VI.

Herännäisyyteen kuuluvien ja liikkeestä lähteneiden pappien

suhde kirkollisiin, jumaluusopillisiin ja yleisinhimillisiin

uudistuspyrintöihin Suomessa XIX vuosisadan jälkimmäisellä

puoliskolla.

Olemme ennen (III, 387-393) kertoneet K. K. von Essenin ja Lauri

Stenbäckin lausunnoista v. 1846 ilmestyneestä kirkkolakiehdotuksesta

sekä huomauttaneet siitä tietä raivaavasta tehtävästä, joka XIX

vuosisadan herännäisyydellä tämänkin kysymyksen selvittämisessä

on ollut Suomen kirkossa. On näet huomattava, etteivät mainitut

herännäisyysmiehet yksin edusta näissä lausunnoissaan esittämiään

mielipiteitä, vaan että kysymyksessä olevaa lakiehdotusta

perusteellisesti oli tutkittu varsinkin niissä kontrahtikunnissa,

joissa herännäisyysliikettä edustavat papit olivat enemmistönä.

Stenbäckin ja von Essenin asiasta julkaisemat kirjoitukset eivät

siis edusta vain heidän mielipiteitään, vaan koko herännäis-suunnan

katsantotapaa sitä vanhoillista ja monessa suhteessa ahdasmielistä

kantaa vastaan, jonka pohjalle sanottu lakiehdotus oli rakennettu.

Kysymyksessä olevien mietintöjen johtavat aatteet olivat syntyneet

ja kehittyneet niissä ahdingoissa, joissa koko herännäisyysliike

aikaisemmin oli ollut ja joita useimmat sen huomatuimmista

edustajista mieskohtaisesti -- Stenbäck ja von Essen eivät suinkaan

olleet poikkeuksena siitä -- niin runsaasti olivat saaneet kokea.

Mainitut henkilöt puhuivat näissä mietinnöissään omaa, taistelussa

Jumalan valtakunnan puolesta saadun kokemuksensa elävää kieltä, ja

sen voimaa lisäämässä oli lukuisain ystävien samankaltainen kokemus.

Siitä näiden lausuntojen voimallinen sävel, siitä se valoisa, monista

vanhoista ennakkoluuloista vapaa katsantotapa, joka niissä kaikkialla

näkyy.

Stenbäckin ja von Essenin julkaisut eivät ole ainoat todistamassa,

miten tarmokkaasti heränneet astuivat esille vastustamaan 1846 vuoden

kirkkolakiehdotusta. Paitsi rovastikuntien pappien lausunnoissa,

joissa, niinkuin vasta saamme nähdä, herännäisliikkeeseen kuuluvien

sielunpaimenten mielipiteet mitä huomattavimmalla tavalla tulevat

näkyviin, ansaitsevat vasta mainittujen julkaisujen kera muutamien

muidenkin yksityisten kirjoittamat lausunnot etevyytensä tähden

erityistä huomiota.

Tiedämme, että Alfr. Kihlman jo näinä aikoina oli likeisessä

suhteessa heränneisiin. Etenkin olivat Lauri Stenbäck ja von

Essen häneen vaikuttaneet. Hänen terävä älynsä ja perusteelliseen

kritiikkiin taipuva mielensä sekä yllämainittujen ystäviensä

kirkkolakiehdotusta koskevat keskustelut ja lausunnot saivat hänetkin

tarttumaan kynään. Etenkin seuraava kohta Kihlmanin kirjoittamassa

lausunnossa kuvaa hänen katsanto- ja esittämistapaansa:

"XXXII luku yleisestä pappeinkokouksesta voittaa hierarkkisessa

despotismissa ja papillisessa tiranniudessa uuden lakiehdotuksen

muut kohdat. Siinä säädetään pappeinkokous, johon ainoastaan

piispat, tuomiokapitulit ja kirkkoherrat ovat oikeutetut ottamaan

osaa, ja kuitenkin tullaan tässä kokouksessa käsittelemään kirkon

elinkysymyksiä, kysymyksiä evankeliumi- ja virsikirjoista, oppi- ja

käsikirjoista sekä julkisesta jumalanpalveluksesta, vieläpä

kysymyksiä opista ja opin hoidosta. Alemmalla papistolla,

puhumattakaan seurakunnan muitten jäsenten suuresta joukosta, ei

näissä kysymyksissä ole minkäänlaista sanan valtaa. Kaikki riippuu

ylemmän papiston käsityksestä ja mielivallasta, niinkuin yksinomaan

se omistaisi kaiken kristillisyyden valon ja hengellisen kokemuksen.

Itse kirkon tulee alaikäisen tavoin vaieten suostua kaikkeen, tyytyä

siihen, mitä nämä sen ainoat valistuneet ja holhoojat suvaitsevat

neuvotella ja sille määräten esittää. Siltä aiotaan riistää sen

entiset oikeudet, se aiotaan saattaa uuteen Baabelin vankeuteen,

joka ei ole paljoakaan parempi kuin paaviuden orjuuden ies, sillä

useat paavit voivat yhtä hyvin tiranneina hallita Jumalan seurakuntaa

kuin yksi. -- Käsittämättömintä tässä on, että perustelut ilmaisevat

mitä kristillisintä valoa käsityksessä kirkon hallinnosta. Tässä jos

missään näyttää, kuin olisi perustelujen esittäminen ollut uskottuna

toiselle komitealle, itse ehdotus toiselle. Perustelut selvittävät

hyvinkin selvästi ja todenmukaisesti, miten katolisen kirkon

perustarkoitus, hierarkkia, vähitellen mutta varmasti kehittyi. Ne

esittävät, miten aikojen kuluessa se oppi kehittyi, että piispat

olivat Kristuksen asettamia kirkon välittömiä hallitusmiehiä, jotka

olivat seurakuntia korkeammat ja siitä syystä olivat n.s. ecclesia

representativa [edustava seurakunta.] sekä miten maallikkojen ja

alemman papiston oikeus ottaa osaa yleisten ja maakuntasynodein

neuvotteluihin ja päätöksiin tämän johdosta katosi, sekä edelleen,

miten piispojen ja ylempien pappien synodit pitivät itsensä

oikeutettuina päättämään ja määräämään kaikissa kirkkoa koskevissa

asioissa, säätämään lakeja uskolle, elämälle ja kirkolliselle

hallinnolle sekä niin, ettei seurakunta missään suhteessa voinut

näistä päätöksistä vedota'. Tämän todenmukaisen esityksen uhalla ja

vaikka komitea jyrkästi hylkää sen perustuksen, jolla hierarkkia

kehittyi, ehdottaa se vastoin parempaa tietoaan yleistä, katolisten

synodein tavoin järjestettyä pappeinkokousta, missä piispat ja

ylemmät papit julistavat itsensä oikeutetuiksi, alemmasta papistosta

ja maallikoista riippumatta, säätämään lakeja uskolle, elämälle ja

kirkolliselle hallinnolle. Emme voi käsittää tämän kauhean lain

perusteita. Ennen saatiin pappisvalta käytäntöön vähitellen ja

varovaisesti, nyt käydään valmistuksetta oikopäätä asiaan käsiksi.

Mutta uni lutherilaisessa kirkossa ei toki voi olla niin yleinen,

ettei näin törkeää hanketta huomattaisi ja ettei se joutuisi yleisen

vastenmielisyyden esineeksi."

Kumman oudoilta tuntuvat ne ahdasmieliset määräykset, joilla

kirkkolakiehdotus oli rajoittanut maallikkojen, vieläpä alempien

pappienkin oikeutta kokoontua kokouksiin yksityistä hartautta varten.

Olivathan Suomen herännäisyyden vaiheet olleet omiaan siksi selvästi

todistamaan, miten epäkäytännölliset ja kristilliselle elämälle

suoraan vahingolliset 1726 vuoden konventikkeliplakaatin ehkäisevät

säädökset olivat, ettei senkaltaisten määräysten säilyttäminen

uudessa kirkkolaissa olisi pitänyt lainlaatijan mieleen enää tähän

aikaan tulla. Kysymyksessä oleva lakiehdotus herättää tässä suhteessa

sitä suurempaa huomiota, kun eivät pietistat suinkaan olleet ainoat,

jotka vaativat tähän kuuluvien ahdasmielisten ja kaikkea kristillistä

vapautta sortavien määräysten poistamista. Niinpä arvosteli esim.

Vaasan hovioikeus kirkkolakiehdotuksesta antamassaan lausunnossa

kysymyksessä olevaa kohtaa seuraavin sanoin:

"Tähän kysymykseen vastattaessa tulee ottaa huomioon, että

kristillisen hurskauden olemuksessa on voimakas taipumus, vaikkapa

niiden esteiden uhallakin, jotka kahlehtivat tämän hurskauden

ilmauksia, kuuntelemaan yksinomaan omantunnon kutsumusta, sekä

että se taipumus hartauden harjoittamiseen paitsi julkisessa

jumalanpalveluksessa myöskin seuroissa ja yksityisissä kokouksissa,

joka muutamassa osassa maan asukkaista on näyttäytynyt, aiheutuu

tuosta kutsumuksesta; jonka tähden ja kun sitäpaitsi kokemus,

niinkuin hovioikeus myöskin on ollut tilaisuudessa näkemään, on

osoittanut, että monissa paikoin tehdyt yritykset saada ihmisiä

kaikin puolin noudattamaan nykyään voimassa olevia asetuksia eivät

ole olleet tehokkaita eivätkä osoittautuneet terveellisiksi,

vaan päinvastoin herättäneet tyytymättömyyttä, levottomuutta ja

katkeruutta sekä niistä, joita näistä syistä on vedetty oikeuteen,

näyttäytyneet vainoilta, joita heidän uskonsa tähden on täytynyt

kärsiä, niin ei ole hovioikeus voinut tulla muuhun vakaumukseen, kuin

ettei tällaisilla kielloilla muuta saada aikaan kuin pahaa."

Varsinkin tähän perusteluun liittyvä loppulause on omiaan

muistuttamaan herännäisyyden vaikutuksesta yleiseen katsantotapaan.

Se kuuluu: "Yksityisiä hartausharjoituksia varten toimeenpantujen

kokousten pitäisi sentähden hovioikeuden alamaisen käsityksen mukaan

sitä suuremmalla syyllä olla sallittuja, kun Kuninkaallinen plakaatti

tammikuun 12 p:ltä 1726 kehoittaa papistoa muutamissa tilaisuuksissa

seurakuntalaisten kanssa pitämään tämmöisiä kokouksia."

Niinkuin tiedämme, puolustivat Kalajoen käräjillä hartausseurojen

pitämisestä syytetyt papit itseään vetoamalla juuri tähän

konventikkeliplakaatin kohtaan ja samaan kohtaan vetosivat myöskin

J. M. Stenbäck ja Fredrik Östring heitä vastaan samasta syystä

nostetuissa oikeusjutuissa. Vaasan hovioikeus käsitteli kaikkia näitä

juttuja. Se tuomitsi kyllä silloin nuo heränneet papit -- muuta siltä

tuskin silloisissa oloissa voitanee vaatia -- mutta heränneitten

esiintyminen oikeustilaisuuksissa ja heidän perusteelliset

valituskirjansa hovioikeuteen vaikuttivat silminnähtävästi paljon

ainakin niissä lakimiespiireissä, joiden edustajat käsittelivät näitä

ja muita samankaltaisia oikeusjuttuja. Sitäpaitsi on huomattava,

että Vaasan hovioikeuden ylläkerrottu lausunto on kirjoitettu

muutamia kuukausia myöhemmin kuin Lauri Stenbäck Vasa Tidningissä

julkaisi ennen mainitun kritiikkinsä kirkkolakikomitean ehdotuksesta.

Että tämä syvällinen ja runoilijan lennokkuudella kirjoitettu

kritiikkikin oli omiaan vaikuttamaan lakimiehiin juuri Vaasassa,

missä sitäpaitsi herännäisyys juuri siihen aikaan oli hyvin suosittu

säätyläispiireissäkin, on itsestään selvää. Sanalla sanoen: ilmeistä

on, että Pohjanmaan heränneitten jalo taistelu totuuden puolesta

ennen ja nyt voimallisesti oli vaikuttanut sikäläisiin lakimiehiinkin.

Verrattuna tähän Vaasan hovioikeuden lausuntoon esiintyy asian

käsittely Turun ja Viipurin hovioikeuksissa, miten ansiokkaita

näiden virkakuntien lausunnot muuten ovatkin, mikäli kysymys on

uskonnolliseen elämänalaan kuuluvista asioista, paljon heikompana

tahi oikeammin: se näkökohta jää niissä miltei kokonaan syrjään.

Mitä maan kuvernöörinvirastojen kirkkolakiehdotuksesta

antamiin lausuntoihin tulee, ansaitsee asian käsittely Oulun

lääninhallituksessa erityistä huomiota. Muita oikeutettuja ja

valistunutta katsantotapaa ilmaisevia muistutuksia mainitsematta,

tapaamme tämän viraston lausunnossa seuraavat sanat: "XXXI luk. 10

§. Tämän §:n toinen kohta, joka kuuluu: 'jos pappeinkokouksen tekemä

päätös koskee seurakuntia tai riippuu näiden toimenpiteestä ja

myötävaikutuksesta, niin on tämä päätös saarnatuolista seurakuntien

noudatettavaksi julistettava', on kokonaan poistettava, koska papisto

ei ole oikeutettu tässä tapauksessa päättämään seurakunnista ja

näitä kuulematta. -- -- XXXII (Yleisestä pappeinkokouksesta). Koko

tämä luku kirkkolaissa on kasvannainen, jonka ei milloinkaan olisi

pitänyt saada nähdä päivän valoa: täten muutamille harvoille, n.s.

ylempään papistoon kuuluville henkilöille uskoa oikeuden päättää

kaikissa kirkollisissa asioissa, minkä nimisiä nämä sitten ovatkaan

-- julkisesta hartaudesta, uskonnonopetuksesta, opista ja uskosta,

seurakunnan hoidosta, papistosta, niinkuin myöskin kirkon etua

koskevista toivomuksista -- ilman että valtion muut jäsenet, joiden

pyhimpiä oikeuksia tässä käsitellään, eivätkä edes n.s. alemmat papit

saa ottaa osaa keskusteluihin ja päätöksiin, ei edes päättävien

valitsemiseen, tämä ei ole ainoastaan vastoin voimassa olevia

perustuslakeja, vaan myöskin mitä suurimmassa määrässä vaarallista

sekä valtiolle että kirkolle ja on ennemmin tahi myöhemmin, toisessa

tai toisessa muodossa johtava siihen, ettei enää olla selvillä siitä,

onko papisto olemassa valtioa ja kirkkoa varten, vai valtio ja kirkko

varsinkin ylempää papistoa varten. Tässä ovat historia ja kokemus

hyviä opettajia, ja saman luvun 4:nen §:n määräys ei yksin riitä

perustuslakien mukaan aikaansaamaan näin perinpohjaisia muutoksia

yhteiskunnassa. Jos korkein valta katsoo tarpeelliseksi määräämälleen

yleiselle synodalikokoukselle, jossa jokaisella kansanluokalla ja

jokaisella valtion jäsenellä on edustajansa, jättää harkittaviksi

tässä kysymyksen alaisina olevat asiat, siten oikeudenmukaisella

tavalla aikaansaadakseen ajan vaatimia hyödyllisiä säädöksiä ja

parannuksia, niin on tämä sekä suotavaa että laillista, mutta

niin yksipuolinen yhteiskunnan pyhimpien ja kalliimpien etujen

käsitteleminen, kuin tässä ehdotetaan, ei ole laillinen eikä suotava.

"Tästä syystä, ja koska, yleistä tyytymättömyyttä kysymyksessä olevan

luvun ehdotuksiin kaikkialla maassa niin selvästi julkilausutaan,

saanee koko tämä luku poistua uudesta kirkkolaista tai antaa sijaa

ajanmukaisemmalle."

Lausunnon alle ovat kirjoittaneet nimensä seuraavat lääninhallituksen

virkamiehet: kuvernööri R. W. Lagerborg, lääninsihteeri L. Pentzin,

lääninkamreeri K. K. Bergbom sekä heidän lähimmät sijaisensa J. Kr.

Wichmann ja K. A. Sölfverarm. Tämä heidän lausuntonsa herättää sitä

suurempaa huomiota, kun muistamme, että kuvernööri Lagerborg oli

mukana panemassa vireille kuuluisat Kalajoen käräjät (II, 76) sekä

että lääninsihteeri Pentzin vielä v. 1858, niinkuin olemme nähneet

(IV, 55), varmensi Oulun läänin v.t. kuvernöörin A. R. Cygnaeuksen

päätöksen, jonka mukaan asianomaista tuomaria kehoitettiin

"ylimääräisissä käräjissä niinpiankuin suinkin ottamaan esille ja

käsittelemään" Ylivieskassa ja Nivalassa pidettyjä rikoksellisia

kokouksia. On kyllä totta, ettei Oulun lääninhallituksen

kirkkolakiehdotuksesta antama lausunto ensinkään puutu kysymykseen

1726 vuoden konventikkeliplakaatin säilyttämisestä, jonka kieltämät

hartauskokoukset vielä myöhempinäkin aikoina näkyvät olleen tämän

virkakunnan kammona, mutta joka tapauksessa ansaitsee kysymyksessä

oleva lausunto suurta tunnustusta. Kenen ansio siinä lausutut

valistuneet, vanhoista kaavoista ja ennakkoluuloista vapautuneet

mielipiteet lähinnä ovatkin, ei liene liiallista väittää, että

herännäisyyden uutta aikaa luova taistelu ja työ tässäkin ovat

huomioon otettavat.

Kirkkolakikomitean ehdotuksen arvostelu varsinaisesti uskonnolliselta

kannalta kuului edellä muitten virkakuntien maan tuomiokapituleille.

Mutta ei ainakaan Turun tuomiokapitulin lausunto vastaa oikeutettuja

vaatimuksia. Se on päivätty joulukuun 29 p:nä 1847, ja sen alla

luetaan seuraavat nimet: Edv. Bergenheim, J. E. Ahlstedt, H.

Heikel, Fredr. Hertzberg, F. V. G. Hjelt ja G. F. Helsingius, jotka

Turun lukion lehtoreina olivat asessoreina tuomiokapitulissa. Että

muutamia kuukausia aikaisemmin kuollut arkkipiispa Melartin sekä

Turun tuomiorovasti J. A. Edman, jotka molemmat olivat olleet

kirkkolakikomitean jäseninä, ehkä suuressakin määrässä olivat

vaikuttaneet kysymyksessä olevan lausunnon henkeen, on hyvin

luultavaa, jos kohta asiakirjan allekirjoittajiltakaan, mikäli heidän

myöhempi vaikutuksensa on tunnettua, ei voi odottaa ahdasmielisestä

vanhoillisuudesta poikkeavaa katsantotapaa. Heidän lausuntonsa

ei kyllä hyväksy komitean ehdottamaa "yleistä pappeinkokousta",

jossa yksinomaan ylempi papisto esivallan suostumuksella saisi

päättää kirkon tärkeimmistä asioista, mutta kun tuomiokapituli

ei kirkolliskokouksen kokoonpanoon nähden muuta muutosta ehdota,

kuin että kappalaisillekin sopisi myöntää oikeus valita edustajia

semmoiseen kokoukseen, kuuluu miltei ivalta tähän myönnytykseen

liittyvä rajoitus, ettei viimemainituille kuitenkaan olisi

myönnettävä oikeutta itse päästä synodalikokouksen jäseniksi. Vielä

ahdasmielisempää kantaa ilmaisee tuomiokapituli käsitellessään

kirkkolakivaliokunnan suhdetta konventikkeliplakaattiin. Sen tätä

kysymystä koskevat ehdotukset osoittavat, ettei se ensinkään ollut

voinut seurata sitä suurta edistymistä, joka kirkollisella alalla

näinä aikoina on nähtävissä laajoissa piireissä. Päinvastoin ilmaisee

tämä tuomiokapitulin kysymyksessä oleva lausunto, verrattuna sen F.

Östringin ja Kalajoen pappien oikeusjutussa antamaan päätökseen (II,

174-178) ilmeistä taantumista. Hartauskokouksia tuomiokapituli kyllä

ei rohkene kieltää, mutta se rajoittaa sensijaan niiden pitämistä

jos minkälaisilla määräyksillä. Hartauskokouksia saataisiin pitää

yksityisen asunnossa sunnuntaisin iltapäivillä ja niihin saisi

kokoontua 3-4 lähekkäin asuvaa huonekuntaa eli 12, korkeintaan 15

henkeä, poikkeuksena olisivat vain häät, ristiäiset ja hautajaiset,

joihin saisi kokoontua ihmisiä aina 30:een, sillä ehdolla kuitenkin,

että pappi olisi saapuvilla näissä tilaisuuksissa toimitetussa

hartaudessa. Hartausseuroihin kokoontuneet saisivat lukea raamattua

tai hyväksyttyä hartauskirjaa, veisata ja rukoilla vahvistettujen

kaavojen mukaan. Mutta tämmöiseenkin hartaustilaisuuteen olisi

hankittava lupa seurakunnan kirkkoherralta, jonka tulisi toimittaa

joku henkilö järjestystä tilaisuudessa valvomaan.

Ajatellessamme niitä suuria, satoihin, joskus tuhansiinkin nousevia

kansanjoukkoja, joita herännäisyyden valtaseuduilla jo näinä

aikoina kokoontui yksityisten koteihin hartautta harjoittamaan,

ja miten vapaiksi kaavamaisista säädöksistä nämä hartauskokoukset

olivat muodostuneet, ja kun sitäpaitsi täytyy olettaa, etteivät

nämä seikat olleet kysymyksessä olevan lausunnon allekirjoittajille

tuntemattomia, jää todella ihmettelemään sitä piintynyttä

vanhoillisuutta, joka tässä on ollut johtamassa maan vanhinta

tuomiokapitulia.

Paljon vapaammalle ja valistuneemmalle kannalle asettui Porvoon

tuomiokapituli. Sen antaman lausunnon, joka on päivätty joulukuun 22

p:nä 1847, ovat allekirjoittaneet piispa Ottelin, tuomiorovasti K. K.

Nykopp sekä lehtorit V. Lindh, A. F. Borenius, J. L. Runeberg, J. E.

Öhman, Aug. Lindfors ja G. M. Waenerberg. Paitsi muita oikeutettuja,

uuden valistuneemman ajan koittoa ennustavia muistutuksia ja

ehdotuksia, sisältää tämä lausunto seuraavat, herännäisyyttä ja sen

toteutuvia toiveita suoranaisesti tukevat sanat:

"Kaavamaiselta muodollisuudelta ja itsekkäisyyteen perustuvalta

välinpitämättömyydeltä ei voi odottaa mitään hyvää, mutta heräämistä

seuraa elämä, ja jos kohta moni unesta vasta heräjävä ei heti löydä

oikeaa tietä, niin ei saa epätoivoisena epäillä, että sama Pyhä

henki, joka on vaikuttanut heräyksen, ei myöskin tietäisi ja voisi

johdattaa ja oikaista. Sentähden ei ole viisasta asettaa ulkonaista

pakkoa Hengen työtä vastaan, mutta se on tärkeätä, että kirkossa

kaikki tutkitaan Jumalan sanan valossa sekä johdatetaan ja hallitaan

totuuden ja rakkauden hengessä. Samalla kuin kristittyjen olkoon

sallittu asunnoissaan kokoontua yksityistä hartautta harjoittamaan,

olkoot seurakunnan opettajat, joille sanan julistaminen kuuluu,

velvolliset käymään näissä kokouksissa, neuvomaan missä neuvoa

tarvitaan, oikeaan johdattamaan, missä tien suhteen on erehdytty,

jotta herännyt harrastus olisi vilpitöntä harrastusta Jumalan

kunnian puolesta ja sielujen ikuista parasta siten valvottaisiin.

Epäjärjestysten poistamista ei mikään niin edistä kuin julkisuus;

pääsy semmoisiin kokouksiin olisi sentähden oleva vapaa kaikille."

Porvoon tuomiokapitulin tämän perustelun mukaisesti laatima,

kirkkolakivaliokunnan ahdasmielisestä mietinnöstä kokonaan poikkeava

ehdotus ansaitsee sitä suurempaa tunnustusta, kun sama virkakunta,

etupäässä piispa Ottelin, niinkuin herännäisyyden historia niin

monessa kohden todistaa, aikaisemmin niin häikäilemättömän ankarasti

oli kohdellut heränneitten hartausseuroja ja ylimalkaan miltei

kaikkia heidän harrastuksiaan elävän kristillisyyden herättämiseksi

Suomen kirkossa. Koska tämä lausunto muissakin kohdin ilmaisee

sekä syvällistä uskonnollista katsantotapaa että perehtymistä

jumaluusopillisiin kysymyksiin, on lausuttu se hyvinkin luotettavalta

tuntuva olettaminen, että sen varsinaisena luojana oli tunnettu

jumaluusoppinut, yllämainittu G. M. Waenerberg, joka Porvoon lukion

lehtorina oli sikäläisen tuomiokapitulin asessorina (1843-52).

Heränneisiin hän ei lukeutunut, mutta valistuneena kristittynä

kannatti hän niitä eläviä, kaavakristillisyydestä vapautuneita

aatteita, joiden puolesta herännäisyyden miehet niin kauan olivat

taistelleet.

Suurta tunnustusta ansaitsee myöskin yliopiston lausunto.

Sen laatiminen oli ollut uskottuna komitealle, johon kuului

jumaluusopillisen ja lainopillisen tiedekunnan professoreja.

Edellistä edustivat tässä työssä professorit A. A. Laurell, B. O.

Lille, J. A. Gadolin sekä F. L. Schauman, viimemainittua lakitieteen

professorit AL Blomqvist ja J. Ph. Palmén. Niinkuin jo näistä

niinistä voi arvata, on täten syntynyt lausunto, jonka yliopiston

konsistoriumi semmoisena hyväksyi, yhtä perusteellinen kuin

valistunut protesti kirkkolakikomitean ehdotusta vastaan. Edellä

muiden oli tässä työssä muistettava professori Palmén, joka lausunnon

antajien joukossa miltei yksin edusti lakitiedettä ja jolle mietinnön

laatiminenkin oli uskottu.

Yliopiston lausunnon henkeä ja sen raitista uskonnollista kantaa

ilmaisee jo se seikka, että uskonnolliselta kannalta tärkein kysymys,

kysymys yksityisistä hartauskokouksista, jonka kirkkolakikomitea

suurimmaksi osaksi oli asettanut ohjesääntöiseen asetukseen, otetaan

puheeksi lausunnon alussa. Teroitettuaan kristittyjen yleistä

pappeutta ja vedottuaan kirkkohistorian todistuksiin vapaitten

hartauskokousten suuresta merkityksestä kristillisen elämän

herättämisessä ja elvyttämisessä, lausuu komitea:

"Sanotun perustuksella tuntuu, että 1726 vuoden hierarkkisen hengen

synnyttämä yksityisten kokousten kielto, niidenkin, joissa ei

epäjärjestys vallitse, ei olisi uudessa kirkkolaissa uudistettava,

vaan että se päinvastoin olisi kokonaan poistettava. On kyllä

totta, että semmoisia kokouksia voidaan väärinkäyttää sekä että

niitä meidänkin maassa on väärinkäytettykin, ne kun ovat johtaneet

seurakunnan julkisen jumalanpalveluksen ja järjestetyn opettajaviran

halveksimiseen, väärien opinkappalten levittämiseen sekä

kaikenkaltaisiin muihin epäjärjestyksiin; mutta hyvin yksipuolista

olisi näiden väärinkäytösten takia kokonaan kieltää nämä kokoukset.

Sillä julkistakin jumalanpalvelusta, niinkuin opettajavirkaakin,

väärinkäyttää hyvin moni monella eri tavalla, mutta sentähden ei

voi kenenkään mieleen juolahtaa, että kumpikin olisi poistettava.

Mainittujen väärinkäytösten riittävä ehkäisijä saadaan, jos niissä

tapauksissa, missä kokoukset aiheuttavat senlaista epäjärjestystä,

syyllinen rangaistaan, niinkuin tämänkaltaisista rikoksista eri

kohdissa on säädetty. -- Mitä tulee 3 §:n, joka määrää edesvastuuta

papille, joka kirkkoherran luvatta on ottanut osaa yksityisiin

hartausseuroihin, niin voivat sen säädökset, niinkuin sanotusta

seuraa, vielä vähemmin kuin edelliset puolustaa ja säilyttää

paikkaansa uudessa kirkkolaissa."

Kirkkolakikomitean vielä pitemmälle kuin kuuluisa 1726 vuoden

konventikkeliplakaatti menevien, yksityistä hartautta ehkäisevien

määräysten sijalle ehdottaa yliopiston komitea näin kuuluvan pykälän:

"Kotihartautta koettakoon pappi siinä seurakunnassa, missä hän

toimii, sopivalla tavalla elvyttää. Jos kotihartaus aiheuttaa

julkisen jumalanpalveluksen ylenkatsetta, eksyttävää oppia tahi muuta

epäjärjestystä, meneteltäköön syyllisen suhteen, niinkuin kirkkokuria

koskevassa luvussa säädetään."

Ainoastaan yksi kohta ylläkerrotussa, muutoin niin oikeaan osanneessa

lausunnossa on erehdyttävä ja tuntuu oudolta. Tarkoitamme väitettä,

että hartauskokouksia Suomessakin "oli väärinkäytetty, ne kun olivat

johtaneet seurakunnan julkisen jumalanpalveluksen ja järjestetyn

opettajaviran halveksimiseen, väärien opinkappalten levittämiseen

sekä kaikenkaltaisiin muihin epäjärjestyksiin". Lukija voi tuskin

tulla muuhun johtopäätökseen, kuin että nämä komitean sanat johtuvat

etupäässä heränneitten hartauskokouksista saadusta kokemuksesta,

sillä näidenhän kokoukset ne olivat, joita vastaan kaikenkaltaisia

syytöksiä oli tehty, käräjäjuttuja pantu vireille ja tuomioita

langetettu. Itä-Suomessa pidettiin kyllä juuri näinä aikoina

törkeään lihallisuuteen sortuvia kokouksia (katso Akiander IV), ja

viranomaisten muistossa elivät ehkä vielä "Auvaisten paavin" (I,

210) hurmahenkiset seurat Lounais-Suomessa, mutta jos kysymyksessä

oleva lausunto olisi tarkoittanut näitä ja samankaltaisia

vähemmän tunnetuita seuroja, olisi epäilemättä muutamalla sanalla

huomautettu, miten vapaita heränneitten kokoukset yleensä olivat

tuonkaltaisista sairaloisista ilmiöistä. Nyt viittaavat sensijaan

huomautukset "julkisen jumalanpalveluksen ja järjestetyn saarnaviran

halveksimisesta" y.m. niihin kerrassaan perusteettomiin syytöksiin,

joita heränneitä ja heidän hartauskokouksiaan vastaan aikaisemmin

oli tehty. Tämä kohta tuossa elävälle kristillisyydelle niin

myötätuotoisessa lausunnossa näyttää todistavan, että lausunnon

laatijat itse teossa hyvin vähän tiesivät, millaiseksi kristillinen

elämä hartausseurojen varsinaisilla kotiseuduilla oli muodostunut.

Miten ansiokas tämä, samoinkuin muutamien muidenkin virastojen

lausunnot, joista tässä silmäyksessä kirkkolakikomitean ehdotuksen

vaiheisiin on huomautettu, monessa suhteessa onkin, ansaitsevat

kuitenkin heränneitten uskonnollista, lämpöä ja innostusta uhkuvat

protestit tuota ehdotusta vastaan vielä suurempaa huomiota. Niissä

tykkii voimallisena se suurten uskonnollisten herätysten valtasuoni,

joka jo muutamia vuosikymmeniä oli tuottanut uutta hengellistä

elämää Suomen kirkon kangistuneeseen ruumiiseen. Olemme ennen

(III, 387-93 sekä IV 177-80), lyhyesti tehneet selkoa K. K. von

Essenin, Lauri Stenbäckin sekä Alfr. Kihlmanin lausunnoista

kirkkolakikomitean ehdotuksesta. Niissä lausuttujen mielipiteitten

mukaan muodostui Pohjanmaan heränneitten pappien piireissä

voimakkaita, kirkkolakiehdotusta ankarasti vastustavia lausuntoja,

jotka osaltaan mitä voimakkaimmin vaativat valtion ja kirkon

viranomaisiakin vihdoinkin käsittämään, että heidän sitkeä

vastarintansa kirkossa alkanutta uudistustyötä vastaan oli turhaa.

Tahdomme tässä silmäillä muutamia näistä lausunnoista.

Viitaten ennen mainittuun "Anmärkningar vid kyrkolagsförslaget

(Muistutuksia kirkkolakiehdotuksen johdosta)" nimiseen kirjaseensa,

joka paraikaa oli painettavana, kirjoitti von Essen lyhyen,

Pietarsaaren rovastikunnan hallitukselle annettavan lausunnon, johon

yhtyi Ylihärmän kappalainen Z. Forsman. Siinä tilaisuudessa, jossa

kysymystä harkittiin, oli saapuvilla 19 pappia, joista paitsi von

Esseniä useat olivat herännäisyyden merkkimiehiä. Nämä kirjoittivat

nimensä Kuortaneen kirkkoherran K. F. Stenbäckin samassa hengessä

kirjoittaman pitkän lausunnon alle. Näistä nimistä mainittakoon: E.

Svahn, H. Moliis, A. N. Holmström, N. K. Malmberg, J. R. Hedberg,

O. H. Helander, A. V. Ingman, J. H. Roos. Yleisemmin tunnetuksi

tuli tietysti pian tuo von Essenin pitempi ennen painettu lausunto.

Siihen vedoten lähettivät sen senaattiin omien lausuntojensa tukeeksi

m.m. seuraavat herännäisyyden historiassa tunnetut henkilöt: N. G.

Arppe, K. A. Colliander, M. A. Colliander, O. E. A. Hjelt sekä A. W.

Wegelius.

Collianderien, Hjeltin y.m. lausuntoa seurasi paitsi von Essenin

kirjanen myöskin Lauri Stenbäckin kirkkolakikomitean mietinnöstä

"Vasa Tidningissä" ensin julkaisemat muistutukset, jotka, niinkuin

ennen (III, 387) olemme maininneet, sittemmin painettiin eri

kirjasena. Tähän Stenbäckin julkaisuun vetosi myöskin Vaasan

ylinen rovastikunta, liittäen sen lausuntoonsa. Samoin tekivät

niinikään J. F. Bergh ja hänen apulaisensa M. Faler etäisessä

Jaakkimassa. Supistetussa muodossa esiintyvät Stenbäckin ajatukset

kirkkolakiehdotuksesta siinä lausunnossa, jonka hän esitti Vaasan ja

Mustasaaren pappien ja koulunopettajain syyskuussa 1847 pitämässä

kokouksessa. Se hyväksyi sen omana, lähetettävänä lausuntonaan.

Lainaamme sen tähän kokonaisuudessaan:

"Kunnianarvoisan tuomiokapitulin kontrahdin rovastin kautta meille

antaman kehoituksen johdosta, saamme me allekirjoittaneet, Vaasan ja

Mustasaaren kirkkoherrakunnan jäsenet, Suomen Suuriruhtinaskunnalle

aiotun kirkkolain ehdotuksesta nöyrimmästi esiintuoda seuraavaa:

"Kun omantuntomme vaatimina olemme pitäneet velvollisuutenamme

ensiksi ja pääasiallisesti vakavasti harkita, turvaako ehdotus

kristinuskon säilymistä, edistymistä ja kehitystä sekä suojeleeko se

puolestaan kirkon oleellisimpia ja korkeimpia tarkoitusperiä, niin

emme tämä silmämääränämme voi kyllin voimakkaasti, avomielisesti ja

yksimielisesti julkilausua mielipahaamme ja hämmästystämme ehdotuksen

menettelytavasta ja sen suurista puutteista. Ensimmäinen ja tärkein

asia, minkä jokainen kirkon jäsen täydellä syyllä voipi ja mikä

hänen täytyy vaatia kirkkolailta, on 1:ksi että se ylläpitää ja

turvaa oikeata oppia, joka on kirkon sisäisin elinprinsiipi, jota

se ei saa menettää, 2:ksi että se edistää kristillistä elämää, sen

herättämistä, ilmenemistä ja kehitystä, jota kaikki kirkon toiminta

vasituisesti tarkoittaakin, sekä 3:ksi että se järjestää kirkon

hallituksen ja hoidon kirkon luonteen ja raamatussa löytyvien

periaatteiden mukaisella tavalla. Mutta juuri näissä kohdin loukkaa

ehdotus kirkkoa mitä syvimmin tahi oikeammin hajoittaa ja kukistaa

sen kokonaan.

"Mitä oppiin tulee, on kirkko julkilausunut sen ja määritellyt sen

tunnustuskirjoissaan. Tässä ei ole paikka selvittää kirkollisen

tunnustuksen tarpeellisuutta, tärkeyttä ja merkitystä -- kysymys,

jota kirkon uskollisimmat ja terävämietteisimmät miehet paraikaa

käsittelevät ajan lähimpänä elinkysymyksenä; mutta niin paljon on

kieltämätöntä ja selvää, ettei kristittyä kirkkoa voi löytyä ilman

sen uskon ja opin selvästi ja tarkkaan lausuttua tunnustusta, sekä

että se raamatunmukainen, puhdas ja kehittynyt oppi, jonka kirkkomme

vaivoissa ja taisteluissa on saavuttanut ja joka on sen kallein

aarre, on täydellisesti lausuttu ja säilytetty tunnustuskirjoissamme.

Tahtomalla säilyttää ainoastaan Confessio Augustanan ja sulkemalla

pois kirkon muut tunnustukset, jotka ovat ensinmainitun tunnustuksen

välttämättömiä selityksiä ja sen kehityksiä, uhraa se sen tarkkaan

määrätyn ja raamatun mukaan selvään kehitetyn opin, joka on

kirkkomme perustus, turva ja ase, sekä avaa oven kaikille niille

riidoille, jotka se jo Jumalan armolla on voittanut, tahi sille

kauhealle sekamelskeelle, joka nykyään repii rikki protestanttisen

kirkon muissa maissa. Jos koko sydämestämme kannatamme tätä oppia,

jota myöskin pyhällä valalla olemme sitoutuneet julistamaan ja

levittämään, jos olemme täysin vakuutetut siitä, että jumalallinen

totuus on täysin vastaavasti, väärentämättömänä ja täydellisenä

lausuttu kirkkomme uskossa ja tunnustuksessa, niin emme voi muuta

kuin pitää tuomittavana petoksena Jumalaa ja omaatuntoamme vastaan

sitä, ettemme juhlallisesti lausuisi vastalausettamme sitä ehdotuksen

ennen kuulumatonta menettelyä vastaan, jolla se on kumonnut useimmat

kirkkomme tunnustuskirjat ja siten kuolettavasti vahingoittanut

kirkon sisimpiä elinjuuria.

"Mitä sitten tulee kristilliseen elämään, jonka herättämiseksi

ja edistämiseksi, kirkon palvelijat tekevät työtä, niin emme

käsitä, miten sitä voisi löytyä ilmaisematta itseään Jumalan sanan

uskollisessa käyttämisessä sekä julkisesti että yksityisesti, ilman

veljellistä kanssakäymistä keskinäiseksi kehoitukseksi, nuhteeksi

ja lohdutukseksi, sekä yleensä hurskaassa elämässä. Olemme aina

pitäneet julkista jumalanpalvelusta pääasiassa hedelmättömänä,

jollei kristinusko yksityisessä elämässäkin ja seurustelussa tule

eläväksi, ja sentähden kykymme mukaan kehoittaneet sanankuulijoitamme

kirkon ulkopuolellakin viljelemään Jumalan sanaa ja harrastamaan

jumalisuutta. Jos nämä kehoitukset olisivat kantaneet sitä

hedelmää, että sanankuulijamme seuroissaankin tavallisen syntisen

ja maailmallisen ajanvieton sijasta viljelisivät Jumalan sanaa ja

keskenään kehoittaisivat toisiaan tosi jumalisuuteen, niin pitäisimme

tätä suurimpana ilonamme. Mutta nyt tahtoo ehdotus, uudistamalla

nuo luonnottomat lait n.s. yksityisiä hartauskokouksia vastaan,

s.o. seurakunnan vakavimpien jäsenten yhteiseksi hartaudeksi

toimeenpanemia jumalisuudenharjoituksia vastaan, vastustaa ja

tukehuttaa kristillisen elämän ensimmäistä ja luonnollisinta

ilmaisua. Tunnettu on, että nämä hierakkisen episkopaali-järjestelmän

kuolemankamppauksista johtuvat lait, jotka niin usein ovat

tukeneet sokeaa uskonnonvihaa ja tarjonneet sille aseita, eivät

milloinkaan ole vaikuttaneet muuta kuin sekasortoa ja levottomuutta

kirkossa. Kokemus on kauan todistanut niiden hengettömyyttä ja

epäkirkollisuutta vastaan, niinkuin ne jo itsessäänkin loukkaavat

kaikkia oikeuden ja kohtuuden inhimillisiä tunteita, mitään

järjellistä syytä kun ei löydy, miksi kristillistä seurustelua

enemmän kuin mitään muuta ihmisten välistä seurustelua olisi

kovilla rangaistussäädöksillä vastustettava ja miksi kristittyjen

kokoontumista uskonnollisessa tarkoituksessa tulisi pitää muita

kieltämättä paljon epäiltävämpiä seuroja vaarallisempina ja

turmiollisempina. Sentähden onkin ajan suvaitsevaisuus kaikkialla

asettunut näitä lakeja vastaan. Täällä vain tahtoo ehdotus niitä

säilytettäviksi, vieläpä tehdä ne yhä ankarammiksi, haitaksi

papeillekin ja heidän velvoittaville sitoumuksilleen, joiden

mukaan heidän tulee pitää huolta sanankuulijoittensa opettamisesta

ja hartaudesta. Jollemme tahdo tukehuttaa kristillistä elämää

seurakunnassa jo tämän elämän syntyessä ja sen ensimmäisissä

ilmauksissa, ja siten joutua taistelemaan Jumalaa ja hänen työtänsä

vastaan, niin täytyy meidän mitä vakavimmin asettua ehdotuksen

luonnotonta määräystä vastaan tässä kohden.

"Mitä tulee kirkon hallintoon ja hoitoon, olemme kummastellen

huomanneet, että ehdotus on jättänyt kokonaan syrjään sen

kolmesataa vuotta kestäneen taistelun historiallisen kehityksen,

jonka tarkoituksena oli tosi evankelisen kirkkojärjestyksen

aikaansaaminen. 1686 vuoden kirkkolaki perustuu kokonaan siihen

aikaan vallitsevaan episkopaalijärjestelmään, ja kysymyksessä

oleva ehdotus on pääasiallisesti rakennettu samalle pohjalle,

vaikka kokemus jo aikoja sitten on paljastanut sen puutteet. Lakia

säätävä ja päättävä valta on vielä yksinomaan pappien käsissä,

ja kirkon tulee vain totella ja noudattaa, mitä nämä herrat

suvaitsevat määrätä. Vastoin kaikkia evankelisia periaatteita ovat

seurakunnat suljetut pois kaikesta aktiivisesta kirkollisesta

toiminnasta ja niitä kohdellaan kuin alaikäisiä, joiden tulee

sokeasti antaa kuljettaa itseään talutusnuoralla. Mutta että ehdotus

klerokraattisessa väkivaltaisuudessa ja tiranniudessa voittaa itse

episkopaalijärjestelmän tämän järjestelmän ankarimmassa muodossa,

tuo on todellakin mieltä järkyttävää. Selvimmän todistuksen tästä

antaa XXXII luku, joka puhuu 'yleisestä pappeinkokouksesta'. Tähän

'yleiseen' pappeinkokoukseen ottavat osaa piispat, yksi jäsen

jokaisesta tuomiokapitulista sekä yksi kirkkoherrojen valitsema

kirkkoherra joka rovastikunnasta. Kaikki muu papisto on siis suljettu

siitä pois eikä sillä siellä ole mitään sananvaltaa, vielä vähemmin

maallikkojen suurella joukolla, joka muodostaa kirkon. Ja kuitenkin

tulevat näissä kokouksissa käsiteltäviksi kysymykset evankeliumi- ja

virsikirjojen, jumalanpalveluksessa käytettävien käsikirjojen

ja oppikirjojen hyväksymisestä, vieläpä kysymyksiä opista ja sen

hoitamisesta -- sanalla sanoen kaikki kirkon korkeimmat ja kalleimmat

oikeudet. Nuo etuoikeutetut tulevat näitä asioita harkitsemaan,

niistä määräämään ja niitä ratkaisemaan, kirkon saamatta siitä

hiiskua sanaakaan. Sen tulee heidän yksityisen ratkaisunsa

päätettäväksi jättää kaikki elinkysymyksensä, tyydyttää hengelliset

ja ijankaikkiset tarpeensa niillä hartauskirjoilla, joita he tahtovat

määrätä, sillä opilla, jota he kulloinkin suvaitsevat kannattaa, sekä

sokeasti alistua niitä päätöksiä ja määräyksiä noudattamaan, jotka

vielä suuremmaksi varmuudeksi 'ovat alistettavat Korkeimman Vallan

ratkaistaviksi'. Mitä tässä vielä puuttuu papistisen despotismin

täydelliseksi tekemisestä? Me kauhistumme sitä syvää alennusta, johon

semmoiset säädökset voivat syöstä ja pakostakin syöksevät Kristuksen

kirkon isänmaassamme, ja rohkenemme toivoa, ettei kristillinen ja

valistunut esivaltamme milloinkaan ole hyväksyvä tämmöistä väkivaltaa.

"Kun me siis olemme tulleet siihen käsitykseen, että ehdotus suoraan

sotii kristinuskoa ja kirkon parasta vastaan, emme voi muuta kuin

pitää suurimpana onnettomuutena, mikä voi Suomen kirkkoa kohdata,

jos tämä ehdotus hyväksyttäisiin ja saisi lain voiman. Jumalan

ja omantuntomme tähden täytyy meidän viimeiseen asti lausua

vastalauseemme sitä vastaan.

"Vaikka nämä periaatteelliset puutteet ovat enemmän kuin riittävät

vaatimaan jokaista kirkon ja kristinuskon ystävää mitä päättävimmin

hylkäämään tämän lakiehdotuksen, tulee meidän niinikään mainita,

ettemme suinkaan voi hyväksyä kaikkia ehdotuksen yksityisiäkään,

hallinnollisia, säännöteltyjä y.m. säädöksiä ja määräyksiä.

Esimerkkinä mainittakoon: Koko kirkon edustamisen yhä jatkuva puute,

jos kohta ehdotuksen säilyttämiä kirkkoneuvostoja ja kirkonkokouksia,

jotka kuitenkin kaipaavat perinpohjaista uudistusta, voidaan

pitää yksityisiä seurakuntia ja niiden oikeuksia edustavina;

Tuomiokapitulien kokoonpano ja niiden jäsenten määrääminen kirkkoa

ensinkään kuulematta ja sallimatta sen ottaa siihen osaa, vaikka

ehdotus epäilemättä täydellä syyllä ei ole hyväksynyt tuota

yleisesti tunnustettua ja moitittua järjettömyyttä, että lukion

lehtorit, joilta tavallisesti täydellisesti puuttuu valmistusta

siihen, ovat siihen itseoikeutettuja jäseniä; Tuo, lievästi

puhuen, epäkirkollinen menettelytapa pappien virkaylennyksissä

ja papinvirkojen täyttämisessä; Kaikkien yliopiston professorien

ja apuopettajain sekä lukionlehtorien kohtuuton ja täydellinen

vapauttaminen papintutkinnosta, ennenkuin heidät vihitään papeiksi;

Maailmallisissakin tieteissä 'oppineiden' privilegium exclusivum

isoimpiin kirkkoherrakuntiin, johon niinikään oikeuttaa tuo

niin satunnainen laudatur pastoraalitutkinnossa; Se kummallinen

dogmaattinen sekavuus, joka kaikkialla pistää silmään ehdotuksen

mielipiteissä pyhästä ehtoollisesta ja sen käyttämisestä; Säädökset

julkisesta kirkon-rangaistuksesta, joka, semmoisena kuin ehdotus

sen säilyttää, on katkera, kirkkoa alentava irvikuva; Ehdotuksen

inhoittava, n.s. 'sivistyneitten' ilmeinen suosiminen j.n.e. Näitä

esimerkkejä voidaan paljon lisätä, ja varmana saattanee pitää, että

aikaa voittaen, kun ehdotus on tullut enemmän tunnetuksi ja kun sitä

on ehditty tarkemmin tutkia, tehdään monta perusteellista muistutusta

sen erityisiä pykäliä vastaan. Tämä olisikin hyvin suotavaa, koska

lakiehdotus ainoastaan sillä tavoin yksityiskohdissaan voi saavuttaa

asianmukaista täydennystä ja tulla käyttökelpoiseksi. Mutta tämä

on painava lisäsyy, jonka vuoksi ei pitäisi kiirehtiä niin tärkeän

säädöksen vahvistamista kuin kirkkolaki on, joka menettelytapa

lähimmäisessä tulevaisuudessa voisi tuottaa hyvinkin katkeria

seurauksia. Emme myöskään käsitä, mikä kipeä tarve tekisi niin

äkkinäisen hyväksymisen välttämättömäksi.

"Kaikista näistä syistä rohkenemme mitä hartaimmin nöyrästi anoa, että

saisimme loukkaamatta pitää vanhan kirkkolakimme ja järjestyksemme,

jota Suomen kirkko vuosisatojen kuluessa on tyytyen noudattanut ja

jonka turvissa se on keskuudessaan nähnyt monen Jumalan istutuksen

kehittyvän ja kukoistavan, tämä kirkkolaki kun paljon suuremmassa

määrässä kuin nykyinen ehdotus on jättänyt ainakin kirkon pyhimmät

oikeudet loukkaamattomiksi. Ei ole epäilemistäkään, ettei se

vastedeskin voi tulla sillä toimeen, kunnes todellinen uudistus käy

mahdolliseksi ja välttämättömäksi."

On kehoittavaa nähdä, millä innolla ja tarmolla varsinkin Pohjanmaan

heränneet papit asettuivat vastustamaan hierarkkisessa hengessä

laadittua ja niin monessa kohden sanan huonoimmassa merkityksessä

vanhoillista kirkkolakiehdotusta. Missä esim. rovastikunnan esimies

esitti toisaalle tähtäävän lausunnon, ei saanut hän papistossa

kannatusta, jos tämä oli herännäismielistä. Niin kävi m.m.

Vähänkyrön pappilassa syyskuun 8 p:nä 1847 Vaasan ylärovastikunnan

pappien lausunnon antamista varten pidetyssä kokouksessa. Isäntä,

kontrahtirovasti Elias Lagus sai puolelleen ainoastaan oman

kappalaisensa, jota vastoin kaikki herännäismieliset papit, E. J.

Snellman, J. V. Durchman, F. O. Durchman, Th. B. Wegelius, J. W.

Nybergh, O. W. Forsman y.m. esittivät kokoukselle Lauri Stenbäckin

"Vasa Tidningissä" julkaisemat mielipiteet sekä anoivat vanhan

kirkkolain säilyttämistä. Joskus herännäisyysliikkeen ulkopuolellakin

olevat papit, vieläpä sitä vastustavatkin liittyivät heränneitten

virkaveljiensä lausuntoon. Varsinkin vaikuttivat, niinkuin ennen

olemme huomauttaneet, von Essenin ja Lauri Stenbäckin etevät

lausunnot paljon yleisen mielipiteen nostamiseksi kirkkolakikomitean

ehdotusta vastaan. Paljon vaikutti niinikään Alfr. Kihlmanin

terävä kirjoitus käsitteiden selvittämiseksi, ei vain heränneitten

samaa katsantotapaa lämpimästi kannattavissa piireissä, joista

esim. Kokkolan rovastikunnan heränneet papit, S. U. Gallenius, B.

H. Aspelin, O. I. Appelberg, A. A. Favorin y.m. tämän lausunnon

kirjoittajan kera siihen yhtyivät, vaan muussakin papistossa.

Tarkastaessamme näitä Pohjanmaan herännäisyyden etevimpien

kynämiesten lausuntoja, kaipaamme varsinkin yhden tämän liikkeen

palveluksessa aikaisemmin paljon käytetyn kynän tuotteita. Huomiomme

kääntyy Keski-Pohjanmaalle, Kalajoen käräjien kuuluisille seuduille.

Kysymme: mitä on Jonas Lagus, tuo herännäisyyden etevä tyyliniekka,

joka niin häikäilemättömän jyrkästi ja samalla hienon kirjoitustavan

vaatimuksia noudattaen aina oli ollut valmis esiintymään, kun oli

kysymys herännäisyyden aatteitten puolustamisesta, kirjoittanut näitä

aatteita niin loukkaavaa kirkkolakiehdotusta vastaan? Hän oli näinä

aikoina kappalaisena Pyhäjärven syrjäisessä kappeliseurakunnassa,

mutta, niinkuin olemme nähneet, tunnustivat Keski-Pohjanmaan sekä

muidenkin lähiseutujen heränneet papit hänet oppi-isäkseen ja

seurasivat tarkoin hänen neuvojaan. Varsinkin oli hänellä paljon

kannattajia ja ihailijoita Raahen rovastikunnassa, jonka vuoksi

sopisi odottaa, että hän kirjoitti ainakin tämän rovastikunnan

lausunnon. Mutta Raahen rovastikunnassa ei pidetty mitään kokousta

yhteisen lausunnon antamista varten, ja se, joka Jonas Laguksen, S.

Castrénin, Henrik Schwartzbergin, A. Engelbergin, K. J. Engelbergin

sekä K. A. Odenvallin allekirjoittamana Oulun lääninhallituksen

kautta lähetettiin senaattiin, ei ole ensinmainitun, vaan hänen

apulaisensa Henrik Schwartzbergin kirjoittama. Että siinä selvästi

huomaa Laguksen ajatuksia, vieläpä paikoittain hänen lempisanojaan,

siellä täällä hänen kirjoituksissa käyttämäänsä lausetapaakin,

ei suinkaan oikeuta päättämään, että hän olisi sen kirjoittanut.

Päinvastoin osoittaa kirjoituksen kokonaisuus sekä monet siinä

löytyvät, tyylillisessäkin suhteessa karkeat kohdat, sen väitteen

oikeaksi, että se on lähtenyt Schwartzbergin kynästä. Tätä

olettamista tukee sekin, että viimemainittu aikaisemmin, niinkuin

varmuudella tiedetään, erityisellä lämmöllä oli ystävilleen puhunut

kirkkolakiehdotuksen vastustamisen välttämättömyydestä. Koska

kysymyksessä oleva lausunto erittäin tarmokkaasti ja herännäisyyttä

sekä sisällyksen että muodon puolesta uskollisesti kuvaavalla tavalla

kohtelee kirkkolakikomitean ehdotusta, ansaitsee se tulla yleisemmin

tunnetuksi. Lainaamme siitä sentähden seuraavat otteet. Kuvatkoot ne

samalla myöskin Schwartzbergin, tuon Keski-Pohjanmaan, herännäisyyden

periaatteille aina uskollisen herätyssaarnaajan luonnetta ja

uskonnollista kantaa.

Huomauttaen valtion ja kirkon likeisestä suhteesta toisiinsa, joka

vaatii huolellista, kummankin oikeuksia turvaavaa lainsäädäntöä,

lausuu Schwartzberg:

"Selvästi lausui toiselta puolelta evankeliumi perustuslakinsa:

'minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta: olkaa kaikelle

inhimilliselle järjestykselle alamaiset Herran tähden', mutta se

ei sentähden millään tavalla ole luopunut korkeista taivaallisista

oikeuksistaan, niin että se, kun sen vapaata toimintaa koetetaan

estää, kun koetetaan tukkia sen suuta ja pakoittaa sitä panemaan

valonsa vakan alle, rohkeasti vastaa: 'enemmän tulee totella

Jumalaa kuin ihmisiä'; ja tämän vastauksen on se korkealla äänellä

antava, niinkauvan kuin aurinko valaisee synnin tähden kirottua

maata. Näkyvän vallan edustajana maan päällä on valtio joskus

luullut tekevänsä hyvän työn tuolle taivaalliselle muukalaiselle

antamalla sille katon pään päälle ja sentähden koettanut ahdata

tuon vapaan vieraan hengellisen olemuksen lakikirjan ahtaitten

pykälien puitteisiin. Tämän lakikirjan raamatun ulkopuolella

oleva tarkoitusperä on tehnyt valtiosta ja kirkosta kuivettuneen

elimistön, jonka jähmettyneet muodot ovat osoittaneet, että sanan

elämä ja voima ovat kadonneet. Tästä on kaikkina aikoina seurannut,

että, kirkon elämällä kun on talvensa ja keväänsä, on pidetty

jokaista näkyviin tullutta voimallisempaa ja virkeämpää elonmerkkiä

kapinana valtiota ja kirkkoa vastaan. Suomen evankelis-lutherilainen

kirkko on monien vuosisatojen vaiheissa ollut samalla puhtaasti

raamatullisella kannalla kuin sen sisarkirkot maailmassa, ja kun

Jumalan sana on ollut sen säilymisen lähteenä ja valona, on se

ulkonaisiin muotoihin nähden turvautunut siihen kirkkolakiin, joka

v. 1686 Ruotsissa julkaistiin sen entisessä emäkirkossa ja jonka

Venäjän maailmanvallan keisarit vuoden 1809 jälkeen, veljespari

Aleksanteri ja Nikolai, juhlallisesti ovat vahvistaneet ohjeeksi

kaikissa kirkollisissa asioissa. Liiaksi rakastamatta ja kiittämättä

tätä lakia saattaa sanoa, ettei mikään kirkkolaki menneinä eikä

myöhempinä aikoina ole tätä vanhaa lakikirjaa parempi. Isällisellä

ankaruudella valvoo se sekä opin puhtautta että tapojen pyhyyttä

ja julistaa kyllä ukkosen tavoin pannan haisevalle jäsenelle, joka

täytyy hakata pois, mutta avaa toiselta puolelta rakkaudella ja

lempeydellä sylinsä katuvaiselle, joka parannusta tehden tahtoo

siihen palata. Ajan henki tahtoo uudistaa ja muuttaa kaikki, ja

Suomikin on entisen emäkirkkonsa, Ruotsin kirkon eksyttämällä

tahtonut sekaantua tuohon vaaralliseen leikkiin, saattanut vanhan

vaaranalaiseksi etsiäksensä tulosta, jommoista nykyaika voi

aikaansaada sekä Hänen Majesteetiltaan Keisarilta anonut ja saanut

luvan valmistaa uutta kirkkolakia, jonka tähden komitea on määrätty

tätä työtä toimittamaan. Mutta kun komitean muut jäsenet tärkeitten

ja paljon aikaa kysyvien virkojensa takia eivät olleet tilaisuudessa

jatkamaan tätä työtä, uskottiin sen lopullinen käsittely miehelle,

joka kyllä on yleisesti tunnettu ja kiitetty perusteellisista ja

laajoista lainopillisista tiedoistaan, mutta jolle kirkon sisällinen

olemus helposti käsitettävistä syistä oli outo; sentähden onkin

niin käynyt, että se lempeä evankelinen henki, jonka pitäisi

kannattaa teosta semmoista kuin kirkkolaki on, on vaihdettu siihen

henkeen, joka liikkuu rangaistuskaaren pykälissä. Lakiehdotukseen

liitetyissä perusteluissa näkyy hän itse monessa paikoin huomaavan

tämän, voimatta kuitenkaan särkeä sitä kidutus-sauvaa, joka

pakottaa orjuuteen, tahi vaihtaa sitä evankeliumin lainmukaiseen

vapauteen. Milloin laskee hän ikeen hartioillemme, jota emme me

emmekä isämme ole voineet kantaa; milloin haihduttaa hän entisen

vakavuuden tärkeimpien vaatimusten höllällä myöntyväisyydellä, joten

yhteiskunnallinen siveys joutuu kerrassaan vaaranalaiseksi. Hän

tahtoo korjata vanhaa pyhäkköä, mutta arvelee sen jättiläispilarien

loukkaavan kauneudenaistia, ja kun hän niiden sijaan pystyttää

ruokonsa, täytyy meidän pelätä, että rakennus luhistuu kokoon meidän

päämme päälle.

"Kehoitettuina lausumaan ajatuksemme kirkkolakiehdotuksesta,

tahdomme syvimmässä alamaisuudessa todistaa väitteemme muutamilla

muistutuksilla, mutta sitä ennen kuitenkin laskea lausuntojemme

perustukseksi totuuden, joka on pysyvä niinkauan kuin oikeudella

ja kohtuudella on jalansijaa maan päällä, nimittäin että on oikeus

jokaiselta kirkkolailta vaalia kolme ominaisuutta: _ensiksi_ se ei

saa loukata asukasten Majesteetin antamia ja pyhittämiä oikeuksia.

_Toiseksi_ se ei saa aiheuttaa epävarmuutta ja höllyyttä hyväksyttyyn

tunnustukseen nähden eikä vähentää sitä selvyyttä ja voimaa, joka

opilla vanhemmilta ajoilta asti on ollut. _Kolmanneksi_: älköön se

säädöksillään vastustako evankeliumin tarkoituksia ja päämääriä ja

estäkö hengellisen elämän levittämistä ja kasvamista."

Niinkuin ennen (III, 391) on kerrottu, oli kirkkolakiehdotus

miltei kokonaan syrjäyttänyt kirkkomme muut tunnustukset paitsi

muuttumatonta Augsburgin tunnustusta ja Upsalan kokouksen päätöstä.

Jyrkästi vastustaen väitettä, että kirkkolakikomitean pois jättämiä

tunnustuskirjoja ei muka koskaan olisi tunnustettu dogmaattisesti

sitoviksi, lausuu Schwartzberg muun ohessa:

"Jos meidän tunnustuskirjamme olisivat olleet olemassa heti

apostolisen aikakauden jälkeen ja niitä olisi pidetty hyvin

ansaitussa arvossaan, niin varmaankaan paavikunta pimeyksilleen

ja hyvin tunnettuine kurjuuksilleen olisi häpeäpilkkuna tahrannut

aikakirjoja. Ei valtio eikä kirkko ole velvollinen uskomaan niitä,

jotka tahtovat poistaa tunnustuskirjat ja yksin raamatulla johtaa

kaikki yhteiseen uskoon ja vakaumukseen, he kun korkeintaan,

jos tämän mahdottoman voisikin tehdä mahdolliseksi, luovat

ulkokullattuja kirkkoon ja epäluotettavia alamaisia valtioon. Tämä

valo koitti jos kohta myöhään kirkkaana keisari Kaarle V:lle hänen

kelloseppähuoneessaan. Mikä esivallalleen ja isänmaalleen uskollinen

sotilas kantaa lippunsa, miekkansa ja linnansa avaimet vihollisen

leiriin, vaikka hän on valalla vakuuttanut säilyttävänsä ja

puolustavansa niitä?"

Ei ole odottamatonta, että kysymyksessä oleva lausunto jyrkästi

torjuu kirkkolakikomitean ehdotuksia yksityisistä hartauskokouksista.

Siihen vaatimalla vaativat Kalajoen seutujen muistot sekä tämän

lausunnon allekirjoittajien kokemukseen perustuva vakaumus

tämmöisten kokousten suuresta merkityksestä kristillisen elämän

herättämiseksi ja kehittämiseksi. Huomautettuaan, että komitea

puhuessaan harhaoppien suosimisesta itse teossa tarkoittaa yksityisiä

hartauskokouksia, jatkaa Schwartzberg:

"Eksyvän opinkäsityksen ja puhdasoppisten, Jumalan sanan

viljelemistä, veisua ja rukousta tarkoittavien kokousten välillä

on olemassa suuri eroitus. Edellinen on myrkkyä kirkolle,

viimemainittu ylläpitää ja ravitsee kirkon jäsenten todellista

hengellistä elämää. Väärää oppia ja kristittyjen kokouksia kirkon

ulkopuolella ei siis mitenkään saa toisiinsa sekoittaa. On

omituinen ilmiö, että lakiehdotus vielä toivoo, että oikeauskoisia

evankelis-lutherilaisen kirkon tunnustajia vielä sitoisi 1726 vuoden

asetus, joka oikein käsitettynä tarkoittaa ainoastaan harhaoppeja

ja uskonnollista eksytystä. Meidän aikamme ja sen ajan välillä,

jolloin tuo asetus annettiin, on jo toista vuosisataa. Astukoon

tämä väliaika kokemuksineen tutkittavaksi, puhukoon se totuuden

kieltä ja todistakoon, mitä tuo asetus on aikaan saanut. Tuokoon

se esille kaikki ne oikeudenkäyntikirjat, kaiken pappisvihan ja

viskaalisen itsekkäisyyden, jotka tämän asetuksen varjossa ovat

versoneet, ja tulos on oleva: kun kristikunta on nukkunut uneen,

ja muutamat, harvemmat tahi useammat, ovat heränneet todelliseen

huoleen sielunsa pelastumisesta ja etsineet hengellisiä ravintoa

Jumalan sanan viljelemisestä ja yhteisestä hartaudesta, niin ovat

huolimattomat papit ja itarat viskaalit, maan kristillisyyden

julkiseksi kunniaksi, kiiruhtaneet oikeusjutuilla, sakoilla,

vankeudella ja uhkauksilla vainoamaan niitä, jotka eivät lihallisesta

suruttomuudesta ja yleisestä penseydestä ole löytäneet ravintoa

hengelliselle tarpeelleen, ja heidän on usein onnistunut vainoilla

ja rangaistuskaarilla tukehuttaa se tuli, joka oikein hoidettuna

olisi hyödyttänyt ajassa ja ijankaikkisuudessa. Jokainen joka

puolueettomasti kuuntelee, mitä mennyt aika tästä kertoo, on

huomaava, että tämä asetus on tuottanut maallemme onnettomuutta

eikä onnea. Lakiehdotuksen tekijä, joka on niin myöntyväinen ja

laimea, kun on kysymys kurista ja kunniasta, tahtoo kuitenkin uudessa

kirkkolaissamme säilyttää tuon menneiltä ajoilta perityn tahran,

ja kohtelee niihin määrin tirannisesti nuorempia ja käskynalaisia

alempia pappeja, että hän koskee heidän opettajavapauteensa, jota

näihin asti ei ole asetettu kysymyksen alaiseksi, ja kieltää heiltä

oikeuden neuvoa ja opettaa sanankuulijoitaan ulkona kirkosta, jollei

kirkkoherra siihen ole antanut lupaa! -- Tämä tietää papiston

oikeuksien mitä törkeintä loukkaamista, heidän kun Jumalan sanan

ja omantunnon mukaan tulee neuvoa sanankuulijoitaan, ja siten

asetetaan käskynalaiset papit siihen häpeälliseen asemaan, että

he ainoastaan kirkkoherrojen luvalla saavat opettaa. Piispoilla,

rovasteilla ja kirkkoherroilla on oikeus käskeä käskynalaisia pappeja

toimittamaan heille itselleen kuuluvia virkatehtäviä, mutta näihin

asti ei vielä ole löytynyt lakia, joka oikeuttaa näitä esimiehiä

kieltämään heitä opettamasta, milloin he sitä halajavat ja tarve sekä

heidän omatuntonsa sitä vaativat, vaan on tämä väkivaltaa papiston

oikeuksia ja heidän omaatuntoansa vastaan, jonka tähden me, perustuen

Teidän Keisarillisen Majesteettinne omaan armolliseen vakuutukseen

oikeuksiemme säilyttämisestä, nöyrimmässä alamaisuudessa pyydämme

täydellistä vapautusta semmoisesta tunnottomasta säädöksestä sekä

että jokainen, joka on vihitty papiksi ja saanut oikeuden julistaa

sanaa ja hoitaa sakramentteja, niissä tilaisuuksissa, jotka hän

pitää siihen sopivina, saisi opettaa niinkauan kuin hänen oppinsa

on puhdas. Elävän Jumalan edessähän jokaisen papin tulee vastata

toimestaan, ja kauheaa inkvisitoorista pakkoahan olisi tässä niin

sitoa vapaan opettajan omaatuntoa toisen omaantuntoon, että hän olisi

pahoitettu tuskalla pidättäytymään virkansa toimittamisesta, jonka

Herra itse on hänelle uskonut. Tämänkaltaiset säädökset muistuttavat

hyvin paljon Espanjan inkvisitioonia, ja lakiehdotuksesta löytynee

vielä monta muuta samanlaista. Mutta tässä ei kahlehdita ainoastaan

papiston opettamisvapautta, vaan nämä hartauskokousten kiellot

vastustavat evankeliumin tarkoituksia ja päämääriä sekä estävät

hengellisen elämän levittämistä ja kasvamista. Kun nyt lakiehdotuksen

1 luv. 8 §:ssä säädetään, että muiden kristillisten uskonoppien

tunnustajat, jotka asuvat tässä maassa, vapaasti ja ilman omantunnon

pakkoa sekä julkisesti että yksityisesti saavat harjoittaa uskontoaan

siihen kuuluvine menoilleen, niin on tämä suvaitsevaisuutta, jota

vanhojen lakiemme mukaan ei voi hyväksyä, mutta eikö lakiehdotuksen

tekijä tässä ota leipää lapsilta ja heitä sitä koirille (Math.

15: 26)? Hän riistää maan omilta lapsilta kauan kaivatun edun ja

takoo heidän kahleensa vielä kovemmiksi ja raskaammiksi kuin ne

ovat olleet sekä antaa muukalaisten rajattoman vapaasti nauttia

kirkollista vapautta, jota meidän täytyy kadehtia. Yksistään

tämmöinen säädös liittää tekemään lakiehdotuksen vihattavaksi maan

omille lapsille ja se sotii suorastaan niitä perusteita vastaan,

joita näiden muistutusten alussa esitimme. Jos lakiehdotuksen tekijä

piti 1686 vuoden kirkkolain 1 luv. III §:lää [Koskee kieltoa vieraan

uskonnon harjoittamisesta Ruotsin valtakunnassa.] liika ankarana

ja suvaitsemattomana, miksi hän sitten tallaa jalkojensa alle

evankelis-lutherilaisten oikeudet?"

Kirkkolakivaliokunnan yksityisiä hartauskokouksia ehkäisevien

määräysten sijalle asettaa Schwartzberg seuraavan ehdotuksen:

"Kun seurakunnassa, kaupungissa tai maalla, harvat tahi lukuisat

henkilöt halajavat kokoontua lukemisella, veisulla ja rukouksilla

rakentaakseen toisiaan, olkoot velvolliset tästä ilmoittamaan

seurakunnan papille, kruununpalvelijalle tai pormestarille, joiden,

jos siihen näkevät syytä olevan, tulee valvoa, ettei yhteiskunnalle

vahingollista epäjärjestystä synny eikä harhaoppisuutta pääse

pujahtamaan opetukseen."

Niinkuin jo monesti ennen olemme huomauttaneet, on Suomen

herännäisyyttä usein syytetty kirkon ja yhteiskunnan järjestystä

tarkoittavien säädösten halveksimisesta, "separatismista" niin

yhdessä kuin toisessa suhteessa. Se on muka liiallisessa uutuuden

innossa eksyttänyt ihmisiä ylenkatsomaan vanhoja traditsiooneja

ja niitä valvovien virastojen ja henkilöiden auktoriteettia. Ei

mikään syytös ole vähemmän oikeutettu kuin tämä. Todistuksena

ovat lukemattomien muiden kera Schwartzbergin yllämainitut sanat

hartausseurojen silmällä pitämisestä. Aivan samalle kannalle

asettuivat muutkin heränneet papit arvostellessaan vastaavaa

kohtaa kirkkolakiehdotuksessa. Ja Kaarle XI:n kirkkolaista puhuvat

he suurella kunnioituksella eivätkä ensinkään kiirehdi uuden

aikaansaamista sen sijalle. Tämä ei suinkaan ole mielivallan vapautta

eikä ylimielistä uudistuspuuhaa, vaan pikemmin nöyrää kuuliaisuutta

vanhentuneille säädöksille, usein liiallistakin kunnioitusta näiden

säädösten ahdasmielisiä valvojia kohtaan.

Elävästi muistaen sitä pappisvallan väärinkäytöstä, jota niin useat

hänen likeisimmistä ystävistään ja hän itsekin nuorina pappeina

olivat saaneet osakseen lähimmiltä esimiehiltään, kiivastui

Schwartzberg tarkastaessaan kirkkolaki-ehdotuksen määräyksiä alemman

papiston suhteesta ylempään. Hän lausuu:

"Jos Jumalan sana olisi ohjeena, muuttuisi tämä suhde pian,

eikä tottelevaisuus sen johdosta katoaisi. Lainkuuliaisuus ja

tottelevaisuus ovat uskonnon opettajien piirissä välttämättömät,

mutta niiden täytyy esiintyä lempeämmin sävelin ja vapaammissa

muodoissa kuin ne, jotka jyrisevät kaleerilaivan johtosäännössä.

-- -- -- Mikä kehoitus on nuorukaisella, joka on käyttänyt kaiken

aikansa tieteellisiin harjoituksiin, astuessaan säätyyn, jossa hän on

niihin määrin sidottu, ettei hän, kun hänellä siihen on tilaisuutta,

saa saarnata toisessa kirkossa alistumatta tuohon häpeälliseen

mutkaan, jonka kirkkoherralta, rovastilta tai tuomiokapitulilta

hankittava suostumus aiheuttaa. Sama on laita muihinkin toimituksiin

nähden. Mutta nämä siteet eivät ole ainoat, jotka pitävät häntä

vankina. Luku XXVIII 10-15 §§. Tässä on inkvisitoorinen ankaruus

kohonnut sietämättömän korkealle: pappi joutuu virkansa menettämisen

vaaraan, kun sopimaan haluton ja häijy kirkkoherra muutamia kertoja

on häntä varoittanut asioista, jotka eivät ole rikoksia. Miten

tavallista on epäsopu virkaveljien välillä, ja kuinka helposti

voikaan vihamielinen kirkkoherra vainota ja syöstä onnettomuuteen

virkaveljensä, joka ei parhaalla tahdollaankaan voi alistua niin

syvälle ja olla niin orjallisesti nöyrä, kuin suosion säilyttäminen

vaatisi. Hänen täytyy, § 15, jos herrat esimiehet sen tarpeelliseksi

näkevät, kutsun saatuaan kiiruhtaa heidän luoksensa varoitettavaksi

joka päivä hänen saamatta ilmoitusta siitä, mitkä virheet aiheuttavat

tätä jatkuvaa torumista. Orjaksi joutuu jokainen käskynalainen pappi,

jos tämä onneton luku hyväksytään. Koska veljellinen varoitus kyllä

on pysytettävä voimassaan, koska tuomiokapituli varoittaa piispaa

(katso 2 §), niin tulee apupapinkin varoittaa kirkkoherraa ja

rovastia, sillä nämä tarvinnevat sitä yhtä hyvin kuin muut. Suomen

papisto ei voi muuta kuin yksimielisesti yhtyä siihen alamaiseen

anomukseen, että nämä säädökset ainaiseksi ajaksi katoaisivat

evankelisen kirkkomme lakikirjasta."

Pappisvaltaa jyrkästi vastustaen, arvostelee Schwartzberg ankarasti

kirkkolakikomitean ehdotusta yleisestä pappeinkokouksesta, arvellen

että tätä koskevalla luvulla "ei liene vertaansa protestanttisessa

kirkossa". Huomautettuaan, miten kirkkolakiehdotus uskoo kaiken

vallan kirkossa muutamien harvojen pappien käsiin sekä että

pappisvalta siten voi päästä sortamaan muitakin kansalaisia kuin

alempaa papistoa, huudahtaa Schwartzberg: "Te, jotka hallitsette ja

hoidatte Suomen yhteiskuntaa, ottakaa tästä vaari ja muistelkaa,

että kaikesta despotismista papillinen on häijyin. Suoraan

sanoen, emme luule asianomaisten itse edes aavistavan, mitä pahaa

tämmöisestä luvusta saattaa kasvaa. Mutta pappisvallan perustus

on tällä laskettu, ja maan tärkeimmät asiat ovat kerrassaan

joutumaisillaan yhden ainoan säädyn valtaan. Kaikella huolella luvun

4 § säätää, että korkeimman vallan tulee vahvistaa se, mikä näissä

pappeinkokouksissa päätetään, mutta kun maan muut säädyt eivät saa

ottaa osaa päätökseen, vaatii oikeus ja kohtuus, että ne eivät

ensinkään luovu siitä sana- ja päätösvallasta, joka niille vanhastaan

kuuluu. -- -- -- Antakaa papeille opetusvapaus, rajaton vapaus,

niinkauan kuin heidän oppinsa on puhdas: antakaa heidän tehdä työtä

raamatun heille määräämällä alalla, kutsua syntisiä parannukseen,

uskoon ja pyhitykseen, mutta koska heidän valtakuntansa ei ole tästä

maailmasta, niin älkää uskoko heille valtion peräsintä, vaan vaatikaa

heitä palajamaan evankeliumiin, jonka kanssa heidän tulee olla

tekemisissä. Jos he yksin tahtovat määrätä oppia, opetusta ja elämää,

valtion muiden säätyjen kuin heidän saamatta tässä sanavaltaa, niin

täytyy muistuttaa heille, ettei kirkko ole olemassa pappia varten,

vaan pappi kirkkoa varten, jonka palvelija hän on. Jollei niin

menetellä, on aikojen kuluessa kasvava yksipuolinen valta ja, jos

kohta eri muotoja ja eri asteittaisuutta noudattava, paavikunta

syntyvä, joka ehkä vielä kerta voipi tärisyttää maan muita valtoja ja

luoda ilmoille Henrik IV:nen ja Gregorius VII:nen näytelmän."

Pietistan syntiä vastaan kiivailevaa kantaa kuvaavat Schwartzbergin

kirkkolakiehdotuksen kirkkorangaistusta koskevien määräysten johdosta

lausumat sanat:

"Julkinen kirkkorangaistus on tässä poistettu, ja rikoksentekijät

ovat siirretyt sakastiin, missä niinikään, niinkuin 8 §:stä näkyy,

menetellään hyvin lievästi, papiston kun kursailemalla kursaillen

tulee koettaa taivuttaa syyllistä katumukseen ja parannukseen sekä

vielä antaa hänelle ehtoollinen kuoleman hädässä, ottamatta huomioon

siihen kuuluvaa ehtoa, että hän edes silloin tunnustaa syntinsä

ja rukoilee sitä anteeksi. Hurskaat ja vakavat esi-isämme eivät

tahtoneet tietääkään semmoisesta lihallisesta laupeudesta. Syntiä

pitivät he syntinä, tahtoen että sitä semmoisena pidettäisiin, ja

syntisen tuli julkisesti tunnustaa, että hän oli syntiä tehnyt;

jollei hän vapaaehtoisesti taipunut sitä tekemään, niin eivät he

häntä hyväilleet, vaan osoittivat inhoavansa hänen rikostaan juuri

sillä tavoin, että hän oli pakoitettava tunnustamaan pahantekonsa,

isän tavoin, joka niin kurittaa lastaan, että sen täytyy taipua

hänen tahtonsa alaiseksi. Kohotettakoon vain hartioita julkiselle

kirkkorangaistukselle: se säilyy kuitenkin ja sen tulee säilyä

merkiksi, että löytyy pyhäin yhteys maailmassa, joka vihaa pahaa

ja pakottaa ilkeän ihmisen pahan tahdon tunnustamaan rikkoneensa

Jumalan lakia vastaan. Kirkkorangaistuksen, joka johtuu ensimmäisen

seurakunnan ajoilta, tulee ja täytyy säilyä, jos kohta veltto ja

hekumallinen sukukunta tahtoisikin sen poistamista."

Tässä hengessä on Schwartzbergin ja hänen yllämainittujen

virkaveljiensä protesti kirkkolakivaliokunnan ehdotusta vastaan

kirjoitettu. Uskollisemmin kuin ehkä mikään muu heränneissä piireissä

tästä ehdotuksesta annettu lausunto kuvaa se silloisten heränneitten

pappien jyrkkää katsanto- ja lausetapaa. Tyylillisessä suhteessa se

ei ole Stenbäckin, von Essenin ja Kihlmanin lausuntojen veroinen,

mutta herännäisyyden aatteiden kannattajana puolustaa se muissa

suhteissa hyvin paikkansa näiden rinnalla, ollen muutamissa kohden,

esim. huomautuksissaan muiden säätyjen oikeuksista sekä hierarkkian

kaikkina aikoina turmiota tuottavasta vallasta ehkä niitä etevämpikin.

Raahen rovastikunnasta lähetettiin vielä toinenkin huomiota

ansaitseva lausunto kirkkolakikomitean ehdotuksesta. Sen olivat

allekirjoittaneet tunnetut herännäisyysmiehet Jaakko Hemming ja Wilh.

Österbladh. Yhtä vakavassa hengessä kuin Schwartzbergin lausunto,

jota se paljon muistuttaa, mutta sanojen valintaan nähden vähemmän

jyrkässä muodossa tarkastavat Hemming ja Österbladh lakiehdotuksen

eri kohtia, löytäen niistä samoja vikoja kuin muutkin heränneet.

Oulunkin rovastikunnan kirkkolakiehdotuksesta annettavan lausunnon

laatimista varten pidetyssä kokouksessa esiintyivät heränneet papit

jyrkästi kantaansa puolustaen, vaikka he olivat vähemmistössä ja

vaikka kontrahtirovasti A. G. Borg, joka, niinkuin ennen (III, 373)

on mainittu, vielä myöhemminkin tuomiokapitulissa syytti hänen

kirkkoherrakunnassaan toimivaa herännyttä pappia "luvattomien"

seurojen pitämisestä, asettui heitä vastustavalle kannalle.

Tunnetuimmat näistä -- heitä oli vain viisi -- ovat J. M. Stenbäck,

M. R. Montin ja J. G. Lagus. Ensinmainittu ilmoitti kannattavansa

veljensä Lauri Stenbäckin "Vasa Tidningissä" kirkkolakiehdotuksesta

julkaisemia mielipiteitä. Näitä "laajaperäisiä ja suuremmoisilla

sanoilla esitettyjä väitteitä" vastusti Borg, arvellen voitavan

muutamin sanoin korjata, mitä lakiehdotusta vastaan saatettaisiin

muistuttaa. Hyvinkin omituiselle kannalle asettui viimemainittu

varsinkin yksityisiä hartauskokouksia koskevaan kysymykseen nähden.

Hän näet arveli, että ne tekivät julkisessa jumalanpalveluksessa

käymisen tarpeettomaksi, jos niissä Jumalan sanan tutkimisen

ohessa myöskin veisattiin ja rukoiltiin, ne kun tässä tapauksessa

edustivat täyttä, jumalanpalvelusta. Tästä pintapuolisesta

huomautuksesta johtui Borg puolestaan hyväksymään seuraavan

sanamuodon lakiehdotuksen kysymyksessä olevalle pykälälle: "Kodeissa

tahi julkisissa huoneissa pidettyjä kokouksia, joissa täydellistä

kristillistä hartautta ilman kirkollista lupaa -- -- -- j.n.e.

älköön sallittako." Kuinka aivan toisin kuuluivatkaan kokouksessa

olleitten heränneitten ajatukset tähän kuuluvista asioista! Siinä

lausunnossa, jonka nämä Borgin kautta lähettivät tuomiokapituliin,

näet muun ohessa sanotaan: "-- -- Konventikkelikielto tekee papista

koneellisen, liikkumattoman puhujan, puu-ukon saarnatuolilla, sekä

sulkee jokaisen perheenisän omaisineen erityiseen hinkaloonsa,

jotta sillä tavoin harhaopit estettäisiin. Voi hulluuden hulluutta,

sokeuden sokeutta! Kaikissa säädyissä tahtoo viisas hallitus asettaa

järjestysmiehiä valvomaan järjestystä ja hyviä tapoja yhteiskunnassa,

epäjärjestyksen ja kapinan estämiseksi; yksin hengelliseltä Siionilta

tahi en vartijoilta riistetään tämä oikeus, sen järjestyksen

valvominen, johon koko yhteiskuntaruumiin olemassaolo nojautuu."

Olemme maininneet J. F. Berghin ja N. G. Arppen esiintymisestä

kirkkolakiehdotuksen arvostelijoina. Paitsi heitä liittyi muutamia

muitakin Itä-Suomen heränneistä papeista kannattamaan von Essenin

ja Lauri Stenbäckin tästä kysymyksestä lausumia ajatuksia.

Verrattuna Pohjanmaan heränneitten pappien sankkojen joukkojen

pontevaan protestiin kirkkolakiehdotusta vastaan supistuu kuitenkin

Savon-puolen samanmielisten sielunpaimenten esiintyminen tässä

tärkeässä kysymyksessä hyvinkin heikoksi. Ei siinä kyllin, että

esiintyvien henkilöiden luku on niin pieni -- sekin on myönnettävä,

ettei yksikään heidän antamistaan lausunnoista vedä vertoja heidän

pohjalaisten aatetoveriensa yllämainituille kirjoituksille. V. 1845

julkaisi kyllä J. I. Bergh otsakkeella _"Anmärkningar öfver förslag

till kyrkolag"_ (Muistutuksia kirkkolakiehdotuksesta) pitkän -- se

oli kaikkia muita tätä kysymystä käsitteleviä lausuntoja pitempi

-- arvostelun, mutta se ei ollut omiaan herättämään sitä huomiota,

kuin odottaa sopii. Tuota lennokasta esitystä haittaa suuremmassa

määrässä kuin Berghin muita julkaisuja tyylin pitkäveteisyys, ja

sen ajatusjuoksulta puuttuu se ytimeen suoraan sattuva täsmällisyys

ja selvyys, jotka painavat leimansa pohjalaisten lausuntoihin ja

antavat niille niin suurta kantavuutta. Mutta samoja, herännäisyyden

taisteluissa syntyneitä ja vakaantuneita, uutta aikaa edustavia

mielipiteitä kuin hekin kannattaa hänkin kirjassaan, ja oikea on

epäilemättä sekin hänen huomautuksensa, että se rikkirevitty aika,

jonka synnyttämä kirkkolakivaliokunnan ehdotus oli, ei ollut sopiva

luomaan mitään eheää, kirkon päämäärää ja sen olemusta sekä sen

oikeaa suhdetta valtioon vastaavaa ohjetta kristillisen elämän

ilmiöille. Bergh sanoo tätä lausuntoaan katkelmaksi sekä viittaa

ennen pitämäänsä esitelmään kirkon suhteesta maailmaan (III, 24-37).

Mitä muutoin tulee maan eri osista kirkkolakikomitean ehdotuksesta

lähetettyihin lausuntoihin, huomaa heti, että ne sekä luvultaan

että sisällykseltään jäävät paljon jälelle niiden rovastikuntien

arvosteluista, joissa löytyi herännäisyysliikkeeseen kuuluvia

pappeja. Miten kaukana vanhasta hierarkkisesta kaavakristillisyydestä

Suomen papit näinä aikoma saattoivat olla, näkyy esim. seuraavasta

Eurajoen kirkkoherran Henrik Tallqvistin lausunnossa tavattavista

sanoista: "Saarnaaminen, jota, oli sen sisältö sitten dogmaatista

tahi moraalista, oikeastaan ei voida pitää yleisen jumalanpalveluksen

varsinaisena osana, olisi minusta rajoitettava vain muutamiin

juhlallisiin tilaisuuksiin ja uskottava kokeneelle ja luotettavalle

sanan julistajalle. Niinkuin nyt tapahtuu, että saarnaaja, joka

usein on nuori, itseensä luottava mies, esiintyy lukien tahi

muistosta kertoen ennen sepitetyn, huudahtuksista ja yleisistä

opeista uhkuvan puheen -- työläästi se voikaan olla toisenlaista,

hänen kun tulee esiintyä niin usein -- niin se jähdyttää enemmän

kuin se lämmittää sanankuulijain hengellistä tuntoa. -- -- Jollei

veisun, rukousten ja sakramentin jakamisen arvella vaativan

riittävän pitkää aikaa, lukekoon pappi päiväjumalanpalveluksen

täydentämiseksi jonkun tai joitakin lukuja Uudesta Testamentista,

liittäen lukuunsa silloin tällöin, kun aika sen myöntää ja jos

hänellä on kykyä siihen, lyhyitä historiallisia ja analyyttisiä

selityksiä." -- Mutta jos eteviä, heränneitten katsantotapaa monessa

suhteessa voimallisesti kannattavia lausuntoja, niinkuin esim.

Tohmajärven kirkkoherran E. J. Andelinin ja Iisalmen kirkkoherran,

sittemmin Kuopion hiippakunnan piispan R. V. Frosteruksen hylkäävät

arvostelut kirkkolakiehdotuksesta syntyikin todistamaan, etteivät

herännäisyysliikkeeseen kuuluvat papit olleet ainoat, jotka

kannattivat noita Suomen Siionia uudistavia periaatteita, joiden

puolesta tuon liikkeen miehet niin kauan olivat kärsineet ja työtä

tehneet, ansaitsee viimemainittujen esiintyminen tässäkin taistelussa

enemmän tunnustusta kuin muiden. Nytkin, niinkuin niin monesti

ennenkin, on heidän asemansa eturivin miesten asema, heidän työnsä

tienraivaajien työtä. Täydestä sydämestä yhdymme seuraavaan erään

tunnetun historiantutkijan [E. G. Palmén.] arvosteluun herännäisyyden

merkityksestä kysymyksessä olevassa taistelussa:

"Siinäkin taistelu ansaitsee tunnustusta, että se edustaa kansallista

herätystyötä, jonka vaikutus ulottui kauas. Lukuisa umpisuomalainen

väestö seisoo tosin näennäisesti vieraana liikkeelle, jossa henkinen

valppaus ja palava into ovat pääpiirteinä: muuta kuin ruotsiksi

ei oltu painettu sanaakaan tästä kysymyksestä, jonka vaikutukset

varsinkin ulottuivat kansan taajimpiin riveihin. Mutta sittenkin

näkee, mitä matalain mökkien asujamet tässäkin ovat merkinneet. Missä

-- -- -- herännäisyyden liike on ollut heikko, sieltä ei tullut kuin

harvoja ja osaksi vähäpätöisiäkin lausuntoja kirkkolakiehdotusta

vastaan, mutta tulvimalla niitä tulvi sieltä, missä Paavo

Ruotsalaisen herätystyö oli syvimmät vakonsa kyntänyt sivistyneiden

sydämiin. Pohjanmaan merkitys on tässä suorastaan valtava. Sankka

parvi aikoja sitten manan maille menneitä miehiä, jotka milloin

johtavina, useammin kuitenkin suuressa hiljaisuudessa vaikuttaneina

ovat saaneet sijansa hengellisten liikkeiden ja kirkkomme

asiakirjoissa, ovat uuteen kirkkolakiin nähden osoittaneet valppautta

ja selvänäköisyyttä, jotka ansaitsevat mitä suurinta tunnustusta.

Paremmin kuin monet muut todisteet kelpaa tämä asianlaita osotteeksi,

että tämä lähinnä uskonnollisen tarpeen tyydyttämistä tarkoittava

herätys samassa on vaikuttanut hedelmöittävästi kaikilla muillakin

edistyksen aloilla."

Luultavaa on, ettei kirkollisasiain toimituskunta, johon kaikki

kirkkolakiehdotuksesta annetut lausunnot vasta 1847 vuoden lopussa

saapuivat, niitä perusteellisemmin tarkastanut. Toukokuussa 1848

uskoi se tämän tarkastustyön kirkkolakikomitealle. Arkkipiispa

Melartinin ja kahden muun jäsenen kuoltua sekä ehdotuksen tekijän,

J. J. Nordströmin muutettua pois Suomesta, jäi tämä tehtävä

toistaiseksi. Vasta kun Bergenheim tuli arkkipiispaksi ja semmoisena

kirkkolakikomitean puheenjohtajaksi (1850) ja uusia jäseniä, niiden

joukossa prof. F. L. Schauman, oli siihen määrätty, ryhdyttiin

vihdoinkin jälleen työhön. V. 1854 sai viimemainittu komitealta

tehtäväkseen muodostaa uuden kirkkolakiehdotuksen. Ennenkuin se

valmistui, oli komitean uusista jäsenistä kuoleman kautta kolme

kirkkoherraa poistunut, jota paitsi yksi maallikko pyynnöstä sai

eron tästä toimesta. Näiden sijalle määrättiin Turun tuomiorovasti

T. T. Renvall, senaattori J. D. Dahl, Savon herännäisyyden tunnettu

edustaja J. F. Bergh sekä Liperin kirkkoherra A. J. Europaeus. Paitsi

heitä, arkkipiispaa ja Schaumania, olivat sen komitean jäseninä,

joka vihdoinkin sai valmiiksi uuden kirkkolakiehdotuksen, Porvoon ja

Kuopion hiippakuntien piispat. Näiden allekirjoittamana se esitettiin

1863-64 vuosien valtiopäiville, jotka eivät siitä kuitenkaan saaneet

tehdyksi päätöstä, eri säätyjen mielipiteet kun menivät hajalle.

Niinkuin olemme nähneet, olivat heränneet papit jo ensimmäisestä

kirkkolakiehdotuksesta antamissaan lausunnoissa, sekä painetuissa

että muissa, jyrkästi puolustaneet kirkon tunnustuskirjojen

säilyttämistä entisessä arvossaan. Tätä katsantotapaa kannatti

komitean jäsenenäkin Bergh. Samalla kannalla näkyy suurin osa maan

papistoa olleen, jos kohta poikkeuksiakin paljon löytyi. Tämä tuli

muun ohessa näkyviin Turussa v. 1864 pidetyssä synodaalikokouksessa.

Enemmistön kantaan tyytymättömänä kirjoitti asiasta T. T. Renvall J.

F. Berghille:

"Täällä pidetty kokous on nyt päättynyt. Sitä arvostellaan varmaankin

hyvinkin eri tavalla. Mitä minuun tulee, selveni minulle siitä, miten

hyödyllistä olisi, että tällaisia kokouksia useammin pidettäisiin.

Muutoin en ollut kokoukseen hyvinkään tyytyväinen. Tunnustuksellista

ja valtiokirkollista kristillisyyttä teroitettiin niin jyrkästi,

että nämä aatteet minusta asetettiin protestanttisuuden sekä

muodollista että aineellista prinsiippiä korkeammalle. Nämä

viimemainitut joutuivat minusta usein hyvinkin ahtaalle, ja kuitenkin

riippuu Kristuksen kirkon jatkuva siunaus ja vaikutus yksin näiden

reformatooristen periaatteiden elvyttämisestä elinvoimaiseksi

totuudeksi ilman mitään ehtoja ja välipuheita, ei kylmästi ja kovasta

konfessionalismista (joka tahtoo olla enemmän lutherilainen kuin

Luther itse ja joka ei häikäile julistaa Melanktonia kerettiläiseksi

sekä väittää, että jokaisen, joka tahtoo periä autuuden, täytyy

tarkalleen hyväksyä ainakin järjellään -- sydämellään, tuo ei ole

yhtä tärkeä -- lutherilaisten tunnustuskirjojen koko dogmaattinen

järjestelmä) eikä jäykästä, komeasta valtiokirkollisuudesta (joka

pelkää perustuksen särkyvän jalkojen alta, jollei valtio tukien

kannata kirkkoa). Minkätähden on niin vaikea täydellisesti uskoa

Jumalan ilmoittamaan totuuteen! Missä Kristuksen usko on päässyt

voitolle joko kansoissa tai yksityisissä, siellä on se voittanut

ainoastaan omalla sisällisellä voimalla, joka maailman voittaa.

Miksemme siis korkealla äänellä ja kaikissa toimissamme todistaisi,

että kirkolla Kristuksessa, joka on sen pää, on voiton sankari, joka

kantaa kaikki voimallisella sanallaan? Joka ei tahdo totella ja

palvella häntä hänen valtakunnassaan, hän on jo tuomittu, hän kun ei

uskonut ainoan Pojan nimeen."

Vaikka Bergh, niinkuin mainitsimme, kannattikin tunnustuskirjojen

säilyttämistä niiden entisessä arvossa, ei asettunut hän tässä kohden

enää varsin niin jyrkälle kannalle, kuin v. Essen, Lauri Stenbäck,

Kihlman y.m. herännäisyyden edustajat v. 1847 olivat olleet.

Päinvastoin näkyy hän vähän epäilleenkin, missä muodossa tähän

kuuluvat asiat olisivat esitettävät kirkkolaissa. Saatuaan Renvallin

kirjeen, kirjoitti hän näet Otto Clevelle: "Tarvitsen neuvoa sinulta

ja Juliukselta (J. I. Bergh), miten minun tulisi vastata Renvallin

kirjeeseen. Mielipiteeni 1 §:ään nähden on, että seurakunta tarvitsee

tarkkaan määrätyn tunnustuksen 1:ksi siitä mikä raamatussa on selvää

ja 2:ksi siitä mikä on epäselvää ja josta jokainen saa ajatella

vapaasti ja omantuntonsa mukaan, kuitenkin niin, ettei analogia fidei

[Uskon yhdenmukaisuus.] tule rikotuksi. Jos siis huomataan, että

tunnustuskirjat sisältävät jotakin, joka ei ole sopusoinnussa sen

kanssa, niin on se oikaistava tai on siitä tunnustettava ylläolevien

ohjeiden mukaan, kuitenkin niin, että kaikki alistetaan raamatun

ratkaistavaksi."

Saatuaan lukea Renvallin kirjeen, kirjoitti J. I. Bergh veljelleen:

"Minusta ei Renvall tarvitse ensinkään mitään vastausta arveluunsa

kirkon tunnustuksesta. Eihän hän puhu siitä neuvoa tarvitsevana, vaan

neuvoa antavana ja päätöksiä tekevänä. Minusta näyttääkin, ettei hän

pyydäkään vastausta tähän kysymykseen, vaan ainoastaan ylimalkaista

ystävyyden osoitusta luultavasti sielunrauhansa sisällisen tarpeen

tähden. Ehkä olisi sentähden parasta, ettet ensinkään kirjoittaisi

hänelle riidanalaisista kysymyksistä."

Jo kesäkuussa 1863, jolloin kirkkolakikomitea kokoontui Turussa,

sai J. F. Bergh samalta veljeltään, jonka uskonnolliseen kantaan

ja arvostelukykyyn hän suuresti luotti ja jonka mielipidettä

hän sentähden työssään kirkkolakivaliokunnan jäsenenäkin tuon

tuostakin tiedusteli, usein neuvoja. Niinpä kirjoittaa J. F. Bergh

Schaumanin tunnustuskirjoja koskevasta ehdotuksesta: "Minäkin olen

hyvin tyytymätön kirkkolakiehdotuksen ensimmäiseen artikkeliin.

Mutta en ole tyytymätön ainoastaan sanaan _'peruskäsitys'_ [Ruots.

'grunduppfattning'.], vaan koko artikkeliinkin. Se sisältää jotain

aivan toista, kuin vanhan kirkkolakimme 1 §, ja niin yleisin

sanoin, että siihen saadaan mahtumaan mitkä 'käsitykset' tahansa.

Se vaatisi perinpohjaista kritiikkiä, johon minulla kuitenkaan

ei nyt ole aikaa eikä tilaisuutta. Tahdon vain viitata muutamiin

epäilyksiini: 1) Sanalla 'ilmeisesti' eroittaa se arveluttavalla

tavalla toisistaan _Jumalan sanan ja Pyhän raamatun_, niin että

jokainen, sen mukaan mikä 'peruskäsitys' hänellä on raamatusta,

saattaa pitää juuri tätä käsitystään Jumalan sanana ja kaikkea muuta

raamatussa ihmissanana, joka alistaa jokaisen epäilyksen mistä

opista tahansa ei raamatun, vaan eksegetiikan ratkaistavaksi, joka

viimemainittu on äärimmäisyyteen asti venyvä; se ei salli, että

'Suomen ev. lutherilainen kirkko' tunnustautuu mihinkään oppiin ja

uskoon, vaan ainoastaan 'peruskäsitykseen', jonka sanotaan löytyvän

P. raamatussa sekä julki lausuttuna tunnustuskirjoissa. Se siirtää

siis uudestaan jokaisen riidan ei vain P. raamatun, vaan myös

tunnustuskirjojen eksegetikan ratkaistavaksi. Sillä kuka takaa, että

tällä 'peruskäsityksellä' tarkoitetaan vanhurskauttamisoppiakaan,

vielä vähemmin sen kanssa yhteydessä olevia oppeja. Sen kyllä tietää

Schauman, sinä ja minä; mutta se, joka ei _tahdo_ sitä tietää,

voi kyllä mainita paljon muutakin raamatun ja tunnustuskirjojen

peruskäsitykseksi. 3) Ehdotettu artikkeli hyväksyy siis kirkollisina

omikseen kaikenkaltaiset uudenaikaisen teologian eri suunnat ja

mielipiteet, miten epäkirkollisia ja tunnustuksesta poikkeavia nämä

sitten ovatkin, antaen siten aihetta lukemattomiin riitoihin, joita

ei voida ratkaista raamatulla ja itse tunnustuskirjoilla, vaan

jotka joutuvat teologisen tieteen tuomiovallan alaisiksi. -- Näen

ja huomaan, että sanat ovat hyvin valitut käsittääksensä tahallaan

enemmän kuin vanha §, mutta käsitän myöskin, mitä siitä seuraa.

Niihin, jotka ymmärtävät asian ja joille kirkon oppi on rakas, tekee

tämä masentavan vaikutuksen, epäuskolle vain tuottaa se iloa. --

Oletan myöskin, etteivät valtiopäivät meidän vapaamielisenä aikana

enää kiristä, vaan päinvastoin höllittävät tunnustus-uskollisuuden

siteitä. Mutta mitä voimme muuta kuin panna vastaan ja sitten

jättää sekä tuloksen että seuraukset Herran käsiin! En odottanut

Schaumanilta tässä kysymyksessä niin suurta myöntyväisyyttä; mutta

hän onkin etupäässä eksegeettinen teologi."

Opettavaista on nähdä, miten herännäisyyden edustajat, jotka liikkeen

alkuaikoina ja myöhemminkin julkisessa esiintymisessään ja kaikissa

papillisissa toimissaan teroittivat varsinkin uskonnon subjektiivista

puolta, myöhemmin painostavat kristinuskon objektiivista totuutta

ja kiinnittävät niin suurta huomiota kirkon vanhaan, isiltä

perittyyn tunnustukseen. Niinkuin ennen olemme nähneet, esiintyy

viimemainittu harrastus selvästi jo niinä aikoina, jolloin

hajaannuksen enteitä alkoi näkyä herännäisyyden omassa piirissä. Se

erimielisyys opista, joka samaan aikaan tuli näkyviin, lisäsi tätä

harrastusta. Mutta vielä suuremmassa määrässä vaati kirkollisissa

piireissä yhä yleisemmäksi tullut pyrkimys päästä vapaaksi vanhasta

tunnustuksesta heränneitä tuohon suuntaan. Varsinkin antoi

Nordströmin kirkkolakiehdotus vauhtia tälle harrastukselle. Olemme

nähneet, miten kiivaasti Lauri Stenbäck, von Essen ja Kihlman tästä

ehdotuksesta antamissaan lausunnoissa iskivät tähän kysymykseen,

ja yhtä ankarasti arvostelivat muutkin heränneitten piireissä

syntyneet lausunnot kirkkolakikomitean ehdotusta kysymyksessä

olevassa suhteessa. Samaa todistaa sekin seikka, että heränneet papit

käänsivät tunnustuskirjat suomeksi ja pitivät huolta tämän käännöksen

leviämisestä kansan syvissä riveissä. Vielä myöhemminkin kiivailivat

heränneet saman asian puolesta. Varsinkin näkyy J. I. Bergh jyrkästi

vastustaneen liiallista subjektivismia, joskus asettuen jokseenkin

vanhoillisellekin kannalle. Aihetta siihen antoivat hänelle etenkin

veljensä J. F. Berghin kirkkolakikomitean työtä koskevat kirjeet,

joissa tämä pyysi häneltä neuvoa. Kuvaava ja monessa suhteessa

huomattava on esim. seuraava hänen vastauksensa näihin tiedusteluihin:

"Niinkuin itse tiedät, olisi kai parasta ja terveellisintä

kirkollisissa ehdotuksissa huomata ja kannattaa todellista ja oikeaa

objektiivisuuden ja subjektivismin, hengen ja muodon, vapauden ja

lainmukaisen pakon välistä keskitietä. Mutta juuri tämä ei liene

niinkään helppoa. Minun käsitykseni mukaan koettanee tuon erinomaisen

ja vapaamielisen Schaumanin kanta hankkia subjektiivisuudelle miltei

kaiken vallan. Niinkuin tiedämme, tahtoo ajan katsantotapa myöntää

melkein yksinmääräävän oikeuden tälle suunnalle, se kun ei eroita

Jumalan henkeä omasta hengestään. Piispat ja heidän aseenkantajansa

pelkäävät sen voimaa ja tekevät myönnytyksiä sen vaatimuksille.

Sentähden pidän terveellisenä ja oikeana pysyä hereellä etenkin

subjektivismiin ja liika jyrkkiin uudistuksiin nähden. Niin esim.

kysymyksissä pappispaikkojen luokituksesta, pastoraalitutkinnosta,

virkaylennys-asetuksista, tuleeko seurakuntien hakea opettajia

vai päinvastoin j.n.e. -- Joka tuntee kansamme tietämättömyyden

ja alhaisen kehityskannan sekä tavallisten pappiemme velttouden,

niukat tiedot ja heikon uutteruuden, hänen täytyy pelätä sekä

edellisten liian suurta vaalivapautta että viimemainittujen

vapauttamista kaikesta tietojen valvonnasta. Huono valvonta on kyllä

pastoraalitutkinto ja vielä huonompi kannustin; mutta ja juuri

sentähden ei ainakaan pitäisi heittää pois viimeistä keinoa, vaan

sitä tulisi päinvastoin käyttää oikein, tahi tulisi toimittaa jotakin

parempaa sijaan. Oppineisuutta minäkin pidän suuressa arvossa, mutta

toivoisin, että vaatimuksia maailmallisiin tietoihin nähden, jotka

tiedot meidän aikoinamme ovat liika laajaperäisiä ja kauas ulottuvia,

vähennettäisiin ja tietoja hengellisellä alalla lisättäisiin s.o.

että pappien sivistystä korotettaisiin hengellisen, kristillisen

tiedon ja opin saavuttamiseksi. Vaatimus että 'seurakuntien tulisi

hakea opettajia eikä päinvastoin' kuuluu kyllä hyvin kauniilta ja

sille onkin arvoa annettava, mutta tässäkin lienee varovaisuus

tarpeen. Sillä 1) alussa ei ollut juuri niin: näitä ja muita

päätöksiä tehtäessä kuului '_Pyhä henki_ ja _me_ (apostolit, piispat,

vanhimmat) _olemme hyväksi nähneet_'; 2) Papisto on aikoja sitten

kehittynyt eri säädyksi, vieläpä valtiosäädyksi, sen yksityiset

jäsenet ovat nuoruudesta asti siihen määrätyt ja johdatetut, he eivät

osaa mitään muuta ammattia eivätkä siis voi kuin yhdellä alalla

elättää itseään ja usein lukuisaa perhettään. Miten raihnaiselta tuo

kuuluukin, ovat kuitenkin sekä _sääty_ että sen yksityiset jäsenet

suojeltavat väkivaltaa vastaan, historiallisesti saavuttamissaan

oikeuksissa sekä ulkonaista hätää ja kurjuutta vastaan. Sitä saa yhtä

vähän huolimattomasti jättää raa'an alhaison satunnaisten oikkujen

ja päähänpistojen valtaan kuin hierarkkisen tahi caesareo-papistisen

hallituksen suosiolle alttiiksi. -- -- -- -- En ensinkään pidä

rajattomasta vaalisaarnaajien luvusta, koska tämä monen muun seikan

kera johtaa vähemmän lahjakasten, ehkä hyvinkin) uskollisten

työntekijäin sortamiseen, nämä kun siten voivat jäädä paikattomina

nälkää kärsimään. Eiköhän olisi kohtuullista, niinkuin ennenkin,

asettaa kolme ehdolle voimassa olevien perusteiden mukaan, pitämällä

kuitenkin silmällä, mitä Keis. kirje v:lta 1853 säätää todellisesta

jumalanpelvosta ja uutteruudesta, mutta että kaikilla seurakunnilla

olisi oikeus pyytää neljäs vaalisaarnaaja sekä saada papikseen, kenen

ratkaisevan suuremmalla enemmistöllä halajavat, mutta että muussa

tapauksessa tuomiokapituli tahi hallitsija (jollei imperialismia

saada poistetuksi) nimittää sopivimman. Oi, jos tuomiokapitulilla

olisi Jumalan henki! Silloin ei olisi vaikeata säädöstä laatia.

Silloin he myöskin tietäisivät, milloin tämä henki on seurakuntaa

johtanut, ja silloin he vahvistaisivat, muussa tapauksessa

kumoaisivat sen päätöksen."

Raskaalla mielellä teki J. F. Bergh työtä kirkkolakikomiteassa,

usein kipeästi kaivaten heränneitten ystäviensä seuraa. Sentähden

saapui kesällä 1863 häntä vieraassa Turussa rakkaudella tukemaan

hänen vanha ystävänsä K. A. Colliander. Tästä kirjoitti J. I. Bergh:

"Olin hyvin iloinen, kun sain kuulla, että olet saanut rakkaan veli

Collianderin seuraksesi siellä Turussa. Pidän sitä Herran tosi

lahjana, sinulla kun ei siellä ollut ainoatakaan todellista ystävää.

Palkitkoon Herra hänelle tämän uuden uhrautumisen, jonka sama Herra

on sallinut tapahtua suoraan sinun tähtesi. Mahtanee olla todellinen

lohdutus sinulle saada veli Collianderille tyhjentää sydämesi murheet

joka istunnon jälkeen, sillä luultavasti ei mikään semmoinen pääty

synnyttämättä uusia epäilyksiä, uutta levottomuutta ja mielipahaa".

On kaunis piirre heränneitten katsantotavassa tuo pyhä pelko

ja arkuus, jolla he käsittelevät Jumalan valtakunnan asioita,

varsinkin kun on kysymys tätä koskevien säädösten ja vakaantuneiden,

uskonnollisuuden pyhittämien tapojen muuttamisesta. Ja kaunis on

myöskin se alakuloisuuteen painava tunnelma, joka heidät valtaa,

kun he, ystävistään erotettuina, ovat pakotetut seurustelemaan

ja työskentelemään toisin ajattelevien kanssa. J. F. Bergh ei

suinkaan ollut ahdasmielinen eikä muita vikoileva. Hän tahtoi

ymmärtää ihmisiä ja oli altis kunnioittamaan jokaisen vakaumusta,

mutta kirkkolakikomitean jäsenissä hän ilmeisesti kaipasi

sitä syvempää ymmärtämystä, johon hän ystäviensä piirissä oli

tottunut. Hän tunsi itsensä vieraaksi tässä ympäristössä, vaikka

piispat ja muut, niinkuin hän kirjeissään usein sanoo, kohtelivat

häntä ystävällisesti ja kunnioituksella. Sitäpaitsi raskautti

hänen mieltänsä sekin seikka, että Turusta koetettiin vaikuttaa

papistoon, jotta tämä kannattaisi T. T. Renvallin yllämainittua

käsitystä tunnustuskirjoista. Tästä kirjoittaa Bergh muutamassa

kirjeessä: "Oppineet Turussa työskentelevät kaikin voimin saadakseen

ihmiset puolelleen. Sain vastikään kirjeen Juvan Alopaeukselta,

että olivat kirjoittaneet hänellekin, miten välttämätöntä olisi

kirkkolakikysymyksessä tehdä myönnytyksiä ajanhengen vaatimuksille".

J. F. Berghin kirjeenvaihdosta näkyy, että useat papit Savossa näinä

aikoina kääntyivät hänen puoleensa kirkkolakikysymyksessä sekä hänen

ollessaan Turussa kirkkolakikomiteassa, 1863-64 v. valtiopäivillä

että hänen kotia palattuaankin. Nekin, joita ei pidettyä

varsinaisesti kuuluvina herännäisyysliikkeeseen, ilmaisivat monesti

hänelle huolensa tämän kysymyksen johdosta ja halusivat saada hänen

kanssaan asiasta neuvotella. Niinpä kirjoitti hänelle syksyllä 1864

Joroisten kirkkoherra K. A. Lillström: "Olisi mielenkiintoista ja

mieltäylentävää saada kuulla yhtä ja toista valtiopäiviltä, kun asiat

vielä ovat tuoreessa muistossa, sekä tuumia keskustelukysymyksistä

-- -- --, etenkin koska me ahkerasti työskentelevät maalaispapit

työläästi voimme perehtyvä noihin tärkeisiin kysymyksiin ominpäin

muodostaaksemme itsellemme jonkunkaan vakaumuksen". -- Ehdotettuaan

näiden seutujen pappien kokousta kirkkolakikysymyksen pohtimista

varten, jatkaa Lillström: "Olisi tärkeätä kriitillisesti tutkia uutta

kirkkolakiehdotusta, mutta siihen vaadittaisiin häiritsemätöntä

vapautta ja pitempää aikaa. Mutta tuonhan tekevät oppineet

herrat, jos kohta sekin, minkä vähemmän oppineet uskossa ja

rakkaudessa huomaavat, ansaitsisi jotakin huomiota. Mitä ehdotuksen

'peruskäsitykseen' tulee, niin näyttää varmalta, ettei tämä sana

saavuta kirkonmiesten hyväksymistä, ei ainakaan enemmistön. Jos

toisia tunnustuskirjoja pidetään sitovina, toisiin nähden taasen

asetutaan epämääräiselle kannalle, niin pitäisihän lain tarkemmin

määrätä, mitkä kohdat kuuluvat toiseen, mitkä toiseen luokkaan,

etenkin koska kirkon opettajia valalla velvoitetaan pysymään näissä

todistuskappaleissa ja heitä ankarasti rangaistaan, jos he niistä

poikkeavat. Kernaammin pitäisi vaatia ehdotuksen tarkastamista ja

tämän tarkastuksen tuloksen mukaan määrätä, mikä on olennaista,

kuin ilman muuta ja aivan yleisesti ja epämääräisesti säätää, että

hyväksytään niin paljon, kuin pidetään oikeana ja totena sekä

kristinuskon ja kirkon perustana, ei enempää. Muutoin en tiedä, onko

maassamme löytynyt hyvinkään monta, joiden vakaumus ja omatunto ovat

kärsineet pakkoa niiden kahleiden kautta, joilla tunnustuskirjat

ovat määränneet, mitä meidän tulee uskoa ja saarnata. En usko, että

uskonnolliset riidat ovat koskeneet tätä, vaan että tulee todellakin

uskoa ja elää sen uskon mukaan, jota tunnustuksessa _sanoo_

uskovansa."

On säilynyt muitakin kirkkolakiehdotusta koskevia, Itä-Suomen pappien

J. F. Berghille kirjoittamia kirjeitä. Ne eivät sisällä mitään uutta,

mutta ne todistavat, kuinka suuressa arvossa tämän puolen papit, ei

ainoastaan herännäissuuntaan lukeutuneet, vaan useat muutkin pitivät

hänen uskonnollista kantaansa ja hänen epäitsekästä, kirkon parasta

aina tarkoittavaa mieltään. Lillströmin ylläkerrotun kirjeen reunaan

on Bergh kirjoittanut "tärkeä kirje". Tästäkin voimme päättää, miten

painavana hän piti siinä käsiteltyä kysymystä. Berghin omista,

näinä aikoina kirjoittamista kirjeistä näkyy niinikään, että hän

tunnustuskirjoihin nähden oli jokseenkin samalla kannalla kuin

Lillström ylläkerrotussa kirjeessään. Niin jyrkkä, kuin Pohjanmaan

heränneet papit, hän ei tässä kysymyksessä ollut, mutta henki on

sama. Berghin sovinnollisuuteen taipuva luonne ja se arkatuntoisuus,

millä hän aina arvosteli muiden mielipiteitä, eivät tässäkään kiellä

itseään. Ei voinut hän itseltään salata, että, jos kohta useimmat

papit yhä edelleen antoivatkin tunnustuskirjoille saman arvon kuin

ennenkin, niitäkin löytyi, jotka asettuivat toiselle kannalle. Ja

hänelle kaikki sydämensä avasivat ja huolensa ilmaisivat. Niinpä

kirjoitti esim. Enonkosken saarnaaja I. Ruuth, joka oli kirjoittanut

Savonlinnan rovastikunnassa v. 1865 kirkkolakivaliokunnan

ehdotuksen tarkastamista varten pidetyn kokouksen pöytäkirjan:

"Olen koettanut lyhyesti esittää, mitä kokouksessa lausuttiin uuden

kirkkolakiehdotuksen 1 §:stä; mutta tarkemmin asiaa mietittyäni

olen sitä mieltä, ettei ole helppo puolustaa kokouksen lausuntoa.

Sillä niinpiankuin kerran myönnämme, etteivät tunnustuskirjat

ole syntyneet välittömästä jumalallisesta vaikutuksesta ja

johdatuksesta, niin emme ole oikeutettuja ahtaamaan Suomen kirkkoa

eikä yksityisten omiatuntoja siihen pakottavaan myönnytykseen,

että tulee pitää tunnustusta totena siinäkin, missä se ehkä sotii

ilmoitettua sanaa vastaan. Myönnämmehän, etteivät tunnustuskirjat

ole mikään uusi ilmoitus, vaan kirkon selitys siitä, mitä se uskoo

ilmestyksestä, sekä tämän uskon tunnustamista. Meidän täytyy

sentähden pitää tunnustuskirjoja raamatun sanan oikean ja tärkeän

käsittämisen välineinä; mutta emmehän sentähden voi vaatia, että

näissä tunnustuskirjoissa mahdollisesti löytyviä poikkeuksia minäkään

aikana saataisiin pitää tärkeinä ja raamatun kanssa yhtäpitävinä eikä

siis myöskään kirkon uskon ja ehdottoman kunnioituksen esineenä.

Kokouksen jälkeen en ole ollut tilaisuudessa kenenkään virkaveljen

kanssa keskustelemaan tästä kysymyksestä; mutta minä toivoisin ja

ehdotan, että lausuntomme sanotusta §:stä uudestaan tarkastettaisiin,

ennenkuin se allekirjoitetaan. Jommoisena lausuntomme nyt on, kuuluu

se lyhyesti sanoen: että sana 'perustus' on 7 §:stä poistettava. Ja

kuitenkin tietää tämä sana juuri sitä, ettei Suomen kirkko saa sitoa

omaa eikä kenenkään jäsenensä uskoa sillä, jota tunnustuskirjoissa

ei voida P. raamatulla todistaa ja joka ei pidä yhtä sen kanssa."

Mutta miten huolellisesti Bergh punnitsikin tätä ja samankaltaisia

pappien lausuntoja, pysyi hän uskollisena aikaisemmalle, heränneitten

pappien yksimielisesti lausumalle katsantokannalle. Tämä näkyy

siitäkin, että hän kirjeissään O. H. Clevelle, joissa hän usein

puhuu kirkkolakiehdotuksesta, mielihyvällä kertoo, mitä hänen

katsantokantansa kannattajat olivat hänelle kirjoittaneet, jota

vastoin vastakkaiset mielipiteet silminnähtävästi tuottavat hänelle

paljon huolta ja levottomuutta. Niinpä hän esim. kertoo, että M.

E. Alopaeus, jota, niinkuin yllä mainitsimme, T. T. Renvall oli

koettanut taivuttaa mielipiteitään kannattamaan, oli epäröivällä

kannalla eikä suinkaan altis ehdottomasti hyväksymään viimemainitun

todistelua. Hän tuntuu antavan suurta arvoa Alopaeuksen sanoille:

"Voipi syyllä kysyä, eikö syntyisi vielä enemmän eripuraisuutta, jos

tehtäisiin vanha tunnustuksellinen perustus horjuvaksi."

Niinkuin olemme nähneet, eivät 1863-64 vuoden valtiopäivät saaneet

aikaan päätöstä kirkkolakikomitean ehdotuksesta. Hallitsijan käskystä

asetettiin tarkastuskomitea tutkimaan, kirkkolakiehdotusta sekä niitä

lausuntoja, joita tuomiokapitulit, rovastikuntien papit, virastot ja

yksityiset henkilötkin ennen lokakuun 1 p. 1865 tulisivat antamaan.

Monesta seikasta näkyy kuitenkin, että varsinkin maaseudun papisto

jo alkoi kyllästyä niihin alituisiin kokouksiin, joihin nuo pitkät

valmistukset antoivat aihetta. Etenkin heränneet papit, joiden

mielipiteet jo ennen olivat julkilausutut, tuntuvat ajatelleen tuohon

tapaan. Tämä näkyy esim. seuraavista, muutamasta O. V. Forsmanin

Alfr. Kihlmanille v. 1865 kirjoittama la kirjeestä lainatuista

sanoista:

"Miten käy kirkkolakiehdotuksen teillä? Meillä ei kaiken ulkonaisen

homman uhallakaan päästä paikastakaan. Kokouksia on pidetty,

mutta ei ole vielä voitu päästä yksimielisyyteen tuon onnettoman

'peruskäsitys'-sanan suhteen 1 luv. 1 §:ssä. Syynä on, että

älykkäämpi osa papistoa ei täällä oikein ymmärrä tuota sanaa; muu

lauma käsittää sen vielä huonommin, mutta epäilee, että vihollisen

koko pahuus on siihen kätkeytynyt. Hinc illae lacrimae. Mutta

mikset sinä ja muut, joilla on kykyä, kirjoita? Keskustelu maan

sanomalehdissä olisi paljon hyödyllisempi, kuin nämä ikuiset

kokoukset, joissa hämmennys ja sekasorto vallitsee ja joissa

useimmat osanottajat ovat niin ymmällä, etteivät edes tiedä, mitä

tahtovat. Sanalla sanoen: kokouksemme muistuttavat tuloksiinsa nähden

reformatoorisia kirkolliskokouksia keski-ajan lopulla. Yksipuolinen,

kummituksia pelkäävä vanhoillisuus paraimmissa turmelee kaikki; muut

eivät valita 'Josefin vahinkoa'. Heille ovat kirkko ja kirkkolaki

ongenkoukku vain, jolla he kukin seudullaan hankkivat itselleen niin

ja niin monta leiviskää voita, niin ja niin monta tynnyriä jyviä y.m.

Leikiten he ovat pappisilla, mutta toden totta he pitävät huolta

tuloistaan".

Yllämainitun tarkastuskomitean jäseniksi tuli muiden kera kaksi

1840-luvun herännäisyyden tunnetuimmista eduslajista: A. W. Ingman

ja K. K. von Essen. Jos kohta liikkeestä nyttemmin luopuneina,

lisäsivät nämä henkilöt työllään tämän komitean jäseninä sitä voimaa,

millä tuo liike oli vaikuttanut kirkkolakikysymyksen ratkaisuun.

Liioittelematta saattaa sanoa, että ne periaatteet, joiden mukaan

1869 vuoden kirkkolaki on rakennettu, suureksi osaksi olivat

heränneet eloon ja kypsyneet itsetietoisiksi herännäisyysliikkeen

ahdingoissa ja taisteluissa. Heränneitten pappien rakkaus Suomen

kirkkoon ja siihen isiltä perittyyn tunnustukseen ja uskonnolliseen

katsantotapaan, joista vanhan kirkkolain juuret ovat etsittävät,

olivat uutta lakia laadittaessa estämässä lainlaatijoita särkemästä

sitä siltaa, joka raittiissa historiallisessa kehityksessä yhdistää

toisiinsa vanhan ja uuden; ja heidän parannuksessa ja uskon

kilvoituksessa syntynyt rakkautensa totuuteen, heidän Herran voimassa

rohkeaksi kasvanut kiivautensa Jumalan valtakunnan puolesta vaati

heitä vastarinnasta huolimatta suurentamaan kirkkorakennuksen ovia

ja akkunoita, jotta enemmän valoa ja raitista ilmaa pääsisi siihen

tunkeutumaan. [Lähteitä: E. G. Palmén, "1869 vuoden kirkkolain

vanhemmista esitöistä", johon ansiokkaaseen tutkimukseen ylläolevan

esityksen edellinen osa suurimmaksi osaksi perustuu, minulla kun

ei ole ollut tilaisuutta tutustua tähän kuuluviin alkuperäisiin

asiakirjoihin; 1863-64 vuoden valtiopäivien pöytäkirjat; T. T.

Renvallin kirje J. F. Berghille 16/9 64; J. F. Berghin kirjeet O.

H. Clevelle 27/9 ja 15/11 64; J. I. Berghin kirjeet J. F. Berghille

23/6 ja 9/7 63 sekä 11/11 64; I. Ruuthin kirje J. F. Berghille 27/5

65; K. A. Lillströmin kirje J. F. Berghille 19/9 64; Julkaisu "O. V.

Forsmanin muistoksi" siv. 72-73; Paimenmuisto.]

* * * * *

"Heränneet papit panivat liian vähän arvoa jumaluusopillisiin

lukuihin; ainoastaan harvat kehoittivat opintoja jatkamaan". Näin

on yksi heistä, A. O. Törnudd, vanhoilla päivillään arvostellut

herännäisyysliikkeen suhdetta tieteellisiin harrastuksiin.

Epäilemättä on tämä arvostelu oikea, jos kohta tasapuolisuus

vaatiikin muistamaan, että sen ajan useimmilla heränneillä

papeilla, joiden päätehtävänä oli kansan herättäminen synnin ja

hengellisen välinpitämättömyyden unesta sekä kristillisen elämän

tämän mukainen rakentaminen, ei mitenkään jäänyt aikaa tieteellisten

opintojen jatkamiseen. Miten yksipuolisesti käytännölliseltä

heidän toimittamansa sielunpaimenen-työ ylimalkaan näyttääkin ja

miten vähän se antoi heille tilaisuutta pitämään huolta omasta

kehityksestään, oli tuo työ siksi tärkeää, ettei tätä saa oudoksua.

Vaikea on tienraivaajan tehtävä. Hän tarvitsee kaikki voimansa

kiskoakseen kannot ja kivet maasta sekä muut esteet poistaaksensa,

jotta toiset pääsisivät avattua uraa kulkemaan. Ojien syventämiseen,

tien tarkempaan tutkimiseen, tasoittamiseen ja kantavaksi tekemiseen

saadaan kyllä sitten muita voimia, sillä tämä työ on paljon

mukavampaa ja helpompaa.

Väärin olisi kuitenkin väittää, että kaikki 1840- ja 1850-luvun

heränneet papit pysyivät kylminä tieteellisille harrastuksille.

Mieliä kirjallisiin toimiin vetämässä oli jo se heränneitten

pappien ahkera käännöstyö, joka hankki kansallemme sen ajan oloihin

nähden niin suuren määrän hartauskirjallisuutta sekä kirkkomme

tunnustuskirjat kansan omalla kielellä. Muistettavat ovat niinikään

pietistain kirkkolakiehdotuksesta painosta julkaisemat lausunnot,

heidän oppiriitojen johdosta kirjoittamansa kirjat sekä muut ennen

niinikään mainitsemamme alkuperäiset kirjansa. Tiedemiehiäkin löytyi

heränneitten piirissä, jos kohta harvoja.

Kirjallisia harrastuksia seurasi itsestään pyrkimys saada

ruotsinvoittoinen ja muutoinkin virheellinen suomenkieli puhtaammaksi

ja oikeammaksi. Hyljäten vanhan kirkkokielen vääriä sanoja ja

lausetapoja olivat heränneet papit saarnoillaan ja varsinkin

kansan omaa katsanto- ja puhetapaa yhä yleisemmin noudattavilla

seurapuheillaan valmistaneet sijaa paremmalle uskonnolliselle

kirjakielellekin. Tässäkin suhteessa tuki herännäisyys voimallisesti

samaan aikaan syntyneen kansallisen liikkeen elpymistä maassamme.

Väärin kuitenkin heränneitä pappeja arvostelisimme, jos väittäisimme,

että he kaikki olivat alttiita tälle työlle. Ennen (III, 47-50)

olemme nähneet, miten kiivaasti esim. Alfr. Kihlmanin ja R.

Helanderin N. K. Malmbergin kodissa vietetyissä häissä hyökättiin F.

O. Durchmanin ja A. W. Ingmanin paraikaa painettavana olevaa Lutherin

postillan suomennosta vastaan. Tässä tilaisuudessa lausui muunohessa

H. Schwartzberg käännöksen tekijöistä: "Perään ajatelkoot itse,

jos ei juuri meidän joukko sen kautta, että me suomea muuttelemme

hengellisissä kirjoissa, anna maailmalle tilaa muuttaa koko pyhää

raamattua ja niin poisottaa koko Jumalan sanan" ja asiasta yhä

kiihtyneen väittelyn aikana hän huudahti: "Voi, kun ette häpeä sotkea

lorusuomeanne hengellisiin kirjoihin. -- Kemellin sotkuiseen juttuun

juomareista, koottu kohmeloväen suusta, Kultalaan, Kanavaan y.m.

senlaisiin on suomenne hyvää, ja niissä minä sitä kunnioitan, mutta

olkaa tukkimatta sitä hengellisiin". Eikä ollut Schwartzberg suinkaan

ainoa, joka näin ajatteli. Päinvastoin tiedetään, että varsinkin

Jonas Laguksen johtamassa herännäissuunnassa, johon Schwartzbergkin

kuului, vuosien kuluessa eksyttiin yhä yksipuolisempaan

vanhoillisuuteen muunohessa juuri suomenkielen käyttöönkin nähden.

Useat herännäisyysliikkeeseen kuuluvat papit olivat kotoisin

umpisuomalaisista seuduista, toiset heistä, niinkuin esim.

Schwartzberg, suorastaan kansan syvistä riveistä lähteneitäkin.

Mutta niin sitkeä oli vanhan tottumuksen mahti, että kansanomainen,

suomenkielen sääntöjen mukaan muodostettu uskonnollinen kirjakieli

monesta tuntui loukkaavalta, väärien ja epäsuomalaisten sanojen ja

lauserakennusten poistaminen miltei pyhänryöstöltä. Savossa ei tätä

katsantotapaa niinkään paljoa huomaa, mutta sitä enemmän Pohjanmaan,

varsinkin Keski-Pohjanmaan heränneissä papeissa. Sitä suurempaa

tunnustusta ansaitsevat ne miehet, jotka ystäviensä vastustuksesta

huolimattakin ryhtyivät parantamaan suomalaista uskonnollista

kirjakieltä. Paljon ja ansiokasta työtä on tällä alalla suorittanut

F. O. Durchman, mutta vielä enemmän ja huomattavasti parempaa A. W.

Ingman. Edellinen osasi kyllä lapsuudesta asti hyvää suomea, mutta

häneltä puuttui se kielitieteellinen pohja ja se tieteellinen kanta

ylimalkaan, josta viimemainittu on tunnettu.

Jo ennenkuin Ingman erosi herännäisyydestä, oli hän kirjoittamalla

uskonopillisia riitakirjoituksiaan ja jatkamalla jumaluusopillisia

lukujaan osoittanut suurta taipumusta tieteelliseen työhön.

Oltuaan muutamia vuosia ylimääräisenä pappina ensin Hattulassa,

sittemmin Messukylässä, palasi Ingman v. 1855 Pohjanmaalle

asettuen Yliveteliin, jonka seurakunnan kappalaiseksi hän oli

määrätty. Täällä jatkoi hän jumaluusopillisia opintojaan niin

ahkerasti, että hän suoritti jumaluusopin kandidaattitutkinnon

v. 1860 sekä lisensiaattitutkinnon v. 1861. Lukujensa ohessa

teki Ingman ahkerasti kirjallistakin työtä. Niinpä hän vuosina

1856-1859 Suomen pipliaseuran toimesta valmisti kielen puolesta

korjatun raamatunkäännöksen. Ennenkuin jatkamme tätä silmäystä

herännäisyysliikkeeseen kuuluneiden ja kuuluvien pappien kirjallisiin

ja tieteellisiin harrastuksiin XIX vuosisadan toisella puoliskolla,

on syytä sivumennen tarkastaa, miten heränneet ottivat vastaan

Ingmanin viimemainitun kirjallisen julkaisun.

Tiedämme, että herännäisyyteen jaon jälkeen jääneet papit ja

maallikot hyvinkin ankarasti arvostelivat uuden suunnan miehiä.

Malmberg-Niskasen suuntaan kuuluvat henkilöt eivät suinkaan olleet

ainoat, jotka eivät hyväksyneet heitä -- jos mahdollista vielä

ankarammin arvostelivat heitä Keski-Pohjanmaan toistupalaisuuteen

menneet papit. Tämän arvostelun ulkopuolelle ei suinkaan Ingmankaan

ollut jäänyt. Jo Lutherin postillan suomennos oli tehnyt hänet

epäluulon alaiseksi tämän suunnan silmissä, ja tätä epäluuloisuutta

lisäsi tietysti suuressa määrässä hänen eronsa herännäisyydestä. Jo

ennakolta voi arvata, että Ingmanin raamatun käännös saisi osakseen

ankarat moitteet ainakin Keski-Pohjanmaan heränneiltä papeilta.

Ei kulunut pitkä aika, ennenkuin nämä ryhtyivät tarmokkaisiin

toimiin estääkseen tuon käännöksen leviämistä. Yrityksen johtajana

esiintyi W. Österbladh, joka, niinkuin tiedämme, siihen aikaan oli

kirkkoherrana Piippolassa. Miten kipeä asia hänelle oli, näkyy

siitäkin, että tuo lämminsydäminen, taisteluihin ja riitoihin haluton

mies tässä kysymyksessä esiintyi hyvinkin kiivaana. Asian kulku oli

seuraava.

Tutustuttuaan Ingmanin käännökseen, päättivät useat Keski-Pohjanmaan

heränneet papit Österbladhin kehoituksesta Pyhäjoella kesäkuun

15 p. 1859 pidettävässä kontrahtikokouksessa ottaa puheeksi tuon

käännöksen sekä tuumia, mihin toimenpiteisiin tulisi ryhtyä sen

ilmestymisen johdosta. "Olisi tärkeää", kirjoitti Österbladh

muutamalle ystävälleen, "että niin monta kuin suinkin saapuisi tähän

tilaisuuteen". Itse sepitti hän pitkän Ingmanin käännöstä ankarasti

moittivan kirjoituksen, jonka hän luki kokoukseen saapuneille.

Syytökset koskivat etenkin semmoisia kohtia Uudessa testamentissa,

joissa Ingman eniten oli poikennut Lutherin raamatunkäännöksestä.

Mentiin niin pitkälle, että kääntäjää suoraan syytettiin raamatun

väärentämisestä. Kaikesta päättäen kannatti enemmistö Österbladhia,

jos kohta se seikka, että ainoastaan heränneet kokoontuivat siihen

yksityiseen kokoukseen, jossa asia uudelleen otettiin harkittavaksi,

viittaakin siihen, että muitakin mielipiteitä siitä, mihin

toimenpiteisiin uuden raamatunkäännöksen johdosta tulisi ryhtyä,

tilaisuudessa ilmaantui. Oli miten oli -- "Kuopion hiippakunnan

sanomista" näki Ingman, mitä hänestä Pyhäjoella pidetyssä [Kalajoen

ja Raahen rovastikunnat olivat tähän aikaan vielä yhtenä; ne

erotettiin toisistaan syksyllä s.v. (1859).] kontrahtikokouksessa

oli sanottu, ja eräällä syyskesällä näille tienoille tekemällään

matkalla sai hän suullisesti kuulla enemmän asiasta. Hän kirjoitti

Österbladhille: "Mielipahalla luin 'Kuopion hiippakunnan sanomista',

että siellä hiljattain pidetyssä pappein kokouksessa suurella

hurjapäisyydellä ja innolla oli hyökätty korjaamaani suomalaista

Uutta testamenttia vastaan. Olin tietenkin utelias saada tietää,

kuka muistutusten tekijä oli, ja suureksi kummakseni sain L. M.

Castrénilta [Kälviän silloinen kirkkoherra.] pian tietää, että sinä

olitkin tuo 'korkeimmasti huutava'. Vaikkei Castrén minulle inttänyt

tilaisuudessa esittämääsi kirjoitusta, niin ilmoitti hän minulle

kuitenkin, mitä muistutuksia sinä siellä olit suvainnut tehdä minun

Uuden testamentin käännöksen korjausta vastaan. Tahdon sentähden

muutamin sanoin huomauttaa sinulle, että kaikki hyökkäyksesi työtäni

vastaan johtuvat selittämättömästä tietämättömyydestä".

Huomautettuaan, että Österbladh oli moittinut Room. ep. 3: 25

käännöstä sentähden, että kääntäjä oli enemmän kunnioittanut

innoitettua alkutekstiä kuin Lutherin käännöstä, lausuu Ingman:

"Tahdon kuitenkin toivoa, että vielä niin paljon osaat kreikkaa, että

käsität menettelyni oikeaksi, kun olen muuttanut entisen käännöksen

'osoittaaksensa sitä vanhurskautta kuin Jumalan edessä kelpaa' näin

kuuluvaksi: 'osoittaakseen vanhurskauttansa'".

Samanlaatusia, kuin Österbladhin tätä paikkaa vastaan tekemät

muistutukset, olivat hänen muutkin huomautuksensa, ja myöntää

täytyy, että Ingman täydellä syyllä sanoo niiden suureksi

osaksi ilmeisestikin johtuneen hänen puuttuvista tiedoistaan

kreikankielessä. Sitäpaitsi olivat ne esitetyt hyvinkin kiivaassa

muodossa.

Ingman tiesi, että maan muissakin osissa oli paljon tyytymättömyyttä

hänen raamatun käännökseensä, ja tietysti koski häneen kipeästi

varsinkin ne tietämättömyydestä johtuvat hyökkäykset, joita

häntä vastaan niin yhdeltä kuin toiselta puolelta tehtiin. Mitä

heränneisiin tulee, riippuivat heidän epäluulonsa silminnähtävästi

siitä suhteesta, jossa Ingman nyttemmin oli liikkeeseen.

Miten aiheettomat muistutukset uutta raamatunpainosta vastaan

kielelliseltäkin kannalta arvosteltuina monesti olivat, näkyy

esim. seuraavista Matth. Putkosen J. F. Berghille kirjoittamasta

kirjeestä lainatuista sanoista: "Pyytäisin setää kiinnittämään

huomiotansa etenkin seuraaviin kohtiin: Tuhlaajapojan isästä sanotaan

Luuk. 15: 20: '-- ja suuteli häntä'. Minun kielitaitoni mukaan on

tämä sana hyvin profaani. Sillä niin olen kuullut sanottavan vain

irstaisista henkilöistä, jotka haureellisessa mielessä halaavat

ja hyväilevät toisiaan. Niistä sanotaan: 'olivat suunnoksilla,

suutelivat toisiaan'. Ainakin olen varma siitä, että sanan _suuteli_

alkumerkitys sisältää tätä, jos kohta sitä huolettomassa puheessa

käytetään ilmaisemaan suutelemista puhtaassakin tarkoituksessa".

Putkosen toinenkin muistutus, joka koskee Haggain 1: 9, on kerrassaan

aiheeton.

Yllämainitun kirjeensä Österbladhille päättää Ingman seuraavin

sanoin: "Tahdon toivoa, että vastedes tarkemmin mietit väitteitäsi,

ennenkuin julkisessa pappeinkokouksessa ne julkaiset. Hillitse

siis lihallista mieltäsi ja käänny vilpittömästi Jumalan

tykö. Sillä semmoisella mielellä, millä esiinnyit viimeisessä

kontrahtikokouksessa, et koskaan voi kestää Jumalan tuomioistuimen

edessä. Raamattusi sanoo: 'Sinä istut ja parjaat veljeäsi, panettelet

äitisi poikaa. Näin sinä teet ja minäkö olisin vaiti? -- Tajutkaa

tämä te, jotka unhotatte Jumalan, jotten murjoisi teitä kenenkään

pelastamatta'."

Mitä Osterbladhin ystävät ajattelivat hänen esiintymisestään Pyhäjoen

kontrahtikokouksessa sekä kuinka he arvostelivat Ingmania, näkyy

seuraavasta E. A. Wichmannin (IV, 32) ensinmainitulle syyskuussa s.v.

kirjoittamasta kirjeestä:

"Suuri kiitos siitä, että lähetit minulle A. W. Ingmanin kirjeen.

Esiintymisemme kontrahtikokouksessa kesäkuun 15 p:nä Ingmanin Uutta

testamenttia vastaan tuotti aluksi ainakin sen hyvän tuloksen,

että tuo kutsumaton väärentäjä alkaa töykätä meihin, jotta emme

pysähtyisi a:han, vaan jatkaisimme hylkäämistuomiota loppuun asti.

En ole muuta odottanutkaan. Saat olla iloinen siitä, että itsekin

sait muutamia iskuja. Näkeehän hänen kirjeestään, kuinka korkealla

hän istuu. Luther on koulupoika hänen rinnallaan. Leveän oppinsa on

hän esittänyt niin, että maalaispappi raukka saa seisoa töllistää

suu auki. Häneen sormellakaan koskeminen on koskemista itse Jumalaan

ja hänen tuomionsa vetämistä päällensä. Mutta ajattelepas, jos

semmoinen pukari kaatuisi, jos Herra sammuttaisi tuon loistavan

maailman-kynttilän käyttäen aseinaan semmoisia oppimattomia ja

hyljätyitä talikynttilöitä, kuin me olemme. Semmoista voi tapahtua,

ja Jumala voi johdattaa työnsä voittoon käyttämällä sellaisia

vähäpätöisiä ja halveksittuja välikappaleita. J. G. Lagus, M. R.

Montin, Levon ja minä olimme viime maanantaina koolla Levónin luona.

Keskustelu johtui Ingmanin väärennettyyn Uuteen testamenttiin sekä

ehdotettuun uuteen käsikirjaan ja katkismukseen. Olimme kaikki sitä

mieltä, että jotakin pitäisi koettaa, jotta ne eivät pääsisi kirkkoon

tunkeutumaan eikä esivalta niitä laillistuttaisi. Hyvin tiesimme

kykenemättömyytemme saada jotakin hyvää aikaan; mutta meillä oli se

luottamus Herraan, että, kun vain joku alkaa koskea asiaan -- ja

tätä pidimme Jumalan kutsumina sotilaina meidän tehtävänämme -- niin

kyllä hän ottaa sen hoitaakseen ja suojelee Suomen kirkkoa vielä

jonkun ajan, kun vain ei puutu alituisia rukouksia ja lapsellista

luottamusta. Jotta tekisimme tehtävämme, sovimme niin, että minä,

jonka muutoinkin tuli sinua kiittää kirjeestä, kirjoittaisin sinulle

ja jättäisin sinun harkittavaksesi ja päätettäväksesi, eikö sopisi,

että me kaikki heränneet papit Siikajoen laaksosta ja lähiseuduilta

kokoontuisimme joko sinun, Montinin tahi minun tykö tänä talvena

loppiaisen jälkeen. Tähän tilaisuuteen kutsuttaisiin Rahm, S.

Castrén, V. L. Helander, Engelberg, Pettersson, Holmström, Ottelin,

Simelius, Hemming y.m. Saisimme sitten sopia niistä perusteista,

joiden mukaan vastarintamme näitä vaarallisia uutuuksia vastaan

olisi järjestettävä, meidän kesken jakaa kirjojen tarkastamiset

y.m., myöhemmin pidettävässä kokouksessa sitten yhdistääksemme

kaikki ja kääntyäksemme yhteisesti allekirjoittamallamme protestilla

Majesteetin puoleen. Näin yksinkertaisuudessamme tuumimme. Mieti nyt

asiaa ja anna minun tietää, mitä siitä ajattelet. Minusta tuntuu,

ettemme millään ehdolla saa heittäytyä välinpitämättömyyteen emmekä

nukkua pois aikaamme. Eikö tuo olisi Jumalan kiusaamista? Odotan siis

vastaustasi."

Monessa suhteessa valaiseva ja ajan oloja kuvaava on tämä kirje.

Siitä näkyy muunmuassa, miten ehdottoman päättäväisesti kirjoittaja

itse ja hänen mainitsemansa ystävät asettuivat pietismin kannalle,

pitäen kiinni siitä, että he olivat "heränneitä pappeja" ja

semmoisina velvolliset yksissä voimin ja erikseen muista esiintymään

Jumalan valtakunnan sotilaina. Tässäkin kohden eroaa heidän kantansa,

niinkuin monesti ennen olemme huomauttaneet, siitä katsantotavasta,

jonka johtamina uuden suunnan miehet puhuivat ja toimivat. Miten

kiitettävä olisi tuo heidän välinen veljellinen rakkautensa, heidän

uskollisuutensa herännäisyyden traditsiooneille ja heidän kiivaileva

innostuksensa yhä edelleen taistella tämän liikkeen aatteiden

puolesta, jollei puolueellinen ahdasmielisyys, vanhoillisuus ja

suvaitsemattomuus pimittäisi heidän katsettaan ja estäisi heitä

näkemästä, mitä uudistuksia Suomen kirkko nyttemmin niin kipeästi

kaipasi!

Wichmannin ehdottama kokous pidettiin tammikuussa 1860 Österbladhin

pappilassa Piippolassa. Paitsi muutamia maallikkoja oli tilaisuuteen

kutsuttu kaikki tämän puolen heränneet papit. Sotkamosta saapui K.

R. Petterson, Kiuruvedeltä J. J. Rahm, Pyhäjärveltä S. Castrén,

Haapajärveltä, jonka seurakunnan kirkkoherraksi hän samana vuonna oli

päässyt, A. N. Holmström, Oulaisista J. Hemming, Kiimingistä F. F.

Lönnrot, Rantsilasta M. R. Montin, Pulkkilasta K. J. Engelberg. Sitä

paitsi nähtiin tässä tilaisuudessa E. A. Wichmann, V. L. Helander,

joka siihen aikaan oli koulunopettajana Oulussa, J. G. Lagus y.m.

Kutsutuista maallikoistakin oli muutamia saapunut, niiden joukossa

kauppias A. Laurell Oulusta.