_P. Poutiainen_, joka v. 1887 otsakkeella _"Henrik Renqvist
Sortavalan kappalaisena"_ julkaisi kertomuksen tämän merkkimiehen
elämänvaiheista sekä suomennoksia hänen M. Akianderille antamistaan
kirjeistä. Kirjan tekijä, joka vuosina 1877-78 sekä 1883 oli
toiminut ylimääräisenä pappina Sortavalassa ja sikäläisten
heränneitten ystävänä likeisesti tutustunut heihin, kuvaa heidän
silloista yhteistä uskonharjoitustaan ja elämäänsä seuraavin sanoin:
"Kirkolle tulevat renqvistiläiset heränneet jo lauvantaina
iltapuolella ja viettävät sen illan ja sunnuntai-aamun sekä
myös seuraavan yöntienoon, jos on kaksi pyhäpäivää, yhteisessä
hartauskokouksessa kirkon vierellä olevassa n.k. pitäjäntuvassa,
aivan samoin kuin ennen Renqvistin johdolla hänen rukoustuvassansa
pappilassa. Rukouksia siellä pitävät ja keskustelemalla neuvojaan
antavat tavallisesti vanhemmat, kokeneet seurassakävijät. Väkeä
on usein hyvin paljon siellä läsnä. On välistä tapahtunut, että
joku hihhulilainen tai muu lahkolainen on sinne tullut seuranpitoa
saarnaamisella, väittelemisellä, jopa rukouksen-pitoakin
häiritsemällä estämään. Mutta turhaan ne toimet aina ovat rauenneet.
-- -- -- -- Sellaiset elävät kirkon jäsenet, kuin renqvistiläiset
kristityt, ovat maan suolana; he saarnaavat ja Herrasta todistavat
myös elämällään, ja se onkin parhain todistus. Renqvistiläisten
elämä näyttää, että Kristus asuu uskon kautta heissä ja he hänessä,
että he ovat oksia totisessa viinipuussa. Rietas ja paha elämä
ja renqvistiläisyys eivät sovi ollenkaan yhteen; juoppoutta,
irstaisuutta, petollisuutta y.m. paheita ei heidän seassaan suvaita;
maailmanmukainen meno, kyläjuoksut, tansseissa-käynnit, vaatteilla
koreileminen y.m. turhuudet jäävät pois. Elämä on kaikinpuolin
siivoa, mielen tyytyväisyys ja sisällinen uskon vanhurskaudesta
tuleva rauha (Room. 5: 1) kuvastuu jo kasvoissa, käytös on nöyrää
ja hiljaista. He ovat avosydämisiä, teeskentelemättömiä. Voi
olla joukossa jotakin, voi olla renqvistiläistenkin joukossa
itsevanhurskaita ihmisiä, jotka eivät vielä oikeaa autuuden
tietä tunne, vaan luottavat jumalisuuden harjoituksiin y.m.
Mutta poikkeuksena ovat ne pidettävät. Itsevanhurskaina olisivat
renqvistiläiset ylpeitä, kerskaavia, muita tuomitsevaisia, vaan nyt
ovat he päinvastoin nöyrän publikaanin kaltaisia, jotka armahtamista
huutavat, armoa kerjäävät, armosta elävät. Tuosta oman viheliäisyyden
tunteesta se myös johtuu, etteivät he kerskaile uskostaan, sillä he
pitävät uskosta ja autuudesta kerskaamista hengellisenä ylpeytenä
ja varovat niillä, jotka itseänsä 'uskovaisiksi' ja 'autuaiksi'
kutsuvat, olevan kuolleen suunuskon. Tuo varovaisuus on syynä, että
he varsin harvoin puhuvat uskosta, ja siitä syystä näyttääkin uskon
tietopuolinen käsite olevan muutamilla heistä vähän hämäränlainen.
Mutta he puhuvat sitä useammin siitä, millaisen uskovan kristityn
tulee olla, miten uskon tulee uudessa elämässä ilmestyä. Ja uskon
olento ilmestyy heillä sisällisessä ja ulkonaisessa elämässä. Että
Jesus Kristus on renqvistiläisillä, niinkuin kaikilla kristityillä
tulee olla, A ja O, ja että Jesuksen tähden, rakkaudesta häneen, ovat
niin itseänsä kieltäviä, tulee kyllä puhellessa heidän kanssaan pian
selville. 'Kuinka kävisin', sanovat he, 'leikkikokouksissa jaloillani
hyppimässä, kun tiedän minun tähteni rakkaan Vapahtajani jalat ja
kädet olleen ristinpuuhun kiinni naulitut; kuinka vaatteilla y.m.
koreilisin, kun Jesus kantoi orjantappurakruunua ja purppuraista
pilkkapukua. Kuinka hennoitsisin herkutella, kun muistelen Jesuksen
tähteni sappea ja etikkaa juoneen; kuinka en minä syntiskurja kärsisi
vaivaa ja pilkkaa, kun hän, viaton Jumalan Karitsa, minun tähteni
verta hikoili, pilkattiin ja piinattiin'. -- -- Tällainen mieliala,
jota usein saa kuulla heidän ilmituovan, osoittaa kylläkin heissä
oikeata uskonkantaa."
Oman aikansa renqvistiläisiä kuvaamaan esittää Poutiainen muutamia
heidän hänelle kirjoittamiaan kirjeitä. Ne ovat samanlaisia, kuin
Renqvistin aikuisten rukoilijain viimemainitulle lähettämät kirjeet.
Kieli vain on parempaa ja esitystapa sujuvampaa. Mitä muutoin tulee
Poutiaisen omaan, ylläolevaan selostukseen Sortavalan heränneistä,
niin on se ehkä liiaksi kiittävä, mutta pääpiirteissään epäilemättä
oikea. Että hänen sanansa uhkuvat suurta rakkautta heihin, ei
tietysti riitä tekemään mitättömäksi hänen arvosteluaan. --
Poutiainen kuoli Jääsken kappalaisena 1890. [P. Poutiainen, Henrik
Renqvist Sortavalan kappalaisena s. 31-32; Paimenmuisto; kert.
Sortavalan vanhat heränneet.]
Yllämainitussa kirjassaan kertoo Poutiainen, että "eräät (Sortavalan)
seurakunnassa palvelleet papit" olivat osoittaneet ystävällistä
mieltä sikäläisiä heränneitä kohtaan. Vaikea on tietää, keitä hän
tällä lauseella on tarkoittanut. Hieman oudolta tuntuu, ettei hän
tässä yhteydessä mainitse ketään suoranaisesti renqvistiläisessä
hengessä näillä mailla toimivaa pappia. Senmielisiä kyllä muutamia
lienee löytynyt, jos kohta ainoastaan yksi heistä on enemmän
tunnettu. Tarkoitamme G. Monellia, joka tähän aikaan (1862-1884) oli
kirkkoherrana Ilomantsissa. Jo aikaisemmin oli hän siellä, niinkuin
tiedämme (II, 437) toiminut apulaispappina ja auttanut Renqvistin
oppia siellä juurtumaan. Vanhemmaksi tultuaan oli hän varsinkin
oppi-isänsä kuoleman jälkeen vapautunut hänen yksipuolisuuksistaan,
mutta pääasiassa kannatti hän edelleen hänen oppiaan ja uskonnollista
katsantotapaansa, jonka vuoksi seurakunnan rukoilijat ei vain
Ilomantsissa, vaan lähiseudun muissakin pitäjissä, Impilahdella,
Ruskealassa, Kiihtelysvaaralla pitivät häntä hengellisenä tukenaan ja
kääntyivät monesti hänen puoleensa pitkienkin matkojen takaa. Monell
oli väsymätön Herran työmies, suora, vakava ja samalla lempeä "vanhan
kansan mies". Virkaansa oli hän hyvin kiintynyt. Kun hän esim.
muutamana iltana meni näyttämään kirkkoa vasta tulleelle uudelle
apulaiselleen, osoitti hän kädellään saarnatuolia, lausuen: "Tuolla
tahtoisin kuolla, sillä silloin kaatuisin paikallani, niinkuin
sotilas, joka päättää päivänsä taistelutantereella". Renqvististä
puhui Monell aina kunnioittaen, ei vain hänen kannattajilleen, vaan
muillekin, jos kohta hän myönsikin, että tuo hänen "väsymätön, aina
Jumalan kanssa tekemisissä oleva" oppi-isänsä ei ollut menetellyt
viisaasti vaatiessaan sanankuulijoitaan alituiseen rukoukseen, moni
kun siten oppi teeskentelemään. Monellin kirjallisista toimista
olemme ennen kertoneet. Hän kuoli 1884. [Kert. kirkkoherra O.
Fabritius y.m.; Paimenmuisto.]
Renqvistiläisen suunnan papeista ansaitsevat Monellin kera
mainitsemista myöskin Henrik Renqvist nuorempi sekä _Kustaa Adolf
Höök_. Ensinmainittu, joka, niinkuin tiedämme, isänsä apulaisena
Sortavalassa oli tutustunut sikäläiseen liikkeeseen ja sittemmin
toiminut Pukkilassa (III, 505), pääsi v. 1865 Sysmän kirkkoherraksi,
jossa virassa hän pysyi kuolemaansa asti. Nuorena oli hän täällä
pappina toiminut ja uskonsa tähden viranomaisilta vainoakin kärsinyt
(III, 199), mutta seurakunta oli häneen mieltynyt ja monessa
sydämessä itivät hänen opetuksensa näillä renqvistiläiseen suuntaan
jo ennestään taipuvaisilla mailla. Mitään huomattavaa liikettä ei
Renqvist, joka sitäpaitsi ei opissa eikä uskonnollisissa menoissa
yleensä asettunut isänsä yksipuolisesti jyrkälle kannalle, kuitenkaan
saanut aikaan, eikä hänen nimensä ollut laajemmalta tunnettu
näiden seutujen rukoilijainkaan piireissä. Renqvist kuoli v. 1895.
[Paimenmuisto; kert. B. K. Sarlin.]
Innostunut ja harvinaisen ahkera sielunpaimen oli yllämainittu K. A.
Höök. Rautalammella, missä hän oli ollut ylimääräisenä pappina kaksi
eri kertaa, 1847-48 ja 1852-57, oli hän tutustunut renqvistiläisiin
ja heihin mieltynyt, moittimatta kuitenkaan muitakaan heränneitä,
joita täälläkin vähän löytyi J. J. Rahmin ja L. A. Lindgrenin
ajoilta. Niinkuin tiedämme, oli näet ensinmainittu siellä ollut
ylimääräisenä pappina 1840-luvun alkupuoliskolla sekä hänen jälkeensä
vuoden ajan Landgren. Mitään huomattavampaa nämä Paavo Ruotsalaisen
opetuslapset eivät täällä saaneet aikaan, ja pienenä pysyi siellä
Höökin elävähenkisen työn uhallakin edelleen rukoilijoittenkin
joukko. Myöhemmin tapaamme Höökin "saarnaajana" Polvijärvellä
(1862-1863). Täälläkin oli hän tekemisissä sekä Ruotsalaisen että
Renqvistin opetuslasten kanssa, toimittaen uskollisesti tuona kovien
katovuosien aikana heränneen sielunpaimenen työtä. Usein piti hän
hartauskokouksia, jotka tavallisesti päättyivät polvirukouksella.
Höök kuoli Liperissä, jonka seurakunnan kappelina Polvijärvi siihen
aikaan oli, v. 1868. [Paimenmuisto; kert. B. K. Sarlin, kansak.
opettaja A Räsänen y.m.]
Mitä muutoin tulee renqvistiläisyyden leviämiseen Karjalassa
ja Pohjois-Savossa, niin oli tämä liike XIX vuosisadan lopussa
paitsi Sortavalassa, Liperissä ja Ilomantsissa, kaikissa muissa
seurakunnissa, joissa se aikaisemmin oli saanut jalansijaa, hyvinkin
pieni. Mutta erinomaisen rakas oli vielä kaikissa näissä piireissä
nämäkin aikoina Renqvistin muisto. Hänen verrattoman ahkeraa,
rukouksen pyhittämää työtään täytyi jokaisen vähänkin puolueettoman
kaiken yksipuolisuuden ja kaavamaisuuden uhallakin ihmetellä niissä
vanhuksissa, jotka vielä olivat elossa ja omasta kokemuksestaan
voivat siitä todistaa. Niinpä löytyi esim. Liperin vaivaistalolla
henkilöitä, joiden vertaista uskonnollista mieltä ei herännäisyyden
maillakaan monesti tapaa. Toiset heistä osasivat ulkoa pitkiä lukuja
Vanhan testamentinkin kirjoista.
Mikkelin-puolen herännäisyys tarjoo vielä XIX vuosisadan
loppupuolella tutkijalle paljon mielenkiintoista. Etenkin on
Mäntyharjun herännäisyys omiaan vetämään huomiota puoleensa. Siellä
toimi muuttumattomalla uskollisuudella kuolemaansa asti (1868) näiden
seutujen heränneitten tunnetuin johtomies Salomon Häkkänen, ja hänen
kotinsa, Hartosenpään rustholli, oli vielä myöhemminkin heidän
huomattuna seurapaikkanaan. Uskollisena liikkeensä traditsiooneille
vaikutti tässä seurakunnassa sekä, niinkuin viimemainittukin
johtomies, sen rajojen ulkopuolellakin myöskin Antti Ahvenainen (III,
509), joka kuoli vasta 1893, hengellisen elämän ylläpitämiseksi
seudun rukoilijain harvenevissa joukoissa. Millaista tämä elämä
vuosisadan loppupuolella oli, kuvatkoot seuraavat piirteet muutaman
Mäntyharjulla vuosisadan lopussa vielä eläneen naisen elämästä.
1860-luvun alussa kokoontui pieni joukko heränneitä -- heitä oli
noin 20 henkeä -- pääsiäisseuroja pitämään. Torpan emäntä _Vaalpuri
Hoppman_ oli seuroja varten varustanut tarvittavia ruokia ja
juomia, vanhastaan kun oli tapana, että niitä seurapaikassa oli
tarjottavina, jos sitten varakkaammat toivatkin eväitä mukanaan.
Ennenkuin vieraat saapuivat, sairastui emäntä ankaraan tautiin,
joka ennenpitkää huomattiin isoksirokoksi. Siitä välittämättä
saapuivat ystävät seuroihin. Kukaan heistä ei kuitenkaan sairastunut.
-- Vaalpuri Hoppmanin elämä liittyy likeisesti Mäntyharjun
herännäisyyden loppuaikoihin. Hänellä oli tuntehikas luonne, ja
koko hänen esiintymisestään huomasi, että Jumalan armo oli syvästi
vaikuttanut häneen. Hänen heleä supraano-äänensä kaikui kirkkaana
heränneitten seuroissa. Eikä laulanut hän vain vanhoja, tunnettuja
lauluja -- uusiakin kumpusi hänen laulaja-sielustaan.
Pakotta ne virtasivat esille tulkitsemaan hänen rikashenkistä
sisäistä elämäänsä. V. 1863 ilmestyi niitä painosta otsakkeella
_"Viisi uutta hengellistä laulua, kokoonpannut yksi maailmaan
kyllästynyt ja taivaaseen ikävöivä sielu. P. V."_ [Nämä laulut on
sittemmin otettu laulukokoelmaan "Matkalauluja tiellä taivaalliseen
Siioniin".] Lainaamme tähän muutamia säkeitä Vaalpuri Hoppmanin
painamattomista hengellisistä lauluista:
"O, ihana aika kuin autuaana
Saan minäkin asua taivaas'!
En silloin enään mä muistelekaan
Täällä kärsittyi tuskii ja vaivoi.
Saan nähdä mun Jesuksen kunniassa
Ja katsella kirkkaita kasvojansa;
Kaikki pahuus on paennut kauas."
"Ei siellä mun lihani, järkenikään
Saa Jesuksesta mua riistää,
Ei maailma, synti, ei saatanakaan --
Tok' olen jo päästetty niistä,
Kun täällä mua useasti kiduttavat
Ja Jesuksen uskosta pimittävät,
Kun rukousuhrini sammuu."
"Tääll' aina täytyypi häveten juur'
Mun Jesuksen etehen mennä,
Kun näen, kuinka uskottomuuten' on suur'
Ja puutteet, joita useasti tunnen,
Vaan palaita anteeksi saamatta en
Oo tarvinnut, syntin kun Jesukselle
Ja vikani tunnustan kaikki."
"Viel' anteeksisaamisen vakuutukseks
Mulle juottaapi verensä kalliin
Ja sanoo: sen synteinne sovitukseks
Mä olen sen vuodattaa sallin',
Ja isäni itsekin rakastaa teit',
Ett' rakastatte minua ja uskotte nyt
Mun Jumalasta maailmaan tulleen."
Nuoruutensa innokkaimpana aikana liikkui Vaalpuri Hoppman ahkeraan
Hirvensalmen ja Mikkelinkin puolen heränneitä tapaamassa. Varsinkin
Apajalahden talossa ensinmainitussa seurakunnassa, jonka talon,
niinkuin tiedämme (IV, 120-123), omisti heränneitten tunnettu
johtomies A. Manninen (k. 1887), oli hän suosittu vieras. Erinomaisen
opinhaluinen kun Vaalpuri Hoppman aina oli ollut, oli hän itse
hankkinut itselleen niin paljon tietoja, että hän joskus opettajan
puutteessa johti opetusta Apajalahden kansakoulussa, joka oli
paikkakunnan ensimmäisiä.
Renqvistin suuntaan liittyneinä olivat täkäläiset rukoilijat
edelleen ehdottomasti raittiita tahi viljelivät he väkijuomia
hyvin kohtuullisesti. Yleensä puhuivat hekin vähän armosta ja
vanhurskauttamisesta uskon kautta, he kun kovin pelkäsivät kuollutta
suu-uskoa. Jos itsehurskauttakin ja töihin luottamusta heidän
keskuudessaan siellä täällä lieneekin löytynyt, niin kuului monen
vanhuksen ja nuoremmankin kuolinvuoteelta tunnustus: "Ei minulla
ole muuta kuin Vapahtajani. Jesus ja hänen ristinsä." Armoa
pyytämään ja yksin armosta elämään neuvoivatkin Mikkelin-puolen
heränneitten johtomiehet sanankuulijoitaan. Kirkossa kävivät he
edelleen ahkerasti suuresti iloiten, jos siellä saivat kuulla jonkun
"hengen miehen" saarnaavan. Paitsi hartausseuroja, pidettiin näiden
heränneitten kodeissa vielä vuosisadan viimeisinä vuosikymmeninä
talonväen keskuudessa polvirukouksia aamuin illoin, vieläpä
puolipäivänkin aikana. Jumalan sanan lukemista näiden rukoushetkien
yhteydessä harvoin kuuli, mutta sitä runsaammin pyhäpäivinä. Lasten
täytyi tavallisesti aina olla mukana, vaikka pitkät lukemiset
luonnollisestikin heitä kyllästyttivät ja väsyttivät.
Näiden seutujen heränneistä papeista XIX vuosisadan jälkimmäisellä
puoliskolla on etupäässä mainittava G. Monell, joka oli kappalaisena
Mikkelissä 1859-1862. Niinkuin tiedämme, toimi hän ahkerasti
Renqvistin hengessä, levitti hänen kirjojaan sekä käänsi suomeksi
hänen lempikirjailijoitaan. Jo tästä syystä kääntyivät nämäkin
rukoilijat luottamuksella hänen puoleensa, ja tämä luottamus
kasvoi samassa määrässä, kuin he oppivat häntä persoonallisesti
tuntemaan. Vuosisadan lopussa oli herännäismielinen B. K. Sarlin
(k. 1906) kirkkoherrana Mikkelissä, mutta hänen aikanaan oli
näiden seutujen herännäisyys jo melkein sukupuuttoon kuollut.
Joitakin muita samanmielisiä pappeja on kysymyksessä olevissa
seurakunnissa löytynyt, mutta eivät hekään ole saaneet vanhaa
herännäisyysliikettä uudestaan elpymään. Mäntyharjulla, Mikkelissä,
Sysmässä, Hartolassa, Joutsassa, Hirvensalmella -- kaikkialla, missä
se XIX vuosisadan keskivaiheilla oli esiintynyt niin elinvoimaisena,
oli siitä 1890-luvulla tuskin muuta kuin muisto enää jälellä.
Olemme ennen huomauttaneet näiden heränneitten jyrkästä erosta
"maailman lapsista". Epäilemättä oli sekin syynä siihen, että heidän
seurapiirinsä vähenemistään vähenivät. Sensijaan voitti 1870-luvusta
alkaen evankelinen suunta yhä enemmän alaa Mikkelin-seudun vakavan,
jatkuvaan parannukseen ja valvomiseen kehoittavan herännäisyyden
mailla. Heidän toisistaan käyttämä nimikin, "ystävät", unohtui,
ja sijalle jäi nimi "heränneet" ikäänkuin jälkimaailmalle
muistuttamaan, että hekin olivat kuuluneet XIX vuosisadan suureen
herännäisyysliikkeeseen. [Edla Ahvenaisen minulle hyväntahtoisesti
tekemät muistiinpanot Mikkelin-seudun herännäisyydestä; Hirvensalmen
kirkonkirja; Paimenmuisto; Kert. B. K. Sarlin y.m.]
Ennenkuin päätämme tämän silmäyksen Savon ja Karjalan herännäisyyteen
XIX vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla, kääntyy huomiomme vielä
kerran muutamiin merkkimiehiin, jotka liikkeen valta-ajoilta ennen
mainittujen kera olivat jääneet jälkimaailmalle todistamaan tämän
liikkeen vaiheista ja sen lähtemättömästä vaikutuksesta heidän
sydämiinsä.
Valkealan kartanossa eli vielä 1860-luvun keskivaiheilla K. A.
Colliander. V. 1858 oli hän saattanut poikansa A. M. Collianderin
hautaan ja odotti itse hartaasti sitä päivää, jolloin hänkin
pääsisi elämän taisteluista ja vaivoista Herran lepoon. Uutta
aikaa hän ei enää oikein ymmärtänyt -- siinä oli niin paljon hänen
uskonnolliselle katsantotavalleen vierasta, ja senkin tähden viihtyi
hän niin kernaasti vanhojen aikojen muistoissa ja niiden ystävien
seurassa, jotka, niinkuin hänkin, olivat uskolliset herännäisyyden
traditsiooneille. Näistä ystävistä olivat Otto Hjelt, J. I. Bergh
ja J. F. Bergh hänelle edellä muiden rakkaita. Varsinkin näkyy
viimemainittu olleen hänelle likeinen. On liikuttavaa lukea J. F.
Berghin kirjekokoelman todistuksia siitä hellästä rakkaudesta, millä
he toisiaan niin suuremmissa kuin vähemmissä asioissa aina muistivat.
Heidän välinen ystävyytensä on herännäisyyden kauniimpia todistuksia
siitä "rakkaudesta, joka ei koskaan palaja". Eikä tarvinnut
kummankaan jäädä tänne pitkäksi ajaksi ystäväänsä kaipaamaan.
Ainoastaan muutamia päiviä aikaisemmin kuin Bergh pääsi Colliander
pois. Hän näet kuoli Valkealan kartanossa syyskuun 21 p:nä 1866.
Menneitä aikoja kaipuulla muistamaan jäi moneksi pitkäksi vuodeksi
N. G. Arppe, joka v. 1870 "kylmästä" Enon seurakunnasta pääsi
Taipalsaaren kirkkoherraksi. Vielä vanhoilla päivillään oli hän
miltei yhtä vilkas kuin nuoruutensa ja parhaan miehuutensa päivinä.
Tästä puhuen lausui hän vielä samana vuonna, kuin hän kuoli, kerran:
"Venellin häissä (II, 412), missä nuorena ylioppilaana innostuksella
kuuntelin Paavon ja muiden väittelyjä Roseniuksen kanssa, kääntyi
ukko äkkiä puoleeni, hellästi, mutta samalla hyvin vakavasti lausuen:
etsi aina Jumalaa hiljaisessa hengessä, muista se -- hiljaisessa
hengessä. Tuskin on ainoatakaan päivää kulunut, jona en olisi näitä
sanoja muistanut. Tarkalla silmällään näki Paavo, mitä neuvoa minä
eniten tarvitsin." -- Taipalsaaren seurakunnan suruttomuus painoi
Arppea kovin. Hän ei voinut sille mitään, mutta hän nosti silmänsä
mäkiin päin, ja sieltä tuli hänelle vihdoin apu. V. 1896 pääsi hän
Herran lepoon. [J. F. Berghin kirjekokoelma; Paimenmuisto; kert. N.
G. Arppe.]