IX.

Pohjanmaan herännäisyyden valta-ajan pappeja XIX vuosisadan

loppuaikoina.

Jonas Laguksen, N. K. Malmbergin ja noiden useain muiden huomattujen

sielunpaimenten kuoleman jälkeen, joiden poistumisesta näyttämöltä

ennen (IV, 60-84) olemme kertoneet, oli liikettä edustaneiden ja

edustavien pappien luku vieläkin huomattavan suuri. Mutta suuri

on erotus näiden pappien entisen ja nykyisen aseman välillä.

Ennen tapasimme heidät yhteisissä neuvotteluissa ja suurissa

hartausseuroissa sekä likeisissä keskusteluissa toinen toistensa

luona ja heränneen kansan kodeissa, nyt pysyvät he enimmäkseen

kukin kolkassaan ja useimpia painaa toimettomuuden alakuloisuus.

Ei ole syynä siihen vain vanhuuden väsymys -- moni heistä on vielä

hyvissä voimissa --, mutta epäluulot sekä epätoivo herännäisyyden

tulevaisuuteen nähden lamauttavat heidän intonsa ja estävät

heitä ymmärtämästä ja tuntemasta sitä liikettä, joka suurten

johtomiesten ja heidän omankin aikaisemman työnsä pohjalla, vanhaan

herännäisyyteen liittyen, voimallisena leviää Pohjanmaan tasangoilla.

He yhä vetäytyvät siitä pois ja jäävät selailemaan muistojen

kellastuneita lehtiä, joita heidän elämänsä syystuulet repien

liikuttavat. He tuntevat, että aika on muuttunut ja XIX vuosisadan,

tuon heille ja koko maallemme niin tärkeän vuosisadan ilta joutunut.

Silmäilkäämme ensin Kalajoen-varren ja sen lähiseutujen heränneitten

pappien elämäniltaa.

Piippolassa tapaamme 1840-luvun liikkeen ajoilta varsinkin

Alavieskassa toimittamastaan suuresta herätystyöstä tunnetun

W. Österbladhin. Vanhojen päiviensä aineelliseksi turvaksi on

hän v. 1855 saanut tämän syrjäisen seurakunnan vähäpalkkaisen

kirkkoherranviran, jota hän sitten entisellä hartaudellaan, mutta

yhä pienemmiksi supistuvien herännäisjoukkojen kannattamana hoitaa

kymmenen vuotta. Hänen pappilansa on tämän puolen heränneitten

pappien viimeisiä huomattavampia yhtymäpaikkoja XIX vuosisadalla ja

muitakin samanmielisiä säätyläisiä nähdään siellä usein. Ilmeisessä

riidassa Vilhelm Niskasen suunnan kanssa hän ei ole, ja tämän suunnan

kansa tunnustaa hänen ansionsa ja antaa hänelle vieläkin arvoa,

mutta hän vieraantumistaan vieraantuu tästä suunnasta ja kannattaa

toistupalaisten katsantotapaa. Niinkuin olemme nähneet (IV, 234 ja

seur.), oli Österbladh uuden suunnan mitä jyrkin vastustaja, pysyen

elämänsä loppuun pietismin johdonmukaisena edustajana.

Österbladhin verraten lukuisista, jälkimaailmalle säilyneistä

kirjeistä, joista toiset ovat lukijoillemme tuttuja, näkyy, miten

likeisesti ja lapsellisesti hän oli tottunut seurustelemaan Herran

kanssa. Samaa todistavat hänen myöhemmätkin kirjeensä. Niistä

kuultaa myöskin hänen harvinaisen miellyttävä ja hellä luonteensa.

Sen vertaisia ei tässä suhteessa heränneitten pappienkaan joukosta

montakaan löydä. Ja varsinkin tähän nähden on hän niin kauniina

lisänä näiden pappien ylimalkaan jäykännäköisessä joukossa.

Kuolinvuoteellaan täytyi Österbladhin ajoittain kokea hyvinkin kovaa

sisällistä ahdinkoa. "Kaikki Belialin virrat käyvät minun ylitseni",

kuultiin hänen huudahtavan sekä valittavan: "Jumala asettaa kaikki

syntini menneiltä ajoilta eteeni." Mutta lopuksi hän voiton ilme

sammuvassa katseessaan lausui: "Minä tiedän, että Lunastajani elää."

Kesäkuun 30 p:nä 1865 pääsi tämä lämminsydäminen ja harras Herran

palvelija tämän elämän taisteluista siihen lepoon, joka on luvattu

Jumalan kansalle. [Paimenmuisto; Vilh. Österbladhin kirjeitä; kert.

Josef ja Maria Österbladh, V. L. Helander y.m.]

Muutamia peninkulmia Piippolasta työskenteli näinä aikoina toinenkin

Pohjanmaan herännäisyyden valta-ajan merkkimies, A. N. Holmström.

V. 1859 oli hän nim., niinkuin tiedämme (IV, 364), etäisestä

Kuhmoniemen pitäjästä päässyt Haapajärven kirkkoherraksi ja pysyi

tässä virassa koko loppuikänsä. Ajat olivat muuttuneet, mutta

Holmström oli sama kuin ennenkin: jäykkä, tarmokas ja herännäisyyden

traditsiooneille edelleenkin horjumattomasti uskollinen. Joka

lähestyi tuota vartaloltaan lyhyttä ja jykevää miestä, joka niin

tutkivan suorasti katsoi ihmisiä silmiin, oli pakotettu kunnioittavan

tarkasti kuuntelemaan, mitä hänellä oli sanottavaa. Uppiniskaisuutta

nuorempien puolelta hän ei kärsinyt ja varmasti lausui hän

vakaumuksensa varsinkin uskonnollisissa asioissa. Vilhelm Niskasen

kantaa hän ei hyväksynyt, niin jyrkästi eroten hänestä, ettei hän,

niinkuin olemme maininneet (IV, 80), edes suostunut saapumaan tuon

hylkäämänsä johtomiehen hautajaisiin, vaikka tämän pojat, Nivala

kun siihen aikaan sitäpaitsi oli Haapajärven kappeli, kävivät häntä

näihin pitoihin kutsumassa. Kiivaita väittelyjäkin sattui joskus

Holmströmin ja Niskasen suunnan edustajien välillä.

Laestadiolaisiakin saapui pohjoisesta Haapajärven seurakunnassa

jo ennen vallitsevaa häiriötä lisäämään. Holmströmin luonnetta

kuvaa seuraava kertomus hänen esiintymisestään heitä vastaan.

Pääsiäisaikana 1867 oli suuret seurat Tiiton talossa. Osterbladhin

leskikin sekä muita vieraita naapuriseurakunnista oli sinne saapunut.

Seuroja johti Holmström. Kun hän oli lopettanut puheensa, lausui

rohkeasti muuan Nivalassa syntynyt, vasta Tornion puolelta tänne

saapunut aivan nuori mies: "Selitys oli hyvä, vaan tie jäi tukkoon."

Holmström ärjäsi: "Se koira vinkasee, johon karttu käypi. Sinä

sitäpaitsi näyt olevan minulle aivan outo. Kun minä seurakunnassani

jossain paikassa itse olen suuna, niin en ollenkaan salli muiden

puhua, sitä vähemmin nyt, kun en tunne, mikä maailman roisto

ja kulkija lienet." Kutsumaton puhuja vaikeni ja loi katseensa

alas. Mutta kun Holmström ja muut arvokkaammat vieraat olivat

siirtyneet vierashuoneisiin, alkoi hän ja muutamat muut jälleen

huutaen saarnata. Sillä kertaa melu kyllä asettui, seuraväki kun

sammutti kynttilät, mutta uhkaavat olivat enteet. -- Seurakunnissaan

syntyneistä häiriöistä ei Holmström kuitenkaan syytä yksinomaan

kansaa. Kuultuaan, että muutamaa pappia oli oikeudessa syytetty

juoppoudesta, kirjoittaa hän pojalleen: "Nyt on pappien alennusaika,

ja suuressa määrässä olemme itse sitä aiheuttaneet."

Holmströmin luonnetta kuvaavat myöskin seuraavat hänen sanansa. Yhä

kestävien katovuosien aikana oli köyhäinapua nauttivien, suureksi

osaksi sitä varten vuokrattuihin huoneisiin sijoitettujen luku

tavattomasti lisääntynyt. Tämän johdosta kirjoitti Holmström,

muutamia numeroita lueteltuaan: "Mitä lopuksi tullee? Ehkä

sanomalehdissä vaihtelevaisuuden vuoksi saa lukea: Haapajärven

köyhäinhoito on tehnyt vararikon, pesän varat 420 laiskuria tahi

laiskurien lasta." Tästä ei kuitenkaan saa päättää, ettei Holmström

säälinyt köyhiä ja sairaita. Päinvastoin puhuu hän esim. kirjeissään

syvällä surulla 1864-68 vuosien kauheasta nälänhädästä ja siitä

johtuvasta tautisuudesta.

Österbladhin kuolema koski kipeästi Holmströmiin. Jo kuultuaan hänen

sairastuneen, kirjoitti hän pojalleen, miten raskas tuo tieto oli

hänelle, lisäten: "Rakas poikani! Olkaamme varoillamme. Me olemme

niitä, jotka Aatamin lankeemus kokonaan turmeli. Sentähden tulee

meidän alituisesti etsiä vanhurskauttamisen perustusta ja vaikuttavaa

syytä, ei meistä itsestä, vaan ulkoapäin. Me olemme jumalattomia,

mutta Kristus tekee jumalattomia vanhurskaiksi."

V. 1868 pääsi Reinhold Helander Haapajärven kappalaiseksi. Hänen

nimittämiseensä virkaan liittyy muuan tapahtuma, joka tässä

kerrottakoon, se kun todistaa, miten omavaltaisestikin Holmström

saattoi menetellä, kun hän tiesi olevansa siveellisesti oikeassa.

Helander oli saanut enimmät äänet, mutta erotus hänen ja erään

toisen vaalisaarnaajan äänimäärän välillä oli siksi pieni, että

valitus helposti olisi voinut kumota vaalin ja hankkia enemmistön

tuolle toiselle. Holmström, jolla oli syytä pelätä, että näin

saattaisi käydä, sai kuulla, että muutama juoppo herrasmies todella

oli valittanut vaalista. Ei ollut monta päivää valitusajasta enää

jälellä. Holmström lähetti kotona olevan poikansa ratsastaen

Kuopioon ottamaan pois valituskirjat tuomiokapitulista. Jonkun

ajan kuluttua sai Helander valtakirjan virkaan. Kuvaavaa on, että

valittaja, joka ennenpitkää sai tietää miksei hänen valitustaan oltu

käsiteltykään, ei uskaltanut käydä Holmströmin kimppuun tuon hänen

mielivaltaisenkaan tekonsa tähden.

Monta vuotta poti Holmström sydäntautia. Rautaisella tahdollaan hän

kuitenkin viime aikoihin asti sai voimansa riittämään ahkeraankin

seurakuntatyöhön. Apulaistakaan ei hänellä ollut. Kesällä 1871

hänen tautinsa kuitenkin yltyi niin kovaksi, että hänen täytyi

lähteä Kuopioon lääkärinapua hakemaan. Vähän aikaisemmin hän

kirjoitti pojalleen N. Holmströmille: "Vanha tautini alkaa, kuten

sydäntaudit tavallisesti, kehittyä vesitaudiksi. Molemmat jalat ovat

jo ajetuksissa ja hengenahdistus kova. En voi kauan seisoa. Koetan

harjoitella kolmatta rukousta, mutta huomaan itseni hyvin tyhmäksi ja

huonomuistiseksi oppilaaksi. Kernaasti halajaisin tavata sinua vielä

tässä maailmassa, mutta tuo ei voine tapahtua. Voi, jos näkisimme

toisemme siellä, missä ei tarvitse sanoa: 'Ah mik' on tää elämä'!"

Matkaltaan Kuopioon Holmström ei palannut. Hän kuoli siellä elokuun

8 p:nä 1871. Miten raskaana huolena hänellä oli herännäisyyden

silloinen hajaannus ja miten vähän hän liikkeestä enää toivoi,

osoittavat seuraavat hänen papiksi hiljattain vihitylle

pojalleen kuolinvuoteellaan lausumansa sanat: "Anna, poikani,

sanankuulijoillesi Nohrborgia! Tulee aika, jolloin ei ole erotusta

körttien eikä körttien välillä." [Paimenmuisto; kert. J. Holmström,

Amanda Holmström F F. Lönnrot, Vendla Pettersson y.m.; J. Holmströmin

kirje N. Holmströmille 28/4 67; A. N. Holmströmin kirjeet N.

Holmströmille 29/6 64, 14/3 65 sekä yksi ilman päivämäärää ja

vuosilukua. (Kirjeet omistaa Otto Holmström.)]

Likeisessä yhteydessä Haapajärven herännäisyyden kanssa oli,

niinkuin tiedämme, 1830- ja 1840-luvun aikana Pyhäjärven liike

ollut. Jo Jonas Laguksen loppu-aikoina oli tämä yhteys kuitenkin

paljon vähentynyt ja lakkasi, mikäli kysymys koskee kansaa,

ennenpitkää kokonansa. Sakari Castrén, joka monta vuotta oli ollut

Laguksen apulainen ja sittemmin armovuodensaarnaajana hoitanut

papinvirkaa seurakunnassa, seurusteli kyllä ahkerastikin tämän

puolen heränneitten pappien kanssa ja kannatti samaa uskonnollista

katsantotapaa kuin hekin, mutta tämäkin suhde kylmeni vähitellen.

Syystä tai syyttä ruvettiin syyttämään häntä maailmanmielisyydestä jo

niinä aikoina, jolloin hän pääsi Pyhäjärven kirkkoherraksi (1862).

Hänen olonsa valtiopäivillä, joka toiselta puolen osoittaa, että

hän nautti paljon luottamusta virkaveljiensä keskuudessa, ei ollut

omiaan noita syytöksiä poistamaan. Castrénin täytyi kokea, että

ystävät epäilivät häntä ja tämä vieroitti häntä yhä enemmän heistä.

Kauan ei hänen kuitenkaan tarvinnut kokea, miten paljon heränneitten

pappien välit olivat muuttuneet entisistä ajoista. Varsinkin keväällä

1868 oli nälkävuosien aiheuttama tautisuus suuri Pyhäjärvelläkin.

Alituisesti täytyi Castrénin lähteä sairasmatkoille. Tämmöisellä

matkalla sai hän keuhkotulehduksen, johon hän kuoli, Mitä ystävät

hänestä ajattelivat, näkyy seuraavasta A. N. Holmströmin pojalleen

toukokuun alussa 1868 kirjoittamista sanoista: "Pyhäjärveltä kuuluu,

että Castrén huhtikuun 25 p:nä on kuollut. Olisin toivonut, että hän

olisi päättänyt vaelluksensa toisella elämänsä ajanjaksolla. Ehkä

kuitenkin Jumala, joka enkeleissäänkin huomaa turhuutta, ei tuominnut

häntä hänen puutteittensa tähden, vaan unohti ne." [Paimenmuisto; A.

N. Holmströmin kirje N. Holmströmille 3/5 68; kert. Johanna Holmström

(A. N. Holmströmin leski), Vendla Petterson y.m.] -- Castrénin hauta

on Pyhäjärven kirkkomaalla Jonas Laguksen haudan vieressä.

Pyhäjärvellä toimineista vanhoista heränneistä papeista

mainittakoon vielä J. Simelius, joka 1871 pääsi tämän seurakunnan

kappalaiseksi. Kauemmin kuin useimmat muut herännäisyyden valta-ajan

sielunpaimenista -- hän kuoli vasta 1897 -- koetti hän kylvää

sanan siementä ihmisten sydämiin, mutta mitään herätystä ei hän

Pyhäjärvellä saanut aikaan, vaikka hän toimi siellä kuolemaansa

asti. Samoin kuin melkein poikkeuksetta kaikki tämän ajan heränneet

papit Keski-Pohjanmaalla, edusti Simeliuskin toistupalais-suuntaa.

[Paimenmuisto; kert. Haapajärven ja Pyhäjärven vanhat heränneet.]

Niissäkään Kalajoen-varren seurakunnissa, joissa herännäisyysliike

jaon jälkeen pääsi nousemaan suurimpaan voimaansa -- Nivalassa

ja Ylivieskassa -- ei näinä aikoina tapaa tätä liikettä suosivia

pappeja. Päinvastoin saa niitä näilläkin seuduin kauan turhaan hakea.

Vasta kun K. R. Petterson v. 1876 tuli Nivalan kirkkoherraksi, saivat

seudun heränneet papin, joka kohteli heitä myötätuntoisuudella ja

jonka pappilaan heillä oli muutakin asiaa kuin virallista. Sikäläisen

herännäisyyden nostamiseen ja sen puhdistamiseen siihen liittyneestä

kuonasta ei Petterson kuitenkaan pystynyt. Apu siihen oli muualta

tuleva. Mutta hänen aikanaan pääsi liike, jota pääasiallisesti Taneli

Rauhala johti, ryhmittymään ja vakaantumaan, ja jo siinä suhteessa

erosi hän Kalajoen-varren muista vanhoista papeista, ettei hän sitä

vastustanut. Päinvastoin neuvotteli hän aina heränneitten kanssa, kun

joku seurakuntaa koskeva tärkeämpi asia oli ratkaistava. -- Petterson

kuoli Nivalan kirkkoherrana 1890. Hänen hautajaisiinsa, joita

vietettiin herännäisliikkeessä vanhastaan vakaantuneeseen tapaan,

oli kutsuttu suuri joukko heränneitä. [Kert. Paavo Niskanen y.m.;

Paimenmuisto.]

Kalajoella, missä niinkuin tiedämme, herännäisyysliike jo Vilhelm

Niskasen eläessä oli supistunut aivan pieneksi ja missä vuosisadan

lopussa vain muutamat hänen suuntaansa liittyneet vielä todistivat

menneiden päivien eloisasta hengellisestä elämästä, tapaamme näinä

aikoina sotavanhuksen siellä 1830-luvun lopussa pidettyjen kuuluisain

käräjien ajoilta. Tarkoitamme Jaakko Hemmingiä, joka oli tämän

seurakunnan kappalaisena 1866-96. Vuosi vuodelta oli hän kehittynyt

yhä jyrkemmäksi toistupalaiseksi eikä antanut mitään tunnustusta

"niskaslaisille". Ollen elämässään nuhteeton ja hurskas, herätti

tämä näiden seutujen entisten suurten muistojen paljon kokenut

todistaja kunnioitusta kaikissa, jotka hänet näkivät. Itse hän ei

näistä muistoista kertoessaan tahtonut näkyä. Kun häneltä esim.

tiedusteltiin hänen osaansa Kalajoen käräjien pitkässä oikeusjutussa,

lausui hän: "Mitä minusta; minä olin koko ajan Malmbergin ja Laguksen

selän takana." -- Hemming kuoli helmikuun 17 p:nä 1896. Hän oli

silloin yli 86 vuoden vanha. [Paimenmuisto.]

Pietarsaaressa tapaamme XIX vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla

muutamia herännäisyyden vaiheissa huomiota ansaitsevia pappeja.

Täällä taisteli liikkeessä tapahtuneen jaon painamana vuodesta

1854, jolloin hän pääsi seurakunnan 2:ksi kappalaiseksi, tuo

aikaisemmin niin kiivas, nyttemmin suruvoittoisuuteen yhä enemmän

taipuvainen, suurta huomiota herättänyt jyrkkä pietista O. H.

Helander. Jos kukaan elämänsä loppupuolella kaipasi menneitä päiviä

ja jos kukaan kärsi siitä yksinäisyyden tunnosta, joka muuttuneiden

olojen takia näinä aikoina painoi niin monen herännäisyysliikkeen

palveluksessa harmaantuneen sielunpaimenen mieltä, niin hän. Mutta

noissa ahdingoissa nöyrtyi ja asettui hänen kiivas sydämensä,

antaaksensa yhä enemmän sijaa sille rakkautta uhkuvalle mielelle,

joka painaa leimansa hänen elämänsä iltaan. Tämä mieli tulee

kauniilla tavalla näkyviin hänen veljelleen Reinhold Helanderille

kirjoittamissa kirjeissä. Niinkuin olemme nähneet (IV, 356),

taisteli tämä näinä aikoina usein melkein toivotonta taistelua

epäuskon kiusauksia vastaan. Vanhoista ajoista tottuneena veljelleen

purkamaan kiusaustensa kuormia, kääntyi hän nytkin tämän puoleen. O.

H. Helanderin katsantotapaa sekä hänen ja vasta mainitun veljensä

kaunista veljesrakkautta kuvaamaan lainaamme tähän muutamia otteita

ensinmainitun näinä aikoina kirjoittamista kirjeistä:

"Suuri on iloni siitä, että nyttemmin olet tointunut taudistasi. Voin

kyllä ymmärtää, että olet ollut ahtaalla. Ei ole helppo tulla toimeen

epäuskonsa kanssa terveenäkään, vielä vaikeampaa, kun ijankaikkisuus

astuu tautivuoteen läheisyyteen. Oi, veljeni, tunnen elävästi

tuskasi, ja minun sydäntäni kirvelee, niinkuin sinunkin sydäntäsi.

Kaikki on menetetty, kaikki lopussa! Totta, totta, ja niin saa

ollakin. Mutta kuitenkaan ei kaikki ole lopussa, sillä _Yksi_ elää,

joka sanoo, jokaisessa silmänräpäyksessä sanoo: teidän pitää elämän.

Älkäämme siis kauan miettikö, vaan heittäytykäämme tämän auttajan

syliin niin auttamattomina kuin olemme, vartokaamme ja toivokaamme,

toivokaamme ilman toivottakin, niin mekin saamme kuolleessa

sielussamme kuulla tämän hiljaisen kuiskauksen: sinä olet elävä, minä

annan sinulle elämän, sinä olet elävä, vaikka oletkin kuollut! --

Vanhaa kuollutta tietoa! Olkoon niin. Mutta olen saanut muistutuksen

uudistaa tätä kuollutta harjoitusta, ja katso, tuo salattu, kätketty

elämä on välkkynyt minulle ja antanut minun käsittää, että minä

voin pelastua ja olen pelastuvakin _armosta_. -- Tähän pysähdymme

alituisesti. Huomaat kyllä, että olen tahtonut kehoittaa sinua.

Niin, niin, sitä olen tahtonut. Mutta mitä minä voin. En muuta kuin

huo'aten toivoa: Herra virvoittakoon ja lohduttakoon masentunutta

henkeäsi! Ja hän, joka osaa oikealla ajalla puhua väsyneille, hän

joka osaa puhutella toivottomia sydämiä, hän on puhutteleva sinuakin.

Avaa nyt, rakas veli, suljettu, murheellinen sielusi ja kuule, kuule

elämän sanaa elämän Herralta."

Tämä kirje on kirjoitettu v. 1865. Ei voi paremmin todistaa, miten

väärä se syytös oli, että Helander, samoinkuin pietistat yleensä,

olivat vain lain saarnaajia. Juuri tämmöistä oli esim. N. K.

Malmbergin puhe epäuskon helteessä taisteleville. Näyttääksemme,

ettei O. H. Helander sattumalta vain noin kirjoittanut, lainaamme

tähän otteen muutamista toisista hänen samalle veljelleen

kirjoittamistaan kirjeistä.

21/12 63: "-- -- -- Kirjeesi tuotti minulle iloakin. Ajattelet: miten

tuo on mahdollista? Näen syrjästä, mitä ei kukaan ihminen hädän

hetkellä näe, näen Jumalan armon ja Herramme Jesuksen Kristuksen

palavan rakkauden, joka tulee sinua likelle, tahtoo pelastaa sinut

ja antaa sinulle elämän keskellä kuolemaa. Semmoinen on hänen

tapansa. Oi, veljeni, ei totisesti muuta tarvita kuin että uskot

tätä rakkautta ja keskellä hätääsi huudat: tässä olen! _Jesus

Kristus eilen ja tänään ja niin ijankaikkisesti_. Katso, hän on

sama ja hänen rakkautensa sinua, juuri sinua kohtaan on aina ollut

sama. Niin, mutta minä, minä, huudat tuskissasi, minä Kain, Judas,

Demas! Ah, voi! Hätähuuto on kauhea. Mutta kaiken uhallakaan et ole

pahempi kuin Aatamin lapsi, ja semmoisia varten on Jesus tullut.

Mutta alaston, kauhea lapsi! Semmoisia säälii Jesuksen sydän. Oi,

hiljaa veljeni! Jesus, Jumalan poika on antanut itsensä sinun

tähtesi vapahtajaksi, ja hänen rakkautensa ääni kuiskaa hiljaa

sydämessäsi, tuskan ja epäuskon myrskyjen siinä raivotessa, kuiskaa

armosta, anteeksiantamisesta ja rauhasta. Kuuntele tätä hiljaista

ääntä. Etkö näe, etkö itsekin huomaa, mitenkä sydämestäsi taistellen

pyrkii esille huokaus, Jesusta ikävöiminen. Oi, veljeni, tuo pieni,

ahdistetun henkesi salattu Jesusta-ikävöiminen, se juuri on tuo

uskollinen vapahtajakäsi, joka sinuun on koskenut. Seuraa tätä

vetämistä, rohkaise itseäsi ja seuraa tätä huomaamatonta, salattua

vetämistä -- ja katso: Kain, Judas ja Demas ovat Kristuksen sylissä.

Ihanaa, ihanaa, syntinen pelastuu armosta. Lempeä Jesus, anna

anteeksi huonot sanani ja puhu itse murheelliselle veljelleni, puhu

hänelle ijankaikkisen elämän sanaa. Tee se, amen! -- Sydämeni tuli

liikutetuksi, tahdon lopettaa. Tahdoin lähettää sinulle joululahjan,

paraan lahjan, itse Jesuksen. Ota vastaan tämä vieras, älä pelkää,

avaa hänelle ovi, hän ei hylkää sinua. Tiedäthän, Reinhold, että

meidän hiljaisesti yhä ikävöiden tulee tutustua elämän antajaan ja

siten antaa epäuskolle matkapassit, sillä sen valta särkyy, kun me

luomme katseemme Jesukseen. Kovin minä häpeän katsoessani itseäni, ja

kuitenkin tahdon suoda Jesukselle sen kunnian, että hän saapi minua

auttaa. Jota pahempi minä olen, sitä suurempi kunnia Jesukselle!"

Vielä valtiopäivillä ollessaan, vuotta ennen kuolemaansa, kirjoitti

O. H. Helander ennen (IV, 301) mainitsemassamme kirjeessä samalle

veljelleen:

"Usein olet ollut ajatuksissani ja jos yhtä usein olisit saanut

minulta kirjeitä, niin olisi sinulla pakoittain niitä. Etenkin

olet nyt ajatuksissani, kun Herran kuritus niin raskaasti on sinua

kohdannut. [Koskee muutamaa Reinhold Helanderin perhesurua.] Veli

rukka, mitä sanoisinkaan. Jos vain pystyisimme katsomaan paksun,

raskaan epäuskon läpi, niin näkisimme pohjalla Isän ijankaikkisen,

palavan rakkauden: 'jota Jumala rakastaa, sitä hän myös kurittaa'.

Säilyttäkäämme väkisinkin, sanon väkisinkin, kun kaikki tuomiot

myrskyten pauhaavat päämme päällä, tämä lohdutus, jonka saatana

suuren kelvottomuutemme tähden tahtoo pimittää ja meiltä ryöstää.

Huono lohduttaja minä kyllä olen ja helpostikin paiskattu maahan,

mutta kuitenkin rohkenen huutaa sinulle nämä kehoituksen sanat.

Kerran saamme avoimin katsein ja oikeassa valossaan nähdä, mitä

kaikki tämä tietää, että se oli Kristuksen rakkaus, joka kuritti

meitä parannukseen. Mutta älkäämme nyt, vaivan kestäessä, heittäkö

pois sitä Herran lohdutusta, joka meille kuni lapsilleen puhuu: älä

masennu, kun hän sinua nuhtelee."

Tähän tapaan kirjoittivat Helander-veljekset toisilleen vielä tänäkin

aikana, jolloin useat muut herännäisyyden entisistä valppaista

sielunpaimenista joko väsyneinä uupuivat välinpitämättömyyteen tahi

takertuivat kaikenkaltaisiin maallisiin toimiin ja niistä keskenään

puhuivat. Mitä jaon hengen tuottamiin tuhoihin tulee, eivät nekään

täällä Pohjanmaan ruotsinkielisessä osassa, missä ei ainakaan

kansa niistä juuri mitään tiennyt, estäneet liikkeelle uskollisia

sielunpaimenia toimimasta entiseen tapaan. Sekin seikka tuki O. H.

Helanderia hänen vakavassa työssään Pietarsaaressa.

O. H. Helanderin työhön valtiopäivillä olemme ennen viitanneet.

Tämäkin luottamustoimi osoittaa, että häntä pidettiin kykenevänä

miehenä. Mutta paljon huomattavampi on hänen urhoollinen, uhrautuva

ja uskollinen työnsä Suomen herännäisyyden riveissä. Se ei ole

väleen unohtuva. Kauniissa kirjeissään puhuu hän, "vaikka hän onkin

kuollut", vieläkin kilvoittelevan ja voittoisan uskon kehoittavaa

kieltä kaikille, jotka tätä kieltä ymmärtävät. Yhtä uskollisesti

hoiti hän viimeiseen asti heränneen sielunpaimenen tehtävät. Kova

oli aika. Nälkävuodet painoivat raskaasti Pietarsaarenkin seutuja,

synnyttäen tautisuutta, joka joukottain tempasi ihmisiä kuolemaan.

Kovaa oli varsinkin kevättalvi 1868. Niinkuin sen ajan sielunpaimenia

muuallakin Suomessa, kutsuttiin Helanderiakin usein sairasten tykö.

Tämmöisellä matkalla tarttui häneen tauti. Hän kuoli kesäkuun 1

p:nä 1868. [Paimenmuisto; kert. Sofia Helander (Reinhold Helanderin

leski), V. L. Helander y.m.; O. H. Helanderin kirjeet Reinhold

Helanderille 12/6 65, 21/12 63, 14/2 67.]

Samaan aikaan kuin O. H. Helander, toimi seurakunnan 1:senä

kappalaisena toinenkin suurten herätysten aikoina uskonsa ja

pelottoman esiintymisensä tähden vainottu herätyssaarnaaja I.

O. Appelberg. Kokkolasta, missä hän, alussa hyvinkin ahtaissa

oloissa (III, 56-61), oli ylimääräisenä pappina vuoteen 1858,

pääsi hän Alavetelin kappalaiseksi, josta toimesta hän v. 1865

siirtyi Pietarsaaren kappalaiseksi. Mitään erikoista huomiota

hän ei nyttemmin herätä. Vanhoilla päivillään tapaamme hänet

Uudessakaarlepyyssä kappalaisena sekä kirkkoherrana Lappajärvellä ja

vihdoin Mustasaaressa, missä hän kuoli v. 1894. [Paimenmuisto.]

Pietarsaaressa tapaamme vielä XX vuosisadan alussa tunnetun, Paavo

Ruotsalaisen koulua käyneen sielunpaimenen: V. L. Helanderin.

Kajaanista, missä hän oli tutustunut Kainuunmaan herännäisyyden

eloisimpiin vaiheisiin, oli hän, niinkuin olemme kertoneet, muuttanut

Ouluun ja siellä toiminut 10 vuotta koulunopettajana (IV, 346),

kunnes hän 1869 pääsi Pietarsaaren kirkkoherraksi. Virkaa hän ei

ollut hakenut, mutta Helanderien nimellä oli siksi hyvä kaiku

varsinkin tässä seurakunnassa, että hänet kutsuttiin neljänneksi

vaalisaarnaajaksi. Äänestyksessä sai hän suuren enemmistön. Eikä

siinä kyllin. Kun saatiin kuulla, että muuan ylimääräinen hakija on

ilmoittautunut senaatille, toimittivat seurakuntalaiset lähetystön

Helsinkiin pyytämään, että Helander nimitettäisiin virkaan.

V. L. Helander oli vakava ja perusteellinen luonne. Sekä

saarnamiehenä että yksityisen sielunhoidon alalla saavutti hän

hyvän maineen. Hänen esitystapansa oli kyllä hieman yksitoikkoista,

mutta hartauteen ja tarkkaavaisuuteen ehdottomasti vaativaa.

Kun tiedettiin hänen saarnaavan, riensivät kaikki, jotka vain

suinkin pääsivät, kirkkoon. Ja täysipitoista sielunravintoa hän

kuulijoilleen jakoikin. Viikon kuluessa oli Helander tarkoin ja

syvällisesti miettinyt saarnaansa, joka aina oli hyvin sisältörikasta

ja johdonmukaisen selvää. Miten hän käsitti saarnaajan tehtävän,

näkyy esim. seuraavasta. Muuan nuori, seurakuntaan vasta tullut

apulaispappi kysyi Helanderilta, montako saarnaa rovastin oli tapana

pitää sunnuntaina. Yksi, kuului vastaus. "Niinkö vähän", arveli

apulainen; "siinä seurakunnassa, missä viimeksi olin pappina, oli

tapamme pitää kolme, vieläpä neljäkin saarnaa joka pyhä." Rovasti ei

vastannut mitään. Seuraavana sunnuntaina saarnasi apulainen. Helander

istui kirkossa kuulijana. Jumalanpalveluksen päätyttyä meni hän

sakastiin, lausuen siellä apulaiselle: "Semmoisia saarnoja voisin

pitää vaikka seitsemän samana sunnuntaina." Helanderin mielipide

oli, ettei vapaasti pidettyjä saarnoja saa asettaa kirjoitetun sanan

rinnalle. Hän ei antanut ensinmainituille niin suurta arvoa kuin moni

muu herännyt pappi. Kuvaavia ovat seuraavat hänen sanansa muutamalle

nuorelle virkaveljelle, joka tahtoi siirtää kollehdin kannon

saarnan jälkeisen virren ajaksi: "Pidätkö sitten saarnaasi noita

virsikirjamme ytimekkäitä virsiä parempana?"

Helanderin saarnat niinkuin hänen muut uskonnolliset opetuksensa

ja neuvonsa liikkuivat uskollisesti herännäisyyden katsantotavan

pohjalla. Meidän täytyy päästä näkemään kurjuutemme sekä muistaa,

että olemme tomu ja tuhka Jumalan edessä! Tämä sävel kuului aina

hänen puheistaan. Ja ankarasti hän ruoski syntiä, missä muodossa se

sitten esiintyikin, maailman rakkautta, turhuutta elämäntavoissa ja

vaatteissa sekä varsinkin ylpeyttä ja itaruutta. Mutta missä hän vain

tapasi katumusta ja synnin surua taikka rehellistä pyrkimistä elämän

tielle, siinä osasi hän, jakaa lohdutuksen sanoja niin hellästi ja

kehoittavasti, että harvat tässä suhteessa vetivät hänelle vertoja.

Häntä onkin nimitetty "Suomen evankelisimmaksi pietistaksi".

Varsinkin yksityisen sielunhoidon alalla tuli tämä näkyviin,

samoinkuin useat, nykyisessä sukupolvessa vielä elävät kertomukset

osoittavat, miten oikein hän sielutieteelliseltäkin kannalta

arvosteltuna esiintyi. Kuvatkoot seuraavat esimerkit Helanderin

menettelytapaa.

Eräs herätykseen tullut nainen kantoi omallatunnollaan törkeän synnin

muistoa. Kaikki pitivät häntä kunniallisena ihmisenä eikä hän millään

ehdolla tahtonut menettää tätä mainetta. Varsinkin Helanderia hän

pelkäsi, ja päätti sentähden olla syntiään kenellekään tunnustamatta.

Mutta turhaan koetti hän, herättyään uuteen eloon, etsiä lohdutusta

Jumalan sanasta. Tuo yksi synti poltti hänen tuntoaan, estäen häntä

rauhaa löytämästä. Ennen pitkää joutui hän miltei toivottomaksi,

peläten tehneensä syntiä Pyhää henkeä vastaan. Tuskan valtaamana

päätti hän vihdoin tunnustaa tuon syntinsä Helanderille. Raskain

askelin meni hän pappilaan. Matkalla oli sielunvihollinen monesti

kuiskannut hänelle: se on turha matka, sinä olet kuitenkin kadotettu.

Mutta perille hän kuitenkin pääsi ja astui vapisevana ja katkerasti

itkien sielunpaimenensa eteen. Tämä, joka heti näki, että nainen

oli todellisessa hädässä, koetti hellästi häntä puhutellen saada

tietää, mikä tuska häntä painoi. Vihdoin tunnusti tämä syntinsä,

toivotonna valittaen: "voi, voi, minulle ei löydy armoa, ei mitään

laupeutta. Mitä teen?" Pitkän hetken istui Helander äänetönnä.

Vihdoin hän lausui: "Pane se synti muiden syntien joukkoon," työntäen

tuskastuneen vieraansa lempeästi ulos huoneesta. Nainen, joka oli

toivonut saavansa kuulla perusteellista lohdutuspuhetta, oli ensin

hyvin tyytymätön saamaansa neuvoon, mutta jota enemmän hän ajatteli

opettajan sanoja, sitä keveämmäksi kävi hänen mielensä, ja kotia

tullessaan kiitti hän Jumalaa, joka oli antanut hänelle tuonkin

synnin anteeksi. -- Eräänä päivänä kutsuttiin Helander muutaman tutun

rouvan luo, joka sairasti viimeistä tautiaan. Sairas, jota hän ennen

monesti oli lohduttanut epäuskon kiusauksissa, valitti nyt miltei

toivotonna kelvottomuuttaan ja heikkouttaan. Turhat olivat hänen

heränneen miehensäkin puheet olleet; sairas ei saanut nähdyksi kuin

syntinsä vain. Lempeästi häntä katsellen kysyi Helander: "Etkö sitten

ole huutanut Herraa avuksesi?" "Olen, olen kyllä", kuului vastaus.

"No, sitten ei sinun tarvitse epäillä vähintäkään, sillä kirjoitettu

on: jokainen, joka huutaa avuksensa Herran nimeä, pelastuu." Se oli

oikea sana. Kiusaukset väistyivät miltei heti, ja voittoisan uskon

tukemana erosi rouva onnellisena maallisesta elämästä. -- Muutamana

päivänä tultiin noutamaan Helanderia sairaan miehen tykö, joka

suurten ruumiintuskien ja vielä suuremman sielunhädän vaivaamana oli

joutunut niihin määrin epätoivon valtaan, että oli uhannut tehdä

itsemurhan. Sairaan kodista oli pappilaan puolitoista peninkulmaa ja

perillä täytyi kyytimiehen odottaa monta tuntia, ennenkuin Helander

muista tärkeistä virkatoimista vapaana pääsi lähtemään. Oli jo

hämärä, kun päästiin perille. Helander, joka kyytimieheltään oli

tarkkaan tiedustellut sairaan tilaa, tervehti ystävällisesti hänen

tuskan valtaamaa vaimoaan ja lapsiaan tuvassa ja astui tyyneenä

sairashuoneeseen. "Kuulut hautovan itsemurha-ajatuksia", lausui hän

ensi sanoikseen sairaalle. Mies väänteli käsiään ja valitti: "Niin,

minulla ei ole muuta neuvoa, olen tehnyt niin kauheasti syntiä,

ei minulle enää armoa löydy." "Kuinka?" kysyi Helander ankaran

näköisenä, "etkö sitten ole lukenut, mitä Filippin vanginvartija

teki?" "En", kuului sairaan tuskastunut vastaus. "No, lue sitten

siitä", kehoitti tuo harvapuheinen sielunpaimen, antoi miehelle

kättä, meni tupaan sekä lausui siellä odottavalle kyytimiehelleen:

"Nyt lähdemme!" Yleinen hämmästys valtasi kaikki, mutta mikään ei

auttanut. Helander jätti hyvästit sairaan omaisille ja lähti. Mutta

miten tyytymättömiä tuvassa oltiinkin rovastin katkonaisiin ja jäykän

lyhyihin neuvoihin sekä varsinkin siihen, ettei hän ollut antanut

kovissa kiusauksissa olevalle sairaalle edes Herran ehtoollista,

ruvettiin kiireesti hakemaan hänen neuvomaansa raamatunpaikkaa. Se

löydettiin ja ihmeellinen oli sen vaikutus sairaaseen. Kiusaukset

väistyivät, rauha täytti hänen sydämensä. -- Vielä elämänsä

myöhäisenä iltana kertoi mies liikutuksella noista kovin synkistä

ajoista ja siitä taidosta, millä Helander oli opastanut hänet

Jumalan sanan virvoittavan lähteen luo. "Voi, kuinka siunaan sitä

Helanderia", hän tuosta puhuessaan tämän kertojalle lausui.

Tarkatessamme näitä sekä muita Helanderin sielunhoitoa kuvaavia,

jälkimaailmalle säilyneitä kertomuksia, johtuu mieleen Paavo

Ruotsalaisen menettelytapa kovissa kiusauksissa olevia neuvoessaan.

Yhtäläisyys on silmiinpistävää, sillä huomautuksella kuitenkin,

ettei Helanderin esiintyminen milloinkaan ollut tuon hänen kuuluisan

oppi-isänsä kaavamaista matkimista. Jos kohta hän olikin, niinkuin

hän itsekin kertoi, tässä suhteessa oppinut paljon viimemainitulta

ja vaikka hän useimmiten noudatti hänen neuvojaan ja Paavon tavoin

puhutteli kiusatuita, oli koko hänen esiintymisessään tämmöisissäkin

tilaisuuksissa jotakin harvinaisen välitöntä, joka selvään viittasi

siihen, että hänen taitonsa ja tahdikkuutensa eivät olleet teennäisen

kaavan synnyttämiä, vaan hartaan rukouksen pantteja.

Niinkuin hänen veljensäkin, oli V. L. Helanderkin harvinaisen

suora mies. Vilppiä ja kiertelemistä hän ei sietänyt. Vikansa

tunnusti hän avonaisesti pienimmissäkin asioissa, yrittämättäkään

itseään puolustaa. Kuvaava on esim. seuraava tapaus. Helander oli

kirjoittanut kuulutuksen avioliittoon, mutta naisen nimen edeltä

epähuomiossa jättänyt pois sanat "siveä neitsy". Kiivastuneena tuli

nainen pappilaan, lausuen pohjalaisen suoruudella ja jäykkyydellä:

"Se tietäkää, että aina olen elänyt kunniallisesti ja siveästi ja

minun olisi pitänyt saada tuo tunnustus. Minä olen niin vihainen

rovastille." "Niin olisin minäkin ollut," kuului Helanderin vastaus.

Pietarsaaren pappilassa pidettiin Helanderin aikana sunnuntaisin

hartausseuroja vanhaan pietistiseen tapaan. Näitä tilaisuuksia

varten oli varattu kolme huonetta päärakennuksessa. Virsi virren

perästä veisattiin ja isäntä luki kappaleen Lutherin, Nohrborgin tai

Björkqvistin postillasta, joskus jostakin muusta hartauskirjasta,

sekä puhui luetun johdosta. Perhejuhlat kodeissa, varsinkin

hautajaiset, muodostuivat samankaltaisiksi hartausseuroiksi.

Helanderin vaikutus nuorisoon rippikoulussa oli valtaavan suuri.

Samaa etevää kuulustelukykyä osoitti hän myöskin kinkereillä, saaden

taitavilla kysymyksillään ja henkevillä selityksillään ujoimmatkin

taivutetuiksi ottamaan osaa niihin opettaviin ja virkistäviin

hengellisiin keskusteluihin, joihin nämä kuulustelut miltei aina

päättyivät. Monelle jäi niistä kalliita eväitä elämän taipaletta

varten. Varsinkin Helanderin nuorille rippikoulussa antamat neuvot

todistavat vielä tänään, miten suureksi siunaukseksi tämä uskollinen

sielunpaimen on tehnyt työtä Herran viinimäessä.

V. L. Helander oli yleisesti kunnioitettu ja arvossa pidetty mies, ja

hänen kotinsa kantoi vakavan ja vierasvaraisen pietistakodin leimaa.

Hiljaa ja myrskyjen häntä häiritsemättä hoiti hän uskollisesti

paimentointaan vielä elämänsä myöhäisenä iltana. Helanderein

luonnonomainen kiivauskin oli hänessä jo voitettu. Herännäisyyden

menneet vaiheet, joita hän nuoruutensa ja miehuutensa aikana niin

läheltä oli seurannut, oli hän kätkenyt uskolliseen muistoon ja puhui

niistä rakkaudella, mutta samalla ihmeteltävällä puolueettomuudella.

Helanderin pietismin katsantotavalle loppuun asti uskollista kantaa

kuvaamaan lainaamme tähän muutaman hänen elämänsä iltana eräille

Oulun vanhoille heränneille lähettämän jäähyväistervehdyksen:

"Rakkaat ystävät! Kyllä uskon, että vielä olette minun ystäviäni,

koska muistatte minua. Kiitos siitä ystävyydenosoituksesta, että

vielä kirjoitatte minulle. Mutta kylläpä oli se ehto kova, että

minun tuli maksaa kirje in natura, sillä nyt olen ehtinyt niin

pitkälle, että minun on vaikea kirjoittaa, nuo 80 vuoden ikäiset

sormet kun sanovat itsensä irti virastaan. Sitäpaitsi on toinen

syy estämässä: minulla ei ole mitään kirjoitettavaa. Olen aina

pitänyt itseäni köyhänä hengellisestä hyvästä, mutta vasta nyt

tunnen olevani köyhä ja kurja, kun eivät ainoastaan ruumiin-, vaan

sielunkin voimat loppuvat. Näin on käynyt varsinkin tänä viimeisenä

vuotena, niin etten ole voinut ottaa osaa kirkollisiin toimituksiin,

jonkun todistuksen kirjoittamista lukuunottamatta. Voi, miten

nöyryyttävää onkaan olla näin kelvoton! Eniten minua masentaa

se, etten enää uskalla astua saarnatuoliin, ja kun en enää jaksa

julistaa evankeliumia, niin täytyy minun luopua siitä ravinnosta,

joka ennen piti sieluani vireillä. Olettehan nähnyt, minkä näköinen

vanha oljenkorsi on? Aivan semmoinen tunnen olevani, ilman elämää

ja voimaa. Se ajatus minua pelottaa, että hengellisyyteni ehkä on

vain järjen valoa. Sillä jos olisi toisin ollut ja hengellisyyteni

olisi oikeaa laatua, niin ei kai kaikki kokonaan katoaisi ja vähän

vain jäisi jälelle kuolleeseen muistiin. Mutta täytyyhän hukkuvan

välttääkseen kuolemaa tarttua ainoaan vielä jälellä olevaan

pelastuskeinoon, ja niin täytyy minunkin kurjassa tilassani tehdä. Ja

mikä silloin minulla vielä on tarjona? Entiset kokemuksetko, entiset

herätyksetkö, entinen parannus ja varmuus syntein anteeksisaamisesta

y.m.? Ei, älä niihin luota: kuiva oljenkorsi katkeaa. No, mihin

sitten tämmöinen voimaton voipi turvautua? Oi, tiedän vain yhden

turvan: siunatun Poika. Hän ei koskaan muutu, ei vaadi minulta

mitään eikä puutteitteni tähden hylkää minua. Kun kaikki muut tiet

ovat tukossa, niin on se neuvo vielä tarjona, että saan tarttua

Jesukseen, joka Isän oikealla puolella vielä rukoilee edestäni.

Ystäväni, älkäämme luopuko hänestä! -- Nyt en enää jaksa eikä ole

minulla muuta, mistä kirjoittaisin, kuin tuo vanha kerjäläisläksy."

[Paimenmuisto; J(ulius) L(indbergin) v. 1914 K.N.M.Y:n vuosijuhlassa

Pietarsaaressa pitämä esitelmä ("Människovännen" 1914, N:o 45-46);

V. L. Helanderin kertomukset (1896); V. L. Helanderin kirje

muutamille ystäville Oulussa 10/12 1901, jäljennös. Kirjeen on

minulle kopioinut lehtorinrouva Augusta Söderman.]

Myöhään, kun jo miltei kaikki hänen asetoverinsa 1840- ja 1850-luvun

ajoilta olivat muuttaneet pois tämän elämän taisteluista ja

vaivoista, pääsi Vihtori Lauri Helander lepoon. Hän kuoli 83 vuoden

ikäisenä syyskuun 10 p:nä 1905.

Ruotsinkielisen Pohjanmaan huomatuimpia heränneitä pappeja oli

myöskin J. H. Roos, jonka tunnemme hänen esiintymisestään 1857

vuoden virsikirjaehdotuksen arvostelijana sekä hengellisten

laulujen sepittäjänä (IV, 269 ja seur.). Monta vuotta toimittuaan

ylimääräisenä pappina Uudessakaarlepyyssä sekä oltuaan muutamia

vuosia saarnaajana Kristiinankaupungissa, pääsi hän (1867) Inkoon

kirkkoherraksi. Hän kuoli v. 1885. [Paimenmuisto.]

Ensimmäisenä sunnuntaina sen kauhean tulipalon jälkeen, joka maan

tasalle hävitti Vaasan kaupungin, kaikui säilyneen raatihuoneen

portailta särkevä saarna kaupungin vielä savuaville raunioille

kokoontuneille kodittomille asukkaille. Saarnaaja oli Mustasaaren

silloinen kappalainen H. Moliis (k. 1871). Jos hän ei siihenkään

aikaan (1842-51), jolloin hän oli pappina Pietarsaaressa (III,

51), varsinaisesti lukeutunutkaan pietistoihin kuuluvaksi ja

vielä vähemmin nyttemmin kantoi tätä nimeä, on toiselta puolen

huomattava, että hänet usein nähtiin heidän kokouksissaan sekä että

hän kohteli heitä, niinkuin seurakuntalaisiaan yleensä erinomaisen

ystävällisesti. Sitäpaitsi liikkuivat hänen saarnansa pietistisellä

pohjalla. -- Tämänhenkisiä pappeja löytyi Pohjanmaalla muitakin.

[Paimenmuisto; kert. rouva Gustaava Laurell; K. Smeds, Något om

Replot församling.]

Jyrkkä pietista oli sitävastoin K. V. Lybeck (III, 51), joka

loppuijällään oli kappalaisena Mustasaaressa (1875-1890). Hänen

viimemainittuna vuonna tapahtuneen kuolemansa johdosta kirjoitti

"Vasabladet": "Lybeck oli näillä seuduin ennen niin voimallisen

pietismin innokas kannattaja. Hän oli noita voimallisia, ytimekkäitä

saarnaajia, joita nykyaikana löytyy yhä harvemmassa. Kaikki mitä

hän puhui saarnatuolilta tuli suoraan sydämestä; hän ei tarvinnut

minkäänlaisia kirjoitettuja konsepteja, sillä hänen vakaumuksessaan

löytyi ennakolta kirjoitettuna, mitä hän tahtoi sanoa. Hänen

saarnansa olivat muutoin hyvin lyhyitä, mutta sisälsivät enemmän

kuin tunteja kestävät esitelmät. Hänen äänensä oli sointuva ja

selvästi kuuluivat hänen sanansa isoimmissakin kirkoissa. Hänen

messuäänensä oli harvinaisen korkea tenoori, joka monesti saattoi

lukkarit kerrassaan onnettomiksi. -- Ihmisenä oli Lybeck monessa

suhteessa omituinen. Hän oli miltei äärimmäisyyteen nopea ja vikkelä

liikkeissään ja kaikissa toimissaan. Meidän aikamme mukavuuksiin

ei hän ollut mieltynyt; hän rakasti vanhaa, johon hänen kalliimmat

muistonsa kuuluivat. Hiljaisena ja vaatimattomana eli hän kodissaan,

esiintyen ainoastaan silloin, kun kirkko ja uskonnolliset toimet

häntä siihen vaativat." [Paimenmuisto; Församlingsvännen 1890, N:o 7.]

Saman hengen lapsia, kuin Lybeck, olivat myöskin ennen (III, 50)

mainittu J. J. Häggman, joka kuoli ylimääräisenä pappina _Bergössä_

1856, sekä tämän lanko _L. V. Schalin_ (k. _Luodon_ kirkkoherrana

v. 1882). Paljon vakavia muistoja kätkeytyy näiden jo nuorina

heränneitten sielunpaimenten elämäkertaan. Useimmat niistä eivät

kyllä ole omiaan herättämään ihmisten huomiota, mutta tämä ei

ratkaise niiden arvoa sen Jumalan edessä, joka lupaa palkita vähässä

uskolliset. Ja tähän ryhmään kuului epäilemättä monta muutakin XIX

vuosisadan heränneistä sielunpaimenista. [Paimenmuisto; K. Smeds,

Något om Replots församling.]

Muista jo XIX vuosisadan herännäisyyden valta-aikana tunnetuista,

mutta liikkeen johtohenkilöihin verrattuina vähemmän huomatuista

Pohjanmaan papeista ovat yllämainittujen rinnalla seuraavatkin

muistettavat.

1840-luvun lopussa ja seuraavan vuosikymmenen edellisellä

puoliskolla kaikui J. R. Hedbergin (III, 51) herätyshuuto

seuraavissa Etelä-Pohjanmaan ruotsinkielisissä seurakunnissa:

Kristiinankaupungissa, Närpiössä, Kruununkylässä ja Bergön saarella.

Viimemainitun seurakunnan kappalaiseksi hän pääsi v. 1853. Paljon

hänestä toivottiin, mutta puolentoista vuoden perästä kutsui

Ylipaimen hänet pois tämän elämän vaivoista (8/1 1855). Hedberg oli

kuollessaan ainoastaan 42 vuoden ikäinen. [Sukukirja; kert. E. Roos,

V. L. Helander y.m.] -- Raippaluodossa taisteli Jaakko Simelius

(III, 51) kovaa taistelua. Hänen palkkansa oli mitättömän pieni,

ja heränneitä kovin vihaavan, puoleksi mielipuolen K. E. Bergmanin

apulainen kun hän oli, täytyi hänen uskonsa tähden kärsiä paljon

vainoa. Seurakuntalaisiakin kiihoitti tuo mieletön esimies häntä

vastaan. Mutta paljon ystäviäkin oli Simeliuksella Bergössä, ja

nämä koettivat häntä kaikin tavoin tukea. Muunohessa rupesivat he

yhdessä lähimmän mannermaan heränneitten kanssa rakentamaan hänelle

omaa tupaa, joka ei kuitenkaan ehtinyt valmistua, ennenkuin hän,

kaksi vuotta Bergössä taisteltuaan, muutti pois (1849). Toimittuaan

pari vuotta pappina Luodossa, siirrettiin Simelius suomenkielisiin

seutuihin, ollen muunohessa kappalaisensijaisena Alahärmässä

vuosina 1854-1863. Täältä hän viimemainittuna vuonna pääsi _Jepuan_

kappalaiseksi, pysyen tässä virassa kuolemaansa asti (1868). [K.

Smeds, Något om Replot församling; Paimenmuisto.] -- Oltuaan

Maksamaan kappalaisena vuoteen 1848 (III, 51), pääsi P. J. Sandelin

Vöyrin kappalaiseksi, jossa virassa hän toimi elämänsä silloisista

sielunpaimenista, kuoli Sandelinkin suurten nälkävuosien aikana

(1867).

Etelä-Pohjanmaan herännäisyyden lähinnä Malmbergia vaikuttavimman

sielunpaimenen F. O. Durchmanin tapaamme vielä kauan jaon aikojen

jälkeen työssä eri seurakunnissa Pohjanmaalla. Muutamia kuukausia

ennen tuon kuuluisan entisen asetoverinsa kuolemaa (1858) oli

hän muuttanut Koivulahdelle, jonka seurakunnan ensimmäiseksi

kirkkoherraksi hänet s.v. oli nimitetty. Noiden vanhojen ystävien

Kalajoen käräjien ja Suupohjan suurten herätysten aikoina solmima

likeinen ystävyys oli, niinkuin olemme nähneet, jaon onnettomina

aikoina katkennut. Tiedämme, että Malmberg v. 1857 lähestyi

Durchmania kirjeessä (IV, 51), josta selvästi näkyy, miten hartaasti

hän toivoi heidän entisten väliensä uudistuvan, ja väärin olisi

olettaa, etteivät viimemainitunkin ajatukset ainakin toisinaan

johtuneet samaan suuntaan -- mutta muutosta ei tullut. Toinen lähti

heränneen kansan siunaamana sen Herran eteen, joka ei tuomitse,

niinkuin ihmiset tuomitsevat, toinen tästä kansasta vuosi vuodelta

yhä enemmän vieraantuneena jatkamaan työtään Suomen kirkon

palveluksessa. Mutta aivan toisenlaista on tämä työ nyt kuin ennen.

Kauniina kaikuu vielä Durchmanin ääni, huolellisesti valmistettuja

ovat hänen saarnansa ja nuhteettomasti hoitaa hän virkatehtävänsä,

mutta ihmisiä ei herää, ei ainoassakaan niistä seurakunnista, joissa

hän nyttemmin toimii, jää muita jälkiä hänen työstään jälkimaailman

nähtäviksi, kuin erinomaisen hyvin hoidetut kirkonarkistot ja

kirkonkirjat. Niin Koivulahdella, missä hän vaikutti vuosina

1858-1867, niin hänen kotiseurakunnassaan Iissä, jonka kirkkoherrana

hän oli viimemainitusta vuodesta vuoteen 1875, ja niin vihdoin

Vöyrissä, jonka seurakunnan esipappina hän toimi vuosina 1875-1880.

Samankaltaista leimaa kantoi kyllä useimpain muidenkin heränneitten

pappien työ näinä aikoina, mutta Frans Oskar Durchmaniin nähden,

jonka herätyshuudon edessä suruttomimmatkin joukottain ennen olivat

heränneet, tuntuu tämä oudolta. Ja oudolta tuntuu moni muu kohta

tämän muinoin niin kuuluisan herätyssaarnaajan myöhemmässä elämässä.

V. 1865 esim. hakee ja saa hän vaalisijan Lapuan avoimeksi jääneeseen

kirkkoherranvirkaan. Seurakunta on hänelle tuttu, täällä on hän

Malmbergin kanssa lukemattomia kertoja seuroissa puhunut, ja monta

entistä ystävää on hänellä täällä, mutta viran saa toinen, jota ei

hän itse ja tuskin kukaan muukaan ollut ymmärtänyt pitää vaarallisena

kilpailijana hänelle, tuolle mainehikkaalle saarnaajalle. Iihin

muutettuaan joutuu Durchman tuon tuostakin tekemisiin sen puolen

heränneitten kanssa. Useat näistä ovat hänen vanhoja tuttaviaan,

joiden seurassa hän menneinä aikoina on viettänyt onnellisia hetkiä

Jumalan sanan ääressä, mutta kun nämä nyt palauttavat hänen mieleensä

menneitä aikoja, väistää hän heidän tiedustelultaan, arkaillen

vastaten: puhutaan toisten siitä. Lankoaan J. I. Berghiä käy hän

joskus Limingassa tervehtimässä, mutta entiseen sydämelliseen

seurusteluun tämän kanssa painaa outo orjamielisyys leimansa. Sanalla

sanoen: Durchman on vieraantunut sekä Suupohjan että Pohjois-Suomen

heränneistä; yhteiset muistot ja niin paljon yhteistä mielipiteissä

ja tavoissa vetävät häntä heidän puoleensa, ja hänen luontainen

ystävällisyytensä ja miellyttävä seurustelutapansa ovat omiaan

karkoittamaan lähestymisen esteet, mutta jotakin on tullut väliin,

jotakin vieroittavaa ja kylmää, jota ei enää saada poistumaan. Mitä?

Luovutamme vastauksen muutamalle kokeneelle, herännäisyyden koulussa

harmaantuneelle Durchmanin tuttavalle, V. L. Helanderille, joka

näistä asioista kerran keskusteltaessa monta vuotta viimemainitun

kuoleman jälkeen lausui: "Rangaistuksetta ei kukaan riko yhteyttään

sen liikkeen kanssa, jossa hän on saanut herätyksensä ja paraan

työnsä suorittanut."

Tiedetään varmuudella, että Durchman paljon kärsi niiden seurakuntien

suruttomuudesta, joissa hän, Isostakyröstä muutettuaan, oli pappina.

Iistä esim., jonka pohjoiseen luontoon hän oli erinomaisen mieltynyt,

haki hän vain siitä syystä pois, että "kansa ei ymmärtänyt häntä".

Samaa valitti hän vöyriläisistäkin, ja kun hänen omaisensa hänen

viimeisen tautinsa aikana hänelle kertoivat, että samat vöyriläiset

kyyneleet silmissä olivat tiedustelleet hänen terveytensä tilaa,

lausui hän suruvoittoisesti hymyillen ja kummastellen: sitäpä en

olisi uskonut. Varma on niinikään, ettei syy siihen hengelliseen

välinpitämättömyyteen, joka sanankuulijoittensa puolelta nyttemmin

tuli hänen osakseen, ollut yksin hänen syynsä, mutta kyllä hän

pahasti erehtyi syyttäessään siitä esim. valtiopäiviä, uutta

kirkkolakiehdotusta y.m. s. Paljon oikeammassa oli hänen ystävänsä ja

likeinen hengenheimolaisensa A. V. Ingman, joka hänelle muunohessa

kirjoitti (1866): "Mietteissäsi nykyisestä pulastamme Suomessa

on paljon totta; mutta siinä erehdyt, että tämä surkeus lähtisi

valtiopäivistä ja uuden kirkkolain ehdotuksesta. Ei, tällä pulalla

on vielä vanhempi alkunsa, se on perustettu koko aikakautemme

luonteessa. Mutta tätä onnettomuutta ei poista mitkään lait, ei

kirkkolait eikä muut ohjeet -- tähän tarvitaan elävän hengen laki.

Vaikka sinulla olisi itse Drakon verinen miekka koivulahtilaisiasi

vastaan, niin ei ne peijakkaat siitä parane, eipä edes kurissa pysy

tällä aikaa, jolloin antikristillinen vauhti on ihmiset hurmannut.

Siitä sinua vakuutan; jos et nyt minua usko, niin uskotpa vielä

eteenpäin."

Ahkerassa kirjeenvaihdossa oli Durchman A. V. Ingmanin kanssa.

Vuosilta 1858-70 on säilynyt monta viimemainitun hänelle

enimmäkseen suomeksi kirjoittamaa kirjettä. Ne koskevat miltei

yksinomaan Ingmanin tieteellisiä töitä sekä J. T. Beckin teoksia,

joihin Durchmankin oli hyvin mieltynyt. Menneistä herännäisyyden

ajoista ei tässä kirjeenvaihdossa vahingossakaan puhuta. Itse sanaa

"herännytkin", jota liikkeeseen jääneet edelleen miltei yksinomaan

käyttivät ilmaisemaan Jumalan puoleen kääntynyttä ihmistä, ei heidän

kirjeissään enää koskaan tapaa.

Niin kehoittavaa kuin onkin nähdä, että Durchman, jonka uskonsa

tähden ennen oli täytynyt niin paljon kärsiä, vihdoinkin saa

tunnustusta ansioistaan -- hänelle annetaan rovastin arvo jo

v. 1862, hänet valitaan pappissäädyn edustajaksi 1872 vuoden

valtiopäiville ja hän pääsee tuottaviin virkoihin y.m. -- ei riitä

tämä jälkimaailman silmissä korvaamaan, mitä hän on menettänyt, eikä

se varmaankaan hänen omissakaan silmissään siihen riittänyt. Mutta

ei hänen elämäkertansa päätykään tähän, se siirtää meidät hänen

kuolinvuoteensa ääreen ja siihen liittyviin tapahtumiin. Kertomus

niistä on seuraava.

Niin voimallinen ja terve mies, kuin Durchman miehuutensa parhaina

päivinä ja vielä vanhanakin oli ollut, kohtasi häntä elämänsä

loppuijällä kova ja ylen tuskallinen tauti. Tämä tauti alkoi

tuntuvammin ilmetä tammikuun 23 p:nä 1880, jolloin hän palasi

kotia Pietarsaaressa pidetystä pappeinkokouksesta. Melkein heti

siitä päivästä alkaen kiihtyivät hänen kipunsa ylen suuriksi. Yhä

harvemmin sai hän vähääkään lepoa. Taudin oireet antoivat alussa

aihetta aivohalvauksen pelkoon, sairaalla kun usein oli niin kovat

tuskat päässä, että hän ääneen vaikeroiden lausui: "en kestä tätä,

järki menee". Muutamana noin kovin tuskallisena yönä kuultiin hänen

valittavan: "Armahda minua, armahda Jumala minua kurjaa miestä, minua

matoa ja tuhkaa, minua vaivaista kärsivää miestä. Oi Jumalan Karitsa,

joka poisotat maailman synnin, armahda minua!" Ja saatuaan hetkeksi

vähän helpotusta, sulki hän kätensä ja rukoili: "Älä rankaise

minua vihassasi, Herra, äläkä kurita minua julmuudessasi, sillä

nuolesi ovat tarttuneet minuun ja sinun kätesi kovin minua painaa."

Vanhan pietistan elävä synnintunto tulee hänessä päivä päivältä

yhä selvemmin näkyviin. "Anna minulle, armollinen Jumala, anteeksi

kaikki pitkän elämäni monet synnit", hän valittaa ja, kauhean koviksi

kiihtyneiden tuskiensa yhä vain kestäessä, hän nöyrtyneenä lausuu:

"Jumalan täytyy lyödä minua näin kovasti, olen sen tarvinnut."

Siitä, että hän aina oli elänyt ulkonaisesti nuhteetonta elämää, ei

tahdo hän kuulla puhuttavankaan. Kun hänen vaimonsa kerran jossain

yhteydessä tuohon viittasi, keskeytti hän hänet jyrkästi lausuen:

"Ei, ei, minä olen suuri syntinen." Joka päivä pitkän kuolintautinsa

aikana rukoili hän syntinsä anteeksi, usein käyttäen rukousta

"Laupias Jumala, rakas taivaallinen Isä".

Muutamien viikkojen perästä siirtyivät sairaan kovimmat tuskat päästä

vatsaan. Jos mahdollista vielä kovemmiksi kävivät nyt kivut. Vielä

toivoivat kuitenkin omaiset ainakin joskus, kun helpompia hetkiä

joutui, hänen parantumistaan, kunnes lääkäri ilmoitti, että tauti oli

vatsasyöpää ja ettei mitään toivoa enää ollut. Mutta kovimpienkin

tuskien aikana kirkastui kärsivälle matkamiehelle kirkastumistaan

Jumalan armo Kristuksessa, jos kohta miltei sietämättömän kovat

ruumiin tuskat ja niistäkin johtuva hengellinen pimeys joskus

häneltä sen salasivatkin. "Tahtoisimme niin kernaasti", lausui hän

kerran, "kokea ja tuntea; on vaikeata ainoastaan uskoa, mutta minä

turvaudun Kristukseen; jos hän minut hylkää, joudun hukkaan." -- Pari

kertaa puhutteli Durchman tautinsa kestäessä vanhaa ystäväänsä J.

W. Nyberghiä, joka siihen aikaan oli kirkkoherrana Vähässäkyrössä.

Hänen kauttansa sai hän lohdutusta. -- Kernaasti kuuli hän usein

virsikirjasta luettavan ijankaikkista elämää koskevia virsiä.

"Taivaassa on iloa", olivat hänen viimeisiä sanojaan. Usein kuultiin

hänen kiittävän Jumalaa siitä, että "hän kuulee rukouksemme ja

on maksanut velkamme". Pari päivää ennen kuolemaansa tahtoi hän

kuulla luettavan Bunyanin "Kristityn vaelluksesta" "Kristityn" ja

"Toivorikkaan" keskustelusta. Jumalan armoon turvaten nukkui Frans

Oskar Durchman viimeiseen uneen maaliskuun 23 p:nä 1880.

Elämänsä viimeisinä päivinä saneli Durchman jo kangistunein kielin

kirjeitä muutamille vanhoille ystävilleen sekä vanhoilla päivillään

sokeaksi tulleelle veljelleen J. V. Durchmanille (k. 1882), joka

vuodesta 1854 oli kirkkoherrana Ruovedellä. -- Jos kohta hieman

lapselliselta, niin samalla uskollisuuttakin vanhoja rakkaita seutuja

kohtaan ilmaisevalta tuntuu se hänen kuolinvuoteellaan lausuma

toivomus, että "Iin ja Isonkyrön kirkoissa soitettaisiin hänelle

kuolinkellot heti kun hän oli sulkenut silmänsä".

Että Durchman rakkaassa muistossa säilytti sitä aikaa, jolloin

hän oli ollut pappina Isossakyrössä, tuli näkyviin hänen

tautivuoteellaankin. Hän näet lausui sen toivomuksen, että hän

saisi viimeisen leposijansa tämän seurakunnan kirkkomaassa. Ja

että Isonkyrön kansa vielä nytkin rakasti vanhaa opettajaansa,

tuli näkyviin varsinkin hänen hautajaisissaan. Kun ruumista

tuotiin Vöyristä, tuli Isostakyröstä vastaan noin sata isäntää

Tuuralan kylään, mistä aina kahdeksan heistä vuorotellen kantoi

sen hautaan. Se ruumissaatto saarnasi voimallisesti Durchmanin

työstä tässä seurakunnassa menneinä onnellisina aikoina. Vielä

vuosisadan lopussa puhuivat tästä työstä kiittäen hänen entiset

sanankuulijansa, varsinkin ne, jotka eivät olleet hyväksyneet hänen

eroaan Malmbergista ja tämän ystävistä. [Sukukirja; kert. V. L.

Helander, Rosa ja Flora Qvickström, Josef Österbladh, J. V. Nybergh,

Vendla Durchman, Vendla Östring y.m.; A. V. Ingmanin kirjeet F. O.

Durchmanille vuosina 1858-70 (kirjeet omistaa rouva Ida Durchman),

joiden joukossa kirje 4/12 66; Durchmanin omaisten kirjoittamat

seikkaperäiset kertomukset hänen viimeisestä taudistaan.]

Kymmenen vuotta ennen Durchmania kätkettiin Isossakyrössä haudan

lepoon toinen herännäisyyden merkkimies: Lauri Stenbäck, joka

päästyään sikäläisen seurakunnan kirkkoherraksi, kuoli siellä

huhtikuun 21 p:nä 1870. Olemme kertoneet tämän Suomen herännäisyyden

vaiheissa sekä yleisessä kulttuurihistoriassamme tunnetun miehen

tieteellisistä pyrinnöistä sekä hänen varsin huomattavasta osastaan

virsikirjakomitean töissä, jossa viimemainitussa toimessa hän,

jos kukaan, varsinkin hartaan uskonnollisuutensa ja suurten

runoilijalahjojensa tähden oli mies paikallaan. Niinkuin niinikään

olemme nähneet, supistui kuitenkin tämä työ paljon pienemmäksi,

kuin olisi ollut syytä toivoa. Syynä oli Stenbäckin vuosi vuodelta

lisääntyvä sairaloisuus, jonka oireet jo v. 1858 näyttäytyivät siksi

uhkaaviksi, että hän päätti lähteä ulkomailta apua etsimään. Niin

arveluttavaa vikaa hänen toisessa keuhkossaan oli lääkärinsä Vaasassa

luullut huomanneensa, että hän, kuultuaan Stenbäckin aikeesta

lähteä ulkomaalle, lausui: parasta olisi jäädä kotia kuolemaan. Jos

kohta runoilija vähän virkistyneenä palasikin tuolta matkaltaan,

oli hän näistä ajoista asti niin sairas, että hän oli pakotettu

pysymään huoneissaan suurimman osan vuotta. Näin ollen ei myöskään

voi oudoksua, ettei hän laajan, 14 tuhatta ihmistä käsittävän

seurakuntansa varsinaisen sielunhoidon puolesta voinut paljon mitään

vaikuttaa.

Stenbäckin suhteesta herännäisyyteen jaon aikoina sekä myöhemmin

olemme ennen puhuneet. Liikkeen vanhoista muistoista ei hän tahtonut

kernaasti puhua. Malmbergin johtamalle ja tämän kuolemankin jälkeen

yhä elpyvälle liikkeelle pysyi hän vieraana. Jos täytyykin myöntää,

että hän kohteli näitäkin heränneitä -- muitten pietistain luku

väheni vähenemistään -- ystävällisesti, vieläpä kehoitti heitä

seurojakin pitämään, ei käy toiselta puolen kieltäminen, että hän

on liikkeestä eronnut. Hänen elämässään ei tämä ero kuitenkaan saa

mitään huomattavaa muutosta aikaan, sillä heränneen _kansan_ kanssa

oli hän, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, entisinäkin aikoina

hyvin vähän seurustellut.

Niinkuin Durchman ja Kihlman, oli Stenbäckkin jo 1850-luvun

alussa arkkipiispa Bergenheimin erityisessä suosiossa. Päästyään

Isonkyrön kirkkoherraksi, sai hän melkein heti rovastin arvon.

Tämän kunnianosoituksen syyksi ilmoitettiin, että hän "viipymättä

oli ryhtynyt valistunutta papillista uutteruutta ilmaiseviin

toimenpiteisiin kansansivistyksen korottamiseksi ja hyvästi

järjestetyn kristillisen lastenkasvatuksen edistämiseksi".

Onnitellessaan Durchmania tämän niinikään kirkkoherratoimensa alussa

saaman saman kunnianosoituksen johdosta, kirjoitti viimemainitulle

A. V. Ingman: "Tämän sait yksinkertaisesta ystävällisyydestäsi

ukko-riepua [Bergenheim.] kohtaan." Oli syy tähän arkkipiispan

näille herännäisyyden ennen niin kiivaille puolustajille osoittamaan

suosiollisuuteen mikä tahansa, sen vain voinee varmuudella väittää,

ettei se olisi tullut heidän osakseen, jos arkkipiispa edelleen olisi

pitänyt heitä pietistoina.

Jos kohta Stenbäck olikin ratkaisevasti eronnut

herännäisyysliikkeestä semmoisenaan, oli hänen uskonnollisessa

katsantotavassaan säilynyt paljon suoranaisesti pietististä.

Semminkin mikäli asia koskee tuota "syntisen vanhaa läksyä

kerjäläissauvasta", josta pietistat niin usein puhuivat, huomaa sen

selvästi. Hänen puheessaan kuuluu usein "särjetyn sydämen" sävel.

Ehkä saa hänen suruvoittoisuuteen taipuva runoilijaluontonsakin tämän

säveleen soimaan äänekkäämmin ja kauniimmin, kuin se soi monen muun

uuden suunnan miehen sydämessä, joka seurustellessaan Jumalan kanssa

tunsi ja ajatteli samaa kuin hän, mutta emme kuitenkaan erehtyne

väittäessämme, että hänen katsantotapansa yleensä jaon jälkeisinä

aikoina on likempänä herännäisyyttä, kuin kenenkään muun kysymyksessä

olevaan suuntaan kuuluvan entisen pietistan katsantotapa. Ja

epäilemättä selittää juuri tämä seikka paraiten seuraavat J. I.

Berghin hänelle v. 1869 kirjoittamassa kirjeessä tavattavat sanat:

"Saat vanha, kaivattu ystäväni uskoa, ettei nyttemmin enää löydy

ainoatakaan ystävää maan päällä, jota niin hartaasti ja koko sydämeni

halulla vielä kerran toivoisin tavata ja puhutella kuin sinua."

Uuden vuoden aikana 1870 alkoi Stenbäckin kauan kestänyt rintatauti

ilmaista yhä vakavampia oireita. Helmikuussa kirjoitti hän von

Essenille: "Kuolema leikkii kanssani kuni kissa saamansa hiiren

kanssa; juuri kun luullaan sen musertavan minut leukojensa välissä,

niin antaa se minun vielä hetkisen vähän juosta -- ei kuitenkaan

aivan kauas. Suotakoon minun autuaallisena hetkenä vaipua sen syliin

-- ei, rakkaan Herrani ja Vapahtajani Jesuksen Kristuksen syliin."

Heränneen ja valvovan kristityn oli hänen kuolinvuoteensa. "Vasta nyt

olen saanut helmasyntini anteeksi", sanoi hän muutamana päivänä, ja

kun hänen vaimonsa kysyi, jaksoiko hän vielä rukoilla, hän vastasi:

"Miksen jaksaisi kurottaa tyhjää kättäni ja tyhjää sydäntäni,

rukoillen että Kristus ne täyttäisi armollaan ja lahjoillaan."

Pari lievää halvauskohtaustakin sai Stenbäck muutamia viikkoja

ennen kuolemaansa. Ne riistivät häneltä suureksi osaksi näönkin.

Mutta selvänä säilyi ja kirkastumistaan kirkastui hänen sielunsa.

Viimeiset, katkonaiset sanat, jotka hänen huuliltaan kuuluivat,

olivat: Vapahtaja, anteeksiantamus, lunastus, Jesus.

Stenbäckin hautajaiset olivat toukokuun 5 p:nä. Haudan olivat

muutamat nuoret tytöt koristaneet kuusenhavuilla ja kukilla.

Saatuaan kuulla heidän hankkeestaan, oli Stenbäckin sisar, jyrkkä

pietista Charlotte Achrén (II, 568), joka hänen sairautensa aikana

oli oleskellut hänen pappilassaan, rientänyt heitä estämään,

lausuen: "Näihin asti on edes hauta ollut turvattu turhamaisuudelta;

tahdotaanko nyt ruusuilla koristaa synnin palkkaa." Hämmästyneinä

kääntyivät tytöt Stenbäckin lesken puoleen, joka lausui: "Koristakaa

kernaasti hauta, ystävyydestä ja rakkaudestahan sen teette." Samaa

mieltä oli paikalle saapunut körttipukuinen mieskin. Luoden silmänsä

hautaan hän lausui: "Kaunis ja harvinainen on hauta, mutta saapa

ollakin, sillä eihän vainajakaan ollut semmoinen kuin tavalliset

ihmiset."

Talonpojat kantoivat kirstun pappilasta hautaan. Tilaisuus oli

juhlallinen. Saattoväki tunsi, että tämä surusaatto ei ollut

tavallisen vainajan saattamista hautaan eikä hauta tavallisen miehen

hauta. [Eliel Aspelin, Lars Stenbäck; L. H. Sandelin, Lauri Stenbäck;

kert. Charlotte Achrén.]

Paitsi F. O. Durchmania ja Lauri Stenbäckiä lepää Isonkyrön

kirkonmullissa kaksi muutakin Pohjanmaan herännäisyyden valta-ajan

herännyttä pappia: K. A. Lilius, joka Suomussalmelta v. 1857 pääsi

Isonkyrön kappalaiseksi, sekä Stenbäckin jälkeläinen sikäläisessä

kirkkoherranvirassa O. V. Forsman, joka, toimittuaan kappalaisena

Peräseinäjoella (III, 51) ja Pihlajavedellä sekä oltuaan Jurvan

seurakunnan ensimmäisenä kirkkoherrana vuodesta 1863, siirtyi

Isonkyrön kirkkoherraksi (1871). Niinkuin tiedämme, oli Lilius

mitä suurimmassa määrässä saavuttanut suomussalmelaisten, etenkin

sikäläisten heränneitten rakkauden. Isossakyrössä ei hän ehtinyt

tulla paljonkaan tunnetuksi, ennenkuin hän jo seuraavana vuonna

tänne muuttonsa jälkeen (1868) kuoli. O. V. Forsman oli aikoinaan

suosittu saarnamies ja saavutti kansan rakkauden kaikkialla, missä

hän pappina toimi. Herännäisyydessä jaon aikoina syntyneisiin

riitoihin ei hän silloin eikä myöhemminkään ainakaan millään

huomattavammalla tavalla tunnu ottaneen osaa. Paitsi saarnaajana

on hän tunnettu perusteellisista tiedoistaan vanhoissa kielissä.

Hiljattain on julkaistu vihkonen, joka sisältää hänen ruotsinkielisiä

ja latinalaisia runojaan, joista toiset ilmaisevat tavallista

parempia runollisia taipumuksia. Sitäpaitsi sisältää tämä vihko

Forsmanin puheen muutaman kansakoulun vihkiäistilaisuudessa sekä

hänen J. Cederbergille (IV, 287) kirjoittamiaan kirjeitä. Varsinkin

viimemainituista kuultaa vanhan herännäisyyden henkeä ilmaisevia

ajatuksia. Kirjoittajan tunnettu suoruus ja hänen miehekäs

nöyryytensä näkyy niistä niinikään. Lainaamme tähän muutamia otteita

näistä kirjeistä.

"Taas on surkea syksy tullut. Se on Jurvassa surullisempi kuin

ehkä muualla. Päivisin olen lukenut Böningeriä (?), vaikka tämä

lukeminen onkin kuni lääkkeet huonolle vatsalle; oksettaa ja tekee

pahaa. Iltasin keinuskelen huojuvassa keinutuolissani, jolloin se

syvämietteinen ajatus tekee erikinkulkunsa aivojen läpi, että koko

ihmiselämä on kuni keinumiseni kiikkutuolissa, liikettä, alituista

innottelemista ja levottomuutta, jolloin tuskin pääsee ensinkään

eteenpäin. Kukin pyrkii ehtiäkseen edes kappaleen matkaa eteenpäin,

ennenkuin kuolee, mutta huomaa tavallisesti lopussa, että matkansa

onkin muodostanut vain ympyränkaaren. Joskus vaeltaa runo, omani tai

jonkun muun, kevään tuulosten ajamana, lähteen hopeisessa kalvossa

kuvastuvan pilven näköisenä kalloni läpi. Yhtäkkiä soimaa omatunto ja

silloin syntyy uusi leikki. Antaisin todellakin paljon, jos saisin

sinut tänne auttamaan minua tulemaan toimeen yhtenäkään syksyn

pimeänä iltana. Olet onnellinen, sinulla kun Inbergissä [Silloinen

kappal. sijainen Isossakyrössä.] on hyvä toveri, jonka kanssa voit

vaihtaa ajatuksia joutilaana hetkenä. Tämä Jurva on minulle kaikissa

suhteissa kuoleman varjon laakso. Sana on täällä edelleen terätön

miekka, jos minun sitten suureksi osaksi täytyykin syyttää itseäni

sen tylsyydestä. Laihialla kuuluvat, mikäli minulle on kerrottu,

Jumalan hengen armotuulet jälleen ruvenneen puhaltamaan. Armon

kerrotaan käsittäneen muutamia nuoria tyttöjä Mielttylän kylässä. On

toki lohdullista, että Herran työ edes jossain edistyy. Täälläkin

voitaisiin ehkä uskolla ja rukouksella jotakin saada aikaan.

Mutta tämä onnistuu minulle harvoin vain. -- Tervehdi Inbergiä

sydämellisesti. Hänen arvostelunsa minusta ja maalarista lienee

oikea. Antaudun nolens volens hänen tuomionsa alaiseksi; sillä ei

ainoastaan ulkokultaisuutta, vaan paljon muutakin pahaa minussa asuu.

Olen kiitollinen kenelle hyvänsä, joka minua siitä nuhtelee."

Pyytäessään Cederbergiä seuraansa muutamalle virkamatkalle ja

viitaten siihen, miten ystävät nyttemmin harvoin tapasivat toisensa,

kirjoittaa Forsman s.v. hänelle:

"Ensimmäisen herätyksen suloinen kevätpäivä rakkautensa ihanine

sinivuokkosineen on noussut ja laskenut sydämissä. Sensijaan

leikkivät itsekkäisyyden jäätävät tunturituulet hurjaa leikkiään

autiossa, hävitetyssä sydämessä, ja jollei siellä täällä voisi

huomata kuihtuvaa eloa muutamissa lonkerokasveissa, niin olisimme,

hengellisesti puhuen, ikuisessa lumivyöhykkeessä. Mutta muistan

ajan, ja se on silmieni edessä kaunis kuin laskevan auringon

viimeisten säteiden taittuminen Saimaan ja Päijänteen vesikalvoon,

suruvoittoisesti ihana kuni kultainen unelma menetetystä

paratiisista, ajan jolloin armon nouseva aurinko sulatti sydämen

jäät ja kasvatti rikkaita ja ihania hengen eloja. Olkoon niinkin,

että rikkaruohoakin löytyi nisun seassa, että moni käärme vaani

tuuheassa lehdikossa, mutta nisua se kuitenkin oli. Silloin ei

ollut alituinen syyllisyydentunto vain omantunnon oma asia, usko

ei abstraktsiooni, kuollut kaava, tyhjä aivopeikko, vaan sielun

taisteleva ja voittoisa elinvoima. Silloin oli maailman kieltäminen

ja kuoleminen turmeltuneen sydämen itsekkäästä elämästä sielulle

yhtä luonnollista ja välttämätöntä, kuin se ilma, jota se hengittää.

Entäs sitten veljellinen rakkaus -- kuinka se Vestatulen tavoin

paloi sydämen temppelipihoissa. Ei välittänyt nuori kotka silloin

muutamista penikulmista, ei vuodenajan vastenmielisyydestä, vaan

iloisena nosti hän siipensä lentoon, kauniisti tulkiten Vaalan sanoja

vanhassa Hávamálissa: 'On oikoteitä uskollisen ystävän tykö, jos

hän asuukin kaukana'. Palaavatko nämä uhrautuvan rakkauden ajat

milloinkaan -- minulle? Oi, epäilen sitä. Ja miksi toiselta sitä

vaatisin, kun en itse voi sitä aikaansaada. Elämme aikakautena,

jolloin oma Minä on määräävänä mahtina, jolloin kylmästi harkitseva

järjellisyys antaa kuulla kääpiö-ääntään sydämen jääkellarissa.

Ihmiset ovat rakastuneet päivän mukavaan, poro-porvarilliseen

viisauteen; aritmetiikan tarkkuudella lasketaan, missä suhteessa

ystävien tapaamisen huvi on verrattuna sen tuottamiin vaivoihin, ja

tavallisesti täytyy huvin kalleutensa tähden väistää. Tuumamitalla

mitataan uudenaikaisen ystävyyden kudontaa, joka on niin

epäluotettavaa ja haprasta, että pieninkin koskeminen uhkaa repiä

sen kappaleiksi. Sanalla sanoen: kautta maailman tuntuu hengellisen

kuoleman kylmyys ja elävänä muumiona elää ihminen eloaan kutistunein,

kuivettunein sydämin. Vielä hallitsee kauhea Circe, niin täytyy

minun ajatella, elämän autiolla rannalla; pian hölmistyttää hän

meidät kaikki, jollei korkeampi voima poista lumousta. Mutta kenties

huudahdat: 'Mitä kaikki tämä tarkoittaa; tähtääkö isku minuun?' Ei

mitenkään yksin sinuun. Niin en suinkaan tahdo sitä tulkituksi. Se on

päinvastoin oman itsetutkimiseni tulos, minun ja monen muun nukkuneen

ja paareille lasketun kristillisyyden sanomakellot."

Kaiken liiallisen korusanaisuutensa uhallakin sisältävät nämä, samoin

kuin Forsmanin muutkin säilyneet kirjeet sekä hänen Tegnériä usein

muistuttavat runonsa paljon syvällistä ja mietittävää. Varsinkin

yhdessä suhteessa ansaitsevat hänen ylläolevat J. Cederbergille

kirjoittamansa kirjeet huomiota. Niistä näkyy, millä mielellä

kirjoittaja muisteli herännäisyyden valta-aikaa Pohjanmaalla, samalla

kuin ne todistavat, että hän vieläkin katsantotavaltaan on pietista.

Uuden suunnan miesten kylmä suhde liikkeen menneisiin vaiheisiin

ja heidän siitä lausumansa hylkäävät tuomiot eivät ole hänen

mielipiteitään järkyttäneet.

Forsman kuoli helmikuun 15 p:nä 1886. Vuotta myöhemmin pääsi hänen

ystävänsä Jaakko Cederberg lepoon. Hänkin oli lahjakas, ajan ilmiöitä

tarkkaava mies, joka Forsmanin tavoin rakkaassa muistossa säilytti

kokemuksiaan herännäisyyden koulusta. Uuden suunnan katsantotapaan

hän ei voinut sulautua, eikä tyydyttänyt häntä myöskään Beckin

oppi. Vaikka hän nyttemmin ei yhtä ehdottomasti kuin nuoruutensa

aikoina, jolloin hän esim. J. Warénin y.m. kera v. 1848 oli käynyt

Paavo Ruotsalaista tervehtimässä, hyväksy viimemainitun oppia sekä

arvostelee hänen "rohdosryyppyjään" toisin kuin ennen, lausuu hän

muutamassa v. 1875 Warénille kirjoittamassaan kirjeessä m.m.: "Huono

on se lintu, joka tahraa oman pesänsä. Kernaammin peittäkäämme

kuin paljastakaamme puutteet Paavo Ruotsalaisen kristillisessä

opinjärjestelmässä. Muistatko, kun kävimme hänen saarellaan

Limingan Bergh, Ingman, Landgren, sinä ja minä. Tuo tapahtui v.

1848 kesällä. Siitä on nyt kulunut 27 vuotta. Mitä muutoksia onkaan

sen jälkeen maailmassa tapahtunut; kuinka moni herännyt onkaan

muuttanut kantaa. Olen monta kertaa ajatellut: jos voisimme saada

takaisin sen ajan voimallisen herätyksen, elämän ja liikkeen, mutta

ei sen ihmissäädöksiä, ihmisjumaloimista, henkilöä katsomista y.m.

varjopuolia, jotka seurasivat pietismiä! Jos voisimme herättää eloon

P. Ruotsalaisen, hänen valtavan voimallista persoonaansa, vaan ei

hänen rohdosryyppyjään ja renttumaisia markkinamatkojaan; miten

hupaista tuo olisi!"

Oudolta tuntuu, ettei Cederberg eivätkä muut samanmieliset papit

saaneet nähdyksi herännäisyyden Suupohjan kansassa uudistuvaa voimaa

eivätkä ymmärtäneet, että jo heidän rakkautensa saman liikkeen

menneisiin aikoihin velvoitti etupäässä heitä, tuon liikkeen entisiä

vartijoita, luottamuksella lähestymään noita heränneitten isien

lapsia, jotka sitä nyttemmin edustivat. Jos niin olisivat tehneet,

olisivat he epäilemättä jo silloin, niinkuin ne sielunpaimenet, jotka

vähän myöhempinä aikoina rakkaudella ryhtyivät tätä kansaa neuvomaan,

saaneet kokea, ettei ollut vaikea saada "rohdosryyppyjä" heränneitten

piireistä pois. Tämä aika ei ollut vielä tullut, mutta Forsmanin,

Cederbergin y.m. kaipaava ikävä ennustaa sitä jo.

Sanoimme, ettei Beckin oppi miellyttänyt Cederbergiä. Tästä hän

samassa kirjeessä lausuu: "Kannatan enemmän vanhaa lutherilaista

tahi vanhaa pietististä mielipidettä, kuin beckiläistä, jota Ingman

ja moni muu suosii. Mutta kaikesta pietistain oppien sokeasta

kuuliaisuudesta olen jo aikoja sitten luopunut, vaikka eniten pidän

_heidän_ käsityksestään. Luther, Arndt, Starke, Roos, Boos ovat minun

lempikirjailijoitani, kuulukoot sitten mihin koulukuntiin tahansa.

Beckiäkin minä kunnioitan, ja mitä hänen kannattajiinsa tässä maassa

tulee, niin on minulla toisista hyvät ajatukset, toisista ei. Niin

esim. pidän sydämestäni Ingmanista ja uskon, että hän on Jumalan

lapsi; muistakin on minulla syytä parasta toivoa, kuitenkaan ei

kaikista."

Evankelisen yhdistyksen saarnaajia ja kirjanmyyjiä ei Cederberg

voinut sietää. Muutaman semmoisen esiintymisen johdosta

Pohjanmaalla hän kirjoittaa: "Olet varmaankin huomannut, että

nykyajan tunnussana on 'suvaitsevaisuus', mitä laajimmalle ulottuva

suvaitsevaisuus uskonnollisissa kysymyksissä, suvaitsevaisuus,

joka varmaankin on astunut kaikkien rajojen yli, suvaitsevaisuus,

joka sotii Jumalan pyhää sanaa vastaan ja siis on hyljättävä.

Tämän väärän suvaitsevaisuuden mukaan olisin velvollinen sallimaan

nurkkasaarnaajan sanankuulijoilleni selittävän, että se oppi,

jota minä heille julistan, on väärä, minun olematta oikeutettu

esiintymään häntä vastaan. Semmoista suvaitsevaisuutta vaatii meiltä

Lutherilainen evankeliumiyhdistys. Meidän pitäisi äänettöminä

kuunnella heidän saarnaajiensa kieltävän sanankuulijoitamme lukemasta

J. Arndtin 'Totista kristillisyyttä' sekä ajatella: kyllä mahtanee

Arndt olla tekopyhyyden opettaja, koska Ev. yhdistyksen saarnaaja

kieltää ihmisiä häntä lukemasta. Ei, riittää, riittää. Tässä loppuu

suvaitsevaisuus". Kerrottuaan, miten Ev. yhdistyksen saarnaajat

tukkivat ihmisille Hedbergin kirjoja ja kielsivät heitä lukemasta

heränneitten suosimia, lausuu Cederberg: "Näin ovat ne saarnaajat

käyttäytyneet, jotka ovat esiintyneet meidän paikkakunnallamme.

Ottaisimmeko heidät vastaan? Ei, ei, ei. Tämä on minun käsitykseni

Ev. yhdistyksestä".

Seudun heränneitten pappien suhdetta toisiinsa kuvaa Cederberg

muutamassa v. 1862 kirjoittamassaan kirjeessä seuraavin sanoin:

"Olen tavannut Essenin, Törnuddin y.m., mutta en voi heistä sanoa

hyvää enkä pahaa. On nyttemmin niin vaikeaa lähestyä kristiveljeään;

entinen lapsellinen, yksinkertainen suhde katoaa katoamistaan minusta

niinkuin muista. Siinä syy, jonka tähden en lähemmin tunne useimpia

lähellä olevia virkaveljiä. Tavattaessa puhutaan niin monesta muusta

asiasta, että harvoin päästään ainoaan tärkeään".

Oltuaan apupappina Kauhajoella, Laihialla ja Isossakyrössä toimi

Cederberg kappalaisena Kortesjärvellä (1866-72) sekä kirkkoherrana

Jurvassa (1872-1887). Viimemainittuna vuonna siirtyi hän

Mustasaarelle, jonka kirkkoherraksi hän oli päässyt. Tuskin oli hän

ehtinyt muuttaa tähän seurakuntaan, ennenkuin Herra kutsui hänet

lepoon. [Sukukirja; Paimenmuisto; "O. W. Forsmanin muistolle" siv.

61-62, 66-68; J. Cederbergin kirjeet J. Warénille 11/10 75, 9/8 81,

3/4 62.]

Niinkuin J. Cederbergin säilyneistä kirjeistä näkyy, oli A. W.

Ingmanilla vielä jaonkin hävittävien aikojen jälkeen siellä täällä

ystäviä niidenkin Suupohjan pappien piirissä, jotka eivät hyväksyneet

hänen jumaluusopillista kantaansa. Keskipohjanmaan toistupalaisuuteen

kuuluvat sielunpaimenet sitävastoin vaanivat hänen kannassaan

jos mitä eksytystä. Herännäisyydessä syntynyt erimielisyys ja

siitä johtuvat mielenpurkaukset olisivat epäilemättä koskeneet

kipeämmästikin Ingmanin hellään sydämeen, jollei hän tieteellisistä

töistään olisi löytänyt sitä tyydytystä, jota hän nyttemmin turhaan

etsi entisten ystävien piiristä. Näiden ystävyyttä hän ei kuitenkaan

tahtoisi menettää, ja kun hän luulee huomaavansa syytä semmoiseen

pelkoon, tuntee hän mielipahaa ja surua. Raamatunkäännöstyöstä esim.

puhuen, kirjoittaa hän F. O. Durchmanille: "Luulisin, että kaikki

yliopiston opettajat tulevat antamaan hyvän todistuksen Raamatustani,

koska heidän todistustansa vaaditaan. Julius Bergh sitävastoin

tulee olemaan vastustajani. Hän oli Akianderille sitä uhannut viime

keväänä Kuopiossa. Vaikka ei hän vielä, niinkuin oli tunnustanut,

ole melkein mitään lukenut niistä arkeista, joita olen hänelle

lähettänyt, oli hän kuitenkin luvannut -- olla vastaan! Hän on siis

jo ennalta itsensä siihen vannonut. Hyvin tuo minua kummastuttaa.

-- -- En tahtoisi tulla tämän ystäväni kanssa riitoihin". Ja pari

vuotta myöhemmin kirjoittaa hän aikomastaan matkasta Kuopioon:

"Tämmöisenä eripuraisuuden aikana on paras kotipahnoillaan pysyä".

Vuotta myöhemmin olivat Ingmanin ja J. I. Berghin välit vielä

huonommat. Muutamassa kirjeessä kirjoittaa näet ensinmainittu: "Paljon

on minulla kadehtijoita, kun nyt astun uudelle sijalleni [Professori

G. Geitlinin virkaa eksegetiikassa viransijaisena hoitamaan.]

Helsingissä. Kumma tuo oli, ettei Julius B(ergh) yhdelläkään sanalla

virkannut minulle suomistansa Geitlinin sijaiseksi. Päinvastoin kun G.

-- -- ilmoitti aikomuksensa virkavapauden hakemisesta 'koska hän oli

onnellinen saada Ingman virkaansa toimittamaan', niin Julius, se vanha

kavala, kielsi Geitliniä tästä hankkeesta, sanoen 'yliopiston tulevan

vahinkoon, jos se kadottaa niin ansiollisen opettajan kuin Geitlin on,

(ja tähän minä ja moni muu komitean [Raamatunkäännöskomitea,

johon Berghkin kuului.] jäsenistä lisäsi: 'ja saapi niin huonon

sijaisen kuin Ingman on')." Vielä selvemmin näkyyn Ingmanin

vastenmielisyys Berghiin nähden muutamasta toisesta näinä aikoina

hänen kirjoittamastaan kirjeestä, jossa hän muunohessa lausuu: "Kaikki

kävi siinä komiteassa [Raamatunkäännöskomitea, johon Berghkin kuului.]

niink. saattoi käydä. Julius oli kiero ja kavala niinkuin ennenkin,

ja, mikä pahinta oli, näkyi hän olevan täynnä kateutta ja epäluuloja

minua kohtaan. Olkoon tämä kuitenkin hänen oma vastattavansa.

Ulkonaista rauhaa me koimme pitää keskenämme. Hän erkani minusta

täällä Vetelissä joksehenkin veljellisesti. Emme kuitenkaan tulleet

avonaisiin keskustelemuksiin pääasiasta. Minä kahdesti tahdoin häntä

siihen vetää, mutta hän kummallakin kerralla poikkesi kohta muihin

juttuihin. Kumma tuo oli, vaikka hän _takanapäin_ oli saattanut minua

vääräuskoiseksi soimata Prof. Hjeltin rouvalle."

Toistakin entistä ystäväänsä vastaan hyökkää Ingman eräässä

kirjeessä. Hän näet sanoo saaneensa kuulla, että O. V. Forsman olisi

moittinut hänen raamatunkäännöstään sekä uhannut kirjoittaa sitä

vastaan. "Nyt juuri kun minä olen hakemaisillani professori-virkaa

raamatun alkukielten tutkinnossa", kirjoittaa Ingman F. O.

Durchmanille -- "nyt hän, vanha ystäväni, ilmaantuisi minun

sortajakseni ja pilkkaajakseni koko yleisön edessä!! Vaan joskin

hän kunnianpyynnöstä nyt astuisi esiin heprealaista taitoaan

ilmoittamaan, ei tule hän suurta kunniaa siitä saamaan. Sen vakaan

tiedän, että Geitlin ja Akiander, jotka ovat todelliset ystäväni,

kohoisivat kohta häntä vastustamaan ja antaisivat Oskar paralle

melkoisesti loimeen. Aina olen Oskar Forsmanin ystävänäni pitänyt,

mutta hyvin tuo hänen uhkauksensa nyt minua kummastuttaa. Siltä

näyttää, kuin hänkin korotustani professorin istuimelle karsailla

silmillä katsoisi". Mielihyvällä puhuu Ingman sitävastoin näissä

F. O. Durchmanille kirjoittamissaan kirjeissä uusista tuttavistaan

Helsingissä. F. L. Schauman on miltei ainoa, johon hän ei ollut

tyytyväinen, hän kun jollekin oli sanonut: Ingman ei kelpaa

katederimieheksi. Erityisesti kiitollinen oli hän sitävastoin G.

Geitlinille ja Matth. Akianderille, varsinkin ensinmainitulle,

jonka professorinvirkaa hän oli määrätty hoitamaan. Geitlin tahtoi

häntä jälkeläisekseen ja oli sentähden hyvin tyytyväinen siihen

viransijaisuuteen, jonka hän, itse määrättynä tarkastamaan Ingmanin

raamatunsuomennosta, sai tälle hankituksi. Tämän johdosta kirjoittaa

viimemainittu F. O. Durchmanille: "Geitlin oli tästä hyvin iloissansa

ja sanoi: Ihmeelliset ovat Jumalan tiet. Itkulaiset (IV, 244)

aikoivat kerrassaan masentaa Veljen, mutta nyt ovat he auttaneet

veljen professoriksi, sillä he saivat aikaan tämän komitean, ja

sentähden piti taas minun saada virkavapautta, antaakseni sijaa

Veljelle".

Jo näistä otteista näkyy, ettei Ingmanin suhde herännäisyyteen.

kuuluviin entisiin ystäviin enää ollut sama, kuin menneinä aikoina.

Ja mitä hänen suhteeseensa heränneeseen kansaan tulee, vieraantui hän

siitä, oltuaan vuosina 1855-64 kappalaisena Vetelissä, jota virkaa

hän sitäpaitsi muiden tointensa tähden ei loppuvuosina hoitanut,

Helsinkiin-muuttonsa kautta yhä enemmän. Mutta jos kohta hän usein

sittenkin moittien puhui herännäisyydestä ja sen johtomiehistä,

kuultiin hänen toisinaan antavan paljon tunnustustakin näille

samoille henkilöille sekä lämpimin sanoin puhuvan siitä liikkeestä,

jonka keskuudessa hän oli herätyksensä saanut. Ja herännäisyyden

hengessä ovat esim. seuraavat hänen F. O. Durchmanille v. 1858

kirjoittamansa sanat lausutut: "Kyllä se autuudenasia päiväkaudet

pyörii mielessäni; mutta ei kuitenkaan tule uskon elämästä mitään.

Se sulasta armosta eläminen on vaikea kohta; siihen ei tahdo

lihani ja vereni minua päästää. Oi, jospa rakas Vapahtaja ei minua

kovakorvaista hylkäisi. Kaikilla tavoin hän minua vetää, ulkonaisilla

kovilla kurituksilla ja sisällisillä alinomaisilla nuhteilla. Joska

minä kerran pääsisin hänen armoherkkuinsa nautintoon".

Ingman kuoli syyskuun 5 p:nä 1877 raamattunsa ääreen. Hän oli vasta

päättänyt lyhyen rukouksen, pitääksensä raamatunselityksen hänen

kotiinsa kokoontuvalle tuttavapiirille, kun sydänhalvaus äkkiä teki

lopun hänen maallisesta elämästään. Varsinkin ylioppilaat (Ingman

oli m.m. monta vuotta Hämäläis-osakunnan inspehtorina), joille

hän osoitti miltei rajatonta auttavaisuutta, kaipasivat häntä

vilpittömästi. [A. V. Ingmanin kirjeet F. O. Durchmanille 2/12 62,

4/7 59, 10/4 61, 9/8 62, 17/6 62; Sukukirja; Kert. Lydia Hällfors,

rovastit H. Nybergh, Wilh. Malmivaara, Josef Österbladh y.m.]

Melkein yhtä vähän kuin Ingmanin loppuikä kuuluu herännäisyyden

historiaan, voipi siihen lukea K. K. von Essenin elämänvaiheita

jaon aikojen jälkeen. Olemme jo ennen tehneet selkoa tämän miehen

myöhemmästä suhteesta herännäisyyteen sekä huomauttaneet hänen

työstään professorina, joksi hänet nimitettiin v. 1866, hänen

toimittuaan kappalaisena Ylihärmässä v:een 1862 ja Ilmajoella v:een

1866. Täydellä syyllä uskottiin tälle harvinaisen lahjakkaalle

herännäisyyden entiselle edustajalle, niinkuin olemme nähneet,

paitsi professorinvirkaa monta luottamustointa. Miten suurta

tunnustusta hän nautti papiston puolelta, näkyy varsinkin siitä,

että hän v. 1878 oli ehdolla Porvoon piispanvirkaan ja olisi oman

kertomuksensa mukaan varmaan tullut siihen nimitetyksikin, jollei

hän olisi antanut viranomaisten tietää, ettei hän millään ehdolla

halunnut siihen päästä. Hän näet kertoo pelänneensä, että "hänestä

olisi tullut huono piispa", häntä kun muunohessa korkea ikäkin esti

perehtymästä piispan tehtäviin. Nämä vaikuttimet ovat helposti

ymmärrettävät ja von Essenin päätös ansaitsee täyden tunnustuksen.

Vaikeampaa on sitävastoin selittää seuraavaa kohtaa hänen siinä F. O.

Durchmanille kirjoittamassaan kirjeessä, jossa hän näistä asioista

puhuu: "Taloudellinen asemani ei ole niin tukala, kuin sinä näytät

olettavan, jos kohta 75 mk. [Kirjeen sisällyksestä päättäen, oli F.

O. Durchman pyytänyt von Esseniä luovuttamaan tämän summan johonkin

tarkoitukseen.] ei olekaan mikään pieni asia minun oloissani ja

etenkin satunnaisen tarpeen ahdistaessa voi olla hyvänäkin lisänä.

Iso piispanpalkka olisi sentähden voinut olla kylläkin houkutteleva;

mutta pyrkiä päästä piispaksi halvan voiton tähden ei olisi ollut

oikea vaikutin." Tiedetään, että von Essen jätti jälkeensä meidän

oloihin nähden harvinaisen suuren omaisuuden. Kuitenkin hän samassa

hengessä kultahäissäänkin v. 1891 pitämässään puheessa kosketteli

aineellista toimeentuloaan, kiittäen vaimoansa siitä, että heidän

"patansa ei ollut milloinkaan tyhjänä ollut". Tämä von Essenin puhe

tekee sitä oudomman vaikutuksen, kun hänen vanhan ystävänsä O. E.

A. Hjeltin hänelle tässä tilaisuudessa lausumat tervehdyssanat

viittasivat heidän yhteisiin muistoihinsa herännäisyyden ajoilta,

joihin muistoihin ei ensinmainittu vastauksessaan sanallakaan

koskenut. Mutta oli von Essenin suhde herännäisyyteen nyttemmin

mikä tahansa ja kuulukoot hänen työnsä ja elämänvaiheensa jaon

jälkeen miten vähän tahansa tämän liikkeen historiaan, niin jää

kuitenkin hänen taistelunsa tämän liikkeen rivissä varhempina aikoina

jälkimaailmalle todistamaan, että hän pystyi uhraamaan paljon

vakaumuksensa edestä. On tarpeetonta etsiä lisätodistuksia von

Essenin herännäisyyteen ja sen vaikuttavimpiin johtomiehiin nähden

tuomitsevaan kantaan. Niitä löytyy kyllä, mutta ne eivät sisällä

mitään uutta ja asiaa valaisevaa. Tahdomme sen sijaan kiinnittää

lukijan huomiota muutamaan toiseen hänen elämänsä iltana antamaansa

todistukseen, varsinkin koska se sisältää paljon jo herännäisyyden

koulussa opittua viisautta. Tarkoitamme muutamaa pientä von Essenin

v. 1890 julkaisemaa lehtistä otsakkeella _"Jesus yksinänsä"_. Sen

sisältö on seuraava:

"Kun pyhällä vuorella, jolla Jesus kirkastettiin, taivaallinen

loiste sekä Mooses ja Elias olivat kadonneet ja opetuslapset loivat

silmänsä ylös, eivät nähneet he ketään paitsi _Jesusta yksinään_.

-- Jos saan silmäni auki näkemään Jesusta hänen armahtavassa

rakkaudessaan, jos saan armoa kurjuudessani uskon silmillä katsoa

häneen: silloin tahdon kernaasti sulkea silmäni kaikelta muulta ja

kiinnittää katseeni _yksin Jesukseen_. -- Kun synti ahdistaa minua,

laki tuomitsee ja perkele syyttää, kun epäusko vaivaa sieluani,

tahtoen uskotella minulle, ettei pelastusta enää löydyn: auta

minua silloin, Herra, luomaan katseeni pois itsestäni, synnistäni

ja mahdottomuudestani ja katsomaan _yksin_ sinuun, _Jesukseni!_

-- Kun saan tuntea armosi läsnäoloa ja henkesi voimaa taistelussa

vihollisia vastaan sekä nauttia voiton iloa tahi jos saan toimittaa

jotakin sinun palveluksessasi: oi, älä salli sydämeni ylpeillä, vaan

estä minua näkemästä lahjojani ja opeta minua katsomaan sinuun,

_yksin_ sinuun, _Jesus!_ -- Kun vastoinkäymisen hetki joutuu ja

suru kohtaa sydäntäni, jos köyhyys ja puute tahi sairaus ja muu

hätä tapaavat minut ja tekevät elämäni raskaaksi: kääntyköön oikein

katseeni luottamuksella pois tämän ajan ahdingoista ja kohotkoon

Hänen puoleensa, joka on minulle avannut kunnian valtakunnan,

_yksin Jesuksen_ puoleen. -- Kun onni hymyilee minulle ja maailma

tavaroillaan tahtoo houkutella minua tänne rakentamaan majani: pidä

minut silloin, Herra, valveilla vaaraa vastaan, opeta minua pitämään

pienempää pienenä kaikki, mitä maailma tarjoo, ja alituisesti

kiinnittämään katsettani _yksin_ sinuun, _Jesukseni!_ -- Kun pakanat

ympärilläni meluavat ja pitävät neuvoa Herraa ja hänen voideltuaan

vastaan, särkien hänen ikeensä ja tallaten jalkojensa alle hänen

sanansa, taikka kun niiden keskuudesta, jotka tunnustavat hänen

nimeänsä, toinen huutaa: 'me olemme Jumalan kansa' ja toinen: 'ei,

me sitä olemme' -- silloin tahdon kääntää katseeni pois tästä

vilinästä ja kiinnittää sen ainoaan oikeaan auttajaan, _yksin_

Herraani _Jesukseen_. -- Ja kun vihdoin kuolema kauhuineen minua

lähestyy ja kaikki ympärilläni pimenee: anna silloin minulla vielä

löytyä valoa ja pidä silmäni auki näkemään sinua, lunastajaani ja

autuudenruhtinastani, _yksin_ sinua, _Jesus!_"

V. 1875 sai von Essen täysinpalvelleena eron professorinvirastaan,

vaan hoiti sitä vielä vuoden ajan, jonka jälkeen hän siirtyi asumaan

Hattulassa omistamallensa Herniäisten tilalle, missä hän lähes 80

vuoden vanhana kuoli heinäkuun 22 p:nä 1895. [Biografinen nimikirja;

Paimenmuisto; K. K. von Essenin kirje F. O. Durchmanille 79; rouva

Lydia Hällforsin minulle hankkimat jäljennökset O. E. A. Hjeltin ja

K. K. von Essenin viimemainitun kultahäissä pitämistä puheista; Lydia

Hällforsin kertomukset.]

-- 415 --

Melkein yhtä vanhana kuin von Essen päätti Alfred Kihlman

vaiherikkaan elämänsä. Hän kuoli näet vasta 1904, jolloin hän oli

79 vuoden ikäinen. Niinkuin jo olemme huomauttaneet, ei kuulu hänen

pitkä loppu-ikänsä herännäisyyden historiaan, sillä jyrkemmin

kuin kukaan muu pysyi hän, liikkeestä erottuaan, siitä erillään.

Ei löydy hänen myöhemmässä toiminnassaan, ei edes hänen työssään

uskonnon yliopettajana Helsingin normaalilyseossa, miten ansaittua

se tunnustus sitten onkin, jonka hän opettajana ja rehtorina

on saanut osakseen, mitään, joka muistuttaisi siitä, että hän

nuorempana monta vuotta oli kuulunut heränneisiin. Lukuunottamatta

niitä häikäilemättömiä tuomioita, joita hän on singoittanut

liikettä ja varsinkin N. K. Malmbergin muistoa vastaan, ei ole hän

herännäisyydestä juuri mitään todistusta antanut. Ilmeistä oli, ettei

hän vanhoilla päivillään tahtonut siitä paljoa puhua.

Saksan teologista kirjallisuutta tutki Kihlman vielä yhä laajenevien

afääritointensa lomassa ahkerasti. Jos hän näkyykin toisiin näistä

mieltyneen, ei kukaan kuitenkaan saanut häneltä sitä tunnustusta kuin

J. T. Beck. Saatuaan tiedon viimemainitun kuolemasta kirjoitti hän

von Essenille: "Vanha vuosi, joka toi mukanaan niin paljon surua,

toi myöskin tuon surullisen tiedon Tübingenin Beckin poismuutosta.

Siis on hänkin, kunnioitettavin mies, minkä maailmassa milloinkaan

olen oppinut tuntemaan, poissa. Hän oli vuosisadan mies, Jumalan

mies, profeetta meidän ajallemme. Asetan hänet kristillisen kirkon

etevimpien miesten, Augustinuksen, Lutherin, Spenerin rinnalle. Hän

oli sanoissaan ja elämässään Jesuksen uskollinen todistaja. Voi,

kuinka olen pahoillani, etten riistänyt itseäni irti kodin siteistä,

saadakseni vielä kerran kuulla hänen sanojaan, nähdä hänen katsettaan

ja tuntea hänen kätensä puristusta. Nyt on tuo myöhäistä! Kuitenkin

Jumala elää. Kun kaikki otetaan pois, jää toki hän, joka tahtoo

olla ijankaikkinen osamme ja joka ei anna meidän ainoastaan etsiä

itseään, vaan löytääkin mitä etsimme. Oi, miten sanomaton onni, kun

löytää Jumalan! Antakoon Jumala suuresta armostaan meille uusia

aseita niiden sijaan, jotka hän on kutsunut pois ikuiseen lepoon." --

Myöhemmin lienee Kihlman kuitenkin enemmän lukenut vuosisadan lopussa

huomiota herättäneiden uusimpien teoloogien teoksia, kuin Beckin.

Kihlmanin uskonnollista kantaa hänen vanhoilla päivillään kuvaa

ehkä parhaiten hänen puheensa siinä juhlassa, johon hänen

tuttavansa Helsingissä olivat hänet kutsuneet toukokuun 13 p:nä

1895, hänen täyttäessään 70 vuotta. Tässä pitkässä puheessa hän

muunohessa lausui: "Inhimillisen elämän ja varsinkin pitkän elämän

ei kai tule päättyä siten, että radan päässä seisova on pakotettu

selittämään, ettei hänen elämällään ole ollut tarkoitusta, että

se on ollut elämää, jolle attribuutti 'syntinen' on ainoa sopiva.

Sotiikohan nöyryyttä vastaan, joka aina on elämänviisauteen pyrkivän

tunnusmerkki, ja sotiiko erityisesti kristillistä nöyryyttä vastaan,

jos sellainen henkilö sanoisi: kun heitän silmäyksen taapäin

elämässäni, en suinkaan voi sanoa, että olen kaikin puolin täyttänyt

velvollisuuteni, mutta olen koettanut täyttää sitä. Jos joku ihminen

niin sanoisi, ei minulla olisi rohkeutta moittia häntä, koska

sellainen arvostelu minun mielestäni on luvallinen ja koska minä

menen vielä pitemmällekin: ihminen voi ja hänen pitää elää niin, että

hän elämänsä lopulla voi ilolla, vaikkapa ei hämmentymättömälläkään

ilolla, katsoa takaisin kuluneeseen elämäänsä. Ei totta tosiaan

ansaitsisi elää, jos se tulos, minkä ihminen näkee, on oleva vain

kielteinen. Muistuu mieleeni eräs mies, jonka kristillinen kirkko

yleisesti on tunnustanut yhdeksi sen etevimmistä edusmiehistä. Hän

elämänsä lopulla ei kirjoittanut: 'olen taistellut huonon taistelun',

vaan hän kirjoitti: 'olen taistellut hyvän taistelun, olen päättänyt

kulkuni, sen vuoksi on minulle säilytetty vanhurskauden kruunu, minkä

vanhurskas Jumala minulle antava on'. Ja hän oli kuitenkin nöyrä

mies. Hän tiesi olevansa jotakin, mutta hän sanoi kaikki, mitä hän

selvästi tiesi: Jumalan armosta olen minä mitä olen ja hänen armonsa

ei ole ollut turha minussa."

"Olen äskenmainitun kysymyksen vastattavakseni ottanut. Vastaukseni

siihen on: elämän tehtävä voidaan suorittaa, ja se on suoritettava.

Ainoastaan usko tähän mahdollisuuteen antaa rohkeutta työhön.

Kuka viitsisi tehdä työtä tehtävässä, jota ei käy suorittaminen.

Luin äskettäin muutamat sanat, joita sanottiin erään kiinalaisen

filosoofin lausumiksi. Hän jakaa ihmiset kolmeen luokkaan:

Ensimmäisen luokan ihmiset ovat sellaisia, jotka lyhyen ajan kuluessa

varmuuteen pääsevät. Ne ovat nerot, aristokraatit, paraat. Toisen

luokan ihmiset ovat sellaisia, jotka hekin pääsevät varmuuteen, mutta

siihen päästäksensä tarvitsevat pitkää ikää. Ja kolmanteen luokkaan

kuuluvat ne, jotka, eläkööt kuinka kauan hyvänsä, pysyvät tyhminä

eivätkä ole elämältä oppineet mitään muuta kuin sanoja, muotoja,

tyhjiä lauseita. Arvelenpa, että minä kenties saisin jonkun sijan

tuossa toisessa luokassa, koska Jumala on sallinut minun elää niin

kauan. Olen etsinyt varmuutta, mutta olen tarvinnut siihen 70 vuotta,

ja vielä on niin paljon opittavaa." [Sukukirja; kert. Lydia Hällfors;

Uusi Suometar, 22/5 1895.]

Merkkimies Pohjanmaan heränneitten pappien rivissä oli myöskin

A. O. Törnudd. Mitkään loistavat lahjat eivät kyllä ole hänelle

mainetta hankkineet, mutta sen sijaan hänen suora, vakava, totuutta

etsivä luonteensa. Jaon vuosina oli hän ylimääräisenä pappina

Keuruulla (1851-55) ja liittyi silloin, niinkuin olemme nähneet

(III, 411-15), F. H. Bergrothin kanssa Härmässä pidetyn kokouksen

lausuntoon, vetäytyen tämän jälkeen varsinaisen herännäisyysliikkeen

ulkopuolelle. Ahkeraan lukien J. T. Beckin teoksia, kehittyi hän

näiden aikojen jälkeen yhä enemmän ratkaisevasti "raamatullisen

suunnan" mieheksi. Toimittuaan vielä apupappina Toholammilla

(1856-59), Lapualla (1859-62) ja Ylistarossa (1862-63), pääsi

hän Vimpelin kappalaiseksi, pysyen tässä virassa 10 vuotta.

Etenkin viimemainittua aikaa muisteli hän kernaasti, kiittäen sitä

tunnollista työtä, jonka hänen edeltäjänsä K. Johansson kansan

johdattamiseksi Jumalan sanan kuuliaisuuteen siellä oli suorittanut.

Epäilemättä pystyi Törnudd, joka itsekin tahtoi tehdä vilpitöntä,

oman kunnian etsimisestä vapaata työtä, tuon tunnollisen ja

vaatimattoman sielunpaimenen toimia oikein arvostelemaan.

Näiden aikojen jälkeen tapaamme molemmat viimemainitut, suuresta

herännäisyysliikkeestä kyllä eronneet, mutta sen vakavassa,

parannukseen vaativassa hengessä edelleen toimivat sielunpaimenet

kylvämässä Jumalan sanan siementä kaukana Pohjanmaan viljavainioilta.

Jätettyään hyvästi rakkaalle Vimpelin seurakunnalleen, siirtyi

Johansson ensin Karjalohjalle, jonka kirkkoherrana hän vaikutti

vuoteen 1869, sekä viimemainittuna vuonna Lempäälään, missä hän kuoli

v. 1872. Törnuddin ulkonaisten elämänvaiheiden pääpiirteet hänen

muuttonsa jälkeen Vimpelistä ovat seuraavat. Vuosina 1873-1879

toimittuaan kaupunginsaarnaajana Tampereella ja oltuaan sen jälkeen

kirkkoherrana Virolahdella, palasi hän v. 1883 takaisin Pohjanmaalle,

missä hän sitten Lapuan kirkkoherrana toimi elämänsä loppuun asti

(1898).

Vaikka Törnudd v:sta 1852 kuuluikin uuteen suuntaan, säilytti hän,

niinkuin hän itsekin tunnusti, aina herännäisyydestä pohjakerroksen

uskonnollisessa tunnustuksessaan. Ja varsinkin Lapuan kirkkoherrana

ollessaan kohteli hän ystävällisyydellä tämän puolen heränneitä,

monessa suhteessa osoittaen ymmärtävänsä heitä. Liikkeen menneitä

vaiheita ja niissä esiintyneitä johtomiehiä ja muita henkilöitä

tahtoi hän arvostella tunnollisesti. Usein puhui hän heistä

suurellakin myötätuntoisuudella eikä milloinkaan asettunut tuolle

ylimielisesti mestaroivalle kannalle, jolta useat muut uuteen

suuntaan liittyneet entiset pietistat katselivat menneitä aikoja.

Millainen hänen käsityksensä 1840- ja 1850-luvun herännäisyydestä

oli, näkyy paraiten siitä puheesta, jonka hän piti v. 1897,

viettäessään muistojuhlaa sen johdosta, että hän silloin oli ollut 50

vuotta pappina. Tässä puheessa hän muunohessa lausui: "Ensimmäinen

palavuus oli suuri, ja sen voimasta voitiin alussa välttää ulkonaisia

kompastuksia. Mutta ajan kuluessa pääsivät ihmiselimen hitaus ja

luonto vaikuttamaan. Syystä valitettiin, että ensimmäinen rakkaus

oli annettu ylön. Ihmisheikkous tuli näkyviin. Kiusauksissa

jouduttiin helmasyntien saaliiksi. Eivät kaikki ulkonaisiin

synteihin langenneet; mutta henki huokaili sen lain orjuudessa, joka

jäsenissä on. -- -- -- Sisällinen elämän yhteys puuttui. Kun tuo

puute rupesi painamaan useita hengelliseen kylmyyteen, väsymykseen,

ylitsekäymisiin, jopa lankeemuksiinkin, tuli monelle tunto siitä yhä

elävämmäksi, ja niin alettiin huomata, ettei joukko pysy koossa,

ellei muutosta tapahdu. Ja niin kävikin. Toiset jäivät entiselleen,

toiset jättivät vanhan kantansa. Jako sattui kipeästi kummallekin

puolen. Se vaikutti erkaneviin orpouden tunnetta, mutta tämä oli

terveellinen kokemus. Jääviin taas tuntui kipeälle, että suuri joukko

kävi pieneksi." Tämän jälkeen painosti Törnudd puheessaan Beckin opin

hänen vakaumuksensa mukaan erinomaisen tärkeää merkitystä liikkeestä

eronneille sielunpaimenille ja heidän vastaiselle toiminnalleen sekä

heihin luottaviin sanankuulijoihin, mutta hän antaa tunnustusta

vanhaan herännäisyyteen jääneillekin, muunohessa lausuen: "Oli niiden

joukossa niitäkin, joita sisällinen omantunnon pakko ajoi todella

Jumalaa etsimään, joita ainoastaan elävä Jesus tyydytti."

Törnuddin perusteellisuus ja hänen laajaperäiset ja kypsyneet

kokemuksensa monissa kirkollisissa ja yhteiskunnallisissa

kysymyksissä valmistivat hänelle huomattavan sijan komiteoissa,

kirkolliskokouksissa y.m. Virkaveljiensä luottamusta sai hän siinäkin

kokea, että hänet asetettiin kolmannelle sijalle Kuopion hiippakunnan

v. 1896 toimitetussa piispanvaalissa. [Teologisk Tidskrift 1890

N:o 1, siv. 45-51 ja 1898 N:o 7, siv. 409-413; kert. Lapuan ja

Ylistaron heränneet; Paimenmuisto.]

Paitsi tässä silmäyksessä Pohjanmaan herännäisyyden valta-ajan

sielunpaimeniin mainittuja pappeja eli vielä kauan jaon aikojen

jälkeen monta muutakin. Härmän pöytäkirjan allekirjoittajista tapaamme

vielä 1870-luvulla V. Ingmanin (k. 1875) Teuvan kirkkoherrana sekä E.

V. Snellmanin, joka, oltuaan Kortesjärven kappalaisena (1854-64) ja

pappina Ylivieskassa (1864-74), kuoli Haapaveden kirkkoherrana v.

1884. Sitävastoin poistuivat näyttämöltä Härmän pöytäkirjan

allekirjoittajista jo 1850-luvulla N. R. Lagus ja S. U. Gallenius.

Edellinen kuoli kappalaisena Kuortaneella v. 1854, jälkimmäinen

Sulvassa v. 1857. -- Vetelistä siirtyi B. H. R. Aspelin (III, 51)

kappalaiseksi Ylistaroon ja sieltä v. 1862 kirkkoherraksi Maalahdelle,

missä hän kuoli v. 1869. -- J. E. Wegelius siirrettiin Maalahdelta

(III, 51) Bergöhön, mistä hän pääsi kappalaiseksi Maksamaahan (1853).

Toimittuaan täällä 17 vuotta, nimitettiin hänet ensin Ähtävän sekä v.

1874 Munsalan kirkkoherraksi, missä viimemainitussa seurakunnassa hän

kuoli v. 1877. -- Vanhoiksi elivät: A. J. Gummerus, joka, oltuaan

kappalaisena Kannuksessa 1846-61, viimemainittuna vuonna siirtyi pois

Pohjanmaalta, ensin kirkkoherraksi Karkkuun ja sieltä Sääminkiin,

missä hän 84 vuoden vanhana kuoli 1891, sekä A. A. Favorin, joka,

oltuaan pappina 12 eri seurakunnassa, m.m. Kuusamossa (1859-60) ja

Inarissa (1861-64), vihdoin (1868) pääsi Ruokolahden kappalaiseksi,

jossa virassa hän oli 30 vuotta. Viimemainitussa seurakunnassa hän 80

vuoden vanhana kuoli (1898).

Toukokuun 21 p:nä 1875 päätti päivänsä Alavuuden kirkkoherra K. F.

Stenbäck. Hän oli noita mieheviä "vanhan kansan" miehiä, jotka eivät

pelänneet lausua vakaumustaan ylhäisille eikä alhaisille. Lauri ja J.

M. Stenbäckin kera muodostaa hän veljesryhmän, josta herännäisyys ei

syyttä ole ylpeä. [Paimenmuisto; Sukukirja; Hornborg, Matrikel.]

Niinkuin olemme nähneet, siirtyivät Pohjanmaan heränneet papit

verraten harvoin muihin osiin maata. Poikkeuksena oli noiden

harvojen kera myöskin J. V. Nybergh (III, 51). Hänet tapaamme

kaupunginsaarnaajana Tampereella vuosina 1867-72 sekä kirkkoherrana

Pälkäneellä 1872-77. Mutta ei hän näillä mailla viihtynyt. Hän

oli pohjalainen ja kaipasi kovin Pohjanmaata ja sen kansaa. Sinne

hän viimemainittuna vuonna pääsikin, saatuaan melkein yksimielisen

kutsumuksen Vähänkyrön kirkkoherranvirkaan. Pitkä ei hänen aikansa

täällä kuitenkaan ollut. Jo muutaman vuoden perästä murtui hänen

niihin asti hyvä terveytensä. Mutta vielä sairaanakin koetti hän

tunnollisesti, niinkuin ennenkin, ja rukoillen apua Herralta, hoitaa

virkaansa, kunnes hän kesällä 1883 joutui vuoteen omaksi. Siinä hän,

taistellen epäuskon kiusauksia vastaan, valitti: "Parannusta olen

muille koettanut saarnata ja itse sitä tarvitsisin enemmän kuin

kukaan muu." Yksin Herran armoon turvaten päätti tuo paljon kokenut

ja mikäli ihmiset voivat nähdä kauas pyhityksen tiellä ehtinyt

sielunpaimen päivänsä marraskuun 7 p:nä 1883. [Paimenmuisto; kert.

Liina Nybergh, Karin Nybergh y.m.]

Nybergh oli kyllä tavallaan liittynyt "raamatulliseen suuntaan",

mutta pietista hän saarnoissaan sekä katsantotavaltaan oli loppuun

asti. Beckiä hän kernaasti luki, mutta vielä ahkerammin heränneitten

vanhoja hartauskirjoja. Herännäisyyden muistoista puhuttiin hänen

kodissaan usein ja körttipukuisia palvelijoita siellä nähtiin.

Olemme tässä luvussa maininneet monta kymmentä Pohjanmaan

herännäisyyden edustajaa liikkeen valta-ajoilta. Moni heidän

joukkoonsa kuuluva oli jo aikaisemmin siirtynyt pois näyttämöltä

ja monta löytyi, jotka vielä tässä mainittujen kera seisoivat

rintamassa, vaikka he olivat vähemmin tunnettuja. Suuri oli heidän

lukunsa ja suuri se työ, jonka he suorittivat. Paljon siitä työstä

näkyi, paljon heidän kylvöstään iti ihmisten silmiltä salattuna. Kun

Pohjolan joet keväällä vapautuvat talven kahleista, ken laskee kaikki

ne purot ja syrjäjoet, jotka niiden vettä ovat nostamassa, niin että

jäitten lähtö voi tapahtua? Monelta eri taholta tulivat myöskin ne

hengen voimat, jotka loivat herännäisyyden kevään Pohjanmaan aavoilla

tasangoilla. Ken voi ne kaikki luetella?