V.

Herännäisyys Matth. Akianderin teoksessa "Historiska Upplysningar

om Religiösa rörelserna i Finland i äldre och senare tider".

["Historiallisia tietoja uskonnollisista liikkeistä Suomessa

vanhempina ja myöhempinä aikoina".]

Se yleinen huomio, jonka uskonnollinen kysymys Suomessa XIX

vuosisadan keskivaiheilla sai osakseen, tuli näkyviin siinäkin,

että ruvettiin kokoamaan tietoja hengellisen elämän vaiheista

isänmaassamme. Tätä heräjävää harrastusta ilmaisee mitä

huomattavimmalla tavalla se seikka, että kansanmiehet eri osissa

maata ryhtyvät keräilemään tietoja sekä kirjoittamaan kertomuksia

herännäisyydestä ja sen huomatuimmista miehistä, siten pelastaakseen

unohdukseen joutumasta niitä valtaavia uskonnollisen elämän ilmiöitä,

joita he olivat nähneet ja joiden syvälle ulottuvia vaikutuksia he

olivat kokeneet. Tämmöisistä kalliiden muistojen vartijoista kansan

syvissä riveissä on yhdeksännentoista vuosisadan herännäisyys,

niinkuin olemme nähneet, siksi rikas, että sopisi odottaa hyvinkin

suurta innostusta tähän asiaan heränneitten pappien ja muiden

liikkeeseen kuuluvien, tietopuolista sivistystä saaneiden puolelta.

Mutta tässä odotuksessa me kerrassaan petymme. Lauri Juhana Niskanen,

Matti Paavola, Juhana Poikonen, Vilhelm Niskanen, Salomon Häkkänen,

Antti Manninen ja useat muut heränneet talonpojat ovat jättäneet

jälkimaailmalle arvokkaita tietoja herännäisyydestä, mutta heränneet

papit ja muut samanmieliset sivistyneet ovat, heidän kirjoittamiaan

ja säilyttämiään kirjeitä lukuunottamatta, miltei kokonaan

laiminlyöneet tämän tehtävän. Sitä suurempaa tunnustusta ansaitsee

professori Matth. Akiander siitä, että hän teokseensa _"Historiska

upplysningar om Religiösa rörelserna i Finland i äldre och senare

tider"_ (Historiallisia tietoja uskonnollisista liikkeistä Suomessa

vanhempina ja myöhempinä aikoina) on koonnut niin paljon arvokkaita

tietoja myöskin yhdeksännentoista vuosisadan herännäisyydestä. Tuon

laajasuuntaisen, lähes 3,000 sivua käsittävän teoksen seitsemästä

osasta on kaksi osaa, yhteensä lähes 1,000 sivua, omistettu

yksinomaan XIX vuosisadan herännäisyydelle. Näin ollen on syytä

likemmin tarkastaa näitä osia, pitämällä silmällä, keltä Akiander

on saanut niihin kokoamansa tiedot sekä miten sen ajan heränneet

arvostelivat tätä hänen esitystään.

Niinkuin olemme nähneet (III, 497-498), kääntyi Akiander v. 1852 J.

F. Berghin puoleen pyynnöllä, että tämä hankkisi hänelle tietoja

herännäisyydestä. Jo sitä ennen oli hän pääasiallisesti seurakuntien

kirkkoherrojen kautta keräillyt paljonkin näitä tietoja, mutta

tärkein ainehisto oli tietysti saatava herännäisyyden omilta

miehiltä, ja Akiander oli siksi tarkka ja tunnollinen tutkija, että

hän tämän täysin oivalsi. Että hän etupäässä kääntyi juuri J. F.

Berghin puoleen näitä tietoja saadakseen, ei suinkaan vähennä hänen

arvoaan tutkijana. Huomattava on nim., että hänen tiedustelunsa

viimemainitulta koski yksinomaan Itä-Suomen herännäisyyttä ja sen

suhdetta varsinkin Renqvistiin, ja näistä asioista oli Berghillä

tarkemmat tiedot kuin luultavasti kenelläkään toisella, jota paitsi

hän puolueettomammin kuin ehkä kukaan muu pystyi arvostelemaan

liikkeen yksipuolisuuksia ja sen eri suuntien välisiä riitoja.

Lukuunottamatta niitä lukuisia heränneitä pappeja ja talonpoikia,

joiden antamat tiedot eivät Akianderin esityksessä erikoisesti

tule näkyviin, sai tämä arvokasta apua etenkin J. F. Berghiltä,

J. J. Rähmiltä, L. A. Landgrenilta ja K. A. Malmbergilta.

Paitsi lukuisia kirjeitä, joita nämä ja muut henkilöt hänelle

toimittivat, oli hänellä Savon herännäisyysliikettä käsitellessään

käytettävinä L. J. Niskasen Muistokirja, A. Möykkysen ennen (IV,

129) mainitut, "Suomettaressa" julkaistut kirjoitukset Paavo

Ruotsalaisesta, Jonas Laguksen v. 1860 painettu "Evangelii röst

till kallade själar"-niminen kirjekokoelma, sekä nuo miltei

kaikissa sanomalehdissä eri aikoina ilmestyneet, herännäisyyttä

koskevat arvostelut ja väittelyt, joita edellisissä osissa olemme

käsitelleet. Muistettavat ovat edellä muiden "Tidningar i andliga

ämnen", "Hengellisiä sanomia" ja "Evangeliskt Veckoblad", jotka eri

näkökohdilta valaisivat heränneitten katsantotapaa ja mielipiteitä

sekä heidän oppiaan. Sitäpaitsi oli Akianderilla Savon herännäisyyden

lähteenä käytettävänä myöskin Antti Mannisen laajaperäinen ja

selvästi kokoonpantu selostus "Hengellisistä liikkeistä Mikkelissä

ja sen ympäristöllä". Viimemainitun kirjoituksen päätarkoituksena

on kyllä Etelä-Savon ja Itä-Hämeen rukoilijain merkkihenkilöiden

ja heidän oppinsa esittäminen, mutta Paavo Ruotsalaisestakin ja

hänen perustamastaan suunnasta sisältää se siksi paljon tietoja ja

arvosteluja, että se ehkä hyvinkin tuntuvasti on ollut määräämässä

Akianderin käsitystä Savon herännäisyydestä. Ja vielä enemmän on

häneen varmaankin vaikuttanut Renqvistin "Väärän opin kauhistus"

ja hänen muut hyökkäyksensä tätä suuntaa vastaan, puhumattakaan

Hedbergin lukuisista, pietismiä vastustavista kirjoituksista.

Jo näistä huomautuksista näkyy, että Akianderin käytettävinä olleet,

Savon herännäisyyttä käsittelevät lähteet eivät suinkaan olleet

sopusoinnussa keskenään, vaan päinvastoin moneen kysymykseen nähden

mitä jyrkimmin toisiaan vastaan. Näin ollen jäi hänen tehtäväkseen

tarkkaan punnita, missä määrin kummankin puolen lausunnot ja

väitteet olivat liioiteltuja ja missä suhteessa ehkä aivan vääriä.

Tunnustettava on, että hän tunnollisesti ja puolueettomasti on

koettanut vaikeaa tehtäväänsä suorittaa sekä, mikäli kysymys on Savon

herännäisyydestä, arvosteluissaan monessa suhteessa onnistunutkin.

Oikein on hän menetellyt siinäkin, että hän verraten harvoin näitä

omia arvostelujaan lausuu, jättäen tämän tehtävän niille liikkeeseen

kuuluville henkilöille, joilta hän tietonsa oli saanut.

Paitsi lukuisia, eri tahoilta koottuja ja useiden eri henkilöiden

kirjoittamia kirjeitä, sisältää Akianderin teos sanasta sanaan

hyvin paljon muitten kertomuksia ja arvosteluja henkilöistä

ja tapahtumista. Sentähden muodostuukin tämän teoksen esitys

herännäisyydestä enemmän lähdekokoelmaksi, jommoisena se

pääasiallisesti on julkaistukin, kuin yhdenjaksoiseksi historiaksi.

Puutteena tahtoisimme huomauttaa, että Akiander usein jättää

mainitsematta, keiltä hän tietonsa on saanut, monesti silloinkin,

kun hän sanasta sanaan kertoo saamansa kirjalliset lausunnot ja

arvostelut. Niinpä hän esim. (VI osa, siv. 41-46) lainausmerkkien

välissä toistensa perässä kertoo kolmen eri henkilön arvostelun

Paavo Ruotsalaisesta, mainitsematta näiden henkilöiden nimiä.

Kysymyksessä olevien arvostelujen, niinkuin muidenkin samankaltaisten

historiallinen arvo riippuu tietysti suureksi osaksi siitä, keiden

sanoja ne ovat. Ja jos tiedetäänkin [J. I. Berghin aikoinaan

omistamaan Akianderin teokseen tehdyt reunamuistutukset.], että

viimeksi mainitut arvostelut ovat J. F. Berghin, L. A. Landgrenin ja

J. J. Rahmin kirjoittamat, niin löytyy toisia kohtia, lainausmerkin

välissä oleviakin, joiden kirjoittajista on lausuttu niin monta

eri arvelua, ettei niistä tässä suhteessa voi mitään varmuudella

sanoa. Ja vielä vaikeampaa on tietää, keiden antamiin tietoihin ja

lausuntoihin ne kohdat perustuvat, jotka Akiander on julkaissut

omassa nimessään. Paljon tietoja Savon herännäisyydestä, varsinkin

Paavo Ruotsalaisesta, on Akiander J. F. Berghin kautta saanut J. I.

Berghiltä ja K. A. Malmbergilta, mutta vielä enemmän J. J. Rahmilta

[Kert. K. A. Malmberg.]. Tämä kuitenkin koskee yksinomaan VI:tta

osaa, seuraavaan eivät Ruotsalaisen suuntaan kuuluvat henkilöt, J. F.

Berghiä lukuunottamatta, hänelle enää tietoja antaneet [Kert. K. A.

Malmberg.].

Tuskin olivat Savon heränneet saaneet kuulla, että Akiander tulisi

suorittamaan kuvauksensa heidän edustamansa suunnan merkkimiehistä

ja menneistä vaiheista toisessa hengessä, kuin he olivat toivoneet,

ennenkuin he yhä yleisemmin valittivat, että heidän piiristään mitään

tietoja oli hänelle annettu. Julkisuudessa he eivät esiintyneet,

mutta sitä kiivaammin keskinäisissä keskusteluissa ja toisilleen

kirjoittamissaan kirjeissä. Bergh lienee ollut ainoa heistä, joka

edelleen edusti toista katsantotapaa [Kert. K. A. Malmberg, Josef

Österbladh, N. G. Arppe y.m.]. Saatuaan lukea Akianderin Savon

herännäisyyttä koskevan esityksen alkua [Kert. Otto Hjelt.], oli

hänkin pahoillaan siitä, että tämä esitys sisälsi niin paljon

erehdyttävää ja harhaan johtavaa, mutta hän piti kuitenkin sitä

semmoisenakin siksi tärkeänä, ettei hän suinkaan tahtonut teoksen

valmistumista vaikeuttaa. Saadakseen täydentää ja oikaista Akianderin

ainehistoa, koetti hän vain viivyttää kysymyksessä olevan osan

ilmestymistä, jotta hän ehtisi hankkia Akianderille tarkempia

tietoja, joiden kautta Savon herännäisyys myöhemmässä esityksessä

pääsisi esiintymään edullisemmassa valossa. Tässä tarkoituksessa

kirjoitti hän m.m. J. J. Rahmille, pyytäen häneltä tarkempia tietoja

muutamista asioista. Vastaukseksi sai hän pitkän, ankaran kirjeen

otsakkeella: "Rovasti, veli J. F. Berghin promemorian johdosta.

Samalle J. F. Berghille uskottu lausunto". Koska tämä lausunto

kuvaa ei vain Rahmin, vaan useampien muiden heränneitten silloista

katsantotapaa ja koska se samalla selittää, miksi tiedot Savonkin

Ruotsalaisen suuntaa edustavasta herännäisyydestä Akianderin

teoksessa ovat suhteellisesti paljon niukemmat kuin kuvaukset esim.

Renqvistin ystävistä samassa osassa maata, lainaamme sen tähän:

"Allekirjoittanut, joka mitä syvimmällä kunnioituksella kunnioittaa

J. F. Berghin hyviä tarkoituksia ja hänen väsymätöntä intoa paraan

ymmärryksensä mukaan edistää tosi kristillisyyttä ja kaikkea

muuta, joka voipi hyödyttää ihmisiä, ja joka tietää itsensä olevan

hyödyttömän ja kelvottoman rievun, joka ei olisi kelvollinen

pyyhkimään veli Berghin kenkiä, arvelee, että sama B. on menetellyt

sangen epäviisaasti ja väärin keskeyttämällä Akianderin Savon

herännäisyyttä esittävän historian painattamista, saadakseen

mielipidettä tästä liikkeestä muuttumaan ja korjatuksi. Jos B.

voisi uudestaan luoda Akianderin ja tehdä hänestä, joka on suruton

sekä hengellisesti sokea ja kokematon ihminen, uudesti syntyneen

ja kokeneen kristityn, niin tuo olisi toista: mutta koska olen

vakuutettu siitä, ettei B. eikä kukaan muukaan ihminen voi semmoista

aikaansaada, niin ei varmaankaan ole miksikään hyödyksi, vaan

päinvastoin vahingoksi, varustaa Akianderia uusilla aineksilla hänen

keittoaan varten. Sillä hänen keittotaitonsa on semmoinen, että hän

joka tapauksessa saa keitolleen sen maun, minkä hän sille alkuaan

aikoi, ja siten tulee vain viimeinen villitys ensimmäistä pahemmaksi.

Niin, iterum iterumque dico (jälleen ja jälleen sanon): sangen tyhmä

päähänpisto ja kunnioitetun veljeni B:n omaa puuhaa tuo oli, että

hän rupesi toimimaan yhdessä Akianderin kanssa ja hankkimaan hänelle

uusia aineksia, koska tämä kuitenkin itse on kokkina ja semmoisena

tahtoo toimia oman päänsä mukaan. Olihan Paavo Ruotsalainen Jumalan

valittu ase, jolla oli evankeliumin syvä salaisuus kätkettynä karkean

kuoren alla, ja Akiander on rehellinen, suruton mies, joka käsittää

jumalisuuden salaisuuden yhtä hyvin kuin lehmä tuulimyllyn. Kummako

sitten, että A. häväisee ja panettelee Paavo Ruotsalaista? Hänenhän

täytyy niin tehdä, sitä ei saa kummastella, 'se on hänen virkansa'.

Hän ei sitäpaitsi ole yksinänsä, ei luota yksistään itseensä, vaan

luulee seisovansa hyvinkin lujalla pohjalla, turvautuessaan korkeasti

valistuneihin jumaluusoppineihin, jotka eivät ole 'lahkolaisia'

sekä muiden viisasten ja hengellisesti sokeitten maailman herrojen

arvosteluun ja auktoriteettiin. Tuommoinenko, joka sitäpaitsi

semmoisen kaartin seuraamana lähtee taisteluun kerettiläisiä vastaan,

rupeisi kuuntelemaan jonkun katuojasta huutavan vastalauseita? Sitä

älköön kukaan uskoko. Ei, hän luulee tietävänsä, että hän ajaa oikeaa

asiaa ja tekee Jumalalle palveluksen, eikä sydämensä sokeudessa

tiedä, että hän asettuu Herraa ja hänen voideltuansa vastaan. Tuo

ei ole kummallista, koska raamattu todistaa: _'luonnollinen ihminen

ei ymmärrä'_ j.n.e. Mikä tulos siitä on, jos minä panen sokean

hakemaan lokaan tahi kivikkoon kätkettyä jalokiveä? Niin myöskin,

jos pukki asetetaan puutarhuriksi ja sille sanotaan: saat kyllä

perata pois rikkaruohot, mutta varo muita kasveja ja hoida niitä,

varsinkin noita kauniita kupukaaleja! Tiedämmehän mitä pukki tekee:

se syö kaalit ja jättää rikkaruohot rauhaan. Ja sen se tekee, vaikka

sitä kuinka neuvottaisiin ja varoitettaisiin. Niin käypi meidänkin

Akianderille antamiemme neuvojen ja avustusten. Niitä on hän jo

saanut liiaksi paljon eikä suinkaan liian vähän. Saakoon hän rauhassa

keittää keittoaan. Älkäämme myöskään vaivatko itseämme turhaan

potkimalla vastaan, vaan antakaamme hänen kernaasti kuvata Paavoa

ja Savon kristityitä miten rumiksi tahansa. Ehkä voi semmoinenkin

menettely Jumalan kädessä tulla välikappaleeksi meidän herättämiseksi

hengellisestä penseydestä, maailmankaltaisuudesta ja maailman

ystävyydestä. Minusta tuntuu, että meillä jo on liiaksi kunniaa ja

myötätuulta, paljon enemmän kuin kestämme. Paavo oli uskollinen

Herran opetuslapsi, ja sentähden täytyi maailman vihata häntä.

Älkäämme olko tyytymättömiä siihen, että häpeä maailman mielestä

liittyy hänen nimeensä". Lueteltuaan niitä "arvonimiä", jotka Paavo

Akianderilta saapi, jatkaa Rahm: "Tuohan kuuluu kaikki kauniilta, kun

vain Akiander ei menettelisi aivan kuivasti, vaan ahkeruudella ja

innolla huutaisi maailmalle, mitä hänen mielessään on, sekä, mikäli

hän voipi, todistaisi sen esimerkeillä ja todistuksilla sydämensä

pohjasta"!

"Mutta ennenkuin jatkan, tahdon lausua muutaman sanan noista muista

kohdista, joihin en niinkään paljo koske. Mitä niihin kohtiin

tulee, jotka koskevat historiallisia seikkoja, niin tuntevat muut

ne asiat paremmin kuin minä. Mutta siinä vakaumuksessa pysyn

minä puolestani, ettei uusia tietoja ensinkään Akianderille

annettaisi. Jos kuitenkin muut vastoin minun kieltoani ja tahtoani

vastaavat jotakin tiedusteluihin ja jos toisten sopii menetellä

sivistymättömien maalaiskappalaisten tavoin, niin ehdottaisin, että

muutamiin tiedusteluihin, esim.: 'Mitä sanoi ukko Poikosen opiksi?'

mitä tarkoitti hän sanoillaan: 'Ei auta kumpikaan?' y.m., lyhyesti

vastattaisiin: 'se ei koske professori Akianderia'."

"Vielä tahdon ukko Paavon huonosta maineesta vakaumuksenani lausua,

että hänen nimensä, siinäkin tapauksessa että asiasta kynäsota

syntyisi, ainakin nykyisen sukupolven aikana yleensä tulee olemaan

loan peittämänä eikä menetä arvokoristeitaan. Mitä tulevat sukupolvet

asiasta arvelevat, jos ne sitä ajattelevat, siitä en tahdo mitään

ennustaa. Mutta sen saatan myöskin todenmukaisesti sanoa, etten

alusta alkaen ole muuta odottanut, kuin että Akianderin hääräileminen

Savon herätysten parissa ei johtaisi muihin tuloksiin, kuin pukin

toiminta puutarhassa".

"Tulen nyt toiseen kysymykseen, jonka tämän lukija asettaa itsensä

tahi oikeammin minun vastattavaksi: sekö sitten on mielipiteesi, että

meidän tulisi pysyä aivan äänettöminä, kierrettiin ja väännettiin

totuutta miten tahansa, niin ettei meidän ensinkään tarvitsisi

huolehtia totuuden tunnustamisesta ja puolustamisesta eikä valheen

vastustamisesta j.n.e.? Vastaan: vakaumukseni on, että meidän

sotaa ja puolustusta suunnitellessamme ensin tulee tarkastaa, oman

itsemmekö tähden vai totuudenko tähden varustaudumme taisteluun.

Taistellaanhan usein paljon oman kunnian puolesta ja jotta

vältettäisiin häväistystä ja ristiä, vaikka tuo on tapahtuvinaan

totuuden tähden. Eivät ole semmoiset sodat hyödyllisiä. Jos

kärpänen puree meitä nenään, niin eihän sentähden tarvitse suurta

melua nostaa. Ja jos pieni häväistyksen puro tulee päällemme

jumaluusoppineitten kukkuloilta, niin että kunniamme siitä kärsii ja

me saamme takaisin liuskan siitä narrikaapusta, jota meidän ennen

täytyi kantaa, niin eihän taivas sentähden putoa alas päällemme. Ei

meidän siis tarvitse olla niin kovin hätäisiä ja tuskitellen kysyä

neuvoa järjeltä, jos joku oppinut professori sijoittaa meidät narrien

ja haaveilijoitten lukuun, koska Herra vielä elää ja auttaa niitä,

jotka häntä etsivät. Toiseksi arvelen, että jos joku tuntee Herran

kutsumusta taisteluun totuuden puolesta, niin älköön hän suinkaan

vetäytykö siitä pois, vaan korottakoon äänensä pasuunan ääneksi

ja taistelkoon, sikäli kuin hänen kutsumuksensa vaatii, kaikella

voimalla, sitkeydellä ja itsensäkieltämisellä sen armon mukaan, minkä

Herra hänelle antaa. Jos joku tänäkin aikana tuntisi kutsumusta ja

saisi armoa ja voimaa tosi valossa esittämään Paavo Ruotsalaisen

sisällistä ja ulkonaista elämää tahi -- käyttääkseni Akianderin

nimitystä -- koko 'Savon herännäisyyttä', niin en suinkaan tahtoisi

kieltää häntä sitä tekemästä. Mutta siinä tapauksessa olisi minusta

tämä kirjoitus julkaistava eri kirjana eikä lähetettävä Akianderille

hänen imelän keittonsa lisäksi. -- Ainoa keino Akianderin esityksen

kumoamiseksi on epäilemättä erikoisen esityksen toimittaminen,

semmoisen, joka esittää asiat asiakirjojen ja todistusten pohjalla

ja jossa ne siten esiintyvät toisessa valossa, kuin Akiander voi ja

tahtoo niille antaa. Semmoisen esityksen lähettäminen Akianderille

sillä vaatimuksella, että hän sen julkaisisi oman esityksensä

rinnalla, kävisi ehkä päinsä, mutta varmuudella ei voi olettaa,

että hän tuohon suostuisi. Minä puolestani en kuitenkaan toivoisi,

että tämmöinenkään esitys Akianderin kätten kautta toimitettaisiin

julkisuuteen, vaan kernaammin eri kirjoituksena, jommoista sitäpaitsi

kuitenkaan lyhyessä ajassa tuskin voitaisiin saada aikaan. Jos J. F.

Bergh -- epäilemättä ainoa, joka pystyisi kirjoittamaan laajaperäisen

biografisen esityksen tästä -- tuntisi kutsumusta ruveta semmoista

kirjoittamaan, niin ei ole aika sopiva siihen, ennenkuin Akianderin

esitykset ja lähteet ovat tulleet julkisuuteen, nämä kun epäilemättä

sisältävät paljon tietoja, joita muutoin suurella vaivalla saisi

hakea".

"Mutta jos nyt J. F. B--gh minulta kysyisi: koska tahdot, ettei mitään

Akianderille lähetettäisi, mitä arvelet siis, että hänelle vastaisin,

minä kun olen keskeyttänyt painattamisen ja luvannut toimittaa

hänelle uusia tietoja, niin ehdottaisin, että B. kirjoittaisi

hänelle tähän tapaan: 'Pyydän kohteliaimmin anteeksi, että minä,

asian laajaperäisyyttä punnitsematta, olen keskeyttänyt teoksenne

painattamisen. Huomaan nyt, että olen luvannut enemmän kuin pystyn

toimittamaan ja niukka aikani myöntää. Herra Professorilla on

monessa suhteessa toiset mielipiteet kuin minulla -- arvostelee

asioita toisen näkökohdan mukaan kuin minä. Voidakseni esittää

ainetta vakaumukseni mukaan, täytyisi minun maalata koko taulu aivan

uudestaan ja asettaa se kerrassaan toiseen valoon, ja tätä en nyt

lyhyessä ajassa voi saada aikaan. Sentähden pyydän vielä toistamiseen

anteeksi sekä, että jatkatte teoksenne julkaisemista paraan

ymmärryksenne mukaan'".

Jotta Bergh voisi välttää jyrkän kiellon loukkaavaa muotoa ehdottaa

Rahm, että hän antaisi lyhyitä vastauksia muutamiin Akianderin

historiallisia asioita koskeviin tiedusteluihin. Mainittuaan muutamia

näistä, hän jatkaa: "Mutta kaikkiin muihin tiedusteluihin niinkuin

Poikosen opista, Niskasten muistokirjoista, Paavon matkasta Puolaan

y.m. ei pitäisi vastata mitään taikka näin: en ole ehtinyt niistä

selvitystä antaa. Mitä tulee tiedustelun ensimmäiseen kohtaan ja

kaikkiin kunnianimiin, jotka Paavo siinä saa, niin säilykööt ne

semmoisina. Korkeintain voisi Bergh Paavo Ruotsalaista vastaan

siinä tehtyjen syytösten johdosta vastata: 'ei, ei, ei, ei, niin

ei ole, mutta miten asian laita oikeastaan on, sitä ei ole niin

helppo sanoa -- siihen tarvittaisiin uusi kuvaus;' ja jos B. niin

ajattelee, sopisi lisätä: jos minulle suodaan elonpäiviä, terveyttä

ja voimia, niin aion vastedes koettaa kirjoittaa erikoisen esityksen

P. Ruotsalaisesta ja hänen elämänvaiheistaan".

"Liitän tähän otteen kaksi vuotta sitten Akianderille

kirjoittamastani kirjeestä, näyttääkseni veljille, mitä tietoja

Akiander minulta ennen on saanut. Olkoon se todistuksena, ei

viisaudestani, vaan suuresta tyhmyydestäni. Niin -- minä häpeen ja

minua inhoittaa, lukiessani lörpötystäni ukon 'varjopuolista'. Sen

kautta ovat asianomaiset sokeat pilkkaajat vain saaneet enemmän

vettä myllyynsä. Asianlaita oli seuraava. Akiander pyysi minulta

kaikenkaltaisia tietoja, erittäin muutamista kiuruveteläisistä --

Lyytikäisestä, Olkkosesta, Pikkaraisesta [Nämä tiedot löytyvät

Akianderin teoksen IV:ssä osassa. (Käsitelty historiani II osan

siv. 356-359.)] -- sekä kirkonkirjan että minun tietojeni mukaan.

Seurakunnan pappina pidin itseni velvollisena hänelle antamaan nuo

tiedot, aikomatta ensin kirjoittaa mitään muuta. Mutta aloitettuani

kirjeeni ja selvitettyäni mainittujen kiuruveteläisten vaiheet,

tuntui minusta kuin voitaisiin kirjoituksestani tulla siihen

johtopäätökseen, että olin asettunut korkealle tuomarinistuimelle

ja itse tahdoin puhdistaa itseäni, jotta en maailman ja herra

Akianderin silmissä joutuisi paavolaiseksi, pietistaksi y.m.

Sentähden ajattelin: tahdon sivumennen myös lausua, mitä ajattelen

Paavo Ruotsalaisesta. Kun sitäpaitsi Akianderin kirjeestä olin

huomannut, kuinka täynnä myrkkyä hän oli Paavo Ruotsalaista kohtaan

ja miten paljon hänen hallussaan oli kaikenkaltaisia ukkoa alentavia

kertomuksia ja arvosteluja, niin ajattelin: noh, he tarkastavat ukon

selkäpuolta ja peilailevat itseään siinä; jätän heidät häiritsemättä

nauttimaan tuosta huvituksesta. Minä tahdon katsella vain hänen

päätään ja etupuoltaan ja siitä sanoa niin paljon, että ymmärtävät,

että olen pitänyt ukkoa suuressa arvossa ja kernaasti heidän

silmissään tahdon olla haaveilija y.m. Ja sitten tokasin paperille

mitä mielessäni oli ja kynästä lähti sekä lähetin heti kirjeen.

Jälestäpäin olen kyllä arvellut, että olisi ollut parempi, jollen

mitään olisi kirjoittanut ukosta sekä että puhumalla 'varjopuolista'

olen tukenut noita sokeita pilkkaajia ja selkäpuolen tarkastajia

heidän pilkassaan -- sillä ukon etupuolta he eivät kuitenkaan käsitä

-- mutta en ole voinut sitä auttaa" [J. J. Rahmin kirje J. F.

Berghille 2/5 62 (kuuluu viimemainitun kirjekokoelmaan).].

Samaa mielipidettä Akianderin teoksen Savon herännäisyyttä koskevasta

osasta kuin Rahm edustivat miltei kaikki tämän puolen heränneet

papit. Poikkeuksena oli J. F. Bergh siinä suhteessa, että hän,

Rahmin ja muiden ystäviensä neuvoa noudattamatta, edelleen tahtoi

hankkia Akianderille tietoja herännäisyydestä ja semmoisia hänelle

paljon toimittikin. Niinpä hän esim. hänelle lähetti Salomon

Häkkäsen kertomuksen Margareetta Högmanista, vaikka tämä kertomus

(Akiander VII, 1-10) sisältää raskauttavan todistuksen Paavo

Ruotsalaisen juopottelusta Mikkelin markkinoilla. [A. F. Bromsin

kirje J. F. Berghille 13/4 62, jonka kirjeen mukana oli Häkkäsen

kirjoitus. (Kuuluu J. F. Berghin kirjekokoelmaan.)] Tämä osoittaa

puolueettomuutta ja valistunutta historiallista silmää, jonka

vertaista on vaikea löytää silloisen herännäisyyden kiivaista, Paavo

Ruotsalaista ylenmäärin kunnioittavista kannattajista. Tyytymätön

oli kyllä Berghkin monessa suhteessa Akianderin herännäisyydelle

vieraaseen ja sitä vikoilevaan kantaan, mutta hän älysi, miten

tärkeä hänen työnsä oli, ja tahtoi sitä kaiken erimielisyyden

uhallakin kannattaa. Valitettavaa vain on, ettei hän noudattanut

Rahmin kehoitusta ja tämän yhteydessä ryhtynyt suunnittelemaan

omintakeista esitystä Paavo Ruotsalaisesta ja Savon herännäisyydestä.

Siinä tapauksessa olisivat heränneet papit ja lukuisat muut

liikkeeseen kuuluvat henkilöt auliisti koonneet hänelle aineksia

ja antaneet hänelle tietoja, joista suuri osa nyt sortui heidän

kanssansa hautaan. Huomattava on kuitenkin, että J. F. Berghin suuri

kirjekokoelma, joka on jälkimaailmalle säilynyt, ilmeisesti viittaa

siihen, että sen omistaja näitä kirjeitä ja muita herännäisyyden

vaiheita valaisevia asiakirjoja kootessaan ja järjestäessään oli

aikonut sitä lähdekokoelmaksi tulevien aikojen tutkimuksille. Myöskin

J. I. Bergh kokosi ja järjesti tarkasti ystäviltään saamansa kirjeet

varmaankin samassa tarkoituksessa. Että omaiset hänen kuolemansa

jälkeen polttivat suuren ja ehkä tärkeimmän osan näistä kirjeistä,

ei riitä tätä olettamista turhaksi tekemään. [Kert. J. A. Lyly,

Mimmi Bergh y.m.] Ennen (II, 577) olemme nähneet, miten Jonas Lagus

hedbergiläisen riidan aikana lupasi säilyttää vastustajansa hänelle

kirjoittamat kirjeet sekä kehoitti heitä samoin menettelemään,

jotta tulevaisuudessa saataisiin nähdä, mitä kummallakin puolen

oli sanottu ja tehty. Herännäisyyttä koskevia kirjeitä säilyttivät

useimmat muutkin liikkeeseen kuuluvat papit ja muut säätyläiset,

moni heistä epäilemättä samassa tarkoituksessa kuin Berghit ja

Lagus, puhumattakaan niistä lukuisista talonpojista, jotka, niinkuin

olemme huomauttaneet, tekivät muistiinpanoja ja kirjoittivat pitkiä

kertomuksia suurten herätysten ajoista. Tämä koskee kuitenkin

pääasiallisesti niitä henkilöitä, jotka jaonkin jälkeen pysyivät

uskollisina herännäisyydelle ja sen katsantotavalle. Uuden suunnan

miehistä lienee Alfr. Kihlman ainoa, joka on jättänyt jälkeensä

isomman kirjekokoelman. Muut heistä tuntuvat arvelleen, että oli

parempi kätkeä kaikki unohduksen helmaan, herännäisyyden myöhempien

vaiheiden repivät ristiriidat kun olivat menneiden aikojen heillekin

ennen niin rakkailta muistoilta viehätyksen riistäneet [Kert.

Charlotte Achrén, N. G. Arppe, Ebba Stenbäck, Otto Hjelt y.m.].

Kuvaavaa on, että F. O. Durchman, jolla aikoinaan oli ollut paljon

kirjeitä ja joka muun ohessa, silminnähtävästi helpoittaaksensa

tulevaa tutkimusta, oli kopioinut ja paksuksi kirjaksi nidottanut

kaikki Kalajoen käräjäjuttua koskevat asiakirjat, vanhoilla

päivillään kerran poltti suuren osan kirjekokoelmastaan, etupäässä

kaikki N. K. Malmbergin hänelle kirjoittamat kirjeet [Kert. Vendla

Durchman o.s. Hällfors.].

Jo yllämainitut esimerkit selittävät, miksei Suupohjan herännäisyys,

vaikka sikäläinen liike oli valtaavampi kuin minkään muun seudun

herännäisyys, ole saanut mitään sijaa Akianderin teoksessa. Miltei

mahdotonta on olettaa, ettei tekijä sieltä tietoja pyytänyt ja että

hänen esityksensä siitä syystä kysymyksessä olevassa suhteessa

olisi niin vaillinainen. Sensijaan näyttää jokseenkin varmalta,

että uuden suunnan papit sekä muut samanmieliset henkilöt, jotka

olisivat pystyneet näitä tietoja antamaan, kieltäytyivät sitä

tekemästä. Tätä käsitystä tukee huomattavalla tavalla muun ohessa

Lauri Stenbäckin ennen (III, 455) kerrottu epäävä vastaus (1852)

J. I. Berghille, joka häneltä oli pyytänyt kirjeitä ja muita

lähteitä siihen aikaan Savossa tekeillä olevaa Paavo Ruotsalaisen

elämäkertaa varten. Että muutoin ainakin toiset kysymyksessä olevista

suupohjalaisista kieltäytyivät antamasta mitään tietoja julkisuutta

varten kotiseutunsa herännäisyysliikkeestä hienotunteisuudesta

N. K. Malmbergin muistoa kohtaan, josta juuri näinä aikoina mitä

hurjimmat kertomukset liikkuivat, sitä ei voi epäillä, mutta varma on

myöskin, että niitäkin löytyi, jotka koettivat tehdä olemattomiksi

herännäisyyden suuret voitot näillä mailla ja sentähden vaikenivat.

Etenkin koskee tämä Malmbergin muistoa ja hänen suurta työtään

Suupohjan herättämiseksi. Tämän seudun oloista Akiander ei ole

saanut muita tietoja kuin A. W. Ingmanin otsakkeella "Historiallisia

muistiinpanoja niskaslaisuudesta" v. 1861 päivätyn kirjoituksen, joka

kokonaisuudessaan löytyy hänen teoksessaan (VI osa, siv. 319-326).

Mutta tämäkin kirjoitus koskee miltei yksinomaan Vilhelm Niskasta

ja hänen suhdettaan Suupohjan heränneisiin, sisältäen sitäpaitsi

muutaman sanan F. O. Durchmanin ja Ingmanin omasta asemasta

seurakunnissaan jaon jälkeen sekä pari sivumennen lausuttua ankarasti

moittivaa arvostelua Malmbergista. Täytyy todella kummastella, ettei

Akianderin teoksesta saa minkäänlaista aavistustakaan siitä valtaavan

suuresta liikkeestä, jonka varsinkin viimemainittu sai aikaan

Suupohjassa.

Tässä yhteydessä on paikallaan huomauttaa myöskin muutamasta toisesta

Malmbergin muistoa koskevasta seikasta. Teoksensa VI:teen osaan

siv. 28-32 on Akiander kokonaisuudessaan ottanut "Evangeliskt

Veckobladin" lisänä v. 1841 ilmestyneessä "Evangeliska misceller"

nimisessä lehdessä (II, 285) otsakkeella "Den första sammankomsten"

(Ensimmäiset seurat) julkaistun kirjoituksen. Tässä paikassa

sanoo hän sen koskevan Paavo Ruotsalaisen käyntiä Nivalassa ja

hänen tutustumistaan N. K. Malmbergin kanssa, joka siihen aikaan

oli sijaispappina viimemainitussa seurakunnassa. Hän mainitsee

tarkkaan ajankin, jolloin tämä tapahtui, sekä antaa lukijan tietää,

että kirjoituksen kirjoittaja oli sama Malmberg. Mutta teoksensa

viimeiseen osaan liitetyssä korjausten luettelossa lausuu Akiander:

"VI:nen osan siv. 28-32 'Evankelisissa miscelleissä' julkaistu

kertomus 'Ensimmäisistä seuroista' ei ole N. K. Malmbergin,

vaan Ev. miscellein toimittajan kirjoittama. Siitä puuttuu siis

asiallista pohjaa eikä se myöskään tarkoita ketään määrättyä

henkilöä. Tämän on kertoja (Akiander) myöhemmin saanut tietää".

Jos sanotun lisälehden toimittaja, Lauri Stenbäck, itse olisi

ilmoittanut tämän Akianderille, olisi asia selvä, eikä kukaan

epäilisi kysymyksessä olevan korjauksen pätevyyttä, mutta siihen

olettamiseen eivät Akianderin vasta kerrotut sanat suinkaan ilman

muuta vaadi. Päinvastoin on se olettaminen ainakin yhtä lähellä

tarjona, että viimemainittu olisi pukenut sanansa hieman toiseen

muotoon, jos Stenbäck itse olisi hänelle asiasta ilmoittanut.

Muutkin syyt, etupäässä muutamien vanhojen heränneitten kertomukset

[Asian valaisemiseksi mainittakoon seuraavaa. Kun tämän kirjoittaja

v. 1896 Nivalan vanhimmilta heränneiltä keräsi tietoja seudun

herännäisyysliikkeen vaiheista, kertoi pari henkilöä, jotka olivat

olleet saapuvilla siinä tilaisuudessa, missä N. K. Malmberg tutustui

Paavo Ruotsalaisen kanssa, asiasta aivan samaa, kun kirjoitus

"Ensimmäiset seurat". Tämä kirjoitus on kirjoitettu ruotsiksi eikä

missään ole tavattu siitä suomennosta, joka antaisi aihetta siihen

olettamiseen, että sanotut henkilöt olivat sen lukeneet. Akianderin

teoksen olemassaolostakaan he eivät mitään tienneet. Kun heille tuon

kirjoituksen suullisesti sitten käänsin, itkivät he ilosta, kirjoitus

kun johti heidän muistoonsa muutamia asioita, joita he eivät olleet

muistaneet minulle kertoa. Kysymykseeni, oliko Malmberg tahi joku

muu heille myöhemmin asiasta kertonut, vastasivat vanhukset jyrkästi

kieltäen lisäten: "itsehän me sen näimme ja kuulimme".] viittaavat

päinvastoin selvästi siihen, että joku toinen on aiheuttanut

tämän oikaisun. Miltei mahdottomalta tuntuu meistä myöskin se

olettaminen, että Stenbäck olisi sepittänyt tämän kertomuksen ja

siinä niin elävästi ja oikein kuvannut ei vain Paavo Ruotsalaista,

mutta Malmbergiakin, jollei hän olisi "ketään määrättyä henkilöä

tarkoittanut". Koko kertomus liikkuu siksi selvästi todellisuuden

piirissä ja siinä mainitut asiat kuuluvat niin ilmeisesti

Kalajoen-varren herätyksen alkuaikoihin, että jo nämä seikat

puolustavat Akianderin alkuperäisen esityksen todenmukaisuutta. Kuka

hänelle tuon todistettavasti oikean tiedon, että Malmberg v. 1834

Nivalassa tutustui Paavo Ruotsalaiseen, on antanut, sitä ei tiedetä,

mutta selvä on, että tämä henkilö on tuntenut tähän kuuluvat asiat.

Ja kun Akiander, tämän mainittuaan, samassa yhteydessä sanoo, että

Malmberg itse kirjoituksessa "Ensimmäiset seurat" kertoo tästä

tapahtumasta, niin on lähellä tarjona sekin olettaminen, että sama

henkilö on antanut tämänkin tiedon ja siis tietänyt, kuka tuon

nimettömän kirjoituksen sepittäjä oli.

On väitetty, että kirjoitus "Ensimmäiset seurat" muotoonkaan nähden

ei voi olla Malmbergin kirjoittama, se kun ilmaisee tottunutta

ja hyvää kynänkäyttäjää, joksi häntä, hänen kirjoittamistaan

lukuisista kirjeistä päättäen ei voi sanoa. Kernaasti myönnämme,

että näiden kirjeiden muoto, senkin, jonka Akiander (VII, 350-51)

on julkaissut, ei läheskään vedä vertoja kysymyksessä olevan

kirjoituksen oivalliselle tyylille, ne kun päinvastoin miltei

poikkeuksetta ovat huolimattomasti, usein kömpelöstikin kirjoitettuja

sekä virheelliseen kieliasuun puettuja, mutta tästä ei voi mitään

varmuudella päättää. Huomattava nim. on, että Malmberg, niinkuin

käsialastakin näkee, kirjoitti kirjeensä mitä suurimmassa kiireessä,

ensinkään välittämättä muodosta. Mutta tästä ei saa päättää, ettei

hän pystynyt hyvinkin kirjoittamaan. Todistukseksi muistutamme

ainoastaan Malmbergin ennen (I, 317) mainitsemastamme vastauksesta

Elias Lönnrotin "Helsingfors Morgonbladissa" v. 1835 julkaisemaan

kirjoitukseen "Lahkolaisuudesta Kajaanin tienoilla", josta

vastauksesta, niinkuin niinikään olemme maininneet (I, 318), J. L.

Runeberg lausui, että se "kielestä ja kirjoitustavasta päättäen,

on todistuksena siitä, että sillä uskonnollisella katsantotavalla

(pietistisellä) on puolustajia sivistyneiden luokkien oppineissakin".

Tähänkään nähden ei siis mikään estä pitämästä Malmbergia

"Ensimmäiset seurat" nimisen kirjoituksen kirjoittajana. Mutta

sensijaan löytyy tuossa kirjoituksessa ainakin muutamia kohtia ja

sanoja, jotka meistä hyvinkin selvästi viittaavat siihen, että se

ei ole lähtenyt Lauri Stenbäckin kynästä. Paljon enemmän muistuttaa

se sensijaan Laguksen kirjoitustavasta, ja huomattava on, että

viimemainittu Kalajoen herännäisyyden alkuaikoina korjasi Malmbergin

julkisuutta varten sepittämiä kirjoituksia [Kert. Jaakko Hemming

(1896).]. Oli miten oli -- ainakin se on varmaa, että tuo kaunis

kertomus. "Ensimmäisistä seuroista" tarkoittaa Malmbergia ja hänen

tutustumistaan Paavo Ruotsalaisen kanssa ja että siis Akianderin

kysymyksessä oleva oikaisu perustuu muiden vääriin arveluihin tahi

hänelle annettuihin suorastaan harhaan johtaviin tietoihin.

Toinenkin Akianderin teoksessa löytyvä kuvaus Pohjanmaan

herännäisyyden alkuajoilta on joutunut epäluulon alaiseksi, sitä

kun on väitetty vain runolliseksi kertomukseksi, jolta puuttuu

vastaava todellisuus. Tarkoitamme samassa VI:ssa osassa siv.

225-34 julkaistua, Jonas Laguksen kaunista, "Tidningar i andl.

ämnen"-nimisestä aikakauslehdestä lainattua kirjoitusta "Nuoren

opettajan silmäys ensimmäisiin pappisvuosiinsa". Ei kukaan ollut

epäillyt Akianderin kertomuksen todenperäisyyttä, että Lagus tuossa

kirjoituksessa itseään säästämättä kertoo omasta kääntymisestään,

mutta kun Elis Bergroth kirkkohistoriassaan julkaisi saman

kertomuksen tosi kuvauksena Laguksen herätyksen alkuajoista, esiintyi

K. K. von Essen "Finland"-lehdessä sillä väitteellä, että sanotun

kertomuksen kirjoittaja ei tarkoittanutkaan itseään eikä mitään

todellisuudessa sattunutta tapahtumaa, vaan että se on pidettävä

vapaasti sepitettynä kuvauksena ensimmäisten herännäisyysaikojen

vaiheista. Bergroth vastasi kantaansa puolustamalla, mutta pystymättä

näyttämään toteen, että v. Essen oli väärässä. Ei sovi kummastella,

että moni jäi siihen vakaumukseen, että viimemainittu oli oikeassa,

varsinkin kun hän jo niinä aikoina, joita kertomus tarkoittaa,

oli tuttu Laguksen kanssa ja itse oleskeli samoilla seuduilla.

Sitäpaitsi oli v. Essen väittelyssään Bergrothin kanssa esiintynyt

mitä suurimmalla varmuudella. Asian todellinen laita on kuitenkin

todistettavasti se, että Akianderin esitys asiasta ja siis Elis

Bergrothinkin on aivan oikea. Että niin on laita, todistaa seuraava

ote muutaman Laguksen sukulaisen ja ystävän kirjeestä:

"Vuonna 1856 matkustin vaimoni kera, joka oli sukua pastori Jonas

Lagukselle, oleskellaksemme jouluajan hänen kodissaan. Minäkin olin

lapsuudesta tuttu hänen kanssaan. Setä vainaja puhui silloin paljon

ensimmäisistä herätysajoista sekä oleskelustaan Vöyrissä ja miten

Herran kutsumus hänet tapasi, mainiten sen talonpojan nimenkin, joka

tässä oli Herran välikappaleena". Viitattuaan aikaisempaan suulliseen

kertomukseensa, joka oli aivan yhtäpitävä Akianderin kertomuksen

kanssa, jatkaa kirjeen kirjoittaja: "Vuonna 1889 käydessäni setä K.

K. von Esseniä tervehtimässä Herrenäsin tilalla Hattulassa syntyi

keskustelu hänen ja Elis Bergrothin välisestä sanomalehtiväittelystä.

Kerroin silloin hänelle, mitä setä Lagus vainaja itse oli asiasta

minulle kertonut. Essen vastasi: 'Siinä tapauksessa on Bergroth

oikeassa ja minä väärässä', lisäten: 'kummallista, etten minä muista

mitään Laguksen olosta Vöyrissä'. Vastasin: 'te olitte silloin nuori

ja aivan toisenlaisten harrastusten ohjaamana, ettekä voinut välittää

pappien välisestä erimielisyydestä'. Siihen von Essen myöntäen

vastasi: 'voipi niin olla'." [E. Roosin minulle Uuskarlepyystä 1/8

1897 kirjoittama kirje, joka liittyy hänen minulle aikaisemmin tästä

asiasta antamiinsa suullisiin tietoihin.].

Olemme huomauttaneet, että Akiander sai hyvin vähän tietoja

Pohjanmaan herännäisyydestä, sekä nähneet, ettei näidenkään

tietojen todenmukaisuutta aina ole tahdottu tunnustaa. Syynä

tuohon niukkuuteen on silminnähtävästi herännäisyydessä tapahtunut

hajaantuminen, joka tässä osassa maata suuremmassa määrässä kuin

missään muualla synnytti eripuraisuutta ja vikoilevaa mieltä entisten

ystävien keskuudessa sekä vieroitti monen mielen menneitten aikojen

yhteisistä muistoista, neuvoen halventamaan toisin ajattelevien

myöhempää niinkuin aikuisempaakin työtä sen liikkeen palveluksessa,

josta ennen oli niin paljon toivottu ja joka nyt miltei kaikkien

mielestä oli auttamattomasti kukistunut. Mitä erittäin Suupohjaan

tulee, on sitäpaitsi huomattava, että sikäläinen liike syntyi

myöhemmin kuin Savon ja Keski-Pohjanmaan herännäisyys ja että

sen suurinta huomiota herättävät muistot olivat siksi lähellä

jaon aikaansaamia riitoja sekä niin likeisesti kuuluivat niihin

osaaottaneiden henkilöitten elämäkertoihin, että niistä puhuminen

olisi pahoittanut kertomaan myöhemmistäkin asioista, joihin ei

tahdottu koskea. Seurauksena oli, että Akianderin teoksessa ei

löydy mitään tietoja esim. Fredrik Östringin ja J. M. Stenbäckin

oikeusjutuista, ei todistuksia herännäisyyden tavattomasta

leviämisestä Suupohjassa eikä siitä, miten F. O. Durchmanin,

Helander-veljesten y.m. kuuluisien saarnaajien ja edellä kaikkien

muiden N. K. Malmbergin saarnat taivuttivat tämän maakunnan raa'an

kansan elävään kristinuskoon ja loi siitä väestön, joka enemmän

kuin yhdessä suhteessa vielä tänään kelpaa esikuvaksi maamme muiden

seutujen asukkaille. Moni näillä tienoin toiminut herännäisyyden

merkkimies ei ole nimeksikään mainittu, kaikkien etevimmät ainoastaan

muutamin sanoin, ikäänkuin sivumennen vain.

Huomatumman sijan antaa Akiander Kalajoen-varren herännäisyydelle.

Niinpä hän esim. jokseenkin täydellisesti tekee selkoa Kalajoen

kuuluisasta käräjäjutusta sekä Jonas Laguksen elämänvaiheista.

Paljon, jos kohta ylimalkaan jokseenkin puolueellisiin kertomuksiin

perustuvia tietoja sisältää teos myöskin Vilhelm Niskasesta ja

hänen toiminnastaan, jota paitsi hänen muistokirjansa melkein

kokonaisuudessaan on saanut siinä sijan. Mutta verrattuina Savon

herännäisyydestä Akianderille toimitettuihin tietoihin ovat

Kalajoen-varrelta annetutkin kuitenkin niukat. Puutetta korvaavat

jossain määrin useat Laguksen kirjeet -- niiden lukua ei kuitenkaan

olisi ollut vaikea paljonkin täydentää -- jotka löytyvät teoksen

VI:ssa osassa. Tässäkin suhteessa jää Suupohja aivan syrjään,

sillä Akiander ei ole painattanut ainoatakaan tämän seudun oloja

suoranaisesti käsittelevää kirjettä.

Ainoastaan yksi puoli Pohjanmaan herännäisyydessä on Akianderin

teoksessa seikkaperäisesti käsitelty -- se nim., joka koskee

sikäläisten heränneitten pappien suhdetta Hedbergiin ja hänen

perustamaansa suuntaan vuosina 1843-45. Hän valaisee tätä

suhdetta runsaalla kirjekokoelmalla, joista varsinkin Laguksen

kiivaat hyökkäykset ovat tunnetut. Ilmeistä on, että Akiander on

saanut enimmät evankeelisen suunnan ja pietismin kovaa taistelua

koskevat tietonsa ja painattamansa kirjeet ensinmainitun ryhmän

miehiltä. Heidän kannalleen hän myöskin taistelua ja sen vaiheita

arvostellessaan empimättä asettuu. Niinpä hän esim. on varustanut

kertomuksensa taistelun pääosasta otsakkeella: "Valtaava taistelu ja

pietismin kuolinkamppailu evankeliumin valon koittaessa". -- Yhtä

seikkaperäisesti, vieläpä tarkemminkin käsittelee Akiander tässä

yhteydessä Hedbergin ja hänen hengenheimolaistensa suhdetta Paavo

Ruotsalaiseen, K. Dahlbergin ja B. V. Birkstedtin matkaa Savoon (II,

541) y.m. Kaikkiaan käsittää esitys evankeelisen suunnan synnystä

ja pietistain taistelusta Hedbergiä ja hänen hengenheimolaisiaan

vastaan, kummankin puolen riitakirjoitukset siihen luettuna, lähes

200 sivua eli lähes neljännen osan koko hänen herännäisyydelle

omistetusta esityksestään. Ja kuitenkin koskee kysymyksessä oleva

kohta ainoastaan muutamia harvoja vuosia herännäisyyden vaiheista.

Tästä asiasta on Akiander siis saanut hyvinkin tarkkoja tietoja,

mutta nämä tiedot ovatkin ilmeisesti kotoisin evankeeliselta taholta.

Pietistat puolestaan lienevät hänelle tästäkin asiasta hyvin vähän,

jos ensinkään mitään tietoja antaneet.

Viimemainitussakin Akianderin esityksessä on kuitenkin, niin

laajaperäinen kuin se onkin, suuria aukkojakin. Niinpä hän esim.

ei kerro mitään tunnetun ruotsalaisen Roseniuksen väittelystä

herännäisyyden johtomiesten kanssa "Venellin häissä" (II, 408-418).

Muutamassa J. F. Berghin ainesten kokoamista varten Akianderille

noin 1860 kirjoittamassa promemoriassa [Kirjoitus, jossa ei ole

vuosimäärää, löytyy J. F. Berghin papereissa.] pyydetään tietoja

tästä tilaisuudesta. Likeisin niitä Berghille toimittamaan olisi

ollut Otto Hjelt, joka oli tilaisuudessa saapuvilla, mutta syystä

tai toisesta ei Akiander selvästikään ole näitä tietoja saanut,

ei Berghin kautta eikä myöskään Hedbergiltä, joka niinikään oli

tilaisuudessa saapuvilla. Ettei viimemainittukaan eivätkä hänen

hengenheimolaisensa, jotka Akianderin teokseen niin paljon aineksia

ovat keräilleet ja jotka, niinkuin tiedämme, pitivät Roseniuksen

tuomitsevaa arvostelua Suomen herännäisyydestä ja sen huomatuimmista

edustajista mitä pätevimpänä todistuskappaleena koko liikettä

vastaan, näitä tietoja hänelle toimittaneet, riippuu selvästikin

jostain erehdyksestä. Mitä uuden suunnan miehiin tulee, joista

esim. K. K. von Essen ja Lauri Stenbäck olisivat voineet tästäkin

tilaisuudesta omia näkemiään ja kuulemiaan kertoa, ei Akiander heidän

kauttaan tästä asiasta, enemmän kuin muistakaan, mitään tietoja

saanut. Poikkeuksena on vain A. W. Ingmanin yllämainittu selostus

Vilhelm Niskasesta ja tämän suhteesta Suupohjan herännäisyyteen sekä

A. O. Törnuddin ja K. K. von Essenin tiedot muutamista yksityisistä

ekstaattisista ilmiöistä viimemainitulla seudulla, jotka vain

todistavat, että Akiander kyllä oli heiltäkin tiedustellut aineksia

teokseensa. Ennen he kyllä olivat kirjoittaneet ja puhuneet

herännäisyydestä ja sen merkkitapahtumista, nyttemmin he eivät enää

sitä tehneet.

On väitetty, että Akianderin teoksen päätarkoitus on kuvailla

varsinkin kansamme syvissä riveissä syntyneitä, opissa ja elämässä

tavallisuudesta poikkeavia uskonnollisia ilmiöitä, ja että tekijä

sentähden on jättänyt Suupohjan herännäisyyden, joka Malmbergin

kuolemaan asti oli yksinomaan pappien johtama liike, syrjään.

Väite ei voi olla oikea, koska esim. evankeelisen, niinikään

pappien johtaman suunnan aikaisemmat vaiheet ovat teoksessa saaneet

jokseenkin huomatun sijan, puhumattakaan siitä, että siinä runsaasti

tapaamme ei vain Hedbergin, vaan muidenkin tähän suuntaan kuuluvien

pappien kirjeitä, jota vastoin lukija jää kokonaan kaipaamaan

näytteitä Suupohjan liikkeen johtomiesten kirjeenvaihdosta, vaikka

tämä kirjeenvaihto, niinkuin tiedetään, 1840-luvulla ja vielä

seuraavalla vuosikymmenelläkin oli hyvin vilkasta. Poikkeuksena ovat

vain muutamat heidän hedbergiläisen riidan aikana kirjoittamansa

kirjeet, jotka, niinkuin vasta on huomautettu, tekijä ilmeisesti on

saanut evankeelisen ryhmän miehiltä.

Syynä siihen, että Akiander on painattanut niin monta viimemainittua

riitaa koskevaa kirjettä, lienee muutoin ainakin osaksi se seikka,

että hän on tahtonut näyttää, miten kiivaasti alkuperäisestä

herännäisyydestä kehittyneiden eri suuntien edustajat hyökkäsivät

toisiaan vastaan. Jos kohta eroitus näiden suuntien välillä ainakin

oppiin nähden monesti on suurempi kuin hän näkyy huomanneen,

täytyy toiselta puolen myöntää, että hänen arvostelunsa näistä

riidoista on monessa suhteessa oikeutettu. Teoksen VII:nen osan

esipuheessa hän näet lausuu: "Jos tarkastamme viime aikojen riitoja

armonjärjestyksestä, niin huomaamme, että eri nimillä nimitetyt

hengelliset suunnat pääasiassa puolustavat samaa oppia parannuksesta

ja uskosta, laista ja evankeliumista, mutta eroavat toisistaan

ainoastaan käsityksessään jonkun kohdan suuremmasta merkityksestä

autuuden opissa. Sentähden ei voi surutta seurata sitä kiivautta,

niillä ne, joiden tulisi julistaa rauhan ja sovinnon sanaa, soimaavat

toisiaan kerettiläisyydestä. Heidän käytöksensä todistaa, etteivät

he, ennenkuin tuomiten hyökkäsivät toisiaan vastaan, käsi sydämellään

kysyneet: mistä johtuu leppymättömyyteni kristiveljiäni vastaan, mitä

on uskoni koko maailman sovittajaan vaikuttanut suvaitsemattomaan,

katkeraan sydämeeni?" Että Akiander tällä huomautuksella

tarkoittaa kaikkia herännäisyydestä lähteneitä, siis ei ainoastaan

Ruotsalaisen, Vilhelm Niskasen ja Laguksen edustamia suuntia, vaan

hedbergiläisyyttäkin ja renqvistiläisyyttä, se on kyllä myönnettävä,

mutta joka tarkkaan tutkii hänen teostaan, ei voi olla huomaamatta,

että moite etupäässä kohdistuu kolmeen ensinmainittuun suuntaan.

Uudesta suunnasta teoksessa ei mitään puhuta. Ainoastaan muutamista

teokseen otetuista kirjeistä ja lausunnoista voi lukija aavistaa,

että papit ja säätyläiset erosivat Malmbergista, ja hän tulee siihen

käsitykseen, että Suupohjan herännäisyys kukistui yksin jääneen

johtajansa kera. Jos ne henkilöt, jotka olisivat olleet lähinnä

antamaan Akianderille tietoja Suupohjan herännäisyysliikkeestä,

näin ajattelivatkin, olisi heillä kuitenkin pitänyt olla paljonkin

kerrottavaa tämän liikkeen aikaisemmista vaiheista. Mutta,

niinkuin olemme huomauttaneet, ei Akianderin teoksessa löydy

ainoata kirjettäkään, josta lukija voisi saada jonkunmoistakaan

käsitystä siitä, millainen tämä liike ennen jaon aikoja oli, miten

laajalle levinnyt ja yleistä huomiota koko maassa herättävä. On

miltei mahdotonta olettaa, ettei Akiander tietoja näistä asioista

sikäläisiltä, ennen liikkeeseen kuuluneilta papeilta olisi pyytänyt,

varsinkin koska hän toisilta heistä on saanut tietoja paitsi Vilh.

Niskasesta, muutamista aivan vähäpätöisistäkin ja myöhempään aikaan

kuuluvista uskonnollisista ilmiöistä. [Akiander III, 246-252.]

Niinkuin jo ennen olemme huomauttaneet, suosi J. F. Bergh eniten

kaikista varsinaisen herännäisyyden miehistä Akianderin työtä.

Tunnollisesti koetti hän hankkia viimemainitulle niin laajalti

kuin suinkin tietoja Savon herännäisyydestä ja toimitti ne perille

silloinkin, kun saamansa todistuskappaleet ja arvostelut olivat

ristiriidassa hänen oman vakaumuksensa kanssa. Arvokkaita ovat

hänen Paavo Ruotsalaisen oppia koskevat huomautuksensa sekä ne

selittävät lisäykset, jotka hän on liittänyt muiden lähettämiin,

tätä kysymystä koskeviin selvityksiin. Varsin valaiseva on esim.

seuraava kohta (Akiander VII, 73). Nimimerkki P. W. oli Akianderille

kirjoittanut: "Uskon hedelmistä, _pyhityksestä_ ja _rakkaudesta_,

Paavo tosin ei puhunut usein ja sanoi kerran minulle, ettei hän

tahtonut niistä puhua sentähden, että ihminen luonnostaan on taipuva

niihin luottamaan ja nojaamaan koko parannuksen asian. _Pidä itsesi

sen verran pyhänä kuin uskosi kannattaa_, oli hänen sanansa." Näiden

sanojen johdosta huomauttaa Bergh: "Katso todellisia lahkolaisia.

Niin kauan kuin voivat noudattaa sääntöjään pyhityksestä (ulkonaisia

harjoituksia, vieläpä aivouskoaan ja varmuuttaan, jonka he eivät

uskalla antaa kehittyä etsiväksi uskoksi, vaikka he tekevätkin

syntiä ja tuntevat nuhteita siitä), ovat he valppaita, vieläpä

uhmailevan rohkeitakin, mutta jos joku laiminlyöminen tapahtuu, niin

on vastakohta tarjona. Siten katoaa hengen köyhyys ja kasvaminen

itsensä ja armon suuruuden tuntemisessa. Ainoastaan armontilan

varmuuden tuntemisessa voipi ihminen joutumatta itsevanhurskauden

vaaraan katsoa pyhitystään. Tätä tarkoittavat sanat 'pidä

itsesi sen verran pyhänä kuin uskosi kannattaa'. En kuitenkaan

tahdo kieltää, että Paavo, samoinkuin Lutherkin, vähemmän puhui

pyhityksestä kuin apostolit lähetyskirjeissään, mutta tämä riippui

siitä farisealaisesta mielestä, jota hän huomasi useimmissa niissä

sanankuulijoissa, joiden kanssa hän joutui tekemisiin. Kaikkina

aikoina on tapahtunut, että toinen äärimmäisyys synnyttää toisen.

Niinpä on Renqvistin äärimmäisyys ajanut välinpitämättömyyteen

ulkonaisiin rukousharjoituksiin nähden tahi niiden halveksimiseen ja

Hedbergin äärimmäisyys synnyttänyt arkuutta armon omistamisessa."

Tuntuu oudolta, että Akiander kertoo nämä Berghin sanat ainoastaan

selventävänä muistutuksena ja pienillä kirjaimilla viivan alla

painettuina eikä laske niitä huomattavammalla tavalla kuvaamaan

Paavo Ruotsalaisen oppia. Ne ovat sitä tärkeämmät, kun miltei

kaikki herännäisyyden sielunpaimenet yksityisessä sielunhoidossaan

tarkkaan noudattivat niitä ohjeita, joita ne sisältävät. Varsinkin

siihen nähden, että selostus Paavo Ruotsalaisen opista, monen

henkilön esittämänä kun se Akianderin teoksessa esiintyy, ainakin

pyhitysoppiin nähden on vaillinainen, olisi Berghin yllämainitun

selvittävän lisäyksen esittäminen toisessa yhteydessä ollut tarpeen.

Toisessakin suhteessa ansaitsevat nämä sanat huomiota. Ominaista

Suomen herännäisyydelle on, ettei se missään osassa maata, ole

esiintynyt kirkosta erilleen pyrkivänä lahkona, vaan päinvastoin.

Tuo Berghin selittävä lisäys oli omiaan huomauttamaan Akianderille

tätä hänen esitykselleen varsin tärkeää seikkaa. Jos hän olisi sen

täysin oivaltanut, olisi moni hänen kirkon viranomaisilta saamansa

syyttävä arvostelu herännäisyyden separatistisesta luonteesta hänelle

esiintynyt oikeammassa valossa. Ja samaan tulokseen olisi hän tullut,

jos hän tarkemmin olisi tutkinut liikkeen vaiheita niillä tienoin,

missä papit sitä johtivat. Tuo herännäisyyden uskollisuus kirkolle

tulee näet mitä huomattavimmalla tavalla näkyviin varsinkin liikkeen

pääpaikoissa, Suupohjassa ja Kalajoen varrella jo ennen niitä aikoja,

vv. 1862-1863, jolloin Akiander julkaisi teoksensa VI:nen ja VII:nen

osan. Näiden seutujen heränneet, n.s. niskaslaiset, olivat näet

jo muutamia vuosia olleet yksinomaan talonpoikien johdettavina,

kaikki papit kun olivat vetäytyneet heistä erilleen, ja usein he

saarnatuoleista saivat kuulla hyvinkin ankaroita tuomioita, mutta ei

kukaan heistä nytkään ajatellutkaan kirkosta luopumista.

Ainoastaan kolme pappia on Akianderin teoksen herännäisyyttä

koskevissa osissa saanut osakseen erikoisempaa huomiota: Jonas Lagus,

F. G. Hedberg ja Henrik Renqvist. Tämä tuntuu sitä oudommalta, kun

tekijä monesti hyvinkin seikkaperäisesti tekee selkoa semmoistenkin

talonpoikien elämänvaiheista, joiden vaikutus herännäisyyden

vaiheisiin kaikesta päättäen oli hyvinkin vähäarvoinen. Monen

etevän ja liikkeen hyväksi paljon vaikuttaneen papin nimeä etsii

teoksesta turhaan ja tiedot etevimmistäkin, kolmea yllämainittua

lukuunottamatta, ovat kovin niukat. Tämä puutteellisuus pistää

sitä enemmän silmään, kun Akiander III:nen osan esipuheessa lausuu

seuraavat sanat teoksensa tarkoituksesta: "Suomen kirkkohistorian

tuleville kirjoittajille olisi ollut tarpeeksi lisäyksiä tekemättä

toimittaa vain asiakirjat painoon; mutta pidin silmällä muitakin

lukijoita kuin vain historian tutkijoita, ja ryhdyin sentähden

ryhmittämään asiakirjat maassamme syntyneiden eri opinsuuntien mukaan

ja tämän ohessa luomaan silmäyksiä eri opinryhmiin sekä antamaan

elämäkerrallisia tietoja etevimmistä henkilöistä. Viimemainitut

tiedot ovat monessa suhteessa tulleet hyvin niukoiksi ja köyhiksi,

mutta tämä annettaneen minulle anteeksi, kun huomautan, ettei minulla

ole ollut mitään esitöitä perustana, vaan että olen ollut pakoitettu

hyvin laajalla kirjeenvaihdolla hankkimaan sekä elämäkerralliset

tiedot että itse asiakirjat". Tämäkin huomautus viittaa siihen, että

Akiander työssään sai hyvin vähän kannatusta heränneiltä papeilta.

Kiitettävänä poikkeuksena olivat F. G. Hedberg ja J. F. Bergh sekä,

niinkuin vasta saamme nähdä, Henrik Renqvist.

Mitä niihin Paavo Ruotsalaisesta Akianderille annettuihin tietoihin

tulee, jotka löytyvät teoksen VI:ssa osassa, niin on ilmeistä, että

tekijä niitä esittäessään miltei kauttaaltaan, niissäkin paikoin,

joissa hän ei käytä lainausmerkkiä, useimmiten kertoo kerrottavansa

ja lausuu arvostelunsa niiden henkilöiden sanoilla, joilta hän

tietonsa on saanut. Ja nämä tiedot ovat ylimalkaan semmoisia, että

on vaikea käsittää, miksi Akianderin esitys niihin määrin suututti

Rahmia, että tämä, niinkuin olemme nähneet, jyrkästi kieltäytyi

antamasta Berghin häneltä pyytämiä lisätietoja. Täytyy myöntää,

että tuo hänen kiivautensa osoittaa liiallista Paavo Ruotsalaisen

muiston kunnioittamista. Varsinkin Laguksen johtamassa suunnassa,

johon Rahmkin kuului, säilyi vielä johtajan kuolemankin jälkeen tämä

katsantotapa.

Varmuudella ei tiedetä, kuka Akianderille hankki L. J. Niskasen ja

Vilhelm Niskasen muistokirjat. Ehkä sai hän nekin J. F. Berghin

kautta. Mitä muutoin näihin asiakirjoihin tulee, tekee Akiander

pitkillä otteilla hyvin tarkasti selkoa niiden sisällyksestä. L.

J. Niskasen muistokirjan luotettavaisuutta näkyy hän kyllä jossain

määrin epäilleen, mutta ylimalkaan tuntuu hän antaneen sille

suurtakin arvoa. Jos hän esim. A. V. Ingmanilta, jonka kanssa hän

oli paljon tekemisissä, ja muilta uuden suunnan miehiltä ehkä

olikin saanut kuulla epääviä arvosteluja tästä lähdekokoelmasta,

painoi epäilemättä toiselta puolen Laguksen siitä antama kiittävä

lausuntokin hänen mielestään niin paljon vaa'assa, että hän monesti

empimättä sitä lähteenä käyttää. Vilhelm Niskasen muistokirjan

sanoja hän sitä vastoin usein kertoo todistuksena harhaan johtavasta

opista, niinkuin sen tekijäkin saa tyytyä moneen hyvinkin ankaraan

arvosteluun. Tässä on kuitenkin huomattava, että miltei kaikki,

joilta Akiander on voinut saada tietoja viimemainitusta, sekä uuden

että toistupalaissuunnan edustajat moittien arvostelivat sekä hänen

oppiaan että hänen tointaan heränneitten johtajana eivätkä siis

voineet antaa hänestä kuin ylimalkaan epäedullisia tietoja. Siihen

nähden on Akianderin esitys Niskasesta hyvinkin tasapuolinen.

Omituista on, ettei Akianderin teoksen herännäisyyttä koskevissa

osissa löydy mitään J. I. Berghin käsialaa suoraan muistuttavaa

kohtaa, lukuunottamatta III:teen osaan (siv. 268) lainattua otetta

hänen Iisalmen pappilassa v. 1859 pitämästään esitelmästä "Kenessä

on Pyhä Henki?" Tuskin oli Akiander viimemainitulta mitään tietoja

pyytänytkään. Ja vielä omituisemmalta tuntuu, ettei J. F. Berghkään

tässä asiassa näy veljensä puoleen kääntyneen. Ainakaan ei näiden

veljesten välisestä, kysymyksessä olevina vuosina hyvin vilkkaaksi

käyneestä kirjeenvaihdosta, joka suureksi osaksi on säilynyt,

ole sanallakaan siitä puhetta. [J. F. Berghin kirjekokoelma.] Ja

kuitenkin oli J. I. Bergh hyvinkin perehtynyt Savon herännäisyyden

vaiheisiin sekä elävästi vakuutettu siitä, että tämä liike

historiallisessakin suhteessa oli mitä tärkein ilmiö Suomen kirkon

vaiheissa. Niinpä oli hän Iisalmen pappilassa v. 1859 pitämässään

esitelmässä (VI, 104) lausunut seuraavat, jo ennen (I, 1-3)

kertomamme sanat: "Kuusikymmentäkaksi vuotta on kulunut siitä kun

yksi niitä voimakkaampia liikkeitä, joiden kautta Jumalan henki on

tahtonut vuodattaa elämää Suomen kirkon jähmettyneihin kaavoihin,

yhtäkkiä tämän Iisalmen seurakunnan Savojärven kylässä syntyi

niin voimallisena, että tuskin mikään Suomen kirkon asiakirjoissa

mainittu liike on sen vertainen ollut ja että sen vaikutukset

eivät vielä tänään ole keskeytyneet eivätkä lakanneet." Mies, joka

vielä näinä herännäisyyden hajoomisen aikoina, jolloin niin moni

liikkeen entisistä puolustajista ei enää tahtonut sen menneistä

vaiheista ja vielä vähemmin sen yhä kestäneestä vaikutuksesta puhua,

näin lämpimästi siitä todisti, olisi jos kukaan ollut oikeutettu

vaatimaan itselleen sananvuoroa sen muistoja koottaessa ja niitä

arvosteltaessa, mutta, niinkuin jo sanoimme, etsii lukija turhaan

Akianderin teokseen kootuista kirjoituksista hänen kynänsä jälkiä.

Tuntuu kuin olisi syynä siihen Lauri Stenbäckin jyrkästi hylkäävä

vastaus J. I. Berghille, kun tämä häneltä, niinkuin ennen on

mainittu, Paavo Ruotsalaisen kuoleman jälkeen tiedusteli aineksia

viimemainitun elämäkertaan, jonka kirjoittamiseen hän aikoi ryhtyä.

Ehkä estelivät häntä myöskin toistupalaissuunnan vikoileva mieli sekä

hänen monenkaltaiset muut toimensa näinä aikoina. Oli miten oli --

joka tapauksessa on tämä puute Akianderin aineskokoelmassa tuntuva.

Eikä sekään suinkaan asiaa paranna, että tekijä yllämainittujen

Savon herännäisyyden alkuvaiheita tarkoittavien sanojen jälkeen,

jotka hän teoksensa III:ssa osassa kertoo, on liittänyt sanan:

"sic!" sekä niistä lausunut seuraavan arvostelun: "Tunnustan, etten

näissä tapahtumissa näe mitään edes niin tavatonta ja erinomaista

kuin monessa muussa tässä osassa kuvatussa ekstaattisessa ilmiössä".

Päinvastoin on tämä arvostelu omiaan lukijalta salaamaan, että

Berghin käsitys Savojärven tapahtumista ei suinkaan ollut ainoastaan

hänen käsityksensä ja että miltei kaikki sen ajan heränneet

arvostelivat tätä asiaa samoinkuin hänkin. [Kert. N. G. Arppe,

K. A. Malmberg, V. L. Helander y.m.] Tästä ei kuitenkaan saa

päättää, ettei Akiander ollut altis tunnustamaan herätysajan suurta

merkitystä Suomen kirkon vaiheissa. Mitä hän siihen kuuluvista

liikkeistä ajatteli, näkyy esim. seuraavista VII:nen osan esipuheessa

löytyvistä sanoista: "Vaikka kaikissa näissä toisistaan eroavissa

opinsuunnissa onkin varjopuolia ja vaikka monessa uskonnollisessa

intoilijassa jumalisuuden varjon alla piileili ja vielä tänään

piileilee paljon teeskentelyä sekä aistillista ja maailmallista

himoa, on vakaumuksemme kuitenkin, että 'herätykset' ja niistä

johtuneet hengelliset liikkeet kaikkialla, missä kansa luonnollisella

älyllään on ymmärtänyt eroittaa ytimen kuoresta, ovat vaikuttaneet

enemmän hyvää kuin pahaa. Jo nyt kysytään Jumalan sanan palvelijoilta

enemmän, jo nyt vaaditaan heiltä ei vain jumaluusopillisia tietoja,

vaan niiden kera uskonnollista mieltä. Ja jota enemmän kansan

henkinen sivistys lukemisen kautta kasvaa, sitä enemmän vaaditaan

niiltä, jotka tahtovat esiintyä kansan opettajina. Jos nämä eivät

voi eivätkä tahdo kohota sanankuulijoittensa kantaa korkeampaan

henkiseen ja siveelliseen sivistykseen, miten voivat he silloin

täyttää evankeelisen saarnaajan tehtävän, miten saada osakseen

kunnioitusta sanankuulijoiltaan? Tämän älyää opiskeleva nuorisokin,

eikä enää sisällistä kutsumusta tuntematta yhtä kevytmielisesti

kuin ennen antaudu papinuralle. Ja tämä on hyvä ajan merkki." On

valitettavaa, ettei Akiander itse historiallisessa esityksessään anna

paljon ensinkään sijaa tällaisille huomautuksille. Ne olisivat olleet

omiaan heränneitten piireistä poistamaan monet ennakkoluulot hänen

teoksensa tarkoituksesta ja vaatineet heitä sitä puolueettomammin

arvostelemaan. Nyt sitä vastoin herännäisyyden johtomiehet ja

melkein poikkeuksetta myöskin ne lukuisat henkilöt, joille vielä

jaonkin jälkeen liikkeen menneet vaiheet olivat rakkaat, olivat

hyvinkin tyytymättömiä siihen leimaan, jonka Akianderin esitys oli

näille vaiheille antanut. [Kert. A. O. Törnudd, Otto Hjelt, Josef

Österbladh, Charlotte Achrén, J. V. Nybergh y.m.] Evankeelisen

suunnan edustajat sitä vastoin tervehtivät mieltymyksellä teoksen

ilmestymistä, se kun muka "niin selvästi oli näyttänyt toteen

pietismin erehdyksen". [Kert. E. M. Rosengren, rehtori A. F.

Rosendal, Josef Grönberg, J. V. Nybergh, Otto Hjelt y.m.] Heidän

vastenmielisyyttänsä viimemainittua liikettä vastaan tuki sekin

seikka, että Akianderin esitys Hedbergistä ja tämän perustaman

suunnan aikaisimmista vaiheista on paljon johdonmukaisempaa ja

myötätuntoisempaa kuin se kuva, minkä lukija hänen teoksestaan saa

herännäisyydestä ja sen huomatuimmista henkilöistä.

Mitä itse kansaan tulee, jäi Akianderin teos sekä heränneille

että muille miltei kokonaan tuntemattomaksi. Nekin kansanmiehet,

joiden kirjoituksia siinä löytyy, eivät kirjasta muuta tietäneet

kuin mitä joku pappi heille kertoi tahi luki. Suurin osa tästä

laajasta teoksesta on nim. kirjoitettu ruotsiksi, niin etteivät

valistuneimmatkaan talonpojat voineet sitä lukea. Ainoat

kansan syviin riveihin kuuluvat henkilöt, jotka jonkunlaisella

mielenkiinnolla seurasivat Akianderin teoksen viimeisten osien

ilmestymistä, olivat Renqvistin hengenheimolaiset. Eivät vain

Mikkelin-puolen rukoilijat, joiden johtomiehet, niinkuin olemme

nähneet, olivat toimittaneet tuon teoksen tekijälle tärkeitä tietoja,

vaan tämän suunnan edustajat Sortavalan seuduilla, vieläpä muutamat

Lounais-Suomessakin tiesivät, että Akiander tulisi käsittelemään

heidän oppi-isänsä elämänvaiheita ja että viimemainittu itse oli

luottamuksella lähettänyt hänelle paljon vanhoja kirjeitä sekä

hankkinut hänelle muitakin aineksia, jonka vuoksi hekin siitä

hyvää ajattelivat. Mitä Renqvistin omaan suhteeseen Akianderin

työhön tulee, todistavat seuraavat otteet hänen 1860-luvulla

kirjoittamistaan kirjeistä, että hän suurella mielihyvällä sitä

seurasi ja kernaasti siitä muillekin puhui.

Huhtikuun 13 p:nä 1857 kirjoittaa Renqvist Monellille: "Viime

kesänä Akiander examenpitomatkallaan tuli minun tyköni, viipyi

kokonaisen rupeaman ja kyseli minulta elämäkertaani. Hän tahtoisi

nyt kirjallisesti tietoja. Lupasin antaa, mutta käteni on niin

kipeä, että on työläs kirjoittaa. Tahtoisin näyttää, miten Jumala on

varjellut minua villityksistä" [Kirjeen omistaa Kirkkohistoriallinen

seura.].

Lokakuussa 1861 päivätyssä Renqvistin pojalleen kirjoittamassa

kirjeessä löytyvät seuraavat sanat: "Olen ollut pakoitettu

vapisevalla kädelläni kirjoittamaan entistä enemmän. Professori

Akiander kirjoitti elämäkertani, mikäli hän sen kirjoittaa voipi

minun hänelle aikaisemmin antamieni tietojen, kihlakunnanoikeuden,

hovioikeuden ja konsistoriumin pöytäkirjojen ja päätösten nojalla

vuosikymmeniä kestäneessä oikeusjutussa. Kirjoituksensa lähetti

hän minulle korjattavaksi sekä kehoitti minua hänelle lähettämään

kaikki hengellisiä asioita koskevat muilta saamani kirjeet sekä

niiden autuuden oppia koskevien kirjeiden konseptit, joita minulla

ehkä on. Lähetin hänelle 70 hengellistä kirjettä, joista hän kopioi

50. Jo aikoja sitten olen korjannut sen elämäkerran, jonka hän on

minusta kirjoittanut. Nyttemmin on minulla kirjoitettava vain vastaus

muutamaan minusta ruotsalaiselta taholta kirjoitettuun hyvin ilkeään

ja valheelliseen kirjoitukseen". [Renqvistin,; kirje K. Renqvistille

11/10 61 (omistaa maist. A. Renqvist).]

Muutamasta Renqvistin pari vuotta myöhemmin samalle pojalleen

kirjoittamasta kirjeestä näkyy, että hän oli aikonut itse kirjoittaa

elämäkertansa, vaan sittemmin, ehkä Akianderin tiedustelujen

johdosta, tästä ajatuksesta toistaiseksi luopunut. Samassa kirjeessä

hän kirjoittaa: "Nyt on professori Akiander teoksensa VII:ssä

osassa kuvannut koko ulkonaisen elämäni kaikkine siihen kuuluvine

oikeusjuttuineen ja niistä aiheutuvine kärsimyksineen. Hän on

kirjoillani ja yksityisille henkilöille kirjoittamillani kirjeillä,

joita hän on tusinoittain painattanut, todistanut, että oppini

kaikissa kohdissa on raamatun mukainen ja luultavasti siitä syystä

varustanut tämän osan minun kuvallani. Hedbergin kuvaa hän ei ole

siihen ottanut, vaikka hän laajalti puhuu myöskin hänen opistaan

sekä kirjaansa on ottanut paljon hänen kirjeitään ja pitkiä otteita

hänen kirjoituksistaan". [Renqvistin kirje K. Renqvistille 13/11 63

(omistaa maist. A. Renqvist).]

Että Renqvist sanankuulijoilleen oli kertonut, mitä Akiander

oli hänestä kirjoittanut, näkyy seuraavista hänen Monellille

kirjoittamistaan sanoista: "Nyt kaikki suomalaiset tahtoisivat

suomeksi Akianderin kirjan, kun ovat saaneet lukea mitä siinä

suomeksi on. Minun elämäkertani on Akiander melkein hyvästi eli

oikein osannut kirjoittaa ja myöskin kirjeitä minulle ja minulta

paljon siihen pannut". [Renqvistin kirje Monellille 25/12 63 (omistaa

Kirkkohistoriallinen seura).] Hyvin mieltynyt oli Renqvist muutoinkin

Akianderiin. Niinpä lausuu hän samassa kirjeessä: "Akiander on

nöyräluontoinen minua kohtaan, niin että alensi itsensä minua

veljeksi kutsumaan viimeisessä kirjeessään". [Renqvistin kirje

Monellille 25/12 63 (omistaa Kirkkohistoriallinen seura).]

Seuraavana vuonna ryhtyi Renqvist toimittamaan tuota elämäkertansa

kääntämistä suomeksi, mutta kivuloisuus esti häntä työtä jatkamasta,

jonka tähden hän päättikin sen sikseen jättää. Sen sijaan mietti hän

vieläkin sitä elämäkertansa kirjoittamista, josta vasta mainitsimme.

[Renqvistin kirje K. Renqvistille 19/1 64 (omistaa A. Renqvist.)]

Tästäkään hankkeesta ei kuitenkaan enää mitään tullut.

Miten tyytymättömiä heränneet Renqvistiä ja hänen ystäviään

lukuunottamatta olivatkin Akianderin teokseen, on kiitollisuudella

tunnustettava, että hän sillä on herännäisyydellekin suuren

palveluksen tehnyt. Hän on teokseensa koonnut monet tärkeät tätä

liikettä koskevat asiakirjat, jotka ilman hänettä olisivat joutuneet

hukkaan. Hän on oivaltanut näiden asiakirjojen tärkeyden aikana,

jolloin useimmat herännäisyyteen kuuluneet tai kuuluvat henkilöt

eivät tehneet mitään niiden pelastamiseksi unholaan joutumasta.

Tämän tosiseikan rinnalla supistuvat pieniksi ne oikeutetutkin

muistutukset, joita herännäisyyden vaiheisiin perehtyneet tekivät

hänen esitystään vastaan.