Luultavaa on, että nämä Ingmanin Uuden testamentin kiivaat

vastustajat jossain määrin olivat korjanneet mielipiteitään

käännöksen virheellisyydestä, koska heidän moitteensa nyttemmin

pääasiallisesti koski sitä, että Ingmanin kirjaa myytiin kirkon

kirjana, vaikkei sitä oltu asianomaisella tavalla tarkastettu eikä

kirkko ollut sitä hyväksynyt. Varsinkin tästä asiasta päättivät

he valittaa Kuopion tuomiokapituliin. Miten jyrkälle kannalle

tämäkin kokous vielä asettui, näkyy siitä, että päätettiin valittaa

senaattiin, elleivät kirkon viranomaiset ryhtyisi tehokkaisiin

toimenpiteisiin Ingmanin käännöksen leviämisen estämiseksi. Muutoin

on huomattava, että arkkipiispa Bergenheim oli antanut Pipliaseuralle

luvan painattaa Ingmanin käännöksen, hankkimatta sille sitä ennen

asianomaista tarkastusta. Ingman itsekin oli hyvin tyytymätön

tähän menettelyyn, pitäen sitä "laittomana". Epäröivällä kannalla

näyttävät ainakin alussa Kuopion tuomiokapitulin jäsenetkin olleen.

"Pohjanmaan heränneitten pappien mielet ovat kuohuksissa Ingmanin

raamatuntarkastuksen johdosta", kirjoitti J. I. Bergh veljelleen, "he

ovat pyytäneet minun lausuntoani siitä, mitä asiassa tulisi tehdä.

Olen todellakin neuvoton."

Tuomiokapituli käsitteli kysymystä helmikuun 22 p:nä 1860. Päätös

kuuluu: "Koska hiippakunnan kahden [Tuomiokapitulin arkistossa ei

löydy näiden kahden rovastikunnan kontrahtikokousten pöytäkirjoja.

Paitsi Raahen (Kalajoki-Raahe) rovastikuntaa, tarkoitetaan

luultavasti Kuopion tuomiorovastikuntaa, sillä näiden kahden

rovastikunnan pöytäkirjat ovat olleet tuomiokapitulin jäsenten

luettavina.] rovastikunnan papisto pitämissään kontrahtikokouksissa

sekä keskuudessaan että tuomiokapitulissa on nostanut kysymyksen,

että olisi välttämätöntä perusteellisesti tarkastaa varapastori,

maisteri A. V. Ingmanin Turun pipliaseuran toimesta toimittaman

suomalaisen raamatunkäännöksen korjausta ja tämän korjatun

raamatunpainoksen esipuhekin myös näyttää viittaavan siihen,

että tämä painos toistaiseksi on tarkoitettu vain ehdotukseksi,

päätti tuomiokapituli mainitulta pipliaseuralta pyytää tietoa

siitä, oliko seura ryhtynyt mihinkään muuhun toimenpiteeseen tämän

raamattupainoksen tarkastamiseksi kuin antamalla yllämainitussa

esipuheessa yleisölle oikeuden lähettää pipliaseuralle muistutuksia

käännöstä vastaan."

Vielä tehokkaampi lienee muutama piispa Frosteruksen yksityinen

kirje arkkipiispa Bergenheimille ollut. Hän näet huomautti, miten

laittomasti tämä oli menetellyt antamalla luvan levittää Ingmanin

käännöstä sekä ilmoitti, että asia vedettäisiin senaattiin,

ellei sitä muulla tavoin saataisi korjatuksi. Tämä vaikutti.

Keski-Pohjanmaan heränneet papit saavuttivat tarkoituksensa. Ingmanin

käännökseen kiinnitettiin paperilippu, johon oli painettu sana

"koetus-raamattu".

Vakuutettuina siitä, että he olivat tehneet Jumalan valtakunnalle

suuren palveluksen, iloitsivat Ingmanin vastustajat voitostaan.

Viimemainittuun sitävastoin oli asia kipeästi koskenut. Puhuessaan

Österbladhin ja hänen ystäviensä kiivaista hyökkäyksistä kirjoittaa

hän A. Wegeliukselle: "Olen näinä aikoina kokenut suurta sisällistä

levottomuutta ja surua. Kaikki tuntuu minusta niin raskaalta ja

vastenmieliseltä. Voi, jos surussa ja surun kautta Kristus olisi

minulle kaikki kaikessa."

Missä hengessä Ingman oli ryhtynyt korjaamaan suomenkielisen

raamatun virheellistä kieltä sekä kuinka vähän mielivaltaisesti

hän oli tahtonut työskennellä tässä hänelle jo v. 1854 uskotussa

tehtävässä, näkyy seuraavasta hänen s.v. Alfr. Kihlmanille, joka

siihen aikaan oli arkkipiispa Bergenheimin apulaisena Turussa,

kirjoittamastaan kauniista kirjeestä: "Pyydän, että sinä viet herra

arkkipiispalle hurskaan toivoni, että hän -- jos mahdollista on

-- kiertokirjeellä vielä kehoittaisi arkkihiippakunnan papistoa,

yhdessä lausuntonsa kanssa ortografisesta uudistuksesta, myöskin

lausumaan mielensä kielen korjauksesta. Tämä pyyntöni saattaa kyllä

korkeasta esimiehestä näyttää liian rohkealta, jopa, niinkuin

sanotaan tungettelevaiselta, itsekin häpeän tätä kirjoittaessani;

mutta suotakoon se kuitenkin anteeksi -- se on sittenkin johtunut

mitä lämpimimmästä pieteetistä, rakkaudesta Suomen komeaan ja

arvokkaaseen kieleen, jonka tahtoisin tavata myöskin kaikkein

pyhimmässä kirjassamme -- suomalaisessa Raamatussa. Minä tunnen mitä

syvästi juurtuneita ennakkoluuloja näitäkin uudistuksia vastaan on

tavattavissa sangen kunnioitettavissa virkaveljissä, minä tiedän,

että he leimaavat kerettiläisyydeksi kirjaimenkin muuttamisen

nykyisessä raamatussa, mutta heidän ajattelemattomien anateemojensa

pitäisi herjetä lukuisien virkaveljien viisaitten ja perusteellisten

lausuntojen edessä, jotka näistä isänmaallisista kysymyksistä

annetaan tarkastuskomitealle."

Ainakin tähän Ingmanin kysymyksessä olevaan työhön nähden

arvostelivat Keski-Pohjanmaan heränneet papit häntä aivan väärin.

Viimemainittujen kantaa kuvaa muun ohessa Oulun Viikko-Sanomissa

N:o 4, 5, 6 ja 7 ollut kirjoitussarja otsakkeella "Itkulasta".

Johdatuksessa sanotaan: "Itkulan kylässä on kaikellaisten rasitusten

tähden asukkailla ulkonaisesti hyvin kurja ja surkia elämä.

Kuitenkin on Kaikkivaltias antanut heillekin yhden välikappaleen,

jolla itseänsä virvoittaisivat ja lohduttaisivat, joka välikappale

on hänen oma sanansa. Ei arvaakaan kukaan, missä arvossa he tätä

pitävät: se on heidän ainoa ja paras tavaransa, johon he myös

tyytyvät hyvin; ja, niinkauan kuin saattavat toivoa saavansa tätä

turmeltumatoinna säilyttää ja nauttia, ovat he hyvällä mielin. Mutta

kun vain näkyy joku vähäinenkään vaara tätä tavarata uhkaavan,

niin silloin vasta Itkulassa kuuluu valitus ja itku ja vaikea

parkuminen. -- -- Kirjoitussarjan muistutuksista mainittakoon

muutamia esimerkkejä: Room. 12: 3 on sanat _teidän seassanne_

muutettu sanaksi _joukossanne_. Sopi tuota Roomalaisia kutsua

joukoksi, koska Muuttaja puhuu apostoleinkin joukosta, joka mieleemme

tuottaa mustalaisten joukkoa ja muitten. Oliko sana _seassa_ joka

paikassa, johon sen sijaan on pantu _joukko_, niin väärää suomea?

Eivätkö usein suomalaiset sano: suurin, pienin j.n.e. _seassamme_?

Värs. 7:ssä on sana _virka_ muutettu _palvelusvirka seurakunnassa_.

Mimmoinen virka se on, joka erittäin kutsutaan palvelusviraksi: eikö

kaikki virkamiehet ole asetettu virassansa palvelemaan? Ja mikä

virka palvelusvirka seurakunnassa on? Piispanko virka? Ei, ei, sanoo

Muuttaja, sillä ymmärretään sitä virkaa, jota kutsutaan _diakonia_.

Aivan oikein; mutta siitähän seuraa, että Piispan virka, koska ei ole

palvelusvirka seurakunnassa, on virka, jota pitää palveltaman ulkona

seurakuntaa: niinkö lienee! Paraniko nyt tämäkin paikka, eli vastaako

se uusi kolme kyynärää pitkä sana alkukielen sanaa paremmin, kuin se

näppärä sana virka, koska se uusikin sana ei saata osoittaa jotakuta

erityistä virkaa, kuin virkaa yhteisesti." -- Paikallaan on varsinkin

seuraava huomautus: "Mark. 9: 38, jonka oikea käännös on se entinen

ja _kielsimme häntä, ettei hän seuraa meitä_, on Muuttaja kääntänyt

näin surkiasti: ja _kielsimme häntä seuraamasta meitä_." Tämän

johdosta lausuu kirjoittaja: "Mitä kummaa se oli, jos tänkaltaisia

kohtia löydettyämme aloimme epäilemään muistakin muutoksista ylipään!"

Näiden Oulun Viikko-Sanomain "lähetettyjen" kirjoitusten kirjoittaja

oli V. E. Helander, joka siihen aikaan oli koulunopettajana Oulussa.

Jos kohta hän monesti iskeekin kirveensä kiveen, osoittavat

hänen muistutuksensa, että hän oli tarkkaan tutkinut Ingmanin

raamatunkäännöstä, jota paitsi hän, niinkuin yllämainitut esimerkit

osoittavat, toisinaan osasi oikeaankin. Oikeutettu oli varsinkin

seuraava huomautus: "Rupesimme ajattelemaan, missä arvossa tämä

uusi kirja, jota nyt viriästi levitetään, on pidettävä; jos se

tulis uuden ojennuksen _mallina_ eli _esityksenä_, niin ei olis

meillä ollut mitään surun syytä. Mutta ensi lehdestä näimme, että se

levitetään ihan _laillisena_, vieläpä kohta _ainoana_ seurakuntamme

raamattuna. Ja uskomme sen kelvollisuudesta saamme perustaa sen,

meille tuntemattoman, herra Ingmanin todistuksen päälle, että se on

hänen ojentama ja Pipliaseuran kustantama; ehkemme tiedä, kuka on

raamattumme h. Ingmanin vallan alle antanut eli lupaa Pipliaseuralle

kustantamaan pränttiin vaikka kenenkä ojentaman käännöksen

niillä varoilla, jotka seuralle on annettu laillisen raamatun

levittämiseksi."

Ingman vastasi "Itkulaisten" muistutuksiin "Oulun Viikko-Sanomissa".

Jos ei sovikaan kummastella, että hän vastauksessaan joskus eksyikin

ylimielisesti kohtelemaan vastustajaansa, vedotessaan alkutekstiin

ja etevien raamatuntutkijani selityksiin, tuntuu oudolta, ettei

hän anna arvoa sille huomautukselle, että hänen käännöstänsä

levitettiin ainakin näennäisesti laillisena raamatun käännöksenä.

Jos hän itse olikin syytön siihen, että koko hanke esiintyi tuossa

väärässä valossa, niin ei ollut paikallaan, että hän ylimielisesti

kohteli _tätä_ täysin oikeutettua muistutusta. [Teologinen

aikakauskirja 1900, I (A. O. Törnuddin v. 1897 pitämä puhe);

Eliel Aspelin-Haapkylä, Alfred Kihlman I, s. 93; W. Österbladhin

kirje A. E. Wichmannille 23/5 59; A. V. Ingmanin kirjeet Adolf

Wegeliukselle 7/9 59 ja V. Österbladhille 6/9 59 (jäljennös); K. E.

Wichmannin kirje (konsepti) Österbladhille 29/9 59; Österbladhin

kirje Wichmannille 18/2 60; J. I. Berghin kirje J. F. Berghille

16/12 59; Oulun Viikko-Sanomat 1860, N:o 4, 5, 6, 7, 10, 12; Oulun

tuomiokapitulin arkisto; Josef Österbladhin kertomukset; Sukukirja;

Paimenmuisto; Eliel Aspelin-Haapkylä, Alfred Kihlman I, 322-323.]

* * * * *

Ahkerasti jatkoi Ingman tieteellistä työtänsä, tullen

vuosi vuodelta yhä enemmän huomatuksi tiedemiesten piirissä.

Suoritettuaan lisensiaattitutkinnon määrättiin hänet (1862)

hoitamaan professorinvirkaa eksegetiikassa, johon virkaan hän

1864 vakituisesti astui. Tämän ohessa oli hän vuodesta 1861

jäsenenä raamatunkäännöskomiteassa, jota paitsi hänelle uskottiin

muitakin paljon aikaa kysyviä tehtäviä. Tästä huolimatta ehti

Ingman jatkaa kirjallista työtänsä. Muutamia pienempiä kirjoja

mainitsematta julkaisi hän Helsinkiin muutettuaan ruotsiksi:

"Uppsatser i biblisk-teologiska ämnen 1-4" (Kirjoituksia

raamatullis-jumaluusopillisissa aineissa), 1865-67; "Några ord

till försvar för den nyaste bibelteologin" (Muutamia sanoja

uusimman raamatunteologian puolustukseksi), 1866, "Bibelns

lära om rättfärdiggörelsen och försoningen" (Raamatun oppi

vanhurskauttamisesta ja sovituksesta), 1870 sekä käännöksinä

"Kristliga tal av J. T. Beck" (J. T. Beckin Kristillisiä puheita),

1867 ja 1868. Huomattavat ovat sitäpaitsi Ingmanin akateemiset

väitöskirjat: "Om det bibliska trosbegreppet" (Raamatun

uskonkäsitteestä), 1860 ja "Messianitetens egendomliga skaplynne i

Gamla testamentet" (Messianiteetin luonne Vanhassa testamentissa),

1864.

Ingman oli lämmin suomalaisuuden ystävä. Tätäkin alaa koskevia

kirjoituksia on hän julkaissut sekä ottanut osaa aikansa suomalaisen

kirjakielen käyttöä koskeviin kieliopillisiin väittelyihin. Paljon

tunnustustakin sai hän näissä harrastuksissaan osakseen, jos kohta

toiset, etupäässä A. E. Ahlqvist, joskus kiivaastikin hyökkäsivät

häntä vastaan. -- Ingmanin suomenkielisistä julkaisuista on

huomattavin "Pyhän raamatun selityksiä", jota teosta ilmestyi

kaikkiaan seitsemän osaa, vuosina 1868-76.

Lounais- ja Etelä-Suomessa Ingmanin loppuijällä yhä leviävää

evankelista suuntaa ei hän hyväksynyt, jos kohta hän ei sen edustajia

niin jyrkästi kohdellut, kuin Pohjanmaalla ollessaan, jolloin hän

kirjoitti nuo ennen mainitsemamme kiivaat riitakirjat Hedbergiä

vastaan. Herännäisyyden vaiheisiin ei Ingman liikkeestä erottuaan

enää puuttunut eikä hän kirjallisestikaan siitä missään ole

puhunut, lukuunottamatta Matth. Akianderille antamissaan tiedoissa,

joista niinikään ennen on tehty selkoa. Niinkuin olemme nähneet,

sisältävät nämä tiedot poikkeuksetta herännäisyydelle epäedullisia

kertomuksia ja arvosteluja. Jo ennen 1852 vuoden suurta jakoa oli

Ingman niihin määrin pahentunut herännäisyyteen, ettei hän pystynyt

siinä näkemään kuin varjopuolia vain. V. Österbladhin ja tämän

lähimpien ystävien vasta kertomamme hyökkäys hänen suomalaisessa

raamatussa tekemiään kielellisiä korjauksia vastaan ei myöskään

ollut omiaan entistä ystävyyttä palauttamaan. Ei ollut Ingmanin

suhde Bergh-veljeksiinkään sama kuin ennen. Hän ei hyväksynyt

heidän kantaansa, eivätkä he luottaneet siihen "uuteen suuntaan",

jota hän edusti. Oudoilta tuntuivat heistä, niinkuin muistakin

herännäisyyteen jaon jälkeenkin jääneistä esim. seuraavat Ingmanin

Helsingin Pipliaseuran vuosijuhlassa v. 1863 lausumat, seuraavana

vuonna painetut sanat: "Synkkä pimeys vallitsi kristillisessä

kirkossa, sentähden että raamattu oli syrjäytetty ja unohtunut.

Siitä on etsittävä kristinuskon perusvamma keski-aikana. Mutta tämän

pääpahan huomasi Lutherin raamatun lukemisesta kirkastunut silmä.

Sentähden asetti hän jälleen raamatun valon loistamaan seurakunnan

kynttiläjalasta. Hän huomasi myöskin selvästi, mihin Origeneen

allegorinen [kuvannollinen.] raamatun-selittämistapa johtaisi.

Mutta vaikka hän usein, varsinkin elämänsä loppupuolella varoitti

siihen antautumasta, niin ei voinut hän kuitenkaan kokonaan murtaa

sen valtaa. Sillä me tiedämme, että tämä raamatunselittämistapa

vielä Lutherin kuoleman jälkeenkin jäi vallitsevaksi kirkossamme.

Sitä käyttivät semmoisetkin miehet kuin Arndt ja Spener ja vielä

viimemainitun jälkeen useimmat postillankirjoittajat. Ja niinkuin me

suomalaiset kaikessa olemme noudattaneet saksalaisten esimerkkiä,

niin kävi tässäkin suhteessa, niinkuin meidän maamme sekä vanhempi

että uudempi 'hartauskirjallisuus' selvästi todistaa." -- Varsinkin

Pohjanmaan heränneisiin pappeihin koskivat nämä, samoinkuin muut

tuohon suuntaan menevät arvostelut, kipeästi. Se on kuitenkin

tunnustettava, että Ingman yksityisissä keskusteluissa joskus

ystävyydellä, vieläpä hellyydelläkin puhui siitä ajasta, jolloin

hän oli lukeutunut heränneisiin, sekä tämän liikkeen johtavista

henkilöistä, joskus sillä tavoin niistäkin, joita hän oli ankarimmin

arvostellut.

Ingmanin tässä luvussa mainittu tieteellinen ja kirjallinen

jumaluusopillinen työ ei kuulu herännäisyyden historiaan, hän kun

siihen aikaan ei enää kuulunut liikkeeseen, vaan päinvastoin sitä

vastustikin. Oppiinkin nähden edustaa hän varsinkin siitä ajasta,

jolloin hän julkisesti erosi heränneistä, siksi jyrkästi J. T.

Beckin kantaa ja sen pohjalla Suomessakin syntynyttä "raamatullista

suuntaa", ettei herännäisyys ole oikeutettu sanomaan omaksensa hänen

tähän aikaan suorittamaansa kirjallistakaan työtä. Mutta Ingmanin

raamatunteologina kirjoittamat kirjat puhuvat kuitenkin monessa

paikoin siksi selvästi siitä herätyksestä ja uskon kilvoituksesta,

joita hän heränneitten piiriin kuuluvana oli kokenut, että niiden

mainitseminen tässäkin yhteydessä on paikallaan. [Gustaf Johansson,

Anders Wilhelm Ingman (Oma maa I, 340-59); Sukukirja; Ingmanin

yllämainitut kirjeet; kert. rovasti H. Nybergh, J. Schwartzberg,

Wilh. Malmivaara, Jos. Österbladh y.m.]

Kaksi vuotta myöhemmin kuin Ingman tuli yliopiston vakituiseksi

opettajaksi, määrättiin hänen likeinen ystävänsä K. K. von Essen

käytännöllisen teologian professoriksi. Tämän miehen harvinaisesta

kyvystä ja hänen terävästä kynästään päättäen sopisi odottaa,

että hän Helsinkiin tultuaan olisi antautunut kirjallisiinkin

toimiin. Olihan von Essen saanut hyvinkin yleistä tunnustusta

kirkkolakikomitean ehdotuksesta julkaisemastaan lausunnosta, ja

olihan hänellä professorina ollen sekä aikaa että tilaisuutta

kirjalliseenkin työhön. Mutta lukuunottamatta hänen professorinvirkaa

varten kirjoittamaansa väitöskirjaa "Om bikt och aflösning" (Ripistä

ja synninpäästöstä), joitakuita Matth. Akianderin teosta varten

kirjoittamiaan aivan vähäpätöisiä historiallisia tietoja, muutamia

sanomalehtikirjoituksia sekä Lauri Stenbäckistä Pohjalaisosakunnan

vuosijuhlassa v. 1870 pitämäänsä esitelmää, joka sitten painettiin,

etsimme kirjallisuudestamme turhaan hänen kynänsä tuotteita näiltä

ajoilta. Mitä von Essenin suhteeseen herännäisyyteen tulee, tiedämme,

että hän v:sta 1852 pysyi erillään N. K. Malmbergin johtamasta

suunnasta. Tämä suhde ei muuttunut viimemainitun kuolemankaan

jälkeen. Samoinkuin Ingman jäi von Essenkin elämänsä loppuun asti

ventovieraaksi sille ryhmälle, joka jaon aikojen jälkeen ennenpitkää

muodostui vanhan herännäisyyden ainoaksi kantajoukoksi. Mutta jos von

Essenin samoinkuin Ingmanin tieteellinenkään työ yliopistossa ei siis

kuulukaan herännäisyyden historiaan, on kuitenkin huomattava, että

näiden miesten kasvatus tämän liikkeen koulussa oli painanut leimansa

heidän uskonnolliseen katsantotapaansa eikä voinut olla vaikuttamatta

lähinnä sen pappispolven valmistukseen, jonka opettajina he

yliopistossa olivat.

* * * * *

Olemme nähneet, miten jyrkästi Alfred Kihlman, Saksassa tutustuttuaan

J. T. Beckiin ja hänen teologiiaansa, hylkäsi herännäisyyden. Hänessä

siirtyi liikkeen ulkopuolelle kyvykäs ja kriitilliseksi tiedemieheksi

kykenevä mies. Kihlman harjoitti ahkerasti jumaluusopillisia

opintojaan, perehtyen perinpohjin Beckin katsantotapaan, jonka hän

kaikin puolin hyväksyi ja täydellisesti omakseen omisti. Mitään

isompaa teosta hän ei kuitenkaan ole tiedemiehenä julkaissut.

Huomiota ansaitsee hänen uskonnonopettajavirkoja varten v. 1866

kirjoittamansa ja s.v. painettu, 100 siv. käsittävä esityksensä

"Dogmen om barndopet" (Dogmi lapsenkasteesta), mutta tämä ja

vielä vähemmän hänen muut painetut kirjalliset tuotteensa --

von Essenin kanssa julkaisemansa "Förslag till svensk psalmbok

granskadt" (Ruotsalaisen virsikirjan ehdotuksen tarkastus),

1862, "Om Kristi uppfostran" (Kristuksen kasvatuksesta), 1867,

Helsingin ruots. normaalilyseon vuosikertomukset 1864-89, sekä

sanomalehtikirjoitukset -- eivät riittäneet hankkimaan hänelle

sitä tiedemiehen nimeä, johon hänen lahjansa ja luontaiset

taipumuksensa viittasivat. Sitä enemmän tunnustusta on hän sensijaan

saanut osakseen muusta kirkon, koulun ja valtion palveluksessa

suorittamastaan työstä. V. 1852 palattuaan ennen mainitsemaltamme

ulkomaamatkaltaan toimi Kihlman ensin lyhyen ajan apulaispappina

Pohjanmaalla, jonka jälkeen hänet määrättiin "arkkipiispan avuksi

erinäisiä toimia varten". Ollessaan kahden talvikauden ajan, 1853-54

ja 1854-55, kiinnitettynä tähän työhön, oli hän tilaisuudessa

tutustumaan niihin periaatteisiin, joiden mukaan silloista kirkkoa

johdettiin. Kun hänen tehtäviinsä m.m. kuului tutkia sekä Turkuun

kokoontuneen kirkkolakikomitean työtä varten järjestää eri osista

maata kirkkolakiehdotuksesta annetut lausunnot, saattoi hän entistä

monipuolisemmin perehtyä niihin uskonnollisen elämän virtauksiin,

jotka siihen aikaan liikkuivat kansassamme. Miten huonosti hänen

oma kantansa sopikin yhteen useimpain kirkkolakikomitean ja Turun

tuomiokapitulin jäsenten, varsinkin arkkipiispan korkeakirkollisten

mielipiteitten kanssa, vallitsi Kihlmanin ja näiden viranomaisten

välillä varsin hyvä suhde. Erittäin näkyy Bergenheim häntä suosineen.

Syynä tähän oli epäilemättä suureksi osaksi se, että hän häneltä

sai hyviä huomautuksia ja asiallisia neuvoja, jotka auttoivat

häntä kirkkolakikomitean ja tuomiokapitulin kokouksissa salaamaan

puutteellisia jumaluusopillisia tietojaan. Ilmeistä vain on, ettei

tämä suosio, miten ansaittua se sitten monesta syystä olikin,

olisi tullut Kihlmanin osaksi, jos tämä edelleen olisi lukeutunut

heränneisiin.

Vielä vähemmin kuin Ingmanin ja von Essenin työ jaon jälkeen kuuluu

Kihlmanin myöhempi toiminta kirkon, koulun ja valtion palveluksessa

herännäisyyden historiaan. Varsinkin on hänen laajaperäinen ja ahkera

työskentelynsä afäärialalla sille vieras. Erottuaan herännäisyydestä,

vieraantui hän vieraantumistaan sitä johtavista periaatteista.

Ei kukaan herännäisyyteen kuuluneista henkilöistä, tuskin kukaan

muukaan, ole sitä ja sen johtomiehiä niin häikäilemättömän ankarasti

arvostellut kuin Kihlman. Useat hänen jälkimaailmalle säilyneet

kirjeensä sisältävät tuomioita, joita Jumalan pelvon nöyryyttämä

kristitty työläästi uskaltaa lausua, vielä vähemmin paperille

kirjoittaa. On tarpeetonta kertoa näitä tuomioita, ne kun ovat siksi

karkeita ja usein niin ilmeisesti jäävät todistusta vaille, ettei

niille voi ratkaisevan arvostelun arvoa antaa. Lainaamme tähän vain

muutamia otteita hänen v. 1856 Pohjanmaalta Kuopion kautta Karjalaan

tekemällään afäärimatkalla kirjoittamistaan muistiinpanoista,

koska ne ovat vapaat tuon katkeran vihan purkauksista ja samalla

ilmaisevat, mitä Kihlman ajatteli J. I. Berghistä:

"Julius (Bergh) oli kirkossa, mutta minä asetuin hänen huoneeseensa,

kunnes emäntä näyttäytyi. Odottaessani katselin huonetta ja

kalustusta, ja minua todella hämmästytti kaiken yksinkertaisuus.

Täällä ei ollut mitään uutta taikka uusmuotista, ja se mikä 10 vuotta

sitten oli ollut uutta, oli jo vanhemman näköistä. Sanottakoon

meistä pohjalaisista mitä tahansa ja koetettakoon väittää, ettemme

ole maailmankaltaisia, mutta sen tunsin kohta, kun vilkaisin

ympärilleni, että täällä vallitsi toinen henki. En sano sitä siinä

tarkoituksessa, että tahtoisin sillä lausua arvosteluni toisesta

tai toisesta hengestä; tarkoitan vain, että on olemassa todellinen

eroitus Juliuksen ja esim. minun kotini välillä. Kenties voivat

molemmat suunnat pitää paikkansa toistensa rinnalla. -- -- -- -- -"

Kerrottuaan keskusteluistaan Berghin kanssa Stenbäckin, von Essenin

ja Ingmanin silloisesta julkisesta kirjallisesta esiintymisestä,

mainitsee Kihlman myöskin, että Bergh otti puheeksi Martensenin

ajatukset välitilasta sekä että hän oli sitä mieltä, että semmoisten

kysymysten aprikoiminen olisi jätettävä syrjään. Viimemainitun

johdosta Kihlman huudahtaa: "Tämä ääni on tunnettu!"

Vielä tuntuvammin pistää Kihlmanin vieraantuminen heränneistä

silmään muutamasta toisesta samaa Kuopiossa-olon aikaa koskevasta

lauseesta. Puhellessaan Berghin kanssa eräästä K. K. von Essenin

sisaresta, joka oli naimisissa Kuopiossa, lausui ensinmainittu,

ettei hän tiennyt, miten tuon naisen heräyksen laita nyttemmin oli,

tämä kun ei ollut hänen kodissaan käynyt. Tämän johdosta kirjoittaa

Kihlman: "Minä ajattelen, että yksi ja toinen Kuopiossa kyllä saattaa

murehtia sielunsa tilaa olematta sentään huvitettu sikäläisten n.s.

heränneitten seurasta."

Niin yhdessä kuin toisessa suhteessa tulee Kihlmanin vieraantuminen

herännäisyydestä vuosi vuodelta yhä selvemmin näkyviin. Semmoisiinkin

kysymyksiin nähden, jotka eivät millään tavoin koske hänen suhdettaan

liikkeen johtomiehiin eikä niihin riitakysymyksiin, jotka olivat

aiheuttaneet hänen eronsa siitä, asettuu hän nyttemmin aivan eri

kannalle. Ainoastaan yksi esimerkki. Tiedämme, miten suurella

innostuksella XIX vuosisadan heränneet jo liikkeen alkuaikoina olivat

ohjelmaansa ottaneet lähetystoimen asian. Jos kohta tämä innostus

myöhemmin, kun viranomaiset Suomessa eivät enää vastustaneet työtä

pakanalähetyksen hyväksi, olikin laimennut, oli tämä aate siksi

eriämättömästi kasvanut yhteen heränneitten koko katsantotavan

kanssa, että yksin sen kieltäminen olisi tietänyt liikkeestä

eroamista. V. 1859, samaan aikaan, jolloin hän suostui rupeamaan

Yhdyspankin Vaasan haarakonttorin sekä sikäläisen puuvillatehtaan

johtokunnan jäseneksi, kutsuttiin Kihlman Suomen Lähetysseuran

asiamieheksi. Tästä toimesta hän kuitenkin kieltäytyi "siitä syystä",

niinkuin sanansa kuuluvat, "ettei hän vielä ollut voinut tulla

vakuutetuksi siitä, että lähetysasia on sopusoinnussa Jumalan tahdon

kanssa". [Eliel Aspelin-Haapkylä, Alfred Kihlman I.]

* * * * *

Vaasassa ja, tämän kaupungin v. 1852 tapahtuneen palon jälkeen,

Uudessakaarlepyyssä ylialkeiskoulun rehtorina toimittuaan yhteensä

lähes 9 vuotta, sai Lauri Stenbäck muutamilta tuttaviltaan

kehoituksen hakea vasta perustettua professorinvirkaa kasvatusopissa.

Joulun aikana 1853 oli hän sairastunut kovaa keuhkotulehdusta,

joka suuressa määrässä oli heikontanut hänen ruumiinvoimiaan, ja

muistakin syistä tuntui hänestä toimiminen yliopiston opettajana

vastenmieliseltä. Kauan epäiltyään päätti hän kuitenkin noudattaa

kehoitusta. Mitä hän asiasta ajatteli, näkyy seuraavasta otteesta

muutamasta hänen näinä aikoina kirjoittamastaan kirjeestä:

"Nykyisessä virassani olen saavuttanut muutamia kokemuksia kouluista,

niiden asemasta ja tarkoituksesta ja minä tunnustan, että monesti

olen tuntenut lämmintä halua pienillä voimillani koettaa kiinnittää

huomiota muutamiin hyvin tarpeellisiin uudistuksiin tässä suhteessa.

Tämä seikka se oli, joka etupäässä kehoitti minua lähettämään

hakemukseni. -- Jos tulevan professorin tehtäviin vain kuuluu

jonkun pienen lisän hankkiminen pappien sivistykseen, [Kasvatusopin

professorin virka kuului silloin vielä jumaluusopilliseen

tiedekuntaan.] niin tuntuu virka minusta hyvin vähän houkuttelevalta

ja tärkeältä. -- Virkaylennystoiveitteni päämääränä on ollut se, että

saisin kohtalaisen kirkkoherrakunnan, missä voisin saada toiminnan,

joka paraiten vastaisi nykyistä mieltäni ja ehkä kykyänikin."

Stenbäckille myönnettiin opinnäyteaikaa seuraavan (1855) vuoden

tammikuun loppuun, eli noin 9 kuukautta. Paitsi suuritöistä

opettajatointaan -- Stenbäck hoiti koko tämän ajan rehtorinvirkaansa

-- oli väitöskirjan kirjoittamista estämässä heikontunut terveys

sekä kirjallisuuden puute, hänen omakin kirjastonsa kun oli

hävinnyt Vaasan palossa. Näin ollen ei kukaan voi odottaa häneltä

tieteellisesti täysiarvoista väitöskirjaa niin lyhyessä ajassa.

Kaikesta näkyy sitäpaitsi, miten jaetulla mielellä hän ajatteli

siirtoa Helsinkiin. Niinpä hän esim. juuri samaan aikaan, jolloin

hän kirjoitti kysymyksessä olevaa opinnäytettään, haki Isonkyrön

kirkkoherranvirkaa. Väitöskirja valmistui kuitenkin ajoissa, ja

tammikuussa 1855 lähti Stenbäck Helsinkiin sitä yliopistossa

puolustamaan.

Monessa suhteessa huomattava on tämä Stenbäckin väitöskirja.

Sen nimenä on _"Om paedagogien och dess närvarande utveckling"_

(Pedagogiasta ja sen nykyisestä kehityksestä). Mitä kaikkea siltä

tieteellisessä suhteessa puuttuukin, ilmaisee se alusta loppuun samaa

jyrkkää kristillissiveellistä kantaa, jota Stenbäck herätyksensä

alkuaikoinakin oli edustanut ja jolle hän elämänsä loppuun pysyi

uskollisena. Vaikka hän ulkonaisesti olikin eronnut herännäisyydestä,

puhuu hän tässä väitöskirjassaan pietistan kieltä siksi selvästi,

ettei kukaan voi kieltää sitä henkistä sukulaisuutta, mikä yhä

edelleen kaikista epäilyksistä ja uusista aatevirtauksista huolimatta

on olemassa hänen ja tämän liikkeen välillä. Todistukseksi lainaamme

tähän seuraavan otteen hänen väitöskirjastaan:

"Kristitty pedagoogi näkee omassatunnossa sen mahdin, joka valvoo

pyhyyden ijankaikkista oikeutta ihmisessä, sen Jumalan äänen, joka

vaatii tarkkaavaisuutta ja kuuliaisuutta, sen liittymiskohdan, joka

tekee langenneen ihmisen auttamisen mahdolliseksi, ja sentähden

koettaa hän ennen kaikkea saada sitä vaikuttamaan, pitää sitä

hereellä ja hankkia sille kuuliaisuutta. Pakanallinen kasvatus sitä

vastoin laiminlyö omantunnon, sallii sen nukkua taikka istuttaa

siihen järjestelmällisesti valetta, itsekkäisyyttä ja teeskentelyä.

Jos lapsi niissä monissa tilaisuuksissa, joita alituisesti tarjoutuu,

on oppinut kysymään neuvoa omaltatunnoltaan ja pitämään sitä arvossa,

jos se sisällisesti on harjaantunut jyrkästi toisistaan erottamaan

oikean ja väärän, niin on siten sisällisen elämän, sanan hedelmää

tuottavan kylvön ja hengen itsetietoisen ylivallan ensimmäinen ja

välttämättömin perustus laskettu. Muussa tapauksessa takertuu lapsi

ulkonaiseen varjoelämään ja valheeseen, sulkeutuen omalta sisimmältä

itseltään, tuolta salaiselta syvyydeltä, missä pahan ja hyvän juuret

ovat. Se ei koskaan opi tuntemaan tosi olemustaan, ei omaa itseään,

vaan jää riippumaan siitä, mikä on ulkonaista, varjoa, tarkaten vain

sitä, mitä ihmisten edessä voi tehdä, mutta ei mitä sydämen pohjalla

Jumalan edessä tulee tehdä. Elämän- ja kuolemantuomiotansa kantaa

jokainen ihminen omassa itsessään, samaa tuomiota, jonka viimeisenä

päivänä julistaa se Herra, joka tutkii sydämet ja munaskuut ja valoon

vetää niin suurimman kuin pienimmän todellisen olemuksen. Mutta

niinkauan kuin omallatunnolla ei ole valtaa eikä sitä tarkoiteta,

peittää peite kokonaan meidän varsinaisen luontomme ja elämän ja

kuoleman vakavuus jää meiltä salatuksi, niin että kaikki esiintyy

siinä pettävässä valossa ja me käsittelemme kaikki sillä väärällä

tavalla, jonka paha luonnollinen halu pitää miellyttävimpänä ja

mukavimpana. Siinä tilassa ei milloinkaan voi syntyä kysymystä

mistään hengen taistelusta lihaa vastaan, eikä milloinkaan päästä

kokemaan, mitä ihmiseltä oikeastaan puuttuu, nimittäin sisällisen

luontomme puhdistus, pelastus synnistä, joka meissä on jo ennenkuin

sen teimme, ja ennen kaikkea sovinto pyhän Jumalan kanssa, josta

olemme luopuneet ja jonka edessä sydämemme meidät tuomitsee. Mutta

ainoastaan siellä, missä kristillisen kasvatuksen kuri pitää

omantunnon voimassa ja toiminnassa, käy tosi ja perusteellinen

hurskasmielisyys mahdolliseksi, se hurskasmielisyys, joka ei

tyydy siihen, etteivät ihmiset syystä voi syyttää meitä mistään

pahasta, joka ei katso sitä vain, mikä silmien edessä on, vaan

näkee ja tuomitsee sisällisen ihmisen viat ja puutteellisuudet,

pahan ajatuksissa, tunteissa ja pyyteissä. Tämä hurskasmielisyys

ei tyydy siilien, mitä se itse on tai tekee, vielä vähemmin muiden

arvosteluihin ja kiittelyihin, vaan se jakaa mielen sisällistä

puhtautta ja totuutta, omantunnon rauhaa, Jumalan vanhurskautta ja

armoa eikä työnnä sitä luotaan, kun se Kristuksessa tarjotaan ja

lähestyy meitä. Semmoisia ovat ne ihmiset, jotka seisovat ahtaassa

portissa, ollen siinä pyrkimisessä ja taistellen sitä taistelua,

jota paitsi ei kukaan, ei paras eikä pahin, voi päästä Jumalan

valtakuntaan, ja heitä tarkoittavat Herran sanat: se joka on

Jumalasta, se jota Jumalan ääni omassatunnossa saa opettaa, vaatia

ja tuomita, hän kuulee minun sanani; joka tekee Jumalan tahdon,

joka jännittää voimansa saattaakseen oikean ja hyvän, mikäli hän

ne käsittää, eläväksi todellisuudeksi omassa elämässään ja toden

takaa koettaa panna tuon täytäntöön eikä siitä vain haaveksien

puhu, hän saa kokea Kristuksen opin jumalallisen totuuden voimaa;

joka tekee totuuden, joka vilpittömästi etsii hyvää ja taistelee

omaa pahuuttansa vastaan, hän tulee valoon. Tuo syvä siveellinen

vakavuus, tuo pyhityksen voimakas etsiminen, jossa uusi elämänsuunta

ilmenee ja jonka kautta menetetty pyhyys yhä enemmän saavutetaan,

riippuu ennen kaikkea siitä, että omatunto on hereellä ja eloisassa

toiminnassa, ja sentähden on sen oikea hoitaminen jokaisen kristityn

pedagoogin perin tärkeä tehtävä. Mutta kuinka kauheaa laiminlyömistä

tapaakaan tässä suhteessa, kuinka jääkään omatunto tarkkaamatta,

miten sitä hämmennetään, eksytetään, tukahutetaan! Ja ken voi

sanoin ilmaista kaiken sen onnettoman hävityksen, kaiken sen

laajalle ulottuvan onnettomuuden, jonka tämän pedagogian ensimmäisen

vaatimuksen laiminlyöminen saa aikaan. Käytännöllistä opettajaa,

joka tosi psykoloogisella ja hengellisellä taidolla näyttäisi,

miten omaatuntoa, tuota ihmisen jalointa perintöä, hänen kalleinta

paratiisin ajoilta jäänyttä aarrettaan oikein tulisi hoitaa,

kaipaamme mitä kipeimmin, niinkuin tämä on kristillisen pedagogiikan

lähimpiä ja välttämättömimpiä probleemeja."

Täydellä syyllä taistelee Stenbäck väitöskirjassaan sitä yksipuolista

järjen kehittämistä vastaan, johon koulun toiminta niin usein

on eksynyt. Hän m.m. lausuu: "Se kasvatus, joka ei näe, että

jumalanpelko on viisauden perustus, ja unohtaa, että omantunnon

tulee määrätä ihmisen järjen toiminta, tarkoittaa etupäässä ja

pääasiallisesti intellektuaalisten voimien hoitoa ja kehittämistä,

odottaen että kaikki muu sitten seuraa itsestään. Se väittää,

että siveellisetkin tarpeet tyydytetään älyn hoitamisella ja tätä

kasvattaen ja kehittäen jättää se kapaloon sekä villiytymään sen,

mikä ihmisessä on oleellista, tosi inhimillistä. Se kohtelee

intellektuaalisia kykyjä eristettyinä, itsenäisinä voimina, joiden

ei tule etsiä totuutta lahjana ja ottaa se vastaan kiitollisella

ilolla, vaan itse luoda se sekä sitten löytää elämänsä tästä

omatekoisesta totuudesta. Se jakaa tietoja, ei jotta niitä aseina

hengen palveluksessa käytettäisiin Jumalan kunniaksi, oman ja muitten

hyväksi, vaan oman tarkoitusperänsä mukaan, jonka saavuttamiseksi

käytetään kaikki voimat ja turhamaisuuden kaikki, kiihokkeet pannaan

liikkeelle. Siten se perustaa ja järjestelmällisesti teroittaa

tuota yksipuolista järjen sivistämistä, joka olemukseltaan on

barbaarinen ja voipi edistää ja levittää barbaarisuutta vain, vaan ei

koskaan tosi humaniteettia; tuota järjen mieletöntä ylimielisyyttä,

joka tahtoo tietää kaikki, arvostella kaikki, määrätä kaikki ja

perkeleellisessä itsensä jumaloimisessa vaatii, että kaiken,

korkeimmankin ja pyhimmän, säilyttääksensä arvonsa, täytyy voida

puolustautua sen yksinvaltaisen valtaistuimen edessä."

Stenbäckin virallisena vastaväittäjänä oli käytännöllisen

teologian silloinen professori F. L. Schauman, joka antoi hänen

väitöskirjastaan mitä kiittävimmän lausunnon. Hän muunohessa lausui:

"Ainettaan on tekijä suuremmoisella tavalla käsitellyt, sillä tämä

käsittely ei ole ainoastaan tosi ja tarkasti kriitillinen, vaan

myöskin aito reformatoorinen, tekijä kun tarkalla silmällä, rohkealla

urhoollisuudella ja innostuksen lämmöllä on lausunut voimallisen

ja vakavan protestin vallitsevaa kieroa suuntaa vastaan, joka

miltei yksinomaan tavoittelee järjen yksipuolista kehittämistä,

syrjäyttämällä siveellisen luonteen kasvattamista."

Paljon ankaramman arvostelun alaiseksi joutui Stenbäck

"Litteraturbladetin" palstoilla. Tunnetulla perusteellisuudellaan

ja terävyydellään tutki J. W. Snellman aikakauslehtensä maaliskuun

numerossa Stenbäckin väitöskirjaa. Arvostelu oli, vanhasta

ystävyydestä huolimatta, ankara. Heti alussa kohtaamme siinä

seuraavan hylkäävän lauseen: "Tarkoituksemme ei ole kirjoittaa

vasituista arvostelua kirjasta. Sen ensimmäinen osa 'Pedagogia ja sen

tarkoitus', ainoa joka voisi tulla ankaramman tarkastuksen esineeksi,

on siksi löysä ja epätieteellinen, ettei sen arvosteleminen

voi tuottaa mitään hyötyä." Mutta jos syytös tieteellisyyden

puutteesta y.m. tästä riippuvasta virheellisyydestä monessa

suhteessa onkin oikeutettu, täytyy toiselta puolen myöntää, että

Snellman arvostelussaan enemmän kuin yhdessä kohden loukkaa niitä

raamatun mukaisia uskonnollisia totuuksia, joiden tunnustaminen ja

runollisesti, lämmin esittäminen antavat Stenbäckin väitöskirjalle

sen vasituisen arvon. Niinpä hän esim. arvostelee viimemainitun

toivorikasta silmäystä tulevaan maailmaan, missä ihminen "uskon

voimalla hallitsee hävityksen orjuudesta vapautetut luontokappaleet",

seuraavin sanoin: "Niinkuin näemme, on tämä aika oleva aikaa,

jolloin usko on astuva höyryn sijalle, hukka nukkuu karitsan kanssa

veljesvuoteessa, jolloin vasikka vapaaehtoisesti juoksee teurastajan

luo ja kana pitää onnena saada munia munansa keittokattilaan. --

Nämä gnostilliset fantasiat eivät ole uusia -- -- -- -- se vain

kummastuttaa, että ne tällä vuosisadalla vaativat itselleen tieteen

ja pedagogiikan nimeä".

Snellmanin kirjoituksen otsakkeena on "Lauri Stenbäckin

professori-väitöskirjan johdosta". Sen tarkoituksena ei ole

ainoastaan sanotun väitöskirjan arvosteleminen, vaan tämän ohessa

koulujemme uskonopetuksen tarkastaminen. Sanomattakin on selvää,

että Snellman, jonka lausuntojen lähtökohdat ovat aivan toiset kuin

Stenbäckin jumalallisen ilmoituksen pohjalla alusta loppuun liikkuvan

julkaisun edellytykset, johtuu ihan vastakkaisiin johtopäätöksiin

myöskin uskonnon asemasta opetusaineena kouluissa, samoinkuin

sivistyksen ja inhimillisen tiedon arvosta yleensä, tiedon suhteesta

tahtoon y.m.

Vaikka Snellman kirjoituksensa lopussa tunnustaakin, että "Stenbäckin

kirja on tyyliin nähden voimakas", että "kieli on lämmintä ja

kaunopuheliasta" sekä "ettei kukaan elävämmin voi kuvata nykyisyyden

puutteita", oli arvostelu kauttaaltaan masentava. Kipeästi koski

se Stenbäckiin. "Se oli minut", niin hän itse kirjoittaa, "jo

ennakolta julkisesti julistanut kerrassaan kelvottomaksi". Itse

virkaan-nimittämiseen se ei kyllä voinut vaikuttaa, yliopiston

puoltava ehdotus kun jo sitä ennen oli lähetetty Pietariin, mutta

luonnollista on, että Stenbäck, joka, niinkuin tiedämme, usein

vastahakoisuudella oli ajatellut hakemansa professorinviran

tehtäviä, huolestuneena kuvitteli itselleen, miten epäedulliseen

valoon Snellmanin musertava kritiikki yliopiston nuorison silmissä

hänet asettaisi. Paljon kärsi hänen tunteellinen runoilijasydämensä

siitäkin, että arvostelu hänestä ilmaisi vihamielisyyttä kristinuskoa

vastaan.

Stenbäck aikoi ensin vastata Snellmanin arvosteluun, mutta luopui

kuitenkin aikomuksestaan, hän kun ei luullut voivansa maltillisesti

ja omaa persoonaansa siihen sekoittamatta puolustaa kantaansa.

Sitäpaitsi arveli hän, että "itse asian puolustamiseksi olisi

vaadittu kokonainen apologiia kristinuskon puolesta sekä niiden

väärien edellytysten ja arvostelmien perinpohjaista tarkastamista,

joita arvostelussa niin viljalta löytyy". Ehkä johtui Stenbäckin

vaitiolo ainakin osaksi hänen luontaisesta, nyttemmin heikontuneen

terveytensä lisäämästä alakuloisuudesta. Oli miten oli --

vastauksetta ei Snellman kuitenkaan jäänyt. "Åbo Underrättelserissa"

esiintyi huhtikuussa 1855 nimimerkki -l-r-l Stenbäckin puolustukseksi

ja pari kuukautta myöhemmin ilmestyi "Helsingfors Tidningarissa"

pitkä kirjoitus otsakkeella "Herra Stenbäckin väitöskirja

pedagogiasta". Edelliseen kirjoitukseen, joka on tyyni ja

maltillinen, vastasi Snellman lyhyesti ja paikoin tunnustavastakin,

mutta sitä kiivaammaksi muodostui väittely hänen ja tuon toisen

kirjoittajan välillä. Tämä, joka alussa esiintyi vain nimimerkillä

--n, vaan jonka myöhempien kirjoitusten alla oli K. K. von Essenin

nimi, iski ankarasti, joskus purevan ivallisesti Snellmannin

mielipiteisiin. Varsinkin näkyy viimemainittu loukkaantuneen siitä,

että hänen vastustajansa, joka silloin vielä esiintyi yllämainitulla

salanimellä, väitti, ettei hän ollut tahtonut ymmärtää Stenbäckiä,

vieläpä viittasi siihenkin, että hänen äkäisyytensä syynä oli

pedagogian professorinviran yhdistäminen jumaluusopilliseen eikä

hänen omaan tiedekuntaansa. Näiden viittausten johdosta kirjoitti

Snellman: "Nämä ovat peitettyjä sanoja. Niiden tarkoituksena kai

on, että, jos tuo professorinvirka olisi saanut kuulua filosofiseen

tiedekuntaan, niin olisi allekirjoittanut voinut pitää sitä silmällä.

Emme totisesti tiedä, tulisiko meidän enemmän kummastella tämän

salaviittauksen tyhmyyttäkö vai sen kehnouttako. Tahtoisimme tietää,

kuinka kauan raukkamaiset nimettömät kirjoittajat muistutuksetta

saavat moralisesti häväistä ketä tahtovat ja kuinka kauan

asianomaiset sanomalehdet suojelevat ja levittävät tätä huonoutta.

Luulisi asian koskevan myöskin niiden toimitusten kunniaa."

Itsestään on selvää, että Stenbäck tässä hänen väitöskirjansa

johdosta syntyneessä ja useissa uusissa kirjoituksissa jatkuneessa

väittelyssä sai monta uutta iskua kylmän loogilliselta ja

kriitilliseltä vastustajaltaan. Hänen ystävänsä von Essenin puolustus

oli monesti siksi kiivas ja ivallinen, että Snellman kiihtyi

mittaamaan samalla mitalla ei vain viimemainitulle, vaan sivumennen

Stenbäckillekin. Ei ole kuitenkaan vaikea huomata, että tuo ankara

vastustaja puhuu, viimemainitusta paljon suuremmalla myötätunnolla

ja kunnioituksella kuin hänen puolustajastaan, jonka sutkaukset

ja paikoin väittelyn ydintä hieman kiertelevät vastaväitteet

näkyvät kovin suututtaneen häntä. Kuvaavia ovat esim. Snellmanin

seuraavat, von Essenin ensimmäisen kirjoituksen johdosta kirjoittaman

kirjoituksen loppusanat: "Halpamielinen Muistuttaja ei varmaankaan

voi käsittää, mikä on vaatinut meitä esiintymään herra Stenbäckin

väitöskirjaa vastaan, jonka tekijän jaloa luonnetta ja harvinaisia

sielunlahjoja allekirjoittanut kunnioittaa ja josta pitkäaikainen

ystävällinen seurustelu on opettanut häntä paljon pitämään. Olemmeko

vastatodistuksissamme menetelleet 'ylimielisesti ja katkeruudella',

sitä arvostelkoot muut kuin Muistuttaja. Jos arvostelumme on

ankarampaa, kuin asia vaatii, olemme siitä todellakin pahoillamme".

Snellmanin ja von Essenin välinen väittely kehittyi yhä enemmän

persoonalliseksi. Ei puuttunut purevia sanoja kummaltakaan puolelta.

Täydellä syyllä huomauttaa von Essen tuon tuostakin vastustajansa

raamatusta poikkeavasta kannasta. Että hän itse inhimillisen tiedon

ja jumalallisen ilmoituksen keskinäiseen suhteeseen nähden miltei

yhtä jyrkästi kuin Stenbäck asettui kristinuskon, sopisi melkein

sanoa pietismin kannalle, ei ollut omiaan Snellmanin kiihkoa

asettamaan. Ja ehkä osasi viimemainittu ainakin osaksi oikeaan, kun

hän vastustajalleen lopuksi lausui: "Herra von E! Me emme sano,

että olette jesuiitta, mutta niinkuin Te tässä väittelyssä olette

menetellyt, niin olisi jesuiittakin tehnyt".

Epäilemättä oli Snellman oikeassa, kun hän väitellessään von Essenin

kanssa lausui: "Vakaumuksemme on ja on kauan ollut, että Herra

Stenbäck runoilijaluonteena ja tunteen miehenä kirjoittaa omalla

tavallaan ja ettei häneltä tarkempaa tieteellistä selvyyttä saa

vaatia. Hän ratkaiskoon itse, onko hänen kutsumuksensa tiedemiehen

kutsumus."

Toukokuussa 1855 nimitettiin Stenbäck professoriksi ja syksyllä

s.v. ryhtyi hän virkaa hoitamaan. Useista hänen näinä aikoina

kirjoittamistaan kirjeistä näkyy, ettei tämä uusi toimi häntä

miellyttänyt, vaan että se päinvastoin monesti tuntui hänestä

raskaalta, vieläpä joskus suorastaan vastenmieliseltäkin. Virkaa

hakiessaan oli Stenbäck selvästikin ajatellut enemmän nuorison

kristillisen kasvattajan ja ohjaajan, kuin tiedemiehen tehtäviä, ja

jota selvemmin hän pääsi käsittämään, että hänen virkansa velvoitti

häntä ahkeraan tieteelliseen työhön, sitä oudommalta ja raskaammalta

tuntui hänestä kaikki. Väitöskirjassaan lausumilleen periaatteille

pysyi hän kuitenkin uskollisena. Missä hengessä hän, huolimatta

Snellmanin ankarasta kritiikistä, oli päättänyt luennoida, näkyy

seuraavista hänen ensimmäisellä luennollaan lausumistaan sanoista:

"Pedagogian täytyy etsiä ihmisluonnon sisimpää perusolemusta ja

kääntyä sen puoleen, sen Jumalan-tarpeen puoleen sekä liittää

toimintansa tähän perusolemukselliseen kohtaan; sen täytyy

ymmärtäen hoitaa, ravita ja kehittä tätä pyhää siementä, joka

uinailee ihmisen sisimmässä ja josta hänen tosi, arvokas Jumalan

määräämä ihmisyytensä on kehittyvä. -- -- -- Koska me epäilemättä

tarvitsemme pedagoogeja emmekä kasvatusopillisia järjestelmiä,

eläviä persoonallisuuksia, joiden järjestelmällinen menettelytapa

on heissä itsessä, emmekä metoodeja ja teoriioja, niin väitän,

että pedagogian professorin lähin ja tärkein tehtävä on hankkia ja

valmistaa näitä persoonallisuuksia, elävän rakkauden ja pyhän innon

lämmittämiä sydämiä, jotka usein voivat korvata neroa, jotavastoin

nero ei konsanaan korvaa intoa. Ei tarvitse pelätä, että teoriia

ja käytäntö semmoisissa henkilöissä milloinkaan ovat eristetyt

toisistaan. Missä ajatteleva henkilö uhrautuvalla rakkaudella ja

innostuneella mielellä antautuu tehtäväänsä suorittamaan, siinä

katoo erotus teoriian ja käytännön väliltä ja ne seuraavat tukien

toisiaan. -- -- -- Itsestään on selvää, että älylliset kyvyt ovat

kehitettävät ja kasvatettavat -- siitä ei milloinkaan voi riitaa

syntyä. Tämä saavutetaan opettamisellakin, joka on oleellisen tärkeä,

taitoa ja kykyä kysyvä osa kasvatuksessa. Mutta älyn kasvattaminen

edellä muiden kykyjen, uskonnollissiveellisen sivistyksen jäädessä

syrjään muka itsestään tulevana, siinä ajan suuri kasvatusopillinen

erehdys, jota minä puolestani en voi kuin yhä edelleen vastustaa,

koska minun vakaumukseni mukaan sen sivistyneen ja sivistymättömän

barbaarisuuden pääsyyt, jonka jälkiä jokainen, joka asiaa likemmin

tutkii, voinee viljalta nähdä, ovat siitä etsittävät. Niitä vastaan,

jotka puolustavat tiedon absoluuttista arvoa, täytyy kristillisen

pedagogiikan teroittaa, ettei pelkkä tieto riitä, ettei sillä ole

tarkoitusperää itsessään; sillä paitsi sitä, että kaikki tietomme

on paloteltua ja että moni n.s. tieto totuuden auringon loistaessa

hajoaa pelkäksi sumuksi, riippuu tiedon arvo viimeksi siitä, kuinka

ja mihin sitä käytetään ja voidaan käyttää. Sentähden sanookin Herra:

'Jos te sen tiedätte, autuaat olette, jos te sen teette'; ei tiedon

itsessään, vaan sen toteuttamisen elämässä ja toiminnassa, sanoo siis

korkein auktoriteetti, Herra, omistavan autuuden s.o. Jumalan armon

ja yhteyden ja niistä riippuvan rauhan ja sopusoinnun."

Mutta jos Stenbäck uudessa virassaan toimikin vakaumuksensa

mukaan, ja jos hän sekä virkaveljiltään että ylioppilailta sai

paljon tunnustusta ja kehoitusta, ei päässyt hän tieteellisesti

perehtymään aineeseensa eikä viihtynyt hän toimessaan. Pääkaupungin

rauhaton elämä ei myöskään miellyttänyt häntä; hän kaipasi maaseudun

rauhallisia oloja, usein toivossa ajatellen mahdollista muuttoaan

Isoonkyröön, jonka seurakunnan kirkkoherranvirkaa hän, niinkuin

mainitsimme, oli hakenut. Tämä toivo ei pettänyt. Joulukuussa 1855

nimitettiin Stenbäck virkaan, ja ryhtyi sitä hoitamaan jo helmikuussa

seuraavana vuonna.

Ihmiset eivät ymmärtäneet, miksei Stenbäck viihtynyt yliopistossa,

ja moni arveli hänen hakeneen professorinvirkaa ainoastaan sitä

tietä päästäksensä tuottavaan kirkolliseen virkaan. Hyvinkin

loukkaavassa muodossa tuli tämä ajatus julkisuudessakin näkyviin

siinä kutsumakirjoituksessa, jonka Fredr. Cygnaeus julkaisi hänen

jälkeläisensä virkaanasettajaistilaisuutta varten. Siinä tekijä

näet muunohessa lausuu: "Erehdyttiin, kun luultiin, että professori

Stenbäck tarkoitti saada pysyvän sijan siinä akateemisessa virassa,

joka oli odottanut häntä ensi kerran täyttyäkseen. Se oli hänelle

vain portaana, josta hän sitä varmemmin saattoi siirtyjä siihen

viinitarhaan, jonka kirkko on istuttanut noiden kuuluisain Isonkyrön

peltojen keskelle, joiden pituus ja leveys jo aikoja sitten on tullut

sananlaskuksi tässä maassa." -- Jos kohta tämänkaltaiset viittaukset,

varsinkin Fredr. Cygnaeuksen, kipeästi koskivatkin Stenbäckiin,

nöyrtyi hän tunnustamaan, että hän itse hakemalla virkaa yliopistossa

oli antanut aihetta niihin. Niinpä hän esim. yllämainitun hyökkäyksen

jälkeen kirjoitti ystävälleen B. O. Lillelle: "Pidän tätäkin

hyökkäystä luonnollisena seurauksena siitä elämäni suuresta,

katkerasta erehdyksestä, että muiden kehoitusten ja oman väärin

käsittämäni velvollisuudentunnon ohjaamana hain virkaa yliopistossa."

Miten lyhyt Stenbäckin olo yliopistossa olikin ja kuinka muut häntä

professorina arvostelivatkin, näkyy hänen mielestään ja hänen

esiintymisestään tänä aikana punaisena lankana kaikissa vaiheissa se

särjetyin sydämen "suru Jumalan mielen jälkeen", se muukalaisuuden

tunne ja koti-ikävä, joka on herännäisyyden huomattavimpia

tuntomerkkejä. Hän on eronnut heränneitten suuresta joukosta, mutta

henkinen yhteys hänen ja liikkeen välillä on kaiken ulkonaisen

erimielisyyden uhallakin yhä edelleen olemassa. Paremmin kuin uuden

suunnan muiden merkkimiesten puheissa ja toimissa näkyy Stenbäckin

elämässä jaon jälkeen heränneitten katsantotapaa. Jos kohta hänen

välitön ja tunteellinen luontonsa tarjosikin tälle katsantotavalle

enemmän liittymiskohtia, kuin esim. von Essenin ja Kihlmanin

järkiperäiselle mietiskelylle alttiimmille mielille, ilmaisee koko

hänen myöhempikin uskonnollinen kehityksensä suurempaa rakkautta ja

uskollisuutta sen hengellisen elämän sisimmille ilmauksille, jota

hän herännäisyyteen kuuluvana oli elänyt. Tämä tulee näkyviin hänen

puheissaan ja kirjoituksissaankin. Niinpä hän esim. edelleen käyttää

sanaa "herännyt" ilmaisemaan Jumalan puoleen kääntynyttä, vieläpä

uskossakin elävää ihmistä, jota vastoin tätä sanaa tuskin tässä

merkityksessä käytettynä löytää Kihlmanin ja von Essenin kirjeistä

ja kirjoituksista. Näin ollen on Lauri Stenbäckin myöhempikin elämä

herännäisyyden historiaakin likempänä kuin esim. yllämainittujen

uuden suunnan miesten työ ja toiminta jaon aikojen jälkeen.

Jo v. 1853 oli Stenbäckille uskottu tehtävä, johon hän lahjojensa

puolesta oli sopivampi kuin mihinkään muuhun. Tarkoitamme hänen

jäsenyyttään virsikirjakomiteassa, johon paitsi häntä kuuluivat J. L.

Runeberg ja B. O. Lille sekä puheenjohtajana arkkipiispa Bergenheim.

Tuskin on meidän maassamme koskaan löytynyt henkilöä, joka yhtä

hyvin kuin Stenbäck olisi pystynyt tämänlaiseen toimeen. Hän oli

runoilija ja samalla elävä, kokenut kristitty. Ainoana esteenä oli

hänen arkaileva luonteensa, joka muulloinkin esti häntä tarmolla

ryhtymästä hänen taitoaan odottaviin tehtäviin. Myönnettävä on

kuitenkin, että Stenbäckin epäilykset tällä kertaa ainakin osaksi

eivät olleet aivan perusteettomia. Mitä hän ajatteli kysymyksessä

olevasta työstä, näkyy siitä kirjeestä, jonka hän elokuussa 1853

kirjoitti Bergenheimille, saadakseen tietää, mikä virsikirjakomitean

varsinainen tehtävä tulisi olemaan. "Jos, niinkuin oletan", hän tässä

kirjeessä kirjoittaa, "tarkoitetaan uuden virsikirjan aikaansaamista

tahi valmistavaa työtä siihen, niin minä luonnollisestikin arkaillen

pelkään niin tärkeää, painavaa ja syvälle käypää yritystä. Mutta

toiselta puolen tuntuu minusta sietämättömältä olla ja pysyä aivan

toimettomana jäsenenä komiteassa, jonka tärkeyttä ja tarpeellisuutta

en suinkaan pidä vähäarvoisina, ja tahdon kernaasti kykyni mukaan

täyttää sen tehtävän, joka saamallani kutsumuksella on minulle

uskottu. Pidän mahdottomana, että tämä pirstoitettu ja hengellisesti

voimaton aika voisi luoda kirkolle arvokasta ja pysyvää virsikirjaa,

jos se tätä tehdessään turvautuu alkuperäiseen työhön ja omaan

luovaan kykyynsä; sillä siihen vaadittaisiin elävää kristillistä ja

kirkollista tietoisuutta ei vain yksityisissä, vaan myöskin kirkossa,

joka voisi kannattaa edellistä ja siinä elähyttäen vaikuttaa.

Ainoa, mikä minusta voidaan tehdä, olisi sen rikkaan ja ihanan

aarteen käyttäminen, jonka kirkkomme edellä kaikkien muiden omistaa

eloisampien ja voimallisempien aikojen perintönä, joka perintö meillä

on jokseenkin tuntematon. Olen sentähden aikonut koettaa tehdä

valikoiman näistä vanhoista virsistä ja kirkkolauluista sekä niin

hyvin kuin mahdollista kääntää niitä, säilyttämällä alkuperäisten

virsien henkeä ja voimaa."

Paitsi ennen mainittuja henkilöitä olivat myöskin piispat Ottelin

ja Frosterus kutsutut ottamaan osaa virsikirjakomitean töihin.

Ensimmäisessä kokouksessa, joka pidettiin helmikuussa Turussa,

päätettiin, että Runeberg, Lille ja Stenbäck kukin kohdastaan

valmistaisivat ehdotuksen, pääasiallisesti noudattamalla

viimemainitun yllämainitussa kirjeessä lausumia mielipiteitä,

joiden kannalle Runebergkin jo aikaisemmin oli asettunut. Kaikesta

päättäen oli tämä jo aikaisemmin tarkasti miettinyt ja suunnitellut

tehtäväänsä komitean jäsenenä. Luultavaa on myöskin, että hän

lausunnoillaan näissä komitean valmistavissa kokouksissa ilmaisi niin

suurta asiantuntemusta sekä innostusta tähän uuteen tehtäväänsä, että

kaikki alusta alkaen, toivoivat paljon etenkin hänen ehdotuksestaan.

Tarmolla ja ahkeruudella ryhtyikin Runeberg kotia palattuaan työhön,

jota vastoin Stenbäck ja Lille "muiden tointen estäminä" saivat hyvin

vähän aikaan. Jo keväällä 1856 oli ensinmainitun ehdotus valmis. Sitä

yksityisesti tutkittuaan kokoontuivat komitean jäsenet yhteiseen

työhön Turkuun helmikuussa 1857.

Muistaessamme "Vanhan puutarhurin kirjeitä" ja Stenbäckin

vastausta niihin (II, 33-52), tuntuu miltei uskomattomalta, että

tuo jyrkkä pietista oli niin taipuvainen hyväksymään Runebergin

virsikirjaehdotusta. Kummankin mielipiteet olivat silminnähtävästi

ainakin muutamissa kohden paljon muuttuneet tuon kiivaan polemiikin

aikojen jälkeen. Niissä kirjeissä, joita Stenbäck komitean

töissä työskennellessään kirjoitti, hän vain kerran ilmaisee

tyytymättömyyttä Runebergiin. Hän näet kertoo, että hän, kun

ehdittiin katumussalmeihin ja ryhdyttiin tutkimaan ehdotuksen

kristityn sisällistä elämää koskevia virsiä, joutui sellaiseen

epätoivoon, ettei hän koko päivän aikana pystynyt tekemään paljon

mitään. "Semmoiseen ei Runebergin runous riitä", hän kirjoittaa;

"semmoisen sydämen purkausten verosta, jossa jumalanpelko ja

rakkaus elää, käyttää hän tavallisesti ulkonaista mietiskelyä, joka

runollisessa suhteessa kyllä on hyvin kaunista, mutta ei virttä."

Mutta kun komitea päätti säilyttää useimmat tähän ryhmään kuuluvat

virret, oli tämäkin Stenbäckin huoli poistettu, niin että hän saattoi

lausua sen vakavan toivon, "että voimme saada virsikirjan, jota

ei kukaan kohtuullisesti saata sanoa huonoksi tai kelvottomaksi

kenen hyvänsä käytettäväksi". Ja Runeberg kirjoittaa muutamassa

kirjeessä vaimolleen: "Itse Stenbäckin, joka tietysti tarkoin tuntee

hurskasten vaatimukset ja joka on hyvin altis syrjäyttäen poistamaan

kaikki, joka ei miellytä heitä, iloitsee työstämme arvellen, ettei

kenelläkään pitäisi olla aihetta tyytymättömyyteen, ainakaan ei

siihen osaan nähden, jonka tähän asti olemme läpikäyneet." On

merkille pantava, etteivät Stenbäckin vaatimat muutokset koskeneet

Runebergin alkuperäisiä virsiä, vaan pääasiallisesti Ruotsin uudesta

virsikirjasta lainattuja virsiä. Kaikesta näkyy, että niiden komitean

jäsenten välillä, jotka suorittivat varsinaisen työn, vallitsi mitä

kaunein sopu. Tätä Turussa-olon aikaa muistellen kirjoitti Runeberg

kotia palattuaan Lillelle: "Suurta elämää me siellä elimme pienissä

huoneissa, taiteellista, jalolle tehtävälle antautunutta elämää. Se

oli täynnä ystävyyden paraita aarteita, se oli luottavan avomielistä

ja keskinäiselle avuliaisuudelle altista." Ja samalla mielellä

kuin Runeberg muisteli Stenbäckkin tätä heidän yhteistä työtään

virsikirjakomiteassa.

Niinkuin odottaa sopii, ilmaantui ennen pitkää sen tunnustuksen

ja kiitoksen kera, minkä kysymyksessä oleva v. 1857 valmistunut

ruotsinkielinen virsikirja-ehdotus yleisön puolelta sai osakseen,

tyytymättömyyttäkin. Varsinkin pietistisissä piireissä oli tämä

tyytymättömyys suurikin. Julkisuudessakin tuli se näkyviin. V. 1861

ilmestyi painosta _"Anmärkningar vid förslag till svensk psalmbok för

de evangeliskt lutherska församlingarna i Finland"_ (Muistutuksia

ruotsalaisen virsikirjaehdotuksen johdosta). Kirjasen tekijä oli J.

H. Roos (III, 385), joka siihen aikaan oli pappina Kaskisissa. Hän

oli jo nuorena julkaisemillaan runoilla ("Dikter", 1841 ja 1843 y.m.)

osoittanut huomattavaa runollista aistia sekä sittemmin vakavassa ja

vilpittömässä hengessä, niinkuin tiedämme, toiminut sielunpaimenena

herännäisyyden kristilliseen kokemukseen vaativilla seuduilla. Hän

oli siis kaikin puolin pätevä arvostelemaan virsikirjaehdotusta.

Roosin julkaisu käsittää 40 sivua. Hyväksyen Stenbäckin ja Runebergin

ennen mainitun mielipiteen, jota Lillekin oli kannattanut ja jonka

mukaan he olivat koettaneet säilyttää niin monta vanhaa virttä kuin

suinkin sekä niiden kieliasua korjatessaan tarkasti valvoa, ettei

näiden virsien henki muuttuisi, väittää kirjanen, ettei komitea ollut

pysynyt uskollisena näille periaatteille. Roos kyllä tunnustaa, että

Ruotsin uudesta virsikirjasta lainatut virret ovat runollisessa

suhteessa eteviä, mutta pitää monta niistä uskonnollisessa suhteessa

ala-arvoisina ja sopimattomina kirkossa käytettäviksi. "Vanhasta

virsikirjastaan", hän lausuu, "oli seurakuntamme saanut puhtaamman

maun" -- "eikä voinut mieltyä kaikenlaisiin hengettömiin ja

suolattomiin korulauseisiin". Komitean ehdotuksen alkuperäisistä

virsistä ei tekijä kirjansa johdatuksessa mitään mainitse, mutta

erikoistarkastuksessaan hän arvostelee toisia niistä hyvinkin

ankarasti, pitäen niitä kauniina runoina, vaan ei virsinä, maallisen

eikä hengellisen mielen purkauksina. Tältä kannalta hän esim.

arvostelee Runebergin virsiä "Hur skön är ej jorden" ("Kuink'

ihmeinen viel' aina") ja "Bevara, Gud, vårt fosterland". Mutta muuten

on pantava merkille, että verraten moni alkuperäisistä virsistä

pääsee muistutuksetta Roosin kritiikin läpi.

Toimittamassaan aikakauslehdessä _"Tidskrift för finska kyrkan"_

(Suomen kirkon aikakauslehti) oli F. L. Schauman jo 1857 vuoden

lopussa ja seuraavan alkupuolella arvostellut virsikirja-ehdotusta.

Hänkin oli hyväksynyt komitean käsityksen vanhojen virsien ja niiden

hengen säilyttämisestä, ollen sitä mieltä, että olisi ollut syytä

ottaa ehdotukseen vielä enemmän vanhoja virsiä. Hän oli niinikään

huomauttanut, että alkuperäisissä virsissä, joiden arvoa hän ei

kieltänyt, oli toinen sävel kuin vanhoissa, joka seikka hänestä oli

vaikuttanut, ettei komitea ollut voinut säilyttää yhtenäisyyttä

ehdotuksessaan. Sitäpaitsi oli hän jyrkästi vastustanut sitä komitean

ehdotusta, että vanhaa virsikirjaa käytettäisiin uuden rinnalla

ja että virsien luku kummassakin olisi sama sekä muita tämän

näkökohdan silmällä pitämisestä johtuvia toimenpiteitä. Roos näkyy

mieltymyksellä lukeneen Schaumanin arvostelun, kannattaen pääasiassa

siinä tehtyjä muistutuksia. Hän vain asettui paljon jyrkemmälle

kannalle, esiintyen monessa suhteessa selvästi pietismin edustajana.

Paitsi professori A. Mobergin evankelisen suunnan hengessä

kirjoittamaa virsikirja-ehdotusta hylkäävästi arvostelevaa

lentokirjasta ilmestyi v. 1862 K. K. von Essenin ja Alfred Kihlmanin

IX + 240 siv. käsittävä kirja _"Förslag till svensk psalmbok för

de evangeliskt-lutherska församlingarna i Finland"_ (Ruotsalaisen

virsikirjan ehdotus evankelis-lutherilaisille seurakunnille

Suomessa). Arastelematta hyljäten miltei kaikki ne periaatteet,

joiden mukaan virsikirjakomitea oli suorittanut työnsä, esiintyvät

tekijät jyrkästi sitä vanhoillisuutta vastaan, joka heidän mielestään

enemmän kuin yhdessä suhteessa haittasi ehdotusta. "Emme mitenkään",

he muunohessa lausuvat, "ymmärrä sitä, että täydellisyys on etsittävä

juuri siitä, mikä on vanhaa, vanhentuneista lausetavoista ja

sanamuodoista". Komitean alkuperäisistä virsistä antavat von Essen

ja Kihlman ylipäänsä hyvinkin suotuisan lausunnon, arvellen että

useimmat niistä ehdottomasti olivat paljoa parempia kuin niiden

tieltä syrjäytetyt vanhat.

Paljon tunnustusta ansaitsee tämä seikkaperäinen, suurella huolella

ja tarkkuudella suoritettu suuritöinen tarkastus. Oikeaan osuu moni

siinä löytyvä yleinen lausunto, samoinkuin useat yksityisseikkoihin

menevät lausunnot ylimalkaan ilmaisevat asiantuntemusta ja terävää

arvostelukykyä. Täydellä syyllä he esim. kiittävät niitä Runebergin

virsiä, jotka kuuluvat luonnollisen uskonnon ja siveysopin alaan,

sekä lausuvat: "hänen laulunsa on kotoisin lämpöisen sydämen

kylläisyydestä, ja innoitettu laulu vaikuttaa ehdottomasti

innostuttaen kaikkiin näille totuuksille alttiisiin sieluihin." Ja

oikea on toiselta puolen epäilemättä sekin heidän Stenbäckin ennen

mainitsemaamme lausuntoon liittyvä arvostelunsa, että sitävastoin ne

viimemainituista virsistä, joiden sisältö tavoittelee vasituisesti

kristillistä, ovat heikompia.

Ei voi varmuudella päättää, mitkä kohdat kysymyksessä olevassa

kirjassa ovat von Essenin, mitkä Kihlmanin kirjoittamia. Mikäli on

kysymys esitystavasta, lienevät useimmat kirjassa viljalti löytyvistä

sukkeluuksista ja ivallisista sutkauksista ensinmainitun kynän

tuotteita, jos kohta viimemainittukaan ei ole niiden esiintymiseen

syytön. Oli miten oli, tämmöisessä kirjassa tekevät ne vastenmielisen

vaikutuksen, samoinkuin se ylimielinen henki, jonka siinä niin

monessa paikoin tapaa. Eikä sekään ole kirjoittajille kunniaksi,

että loukkaavimmat näistä lausunnoista tähtäävät Roosiin, jonka

vakaan kristillisen kannan he hyvin tunsivat ja jonka runollinen

aistikin aivan hyvin veti vertoja heidän omalleen. Niinkuin tiedämme,

oli viimemainittu pitänyt Runebergin ennen mainittuja, maallista

isänmaanrakkautta uhkuvia virsiä virsiksi sopimattomina. Roos

tiesi, että moni tosi kristitty loukkaantuisi siitä runollisesta,

maan ihanuutta ja maallisen isänmaanrakkauden tunteita kuvaavasta

muodosta, johon runoilija oli ne pukenut, ja hänestä itsestäänkin

tuntui tämä muoto _virressä_ oudon sopimattomalta. Jos Kihlmanin ja

von Essenin katsantotapa nyttemmin olikin toinen, kuin se heidän

herännäisyysliikkeeseen kuuluessaan oli ollut, odottaisi kuitenkin

heiltä enemmän ymmärtämystä ja nöyryyttä Roosin kantaan nähden, kuin

ne pedagoogiset esitelmät, joilla he kirjassaan koettavat näyttää,

miten eksyvä viimemainitun kanta oli. He lausuvat:

"Roos ei tahdo kuulla puhuttavan maan ihanuudesta. Hän pelkää, että

siten viritetään maallista mieltä, maata rakastavia kun muutenkin on

liian paljon. Onkohan tämä pelko oikeutettu? Onko todella vaarallista

rakastaa luonnonkaunista? Tuleeko kristityn tukahuttaa taipumusta

siihen? Emme usko sitä. Maa on ihana: se on kieltämätöntä, yöllä ja

päivällä se levittää kauneutensa silmiemme eteen. Ei ole näkymätön

tuleva meille rakkaaksi siten, että ummistamme silmämme siltä, mikä

näkyy. Päinvastoin on raamatussa: 'kuinka voitte rakastaa Jumalaa,

jota ette näe, jollette rakasta lähimmäistänne, jonka näette?' Niin

myös: kuinka voi tuntea taipumusta taivaallista ihanaa kohtaan,

jollei maallinen ihana mitään vaikuta? Näkyyhän Davidin psalmeissa

tavattavista kauniista luonnonkuvauksista, ettei edes Vanhassa

testamentissa peljätty maan kauneutta. Ja kuinka vähän Kristus

tarkoitti, että silmät ummistettaisiin luonnolta ja sen ihanuudelta,

näkyy siitä, että hän itse sanoo: Katsokaa kedon kukkasia, ei Salomo

kaikessa kunniassansa ollut niin vaatetettu kuin yksi heistä."

Ainakin on puhe luonnonihanan _"rakastamisesta"_ ristiriidassa

ei vain pietismin, vaan raamatunkin kanssa. Ontuva on niinikään

huomautus Vapahtajan sanoista: "Miten voitte rakastaa Jumalaa,

jota ette näe, jollette rakasta lähimmäistänne, jota näette",

jos näillä sanoilla, niinkuin tässä, tahdotaan todistaa, että

ihminen rakastamalla näkyväistä maailmaa paremmin saa silmänsä

auki näkemään taivaallistakin kauneutta. Kehoittaahan Vapahtaja

mainituissa sanoissaan sitäpaitsi meitä lähimmäisessämme rakastamaan

etupäässä sitä, joka hänessä sanan tavallisessa merkityksessä

ei näy. Roos on edelleen niiden heränneissä piireissä ahkerasti

viljeltyjen hartauskirjojen kannalla, jotka varoittamalla varoittavat

"luontokappaleita" rakastamasta. Lukija arvostelkoon, kumpiko

katsantotapa, hänen vai Kihlman--von Esseninkö, on likempänä raamatun

henkeä.

Melkein yhtä aiheeton on muistutus Roosin käsityksestä Runebergin

yllämainitusta isänmaanvirrestä, hän kun nim. ei tätä virttä vastaan

lausumillaan muistutuksilla ollut tarkoittanut muuta, kuin ettei sen

hehkuvaa runollisuutta uhkuva muoto hänestä soveltunut _virteen_.

Tarpeeton on varsinkin se isänmaanrakkauden käsitettä selvittävä

esitys, johon kysymyksessä olevat arvostelijat innossaan eksyvät. He

näet Roosin muistutuksen johdosta lausuvat:

"On totta, että tämä virsi muistuttaa Maamme-laulua, mutta että

se sentähden on hyljättävä, ei ole itsestään selvää. Kun virsi

käsittelee samaa aihetta, ei ole ihme, että yhtäläisyyttä on

olemassa. Jos yleensä aihe _isänmaa_ on virsikirjassa käsiteltävä,

niin missä se tapahtuu sopivammin kuin tässä? Ja mitä muita motiiveja

voitaisiin käyttää kuin Runebergin käyttämät? Sitä totuuttahan ei

kukaan tahtone kieltää, että kaikista maista isänmaa on rakkain

sille, jonka ei ole onnistunut tukehuttaa luonnollista tunnettaan

syntymäseutuansa kohtaan. Saattaa pitää muita maita monessa suhteessa

parempina, saattaa rakastaa niitä, vieläpä niistä etsiä uuden

isänmaankin; mutta rehellinen, turmeltumaton mies, jolla on joku

rahaa korkeampi harrastus, on tunteva itsensä pieteetin tunteella

kiinnitetyksi vanhaan isänmaahansa. Isänmaanrakkaus voi monessa olla

tietoisuutta vailla, mutta tarvitaan vain, että hän joksikin ajaksi

joutuu pois maastaan, ja hänen palatessaan on hänen sydämensä sykkivä

aivan toisella lailla, kun hän jälleen näkee sen kalliorannat. Se on

sykkivä lämpimästi ei vain niiden rakkaiden puolesta, jotka täällä

asuvat, vaan myöskin rannan, mantereen, maan ja kaiken sen puolesta,

joka siinä on."

Täydellä syyllä voipi huomauttaa, ettei von Essenillä ja Kihlmanilla

ollut syytä muistuttaa Roosia "rahaa korkeammasta harrastuksesta". Ja

yhtä suurella syyllä voi kysyä, miten he rohkenivat niin vakavassa

asiassa käyttää niin huolimattoman pilkallista ja loukkaavaa

kieltä, kuin heidän kirjassaan enemmän kuin yhdessä paikassa tapaa.

Selitykseksi ei riitä Kihlmanin von Essenille lausumat sanat:

"eräitä asioita voidaan ainoastaan ivalla tehokkaasti vastustaa;

yksinkertaista olisi mielestäni vakavasti käsitellä parantumattomia

ennakkoluuloja". Tarpeetonta on kirjasta näytteeksi poimia

tuonkaltaisia sanoja ja lauseita. Riittää kun huomautamme, että

Kihlmanin ja von Essenin lähin ystävä ja hengenheimolainen A. V.

Ingmankin arvosteli heidän kirjansa kieltä hyvinkin moittivasti,

arvellen että he esiintymisellään olivat saattaneet Beckin ja hänen

oppinsa monen silmissä huonoon valoon. Hän näet kirjoitti Kihlmanille:

"Älä suinkaan luule, että olen väärin ymmärtänyt kritikoimiani

lauseita kirjassasi, sillä koska minulla pääasiassa on sama

peruskäsitys kristinuskosta kuin sinullakin, niin ymmärsin sinut

sangen hyvin. Mutta mikä lukiessani kirjaanne teki minuun tuskallisen

vaikutuksen -- oli se osaksi ylpeä, osaksi kevytmielinen ääni, joka

kauttaaltaan siinä vallitsee -- ja koska olen ystävänne, _täytyy_

minun suoraan julkilausua teille, etten hyväksy semmoista epäpyhää

kirjoitustapaa. Te vaaditte korkeaa pyhitystä ja se on oikein, mutta

miksi näyttäydytte itse lihallisina ja veitikoina? Semmoisilla

aseilla ei koskaan onnistu voittamaan toisinajattelevia; päinvastoin

teette siten kirjoittaessanne oman siveellisen ja hengellisen

harrastuksenne epäiltäväksi. Ja mikä enimmin tuskastuttaa minua, on

se, että myöskin ukko Beck, jonka oppilaana sinua pidetään, puheena

olevan kirjanne kautta tulee väärinkäsitetyksi.

"Kaikki tämä yhteensä teki, että minun on katseltava teostanne

ikäänkuin _vastustajienne_ silmillä. Minä puolestani sekä ymmärsin

kaksimieliset lauseet -- tunsin muutamin paikoin sinun dogmaattiset

mietelmäsi -- että tunsin myöskin varsin hyvin teidän persoonalliset

tyyppinne, niin etten minä mitenkään harmistunut; mutta nyt, kun

tarkastan teostanne, täytyy minun asettua esim. Ol. Helanderin,

Jul. Berghin ja myöskin Schaumanin, Fredrikssonin y.m. kannalle. Ja

kun itse otat huomataksesi näitä vaikuttimiani, niin et suinkaan

saata väärin selittää arvostelutapaani. Sanon vielä kerran, että

vastenmielisyyteni teidän teoksenne _ulkonaista_ muotoa kohtaan

johtui sydämellisestä suosiostani sitä kristinuskon käsitystä

kohtaan, jota Beck puolustaa. Ei yksikään ihminen ole niin väärin

ymmärretty meillä kuin juuri tämä mainittu jumalanmies; mutta että

hän (niinkuin pelkään) tulee vielä enemmän väärinkäsitetyksi kirjanne

kautta, se, rakas veli, _se_ teki minut murheelliseksi."

Miellyttävän vaikutuksen tekee enemmän kuin yhdessä suhteessa

tämä Ingmanin kirje. Vielä eheämpi olisi kuitenkin sen vaikutus,

jos kirjoittajan huolen vaikuttimena olisi asia semmoisenaan eikä

vain pelko siitä, että J. T. Beckin vastustajat Suomessa saisivat

uutta aihetta häntä vikoilemaan. Voi kyllä ymmärtää, että Ingman

tarkoittaa sitä vahinkoa, jonka von Essenin ja Kihlmanin kirjan

loukkaava muoto oli omiaan tuottamaan Jumalan valtakunnalle, mutta

Beckin sekoittaminen asiaan ilmaisee toiselta puolen myöskin, että

he, hyljättyään herännäisyyden johtomiesten auktoriteetin, josta

he nyttemmin niin moittivasti puhuivat, olivat joutuneet toisen

ihmisauktoriteetin ihailijoiksi. -- Muillekin ilmaisi Ingman

mielipahansa Kihlman-von Essenin arvostelun johdosta. Niinpä hän

esim. kirjoitti F. O. Durchmanille: "Minun mielestäni ovat Kihlman

ja Essen varsin häväisseet itsensä tarkastuksessaan Runebergin

virsikirjasta."

On huomattava, ettei von Essen--Kihlmanin kirja loukannut yksinomaan

heränneitä. Paitsi evankelisessa suunnassa sitä vastaan lausuttua

mielipahaa, kuului tiedemiestenkin puolelta tyytymättömyyttä sen

esitystavan johdosta, jotapaitsi Roosin kanta sai puolustusta

tältäkin taholta. Tunnustaen että von Essen ja Kihlman "olivat

käsittäneet tehtävänsä vakavalta kannalta", lausui esim. F. L.

Schauman: "En pidä kirjan tyylistä, se on paikoittain melkein

poikamainen. Heidän ei olisi pitänyt laskea leikkiä komitean kanssa.

Myöskin ovat herrat liian ylimielisiä Roosia kohtaan, joka mielestäni

usein on oikeassa heihin verraten, esim. arvostellessaan Runebergin

isänmaan virttä."

Myöntää tulee kuitenkin, että von Essen--Kihlmanin kirja ylimalkaan

sai osakseen enemmän kiitosta kuin moitetta. Yksinomaan mielipahaa

herätti se ainoastaan evankelisessa suunnassa ja herännäisyyden

edustajissa. Varsinkin viimemainittujen piireissä oli tyytymättömyys

suuri. Eivät hyväksyneet he Runebergin virsikirjaehdotusta, jossa

moni heistä vaani harhaan johtavaa oppiakin, eikä vain pintapuoliseen

kristillisyyteen eksyttävää katsantotapaa. Silminnähtävästi

tältä kannalta asiaa arvostellen oli esim. luutnantti Colliander

ilmaissut huolensa J. F. Berghille. Viimemainitulle kirjoitti J.

I. Bergh: "Runebergin virsikirja vaatisi kyllä perinpohjaista

kritiikkiä, mutta kuka pystyy siihen vallitsevaa ajanhenkeä vastaan?

Tuskin ukko Colliander, jonka kritiikki luultavasti on hyvinkin

epäkriitillinen. Kuka kuitenkin tietää, ehkä olisi parasta näin

pulmallisessa kysymyksessä ilman pontta ja perää huutaa vastaan

vain, sillä eihän maailma usko eikä tahdo muuta uskoa, kuin että

riita koskee ainoastaan vanhaa ja uutta tai korkeintaan muotoa,

mutta ei sisällystä". Mutta jos jo virsikirjaehdotus semmoisenaan ei

tyydyttänyt heränneitä, niin oli heidän mielipahansa von Essenin ja

Kihlmanin esiintymisestä tässä kysymyksessä vielä suurempi. Niinpä

kirjoitti J. I. Bergh veljelleen syksyllä 1864: "Olen kummastellut

vanhoja ystäviämme Esseniä ja Kihlmania, jotka paksussa kirjassa

1862 ovat tarkastaneet Runebergin uutta virsikirjaa ja siinä

hävyttömällä vallattomuudella laskettelevat toisiaan vastustavia

oppeja ja yhtä säädyttömällä hävyttömyydellä vastustavat ja

pilkkaavat sekä vanhan että uuden virsikirjan ihanimpia virsiä ja

näissä lausuttuja puhtaasti lutherilaisia totuuksia sekä niissä

löytyvää täysikelpoisimpaa, hengellisen elämän ilmauksia sisältävää

runoutta, niinkuin esim. virttä N:o 17 ja lukemattomia muita. Vasta

nykyään olen nähnyt tuon ylimielisen nerontuotteen; valtiopäivien

aikana ei minulla vielä ollut siitä vihiäkään. Jos silloin olisin

tietänyt siitä, niin en suinkaan olisi kummastellut Essenin

rabulismia siellä. Nyt olen niihin määrin hämmästynyt heidän hurjaa

menettelyään ja aherrustaan, etten voi odottaa kuin hyvin surkeita

aikoja kirkkoraukallemme Suomessa. Jos meidän keskuudessamme vielä

löytyisi elämää, voimaa, kykyä ja aikaa, niin pitäisi minusta jonkun

siihen kykenevän kirjoittaa voimallinen kehoitus Suomen kansalle

ja papistolle, että ne heistä, jotka vielä pitävät lutherilaisen

uskon, opin ja tunnustuksen kalleimpana, isiltä saatuna perintönään,

nostaisivat päänsä ylös ja tarkkaisivat ajan merkkejä sekä

asettuisivat vakavasti vastustamaan sekä ylen suurta objektivismiä

että liiallista subjektivismiä".

Virsikirjaehdotusta vastaan tehdyt, eri osista maata tulleet

muistutukset lähetti senaatti arkkipiispa Bergenheimille, ja tämän

kutsumuksesta kokoontui komitea uudelleen kesäkuussa 1863. Stenbäck

ja Lille kaipasivat kovin Runebergiä, joka sairauden tähden ei

voinut ottaa osaa kokouksen töihin. Päätettyään että ensinmainitut

kumpikin kotona tarkastaisivat virsikirjaehdotusta vastaan

tehtyjä muistutuksia, hajosi komitea toistaiseksi. Kuinka vähän

Kihlmanin ja von Essenin ylimielinen hyökkäys ehdotetun virsikirjan

vanhoillisuutta vastaan sai kannatusta komiteassa, osoittaa

sekin päätös, että, huomioon ottamalla muotoa ja ajan yleisesti

tunnustettuja vaatimuksia, säilytettäisiin vanhan virsikirjan

kristillinen henki niin puhtaana ja hämmentymättömänä kuin suinkin

sekä että siitä syystä poistettaisiin kaikki lauseet, jotka

saattoivat synnyttää väärinkäsitystä ja levottomuutta.

Noudattaen tätä periaatetta, jonka hän alussa oli julki lausunut ja

jota hän yhä edelleen täydestä vakaumuksesta kannatti, menetteli

Stenbäck erittäin varovaisesti vanhojen virsien korjaamisessa.

Hyvin hellävaraisesti kohteli hän Runebergin virsiä, joissa hän

monesti kaipasi uskonnollista syvyyttä ja joiden korjaaminen

siitä syystä tuntui hänestä paljon vaikeammalta kuin vanhojen

virsien parantaminen, viimemainitussa työssä kun tavallisesti

oli kysymyksessä vain vanhentuneen kielimuodon saattaminen

ajanmukaisempaan asuun. Hyvänä apuna oli hänelle Lille, jonka kanssa

hän näinä aikoina oli ahkerassa kirjeenvaihdossa ja joka heidän

yhteisen työnsä vuoksi kesällä 1864 oleskeli hänen luonaan Isonkyrön

pappilassa kolme viikkoa.

Arkkipiispa Bergenheimin kehoituksesta päätti Stenbäck painattaa

virsikirjaehdotuksensa. Se valmistui painosta v. 1866. Tuskin on

maassamme milloinkaan löytynyt toista hengelliseen kokemukseen ja

samalla runoilijakykyyn nähden tämmöiseen työhön niin kykenevää

miestä kuin Stenbäck. Tuntuu oudolta, että hän, jonka runokokoelmissa

löytyvät kauniimmat Suomessa kirjoitetut hengelliset runot,

virsikirjaehdotukseensa ei kirjoittanut kuin 5 omaa virttä. Tämä

ei suinkaan riippunut yksinomaan siitä runoilijan käsityksestä,

että uuteen virsikirjaan tulisi ottaa pääasiallisesti "kirkkomme

vanhoja aarteita", vaan epäilemättä suuressakin määrässä siitäkin,

ettei hän enää tuntenut halua runoilemiseen. Pääsyynä tähän oli

silminnähtävästi hänen vuosi vuodelta huonontunut, nyttemmin hyvinkin

heikko terveytensä ja tämän ohessa jonkunlainen arkuus purkaa

ajatuksensa ja sisimmät tunteensa runon muotoon. Jollei ylimalkaan

sovikaan sanoa, että Stenbäckin alkuperäiset virret ovat sepitetyt

vasituisesti pietistisessä hengessä, eivät ne toiselta puolen ole

ristiriidassa hänen aikaisemman uskonnollisen katsantotapansa kanssa,

vaan pikemmin likeisestikin siihen liittyviä. Niinpä esim. seuraavat

säkeet (Ruots. virsik. 274): "De säkras stora hop ur syndens sömn

väck opp, De väckte lät i tro och hopp Förkofras till din ära"

("Herätä kaikki synnin uneen nukkuneet, Suo että myös jo heränneet

Tunnossa edistyvät;" Suom. virsik. 327).

Stenbäckin virsikirjaehdotus ei saanut osakseen läheskään sitä

huomiota; kuin Runebergin. Ainoa, joka koetti kiinnittää yleisön

huomiota ensinmainitun virsikirjaan, oli varsinkin Pohjanmaan

ruotsinkielisissä osissa lämpimästä herännäisyysmielisyydestään

tunnettu kansakoulunopettaja _A. Svedberg_, joka toimittamassaan

"Österbotten" nimisessä kansanlehdessä ja "Hufvudstadsbladetissakin"

innokkaasti sitä puolusti. Mutta muut vaikenivat. Tämä koski

Stenbäckiin, joka oli toivonut saavansa kustannukset maksetuiksi,

vieläpä aikonut luovuttaa voiton kansakoulun perustamiseksi

Isoonkyröön, hyvin kipeästi. Varsin tyytymätön oli hän siihenkin,

että Sakari Topelius kutsuttiin virsikirjakomitean jäseneksi, josta

toimesta hän itse terveydellisistä syistä oli ollut pakotettu

luopumaan. Tyytymättömyytensä uuden komitean töihin ilmaisi Stenbäck

tapansa mukaan peittelemättä ja usein hyvinkin ankarin sanoin. Niinpä

kirjoitti hän v. 1868 Lillelle: "Liitteestä en nyt tahdo enempää

sanoa, koska varmana oletan, että jo ennakolta olette kirjoittaneet

sen ettekä kai voi pitää mahdollisena siellä nyt -- pitojen y.m.

välissä -- hätähätää sepittää virsiä pyhän Jumalan kunniaksi ja

ihmisten kuolemattomien sielujen hyödyksi, tämmöinen työ kun

välttämättömästi on toimitettava yksinäisyydessä Jumalan edessä,

monissa rukouksissa, sisällisissä taisteluissa ja kiusauksissa."

Ei ehtinyt Stenbäck ennen kuolemaansa nähdä, kuinka paljon arvoa uusi

virsikirjakomitea antoi hänen virsikirjalleen ja kuinka suuressa

määrässä se käytti hyväkseen hänen tekemiään korjauksia. Näin

ollen ei sovi oudoksua, että häneen kipeästi koski se näennäinen

välinpitämättömyys, jolla yleisö oli sitä kohdellut. Jos tuossa

hänen mielipahassaan oli itserakkauden arkuuttakin, niin on sekin

helposti selitettävissä, varsinkin kun ottaa huomioon, kuinka

huolellisesti ja heikkoja ruumiinvoimiaan säästämättä hän oli tätä

työtä tehnyt. Ja kauniina, heränneen kristityn ajatuksia ilmaisevana

todistuksena siitä, millä mielellä hän muisteli virsikirjatyötään,

ovat hänen v. 1867 Lillelle kirjoittamansa sanat: "Sanottakoon siitä

(virsikisaehdotuksesta) mitä tahansa; minä kiitän Jumalaa siitä, että

hän minut siihen vaati, ja että jokainen oleellinen korjaus on tehty

hänen silmiensä edessä ja rukouksissa kannettu hänen eteensä; ainakin

_minulla_ on ollut hyötyä siitä, jos kohta ei kenelläkään muulla".

Mikäli asia koskee herännäisyyden historiaa, tulee meidän tähän

silmäykseen virsikirjakomitean töihin vielä lisätä, että J. H.

Roos, joka siihen aikaan oli kirkkoherrana Inkoossa, v. 1872

Schaumanin aikakauslehdessä "Sanningsvittnet" arvosteli 1868 vuoden

virsikirjaehdotusta, muunohessa lausuen, että se muodollisessa

suhteessa oli edellistä heikompi, mutta sisällykseen nähden sitä

paljon parempi. Vastauksessaan myönsi Schauman, joka nimityksensä

jälkeen Porvoon piispaksi (1865) oli kuulunut virsikirjakomiteaan,

vieläpä ollut johtavana henkilönä siinä, että Roosin viimeistä

virsikirjaehdotusta vastaan tekemät muistutukset monessa suhteessa

olivat arvokkaita. Jo sitä ennen (1862) oli Roos _"Andliga Sånger"_

(Hengellisiä lauluja) nimisessä runokokoelmassaan antanut uuden

todistuksen siitä, että hän pystyi tämänkaltaisia asioita

arvostelemaan. Tämä tunnustettiinkin julkisesti, kun 1876 vuoden

kirkolliskokous valitsi hänet ruotsinkielisen virsikirjakomitean

jäseneksi. -- Roosin sepittämistä virsistä tapaamme muutamia

käytännössä olevassa virsikirjassamme.

Vuodesta 1863 kuului muiden kera suomenkieliseen virsikirjakomiteaan

myöskin K. K. von Essen.[Lähteitä: Lars Stenbäck, Om Paedagogien

och dess närvarande ställning; Th. Rein, Johan Vilhelm Snellman,

senare delen, 96-97; J. V. Snellmans samlade arbeten IV, 651-683;

Litteraturbladet 1855 N:o 9 ja N:o 12; Eliel Aspelin, Lars Stenbäck;

Eliel Aspelin-Haapkylä, Alfred Kihlman I; V. T. Rosenqvist, Runebergs

insats för åstadkommande af en ny svensk psalmbok i Finland;

Biografinen nimikirja; Hornborg, Matrikel; Förslag till svensk

psalmbok för de evankeliskt-lutherska församlingarna i Finland,

granskadt av C. G. von Essen och Alfred Kihlman; A. V. Ingmanin kirje

Alfr. Kihlmannille ja F. O. Durchmanille 19/4 61; Josef Österbladhin,

V. L. Helanderin y.m. kertomukset Pohjanmaan heränneitten pappien

ajatuksista uudesta virsikirjaehdotuksesta sekä von Essenin ja

Kihlmanin arvostelusta; J. I. Berghin kirjeet J. F. Berghille 5/2 60

ja (luultavasti) 1864 (ilman päivämäärää).]

* * * * *

Harva herännäisyyden edustajista on niin tarkkanäköisesti ja

laajaperäisesi seurannut hengellisen elämän virtauksia omassa

maassamme ja ulkomailla kuin J. I. Bergh. Kaikesta päättäen

hän luki paljon ulkomaankin kirjallisuutta. Hänen kantansa

ilmaisee monesti suurtakin edistysmielisyyttä, jos kohta hän

toiselta puolen kunnioittavalla rakkaudella tahtoi Säilyttää tosi

lutherilaisuuden perintöä. Yksipuoliseen vanhoillisuuteen hän ei

kuitenkaan viimemainittua näkökohtaa silmällä pitäen eksynyt.

Herännäisyyden koulussa kasvaneena ei Bergh esim. hyväksynyt

Saksan uuslutherilaisten käsitystä kirkosta, joka käsitys siihen

aikaan oli saanut kannatusta Suomessakin. Muiden kera sitä edusti

A. G. Borg, joka sitä puolusti muunmuassa Kuopiossa v. 1856

pidetyssä synodaalikokouksessa, jota tilaisuutta varten hän tässä

hengessä oli kirjoittanut väitöskirjan otsakkeella _"Inledande

betraktelser till augsburgiska bekännelsen"_ (Alustavia silmäyksiä

Augsburgin tunnustukseen). Mitä Bergh ajatteli tähän kuuluvista

asioista, esim. Ruotsissakin siihen aikaan väittelyn alaisesta

uskonvapauskysymyksestä, näkyy seuraavista hänen veljelleen

kirjoittamistaan sanoista: "Nurjamielisyys uskonvapautta vastaan

on johdonmukainen seuraus uuslutherilaisten yksipuolisesti

objektiivisesta käsityksestä kirkosta, josta seuraa mitä onnettomin

sen ja valtion sekoitus ja sentähden myöskin kirkon opin ja

järjestysmuodon väkivaltainen ylläpitäminen. Historian todistus

Hildebrandin teokratian ja lutherilaisen kirkon caesareopapismin

kieroudesta ei näy voivan taivuttaa tätä mielipidettä luopumaan

Jumalan valtakunnan rakentamisesta ja ylläpitämisestä maailmallisella

mahdilla ja lihan käsivarsilla. Tärkeintä kaikesta on kuitenkin,

että tämä mielipide ei voi käsittää, mitä vahinkoa se tuottaa, että

pidetään suuria ratsionalistijoukkoja kirkossa siinä levittämässä

totuuden halveksimisen, kieltämisen, epäuskon ja maailmanmielisyyden

myrkkyä, jolla he sitäpaitsi oikeammin ajatteleviinkin nähden

estelevät ja kahlehtivat hengen, elämän ja voiman kirkossa.

Sitävastoin ei sanottu mielipide käsitä, että uskonvapaus on

ehdottomasti välttämätön senkintähden, että kirkosta voitaisiin

perkata pois kaikki, mikä on julkisesti luopunnutta, vahingollista

ja turmiollista, ja että moni semmoisen perkkauksen jälkeen aivan

toisella mielellä ja halulla jälleen etsisi totuutta, tosi kirkon

yhteyttä".

Mitään huomattavampaa ei Bergh kuitenkaan myöhempinäkään aikoina

kirjoittanut. Hänen monet, kirkon ja yhteiskunnan eri aloille

haaraantuvat tehtävänsä, joita kaikkia hän koetti hoitaa

perusteellisen luonteensa vaatimusten mukaan, eivät suoneet hänelle

aikaa eivätkä tilaisuutta siihen. Yksi Berghin puhtaasti teolooginen

julkaisu kuitenkin löystyy. Tarkoitamme hänen Kuopiossa v. 1864

synodaalikokouksen tarkastettavaksi kirjoittamaansa väitöskirjaa

_"Försök till granskning af det kyrkliga inspiratsionsbegreppet"_

(Kokeilu kirkollisen inspiratsiooni-käsitteen tutkimiseksi).

Esitys on tieteellinen, mutta kankeanlainen, ja kirja käsittää

ainoastaan 44 sivua. Kuinka vähän aikaa Berghillä oli sen

valmistamiseen, näkyy siitäkin, että se vilisee painovirheitä.

Itsenäisen tutkimuksen tuotteena ei tekijä myöskään sitä julkaissut,

vaan mainitsee, että se on kirjoitettu "pappi Mehringin mukaan".

Kaikesta päättäen ryhtyi Bergh syystä tai toisesta niin myöhään

tähän työhön, että olisi väärin sen mukaan arvostella niitä

tieteellisen kirjailijan edellytyksiä, joita hänessä löytyi.

Muutamia kuukausia ennenkuin kysymyksessä oleva julkaisu ilmestyi

painosta, kirjoitti hän veljelleen: "Hädässäni olen aikonut enemmän

tai vähemmän itsenäisesti, vieläpä sanasta sanaan lainaamalla

kyhäellä kirjoituksen inspiratsiooniopista Rudelbach ja Guericken

aikakauslehdestä, miten kummalliselta lainatavaralla esiintyminen

sitten näyttäneekin -- sillä hädällä ei ole mitään lakia".

[Sukukirja; Jul. Imm. Bergh, Försök till granskning af det kristliga

inspiratsionsbegreppet; J. I. Berghin kirjeet J. F. Berghille 18/5 57

ja 1864 (ilman päivämäärää).]

* * * * *

Heränneitten pappien ylimalkaan harvalukuisista kirjallisista

tuotteista mainittakoon edellisten lisäksi vielä seuraavat.

V. 1875 julkaisi herännäismielinen _J. V. Johnsson_, joka siihen

aikaan oli jumaluusopin lehtorina Kuopiossa, siellä s.v. pidettävää

synodaalikokousta varten väitöskirjan otsakkeella _"Hemmets betydelse

för det kristliga samhället"_ (Kodin merkitys kristilliselle

yhteiskunnalle). Kirja, joka käsittää 51 sivua, sisältää vakavia,

lasten kristillistä kasvatusta koskevia neuvoja ja hyviä pedagoogisia

ohjeita. Tunnustusta ansaitsee varsinkin huomautus siitä vaarasta,

joka loisväen ja yleensä tilattoman väestön lasten kodittomuuden

takia uhkaa yhteiskuntaa. "Nyttemmin", lausuu tekijä, "ovat papit

vapautetut yhteiskunnallisista toimista, heidän ei enää tarvitse

pitää huolta seurakuntiensa taloudesta. Mitä toiminta-alaa voipi

pitää heille sopivampana kuin kotia? Juuri kotien pitäisi olla

papin huolen esineenä. En sitä tarkoita, että pappien tulisi

tunkeutua kotielämään siellä neuvoillaan ja muulla vaikutuksellaan

anastaaksensa itselleen isäntävallan. Koti on rauhoitettu ala; sinne

ei saa pappikaan tunkeutua ilman perheenisän suostumusta. Ja jos tämä

tahtoo käyttää häntä neuvonantajanaan, niin tulee papin aina muistaa,

ettei hänellä ole oikeutta siellä esiintyä käskijänä, vaan että

isäntä sekä jumalallisen että inhimillisen oikeuden mukaan on herrana

kodissaan sekä vastuunalainen siitä, millainen tämä koti on. Olen

sentähden sitä mieltä, ettei papin pidä puuttua kodin sisällisiin ja

ulkonaisiin olosuhteisiin, mutta hänen tulee opettaen neuvoa niille,

jotka aikovat perustaa oman kodin, mitä velvollisuuksia heillä

tulevaisuudessa kodissa tulee olemaan. -- -- -- Arvelen sentähden,

että papit ovat velvolliset saarnoissa ja kinkereillä teroittamaan

kodin merkitystä."

Valaiseva ja monen seudun oloihin soveltuva on seuraava

herännäisyyden menneitä vaiheita koskeva kohta kirjassa:

"Kotihartaus ei saa eksyä paljoon lukemiseen ja veisaamiseen eikä

pitkiin teennäisiin rukouksiin. Edellinen synnyttää kyllästymistä

ja väsymystä, viimemainittu totuttaa lasta teeskentelyyn. Se on

järjestettävä niin, ettei se siihen osaaottajista tunnu pitkältä eikä

teennäiseltä. Varsinkin tulee välttää, ettei se käy kaavamaiseksi,

sillä semmoisena se on kaiken vakavamman jumalanpelon surma. Silloin

se tuntuu vastenmieliseltä sille, jonka jumalanpelko on todellinen.

Tämä vika se oli, joka viime herätysten aikoina sai aikaan sen, että

kotihartaus useimmissa kodeissa, joissa vakava jumalanpelko syntyi,

kokonaan hyljättiin. Jumalan sanan yhteinen viljeleminen siirrettiin

kodista hartausseuraan, koska arveltiin, että sitä täällä vähemmin

väärinkäytettiin. Kodeissa ottivat siihen osaa henkilöt, jotka

eivät olleet niin vakavasti uskonnollisia; seuroissa elähytti sama

harrastus kaikkia. Sentähden pidettiin konventikkelia parempana.

Mutta seurauksena oli, että hartaus katosi kodeista ja sen mukana se

kasvattava merkitys, joka sillä lapsiin nähden oli ollut. Jumalan

sana ei saanut pyhittää kotielämää, ja siten syntyi eripuraisuutta ja

riitoja. Lapset vieraantuivat Jumalan sanasta. Kodin pyhyys katosi ja

se rauha, jonka sanan vilpitön ja vakava viljeleminen tuo mukanaan."

Mainitsemista ansaitsee niinikään herännäisyyden kasvattaman ja

liikkeen menneitä vaiheita yhä edelleen rakkaudella muistavan _Jaakko

Cederbergin_ lyhykäinen selitys _"Syntein anteeksi saamisesta"_,

jonka ensimmäinen painos ilmestyi 1875 ja toinen 1876. Tekijä, joka

siihen aikaan oli kirkkoherrana Jurvassa, oli huolella seurannut

äärimmäisen laestadiolais-suunnan leviämistä Suupohjassa, ja hänen

kirjansa tarkoituksena oli varoittaa kansaa eksymästä siihen.

Vedoten raamattuun sekä monessa paikoin myöskin Lutheriin, esittää

hän vakavin sanoin selvästi ja tyyneesti ajatuksensa. Huomattava on

niinikään se puolueettomuus, millä hän arvostelee laestadiolaisuutta,

jonka oppi juuri siihen aikaan oli kiivasten väittelyjen esineenä.

Niinpä antaa hän jo esipuheessa tunnustusta K. A. Heikelin

laestadiolaisuuden vaiheita käsittelevälle kirjalle "Kertomuksia

hengellisistä liikunnoista Lapissa ja Pohjanmaalla", siitä muunohessa

lausuen: "Varmaa on, että, jos K. A. Heikelin hengellisistä

liikunnoista tekemä kirja on tosi, eli, oikeammin sanottu, jos

sen opin uskolliset ovat sellaisia, joiksi heitä siinä kirjassa

osoitetaan, niin on oppi täällä etelässä peräti erilaatuinen kuin

pohjan-perillä. Niistä heränneistä, joitten oloja Heikel kuvailee,

ei sovi olla paljon mitään moittimista, jos heitä rakkauden hengellä

tutkitaan. Päinvastoin taidamme kaikki iloita liikunnosta, joka on

niin hyviä hedelmiä vaikuttanut, kuin Heikel sanoo sen vaikuttaneen.

Sillä harvoin ilmestyy hengellinen herätys niin puhtaana, ettei

siihen takerru jotain inhimillistä kuonaa. Mutta toisin on täällä

Vaasan tienoilla laita. Se oppi, joka näillä seuduilla on ilmestynyt,

on väärä ja Lutherilais-seurakunnan oppia vastaan sotiva. Ei missään

kristillinen rakkaus saata eikä saa sitä puolustaa. Se on väärä

monessa kohden, erittäin syntein anteeksi saamisesta. Mutta vaikka

oppi on harhaileva, vieläpä väärä, niin löytyy heidän joukossaan

ihmisiä, joilla näyttää olevan vilpitön huolenpito sielunsa

autuudesta. Se on myös muistettava, kun me istumme tuomiolle heidän

ylitsensä." [Sukukirja; J. V. Johnsson, Hemmets betydelse för det

kristliga samhället; Jak. Cederberg, Syntein anteeksi saamisesta.]

* * * * *

Miten erillään yleisisänmaallisista sivistyspyrinnöistä heränneet

papit liikkeen alkuaikoina ylimalkaan tahtoivatkin pysyä, täytyi

heidän myöhemmin yhä yleisemmin kiinnittää huomionsa niihin. Jota

enemmän herännäisyys levisi ja jota useampien sivistysilmiöiden

kanssa se joutui kosketuksiin, sitä enemmän vaati heiltä aika

tässäkin suhteessa. Voipi sanoa, että ainoastaan yksi ala jäi heille

vieraaksi: estetiikan ala. Se seikka, että niin suuri runoilija,

kuin Lauri Stenbäck oli, kuului liikkeeseen, ei riitä kumoamaan

tätä väitettä, sillä hyvin vähän huomiota sai hänen runoutensa

osakseen heränneiltä, vaikka sen pohjasäveleenä oli särjetyn sydämen

valitus ja kiitos Jumalan edessä. Muutamia muitakin vasituisesti

runollisia luonteita löytyi heränneissä papeissa, L. J. Achrén,

Jonas Lagus, J. H. Roos, O. V. Forsman ja ehkä lisäksi joitakin

vähemmän tunnetuita, mutta ylimalkaan ei tämäkään kauniin ala näy

vetäneen heitä puoleensa. A. V. Ingmania kyllä varsinkin hänen

nuorempina aikoinaan viehättivät Kalevala-runot ja muut suomalaisen

kansanhengen tämänkaltaiset tuotteet, mutta emme erehtyne, jos

väitämme hänen niihin mieltyneen enemmän vasta heränneen suomalaisen

kansallishengen kuin kauneudenaistinsa elähyttämänä. On kieltämätön

totuus, että sivistyneet heränneet kirjeenvaihdossaan eivät

vahingossakaan mainitse sanaakaan Runebergin runoudesta, eivät

silloinkaan, kun koko maassa yleisesti tunnustettiin niiden verraton

kultuurihistoriallinenkin arvo. "Vanhan puutarhurin kirjeiden"

ajoilta asti merkitsi runoilijakuninkaan nimi heränneissä piireissä

enemmän kristinuskon vastustajaa kuin muuta. Ja niissä harvoissa

kodeissa, joissa hänen runojaan luettiin, eivät ne päässeet

innostusta herättämään ja sydämiä lämmittämään, niinkuin muualla.

Sanalla sanoen, runouden ala oli näissä piireissä vieras ala, johon

ei oltu päästy perehtymään ja joka ei sentähden miellyttänyt.

Soitannollisia taipumuksia löytyi XIX vuosisadan herännäisyydessä

paljon sekä kauneudestaan laajaltikin tunnettuja lauluääniä. Miten

ahkerasti näitä lahjoja käytettiinkin heränneitten uskonnollisen

seuraelämän palveluksessa, niin olisi voitu saada paljon enemmän

aikaan, jos liike olisi hyväksensä käyttänyt maassa heränneen

muun soitannollisen elämän saavutuksia ja huolellisemmin valvonut

soitannon ja laulun taiteellista kehitystä omassa keskuudessaan.

Sanomattakin on selvää, että kuvaamataiteet olivat tämän ajan

heränneille vielä vieraammat. Ainoat kuvat, joita heidän kodeissaan

näki, olivat uskonnollisia ja niiden valintaa ei kauneudenaisti

useinkaan päässyt määräämään. Tällä alalla, jos millään, karttoivat

heränneet arasti kaikkea, joka ei ollut likeisessä yhteydessä

heidän "maailmaa" vastustavan uskonnollisen katsantotapansa kanssa.

Itsestään seuraa, etteivät he näin ollen myöskään ollenkaan

seuranneet kysymyksessä olevien taiteiden alkavaa elpymistä maassamme

eivätkä tähän kuuluvista asioista keskenään milloinkaan puhuneet.

Mutta jos taide jäikin XIX vuosisadan heränneiltä syrjään, ja jos

he, niinkuin olemme nähneet, eivät tieteenkään alalla saaneet suuria

aikaan, niin oli heidän vaikutuksensa, puhumattakaan heidän työstään

uskonnollisella ja kirkollisella alalla, monen muun kulttuurielämän

ilmiöön sitä tuntuvampi. Etupäässä on tässä muistettava, miten

suuri herännäisyyden osuus on suomalaisen kansallisuusaatteen

voittoon. Olemme monesti huomauttaneet, kuinka paljon tämän

voiton saavuttamiseksi painoi vaa'assa se, että herännäisyys

kaatoi maahan ne raja-aidat, jotka vanhojen, epäkristillisten

ennakkoluulojen tukemina erottivat eri kansanluokat toisistaan. Ei

mikään liike maassamme ole ollut niin kansanvaltainen tämän sanan

kauniimmassa merkityksessä kuin herännäisyys. Ja juuri sentähden,

että tämän kansanvaltaisuuden juuret olivat Jumalan sanassa, sai

suomalaisuuden aate niin vakavan ja intohimoista vapaan pohjan

kansan syvissä riveissä. Kansa ei noussut kapinaan ruotsinkielistä

yläluokkaa vastaan sorretun kielensä puolesta, ei vedonnut lihan

käsivarteen, kun J. W. Snellmanin herätyshuuto sille ilmoitti,

mitkä oikeudet tällä kielellä Suomessa tulisi olla, vaan se

astui taisteluun totuuden ja oikeuden sisällisen, Jumalan sanaan

perustuvan voiman elähyttämänä. Ilmeistä on, että herännäisyyden

merkitys tässä suhteessa oli arvaamattoman suuri. Tuskin ainoakaan

herännäisyysliikkeeseen kuuluvista lukuisista papeista vastusti

suomalaisuutta, ani harvat olivat välinpitämättömät tämän aatteen

voitosta, useimmat kannattivat sitä koko sydämestään. N. K. Malmberg

teroitti usein Helsingistä y.m. tulleille säätyläisvierailleen,

miten välttämätöntä olisi, että he oppisivat suomea, [Kert. A. O.

Törnudd, maisteri K. K. Svahn y.m.] 1877 vuoden valtiopäivillä

tehdessään anomuksen Oulun Suom. Yksityislyseon hyväksi, nimitti J.

I. Bergh itseään "harmaantuneeksi sotavanhukseksi suomalaisuuden

riveissä", [Pappissäädyn pöytäkirjat 1877 vuoden valtiopäivillä.]

K. O. Durchman, A. V. Ingman, Jos. Grönberg y.m. työskentelivät

sydämen lämmöllä tämän aatteen puolesta, K. K. von Essen teki

1863-64 vuoden valtiopäivillä anomuksen suomenkielen käyttämisestä

opetuskielenä suomenkielisissä seuduissa olevissa kouluissa

sekä virastoissa, [Pappissäädyn pöytäkirj. 1863-64 ja 1877 v.

valtiopäivillä.] ja niistäkin liikkeeseen kuuluneista tai kuuluvista

papeista, jotka huonosti osasivat suomea, esiintyi moni, Lauri

Stenbäck, [Eliel Aspelin, Lars Stenbäck y.m.] Alfred Kihlman y.m.,

suomalaisuuden lämpimänä ystävänä ja tarmokkaana kannattajana.

Muistettava on vihdoin varsinkin se, että heränneet papit sointuvalla

kansankielellä pitämillään saarnoilla sekä suomentamalla paljon

hartauskirjallisuutta kielellisessäkin suhteessa ovat tehneet

tienraivaajan työtä ja etenkin sillä tavoin voimallisesti auttaneet

suomalaisuuden asiaa eteenpäin.

* * * * *

Heränneitten pappien julkiseen toimintaan kuuluu vielä ennen

heistä antamiemme tietojen lisäksi heidän toimensa valtiopäivillä

ja kirkolliskokouksissa. Yhden heistä, J. F. Berghin, tapaamme

jo tammikuun-valiokunnan jäsenenä (1862). Samanlaiseen toimeen

valittiin myöskin J. I. Bergh, joka kuitenkin oli estetty sitä

vastaanottamasta. 1863-64 vuoden valtiopäivillä edustivat

nämä Savon herännäisyyden merkkimiehet pappissäätyä, ja varsin

huomattava oli heidän esiintymisensä sekä valiokunnissa että säädyn

istunnoissa. Jos he joskus, niinkuin esim. pitkäksi venyneessä

väittelyssä naimattoman naisen täysi-ikäisyys-ijästä, hänen

naimaoikeudestaan y.m. tämän kanssa yhteydessä oleviin esityksiin

nähden tuntuvatkin vanhoillisilta, sisältävät heidän lausuntonsa

tässäkin paljon mietittävää. Näytteeksi lainaamme tähän muutamia

otteita heidän kysymyksessä olevista puheistaan. J. I. Bergh lausui

muunohessa: "Hämmästyttävä epätieteellisyys on tullut näkyviin

nyt esitetyissä sekä kirjallisissa että suullisissa lausunnoissa,

kun naisen yhdenarvoisuus miehen kanssa ja hänen ihmisarvonsa on

sekoitettu käsitteeseen, jonka sisältönä on hänen yhteiskunnallinen

täysi-ikäisyytensä. On todellakin mitä suurinta epätieteellisyyttä,

kun luullaan voitavan sielutieteellisillä perusteilla päästä naisen

yhdenarvoisuuteen miehen kanssa, vieläpä hänen asettamiseen tätä

korkeammallekin, ja siten kielletään se tieteen, kristinuskon ja

kokemuksen tunnustama totuus, että nainen on 'heikompi astia'."

Säädyn tässä kysymyksessä tekemää päätöstä vastaan pani Bergh

vastalauseen, jossa hän muunmuassa lausui: "Jotta ei kuitenkaan

kukaan mielipiteeni johdosta naimattoman naisen suhteesta vanhempien

loukkaamattomaan naittajaoikeuteen väärin käsittäisi sitä näkökantaa,

jolta minä arvostelen naisen asemaa yleensä tässä maallisessa

elämässä, tahdon edellistä lausuntoani selvittääkseni lisätä, että

asetan naisen siveellisenä henkilönä samalle asteelle kuin miehen,

arvellen täten antaneeni hänelle täyden arvonsa. Mutta pitää

säännönmukaisena sitä, että nainen yhteiskunnassa olisi vapautettu

siitä alistetusta asemasta, johon Herra Jumala on asettanut hänet

ei vain Aatamille ja Eevalle lausumallaan, vaan heissä koko mies- ja

naissukua koskevalla sanalla: 'miehesi puoleen pitää sinun

halusi oleman ja hän on sinua vallitseva', sitä en mitenkään voi

enkä luule sitä koskaan voivani, niin kauan kuin sanotut ohjesanat

löytyvät 1 Moos. 3 luv. 16 v. Tämän mielipiteen mukaisesti vastustan

jyrkästi kaikkia sellaisia uudenaikaisia emansipatsiooni-pyrintöjä,

esittäkööt niitä sitten miehet tai naiset, jotka tarkoittavat

naisen vapauttamista tuollaisesta miehestä riippuvasta asemasta,

johon Jumalan ihmisille julistama sana ja hänen heille säätämänsä

järjestys on hänet asettanut: sillä minä edellytän varmuudella,

että kun nainen, joka kehittyy raamatun opista poikkeavissa

emansipatsiooni-pyrinnöissä, on saavuttanut päämääränsä, näiden

pyrkimystensä huipun, niin on hän naisen täydellinen irvikuva, s.o.

nainen syvimmässä alennustilassaan." Vastalauseen säädyn tässä

kysymyksessä tekemää päätöstä vastaan teki myöskin J. F. Bergh,

johon yhtyivät Sakari Castrén sekä pari muuta säädyn jäsentä. Tässä

vastalauseessa sanotaan muunmuassa: "Sitä säädöstä, ettei vanhempien

suostumusta naimattoman tyttären avioliittoon vaadita kuin siinä

tapauksessa, 'että hän oleskelee heidän kodissaan ja syö heidän

leipäänsä' ei voi yhdistää siihen ehdottomaan kunnioitukseen isää ja

äitiä kohtaan, minkä Jumalan lain 4:s käsky vaatii. Mutta se sotii

myöskin Vanhan testamentin hurskasten esimerkkiä ja Uuden testamentin

selvää oppia vastaan. Nämä ovat epäilemättä määränneet vanhan

lainsäädäntömme määräykset tässä kohden. -- -- -- Älköön sanottako,

että ennenmainitut käskyt ja säädökset koskevat vain niitä aikoja,

jolloin ihmisten katsantotapa ja silloiset olosuhteet tekivät ne

välttämättömiksi. -- -- -- -- Uskomme kyllä, että filantropinen tunto

ja inhimillinen ajatussuunta kaikkina aikoina tässäkin suhteessa ovat

tahtoneet kulkea omaa tietänsä. Mutta apostoli Paavali ja vanhat

lainsäätäjät -- -- -- ovat kuunnelleet toista korkeampaa ääntä kuin

inhimillisen tunnon ja yleisen mielipiteen ääntä."

Kuinka vakuutetut Bergh-veljekset sekä Sakari Castrén olivat siitä,

että Jumalan sana ehdottomasti vaati heiltä tämmöistä esiintymistä

tässä kysymyksessä, näkyy seuraavista J. F. Berghin kysymyksessä

olevan väittelyn johdosta pappissäädyn istunnossa Otto Clevelle

kirjoittamista sanoista: "Yhä selvemmäksi käypi, ettei säätyveljiemme

enemmistö paljoakaan kysy, mitä Jumala tahtoo. Meidän (hänen, J. I.

Berghin ja Castrénin) täytyy tuon tuostakin lyödä rintoihimme."

Pietismin vakavan jyrkkä kanta syntiin nähden tulee mitä selvimmin

näkyviin monissa Bergh-veljesten, Sakari Castrénin ja K. F.

Stenbäckin lausunnoissa. Paitsi heitä olivat herännäisyyden koulua

käyneistä miehistä myöskin K. K. von Essen ja Jos. Grönberg näillä

ensimmäisillä valtiopäivillä, mutta he esiintyivät verraten harvoin

ja varsinkin ensinmainittu useimmiten taloudellisissa kysymyksissä,

eivätkä niin jyrkästi pietistisessä hengessä kuin heidän yllämainitut

säätyveljensä.

On mielenkiintoista nähdä, millä johdonmukaisuudella heränneet

papit näillä valtiopäivilläkin kirkkolakiehdotukseen nähden

puolustivat sitä kantaa, jolle liikkeen edustajat alusta alkaen

olivat asettuneet. Tämä tulee näkyviin esim. heidän lausunnoissaan

kirkkorangaistukseen nähden tehtyjen ehdotusten johdosta. Lempeä

J. F. Bergh esim. asettuu miltei Vanhan testamentin kannalle, kun

on kysymys lapsenmurhasta säädetyn rangaistuksen lieventämisestä.

Miten hän käsitti velvollisuutensa tähän kysymykseen nähden,

näkyy seuraavista hänen Otto Clevelle kirjoittamistaan sanoista:

"Jumalaa rukoillen olen päättänyt huutaa niin äänekkäästi kuin

suinkin raamatunvastaista esitystä vastaan. Tämä tapahtui viimein,

kun oli kysymys lapsenmurhasta, jonka rikoksen luonnetta kuvaamaan

oli käytetty vain filantropisia järkisyitä kokonaan syrjäyttämällä

raamatun sanat. Ääneni ei ole tullut kuulluksi, mutta olen kuitenkin

arvellut, että minun tuli puhua ainakin tunnustuksen tähden."

Saman Jumalan vanhurskautta puolustavan katsantotavan vaatimina

lausuivat Bergh-veljekset sekä Castrén, niinkuin muutkin

herännäisyyssuunnan miehet, protestin sitä mielipidettä vastaan,

joka vastusti vetoamista järjestysvaltaan lepopäivän rauhan

ylläpitämiseksi. Huomattava on niinikään heränneeltä taholta nostettu

vaatimus, että papit vapautettaisiin heidän hartioilleen lasketuista

kaikenkaltaisista yhteiskunnallisista toimista, jotka estivät

heitä käyttämästä aikaansa yksinomaan sielunpaimenen painaviin

tehtäviin. Tähän kysymykseen kiinnittivät esim. K. F. Stenbäck

ja Sakari Castrén huomattavilla lausunnoilla säädyn huomiota.

Heränneitten sielunpaimenina olivat he tottuneet siihen käsitykseen,

että papin viralliset tehtävät ovat vain pieni osa hänen työstään

sielunpaimenena.

Varsinkin yhdessä kysymyksessä esiintyi J. F. Bergh tulevaisuuden

miehenä. Tarkoitamme hänen lausuntoaan hallituksen esityksen johdosta

viinan valmistuksesta. Muut heränneet papitkin asettuivat vielä

hieman välittävälle kannalle, jos kohta he lämpimästi puhuivatkin

viinan kirouksesta. J. F. Bergh meni pitemmälle kuin kukaan

muu, vaatien ehdotonta viinanvalmistuskieltoa. Hän ei turhaan

ollut läheltä seurannut ja mieleensä kätkenyt maamme ensimmäisen

varsinaisen raittiusmiehen, H. Renqvistin väsymätöntä taistelua

"viinan kauhistusta vastaan". Berghin lausunnon pääkohdat olivat

seuraavat:

"Se vakaumus, että viinan n.s. kohtuullinen nauttiminen on ainakin

tarpeetonta ja hyödytöntä, pääsee yhä yleisemmin vallitsevaksi

mielipiteeksi maamme rahvaassakin. Olivathan esi-isämme voimallista

ja rotevaa kansaa, ennenkuin heillä oli viinaa. Ja ne nykyajan

työmiehet, jotka eivät viljele viinaa, eivät suinkaan sentähden

ole työhön kykenemättömämpiä, vähemmän kestäviä ja vähemmän

karaistuja, sairaampia ja heikompia, kuin viinan käyttäjät. -- -- --

Tarvitseeko minun monin sanoin puhua viinan väärinkäyttämisen

onnettomista seurauksista; siitä ruumiinvoimien heikontumisesta,

siitä sielun veltostumisesta ja henkisestä alennuksesta, siitä

köyhyydestä, niistä onnettomista avioliitoista, siitä laiminlyödystä

lasten kasvatuksesta, niistä taudeista ja ennenaikaisista

kuolemantapauksista, niistä mielenhäiriöistä, itsemurhista,

lisääntyneistä rikoksista ja siitä syystä täyteen ahdatuista

vankiloista, minkä laajalti tavattava viinan väärinkäyttäminen

meidänkin maassamme on saanut aikaan? Toivoisin, että kaikki,

jotka osaavat lukea, tutustuisivat pieneen, Ruotsissa joku aika

sitten ilmestyneeseen kirjaan otsakkeella 'Viinan himosta ja viinan

juomisesta Ruotsissa', jonka on kirjoittanut -- -- -- Magnus Huss."

Kerrottuaan tämän kirjan sanoja Pohjois-Amerikassa viinanpolton

lakkauttamisesta saaduista kokemuksista, jatkoi Bergh: "Olen

palvellut Uudenmaan, Mikkelin, Kuopion, ja Viipurin lääneissä sekä

tuttaviltani, joita minulla näissä seuduissa vielä on, saanut kuulla

samoista kokemuksista viinanpolton lakkauttamisen johdosta, jonka

lakkauttamisen aiheuttivat katovuosien tähden annetut asetukset, sekä

siitä että vanhat turmiolliset viinan väärinkäyttämisen seuraukset

heti näyttäytyivät, kun kieltoaika loppui. Minä ja epäilemättä me

kaikki tiedämme, että viinanryyppääjät itse tai ainakin useat heistä,

jos kohta alussa vastoin tahtoaan, ovat päässeet kokemaan, miten

viinan poistaminen on hyödyttänyt heidän terveyttänsä, tapojansa

ja varallisuuttansa, ja he ovat toivoneet, että Jumala taivuttaisi

lainsäätäjäin sydämet kokonaan kieltämään viinan valmistuksen. Näillä

syillä rohkenen mitä vakavimmin ehdottaa, että sekä kotitarve- että

tehdasviinan poltto maassamme, lakkautettaisiin, poikkeuksena vain

se, jota tarvitaan lääketieteellisiä ja teknillisiä tarkoituksia

varten. Kernaasti mahdamme me, joille ruokaryyppy näihin asti on

ollut niin mieluinen ja hyvänmakuinen, uhrata sen niin tärkeää

tarkoitusta varten, sitä suuremmalla syyllä kun meidän täytynee

myöntää seuraavien mainitusta kirjasta lainattujen sanojen totuus:

'Tärkein on varmaankin kirkon palvelijain antaman esimerkin vaikutus.

Niinkauan kuin pappi viljelee viinaa vaikka kuinka kohtuullisesti,

ei voi hän opillaan ja varoituksillaan sanankuulijoissaan vaikuttaa

viinan väärinkäyttämisen poistamista. Luopukoon hän itse tästä

alhaisesta nautinnosta, niin on hänen työnsä tuottava siunauksesta

rikkaita hedelmiä. Hän on saava paljon siunausta sen vähän sijasta,

josta hän on luopunut, sen vähäpätöisen sijasta, josta hän on

näyttänyt voivansa kieltäytyä. Sillä tavoin tulisi lainsäädäntö

hyvin yksinkertaiseksi eikä tarvittaisi laveasti väitellä siitä,

mistä rahat ovat otettavat kansakouluihin ja muihin hyödyllisiin

laitoksiin, sillä yksin viinan poistamisen kautta saadut säästöt

riittänevät siihen'."

Tätä jyrkkää kantaa vastaan, jota S. Castrén ja jotkut muutkin

väittelyn aikana yhä enemmän lähentelivät, esitettiin paljon

vastasyitä. Muiden kera huomautti J. I. Berghkin niistä epäkohdista

ja vaikeuksista, joita hänen veljensä ehdotus olisi omiaan

synnyttämään. Kaikkia näitä huomautuksia vastaan puolusti itseään

J. F. Bergh niin voimallisesti, että hän äänestyksessä sai 9 ääntä

ehdotuksensa puolelle. Näistä äänestäjistä oli ainakin Castrén yksi.

Enemmistön päätöstä vastaan pani Bergh vastalauseen.

Mitä heränneitten pappien esitysten muotoon tulee, on myönnettävä,

ettei kumpikaan Bergh-veljistä ollut etevä puhuja. Etenkin J.

I. Berghin esitystapa oli raskasta ja liian laveaa, ja sama

vika haittaa, jos kohta vähemmässä määrässä, J. F. Berghinkin

valtiopäiväpuheita. Sitä syvällisempää ja kristinuskon ytimeen

suoranaisemmin tähtäävää kuin ehkä kenenkään muun silloisen

pappissäädyn jäsenen lausuntojen johtavat aatteet on heidän puheensa

sisältö. Harvinaisen voimallisesti ja sitäpaitsi huomattavan

täsmällisesti ja loogillisesti puhui K. F. Stenbäck. Muodollisessa

suhteessa sujuvia ja sanojen valintaan nähden tarkkoja ovat niinikään

von Essenin ja Castrénin puheet.

Tarkastaessamme pappissäädyn pöytäkirjoja 1863-64 vuoden

valtiopäivillä, johtuu ajatus heti alussa heränneitten käsitykseen

alamaisten suhteesta esivaltaan. Olemme ennen viitanneet siihen, että

he ylimalkaan mitä jyrkimmin vastustivat kaikkea, joka kaukaakaan

asettaisi heidän lojaalisuutensa epäiltävään valoon. Tämä lojaalisuus

pistää silmään liikkeen kiihoittavien käräjäjuttujenkin aikana. Ja

sama oli heidän katsantotapansa myöhempinäkin aikoina. Kuvaava on

esim. seuraava kohta muutamassa J. I. Berghin v. 1863 kirjoittamassa

kirjeessä: "Mitä tuleekaan ajatella ja sanoa sanomalehtimiehistämme,

varsinkin räyhäävistä _suomenkielisistä_, jotka peittelemättä ja

huutaen ilmaisemallaan myötätuntoisuudella Puolan hurjaa kapinaa

kohtaan tarkoituksella syöttävät kansalle kapinallisia aatteita.

Näkyy, että he johdonmukaisesti kasvattavat kansaa kapinaan --

tulevaisuudessa". Mitä suurinta varovaisuutta noudattivat heränneet

ylimalkaan sanojenkin valinnassa, kun oli kysymyksessä esivallasta

ja varsinkin hallitsijasta puhuminen j.n.e. Mutta kuultiinpa

1863-64 vuoden valtiopäivillä tässä suhteessa heidän ryhmästään

vastakkaiseenkin suuntaan meneviä lausuntoja. Olemme ennen (IV,

278) huomauttaneet J. F. Berghin kirjeestä "von Essenin ja muiden

rabulismista". Muissakin hänen näiltä valtiopäiviltä kirjoittamissaan

kirjeissä löytyy samankaltaisia huomautuksia. Samalle kannalle

asettuu kirjeissään myöskin J. I. Bergh. Essenin lausuntoja ei

kuitenkaan pidetty hyvinkään vaarallisina, mutta sensijaan herättivät

muutamat K. F. Stenbäckin sanat suurta hämmästystä, ne kun säädyn

puhemiehen ja useimpain sen jäsenten mielestä olivat valtiollisesti

vaarallisia. Jo siinä istunnossa, joka käsitteli kysymystä

painoasiamiehen ilmoituksesta sanomalehdille, että kertomukset

valtiopäivien toiminnasta joutuisivat rajoittavien supistusten

alaisiksi, teki Stenbäck vakavan muistutuksen tätä toimenpidettä

vastaan. Kertomalla muutamia kohtia keisarin valtaistuinpuheessaan

Suomen kansalle vakuuttamastaan luottamuksesta, hän näet lausui:

"Ken epäilee näiden Hänen Majesteettinsa ihanien, sydämiin

kätkettävien sanojen vilpittömyyttä? Jokainen rehellinen suomalainen

on, niinkuin toivon, vakuutettu siitä, että ne ovat kotoisin sydämen

syvyydestä ja todella semmoisiksi tarkoitetut. Kuinka on sentähden

mahdollista, että Hänen Majesteettinsa heti sen jälkeen, kun hän ne

on lausunut, olisi suostunut kovennettuun sensuuriin valtiopäivien

keskustelujen vapaata esittämistä vastaan sanomalehdissä! On

selvää selvempää, että tämä käsky herättää kipeätä levottomuutta

ja epäilystä jokaisen rehellisen suomalaisen povessa sekä että sen

täytyy häiritä sitä _luottamusta_, joka nyt on olemassa korkeasti

rakastetun, Armollisimman Suuriruhtinaamme ja meidän välillä.

Tätä ei mitenkään voi muulla tavoin selittää kuin siten, että

Hänen Majesteettiansa on eksytetty ja johdatettu harhaan. Kuka on

sen tehnyt? Suuriruhtinaamme tunnustaa meidät _rehelliseksi_ ja

_uskolliseksi_ kansaksi, mutta omat miehemme eivät tahdo suoda Suomen

kansalle iloa saada todellisesti osoittaa, että valtiopäiväasioitten

vapaa arvosteleminen sekä vahvistaa rakkautta hallitsijaan että

kehittää Suuriruhtinaskunnan menestystä. Vilpitön ajatukseni on

sentähden, että Suomen kansan luottamusmiesten näillä valtiopäivillä

tulee poistaa se tahra, joka valtaistuimen edessä on isketty

kansaamme."

Vielä jyrkemmästi esiintyi Stenbäck, kun oli kysymys valtiopäivien

suhteesta valtiovarojen hoitoon. Hänen käyttämistään "sopimattomista

mahtisanoista" eivät pöytäkirjat mainitse muita kuin "lahonut

valtiolaitos", mutta keskusteluista käy selville, että puhemies

keskeytti hänet. Niinikään tiedetään, että Stenbäck pakotettiin

säädyltä pyytämään anteeksi varomattomia sanojaan. Tämän

katsantotavan jyrkin vastakohta heränneitten piirissä eduskunnassa on

J. I. Berghin 1877 vuoden valtiopäivillä tekemä ehdotus, jonka säädyt

sittemmin hyväksyivät, että miljoona Suomen markkaa annettaisiin

Venäjän armeijan silloisessa sodassa turkkilaisia vastaan

haavoitettujen avuksi.

Muutoin huomaa selvästi, etteivät pappissäädyn keskustelut

myöhemmillä valtiopäivillä kanna samaa läpeensä uskonnollista

leimaa, josta tämän säädyn istunnot ensimmäisillä valtiopäivillä

tunnetaan. Se seikka, ettei J. F. Bergh silloin enää ollut mukana,

ei tietysti ratkaise asiaa, jos kohta hänen valtaava kristillinen

persoonansa olikin omiaan voimallisesti tukemaan kaikkia niitä,

jotka tahtoivat ohjata keskustelut uskonnolliseen suuntaan, vaan

riippuu erotus pääasiallisesti siitä, että taloudellisten kysymysten

luku lisääntymistään lisääntyi. Myöhemmilläkin valtiopäivillä oli

herännäisyydelläkin edustajia -- J. I. Bergh, O. H. Helander, Sakari

Castrén, F. O. Durchman y.m., -- mutta hekin olivat pakotetut

kohdistamaan huomionsa niin moniin käytännöllisiin ja taloudellisiin

toimiin, ettei heidän uskonnollinen kantansa niin selvään tule

näkyviin kuin ensimmäisillä valtiopäivillä. Se vain tiedetään, että

valtiopäivätyöt ylimalkaan tuntuivat heistä hyvinkin vastenmielisiltä

ja heidän uskonnollista elämäänsä häiritseviltä. Tämä sävel kuuluu

selvästi esim. seuraavasta O. H. Helanderin veljelleen 1877 vuoden

valtiopäiviltä kirjoittamasta kirjeestä:

"Täällä olen nyt Helsingissä valtiopäivillä enkä voi asemastani

valtiopäivämiehenä muuta sanoa kuin: qvid Saulus inter prophetas?

(mitä tekee Saulus profeettain joukossa). Jos luon katseeni oikeaan

tai vasempaan, kohtaavat minua tiede ja periaatteet ja niitä

katsella töllistän kuin lehmä uutta veräjää. Mitä näihin asti

on tapahtunut säädyn istunnoissa, ei ole mistään arvosta, eikä

minulla vielä ole ollut syytä esiintyä. Asemaani olen koettanut

käsittää siten, että kykyni mukaan koetan seurata asioita, muodostaa

mielipiteeni ja äänestäessä lasken ääneni vaakaan. Tällä tavoin

en suinkaan tule huomatuksi, mutta kuinka toivonkaan pysyväni

huomiota-herättämättömänä, niin vähän huomattuna, ettei kukaan

tietäisi minusta mitään. Niin myöskin mikäli asia koskee täkäläistä

kristillistä elämää. Vieraita kieliä kuulee tälläkin alalla. Castrén

on minulle hyvä veli ja ystävä, vanhoista ystävistä ovat Otto Hjelt

ja hänen rouvansa vielä niinkuin ennen. Mitä muihin tulee, niin

-- -- se teologia, se teologia, kuinka pettävä portto se onkaan!

-- -- -- Kirkkolaista jatkuu kuumia väittelyjä valiokunnassa. On

huolestuttavaa, miten kirkkolakimme käynee. Vapaamieliset tahtovat

anastaa kaikki eivätkä soisi kirkko-raukallemme mitään."

Heränneitten esiintyminen kirkolliskokouksissa ei ole omiaan

herättämään suurempaa huomiota. Toiset heistä, niinkuin esim. J.

I. Bergh, K. K. von Essen, Josef Grönberg, henkikirjuri K. A.

Malmberg (IV, 92-93) käyttivät ahkerasti sananvuoroa, toiset,

niinkuin V. L. Helander, J. V. Johnsson (IV, 285), K. F. Pfaler

(III, 571), H. K. T. Brofeldt (IV, 110) harvoin tahi ei kertaakaan.

Se aika on mennyt, jolloin heränneet yhtenä miehenä, niinkuin

1842 vuoden pappeinkokouksessa Turussa, esiintyivät erityisenä,

kaikista muista eroavana joukkona. Heidän silloin edustamiaan

mielipiteitä kannatetaan jo monessa suhteessa valtion ja kirkon

kokouksissa, jos kohta toiselta puolen myöskin on myönnettävä, että

herännäisyydessä tapahtunut hajaannus suuressa määrässä on estämässä

tuota yksimielisen jyrkkää taistelua totuuden ja oikeuden puolesta,

josta XIX vuosisadan herännäisyyden aikuisemmat vaiheet tietävät

niin paljon kertoa. [Sukukirja; Biografinen nimikirja; Pappissäädyn

pöytäkirjat 1863-64, 1867, 1872 ja 1877 vuoden valtiopäivillä;

1876 vuoden kirkolliskokouksen pöytäkirjat; Josef Grönbergin y.m.

kertomukset 1863-64 vuoden valtiopäivistä; J. F. Berghin kirjeet

Otto Clevelle 28/11 63 ja 13/9 64; J. I. Berghin kirje J. F.

Berghille toisena pääsiäispäivänä 1863; O. H. Helanderin kirje

Reinhold Helanderille 14/2 67.]