Pohjois-Suomen ja Kainuunmaan herännäisyyden vaiheita XIX vuosisadan
jälkimmäisellä puoliskolla.
Olemme nähneet, että Pohjanmaan suuri herätysliike, Kainuunmaata
lukuunottamatta, ei semmoisena voittanut alaa Pohjois-Suomen
kylmillä perukoilla. Miltei kaikissa sikäläisen rantamaan pitäjissä,
vieläpä Lapinmaan seurakunnissakin löytyi kyllä heränneitä, mutta
Kalajoen-varren herännäisyyden ja siihen kuuluvien lähiseutujen
pohjoispuolella ei liike missään saanut yleisempää kannatusta kansan
puolelta, vaikka näilläkin seuduin monen heränneen papin ääni kaikui.
Seuraava silmäys Pohjois-Suomen oloihin XIX vuosisadan jälkimmäisellä
puoliskolla on näyttävä, millaiseksi sikäläinen herännäisyys mainitun
ajan kuluessa muodostui.
Jo mikäli kysymys koskee Pohjois-Suomen muissa suhteissa
huomattavimpaa paikkaa, Oulun kaupunkia, missä, vielä vanhemmista
muistoista puhumattakaan, XIX vuosisadan herännäisyyden alku-aikoina
F. G. Hedberg oli vaikuttanut ja Paavo Ruotsalainenkin matkoillaan
käynyt, näkyy selvästi, miten vähän suosittu tämä liike tässä
osassa maata on ollut. On kyllä myönnettävä, ettei kaupungissa
eikä sen läheisyydessäkään herännäisyyden valta-aikoina, jolloin
herätyksen tuulet voimallisimmin vaikuttivat yli Suomen, Hedbergin
lyhyttä ja hänen sorrettuun asemaansa (II, 310-320) nähden hyvinkin
rajoitettua toimintaa lukuunottamatta, ainoakaan vaikutusvaltaisempi
henkilö esiintynyt kokoamaan heränneitten pientä laumaa, mutta
tämän uhallakin täyttyy oudoksua, miten vähän jalansijaa liike
silloin kaupungissa sai. Vielä vähemmin oli jaon aika omiaan sitä
kartuttamaan. Ei saanut L. H. Laurinkaan, joka, niinkuin tiedämme
(IV, 33), 1850-luvun keskivaiheilla oli kappalaisena Oulussa,
herännäisyyttä elpymään, ja vielä oudommalta tuntuu, ettei V. L.
Helanderinkaan aikana, joka v:sta 1859 oli konrehtorina ja vuosina
1865-69 uskonnon lehtorina Oulun koulussa, mitään huomattavampaa
liikettä syntynyt. Hän toimi kyllä jyrkästi pietistisessä hengessä,
ja tätä leimaa kantoi hänen kotinsakin, johon kaupungin heränneet
usein kokoontuivat hartausseuroja pitämään, mutta pienenä niiden
luku hänenkin aikanaan pysyi. Hedelmätöntä ei kuitenkaan Helanderin
vaikutus Oulussa tuon pienen joukon ulkopuolellakaan ollut, hän
kun monen maailmanihmisenkin sydämessä herätti ainakin aavistuksen
todellisen kristillisyyden luonteesta ja vaatimuksista. Sitäpaitsi
ylläpiti hän koulussa, jonka rehtorinakin hän muutamia vuosia
oli, vakavaa järjestystä, ja moni hänen oppilaistaan sai hänen
uskontotunneiltaan unohtumattomia opetuksia ja herättävän kalliita
neuvoja. [Paimenmuisto; Hornborg, Matrikel; kert. kolleega G. A
Saxbäck, rehtori G. Marelius, konsuli Fr. Borg, neiti Mimmi Bergh
y.m.] -- Helanderin poismuutettua Oulusta, väheni sikäläinen
liike vähenemistään. Sen keskuudessa vakaantui vakaantumistaan
yhä suvaitsemattomampi vanhoillisuus, joka ei tahtonut kuulla
puhuttavankaan mistään uusista kirjoista eikä siitä uudestaan
elpyvästä herännäisyydestä, joka Kalajoen-varrelta y.m. pyrki
ulotuttamaan vaikutustaan tännekin. Nuo Oulun "vanhat heränneet"
pitivät 1880- ja 1890-luvulla sunnuntaisin hartauskokouksia kaupungin
omistamassa lasten työkodin talossa, mutta kun noita muitakin
heränneitä alkoi sinne pyrkiä, lakkasivat nämäkin kokoukset. Aivan
pienenä tuo toinen, Kalajoen herännäisyyteen liittynyt joukkokin
vielä vuosisadan lopussakin pysyi.
Syksyllä 1861 muutti Savon herännäisyyden tunnettu johtomies J.
L Bergh Liminkaan, jonka seurakunnan kirkkoherraksi hän s.v. oli
nimitetty. Oudon kylmältä Savon oloihin verrattuna tuntui hänestä
täällä kaikki. Kansan jäykkä luonne, heränneitten pieni luku, huono
kirkkoveisu y.m. tekivät häneen alusta alkaen masentavan vaikutuksen.
Mutta tunnetulla tarmollaan ryhtyi Bergh työhön, koettaen niin
yhdessä kuin toisessa suhteessa parantaa Limingan ja siihen kuuluvien
kappeliseurakuntien -- Lumijoen, Tyrnävän, Temmeksen ja Kempeleen
-- kirkollisia oloja. Järjestyksen miehenä ryhtyi hän taistelemaan
piintyneitä epäkohtia vastaan, kiinnittäen huomionsa muunmuassa
kansan uskonnollisen tiedon korottamiseen, järjestäen ennen löytyvien
lisäksi uusia kiertokouluja kaikkiin kirkkoherrakuntansa seurakuntiin
ja hoitaen sekä valvoen erikoisella huolella ja taidolla rippikoulua.
Jo Berghin tänne muuttaessa levisi seudun toistupalaisuuteen yhä
yleisemmin eksyneiden heränneitten piireissä se huhu, että hän oli
"laajalla" eikä kiinni siinä "pikkukohdassa", josta nämä Jonas
Laguksen neuvoja yksipuolisesti matkien niin usein puhuivat.
Berghin monenkaltaiset toimet seurakunnan olojen parantamiseksi ja
etenkin se entisyydestä poikkeava ulkoleima, jota hänen pitämänsä
hartauskokoukset nyttemmin kantoivat, eivät olleet omiaan Limingan
vanhoillisten heränneitten vikoilemishalua asettamaan. Mitä erittäin
hartauskokouksiin tulee, joita hän uskollisesti piti pappilansa
tuvassa, on nim. huomattava, että hän niissä melkein aina luki jonkun
raamatunpaikan, jonka johdosta hän sitten puhui, eikä käyttänyt
postillaa tahi muuta hartauskirjaa, niinkuin täälläkin heränneitten
seuroissa niihin asti oli ollut tavallista. Eriseuraisuuden
välttämiseksi alkoi Bergh sitäpaitsi Siionin virsien asemasta
johtamissaan hartaustilaisuuksissa yhä enemmän käyttää virsikirjaa.
Miten hartaita nämä usein polvirukouksella päättyvät kokoukset
olivatkin ja miten paljon niihin ainakin ajoittain väkeä saapui,
eivät tyydyttäneet ne oikein heränneitä eivätkä synnyttäneet mitään
varsinaista herännäisyysliikettä seurakunnassa. Ja kuitenkin oli
Bergh yhä edelleen ja "loppuun asti pietista", niinkuin muutama hänen
kirkkoherrakunnassaan siihen aikaan palveleva pappi on todistanut,
ja hänen pappilansa kantoi vakavaa, erinomaisen vierasvaraisen ja
Jumalan sanan viljelylle aina alttiin herännäiskodin leimaa. Kuinka
hartaasti tuo Savon eloisampiin oloihin tottunut, menneiden aikojen
muistojen vielä nytkin lämmittämä Siionin muurien vartija olisi
toivonut herätyksen tulen syttyvän näillä kylmillä mailla, osoittavat
seuraavat hänen, laestadiolaisuuden voittaessa alaa Pohjois-Suomessa,
kerran lausumansa sanat: "Paljon kernaammin näkisin senkin tulevan;
tämä hiljaisuus ja hengellinen välinpitämättömyys surmaavat."
Muutamassa v. 1871 kirjoittamassaan kirjeessä kuvaa Bergh asemaansa
Limingassa seuraavin sanoin: "Me nukumme ja kuorsaamme täällä
perinpohjin ja olemme kuolla hengellisesti ja ruumiillisesti;
ja kuitenkin elähyttää Herra uskollisuudessaan meitä joskus
uudelleen, niin että uskallamme toivoa hänen armahtavaa armoansa
ja rakkauttansa. Seurakuntani taasen ovat kovia kuin kivet, ja
kaikki työni näyttää menevän aivan hukkaan ja toimeni kerrassaan
onnistumattomalta. Eikö liene syy työmiehessä itsessä. Ulkonaisia
voittoja olen kyllä saavuttanut useampiakin, mutta mitäpä niistä."
Arvosteltaessa Limingan uskonnollisten olojen kehitystä Berghin
aikana, on varsinkin seuraava seikka otettava huomioon. V. 1868 tuli
E. A. Wichmann (IV, 237) seurakunnan kappalaiseksi. Niinkuin olemme
nähneet, oli hän täydellä vakaumuksella ja sydämensä vaatimuksesta
liittynyt pietismiin, täydellisesti omistaen Keski-Pohjanmaan
heränneiden pappien keskuudessa vallitsevan katsantotavan, johon
muunohessa kuului mitä jyrkin vanhoillisuus liikkeen traditsiooneihin
nähden. Sitäpaitsi oli Wichmann luonteeltaan arka ja loukkaantui
helposti, jos häntä oikaistiin. Näin kävi esim., jos Bergh, joka
saarnan muotoonkin ja johdonmukaiseen ajatusjuoksuun nähden oli hyvin
tarkka, joskus hänelle huomautti näitä asioita. Sanalla sanoen:
jaon henki, joka siihen aikaan niin monissa paikoin vieroitti
heränneet papit toisistaan, pääsi täälläkin vaikuttamaan. Riitaa
koetti varsinkin Bergh ystävällisyydellään estää, eikä Wichmannkaan
antanut aihetta varsinaisen eripuraisuuden syntymiseen, mutta he
eivät ymmärtäneet toisiaan, ja välit pysyivät, jolleivät kylminä,
niin ainakin verraten vieraina. Asiaa ei suinkaan sekään parantanut,
että Wichmann alkoi pappilassaan pitää eri hartausseuroja pietistain
vanhaan tapaan. Berghiä vikoillen kokoontuivat niihin yhä yleisemmin
"vanhat heränneet" samaan aikaan, kuin tämä piti raamatunselityksiä
ison pappilan tuvassa. Tätä koetusta ei herännäisyys Limingan karulla
maalla kestänyt. Liike ei päässyt nousemaan eikä, vaikka siinä
silloin tällöin huomattaviakin elonmerkkejä alkoi näkyä, kokoontumaan
eikä ryhmittymään. Pirstaleita vain jäi tuleville sukupolville
todistamaan, että täälläkin elävää Jumalan sanaa oli kuultu.
Ennen olemme kertoneet Berghin toimista valtiollisen ja
yleiskirkollisen elämän sekä kirjallisuuden alalla. Viimemainittuihin
kuuluu vielä hänen työnsä raamatunkäännöskomitean jäsenenä, joka
toimi hänelle uskottiin jo v. 1861. Juhlahetkiä olivat hänelle ne
hetket, joina hän, muista töistä vapaana, sai kääntää psalttaria
suomeksi. Matkustajat, jotka talvella kulkivat Limingan pappilan
ohi, huomasivat monesti myöhään yöllä valoa kartanonpuolisesta
nurkkahuoneesta. Siellä valvoi Bergh heprealaisen raamattunsa ääressä.
Paljon oli Bergh menneinä aikoina saanut kokea maailman vihaa ja
paljon sai hän tätä vielä Liminkaankin muutettuaan kokea. Tuo ei
ollut kummallista, kun muistamme, miten peittelemättä hän usein
totuutta puolustaessaan ajatuksensa julki lausui. Luontaisen
lempeytensä uhalla, joka vaati häntä heränneitten tavoin kohtelemaan
varsinkin kaikkia kärsiviä erinomaisen hellästi, oli hän jäykkä ja
taipumaton, kun tiesi olevansa oikeassa. Moni loukkaantui hänen
toisinaan karkeaan esiintymiseensä. Emme erehtyne väittäessämme,
ettei Berghiä Pohjanmaalla yleensä ymmärretty, vaan että
samanmielisetkin usein arvostelivat häntä väärin. Ja myönnettävä
on niinikään, ettei hänkään pohjalaisia oikein käsittänyt. Hän
oli kasvanut ja kehittynyt aivan toisenkaltaisissa oloissa ja
toisenkaltaisten ihmisten seurassa, ja sitäpaitsi häneltä puuttui
tarkka psykoolooginen silmä.
Paavo Ruotsalaisen muisto ja herännäisyyden valta-ajan menneet
vaiheet olivat lähtemättömästi painuneet Berghin mieleen. Sentähden
vieraantui hän niistä entisistä ystävistään, jotka olivat eronneet
liikkeestä ja vikoillen puhuivat siitä. Kernaasti kertoi hän
Savon herännäisyyttä koskevista kokemuksistaan, usein puhuen
siitäkin, miten aiheettomasti monesti oli varsinaisen pietismin
puolelta hyökätty muun herännäisyyden miehiä vastaan. Kaukana
entisiltä taistelutantereilta, missä eivät vanhat riidat niin
likeltä johtuneet mieleen, saattoi hän täällä Limingassa entistä
puolueettomammin arvostella menneiden, aikojen erimielisyyttä ja
siitä johtuvaa katkeruutta. "Hedberg on paljon parempi kuin hänen
maineensa meikäläisten keskuudessa", kuultiin hänen lausuvan, ja
virkaveljilleen kertoen Renqvistin suuresta työstä, huomautti hän
usein: "En ymmärrä, minkä tähden häntä niin kovin polvirukouksien
pitämisestä moitittiin, varsinkin kun jokainen meistä usein oli ollut
mukana, kun Paavo Ruotsalainen piti samanlaisia rukouksia."
Vanhoilla päivillään mieltyi Bergh yhä enemmän J. T. Beckiin,
vaikka hän ensi-aikoina oli epäillyt hänen sovinto-oppiaan, hänen
käsitystään seurakunnasta y.m. Nyttemmin luuli hän kuuluisan
saksalaisen teoloogin kirjoista, joita hän ahkeraan luki,
löytävänsä pääpiirteissään Paavo Ruotsalaisen oppia. Mutta ei hän
silti läheskään yhtä ehdottomasti, kuin moni uuden suunnan mies,
antautunut hänen oppilaakseen. Emme erehtyne väittäessämme, että
Berghin loppuun asti muuttumaton rakkaus herännäisyyteen oli tuota
estämässä. Todistuksena tästä rakkaudesta on esim. hänen ennen
(IV, 314) mainitsemamme kirjeensä J. Warénin suhteesta Suonenjoen
heränneisiin, jossa hän muunohessa myöskin kirjoittaa: "Vanhan
ystävämme Paavo Markkasen (Suonenjoelta), joka taistellen tuli tänne
kuollaksensa, hautasimme täällä tammik. 24 p:nä. Pidin ruumissaarnan,
ensimmäisen jonka täällä olen pitänyt. Kaikki Limingan heränneet
olivat hautajaisissa meillä sekä vainajan leski Hedvig, joka on
kotoisin Rantasalmelta, ja tämän seuralainen matkalla Suonenjoelta
Aapeli Rossi. Meillä oli paljon kehoitusta sekä Paavon kuolemasta
että hänen hautajaisistaan". Mutta Kalajoen-varren ja Suupohjan
herännäisyydelle, joka Berghin Limingassa ollessa yhä huomattavammin
alkoi elpyä uuteen eloon, pysyi hän vieraana. Hän ei tuntenut sitä
eikä ymmärtänyt sen tulevaisuuteen tähtäävää voimaa. Pohjanmaan
heränneistä papeista lienee V. L. Helander ollut hänelle läheisin.
Savoa, Savon herännyttä kansaa ja heränneitä pappeja hän aina
kaivaten muisteli. Pohjanmaa ei hänestä läheskään voinut korvata,
mitä hän heistä erotessaan oli menettänyt. Bergh oli ilmeisesti
savolainen luonne. "Selvästi näkyivät hänen esiintymisessään tämän
luonteen kauniit, kristinuskon pyhittämät piirteet, eikä ollut hän
toiselta puolen vapaa sen heikkouksistakaan", on muutama hänen
likeisistä tuttavistaan hänestä lausunut.
Olemme sanoneet, että Bergh vanhoilla päivillään sai osakseen paljon
tunnustusta. Tähän kuuluu paitsi hänen valitsemisensa julkisiin
toimiin sekin, että hän v. 1864 sai jumaluusopin-tohtorin arvon.
Mutta muutakin täytyi hänen kokea. Paitsi samanhenkisten vikoilemisia
tuli hänen osakseen maailman pilkkaa ja häväistystäkin. Niinpä häntä
esim. sanomalehdissä pilkaten syytettiin karuudesta, muunohessa
sillä perustuksella että hän oli nuhdellut muutamia petollisia papin
saatavien maksajia vilpillisyydestä. Tuolle moitteelle kallisti
moni hänen ystävänsäkin korvansa. Ei mikään syytös ole perättömämpi
kuin tämä. Kaikki, jotka häntä likemmin tunsivat, todistavat sen
yksimielisesti. Velkansa sai hän kyllä Limingassa maksetuksi, mutta
suurin osa ylijääneistä rahoista oli hänen kuollessaan säästössä
yli-ikäisinä velkakirjoina, joita hän ilmeisesti ei ollut aikonutkaan
periä.
Berghin saarnat ja raamatunselitykset Limingassa painuivat
syvään hänen sanankuulijoittensa mieleen, ja niitä muisteltiin
kiitollisuudella vielä kauan hänen kuolemansa jälkeen. Se vakava
leima, minkä jumalanpalvelus kirkossa hänen esiintymisestään sai,
vaikutti maailmanlapsiinkin. Varsinkin tekivät hänen rippisaarnansa
ja p. ehtoollisen jakaminen syvän vaikutuksen. Bergh tuntui tätä
toimitusta tehdessään aina olevan hengessä mukana, ja joskus
tapahtui -- niinkuin hän itse on kertonut -- että toimitus niihin
määrin tempasi hänet mukaansa, että hän, muille sitä näyttämättä,
itselleenkin jakoi siunattua leipää ja viiniä. -- Kernaasti viihtyi
Bergh nuorten seurassa ja kohteli heitä hyvin ystävällisesti.
Tavallisesti johti hän keskustelunsa hengellisiin asioihin. Usein
nähtiin Limingan pappilassa Berghin aikana vieraita. Miltei joka
kerta viljeltiin silloin Jumalan sanaa. Millä tavoin hän käsitti
suhteensa maailmanihmisiin, näkyy seuraavasta hänen vastauksestaan
muutamalle heränneelle, joka häneltä valittaen kysyi, mitä hän tekisi
estääksensä suruttomia tuttavia käymästä luonaan. "Lue heille Jumalan
sanaa", vastasi Bergh, "jos he sittenkin tulevat, niin ota heidät
ilolla vastaan".
Vaikea on sanoa, missä määrässä siinä Berghin ystävien (W.
Österbladhin, V. L. Helanderin y.m.) syytöksessä kenties oli perää,
että hän monien koulujensa ja muiden kirkollis-siveellisen elämän
ulkonaista parantamista tarkoittavien, paljon aikaa kysyvien
toimenpiteiden tähden ehkä laiminlöi vasituista sielunhoitoa
seurakunnassaan. Se vain on ilmeistä, että hän, jota lähemmäs
elämänsä ilta joutui, yhä hartaammin ikävöi "Karitsan häihin".
Varsinkin vaimonsa kuusi viikkoa ennen hänen omaa kuolemaansa
tapahtuneen poismuuton jälkeen eli hän melkein yksinomaan näissä
ajatuksissa. Kauan ei hänen tarvinnut sairastaa. Muutamia päiviä
kestänyt keuhkotulehdus murti hänen voimansa. Kehoittava oli hänen
viimeinen tautivuoteensa omaisille ja tuttaville. Siinä nähtiin
kilvoittelevan uskon voittoisaa taistelua. Koviakin kiusauksia täytyi
hänen kokea. Niiden helteessä hän esim. kerran tuskastuneena lausui:
"Miten minun käynee, kun en ole eläväksi tehty hengessä?" Mutta
vapautumisensa hetken lähestyessä hän riemuiten lausui: "Minulla
on ollut paljon vaivoja, mutta nyt -- kiitos, kunnia, halleluja."
Helmikuun 27 p:nä 1878 kutsui Herra lepoonsa tämän paljon kokeneen ja
paljon vaikuttaneen Siionin muurien vartijan. [Korsblomman 1897; V.
Lindstedt, puhe pappeinkokouksessa syyskuun 15 p:nä 1880; Kert. Otto
Hjelt, V. L. Helander, Josef ja Maria Österbladh, Mimmi Bergh y.m.;
Sukukirja; J. I. Berghin kirje B. G. Bergrothille 27/6 71.]
V. 1881 kuoli Limingassa myöskin Bergh-veljesten Savon ajoilta
kielilläpuhumisestaan tunnettu sisar Maria Elisabeth Bergh, joka v.
1862 Savosta oli sinne muuttanut. Juustilan tilalla lähellä pappilaa
piti hän monta vuotta pientenlastenkoulua. [Sukukirja.]
J. I. Berghin toiminta Limingassa johtaa mieleen erään
toisenkin naishenkilön. Tarkoitamme johdonmukaisesta
herännäisyysmielisyydestään tunnettua _Emma Maria Wichmannia_,
joka vielä vuosisadan lopussa voimallisesti todisti kilvoittelevan
uskon ahdingoista ja taisteluista sekä Herran armon suuruudesta
kaikille, jotka joutuivat tekemisiin hänen kanssaan. Ruumiillinen
sairaloisuus sekä luontainen taipumus suruvoittoisuuteen ja
epäluuloisuuteen lisäsi näiden taistelujen hellettä, mutta todellinen
herätys, syvällinen perehtyminen ristin tien salaisuuksiin ja
kuuliaisuus Herran äänelle estivät häntä epäuskoon sortumasta.
Jonkun aikaa työskenneltyään Helsingin diakonissalaitoksessa, jonka
ensimmäinen diakonissa hän oli, vastaanotti hän johtajatoimen
Limingan lastenkodissa, joka J. I. Berghin toimesta joku aika
varemmin oli perustettu. Tässä toimessa oli hän vuosina 1871-1894,
painaen persoonallisesti ominaisen sieluelämänsä leiman huomattavan
selväpiirteisenä näkymään kasvatettavissaan, joita hän harvinaisella
uhrautuvaisuudella hoiti. Vapaana Oulun puolella löytyvän
toistupalaisuuden epäilyksistä, seurasi hän ilolla Suupohjan ja
Kalajoen-varren herännäisyyden elpymistä ja seurusteli kernaasti
siihen liittyneiden henkilöiden kanssa.
Emma Wichmann oli E. A. Wichmannin sisar. Hän kuoli kotikaupungissaan
Raahessa v. 1900. [Sukukirja.]
Berghin aikaan Limingan kirkkoherrakunnassa eläneistä tunnetuimmista
heränneistä on mainittava myöskin J. G. Lagus, (IV, 33), joka vuosina
1858-1870 oli kappalaisena Lumijoella, missä hän viimemainittuna
vuonna kuoli. Hyvin vähän huomiota hän täällä ollessaan kuitenkin
enää herätti ja vähän näkyvää hedelmää hänen työnsä täällä tuotti.
Elinvoimallisemmalta kuin Limingan kirkkoherrakunnan muissa
seurakunnissa näytti herännäisyyden kylvö Kempeleessä, missä Reinhold
Helanderin ajoilta asti löytyi arkoja omiatuntoja. Vuosisadan lopussa
alkoi siellä kalajokelaisten heränneitten katsantotapa voittaa
alaa ja tämän henkisiä seuroja alettiin pitää. Temmeksellä, missä
vuosisadan keskivaiheilla (1847-53) oli vaikuttanut erinomaisen
voimallisena herätyssaarnaajana tunnettu Herman Malmberg (I, 283)
sekä 1870-1889 herännäismielinen, kansan parasta harrastava _Nils
Holmström_, tunnetun A. N. Holmströmin poika, sekä Tyrnävällä,
missä vielä vuosisadan lopussa niinikään löytyi vähän heränneitä,
säilyi miltei ainoana herännäisyyden ilmauksena "vanhojen
heränneitten" katsantotapa. [Paimenmuisto; Kaleva 1912, "Temmeksen
kotiseutunumero".]
Huomattavasti vilkkaampaa oli liike Raahen puolella. _Vihannissa_
vaikutti entisellä tarmollaan Reinhold Helander, joka oli
kappalaisena seurakunnassa 1861-1868, ja Raahen kaupungissa sekä
Salon emäseurakunnassa iti vielä nousevankin sukupolven sydämissä
hänen isänsä A. Helanderin siellä rakkaudella toimittama kylvö.
Muutamista veljensä O. H. Helanderin hänelle kirjoittamista
kirjeistä, joista enemmän myöhemmin, näkyy, että Reinhold Helander
Vihannissa-olon aikana sai kokea kovia sisällisiä ahdinkoja ja
että suuret kiusaukset ajoittain uhkasivat painaa hänet epäuskoon
ja toivottomuuteen. Epäilemättä oli syynä siihen suureksi osaksi
ne vaikeat ajat, joihin herännäisyysliike oli joutunut. Oli miten
oli: monessa sydämessä sai Helanderin herätyshuuto vastinetta
ja hänen kylvämänsä siemen jäi itämään kantaaksensa hedelmää
myöhempinäkin aikoina. Vihannin ja Oulaisten heränneitten välillä
-- viimemainitussa seurakunnassa oli samaan aikaan (1859-1866)
kappalaisena Jaakko Hemming sekä 1867-1879 K. O. Tenlén (k. Kemin
kirkkoherrana 1890) -- syntyi näinä aikoina kanssakäymistä, ja siitä
johtuva suurempi eloisuus selittää, miksi näissä seurakunnissa
vuosisadan lopussa alkoi näkyä enemmän myötätuntoisuutta Pohjanmaalla
uudestaan elpyvää suurta herännäisyysliikettä kohtaan kuin
Pohjois-Suomessa ylimalkaan. [Paimenmuisto.]
Vielä suuremmalla syyllä tulee meidän painostaa Raahen ja
Raahen-Salon herännäisyyttä XIX vuosisadan viimeisinä vuosikymmeninä.
Paitsi tässä seurakunnassa vuosisadan edellisellä puoliskolla
vaikuttaneita heränneitä pappeja -- A. Helander, V. L. Helander,
Reinhold Helander -- tapaamme siellä myöhemminkin samanmielisiä
opettajia. Näistä mainittakoon kuuluisan Fredrik Östringin poika
_Haniel Östring_ (k. 1891), joka oli kappalaisena Raahen kaupungissa
1879-1891 ja viimeisinä elinvuosinaan _Församlingsvännen_-nimisellä,
toimittamallaan hengellisellä aikakauslehdellä, joka painettiin
Uudessakaarlepyyssä, osoitti, miten kalliit hänelle isänsä muisto
ja herännäisyyden menneet vaiheet olivat. Merkille on pantava,
että kaupungissa ja maaseurakunnassa, varsinkin _Pattijoella_
vuosisadan lopussa esiintyvä herännäisyys sai osakseen huomattavaa
myötätuntoisuutta säätyhenkilöittenkin puolelta, eikä ole näin
ollen tuulesta temmattua sekään näiden henkilöiden otaksuminen,
että paikkakunnan elinvoimainen herätys oli saanut vaikutusta
viimemainitun enemmän ruotsin- kuin suomenkielisen papin toimesta
ja kirjoituksista. Raahen heränneistä kodeista vuosisadan lopussa
ansaitsee mainitsemista varsinkin pormestari _Albert Luoman_ koti.
Raahen--Pattijoen herännäisyys liittyi luottamuksella ja likeisesti
Pohjanmaan suureen liikkeeseen. Toistupalaisuudesta siellä on
verraten vähän tiedetty. Luoma kuoli Turun hovioikeuden asessorina v.
1913.
Heinäkuun 12 p:nä 1866 päätti Rantsilassa päivänsä M. R. Montin,
oltuaan kappalaisena siellä 10 vuotta. Hartaudella ja elävästä
vakaumuksesta oli hän siellä pyytänyt kylvää Jumalan sanaa ihmisten
sydämiin, oppiin ja uskonnolliseen katsantotapaan nähden lähinnä
liittyen Jonas Laguksen kantaan. Mutta jos tässä seurakunnassa hänen
aikanaan herätyksiä tapahtuikin, ei syntynyt siellä silloinkaan
mitään huomattavampaa liikettä. Väärin olisi syyttää häntä
seurakunnan enemmistön suruttomuudesta sekä siitä, että sikäläinen
herännäisyys ennenpitkää alkoi ilmaista yhä selvempiä häviämisen
oireita. Asiaa arvostellessamme tulee meidän ottaa huomioon,
millainen tämä aika hengellisessä suhteessa ylimalkaan oli ja kuinka
vaikea herännäisyyden oli nousta lamautumistilastaan ja koota jaon
hajoittamat rivit niilläkin seuduin, missä se oli elinvoimaisin.
Epäilemättä osasi J. I. Bergh pääasiassa oikeaan, kun hän Montinin
kuoleman johdosta kirjoitti veljelleen: "Niinkuin Albert Ingmanin
kuolema Kuopiossa, oli M. R. Montinin poislähtö meitä täällä
lähellä olevassa Rantsilassa sydäntä särkevää. Nykyään kutsuu Herra
ilmeisesti pois uskollisimmat ja uutterimmat palvelijansa, joita
ihmismielen mukaan paraiten tarvittaisiin. Ehkä tapahtuu tämä kansan
kovuuden tähden." [O. H. Helanderin kirjeet Reinhold Helanderille
12/6 65 ja 14/2 67; Haniel Östring, Församlingsvännen; kert.
Raahen-puolen vanhat heränneet, pormestari Albert Luoma y.m.; J. I.
Berghin kirje J. F. Berghille 24/8 66; Paimenmuisto.]
Paavolaan jäi J. M. Stenbäckin vaikutuksesta, kuten odottaa sopii,
huomattavia jälkiä. Niinkuin vasta saamme nähdä, tarjosi sikäläinen
liike, miten taipuvaisia toiset siihen kuuluvat henkilöt sitten ensin
olivatkin toistupalaisten tavoin arvostelemaan vuosisadan lopussa
siellä alkavaa, Pohjanmaan uudistuvaan herännäisyyteen kuuluvaa
herätyistä, monta liittymiskohtaa tälle herätykselle.
Stenbäckin työtä Paavolassa oli E. A. Wichmann hänen kuolinpesänsä
puolesta jatkamassa (1861-64), julistaen siellä innolla Jumalan
sanaa edeltäjänsä hengessä. Mitä muutoin tämän valppaan,
vanhoillis-herännäisessä hengessä toimivan sielunpaimenen myöhempiin
elämänvaiheisiin tulee, oli hän 1865-68 kappalaisena Revonlahdella
sekä toimi Limingassaolonsa jälkeen (IV, 349) ensin _Hailuodossa_
ja sittemmin Pyhäjoella, jonka seurakunnan kirkkoherrana hän v.
1886 kuoli. Kaikissa näissä seurakunnissa oli hänellä samanmielisiä
ystäviä, jos kohta harvassa.
Palveltuaan ylimääräisenä pappina Rovaniemellä (III, 571),
Sodankylässä ja Ylitorniolla, pääsi E. L. Levón Karungin
kappalaiseksi, jossa virassa hän toimi vuosina 1856-59. Hänen
alkuansakin heikko terveytensä kärsi näillä "Lapin raukoilla
rajoilla" paljon senaikuisen meluavan laestadiolaisuuden kasvavasta
vallasta, johon hänen hiljainen, sisällisen ihmisen salattuun elämään
sulkeutunut kristillisyytensä ei ensinkään voinut mieltyä. Hänen
luontainen taipumuksensa suruvoittoisuuteen lisäsi sieluntuskien
kera hänen ruumiillistakin sairaloisuuttaan ja painoi hänen mielensä
alakuloisuuteen, jota eivät edes hänen oppi-isänsä Jonas Laguksen
hänelle kirjoittamat kehoittavat ja rohkaisevat kirjeet saaneet
karkoitetuksi. Lähemmäs samanmielisiä ystäviä pääsi Levon, kun hän
v. 1859 muutti Revonlahdelle, jonka seurakunnan kappalaisena hän
oli kuolemaansa asti v. 1862. Hän oli lämmin ja harras kristitty,
mutta hän teki työtä murtunein voimin eikä tuottanut tämä työ
senkään tähden paljoa näkyviä hedelmiä. Hänen lyhyt elämänsä --
Levón oli kuollessaan vain 34 vuoden ikäinen -- oli kuitenkin sitä
laatua, että kernaasti yhdymme muutaman hänen ystävänsä lausuntoon:
"Tuntuu siltä, että hän oli yksi niitä, joiden kyyneleet Jumala
kokoo kultamaljoihin." [Paimenmuisto; kert. Josef Österbladh, V. L.
Helander, Emma Wichmann, F. F. Lönnrot y.m.]
Herännäisyyden vaiheisiin maan pohjoisimmissa osissa XIX vuosisadan
jälkimmäisellä puoliskolla liittyvät paitsi Levónin muutamien
muidenkin heränneitten pappien nimet. Pudasjärven kirkkoherrana
tapaamme vuosina 1855-1867 L. H. Laurinin. Voimallisena kuni ennen
kaikuu vielä tämän Kalajoen käräjien sankarin ääni, mutta mitään
huomattavampaa herätystä hän ei saa aikaan seurakunnassaan ja hänen
yhteytensä muiden heränneitten pappien kanssa on käynyt vieraaksi.
Ken on laskenut ne kiusaukset, joiden painamana hän vanhoilla
päivillään liiaksi nautti väkijuomia? Se vain tiedetään, että hän
seurakuntalaisilleen monesti lausui: "Älkää eläkö niinkuin minä elän,
vaan niinkuin minä opetan." Laurinin loppu-ikää synkistävät kovat
nälkävuodet ja niiden jäljissä tullut kova lavantauti, jonka uhrina
hän monen seurakuntalaisensa kera kaatui v. 1867.
Sodankylässä toimi vuosisadan keskivaiheilla herännäishengessä ennen
(III, 566) mainittu K. Heickel (k. 1853) sekä saman seurakunnan
kirkkoherrana J. F. Liljeblad (k. 1862). Paitsi K. F. Pfaleria
joka, niinkuin tiedämme (III, 369), nuorena pappina voimallisella
herätyshuudollaan herätti huomiota Lapissakin, F. F. Lönnrotia, joka
näinä aikoina oli ylimääräisenä pappina Kemijärvellä ja Karungissa
(IV, 31), sekä J. Simeliusta (III, 571), joka vuosina 1854-55 oli
ylimääräisenä pappina Kemijärvellä, ei näillä pohjoisilla perukoilla
enää esiintynyt muita ainakaan huomattavia herännäismielisiä
pappeja. Sikäläinen liike muuttui ja suli ennenpitkää yhteen
laestadiolaisuuden kanssa, jota leimaa miltei kaikki elävämpi
hengellinen elämä siellä sittemmin on kantanut. [Kert. F. F. Lönnrot
y.m.; Paimenmuisto.]
Kiimingissäkin, missä M. R. Montin monta vuotta oli vaikuttanut ja F.
P. Kemell viimeisen elinvuotensa aikana -- hän kuoli täällä v. 1857
-- saarnasi parannusta sekä sittemmin F. F. Lönnrot samassa hengessä
teki työtä (IV, 30-31), ei herännäisyysliike kuitenkaan saanut
pysyväisempää jalansijaa, vaan kuoli vuosisadan loppupuolella melkein
kokonaan sukupuuttoon. Niin kävi Säräisniemelläkin y.m. Oulujärven
lännenpuolisilla seuduilla, jota vastoin Puolangalla vuosisadan
keskivaiheilla lienee tapahtunut herätyksiä. Vielä vuosisadan lopussa
löytyi siellä, niinkuin Paltamossakin, missä F. F. Lönnrot vuosina
1853-60 oli ollut ylimääräisenä pappina, vanhoja, ristin tien
salaisuuksiin perehtyneitä heränneitä, jotka kaipuulla muistelivat
entisiä eloisampia aikoja. [Kert. rovasti G. A. Snellman, F. F.
Lönnrot sekä näiden seutujen vanhat heränneet; Paimenmuisto.]
F. F. Lönnrotin nimi siirtää meidät kauemmas varsinaisen Kainuunmaan,
herännäisyyden historialle tutuille, seuduille. Ristijärven etäisessä
seurakunnassa, missä vuosisadan keskivaiheilla hänen likeinen
ystävänsä ja hengenheimolaisensa K. J. Engelberg vuosina 1854-1860
oli tehnyt heränneen sielunpaimenen työtä, tapaamme viimemainitusta
vuodesta alkaen yli kolmen vuosikymmenen aikana samassa työssä
hänetkin. Lönnrot oli hyväpäinen mies, mutta niin vaatimaton, että
hän aina pyrkimällä pyrki syrjään semmoisissa tilaisuuksissa, missä
paljon kansaa oli koolla ja muita puhujia tarjona. Paraan työnsä on
hän suorittanut yksityisen sielunhoidon alalla. Varsinkin tämä työ
hankki hänelle uskollisia ja kiitollisia ystäviä ja teki hänet niin
tunnetuksi ja rakastetuksi ei vain kaikkialla Kainuunmaalla, missä
heränneitä löytyi, vaan muuallakin. Niinpä tunnustivat esim. kaikki
Oulun "vanhat heränneet", joista toiset kävivät häntä tervehtimässä
Ristijärvellä asti, hänet vuosisadan lopussa miltei ainoaksi täysin
luotettavaksi opettajakseen.
Lönnrotin uskonnollista kantaa kuvaa uskollisesti muutama hänen
ystävänsä K. J. Engelbergin v. 1876 kirjoittama kirje, johon hän
sanoi kaikin puolin yhtyvänsä ja jota hän huolellisesti säilytti.
Kerrottuaan ulkonaisista ja sisällisistä koetuksistaan kirjoittaa
tuo ystävä: "Näin minua koulataan, minua tomppelia ja kovakorvaista.
Sillä katso, en tahtoisi minäkään joka päivä ristiä päälleni ottaa
ja seurata elämän Herraa. Kummaa tuo kuitenkin pitää olla, että
itseään niin tahtoo säästää, että vielä henkensä kadottaa. Vaikka
tämän tiedän, kun muistutetaan, että olen penseä, kylmä, kuollut ja
ulkona Herrasta ja että syntiä teen ja ajatuksissa viivyn maailmassa
-- niin kuinka hitaasti ja työläästi palajan sieltä, ottaen häpeän ja
tuomion päälleni ja antaen Herralleni kunnian. Tässä on minulle aina
oppimattomalle oppimista. Järjen ja epäuskon juonet tahtovat aina
estää lankeamasta Herran käsiin semmoisena, jolta kaikki puuttuu,
ja halulla haluttomallakin, häneen katsoen, etsimästä hänen apuansa
ja armoansa. Ei näy autuus tulevan hankituksi sillä pelvolla ja
vapistuksella kuin tulisi. Mutta, sanoohan suomalainen sananlasku:
'akka tieltä palajaa, ei mies pahanenkaan'. Vaikka järjelle pimeältä
kyllä näyttää, mitenkä kuolemassa viimeinkin käy, niin toivon nokkaa
kuitenkin pitää Herran puoleen pystyttää. Ei autuutta muualla
syntisille. -- -- -- Älkää kuitenkaan epäuskoksi käyttäkö Herran
muistutusta, vaan tuomio selkään ja kerjäläissauva käteen -- siinä
syntisten ja köyhäin läksy."
Ken ei tässä kirjeessä selvään huomaa Jonas Laguksen Paavo
Ruotsalaisen koulussa syntyneen ja kehittyneen opin pääpiirteitä.
Jos se olisi kirjoitettu ruotsiksi, muistuttaisivat sanatkin
niin paljon häntä, ettei voisi erehtyä siitä, kenen opetuslapsia
kirjoittaja oli. Uskollisemmin kuin Engelberg ja Lönnrot lienee
tuskin kukaan opissa ja elämässä noudattanut tuon opettajan neuvoja.
Kuinka tarkasti esim. viimemainittu valvoi sitäkin, ettei hän itse
eivätkä hänen sanankuulijansa milloinkaan eksyisi pois tuolta
"alimmalta portaalta", josta Lagus niin usein puhui, näkyy muunohessa
seuraavasta. V. 1870 olivat suuret seurat Paltamon Mieslahdella.
Sinne oli saapunut paitsi heränneitä paljon surutontakin kansaa.
Puhujana esiintyi Janson, joka puheensa lopussa, viimemainittujen
puoleen kääntyneenä, lausui: "Emme me ole teitä paremmat, vaikka
Jumala on meidät herättänyt." Tämä lause loukkasi kovin Lönnrotia,
vaikkei hän, vaatimaton ja moitteeseen hidas kun hän oli, siitä
silloin mitään puhunut, ei Jansonille eikä muille. Mutta vielä
vanhoilla päivillään muisti hän nuo sanat, pitäen niitä hyvinkin
erehdyttävinä, vaikkei hän luullutkaan, että puhuja, josta hän paljon
piti, oli nuo sanat väärässä hengessä lausunut.
Mitä muutoin viimemainittuihin seuroihin tulee, niin on huomattava,
että niitä vietettiin aivan vanhaan tapaan. "Sanaa viljeltiin melkein
katkeamatta kahtena päivänä." Tämä seikka todistaa selvästi, että
näiden seutujen herännäisyys vielä XIX vuosisadan jälkimmäisellä
puoliskolla oli hyvinkin levinnyt ja voimallinen. Mutta nämä suuret
seurat johtavat huomion toiseenkin Kainuunmaan herännäisyydelle
ominaiseen seikkaan. Näiden seutujen seurat ovat melkein yksinomaan
olleet suurseuroja, joita erityiset tilaisuudet, Kajaanin markkinat,
häät, hautajaiset y.m. ovat aiheuttaneet. Viikkoseuroja ylimalkaan
ei ole pidetty yleisemmin, paitsi liikkeen vilkkaimmillaan ollen
Sotkamossa. Villiytyneet "salon kulkijat" ovat asuttaneet Kainuun
maan ja sitä luontoa näkyy vieläkin sikäläisessä kansassa.
"Monissa paikoin juoksee talonväki melkein pakoon, kun pappi tulee
taloon", on eräs näillä seuduin vuosisadan lopussa palvellut
sielunpaimen todistanut. Seurakunnan ja papin välinen suhde on
tuskin koskaan ollut niin sydämellinen kuin esim. Pohjanmaalla.
Salonkulkijaluonto ja vihollisuuksien juurruttama pelko ja arkuus
ovat tehneet kansan luonteen salaperäiseksi ja epäileväksi. Tämä on
epäilemättä vaikuttanut, että heränneetkin ovat olleet taipuvaisia
sulkeutumaan itseensä ja hitaita vaikuttamaan ulospäin. He eivät
täällä olleet niin seurusteluhaluisia, kuin muissa osissa maata, ja
lähtivät liikkeelle vain jonkun erityisen tilaisuuden heitä siihen
kehoittaessa. Muistettava on niinikään, miten avarat ne salot ovat,
jotka erottavat tämän maakunnan kylät ja talotkin toisistaan. Nämä
seikat selittävät suureksi osaksi senkin ilmiön, etteivät muussa
herännäisyydessä tapahtunut jako ja siitä johtuva eripuraisuus ja
riidat olleet tunnetut täällä, eivätkä päässeet särkemään täkäläisen
liikkeen rivejä. Että nämä rivit harvenemistaan harvenivat, niin että
niistä vuosisadan lopussa oli vain pirstaleita jälellä, johtuu siitä,
että Herran tuli näillä mailla vähitellen sammui ja heränneitten
isien lapset nukkuivat.
Ensimmäisenä Kainuunmaan herännäisyyden merkkimiehistä poistui
näyttämöltä Trast. Hän kuoli jo joulukuun 2 p:nä 1856. Paljon oli
hän etevillä lahjoillaan ja voimakkaan eloisalla esiintymisellään
vaikuttanut näiden seutujen heränneitten piireissä, ja kauan häntä
kiitollisuudella muistettiin. Puolitoista vuotta myöhemmin (1858)
kuoli Kajaanissa Juhana Krank, uskollisesti 14 vuotta palveltuaan
Kajaanin heränneitä. V. 1859 muutti Kuhmoniemeltä takaisin
Pohjanmaalle Kainuunmaan herännäisyyden peloton puolustaja (III,
54-55) arkkipiispa Bergenheimin uhkauksia vastaan A. N. Holmström.
Näiden aikojen jälkeen syntyy huomattava lamautuminen Sotkamon-puolen
herännäisyyden oloissa. K. R. Pettersonista, jota heränneet niihin
asti olivat melkein epäjumaloineet, alkoi liikkua se huhu, että
hän yhä yleisemmin seurusteli seudun suruttomien säätyläisten
kanssa sekä että hän muutoinkin oli käynyt huolimattomaksi oman
sielunasiansa suhteen. V. 1869 pääsi Reinhold Helander Sotkamon
kirkkoherraksi. Innolla ja tarmolla hän ryhtyi työhön, mutta
hänen luontainen kiivautensa, joka vuosien kuluessa kiihtyi, esti
heränneitä häntä vapaasti lähestymästä, jos kohta he tunsivatkin,
että hän vilpittömästi tarkoitti heidän parastaan. Vaikea on
käsittää, minkä tähden sekä hän että Petterson kielsivät Jansonia
seuroissa esiintymästä, mutta selvää on, ettei tämäkään ollut omiaan
turvaamaan sikäläisen herännäisyyden etuja. Samassa määrässä kuin
luottamus Pettersoniin väheni, lisääntyi kuitenkin Jansonin maine,
ja kun ensinmainittu v. 1876 muutti Pohjanmaalle, oli se ehkä
korkeimmillaan. Elämänsä loppuun asti piti Janson koossa Sotkamon
heränneitten pieniä joukkoja. Kerran hän pappilassa kuuluu kahden
kesken varoittaneen Helanderiakin hänen kiivaan luontonsa tähden ja
puhuneen niin särkevästi, että tämä purskahti itkuun. Lastensa ja
lastensa-lasten sieluntilasta koetti Janson erittäin pitää huolta,
mutta usein kokoontuivat seudun muutkin heränneet seuroihin hänen
kotiinsa. Etenkin muistivat vuosisadan lopussa vielä elävät vanhat
heränneet, miten Janson oli viettänyt viimeistä jouluaan. Paljon
ystäviä kokoontui silloin hänen kotiinsa, ja vanhus puhui heille
tavattoman elävästi. Päätettyään puheensa, nousi hän ylös, käveli
tarkasti tähystäen väkijoukkoa ympäri pirtin, lankesi polvilleen
rukoillen rukouksen, "läksyn, jommoista ei kuule ihmisijässä". --
Janson kuoli tyyneesti seuraavana syksynä, lokakuun 13 p:nä 1882.
Kuolintautinsa alussa kohtasi häntä lievä halvaus, joka muutamiksi
tunneiksi teki hänet puhumattomaksi. Toinnuttuaan lausui hän
utelevalle vaimolleen: "Jumalalta on armo ja rauha ja Herran valkeus
koittaa sielussa." Seitsemän viikkoa kesti tautia. Tämä aika oli
vanhukselle alituisen rukouksen aikaa. Muutamalle henkilölle, joka
tuli hänelle omista sielunasioistaan puhumaan, lausui hän hymyillen:
"Taisit tulla purkamaan niinkuin jotakin kulta-aittaa, vaan ei
minulla ole kuin kerjuusauva." -- Sotkamon kirkonkirjoissa löytyy
hänestä tämä muistutus: "Vanha arvossa pidetty pietista, paikkakunnan
hyvinkin taitava eläinlääkäri, nuorempana räätäli."
Vuotta aikaisemmin kuin Janson, marraskuun 15 p:nä 1881, päätti
Reinhold Helander päivänsä. Hänen tulinen luontonsa, joka toisinaan
ilmeni hyvinkin kiivaana, hankki hänelle monta vihamiestä ja
loukkasi usein heränneitäkin. Moni seikka viittaa siihen, etteivät
sotkamolaiset häntä ymmärtäneet. Oli miten oli: tuo suora, jäykkä,
peloton pohjalainen on hankkinut itselleen nimen, joka ei väleen
katoa Suomen herännäisyyden historian lehdiltä.
Helanderin mitä jyrkin vastakohta oli F. F. Lönnrot, joka vielä
vuosisadan lopussa saarnasi parannusta ja uskoa rakkaille
ristijärveläisille. Tarkassa muistossa säilytti hän paljon
herännäisyyden menneistä vaiheista, todistaen kaikille, jotka häneltä
näitä vaiheita tiedustelivat, kuinka suuriarvoisia tämän liikkeen
muistot hänelle olivat. Lönnrot kuoli v. 1907.
Kainuunmaan heränneistä papeista ovat ennen mainittujen kera
muistettavat myöskin Suomussalmen kappalainen K. A. Lilius (III,
98), joka täällä toimi vuoteen 1867, jolloin hän muutti Isoonkyröön,
sekä N. Holmström (IV, 355), joka oli kirkkoherrana Sotkamossa
vuodesta 1889 vuoteen 1892, jolloin hän kuoli. Lönnrot ja Holmström
ovat Kainuunmaan herännäisyyden viimeisiä vartijoita. Kaikki on
hiljaa jo. Suuret seurat ovat lakanneet, vanhoista muistoista vain
puhutaan vielä. Uudistumaan he eivät liikettä saa, mutta he seisovat
paikoillaan noiden muistojen kunnioitettavina vartijoina, eikä
kukaan epäile, minkä hengen lapsia he ovat. [Paimenmuisto; kert.
Anna Pikkarainen, F. F. Lönnrot y.m. J. Väyrysen minulle Kainuunmaan
herännäisyydestä kokoomat kertomukset, kirjeet y.m. tiedot;
Sukukirja; Paimenmuisto.]