdistavat, minä nostan silmäni ja sydämeni Jumalan karitsaan,
Herraan Jesukseen päin, joka kaikki maailman synnit kantaa, huudan
Herraa Jesusta minua auttamaan ja jätän itseni tuossa ahdistuksessa
Herran Jesuksen veriseen helmaan, turvaan ja varjoon, hänen
edesvastauksensa alle, hänen armolupauksehensa luottaen, että Herra
Jesus virkansa työn tehdä saisi, niinkuin apostoli sanoo: 'meillä
on edesvastaaja Isän tykönä, Jesus Kristus, joka on vanhurskas. Hän
on sovinto meidän synteimme edestä, ei ainoastaan meidän, vaan myös
kaiken maailman edestä'. Kuules: edesvastaaja Isän tykönä on Jesus
Kristus, joka on vanhurskas; kuules: hän on myös sovinto meidän
synteimme edestä, ei ainoastaan meidän, vaan kaiken maailman edestä."
Jos mikään on evankelista herännäisyyttä, niin tämä. Mutta tämä
evankelinen kehoitus edellyttää myös, että Herra on saanut riisua
kaikesta omasta sen, jolle se on tarkoitettu. Ja juuri tämä oli
Paavolan kanta. Hän oli sen oppinut Jumalan sanasta, johon hän,
niinkuin ennen (III, 530) olemme nähneet, ensiksi ja viimeiseksi
oli viitannut. Ei kylliksi voi valittaa, etteivät Pohjanmaan
herännäisyyden maallikkojohtajat päässeet tutustumaan Paavolan
kanssa. Ehkä olisi sitä tietä voitu solmia liitto sikäläisen
herännäisyyden ja Lounais-Suomen rukoilijain välillä -- liitto, joka
kummallekin olisi voinut tuottaa suurta hyötyä. Myöhempinä aikoina,
jolloin viimemainitut yhä enemmän piintyivät ennakkoluulojen ja
tavattoman pitkälle kehittyneen vanhoillisuuden kaavaan, kävi tämä
yhä mahdottomammaksi. Jo Paavolan aikoina näkyi selvästi, minnepäin
Lounais-Suomen herännäisyys oli kehittyvä. Hänet näet tunnustettiin
kyllä täällä kaikkialla johtajaksi, hänet luettiin vielä vuosisadan
lopussa sikäläisen liikkeen "isien" joukkoon, mutta hänen opetuksiaan
ja neuvojaan, mikäli nämä tarkoittivat vapautumista kaavan
yksipuolisuuksista, ei noudatettu. Selvää on, että viimemainittu
seikka kipeästi koski Paavolaan, joka monen vuosikymmenen aikana
rakkaudella oli seurannut Lounais-Suomen rukoilijaliikkeen vaiheita
ja paremmin kuin kukaan muu käsitti sen suuren merkityksen ja sen
sekä valo- että varjopuolet.
Varsinkin vanhoilla päivillään liikkui Paavola vähän. Niinkuin olemme
nähneet (III, 530), vastusti hän "suuria kulkemisia". Sitäpaitsi
estivät häntä nyttemmin vanhuus ja sairaloisuuskin matkustamasta.
Vielä viime aikoinaan kävi hän kuitenkin silloin tällöin Porissa
Juhana ja Juliana Fagerlundin seuroissa (III, 523), viipyen heidän
kodissaan joskus pari päivääkin. Paavolan aineellinen toimeentulo
oli loppuaikoina niukkaa. "Faarina" ollessaan oli hänellä kuitenkin
kaksi huonetta samassa Paavola-nimisessä talossa, johon hän v. 1805
kotivävynä oli asettunut asumaan. Se sijaitsi Nakkilan kappelin
Tattaran kylässä. Vielä hänen viime vuosinaan oli asuntonsa monesti
ääriään myöten täynnä rukoilevia, jotka olivat tulleet kuulemaan
hänen henkevää todistustaan siitä "Herrasta, joka piinallansa ja
verellänsä on meitä syntisraukkoja omaksensa ostanut".
Vuosi vuodelta yhä hartaammin toivoi Paavola pääsevänsä pois
täältä ollaksensa aina Kristuksen tykönä. Marraskuun 23 p:nä 1859
toteutui tämä toivo. [Akiander VII, 519 ja 522; J. V. Wallinheimo,
Herännäisyyden vaiheita Porissa ja Porin tienoilla siv. 24-29.]
Muutamia muitakin Lounais-Suomen rukoilijain jo edellisellä
aikakaudella tunnetuiksi tulleita johtomiehiä tapaamme
työskentelemässä liikkeen palveluksessa vielä vuosisadan
jälkimmäisellä puoliskolla. Näistä on sekä kykynsä että kauas
ulottuvan toimintansa tähden huomattavin edelleen Euraan kuuluvan
Kiukaisten kappeliseurakunnan Panehan kylässä asuva Daniel Dahlberg
(III, 521). Se raitishenkisyys, johon hän kehittyi, huolimatta
isänsä Juhana Dahlbergin (I, 211) seuroissa jo nuorena saamistaan,
hurmahenkisyyteen eksyttävistä vaikutuksista, vakaantui hänessä
vakaantumistaan. Epäilemättä estivät juuri hänen vakava ja samalla
ystävällinen käytöksensä sekä hänen hengelliseen raittiuteen
vaativat seurapuheensa voimallisemmin, kuin kenenkään muun
esiintyminen, Lounais-Suomen heränneitä aivan yleisesti eksymästä
hurmahenkisyyteen. Paavola kyllä oivalsi tämänkin vaaran vielä
paremmin ja varoittaen kehoittikin ystäviään olemaan varuillaan sen
suhteen, mutta, niinkuin vasta olemme nähneet, hän ei liikkunut
läheskään niin laajalla kuin Dahlberg, eikä hänen neuvojaan
sitäpaitsi otettu niin varteen kuin viimemainitun, joka vanhoillakin
päivillään nautti yleistä tunnustusta kaikissa tämän puolen
rukoilijain piireissä. Ettei Dahlbergin raitishenkisyyttä aiheuttanut
mikään liialliseen järkiperäisyyteen kehittynyt luonteenominaisuus,
todistaa sekin, että hänen povessaan tykki voimallinen runosuoni,
joka sai hänet hengellisiä laulujakin sepittämään. Näitä on muutamia
painettukin.
Dahlbergin loppuikää synkistyttää vika, joka jo XIX vuosisadan
viimeisinä vuosikymmeninä jokseenkin yleisesti alkoi tulla näkyviin
Lounais-Suomen rukoilijoissa. Ei näet voitu salata, että hän oli ahne.
Daniel Dahlberg kuoli tammikuun 9 p:nä 1888. Hän oli silloin 85
vuoden vanha. Suuri rukoilijain joukko saattoi hänet hautaan ja
pastori K. A. Mittlerin tilaisuudessa pitämä hautapuhe toimitettiin
s.v. painoon.
Ei läheskään niin lahjakas kuin Daniel Dahlberg ollut hänen veljensä
Atanasius Dahlberg, joka, niinkuin ennen on mainittu (II, 343), asui
Sydänmaan kylässä Eurajoella. Hänkin vaikutti kuitenkin kotiseutunsa
ulkopuolellakin, saaden osakseen rukoilijain tunnustuksen verraten
laajoissa piireissä. Hänen hiljainen esiintymisensä ja puuttuva
johtajakyky estivät häntä pääsemästä niin vaikutusvaltaiseksi,
kuin veljensä oli. Viimemainittu oli näet hänen vielä eläessäänkin
pääjohtajana Eurajoellakin. Ollen jyrkän vanhoillisuuden kannattaja,
juurrutti Atanasius Dahlberg sanankuulijoihinsa sitä kammoa kaikkea
uutta, varsinkin uusia kirjoja vastaan, johon nämä jo ennestään
olivat niin taipuvaisia ja joka sittemmin tämän puolen rukoilijain
piireissä varttumistaan varttui. -- Atanasius Dahlberg kuoli v. 1872.
Dahlbergin jälkeen tuli Eurajoen heränneitten johtajaksi _Kustaa
Artig_ eli _Malo_, jolla viimemainitulla nimellä häntä Sydänmaan
kylässä omistamansa talon mukaan tavallisesti kutsuttiin. Hän kuoli
toukokuussa 1898. Vaikka hän oli Daniel Dahlbergin opetuslapsi, ei
päässyt hän vanhoista ennakkoluuloista vapautumaan sille verrattain
vapaammalle kannalle, jonka pohjalla tuon etevän johtajan seurapuheet
ja neuvot olivat liikkuneet. Malo näet kehittyi yhä jyrkempään
vanhoillisuuteen ja opasti siihen sanankuulijansakin. Niinpä hän
esim. niihin määrin kammoksui uusia kirjoja, että hän vakuutti:
"Kyllä ne uudet kirjat tekevät vaikutuksen suruttomiin, jotka eivät
sanaa ymmärrä, mutta oikeat kristityt eivät niistä mitään lohdutusta
saa". Kun johtomies näin puhui, niin ei ole kummallista, että hänen
sanankuulijoittensa joukosta saatiin kuulla esim. tämänkaltaisia
arvosteluja: "Uusissa raamatuissa ei ole perkelettäkään kuvattu
oikeassa pelottavassa ja kauhistuttavassa muodossaan, vaan hänet on
tehty enemmän ihmisen muotoiseksi, koska esim. 1 Piet. 5: 8 sanotaan:
perkele käy ympäri niinkuin kiljuva jalopeura, ja etsii kenen hän
nielisi, kun pitäisi olla: _ylös nielisi_, sillä perkeleellä on suu
alhaalla ja hän nielee ylöspäin eikä niinkuin ihminen alaspäin".
Myöskin rukoukseen nähden oli Malo jyrkkä vanhoillinen, ja tässäkin
suhteessa juurtui hänen katsantotapansa juurtumistaan hänen
tuohon suuntaan jo ennestään kehittyneissä sanankuulijoissansa.
Muutama Eurajoella 1880-luvun keskivaiheilla palvellut pappi kuvaa
sikäläisten heränneitten hartausseuroja ja niissä vallitsevaa
rukoilemistapaa seuraavin sanoin: "Seurahuoneeseen tultua lankeaa
oikia seuran jäsen kohta lattialle kasvoilleen, ja kun hän sitten on
hiljaisesti itseksensä rukoillut, nousee hän tervehtimään kädestä
toisia oikeita, tuttuja seuran-jäseniä; muita seurahuoneessa
olevia, vaikkapa ovat tuttujakin, ei hän kädestä tervehdä. Kun
virsi tahi useampi on veisattu, alkaa rukoileminen, jolloin
kaikki lankeevat kasvoillensa. Siinä asennossa puhuu tai rukoilee
seuranpitäjä, eli johtava henkilö seurassa; siinä asennossa
alottaa joku seuralaisista virren, jota kaikki yhtyvät veisaamaan
kohta, kun puhuja joko väsymyksestä tahi jostain erinomaisesta
mielenliikutuksesta vähänkin herkeää puhumasta, tahi myöskin alkaa
joku muu seuralaisista rukoilla, sillä kukin saa seurassa tarpeensa
ja tilansa mukaan rukoilla, 'niinkuin Henki antaa hänen puhua'.
Mielenliikutuksesta tulee puhuja aika-ajoin oikein raivoisaksi,
että hän nousee asennostaan, hakkaa polviansa kovasti lattiaan ja
kohottaa taivasta kohden kätensä, rajusti huutaen tähän suuntaan:
'Sinun täytyy Jumala auttaa meitä, muutoin me hukumme!' Seuranpitäjän
kovalla äänellä rukoillessa pitävät muut seuralaiset valituksen
tapaista ruikutusta". -- Tätä leimaa kantoivat vielä vuosisadan
lopussa Eurajoen, samoinkuin ylimalkaan Lounais-Suomen rukoilijain
seurat, sillä erotuksella kumminkin, että liiallisen kiihkon valtaan
antautuvat ja raitishenkisemmät seuranpitäjät, ehkä vähän enemmän
kuin ennen vieraantuivat toisistaan. Mutta samoinkuin entisinäkin
aikoina jäi kaikille rukous pääasiaksi. Eikä rajoittunut se
pyhäpäiviin ja seuratilaisuuksiin, vaan useimmissa kodeissa piti
perheenisä huolta siitä, että hänen huonekuntansa jäsenet aamuin ja
illoin yhtyivät yhteiseen rukoukseen. Paitsi omin sanoin rukoiltiin
aapisessa ja muissa kirkollisissa kirjoissa löytyviä rukouksia.
Poikkeusta ei tehty, jos joku vieras, vaikkapa aivan tuntematonkin
tuommoisen rukoushetken aikana sattui tulemaan taloon. Kun toinen
oli lopettanut, aloitti toinen, usein aivan samat rukoukset. Saattoi
tapahtua, että esim. "Isä meidän" semmoisessa tilaisuudessa kuului
5-6 kertaa perheen polvistuneiden jäsenten huulilta. Malo oli
rukoukseen nähden niin tarkka, että hän pidoissa tahtoi syödä eri
pöydässä, pitoväki kun ei aina rukoillut "kaikkia" rukouksia.
Jos kukaan tahtoi säilyttää liikkeen traditsiooneja, niin Malo.
Miltei hartaudella hän puhui menneitten aikojen vaiheista, muunohessa
iloten siitä, että "Rostedt (I, 222-39) ennen kuolemaansa
oli pyytänyt anteeksi pastori Nordlundilta". Varsinkin Daniel
Dahlbergin muisto oli hänelle rakas. Likeisiä olivat hänelle
myöskin Juha Juhanpoika Simula, "Simulan faari" (k. 1902), joka
vielä vuosisadan lopussa johti Euran _Turajärven_ kylässä löytyviä
rukoilijoita, sekä _Kustaa Eskelä_ (k. 1889), joka asui Lapin
pitäjän Lapinkylässä. Varsinkin viimemainittua kiitetään hyvin
herttaiseksi, valistuneeksi ja rikashenkiseksi mieheksi, vaikka hän
toiselta puolen suoraan lausui ajatuksensa niin ylhäisille kuin
alhaisille. Mutta erinomaisen nöyrästi hän esiintyi silloinkin,
kun hän oli pakotettu ihmisiä vastustamaan. Niinikään kiitetään
häntä siitä järjestyksestä, jota hän patriarkaalisella vakavuudella
ylläpiti kodissaan. Hyvää aineellista toimeentuloa piti hän
Jumalan siunauksena, tässä suhteessa ehkä eksyen liika hempeästi
kohtelemaan Lounais-Suomen heränneissä vuosisadan lopussa yhä
yleisemmin tavattavaa ahneuden syntiä. Muutoin on huomattava,
ettei Eskelä usein käynyt rukoilevaisten seuroissa eikä oikeastaan
lukeutunut heihin kuuluvaksi, vaikka hän itse ahkeraan harjoitti
rukousta ja oli omistanut heidän uskonnollisen katsantotapansa.
-- Rukoilijain merkkimiehiä Lapissa on myöskin rustitilallinen
_Iisakki Hollmén-Hauta_, joka muunohessa oli jäsenenä 1893 vuoden
kirkolliskokouksessa.
Eurajoen ja Panelian heränneet olivat likeisessä yhteydessä
keskenään, ja epäilemättä on tämäkin seikka vaikuttanut, että
liike varsinkin ensinmainitussa seurakunnassa vuosisadan loppupuolella
kasvamistaan kasvoi. Atanasius Dahlbergin aikana oli se rajoitettu
Sydänmaan ja _Linnanmaan_ kyliin, jossa viimemainitussa myöskin
talollinen _Iisakki Pykälä_ (k. 1867) ensinmainitun kera paljon
vaikutti, mutta seuraavien vuosikymmenien aikana sai se kannattajia
myöskin _Huhdan, Irjanteen, Rikantilan_, vieläpä epäsiveellisyydestään
tunnetussa _Kuivalahdenkin_ kylässä. Suurta elinvoimaa osoittivat
vielä vuosisadan lopussa myöskin Kiukaisten rukoilijain piirit, joiden
vasituisena kotipaikkana Panelian kylä edelleenkin oli. Täällä toimi
näinä aikoina ahkerasti torppari _Iisakki Kustaanpoika Näähä_ (synt.
1835) sekä varsinkin tämän vanhaksi käytyä talollinen _Iivari
Tunturi-Maantila_, joka on kotoisin Ikaalisista, missä hän syntyi
(1874). Muista Kiukaisten seurakunnan rukoilijoista mainittakoon
omituisuutensa ja suurten, erinomaisella kärsivällisyydellä
kannettujen kärsimystensä tähden myöskin _Juho Aleksanteri
Taanon-Aro_ (k. 1868). Jonkunlainen halvaus oli tehnyt hänet työhön
kykenemättömäksi, jonka vuoksi häntä elätettiin ruodulla. "Värisevä
Juho", joksi häntä nimitettiin sentähden, että oikeanpuolinen jalkansa
ja kätensä aina värisivät, hankki itselleen kuitenkin huolimatta
vaikeista olosuhteista, joissa hän lapsuudestaan asti oli elänyt, yhtä
elävät kuin syvälliset tiedot uskonnollisissa asioissa, ollen nöyrällä
käytöksellään ja herättävillä puheillaan suureksi siunaukseksi niille,
jotka joutuivat tekemisiin hänen kanssansa. Eikä siinä kyllin.
Suurilla ponnistuksilla ja ihmeteltävän sitkeällä työllä hän oppi
kirjoittamaankin. Miten vaikeaa tuo oli ollut, on helposti
ymmärrettävissä siitäkin, että hänen täytyi istua oikean jalkansa
päällä sekä sidottaa samanpuolinen kätensä selän taakse kiinni,
pitääksensä ne kurissa, kun hän vasemmalla kädellä kirjoitti. Ja
kuitenkin oli hänen käsialansa erinomaisen selvää ja painettujen
kirjainten muotoiset aakkosensa toisinaan melkein taiteellisesti
muodostettuja. Kaksi hänen 1860-luvun keskivaiheilla kirjoittamaansa
vihkoa on säilynyt. Toinen niistä painettiin Porissa v. 1866
otsakkeella _"Jesuksen herättävä ääni synninunessa makaaville
sieluille herätykseksi"_. Viitaten kärsimyksiinsä, pyytää hän saada
sekä sanoillaan että raihnaisella ruumiillaan olla herätyshuutona
terveille ja sairaille, nuorille ja vanhoille "näinä viimeisinä
aikoina". Näytteeksi muuttamattomassa kieliasussaan muutama ote
alkuperäisestä käsikirjoituksesta:
"Minä viheliäinen mies nimeltä Johan Aleksanter, joka kannan Herrani
tavarat savisesa astiasa, 2 Kor. 4: 7. Olen hamasta lapsuudestani
puolen vuoden vanhasta asti kantanut virheen alaista ruumista Virs.
Kirj. 259: 4. Niin etten minä tiedä minkä kaltainen on ihmisen
terveenä oleskella, vaan minun täytyy vapisevaisella ruumiillani
kaiken elämäni ajan osottaa kuolemani hetken lähestymistä, jonka
se Kaikki Viisas Jumala rakkaudestansa on luomisesa minun päälleni
pannut niin kuin yhdeksi vetämiseksi siihen satamaan jossa ontuvat
saavat terveydensä sokiat näkönsä ja vaivaiset sielut ravintonsa,
Math. 11: 5. Harvoin kyllä mieleeni muistuu se suuri Jumalan
rakkaus kuin Hän minun sieluani tällä ristin kuormalla rakastanut
on. Mutta ole kiitetty verratoin rakastaja! tämän ristin maljan
edestä joka usein minun lihalleni raskaaksi näkyy, Virs. Kirj. 262:
3. Ja anna minulle armos! että minä tämän vitsauksen alla tulisin
tuntemaan minun Jesukseni. Hänen kärsimisensä ja veri hikensä kuin
hän kärsi Kolkathalla kuolemaan mennessä minun tähteni, 1 Piet. 2:
24. Minä rukoilen Sinua Herra Jesu! anna minulle armos, että minä
rikki muserretulla sydämellä ja itkevillä silmillä katselisin Sinun
verisiä askeleitas, niin että se paljon vuodatettu veri, joka Sinun
Pyhästä ruumiistas sen kirotun hirsi puun päällä on virrottain
niinkuin lainehtiva meri ulos juosnut, minun kivi kovan sydämeni
pehmitäisi, niin että minun synniltä väsytetty sieluni tuntis
itsensä ajalliseksi ja ijankaikkiseksi omaisuudekses Sinun veri
virtoihiis upotetuksi ja vihdoin viimein kuoleman hetken läheistyisä
Sinun verisen voitto kuolemas palkaksi veisais tämän ijäisen kiitos
virren: 'Nyt Sull Jesu suuren vaivas Edest annan kiitoksen'." [August
Laaksonen, "Rukoilevaiset" tahi "jumaliset" Eurajoella (Suomen
Kirkkohistoriallisen Seur. Pöytäkirjat 1892-97); kert. kirkkoh.
I. L. Roos, Kustaa Malo y.m. seudun rukoilijat (1896); Juho Aleks.
Taanon-Aron kirjoitukset, jotka liikemies V. A. Wataja on minulle
hyväntahtoisesti lainannut; Eurajoen, Kiukaisten, Euran ja Lapin
kirkonkirjat.]
Huomiota ansaitsee vielä vuosisadan lopussakin herännäisyysliike
Laitilassa. Sitä johti edelleen Kustaa Heinikkala (III, 259),
vaikka hän siihen aikaan oli yli 90 vuoden vanha. V. 1895 tapahtui
sikäläisten rukoilijain piirissä hajaannus. Toiset alkoivat näet
seuroissa antautua yhä hillitsemättömämmän tunteellisuuden valtaan,
joka ennenpitkää ilmeni hyvinkin rajuna. Heiteltiin käsiään ja
lyötiin ne yhteen, hypittiin ja kierreltiin toistensa kanssa
ympäri huonetta. Tämä ilmiö, joka, niinkuin ennen olemme nähneet
(I, 222-239 y.m.), ei suinkaan ollut tuntematon Lounais-Suomen
herännäisyysliikkeen vaiheissa, ei nytkään täällä niin suurta
pahennusta herättänyt, kuin se muualla maassa heränneissä piireissä
olisi aikaansaanut, mutta suuri osa Laitilan rukoilijoista erosi
kuitenkin toistaiseksi noiden meluavien hartauskokouksista ja
alkoi pitää seuransa erikseen heistä. Että he kuitenkin koettivat
ymmärtää kiihkoisia hengenheimolaisiaan ja monesti arvostelivat heitä
hyvinkin suopeasti, osoittavat seuraavat Kustaa Heinikkalan v. 1896,
jolloin Laitilan rukoilijain piirissä syntyneen eriseuraisuuden
aikaansaamat häiriöt ehkä olivat vielä suuremmat kuin edellisenä
vuonna, seuroissa tapahtuneista tunteenpurkauksista lausumat sanat:
"Kun kristitty maailman ilolle on kääntänyt selkänsä, niin saapi hän
maistaa hengellistä iloa". Vähitellen asettuikin tämä häiriö. Se oli
avannut monen silmät näkemään, miten vaarallista on antaa tunteille
liiallista valtaa silloinkin, kun niiden liikuttaminen johtuu
vilpittömästä uskonnollisuudesta.
Mitä muutoin Kustaa Heinikkalaan tulee, oli hän valvova rukoilija
ja Herran koulussa helläsydämiseksi kehittynyt kristitty, jonka
seurassa ajatukset pian kääntyivät hengellisiin. Näistä asioista hän
puhui, muu kaikki oli hänestä vähäarvoista, niiden rinnalla. Mutta
hyvin jyrkkä vanhoillinen hän oli. Jo hänen lapsuudessaan olivat
vanhat kristityt hänelle ennustaneet, että "loppu tulee, kun kirjoja
ruvetaan väärentämään". Anteeksiantamattomana väärennyksenä hän esim.
piti sitä, että tuosta "kalliista lauseesta 'meidän Herramme Jesuksen
Kristuksen ruumis ja veri' on ruvettu jättämään pois sana _meidän_".
Kustaa Heinikkala kuoli v. 1904. Hän oli silloin lähes 96 vuoden
vanha.
Laitilan rukoilijain muista merkkimiehistä ansaitsevat muistamista
_Matti Matinpoika_, "Äijälän faari" (k. 1889) sekä ennen (III, 89)
mainittu Mikko Kauppi (k. 1868). [Aug. F. Waldstedt, Ruokoilevaisista
Laitilassa (Kirkkohist. Seur. Pöytäkirjat 1892-97); kert kirkkoh. N.
Helenius, Kustaa Heinikkala, Maanviljelijä C. W. Rosendal y.m.]
Huomattavin rukoilijain johtomies Nakkilassa oli Paavolan
kuoltua ennen (III, 524) mainittu Evert Yrjölä. Vaikkei hän
paljon matkustanut eikä esiintynyt puhujana seuroissa, oli hän
auttavaisuutensa tähden laajalti tunnettu tämän puolen heränneitten
piireissä. Tuohon hänen avuliaisuuteensa liittyi sekin, että hän,
kun rukoilevaisten lempikirjoista uusia painoksia ryhdyttiin
hankkimaan, kannatti yritystä raha-avustuksella. Semmoisia kirjoja
olivat esim. Nohrborgin ja Wegeliuksen postillat, "Pyhäin lepo" y.m.
Vielä vuosisadan lopussa kaikui Porinpuolen heränneitten seuroissa
Yrjölän kaunis veisuu-ääni. Usein kuultiin hänen myöskin tämmöisissä
tilaisuuksissa lukevan ääneen jostain postillasta. Niinkuin
rukoilijat yleensä, kohteli hän pappeja suurella kunnioituksella ja
erinomaisen ystävällisesti niitä sielunpaimenia, jotka osoittivat
myötätuntoisuutta hänen hengenheimolaisilleen. Evert Yrjölä kuoli v.
1898.
Muutamia vuosia ennen Yrjölää kuoli toinenkin laajoissa piireissä
ja etenkin Nakkilassa tunnettu ja siellä asuva rukoilija: Eeva
Takala (III, 523). Oltuaan nuorena hyvin suruton ja kaikenkaltaisiin
paheisiin taipuvainen, sai hän noin 20 vuoden, ikäisenä kovan
herätyksen ja liittyi rukoilevaisiin, joiden suosittu ystävä hän
siitä lähtien oli. Paitsi vakavalla käytöksellään ja Herran puoleen
kääntyneellä mielellään saavutti hän mainetta varsinkin arkkiveisujen
ja hengellisten laulujen sepittämisellä, joiden vaillinaisesta
ulkomuodosta kuultaa suurikin runoilijalahja. Semmoisen vaikutuksen
tekee etenkin hänen Itämaalaisen sodan aikana v. 1856 kirjoittamansa
herätyshuuto: "Voi, voi, jo sotatorvi pauhaa ja soi". Paljon
arkkiveisujakin hän kirjoitti. -- Eeva Takala elätti itseään
ompelulla. Tuntuu oudolta, että se suurilukuinen ystäväpiiri, johon
hän kuului, salli hänen vanhoilla päivillään joutua vaivaishoidon
turviin. Hän kuoli 83 vuoden ikäisenä v. 1890.
Vielä enemmän suosittu kuin tämä "Hyppingin Eeva" oli Åmttöön Esteri
(III, 522-23). Hän asui edelleen Ahlaisten kappelissa sijaitsevan
Kellahden säteritalon maalla. Hänen ei tarvinnut joutua vaivaishoidon
elätettäväksi, hänen rukoilijaystävänsä kun pitivät hänestä huolta
loppuun asti. Kun hän kuoli (1895), hankittiin vapaaehtoisilla
varoilla hautakustannukset. Suuri oli se ystäväjoukko, joka
Ahlaisista ja muualta silloin kokoontui veisuulla ja rukouksilla
viettämään hänen muistoaan. -- Ahlaisten rukoilijain muista
merkkihenkilöistä on muistettava myöskin E. G. Ilvan (III, 262), jota
kuitenkaan emme enää vuosisadan lopussa tapaa heränneitten seuroissa.
Hän näet kuoli jo v. 1867.
Porissa oli vielä vuosisadan lopussa Juliana ja Juhana Fagerlundin
koti (III, 523) rukoilijain erittäin suosittuna käyntipaikkana.
Lähes 50 vuoden aikana saapui sinne tuon tuostakin ystäviä muistakin
seurakunnista. Siellä nähtiin muiden kera Matti Paavola vielä
elämänsä loppuaikoinakin, jolloin hän ei enää missään muualla
liikkunut, siellä kävivät Mikko Kauppi, Daniel Dahlberg, Kustaa
Malo, Evert Yrjölä, E. G. Ilvan y.m. johtomiehet. Jos maailma joskus
pilkkasikin Fagerlundin seuroissa kävijöitä, saivat he kaupungissakin
osakseen kaikkien vähänkään vakavien ihmisten kunnioituksen. Juhana
Fagerlund kuoli huhtikuussa 1893 ja hänen vaimonsa heinäkuussa s.v.
Viimemainitun muistoksi pidettiin suuret seurat, joihin ottivat osaa
Länsi-Suomen herännäisyyden huomattavimmat edustajat.
Muitakin seurapaikkoja oli Porin ja sen ympäristön heränneillä
vuosisadan loppupuolella. Näistä mainittakoon kupariseppä _Matti
Sjöströmin_ koti. Kuvaavaa Lounais-Suomen heränneitten pappisvirkaa
kunnioittavalle katsantotavalle on, että Sjöströmin seurapuheita
vastaan tehtiin muistutuksia siitäkin syystä, että hän puhui
valitsemansa tekstin johdosta, "vaikkei ollutkaan pappi". Tämä moite
saattoi kuitenkin johtua siitäkin, että rukoilijain piirissä alkoi
syntyä jonkunlaista kilpailua puhujien välillä ja että opettajiksi
pyrki yhä useampia.
_Porin maaseurakunnassa_ säilyi, vieläpä elpyikin herännäisliike
vuosisadan loppupuolella varsinkin _Kokemäensaaren_ kylässä. Merkille
on pantava, että sikäläiset rukoilijat ovat ottaneet käytäntöön uuden
virsikirjan ja muissakin kohden alkaneet vapautua vanhoillisuuden
orjuudesta. _Ruosniemellä_, missä "vanhojen kristittyjen" luku
vuosina 1858-66 huomattavasti kasvoi, alkoivat rukoilijat niinikään
ilmaista vapautumisen oireita vanhasta kaavasta. Täällä vuosisadan
lopussa johtajana vaikuttanut torppari _Juho Kustaa Matinpoika
Huhtalaa_ (k. 1900), joka koetti rajoittaa rukouksenpitoa,
soimattiin joskus "rukouksen kieltäjäksikin". -- Muuallakin Porin
maaseurakunnassa löytyi vuosisadan lopussa rukoilijoita. Ulvilassa
sitävastoin on heidän lukunsa varsinkin myöhempinä aikoina ollut
tuiki pieni.
Noormarkussa ja Poomarkussakin löytyi vielä 1890-luvullakin
rukoilijoita. Viimemainitussa seurakunnassa eksyvät toiset
torpanvanhusten _Juhana Forssin_ (k. 1895) ja hänen vaimonsa _Maria
Forssin_ (k. 1898) opastamina aikaansaamaan hyppyä seuroissa.
Varsinaisten rukoilijoitten katsantotavasta paljon vieraantunut
oli se oppiin nähden evankelista suuntaa lähentelevä, Porissa
vuosisadan keskivaiheilla ilmestynyt herätysliike, jonka johtajana
oli Pöytyällä syntynyt _Juhana Malmberg_. Mentyään Tampereella
naimisiin körttipukuisen naisen kanssa, muutti hän Poriin, missä hän
1860-luvun alkuvuosina alkoi käydä Fagerlundin seuroissa, joihin hän
ensin mieltyi. Ennenpitkää luuli hän kuitenkin Daniel Dahlbergin
ja muitten seurapuheissa huomaavansa erehdyksiä sekä rupesi heitä
vastustamaan. Seurauksena oli, että rukoilevaiset sulkivat hänet
pois seurastaan. Pian kokosi hän ympärilleen oman kuulijakunnan,
joka, elettyään jonkun aikaa kituvaa elämää, 1890-luvulla virkistyi
uuteen eloon. Hänen oppilaitaan löytyi seuraavina vuosina paitsi
Porin kaupungissa ja maaseurakunnassa myöskin Ulvilassa, _Kullaalla_,
Kokemäellä ja _Harjavallassa_. Liike pysytteli kuitenkin siksi
etäällä rukoilevaisten opista ja koko katsantotavasta, ettei sitä
oikeastaan voi pitää herännäisyyteen kuuluvana.
Rauman kaupungissa ja sen lähimmässä ympäristössä pieneni rukoilijain
luku vähitellen. _Pyhänmaan_ seurakunnassa toimi vuodesta 1900
kappalaisena _Mathias Merivirta_ (Sjöström) (synt. 1866), vasta
mainitun Matti Sjöströmin poika. Rakkaudella ja vakaumuksesta
rukoilijoihin liittyneenä, tuki hän jo siihen aikaan voimallisesti
tätä liikettä, hankkien itselleen paljon ystäviä seurakuntansa
rajojen ulkopuolellakin. [J. V. Wallinheimo, Herännäisyyden vaiheita
Porissa ja Porin tienoilla; Evert Yrjölän, Kustaa Malon, Kustaa
Heinikkalan, kirkkoh. I. L. Roosin y.m. kertomukset; Laitilan ja
Porin maaseurakunnan kirkonkirjat; Paimenmuisto.]
Miten ankarasti Lounais-Suomen rukoilijoita monesti onkin arvosteltu,
on yhä yleisemmin ruvettu myöntämään, että tässäkin herännäisryhmässä
vaikuttaa voima, joka on ylhäältä kotoisin. Tätä tunnustusta ei
näiden rukoilijain vanhoillisuuskaan, miten yksipuolisena ja
kerrassaan harhaan johtavana se sitten vielä vuosisadan lopussakin
usein esiintyi, voi heiltä riistää. Ja jos esim. rukouksen
alinomainen teroittaminen ja sen kaavamainen harjoittaminen onkin
tunnustettava erehdykseksi, niin täytyy myöntää, että rukoilijat
oppiin nähden ylimalkaan ovat lutherilaisen kirkon kannalla sekä
hyvin likellä muuta herännäisyyttä. Erityistä selostusta heidän
opistaan ei sentähden tässä tarvita, varsinkin kun otetaan huomioon,
etteivät he missään poikkea oppi-isästään H. Renqvististä, jonka
opinjärjestelmään ennen olemme tutustuneet.
* * * * *
Lounais-Suomen herännäisyyteen kuuluvat tavallaan myös ne siellä
täällä etäämmällä merenrannalta Kiikassa, Kiikoisissa, Ikaalisissa,
Kankaanpäässä y.m. löytyvät yksinäiset heränneet, sekä rukoilijat
että "körttiläiset", joista sanomalehdet silloin tällöin pilkaten
puhuivat. [Esim. Suometar 1859 N:o 5 ja 39.] Tämä vain todistaa,
miten levinnyt herännäisyys vielä XIX vuosisadalla maaseudulla oli.
Etelä- ja Lounais-Suomen kaupungeista sitävastoin on se, Poria
ja Raumaa lukuunottamatta, vuosisadan lopussa kokonaan kadonnut.
Jota lähemmäs Tampereen tienoilta siirrymme etelärantaa kohti,
sitä harvemmassa löytyy maaseudullakin enää herännäisyyden jälkiä.
Varsinkin Turun puolella on evankelinen suunta valloittanut kaikki.
Sieltä täältä kuului vain valitusta siitä, että herännäisyyden aika
näillä seuduin on loppunut. Niin Helsinginkin puolella. Täällä
tapaamme esim. Tuusulassa (III, 544-56) K. Aspegrénin (k. 1892),
mutta hän ei enää, vuosien ja kovien elämänkohtalojen murtama kun on,
kykene herännäisyyden lippua nostamaan. Eikä ollut Putkonenkaan (III,
499), joka täällä oli kappalaisena 1856-68, jona viimemainittuna
vuonna hän kuoli, saanut mitään herännäisliikettä aikaan. Asemaa
kuvaamaan lainaamme tähän muutamia otteita viimemainitun vanhalle
ystävälleen J. F. Berghille 1850-luvun viime vuosina kirjoittamista
kirjeistä:
29/6 1857: "Harvat ovat hupaset hetket olleet, ja Herra yksin tietää,
käyvätkö ne tulevaisuudessa ehkä vielä harvemmiksi. Kuitenkin voipi
kaikkivaltias Jumala kivenkovista syntisistä herättää Abrahamille
uskovaisia lapsia, jotka Karitsan uudella virrellä täällä Uudenmaan
hekumallisissa ja kevytmielisissä seuduissakin voivat kehoittaa
toistensa hitaita mieliä ja elävinä kivinä rakentaa toisiansa
Kristus-kalliolla. Sitä kyllä täällä totisesti tarvittaisiin.
-- -- -- Surkea on tilanne myöskin Nurmijärvellä, neljään mieheen
ja neljään naiseen siellä kun supistuu niiden luku, jotka minun
tietääkseni nyttemmin enää todella huolehtivat sielunsa pelastusta."
-- Omaa hengellistä tilaansa surren, valittaa Putkonen seuraavana
vuonna Berghille kirjoittamassaan kirjeessä, että sen on vaikuttanut
"hengellisten ystäväin kehoittavan seuran puute". Samassa kirjeessä
kysyy hän, miten tuo vanha, kokenut ystävänsä neuvoisi häntä
esiintymään semmoisissa pitotilaisuuksissa, joissa ihmiset heti
kirkollisen toimituksen päätyttyä rupeavat tanssimaan. -- -- -- V.
1861, johon aikaan J. F. Bergh näkyy tuumineen jonkunlaisen sovun
aikaansaamista Herraa etsivien pappien välillä, kirjoittaa hänelle
Putkonen: "Kyllä olisi tarpeen, että se rakkauden ja luottamuksen
side, jonka vihollinen niin mestarillisesti on ymmärtänyt särkeä
itsekkäisyydellä sekä edelleen on avomielisyyden puutteella
säilyttänyt särkyneenä, saataisiin uudelleen eheäksi. Pitäisihän koko
siinä pienessä joukossa, jotka huolehtivat autuuttaan, olla yksi
sydän ja yksi sielu".
Mutta eivät hyödyttäneet nämä eivätkä muut tämänkaltaiset valitukset
eikä saanut J. F. Bergh uniooniehdotuksillaan mitään aikaan.
Vihollinen oli särkenyt heränneitten pappien rivit ja hajoittanut
heränneitten joukot laajoilla aloilla. Turhaan etsimme nyttemmin enää
Etelä-Suomesta tuetta herännäisyydelle.
Muutamia henkilöitä löytyi kuitenkin vielä näilläkin tienoin, jotka
XIX vuosisadan iltahämärässä ennen mainittujen kera edustavat
herännäisyyttä. Mainitsemme näistä ainoastaan muutamia.
Heränneitten säätyläisten kirjeenvaihdossa vuosisadan loppupuolella
tapaamme usein kamreeri A. W. Wegeliuksen nimen. 1850-luvulla sekä
vielä seuraavinakin vuosikymmeninä kokoontuivat kaupungin heränneet
usein hänen ja hänen samanmielisen vaimonsa Sofia Wegeliuksen
(III, 534-36) kotiin Jumalan sanan ääreen ja melkein yhtä usein
nähtiin siellä semmoisissa tilaisuuksissa myöskin maaseudulta
saapuneita samanmielisiä ystäviä. Kummankin tapaamme vielä vuosisadan
loppupuolella samanmielisenä. Sanoillaan ja esimerkillään todistivat
he elämänsä loppuun asti sen liikkeen voimasta, johon he jo siihen
aikaan, jolloin sitä maailma vähimmin ymmärsi, olivat liittyneet. A.
W. Wegelius kuoli syyskuun 23 p:nä 1888. [Wilh. Wegeliuksen A. W.
Wegeliuksesta ja hänen kodistaan kirjoittama, ennen (III siv. 549)
mainittu kertomus.]
Vielä enemmän huomattu oli O. E. A. Hjeltin ja hänen vaimonsa
Yolandan koti. Siinä tapasivat toisensa usein varsinkin valtiopäivien
aikoina maaseudun heränneet valtiopäivämiehet. Monesti vietettiin
tässä kodissa silloin, niinkuin muulloinkin, hartaushetkiä, joihin
ottivat osaa likeisimmät ystävät. Hjeltin harvinaisen onnellinen,
heränneitten piirissä solmittu avioliitto ja heidän Herralle
pyhitetty kotinsa, jossa keskustelu vierasten ihmistenkin kanssa
väleen kääntyi "ainoaan tärkeään", teki syvän, velvoittavan ja
samalla kehoittavan vaikutuksen. Huomattava on sitäpaitsi, ettei
Hjelt, vaikka hän olikin likeisessä suhteessa useain herännäisyydestä
eronneiden henkilöiden kanssa, liikkeen menneistä vaiheista vikoillen
puhunut eikä tahtonut niitä unholaan siirtää, vaan päinvastoin puhui
niistä rakkaudella, jos kohta ei vikojakaan salaamalla, tahtoen
saattaa nuo suuret muistot semmoisina, kuin ne todellisuudessa
olivat, jälkimaailman tietoon. Herännäisyyden johtomiehistä oli
varsinkin Jonas Lagus saanut pysyväisen sijan hänen sydämessään.
Muutamassa v. 1913 kirjoittamassaan kirjeessä arvostelee hän häntä
seuraavin sanoin: "Hänen hellä, rakkautta uhkuva luonteensa vaikutti
minuun ratkaisevasti. Minun käsitykseni mukaan oli hän Jumalan
teihin perehtynein ja Herralle ehdottomimmin antautunein sen ajan
heränneistä opettajista. Hänen 'Evankeliumin ääni kutsutuille
sieluille' on edelleen hengellinen aarreaitta". Lähinnä Lagusta
olivat Bergh-veljekset Hjeltille rakkaita. V. 1897 julkaisi hän
Korsblomman-nimisessä kalenterissa kuvauksen J. I. Berghistä.
Marraskuussa v. 1888 kuoli Yolanda Hjelt. Miten rakas hänen muistonsa
oli hänen miehelleen, näkyy viimemainitun 10 vuotta myöhemmin
otsakkeella _"Drag ur en moders lefnad"_ (Piirteitä äidin elämästä)
"Lapsille ja lastenlapsille" julkaisemasta hellästi kirjoitetusta
kertomuksesta hänen elämästään. Julkaisu sisältää sitäpaitsi otteita
Yolanda Hjeltin kirjeistä. Ne ilmaisevat harrasta ja Kristuksen
seuraamiseen altista, rukouksen pyhittämää elämää.
Herännäisyyden vuosisadan viimeisinä vuosikymmeninä Pohjanmaalla
ja muualla elpyvä elämä ja kasvava leviäminen täytti Hjeltin
mielen ilolla. Tämä oli hänen herännäisyyden entisten taistelujen
koetuksissa ja pitkän elämänsä vaiheissa kirkastunut tervehdyksensä
menneiden sukupolvien puolesta nouseville sukupolville. Hänessä
sulivat kauniisti yhteen XIX vuosisadan herännäisyyden hämärtävä
iltarusko ja se aamukoitto, jonka herättämänä liike astui seuraavan
vuosisadan kynnykselle.
Hjeltin tieteelliset ansiot, miten suuret nämä sitten olivatkin,
eivät kuulu herännäisyyden historiaan, mutta sitä enemmän hänen
tämän liikkeen koulussa syntynyt ja sen katsantotavan pohjalle
kehittynyt kristillinen elämänsä ja tämän elämän ehkä kaunein piirre:
hänen palava koti-ikävänsä. -- Hjeltin maallinen elämä sammui vasta
kesäkuun 15 p:nä 1913. Hän oli silloin 90 vuoden vanha.
Miten kehoittavat tämmöiset yksityiset herännäisyyden muistot
ovatkin, eivät ne semmoisina vielä riitä luomaan herännäisyydelle
tulevaisuutta. Etsiessämme vastausta kysymykseen, ilmaiseeko XIX
vuosisadan herännäisyys vuosisadan lopussa elinvoimaa, vai onko se
sen hajaannuksen tähden, joka sitä oli kohdannut, tuomittu kuolemaan,
johtaa historia meidät takaisin Pohjanmaan heränneeseen kansaan,
joka, pappien siitä vieraantuessa tai julkisesti luopuessa, itse
on asettunut rintaman eturiviin suojellaksensa ja kartuttaaksensa
heränneitten isien perintöä ja luodakseen sille turvatun sijan
tulevaisuuden Suomen -- vaiheissa.