Savon ja Karjalan herännäisyyden vaiheita v. 1860 jälkeen.
Tiedustellessamme Savon ja Karjalan herännäisyyden vaiheita XIX
vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla, kääntyy huomiomme itsestään
ymmärrettävistä syistä niihin miehiin, joiden kautta Jumala ylläpiti
tätä liikettä niinäkin vaikeina aikoina, jolloin sen nuoruuden into
ja miehuudenajan voima olivat antaneet sijaa vanhuuden väsyneille
päiville, ja syksyn myrskyt uhkasivat hävittää kaikki. Ensimmäisenä
näistä miehistä astuu silloin eteemme Juhana Fredrik Bergh. Hänkin on
jo vanhentunut, hänen ruumiinvoimansa ovat riutuneet ja monet raskaat
murheet levittävät usein syksyn pimeää hänen mieleensä, mutta hänen
henkensä valvoo, ja odottaessaan Herransa tuloa tekee hän loppuun
asti yhtä ahkerasti sitä heränneen paimenen työtä, jolle hän jo
nuorena on elämänsä vihkinyt.
Olemme huomauttaneet Berghin työstä valtiopäivillä sekä nähneet,
miten huolellisesti hän koetti perehtyä eduskunnan käsiteltävinä
oleviin kysymyksiin. Mutta näidenkin toimien aikana seurasi hän
tarkasti seurakuntansa asioita, ahkerasti kirjoittaen kirjeitä ja
toimittaen muulla tavoin ohjeita ja neuvoja sanankuulijoilleen.
Varsinkin muisti hän niitä, joille hän oli uskonut johtajantehtäviä
heidän keskuudessaan. Huomattavin näistä oli hänen vävynsä O.
H. Cleve (III, 499), joka vuosina 1859-64 toimi ylimääräisenä
pappina Rantasalmella. Ja kotona ollessaan oli Bergh yhtä ahkera
ja huolellinen paimentyössään, kuin miehuutensa paraina päivinä.
Mutta surulla täytyi hänen kokea, että hengellinen velttous vuosi
vuodelta sai yhä enemmän sijaa seurakunnassa, jos kohta siinä vielä
eloakin näkyi. Bergh oli järjestyksen mies. Siltäkin kannalta katsoen
loukkasi häntä kovin esim. se, että paljon ihmisiä jumalanpalveluksen
aikana kokoontui juttelemaan seurakuntataloon sekä yksityisten
kirkon läheisyydessä oleviin asuntoihin. Muutamassa kirjeessä [J. F.
Berghin kirje O. II. Clevelle 15/11 64.] valittaa hän sitä, ettei hän
virkamiehiltä, joiden puoleen hän tuon huonon tavan poistamiseksi oli
kääntynyt, ollut saanut mitään apua. "Kummallista", lausuu hän tämän
johdosta, "ettei valtio tahdo käsittää, että kirkko on siveellisyyden
perustus ja että siveellisyys on valtion perustus".
Joulukuussa 1863 määrättiin O. H. Cleve jumaluusopin lehtoriksi
Jyväskylän alkeisopistoon. Hänen poismuuttonsa Rantasalmelta sai
aikaan huomattavan aukon seurakunnan hengellisissä oloissa ja
tuntui raskaalta varsinkin sen vanhasta kirkkoherrasta. Paitsi
sitä, että näet Bergh oli erittäin mieltynyt tähän vakavamieliseen
ja hartaasti uskonnolliseen mieheen, viihtyi hän siitäkin syystä
hänen seurassaan, että Cleve oli opinnoille altis sekä tarkasti,
niinkuin hänen appensakin, seurasi aikansa hengellisen elämän
virtauksia ja muita niiden kanssa yhteydessä olevia yleisinhimillisiä
kysymyksiä. Niinpä esim. hänen jumaluusopinlehtorinvirkoja varten
kirjoittamansa väitöskirja _"Försök att historiskt belysa läran om
prestaembetet"_ (Koe historiallisesti valaista oppia papin virasta),
joka painettiin 1863, tuotti Berghille paljo iloa, samoinkuin hänen
tälle ajan polttavissa kysymyksissä julkilausumansa mielipiteet.
Usein kirjoittivat he toisilleen. Varsinkin Cleve pyysi kaikissa
tärkeissä kysymyksissä neuvoa vanhalta, valistuneelta apeitaan.
Eikä tämä kieltäytynyt vastaamasta. Mielenkiintoista on lukea näitä
Berghin Clevelle kirjoittamia kirjeitä. Ne ilmaisevat paitsi tuota
syvällisen hellää, hänelle niin ominaista uskonnollisuutta, joka
aina on kirjeiden pohjasävelenä, tarkkaa huomiokykyä ja avonaista
silmää mitä erilaisimpia ilmiöitä käsittämään. Monesti näkyy niissä,
samoinkuin Berghin muissakin kirjeissä, myöskin erinomaisen tarkkaa
kaukonäköisyyttä ja aina mitä uskollisinta myötätuntoisuutta
kansan olojen parantamiselle, niin hengellisten kuin aineellisten
puutteiden poistamiselle. Hän tahtoo kehittää ja sivistyttää kansaa,
mutta samalla kiinnittää sitä niihin toimiin ja töihin, joista sen
toimeentulo ennenkin on riippunut. Huomattava on tähänkin nähden
hänen vasta mainitsemamme O. H. Clevelle kirjoittamansa kirje.
[15/11 64.] Viimemainittu, joka vasta oli muuttanut Jyväskylään,
oli kirjoittanut Berghille siellä perustetusta kasvatusopillisesta
seurasta, joka ohjelmaansa näkyy ottaneen myöskin maalaiskansan
johtamisen kirjallisiin harrastuksiin. Tämän johdosta kirjoitti
Bergh: "Tuottakoot kokouksenne hyötyä myöskin hengelliselle
elämälle! Minä tulen yhä enemmän vakuutetuksi siitä, että n.s.
sivistys ilman tosi jumalanpelkoa ei ensinkään hyödytä. Se tuottaa
vain vahinkoa ja turmelusta, sen näkee täälläkin. Se on esteenä
myöskin taloudelliselle edistymiselle. Ne, jotka siitä ovat päässeet
osallisiksi, karttavat ja häpeevät työtä ja pitävät laiskuutta
hyveenä, kun vain voivat saada säätyläisten vaatteet yllensä.
Pedagoogiselle yhdistykselle tulee huomauttaa tätä. Irstaimmat
Helsingissä ovat juuri ne, jotka ovat saaneet tämmöisen kasvatuksen.
Siltä alkaa näyttää myöskin täällä maalla. Ainoastaan heränneet
palvelijat tyytyvät toimittamaan tavallista talonpojan työtä,
riihenpuintia ja karjanhoitoa."
Maassamme näinä aikoina heränneeseen harrastukseen kansan
sivistyksen korottamiseksi, joka harrastus pari vuotta myöhemmin
synnytti kansakoululaitoksemme, otti Bergh innokkaasti osaa. Jo
nuorena pappina oli hän, niinkuin ennen (I, 152) olemme maininneet,
vankilansaarnaajana Kuopiossa tullut siihen vakaumukseen, että
useimpain rikosten syynä olivat kerjuu ja puute. Tämä vakaumus
johdatti hänet ensin (I, 340) pyhäkoulujen perustamiseen sekä
monenkaltaisiin toimiin kansan taloudellisen tilan parantamiseksi.
Vielä vanhoilla päivillään työskenteli hän innokkaasti tuon
nuoruutensa lempiaatteen toteuttamiseksi. Niinpä hän esim.
joulukuussa 1864 piti pitäjänkokouksen Rantasalmella koulun
perustamiseksi tämän pitäjän Haapaniemen kylään. Yritys kohtasi
tietysti vastarintaakin. Toiset yhtyivät muutaman vaikutusvaltaisen
isännän lausuntoon: "Valistusta on meillä kyllin, lisää ei tarvita",
mutta enemmistö kannatti Berghiä. Millaiseksi tämä oli suunnitellut
koulua, näkyy seuraavasta hänen kirjeessään O. H. Clevelle
löytyvästä selostuksesta: "Tarkoitus olisi tähän kansakouluun
yhdistää lastenkoti. Varat saadaan maanviljelyksestä. Ainoastaan
semmoisia oppilaita otetaan kouluun, jotka käytännöllisestikin
tahtovat oppia kaikki, mikä kuuluu maanviljelykseen. Ne, jotka
ovat läpikäyneet koulun, pääsevät opettajiksi kylissään ja saavat
palkakseen vanhat koulumestarikapat. Haapaniemen koulusta tulisi
siis jonkunlainen seminaari. Paitsi kristinuskoa, kirjoittamista,
laskentoa ja maanviljelystä (pääasiallisesti käytännöllistä) otetaan
ohjelmaan, jos aika myöntää, muitakin aineita". [J. F. Berghin
kirje O. H. Clevelle 9/1 65.] -- Köyhän ajan sekä Berghin pian
tapahtuneen kuoleman tähden jäi hanke sikseen, mutta sekin puolestaan
todistaa paljon tämän valppaan miehen harrastuksista kristillisen
kansansivistyksen hyväksi.
Raskaita olivat Berghin viimeiset vuodet. Poikiensa tähden oli hän
vanhoilla päivillään joutunut taloudelliseen ahdinkoon, joka tuotti
hänelle paljon huolta. Muitakin nöyryytyksiä täytyi hänen heidän
tähtensä kokea. Kovasti painoi hänen hellää mieltään myöskin tähän
aikaan monta vuotta perätysten sattunut kato ja siitä seuraava
köyhyys ja tautisuus. Ylen raskaaksi kasvoi silloisissa oloissa hänen
työtaakkansakin, varsinkin kun hänen terveytensä vuosi vuodelta kävi
yhä huonommaksi. Muunohessa vaivasi häntä kova kolotustauti, joka
etenkin öisin tuotti hänelle "sietämättömiä tuskia". Epäuskon kasvava
valta, herännäisyyden taantuminen monessa paikoin, kirkkolakia y.m.
kirkollisia ja isänmaallisia kysymyksiä koskeva erimielisyys eivät
myöskään olleet omiaan virkistämään Berghin mieltä ja helpottamaan
hänen raskaan työpäivänsä iltahetkiä. Mutta Herran kädestä ottaa hän
kaikki, mitä hänen osakseen tulee, ei vastenmielisesti, vaan kiittäen
ja ylistäen. On kehoittavaa nähdä, miten huolet ja vastoinkäymiset
ahdistavat häntä yhä likemmäs Jumalaa. Kansan köyhyyttä ja omia
taloudellisia huoliaan ajatellen kirjoittaa hän: "Olen koettanut
oppia ja opettaa muille neljättä rukousta sen yhteydessä muiden
rukousten kanssa. Herra opettakoon meitä uskomaan ja tunnustamaan".
[J. F. Berghin kirje O. H. Clevelle 22/5 65.] Ja kun hän jo oli niin
sairas, ettei enää kyennyt lähtemään virkatoimiin pitäjälle, iloitsi
hän siitä, että hän "oli päässyt tilaisuuteen enemmän kuin ennen
viljellä sanaa ja rukousta". "Täten", niin hän kirjoittaa, "on Jesus
yhä enemmän kirkastunut minulle ja tullut minulle yhä kalliimmaksi".
Tässä yhteydessä puhuu Bergh siitäkin, että hän tutkimalla
tunnustuskirjoja raamatun lukemisen yhteydessä on "saanut enemmän
valoa kestävissä ulkonaisissa riidoissa". Kuinka perusteellinen
Bergh oli, näkyy siitäkin, että hän pyytää Cleveä hankkimaan hänelle
paremman alkukielisen tunnustuskirjojen painoksen, hänen omansa kun
oli huono eikä noudattanut samaa järjestystä, kuin suomenkielinen
käännös.
Berghin tauti pakotti hänet vihdoin pyytämään virkavapautta.
Ainoastaan muutamia kuukausia hän sitä tarvitsi. Mutta vielä pari
viikkoa ennen kuolemaansa kirjoitti hän, vaikka hänen tuskansa usein
olivat hyvin kovat, Clevelle: "Jumala on ihmeellisesti auttanut minua
sekä sielun että ruumiin puolesta. Hänelle olkoon kiitos ja ylistys".
[J. F. Berghin kirje O. H. Clevelle 25/5 66; J. F. Berghin kirje O.
H. Clevelle 3/9 66.]
Mikkelin päivänä jumalanpalveluksen alkaessa, syyskuun 30 p:nä 1866
kutsui Herra Juhana Fredrik Berghin lepoonsa. Kun hänen apulaisensa
aamulla lähti kirkkoon, jätti hän hänelle hyvästi lausuen: "Vie
tervehdykseni seurakunnalle. Sano heille: niin on Jumala maailmaa
rakastanut, että hän antoi ainoan Poikansa, jotta kuka ikinä häneen
uskoo, se ei hukkuisi, vaan saisi ijankaikkisen elämän". "Sanonko
minä", kysyi apulainen, "että te nyt omalle kohdallenne sen niin
tunnette?" "Älä siitä puhu", kuului kuolevan vastaus, "vaan sano
_heille_ nuo Herran sanat". -- Melkein heti apulaisen lähdettyä,
sammui hiljaa tuon uskollisen Herran palvelijan maallinen elämä.
Berghin tuttavat ovat kertoneet, että hänen katseensa, kun hän
astui suureen seuraan, ensin aina ilmaisi ihmettelyä, joka, jos hän
seurassa huomasi ystäviä, suli onnelliseen hymyilyyn. "Autuaallista
ihmettelyä ilmaisivat hänen kalpeat kasvonsa, kun minä kirkosta
tultuani astuin hänen kuolinvuoteensa ääreen", on yllämainittu
apulainen kertonut. [Kert. kirkkoherra P. Malinen.]
Kuinka rakas Berghin muisto vielä kauan hänen kuolemansakin jälkeen
oli Rantasalmella, samoinkuin poikkeuksetta Savon heränneen
kansan keskuudessa, näkyy muunohessa muutamasta torppari _Juhana
Hämäläisen_ hänestä v. 1879 sepittämästä runosta. Sen muodollinen
puoli on hyvinkin puutteellinen, mutta sisällys, joka kuvaa Berghin
elämänvaiheita, hänen opettajatointaan ja oppiaan, osoittaa, miten
selvän käsityksen viimemainitun sanankuulijat olivat häneltä saaneet
ei vain hengellisen elämän salaisuuksista, vaan muistakin asioista.
Runoa, joka käsittää 980 säettä, ei ole painettu. Lainaamme sen
loppuosasta tähän muutamia säkeitä:
"Tämä on tohtori Berghin muistolaulu,
Jota tehdä tuli minull' suuri halu,
Ei että tämän kautt' tietyksi tulisin
Ja mainittava maailmassa olisin."
"Vaan sille vainajal' muistoksi tämä olkoon,
Ja Jumalalle kunniaksi tulkoon,
Jota tulis meidän aina ylistää
Ja hänen totuuttansa julki julistaa."
"Vaan kun vainaja, josta tämä laulu tehtiin,
Kristinopin syvään ytimeen on ehtin',
Että hänel' oli niistä selvä käsitys
Ja Pyhän hengen oma esitys."
"Että hän ei juttuja jaaritellut
Eikä järjen viisaut' opiksi esitellyt,
Vaan puhtaasti kylvi sanan siementä
Tahtomatta niilläkään sitä lisätä."
"Opin puhtaudest' ansaitsee hän kiittää,
Vaan se tunnustus mun tulee tähän liittää,
Että hän ansaitsee paljon enemmän
Kuin onkaan minussa miestä tekemään".
[Johan Hämäläisen Muistolaulu Tohtori Johan Fredrik Berghin opista ja
elämästä. (Runon on minulle lainannut pastori T. Vilho Laine.)]
Yhä yleisemmin kunnioitettiin Berghiä varsinkin hänen elämänsä
loppuaikoina myöskin johtavissa kirkollisissa piireissä. Maan
hallitusmiehetkin antoivat hänelle tunnustuksensa. Todistuksena on
muunohessa sekin, että hän v. 1864 sai jumaluusopin-tohtorin arvon.
Paljon suuriarvoisempi on kuitenkin se tunnustus, minkä hän on saanut
Savon heränneeltä kansalta, joka sukupolvesta toiseen siunaa hänen
muistoaan.
Varsinkin Berghin kuoleman jälkeen alkaa herännäisyyden lamautuminen
tulla näkyviin lähipitäjissäkin. Säämingissä elivät vielä
sikäläisen liikkeen etevät johtajat Olli Mikonpoika Pesonen ja
Matti Liukko, mutta heidänkin johtamiinsa joukkoihin vaikutti
Berghin poismuutto lamauttavasti. Säämingin heränneillä ei enää
ollut asiaa Rantasalmelle, yhteys heidän ja sikäläisten ystävien
välillä kävi vieraammaksi, väsähtämistä alkoi näkyä yhä yleisemmin.
Sitäpaitsi oli moni vainojen aikojen kärsimyksissä karaistusta
ja uskonnollisessa elämässään vakaantuneesta kantajoukosta jo
siirtynyt pois näyttämöltä, eikä uusia herätyksiä enää tapahtunut
kuin hyvin harvoin. [Kert. sahanhoitaja G. Pesonen.] Säämingin
merkkimiehistä kuoli Olli Juhonpoika Pesonen 1868, Olli Mikonpoika
Pesonen 1870 ja Matti Liukko 1878. [Säämingin kirkonkirja.] Paljon
siunausta olivat nämä kansanmiehet opillaan ja kristillisellä
vaelluksellaan levittäneet kotiseudullaan ja, niinkuin jo ennen
on mainittu, lähiseuduilla, varsinkin Kerimäellä. Jos täytyykin
myöntää, että liike näillä seuduin J. F. Berghin ja näiden Säämingin
heränneitten johtomiesten kuoleman jälkeen ennenpitkää katosi miltei
näkymättömiin, jäi kuitenkin heidän vaikutuksestaan sikäläisen kansan
uskonnolliselle elämälle pohja, jolle tulevaisuudessa syvällistä
hengellistä elämää voidaan rakentaa. -- Säämingin vanhoista, näiden
seutujen ulkopuolellakin tunnetuista heränneistä, jotka elivät vielä
vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla, on edellisten kera muistettava
myöskin kanttori P. Venell. Heränneitten katsantotavalle uskollisena
loppuun asti päätti hän päivänsä v. 1883. [Sukukirja.] Näiden
seutujen heränneistä papeista mainittakoon A. Wahlberg (IV, 113),
joka, oltuaan kappalaisena Pieksämäellä 1856-1866, viimemainittuna
vuonna siirtyi samankaltaiseen virkaan Kerimäelle, missä hän kuoli v.
1868. [Sukukirja; kert. Hanna Cautón.]
Pieksämäellä oli vielä V. J. Majanderin (IV, 113) ja Wahlbergin
poismuuton jälkeen seurakunnasta herännäisyyden jäännöksiä
huomattavan paljon. Vielä vuosisadan lopussa löytyi siellä tähän
suuntaan lukeutuvia henkilöitä, jos kohta yhteinen sananharjoitus
siellä jo siihen aikaan melkein kokonaan oli lakannut. [Kert. Hanna
Cautón.]
Paitsi seurakunnassa toimineita heränneitä pappeja, jotka, niinkuin
olemme nähneet, jo aikaisemmin olivat muuttaneet pois paikkakunnalta,
olivat herännäisliikkeen muutkin täällä vaikuttaneet merkkimiehet
poistuneet näyttämöltä. Tuo aikoinaan hurmahenkistä levottomuutta
täällä aikaansaanut, mutta sittemmin Paavo Ruotsalaisen oppilaaksi
nöyrtynyt Pietari Riipinen (I, 331) kuoli jo 1861 ja seudun
heränneitten epäilemättä etevin maallikkoedustaja Gabriel Markkanen
(III, 221), jonka vaikutus muissakin herännäispiireissä oli
huomattava, syksyllä 1863. Kauemmin eli täkäläisen Paavo Ruotsalaisen
suunnan kolmas johtava henkilö Heikki Asikainen (III, 221), joka
kuoli vasta 1875. Mitään elinvoimaisempaa liikettä ei Markkanenkaan
ja vielä vähemmin hänen viimemainittu apumiehensä saanut Pieksämäellä
syntymään. Herätysten aika oli täälläkin loppunut. Eikä päässyt
täällä nousemaan renqvistiläinenkään suunta. Sen etevimmät edustajat
Juhana Ukkonen (k. 1884) ja Klemens Liukkonen (III, 221) (k.
1881), eivät vanhoilla päivillään enää saaneet rukouksen henkeä
seuralaisissaan sytytetyksi, ja heidän edustamansa liike kuoli
ennenpitkää sukupuuttoon. [Pieksämäen kirkonkirja.]
Paremmin kuin useimmissa muissa Savon seurakunnissa säilyi
herännäisyys Suonenjoella. V. 1861 siirtyi sinne Pieksämäeltä V.
J. Majander. Heränneen papin lämmöllä liittyi hän sikäläisten
heränneitten luotettavaan ja kokeneeseen johtajaan Pentti
Korhoseen, koettaen yhdessä hänen kanssaan sytyttää liekkiin
liikkeen sammuvaa tulta. Bergh-veljet eivät enää päässeet käymään
täällä rakkaassa kotipitäjässään, yhä yleisemmäksi käynyt epäusko
levitti myrkkyään tännekin, ja heränneitten oma huolimattomuus
avasi oven kaikenlaisille onnenonkijoille heidän omaan piiriinsä.
Näistä on ennen (IV, 113) mainittu Paavo Jalkanen huomattavin.
Turhaan koetettuaan saada Korhosta epäluulon alaiseksi Majanderin
silmissä, alkoi hän vehkeillä molempia vastaan. Yhä rohkeammin
esiintyi hän seuroissa puhujana, lumoten kansaa liehakoitsevan
ystävällisellä käytöksellään ja hyvillä puhelahjoillaan. Seurauksena
oli, että Korhonen muutti Majanderin kanssa pois, kun tämä, oltuaan
välisaarnaajana Iisalmessa (1862-63), siirtyi Karttulaan, jonka
seurakunnan kappalaiseksi hän viimemainittuna vuonna oli päässyt.
Kasvamistaan kasvoi Jalkasen maine Suonenjoella, vaikka sekin hänestä
tiedettiin, että hän runsaasti viljeli väkijuomia. Pintapuolista oli
hänen puheensa ja pintapuolisuuteen eksyivät hänen sanankuulijansa.
Tuskin olivat Majander ja Korhonen ehtineet asettua Karttulaan, missä
heidän vaikutuksestaan uusi herätys syntyi, ennenkuin Suonenjoenkin
heränneitä tuon tuostakin alkoi näkyä heidän seuroissaan. Mutta eivät
nämä kuitenkaan rikkoneet yhteyttään Jalkasenkaan sanankuulijoitten
kanssa, vaikka kummankin suunnan uskonnollisessa katsantotavassa oli
tuntuva erotus. Häiriöitä ja eripuraisuutta tämmöiset olosuhteet
kuitenkin väkisinkin synnyttivät Suonenjoen jo ennestään Paavo
Ruotsalaisen ja Berghien aikuisten, vakavaan parannukseen ja
valvovaan uskoon vaativien herätysten ajoista vieraantuneessa
liikkeessä. [Kert. Ville Suhonen y.m. Suonenjoen vanhat heränneet;
Paimenmuisto.]
Samana vuonna (1862) kuin Majander muutti pois Suonenjoelta,
pääsi sinne kappalaiseksi herännäismielinen _Juhana Warén_. Hänen
esiintymisensä ei ollut omiaan häiriötä asettamaan. Levottomuus
päinvastoin vain lisääntyi niinä 20 vuotena, jolloin hän, ensin
kappalaisena, sittemmin kirkkoherrana, oli pappina seurakunnassa.
Ettei hän ollut herännäisyyden vastustaja, näkyy siitä, että hän
kääntyi Bergh-veljesten puoleen kirjeillä, joissa hän valitti
vaikeaa asemaansa ja kysyi heiltä neuvoa. Niinikään pyysi hän heitä
pyytämällä saapumaan Suonenjoen uuden kirkon vihkijäisiin (1865).
Kutsua eivät Berghit voineet noudattaa ja sitäpaitsi näkyvät he
pitäneen kaiken sekaantumisen suonenjokelaisten ja heidän pappinsa
välisiin suhteisiin turhana, he kun silminnähtävästi eivät luottaneet
viimemainittuun. Asianlaitaa kuvaa seuraava J. I. Berghin, heränneen
suonenjokelaisen Aapeli Rossin käynnin johdosta hänen luonaan
Limingassa, J. F. Berghille kirjoittama kirje:
"Keskusteluista Aapeli Rossin kanssa, joka on järkevä mies, sain
yhä enemmän varmuutta siihen, mitä jo ennakolta tiesin ja uskoin,
että Warénilta todellakin puuttuu tahtia, niinkuin sinäkin näyt
huomanneen. Sitäpaitsi on hän epäluuloinen ja pyytää kiitosta
hengellisyydestään, ahkeruudestaan ja lahjoistaan. Olen uskonut,
että todellisia vikoja löytyy ja on löytynyt myöskin vanhojen
heränneitten puolella, mutta Aapelilta sain tietää, että he
todellakin ovat tehneet ainakin hyviä yrityksiä saadakseen aikaan
sopua ja myönteliäisyyttä. Mutta ei auta mikään, sillä W. kuuntelee
juoruja. Hän on alituisesti kiusannut minua pitkillä kirjeillä
samasta asiasta. Viimeinen kirjeeni hänelle (paljon ennen Rossin
käyntiä täällä) oli ankaran vakava, ja sentähden lienee hän
kääntynyt sinun puoleesi. Olisi erinomainen asia, jos jaksaisit ja
ehtisit käydä Suonenjoki-raukkaa katsomassa, -- ei niinkään paljon
Warénin tähden, jonka luulen auttamattomaksi, hän kun suullisessa
keskustelussa myöntää paljon, vihdoin kaikkikin, mutta pian jälleen
yksinään ollessaan vetäytyy 'janhukselleen' [paksuun kuoreensa.] --
vaan heränneitten tähden, jotka ovat kovin kiusattuja ja syvästi
surevat eripuraisuutta. W. taistelee heitä vastaan saarnatuolista,
ei hyväntahtoisesti heitä nuhdellen, vaan katkeralla innolla, joka
ilmaisee nurjamielisyyttä heränneitä vastaan seurakunnan edessä". [J.
I. Berghin kirje J. F. Berghille 13/2 66; Paimenmuisto.]
Jos tämä kirje osoittaakin hieman puolueellisuutta Suonenjoen
vanhoihin heränneisiin nähden, näkyy siitä samalla muuttumatonta
rakkautta herännäisyyteen ja sen edustajiin kansan syvissä
riveissä. Tuo ilmeisesti liiaksi ankara arvostelu Warénista johtuu
nähtävästi siitä, ettei tämä ymmärtänyt Suonenjoen heränneitä ja
siten antoi aihetta väärinkäsityksiin myöskin heidän puoleltaan.
Ja joka tapauksessa on asiaa arvosteltaessa otettava huomioon se
vikoileva mieli, eripuraisuus ja huikentelevaisuus, jonka Jalkasen
esiintyminen oli saanut aikaan Suonenjoen heränneissä. Warénin asema
ei todellakaan ollut helppo.
Kauan ei saanut Majander toimia Karttulassa. Jo v. 1867 kutsui elon
Herra tämän ahkeran ja innostuneen työntekijän pois. Kaksi vuotta
aikaisemmin (1865) oli Pentti Korhonen päässyt lepoon. Huomattava oli
se herätys, minkä nämä herännäisyyden uskolliset ja elävähenkiset
vartijat saivat aikaan Karttulassa, mutta ennenpitkää alkoivat senkin
näkyvät jäljet, mikäli on kysymys liikkeestä semmoisenaan, kadota.
Jalkasen pintapuolisesta ja eksyttävästä johdosta huolimatta säilyi
herännäisyys sitävastoin Suonenjoella. Vielä vuosisadan lopussa oli
se huomattava ja elinvoimainen. Jalkanen kuoli vasta 1895. [Kert. V.
Suhonen y.m.; Paimenmuisto; Suonenjoen kirkonkirja.]
Kuopion herännäisyydessä tapahtui tuntuva muutos, kun J. I. Bergh v.
1861 muutti Liminkaan. Niinkuin olemme nähneet (IV, 93), oli kyllä
se osa sikäläisistä heränneistä, joka oli mieltynyt Jonas Laguksen
katsantotapaan, jo sitä ennen vieraantunut hänestä, mutta hänellä
oli kuitenkin vielä paljon ystäviäkin täällä Savon herännäisyyden
vanhassa keskuspaikassa, ja nämä kaipasivat häntä paljon. Sitäpaitsi
on huomattava, että herännäisyys Berghin poismuuton kautta menetti
paraan tukensa Kuopion tuomiokapitulissa. Piispa Frosterusta (k.
1884) ei kyllä mitenkään voi sanoa liikkeen sortajaksi, mutta
erillään heränneistä hän aina pysyi eikä milloinkaan ryhtynyt
suoranaisesti heidän etujaan valvomaan, ja mitä tuomiorovasti A.
G. Borgiin tulee, niin tiedämme, että hänen uskonnollinen kantansa
vielä vähemmän sopi yhteen heränneitten katsantotavan kanssa.
Näin ollen jäi Berghin poismuuton kautta Kuopiosta sikäläiseen
tuomiokapituliinkin aukko, joka varsinkin virkamääräyksiin nähden ei
ollut eduksi maan pohjoisen osan herännäisyydelle.
Oltuaan seitsemän vuotta pappina Karstulassa (IV, 93), palasi
Albert Ingman v. 1860 Kuopioon, jonka maaseurakunnan kappalaiseksi
hänet oli nimitetty. Huonosti oli hän viihtynyt ensinmainitussa
seurakunnassa, mutta paljon oli hän siellä kokenut ja sisällisen
ihmisensä puolesta edistynyt. Kuopioon palatessaan oli hän kyllä sama
vakava, maailmaan ja sen tapoihin nähden jyrkkä pietista kuin hänen
ensi kertaa täällä pappina toimiessaan, mutta hänen esiintymisensä
oli lempeämpää ja hänen saarnansa evankelisempaa kuin ennen. Hänen
työpäivänsä myrskyt olivat asettuneet ja illan rauha joutunut. Vaikka
Ingman lähinnä kuului Jonas Laguksen edustamaan suuntaan, lähestyivät
häntä luottamuksella myöskin paikkakunnan muut heränneet. Sekä J. I.
Berghin että J. F. Berghin kanssa oli hän hyvässä sovussa. Ingman
kuoli toukokuussa 1866. [Paimenmuisto; K. A. Malmbergin, A. Granitin
y.m. kertomukset; J. F. Berghin kirjekokoelma.]
Näiden seutujen heränneistä papeista on edellisten kera muistettava
myöskin J. V. Johnsson, joka, toimittuaan jumaluusopin lehtorina
Kuopion alkeisopistossa vuosina 1868-76, pääsi Juvan kirkkoherraksi.
Että häntä pidettiin oppineena ja kykenevänä miehenä, näkyy
niistä monista luottamustoimista, jotka hänelle uskottiin. Hänet
näet valittiin (1871) raamatun suomennoskomitean jäseneksi sekä
pappissäädyn edustajaksi 1867 ja 1872 vuosien valtiopäivillä,
ja varsinkin todistaa se seikka, että hänet v. 1884 asetettiin
ensimmäiselle vaalisijalle Porvoon hiippakunnan piispanvirkaan,
miten suuressa arvossa hänen virkaveljensä häntä pitivät. Tähän
virkaan hänet myöskin nimitettiin, mutta hän kuoli samana vuonna
(1884), ennenkuin hän oli ehtinyt siihen astua. [Hornborg, Matrikel;
Paimenmuisto.]
Miltei ainoana Kuopion Paavo Ruotsalaisen aikuisista heränneistä
eli vielä XIX vuosisadan lopussa lääninrahastonhoitaja K. A.
Malmberg (IV, 92-93). Niinkuin olemme nähneet, oli tämä vilpitön
ja kiivas herännäisyyden ystävä sydämensä koko lämmöllä jo nuorena
ruvennut Paavo Ruotsalaisen opetuslapseksi. Yhtä innokkaasti kuin
hän tämän herännäisyyden oppi-isän eläessä oli häntä kannattanut,
yhtä ehdottoman varmasti puolusti hän häntä elämänsä loppuun asti,
kovasti kiivastuen, jos kukaan uskalsi viitatakaan hänen vikoihinsa.
Ja yhtä ehdottomalla kunnioituksella ja ihailulla oli hän liittynyt
Jonas Lagukseen. Vuosien kuluessa ja samassa määrässä kuin Kuopion
herännäisyys alkoi vähetä, kävi tämä ihailu yhä yksipuolisemmaksi
ja puolueellisemmaksi. Vikoillen J. I. Berghiä, jonka kanssa sopu
kuitenkin ulkonaisesti säilyi loppuun asti, ja ennen kaikkea
niskaslaisuuden ja uuden suunnan edustamia oppeja, ei tahtonut hän
kuulla puhuttavankaan muusta herännäisyydestä kuin siitä, jonka
johtajana Lagus elämänsä loppupuolella oli ollut. Miten vierasta
tämä toistupalainen katsantotapa Savon heränneille ylimalkaan
olikin, edusti Malmberg sen jyrkintä muotoa siinäkin kohden, että
hän piti Laguksen suuntaa ja siihen kuuluneita sekä vielä elossa
olevia henkilöitä ainoina, jotka olivat päässeet käsittämään sitä
salaista viisautta, minkä Jumala oli uskonut Paavo Ruotsalaiselle.
Mitään uudistusta herännäisyysliikkeelle hän toistupalaisten tavoin
ei myöskään pitänyt mahdollisena. Herätysten aika oli ollut ja
mennyt! Mutta se lämpö, jolla hän vielä vanhoillakin päivillään puhui
menneitten aikojen vaiheista, sekä hänen valistunut käsityksensä
ristin tien salaisuuksista todistivat, miten syvästi herännäisyys
oli vaikuttanut häneen. Suurta kunnioitusta nautti Malmberg
kotiseudullaan loppuun asti, joka näkyy siitäkin, että hänet
valittiin maallikkoedustajaksi vielä 1893 vuoden kirkolliskokoukseen,
vaikka hän siihen aikaan oli 76 vuoden ikäinen. -- Malmberg kuoli v.
1901. [Kuopion kirkonkirja.]
Muita huomattavia herännäisyyden edustajia ei Kuopiossa J. I. Berghin
poismuuton ja Albert Ingmanin kuoleman jälkeen ollut. Mutta vaikka
sikäläinen liike näiden aikojen jälkeen laimenemistaan laimeni,
löytyi vielä vuosisadan lopussa sekä Kuopion kaupungissa että siihen
kuuluvassa maaseurakunnassakin monta, joiden koko uskonnollinen
katsantotapa oli vanhojen heränneitten katsantotapaa. Senmielisiä
pappejakin on Berghin ja Ingmanin aikojen jälkeenkin siellä ollut.
Maaningan ja Nilsiän herännäisyys oli jo Paavo Ruotsalaisen
loppuaikoina ilmaissut hyvinkin selviä väsähtämisen oireita, eikä
kulunut kuin pari vuosikymmentä, ennenkuin liike näillä seuduin
näytti kerrassaan häviävän. Ensinmainitussa seurakunnassa toimi
kyllä, niinkuin olemme nähneet (IV, 112) vuoteen 1858 herännyt
E. Saurén, mutta sanottavia jälkiä hänenkään työstään ei siellä
myöhempinä aikoina enää näkynyt. Mutta täällä, samoinkuin
Nilsiässäkin, löytyi kyllä vielä myöhemminkin kansan uskonnollisessa
käsityksessä paljon perintöä suurten herätysten ajoilta. Tämä
koskee varsinkin Nilsiää. Paavo Ruotsalaisen kerrotaan vähän ennen
kuolemaansa kerran kotipitäjästään lausuneen: "Täällä ei herää
ihmisiä ennenkuin 30 vuoden perästä". [Kert. näiden seutujen vanhat
heränneet.] Jos kertomuksessa on perää, ilmaisi tuo merkillinen
mies, niinkuin myöhemmin saamme nähdä, tälläkin ennustuksella sitä
profeetallista lahjaa, josta monesti ennen olemme huomauttaneet.
Paljon eloisampaa kuin viimemainituissa seurakunnissa oli liike vielä
1860-luvun jälkeenkin Iisalmessa. Syynä ei suinkaan ollut yksinomaan
se, että siellä vielä verraten myöhäisinä aikoina oli vaikuttanut
heränneitä pappeja -- A. Wahlberg (1853-56), V. J. Majander
(1862-63), H. K. T. Brofeldt vuodesta 1865 sekä Lapinlahdella Klas
Weisell, joka siellä oli kappalaisena vuodesta 1854 kuolemaansa
asti v. 1876 -- eikä sekään, että siellä olisi löytynyt eteviä
maallikkojohtajia, vaan ilmeistä on, että sikäläiset heränneet,
mitä sitten heidän silloisesta hengellisestä tilastaan onkin
sanottavaa, rakkaudella koettivat pysyä uskollisina herännäisyyden
vanhoille traditsiooneille, joista he poissiirtyvältä sukupolvelta
olivat niin paljon kuulleet. Näistä vanhuksista on ensimmäisenä
muistettava herännäisyyden muistojen kerääjä ja kertoja L. J.
Niskanen, joka, niinkuin tiedämme (IV, 91), eli vielä XIX vuosisadan
keskivaiheella, sekä Juhana Poikonen (IV, 116), joka kuoli vasta
v. 1867. Niinkuin tiedämme, oli kumpikin näistä miehistä erittäin
huvitettu herännäisyyden vanhoista muistoista ja kertoivat niistä
kernaasti nuoremmalle sukupolvelle. Emme sentähden erehtyne, kun
väitämme tämänkin seikan estäneen Iisalmen heränneitä vieraantumasta
isien tavoista ja harrastuksista. Kun sitten L. J. Niskasen vanhin
poika, ennen (IV, 110) mainittu Juhani Niskanen 1860-luvulla ryhtyi
kotiseutunsa jo hajoavan herännäisyysliikkeen johtajaksi, liitti hän
toimintansa menneiden aikojen suuriin muistoihin, joita hän isältään
oli niin paljon kuullut ja kyytimiehenä tämän matkoilla suoranaisesti
itsekin mieleensä painanut. Tämän kautta sai hänen esiintymisensä,
jonka voimaa vilkas älynsä, puheliaisuutensa ja avomielisyytensä
suuressa määrässä lisäsivät, Iisalmen heränneitten joukon, jota
eripuraisuus ja uneliaisuus jo kauan olivat hajoittaen havitelleet,
jälleen kootuksi. Sitäpaitsi on huomattava, että 1860-luvulla
sattuneet suuret nälkävuodetkin pakottamalla pakottivat ihmisiä
Jumalaa etsimään, varsinkin niitä, jotka Herrasta enemmän isiltään
olivat kuulleet. Muistettava on niinikään Kiuruveden läheisyys,
mistä, niinkuin myöhemmin saamme nähdä, Niskanen ennenpitkää sai
paljon apua.
Savon herännäisyyden tukeena oli vielä XIX vuosisadan viimeisinä
vuosikymmeninä J. J. Rahm. Niitä vaikeuksia säikähtämättä, joita
Paavo Ruotsalaisen ja L. J. Niskasen kuoleman jälkeen ilmaantui
Kiuruveden heränneitten sopua ja hengellistä elämää häiritsemään
(IV, 111-112), pysyi tämä koeteltu sotavanhus uskollisena menneille
muistoille sekä oman aikansa liikkeen vaiheille, vaikka hän olikin
liian heikko painamaan alas sitä eripuraisuuden ja yhä kasvavan
vikoilemisen henkeä, joka oli hajoittamassa Kiuruveden heränneitä
ja uhkasi sukupuuttoon hävittää koko heidän joukkonsa. Jäännös
kuitenkin jäi, ja siihen liitti Herra, niinkuin myöhemmin saamme
nähdä, uudestaan herättävän ja kokoovan armonsa. -- V. 1866 siirtyi
Rahm Kiuruvedeltä Heinävedelle, jonka seurakunnan kirkkoherrana hän
sitten toimi vuoteen 1879. Viimemainitussa seurakunnassa oli Albert
Ingmanin ajoilta heränneitä, mutta mitään eloisampaa liikettä hän ei
sielläkään enää saanut aikaan. Sitä eheämmän tunnustuksen ansaitsee
Rahm siitä, että hän yhä edelleen rakkaudella seurasi herännäisyyden
vaiheita eikä liittynyt niihin, jotka miltei iloiten tuomitsivat
sen jo sukupuuttoon kuolleeksi. Vielä elämänsä myöhäisenä iltana --
hän kuoli Leppävirran kirkkoherrana v. 1894 -- iloitsi hän siitä
uudesta, vanhaan herännäisyyteen liittyvän herätyksen aamukoitosta,
joka XIX vuosisadan viimeisinä vuosikymmeninä alkoi näkyä Savonkin
pietismin entisillä sydänmailla. [Hengellinen Kuukauslehti 1895, s.
257; Paimenmuisto; Wilh. Malmivaara, Puoli vuosisataa heränneiden
keskuudessa; kert. Eero ja Aappo Lämsä, Wilh. Malmivaara, K. A.
Malmberg, J. Schwartzberg, Kusti Niskanen y.m.]
* * * * *
Se likeinen yhteys, joka 1820--30-luvuilla oli olemassa Pohjois-Savon
ja Pohjois-Karjalan herännäisyysliikkeiden välillä, väheni, niinkuin
tiedämme, vähenemistään Paavo Ruotsalaisen loppu-ijällä ja katkesi
hänen kuolemansa jälkeen kokonaan. Nämäkin vaiheet osoittavat
selvästi, miten tärkeänä tekijänä herännäisyyden säilymiseksi ja
elpymiseksi sen eri seutujen likeinen keskinäinen kanssakäyminen
on ollut. Se on laajentanut heränneitten näköpiiriä, tuonut uutta,
virkeämpää eloa etäälläkin oleviin seutuihin, painanut alas
itsekylläisyyden syntiä, opettanut pitämään muita itseään parempina
ja sytyttänyt rakkauden tulta niissäkin sydämissä, joissa tämä
tuli jo oli sammumaisillaan. Savon ja Karjalan herännäisyyden
vieraantuminen toisistaan tuotti arvaamattoman suurta vahinkoa
kummallekin liikkeelle. Viimemainitun maakunnan heränneitten pappien
kirjeenvaihto Savossa asuvien virkaveljiensä kanssa on 1860-luvusta
alkaen ja jo aikaisemminkin ainoa yhdysside kummankin maakunnan
heränneitten välillä. Varsinkin Karjalan syrjäiselle, muulle
herännäisyydelle jo ennestään perin vähän tunnetulle liikkeelle
tuotti tämä suurta vahinkoa.
Etenkin Karjalan pohjoisissa seurakunnissa tapaamme vielä XIX
vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla verraten monta herännyttä
pappia. Etevin näistä oli epäilemättä P. J. F. Brofeldt, joka v.
1851 (III, 499-502) tuli Nurmeksen kappalaiseksi. Vielä tänään
muistetaan hänen tarmokasta työtään tämän seurakunnan palveluksessa.
Kirkossa, rippikoulussa, kinkereillä ja sairasmatkoilla jakoi hän
voimallisesti ja samalla hellän evankelisesti pelastuksen sanomaa
seurakuntalaisilleen Joskus oli hän uupua suuren työtaakan alle tässä
pappien puolelta kauan laiminlyödyssä seurakunnassa. "Reestä rekeen
minua kuljetetaan" oli hänen tapansa sanoa, kun häntä alituisesti,
monesti aivan aiheettomastikin, pyydettiin lähtemään pitäjälle.
Varsinkin Brofeldtin rippikouluopetusta kiitetään erinomaiseksi.
Muunohessa oli hän oppilailleen puhunut siveellisyysasioistakin,
tytöille erikseen ja pojille erikseen suljettujen ovien takana.
Pyhäkoulutkin järjesti Brofeldt Nurmekseen. Aiheen siihen lienee
kuitenkin piispa Frosterus seurakunnassa pitämällään tarkastuksella
antanut.
Brofeldtin suhde Nurmeksen heränneitten johtajiin, Peti Tolvaseen
ja Tuomas Piiroseen (III, 201-203), joka, niinkuin tiedämme (III,
500-501), alussa ei ollut hyvä, parani vuosi vuodelta. Muunmuassa
kerrotaan, että viimemainittu hänen viimeistä tautiaan sairastaessaan
kävi hänen luonansa. Brofeldt oli valittanut, että hän oli levoton
hengellisestä tilastaan ja, kun Piironen oli neuvonut häntä
ansiotonna lähestymään armoistuinta, vastannut: "Tuotahan minä
olen saarnannut, enkä sitä nyt itse muistanut". -- Brofeldt kuoli
heinäkuun 15 p:nä 1858. [Paimenmuisto; O(lli) K(oistinen), Karjalatar
1912, N:o 36.]
Nurmeksessa toimi loppu-ijällään Lapinkin herännäisyyden vaiheissa
voimallisista herätyssaarnoistaan tunnettu K. F. Pfaler (III, 568),
ollen tämän seurakunnan kirkkoherrana vuodesta 1868 vuoteen 1879,
jolloin hän kuoli. Luultavaa on, että tämän monessa suhteessa kelpo
miehen saarnat eivät siitä syystä päässeet syvemmältä vaikuttamaan
hänen sanankuulijansa sydämiin, että ne olivat yksipuolisesti
laillisia. Nurmeksessa antoi hän sitäpaitsi juuri tällä
saarnatavallaan Tuomas Piiroselle tilaa puhumaan vastakkaiseen, s.o.
hedbergiläiseen suuntaan.
Muista täällä vuosisadan loppupuolella vaikuttaneista papeista on
niinikään mainittava Keski-Pohjanmaan herännäisyyden vaiheissa jo
aikaisemmin tunnettu K. J. Engelberg, joka v. 1860 tuli Nurmeksen
kappalaiseksi. Niinkuin olemme nähneet (IV, 239), kuului hän Jonas
Laguksen perustamaan suuntaan ja oli uuteen paikkaan muuttaessaan
niin piintynyt tuon suunnan katsantotapaan, että hänen oli vaikea
päästä kotiutumaan muihin oloihin. Sentähden hän ei myöskään löytänyt
täysin luotettavia liittymiskohtia uskonnolliselle elämälleen
Karjalan heränneitten katsantotavasta, vaikka tämä vieläkin, niinkuin
hänen oma käsityksensäkin, pääasiassa perustui Paavo Ruotsalaisen
oppiin. Engelberg oli kappalaisena Nurmeksessa kuolemaansa asti
v. 1894. Millaisia hänen saarnansa ja yksityisessä sielunhoidossa
antamansa neuvot olivat, voidaan päättää hänen säilyneistä
kirjeistään, joita hän usein masentunutta mieltään keventääkseen
kirjoitti ystävilleen Pohjanmaalla. Lainaamme tähän otteen muutamasta
tällaisesta kirjeestä, varsinkin koska se näyttää, kuinka yleiseksi
hedbergiläinen henki Nurmeksessa oli tullut:
"Muutama rivi ikävässäni. -- -- -- Uusi testamentti, Hunajanpisarat,
Pontoppidanin Uskon peili y.m. ovat toverinani kamarissani. En
näy pääsevän edistymään. Yhä. edelleen täytyy minun köyhänä
syntisenä riippua sanan kalliissa lupauksissa, katsoen häneen,
joka on uskon alkaja, jatkaja ja päättäjä. Tämä on parannukseni ja
uskoni. Monenkaltaisia ulkonaisia ja sisällisiä kiusauksia täytyy
minun kokea, mutta tämä kaikki on terveellistä masentamaan ja
nöyryyttämään jäykkää ja ylpeää aatamiani. Vanhaa ystävääni Rahmia
muistelen usein. Kun tapaat hänet, niin sano hänelle paljon terveisiä
minulta. Jos vielä tulisin matkustamaan Kuopioon (suuria toiveita),
niin pistäytyisin välttämättömästi Leppävirralla. Olisi sekä
hyödyllistä että hupaista saada hänen kanssaan jonkun päivän puhua
Jumalan valtakunnan salaisuuksista, kun vain ei vanhentunut usko
ja kristillisyys tukkisi suuta. Kysy häneltä, muistaako hän vielä,
miten Paavo Ruotsalainen nuhteli häntä ja minua, viimeisen kerran
käydessämme häntä tervehtimässä saarella. Hän puhui penseydestä ja
hitaudesta, niistä vioista, jotka yhä edelleen ja näihin asti ovat
minua vaivanneet. Voi, kuinka harvoja köyhiä ja armoa isoovia sieluja
löytyy seurakunnassani, jotka tulevat minua tervehtimään! -- -- --
Mutta syynä lienee minun epäuskoni, joka vaikuttaa, että niin vähän
puhun heille Jumalan valtakunnasta, sekä toiselta puolen sekin, ettei
heillä enää ole tarvetta elää uskosta, isoten ja janoten Kristuksen
vanhurskautta, vaan he elävät omatekoisen uskon perustuksella. He
luulevat liitäneensä suoremman ja helpomman tien ahtaan portin ohi
ijankaikkiseen autuuteen. Ristin tie on heille tuntematon; he eivät
tiedä, mitä ristin päällensä ottaminen on eikä mitä uudistuminen
hengessä sanan kautta tietää. Tämä kaikki on heille vastenmielistä,
niinkuin se ei kelpaakaan lihalle ja verelle. Sanalla sanoen, he
pitävät jokapäiväistä parannusta ja uskonharjoitusta epäuskon tienä.
Kauheassa pimeässä he ovat kaiken luullun suuren valonsa uhalla.
Herra valaiskoon ja pyhittäköön meitä totuudellansa! Emme saa väsyä,
vaan läpi kaikkien esteiden tulee meidän, miten kylmiä ja hitaita
sitten olemmekin, katsoa Jumalan karitsaa, joka ottaa pois maailman
synnin. Kyllä hän pitää lupauksensa: joka minun tyköni tulee, häntä
en minä heitä ulos."
Se väärä evankelisuus, jonka valtaan Engelbergin ylläolevan
todistuksen mukaan suurin osa Nurmeksen uskonnollisia asioita
harrastavia henkilöitä oli joutunut, oli saanut alkunsa
ennen mainitusta Tuomas Piirosesta. Vielä Paavo Ruotsalaisen
kuoleman jälkeen oli tämä lahjakas, mutta kevytmielisyyteen ja
pintapuolisuuteen jo nuorena harjaantunut mies useita vuosia
yksissä Peti Tolvasen (III, 201-203) kanssa tehnyt työtä Paavo
Ruotsalaisen opin pohjalla. Huomattava on näiden miesten vaikutus
paitsi Nurmeksessa myöskin Pielisjärvellä sekä varsinkin Juuassa,
missä suuria herätyksiä tapahtui vielä 1850-luvulla. Etenkin
viimemainitun seurakunnan _Vuokon_ kylässä näkyy liike toisinaan
olleen hyvinkin vilkasta. Niinpä esim. tapahtui siellä pääsiäisaikana
v. 1853, jolloin Piironen siellä piti seuroja, paljon herätyksiä.
Useita muitakin maallikkojohtajia löytyi näillä tienoin. Semmoinen
oli esim. N. G. Arppen ystävä ja hänen matkatoverinsa monilla
seuramatkoilla _Tahvo Saarelainen_ (k. 1870), joka asui Vuokon
_Männikkölä_-nimisessä talossa, missä usein piti seuroja. Huomattava
on niinikään Peti Tolvasen likeinen ystävä Pielisjärven Viekissä
_Antti Kiiskinen_ (k. 1904), monta muuta mainitsematta.
Jo ennen (III, 202-203) olemme nähneet, että Tuomas Piironen
kauan oli osoittanut taipumusta hedbergiläisyyteen. 1850-luvun
loppupuolella antautui hän yhä rohkeammin väärään evankelisuuteen,
joka lopullisesti johti täydelliseen eroon heränneistä v. 1860.
Viimemainittuna vuonna tuli muutamissa Nurmeksen Jokikylässä
pidetyissä seuroissa julkinen riita Piirosen ja Paavo Ruotsalaisen
uskollisen opetuslapsen, hengen mieheksi paikkakunnalla tunnetun
_Niilo Kokkosen_ välillä, joka seuraväen kuullen paljasti hänen
erehdyksensä. Tästä alkaen pysyi Piironen erillään heränneistä,
puhui epäillen Nurmeksessa samaan aikaan alkaneesta, mutta sittemmin
kuitenkin vähitellen sammuvasta herätyksen liekistä, jonka ääressä
kuultiin kielilläpuhujienkin jo kauan unohduksissa olleita outoja
ääniä. -- Piirosen pojat jatkoivat isänsä työtä paikkakunnalla,
levittäen evankelisen suunnan oppia näillä XIX vuosisadan aikuisimman
herännäisyyden merkkiseuduilla. Itse hän kuoli v. 1871.
Etevin kaikista tämän puolen herännäisyyden maallikkojohtajista oli
epäilemättä Peti Tolvanen. Vielä niidenkin aikojen jälkeen, jolloin
hedbergiläisyys Piirosen ja muiden johtamana yhä yleisemmin voitti
alaa Pielisjärven seurakunnissa, oli hänen vaikutusvaltansa suuri.
Tolvanen pysyi loppuun asti uskollisena Ruotsalaisen opille. Rauhaa
rakastavana ei hän väleen antautunut väittelyihin toisinajattelevien
kanssa; kun vastustajat vaatimalla vaativat häntä puolustamaan
kantaansa, oli hänen tapansa sanoa: "Jos ei Herra näytä minun olevan
väärässä, en käsityksestäni luovu." Kernaasti kuunteli Pielisjärven
herännyt kansa Tolvasen puheita; seuraväen tarkkaavaisuus pysyi
vireillä, vaikka puheita monesti kesti pari tuntiakin yhtämittaa. Ei
ollut harvinaista, että kielilläpuhujiakin seuroissa esiintyi vielä
Tolvasen loppuaikoinakin. Väsymättä kylvi Tolvanen herännäisyyden
siemeniä varsinkin lapsiin, hän kun yli 30 vuotta toimi
pyhäkoulunopettajana kotiseurakunnassaan. Koulua kesti koko päivän.
Aamulla piti hän koulupaikassa ensin hartausseurat, jonka jälkeen hän
luetti lapsia iltaan saakka. Ahkera oli Tolvanen kotonakin puhumaan
ja veisaamaan. Viimeisenä oli hän ylhäällä ja veisasi väkensä
nukkumaan. Samalla tavalla hän sen aamulla herätti. Muistettava on
sekin, että hän oli ahkera rukoilija, käyttäen usein polvirukoustakin.
Nuorena oli Tolvanen tuohilevyyn hiilellä piirrellen opetellut
kirjoittamaan. Tätä taitoa, jossa hän vuosien kuluessa kehittyi
hyvinkin eteväksi, käytti hän, seutunsa herännäisyyden luotetuksi
johtomieheksi tultuaan, ahkeraan kirjeenvaihtoon etäämmällä asuvien
ystävien kanssa. Valitettavasti ovat nämä hänen kirjoittamansa
kirjeet, samoinkuin muidenkin hänelle kirjoittamat, joita oli
hyvin paljon, melkein kaikki joutuneet hukkaan. Miten ja mitä hän
kirjoitti, näkyy seuraavasta hänen kirjoittamastaan kirjeestä. Se
on osoitettu muutamalle hänen naapurilleen, joka siihen aikaan oli
valtiopäivillä, ja kuuluu: "Rakas veljeni! Muista sitä puhetta,
jota puhuttiin Jänönvaarasta Putsoon mennessä iltasella sinä 12
p. lokakuuta 1863, jossa minulle puhuit Herran kuhtumisesta ja
armotyön alusta ensi kerran vasta -- vaikka siitä olet paljon
kuullut, vaan se ei ole sydämeesi päässyt senkään verran, josta
minä olen ollut suuressa ikävässä. Jos Herra kasvonsa kääntäisi
puoleemme syntejämme tuta, saisimme, jota olemme monta kertaa kyllä
suulla veisanneet. Vaan kun Jumala sen sanoo sydämessä, sitten
vasta saapi sydämen kivulla nähdä, mitä meiltä puuttuu. Ja tämä on
armotyötä, tämä on Korkeimman käsi ja tästä minä olen kiitollinen
Jumalalle. Nämä nuhteet ovat Korkeimmalta, jonka armokäsi saavutti
sinun. Niin kuule, rakas veljeni, nöyryytä itsesi Herran väkevyyden
eteen ja tunnusta vikasi suoraan Herran edessä ja ole kuuliainen
armo-Herran kutsumiselle eläkä enää lähde pois näiden nuhteiden
alta, vaan kanna Herran vihaa, kunnes Herra itse siitä irti laskee.
Anna armotyön teurastaa mieliään myöten. -- -- -- Ei moni tule
ahtaasta portista elämän tielle, vaan niin ylhäiset kuin alhaiset
menevät sivu tästä luulouskolla taivaan toivossa helvettiin. --
Sinä tiedät valtioveljes, löytyykö monessa sitä omantunnon ahjoa,
oikein sitä elävätä tuntoa. Hyvä ystävä, mistä heillä se olisi,
kun eivät armotyön alla ole Jumalasta syntyneet. Ja tämähän se
on vika ja puutos siinä suuressa valtiokunnassa. Mielimurheella
saapi Suomea suurta katsella." Peti Tolvanen kuoli Jänönvaara
nimisellä kotitilallaan Nurmeksen Höljäkässä tammikuun 9 p:nä 1885.
[Paimenmuisto; F. F. Lönnrotin kertomukset Nurmeksen herännäisyydestä
ja Engelbergistä, jonka kanssa hän oli vilkkaassa kirjeenvaihdossa;
Engelbergin kirje K. A. Malmbergille (ilman vuosi- ja päivämäärää);
pastori A. Oravalan minulle Piirosesta ja Tolvasesta hankkimat
tiedot; J. P. J., Herännäisyyden virtauksia Pohjois-Karjalassa
(Karjalatar N:ot 111, 112, 118 v. 1913).]
Pielisjärven seurakunnassa toimi paitsi ennen mainittuja heränneitä
pappeja, K. Weiselliä ja E. Saurénia (III, 502), myöskin J. V.
Johnson (IV, 317), joka siellä oli kappalaisen sijaisena 1854-1860.
Seurakuntaan kuuluvassa Juuan kappelissa, jonka silloista
herännäisyyttä kiitetään erittäin eläväksi, teki ilolla työtä N.
G. Arppe, jonka seurakunta, niinkuin tiedämme (III, 502), v. 1851
oli kutsunut ylimääräiseksi pitäjänapulaisekseen, vuoteen 1862.
Vielä vanhoilla päivillään muisteli tämä valpas Herran palvelija
kernaasti tätä aikaa, Juuan seurakunnasta todistaen: "Saatan sanoa,
että koko seurakunta oli herännyt." Myöskin painosti hän sitä,
ettei tämän eikä ylimalkaan Pielisjärven ympäristön herätys saanut
alkuansa papeista, vaan että se johtui suoranaisesti Jumalan hengen
vaikutuksesta kansan syviin riveihin. Muistettava on niinikään,
että tässä etäisessä perukassa sekä aikaisemmin että myöhemmin
toimineiden maallikkojohtajien vaikutus usein ulottui kauaskin yli
sen seurakunnan rajojen, johon he kukin kuuluivat.
Samaan aikaan kuin Arppe oli pappina Juuassa, teki Enossa työtä
(1851-59) Paavo Ruotsalaisen uskollinen ystävä L. A. Landgren.
Se oli raskasta työtä, sillä seurakunta, minne eivät Pielisjärven
muilla mailla puhaltavat tuulet olleet päässeet vaikuttamaan, oli
upposurutonta. Raskaat rahahuolet ja sairaloisuus lisäsivät sitä
ikävää, millä hän muisteli Nilsiän-aikoja ja ystäviään Savossa.
Varsinkin v. 1856, jolloin M. Akiander historiaansa varten pyysi
häneltä tietoja Paavo Ruotsalaisesta, palasivat vanhat muistot
elävinä hänen mieleensä. Miten ahdistettu hän siihen aikaan oli,
näkyy seuraavista hänen v. 1862 J. F. Berghille kirjoittamistaan
sanoista: "Jo niinkuin muistelen v. 1856 pyysi ja sai prof. Akiander
minulta muutamia tietoja ukko Paavosta ja herätyksistä Savossa. Minua
ahdisti siihen aikaan kovasti kolotus- ja vilutauti, ja jälestäpäin
olen katunut, että noin sairaana yritinkään noudattaa prof.
Akianderin pyyntöä, etenkin koska samaan aikaan sielunikin asiaan
nähden olin aivan sekasin."
Ettei Landgrenia saa syyttää Enon seurakunnan suruttomuudesta,
näkyy siitäkin, ettei siellä herätyksiä syntynyt minäkään aikoina,
jolloin N. G. Arppe siellä oli kirkkoherrana (1862-70). Myöntää
kuitenkin täytyy, ettei ensinmainittu, miten harras herännäisyyden
ystävä hän sitten olikin, ollut kylliksi tarmokas ja virkeä
saadakseen huomattavampaa liikettä syntymään näillä Karjalan harvaan
asutuilla mailla. Samaa todistaa hänen toimensa Pälkjärvelläkin,
jonka seurakunnan kirkkoherrana hän oli vuosina 1859-1869. Täällä
oli, niinkuin muistamme (I, 139-150) J. F. Bergh herätyksensä
alku-aikoina sytyttänyt hengen tulta moneen sydämeen, ja täällä
oli muiden kera vaikuttanut myöskin Renqvistin ystävä G. Monell
(1848), mutta nyt oli kaikki pimeää eikä saanut Landgrenkaan Herran
tulta uudestaan syttymään. Melkein koko hänen siellä-olonsa aikana
ei seurakunnalla ollut kirkkoakaan, se kun paloi v. 1860 ja uusi
kun valmistui vasta samana vuonna, kuin hän muutti sieltä pois.
Masentunut oli Landgrenin mieli hänen koettaessaan kylvää sanan
siementä pälkjärveläisten sydämiin. V. 1862 hän esim. kirjoittaa J.
F. Berghille: "Velkani kasvavat yli rajojensa ja elatuksen murheet
tunkevat niin kovasti päälleni, etten tahdo enää jaksaa kestää. Vaan
kohtahan pääsen kaikesta, sen tunnen rapistumisestani. Kiusat ovat
minulla olleet monet ja kovat. Erinomattain ovat penseys ja hitaus
minua vaivanneet. Milloin päivä valjennee, mieleni virkistynee? Oi
kuitenkin entisiä aikoja! 'Suusta ovat menneet, ei mielestäni', sanoo
puheenparsi".
Landgren ei suinkaan ollut ainoa tämän puolen vanhoista heränneistä
papeista, joka noin kaihomielin muisteli "entisiä aikoja". Näiden
miesten nuoruudenaika oli suurten herätysten innostunutta ja
toivorikasta aikaa; nyt oli kaikki niin muuttunutta, niin väsynyttä,
rikkirevittyä ja uupunutta, että mieli väkisinkin vetäytyi muistojen
pyhäkköön sieltä etsien sitä tyydytystä, jota ei nykyisyys eikä
tulevaisuus enää tuntunut voivan antaa. Masentavasti vaikutti heihin
sekin, että vanhoista ystävistä toinen toisensa perästä siirtyi pois.
Paitsi ennen mainittuja kaatoi tuonen viikate näinä aikoina (1859)
Landgrenin asetoverin Pielisjärven ajoilta E. Saurénin, joka viimeksi
oli ollut kappalaisena Kiteellä, minne hän (1852) oli muuttanut
Maaningalta. [Paimenmuisto; L. A. Landgrenin kirje J. F. Berghille
15/5 62; Kert. N. G. Arppe.]
Huomattava on se muutos, jonka J. F. Berghin muutto Jaakkimasta
Rantasalmelle (1857) ja H. Renqvistin v. 1866 tapahtunut kuolema
saivat aikaan Karjalan herännäisyyden vaiheissa. Mutta ainakin
pitkistä ajoista sopii noihin heidän entisiin toimialoihinsa sovittaa
sananlaskun sanat: "Mahti ei mene maan rakohon, vaikka mahtajat
menevät".
Siunaukseksi vaikutti Jaakkimassa vuoteen 1859 O. H. Cleve, ja
vaikka paikoin epäuskon hallan panemana säilyi ylimalkaan jokseenkin
lupaavana vielä 1860-luvulla Berghin kylvö tässä seurakunnassa.
Sikäläisiä heränneitä nähtiin monesti Rantasalmella vanhan rakkaan
opettajan saarnoja ja seurapuheita kuulemassa ja usein pyysivät
he häneltä kirjallisesti neuvoja. Ja Berghkin puolestaan kävi
joskus heitä tervehtimässä. Hänen kuolemansa jälkeenkin pysyi
Jaakkiman heränneitten joukko koossa, todistaen seuroillaan ja
kertomuksillaan, kuinka voimallinen 1840- ja 1850-luvun herätys
siellä oli ollut. Vielä vuosisadan lopussa pitivät he hartaushetkiä
vanhaan tapaan. Merkille on kuitenkin pantava, että nuoria yhä
harvemmin liittyi heihin, jonka vuoksi heidän lukunsa alkoi vuosi
vuodelta yhä nähtävämmin vähetä. Huomattava on niinikään, että
eripuraisuuttakin alkoi ilmestyä näiden heränneitten joukossa,
toiset kun eivät tahtoneet olla missään tekemisissä pappien kanssa
ja toiset kun tähänkin kysymykseen nähden tahtoivat noudattaa
herännäisyyden vanhoja traditsiooneja. Viimemainittujen johtajana
esiintyi vuosisadan lopussa kirkonmies _Taneli Tuunanen_ (k. 1916),
joka piti seuroja kodissaan sekä muualla pitäjällä. Vielä elämänsä
loppuaikoinakin todisti hän sanankuulijoilleen elävästi Herrasta,
vaikka hänen kielensä halvauksen vaikutuksesta oli kankea.
Niinkuin olemme nähneet (II, 436), oli herännäisyys Berghin
Jaakkimassa ollessa hänen kauttansa levinnyt myöskin Parikkalaan.
Täällä vaikutti seurojen pitäjänä talollinen ja pyhäkoulunopettaja
_Olli Mikonpoika Jääskeläinen_ (k. 1888). Tämä oli herännyt v. 1848
käydessään Jaakkimassa Berghiä kuulemassa. Hänen vaikutuksestaan
elpyi ja levisi herännäisyys jonkun verran Parikkalassa. Sikäläisten
heränneitten seuroissa luettiin Berghin ja Nohrborgin postilloja
sekä muita hengellisiä kirjoja. Rukouksiakin Jääskeläinen näissä
kokouksissa piti. Seurojen jälkeen keskusteltiin hengellisistä
asioista. Kerimäelle asti ulotutti Jääskeläinen matkansa, esiintyen
puhujana sikäläistenkin heränneitten hartauskokouksissa. --
Muistettava on niinikään, että Renqvistinkin opetuslapsia löytyi
Parikkalassa, jos kohta vielä vähemmin kuin Paavo Ruotsalaisen
katsantotapaan liittyneitä. [J. F. Berghin kirjekokoelma; kert. Matti
Tapanainen, Juhana Kapuna y.m. Jaakkiman vanhat heränneet; Jaakkiman
kirkonkirja. Tietoja tämänpuolisista oloista on minulle niinikään
hankkinut pastori E. Snellman; Parikkalan kirkonkirja.]
Vielä elinvoimaisemmilta näyttivät XIX vuosisadan lopussa Henrik
Renqvistin ja hänen hengenheimolaisensa Karjalassa raivaamat,
kylvämät ja otsan hiessä hoitamat viljavainiot. Puhumattakaan
Sortavalasta, missä heränneitten luku kaupungissa ja varsinkin
maaseurakunnassa vielä 1890-luvulla oli ehkä yhtä suuri kuin
sikäläisen herännäisyyden huomattavimpina aikoina, ei kuollut liike
sukupuuttoon missään muuallakaan, missä se oli saanut jalansijaa.
Ja samassa määrässä kuin kuuset Renqvistin haudalla tuuhenivat
ja kohosivat, levisi nousevienkin sukupolvien kuultavaksi noiden
vanhojen rukoilijain kautta todistus siitä, mitä tuo uskollinen
Herran viinimäen työntekijä eläessänsä oli toimittanut. On
kyllä totta, että nämä sukupolvesta toiseen säilyneet, hänen
yksipuolisuuttaankin ylenmäärin kunnioittavat kertomukset näissä
heränneissä ovat ylläpitäneet, vieläpä paikoin levittäneetkin sitä
kaavamaisuutta, joka tavataan tämänkin puolen rukoilijoissa, mutta
totta on myöskin, että ne viime aikoihin asti ovat vaikuttaneet
suolanakin ja vakaannuttavana voimana Karjalan huikentelevaisuuteen
ja iloiseen suruttomuuteen taipuvaisessa kansassa.