Henrik Renqvist 1853-1866.
Se hajaannuksen ja yleisen väsähtämisen painostava voima, joka
1850-luvulla näkyy miltei kaikkialla herännäisyyden mailla ja joka
murtaa niin monen tämän liikkeen merkkimiehenkin voimat, saaden
heidät riitoihin ja väittelyihin kyllästyneinä ja raskaan päivätyön
murtamina valmistautumaan laskemaan paimensauvansa kädestään,
ei vaikuta mitään muutosta Henrik Renqvistin esiintymisessä ja
työssä. Hän on vielä tähän aikaan sama kuin ennenkin, kirjoittaa
yhtä paljon kuin miehuutensa paraina vuosina, hyökkää yhtä
kiivaasti toisin ajattelevia vastaan, saarnaa ja pitää seuroja
yhtä väsymättömästi, keräilee rahoja lähetystoimen hyväksi ja on
vilkkaassa kirjeenvaihdossa miltei lukemattomien henkilöiden kanssa.
Vuodet painavat hänen hartioitaan -- Renqvist lähenee 70 ikävuottaan
-- taudin murtamana kärsii hän usein suuriakin ruumiintuskia, mutta
hänen toimintahalunsa on muuttumattomasti sama kuin ennenkin, eikä
hän vähimmässäkään määrässä vähennä työtaakkaansa. Hänen aikansa
riittää suurten kysymysten pohtimiseen ja se riittää lannistumattoman
kiivaan puoluekiihkon ja suvaitsemattoman pikkumaisuuden
tyydyttämiseen. Ja yhtä hartaasti kuin ennenkin etsii hän rukouksissa
lakkaamatta sitä "mikä ylhäällä on" ja kilvoittelee anomisissa
Jumalan valtakunnan voiton puolesta pakanamaailmassa.
Renqvistin uskottu ystävä oli edelleen G. Monell, joka 1850-luvun
loppupuolella (1853-1859) oli saarnaajana Lappeenrannan
työvankilassa. Hänelle hän ahkerasti kirjoitti, uskoen hänelle
avosydämisesti kaikki huolensa. Niinpä hän v. 1853 kirjoittamassaan
kirjeessä valittaa, että apulaisensa Viitikka, josta hänellä jo oli
hyvä toivo (III, 504), saatuaan kirjeen Hedbergiltä on ruvennut
julistamaan tämän oppia. Renqvistin kantaa kuvaavat seuraavat
sanat: "Kun piispa viime viikolla (maaliskuussa 1853) kävi täällä,
sanoin Viitikalle: en ilmoita väärää oppiasi, jos lupaat luopua
siitä". Ei tiedetä, mitä Renqvist teki, hänen apulaisensa kun
lujasti vakuutti pysyvänsä vakaumuksessaan, mutta joka tapauksessa
pistää tuosta uhkauksesta esille pitkälle kehittynyt uskonnollinen
suvaitsemattomuus. Vastenmielisen vaikutuksen tekee niinikään uhkaus
puhdasoppisuuden nimessä vedota piispaan, varsinkin kun muistamme,
mitä Renqvist itse menneinä aikoina "harhaoppisuutensa" tähden
esimiehiltään oli saanut kokea. Muita seurauksia Renqvistin ja
Viitikan välisistä rettelöistä ei kuitenkaan näy olleen, kuin että
viimemainittu seuraavana vuonna määrättiin toiseen seurakuntaan.
Samaan aikaan kuin Renqvist kirjoitti viimemainitun kirjeen, teki hän
matkan Suur-Savoon, tervehtiäkseen sikäläisiä ystäviään. Mikkelin
pitäjässä viipyi hän kahdeksan päivää, enimmän ajan _A. Paasosen_ ja
P. Närväsen luona, pitäen joka ilta seuroja näiden kodeissa. Koko
ajan oli mukana myöskin Salomon Häkkänen, joka, Renqvistin tarkasti
selitettyä käsityksensä rukouksesta, josta he ennen kirjallisesti
olivat keskenään väitelleet (III, 507-509), vakuutti täydellisesti
tyytyvänsä oppi-isänsä selityksiin.
Paluumatkan teki Renqvist Liperin kautta, missä hän viipyi viikon
päivät. Tällä matkalla hän poikkesi Rantasalmen, Tohmajärven ja
Liperin pappiloissa, joissa hän sai osakseen "hyvin ystävällistä"
kohtelua. Asiana oli hänellä varojen kerääminen pakanalähetyksen
hyväksi. Tuntuvan lisän Mikkelissä, Liperissä ja Joensuun kaupungissa
tähän tarkoitukseen kokoamiinsa varoihin saikin hän mainituissa
pappiloissa. Kaikkiaan kokosi Renqvist tällä matkalla 150 ruplaa,
niin että hän sitä ennen v. 1853 kokoamiensa varojen kera (m.m.
oli muutama kreikkalaiseen kirkkoon kuuluva talonpoika Liperissä
lahjoittanut 55 ruplaa) saattoi Tukholman lähetysseuralle lähettää
500 rupl. Vuosina 1854-58 sai hän vähemmän lähetetyksi. Syyksi
siihen sanoo Renqvist sen, että tuomiokapituli subsecreto-kirjeessä
oli kieltänyt papistoa Tukholman lähetystoimelle varoja kokoamasta,
väittäen kiellon aiheutuneen "erään kateellisen esimiehen
vaikutuksesta". Ne 500 ruplaa, jotka Renqvist mainittuina vuosina,
kiellosta huolimatta, lähetti Tukholman pakanalähetysseuralle, oli
hän salaa kerännyt.
Myöhempinäkin vuosina toimi Renqvist yhtä ahkerasti pakanalähetyksen
hyväksi. Sortavalan ja muiden Itä-Suomen seutujen köyhyyteen nähden
eivät, olleet pieniä ne rahaerät, jotka hän, pääasiallisesti
sikäläisiltä, miltei yksinomaan talonpoikaissäätyyn kuuluvilta
ystäviltään tätä tarkoitusta varten keräsi. Niinpä nousi hänen yksin
Sortavalassa v. 1862 pakanalähetykselle kokoamansa rahasumma 228
ruplaan ja kesällä seuraavana vuonna sai hän kootuksi 887 markkaa.
Muuttunut oli aika. Muutamia vuosikymmeniä aikaisemmin oli
herännäisyyden johtomiehiä sakotettu ja virasta eroitettu heidän
raivatessaan sijaa pakanalähetysaatteelle suomalaisien sydämissä.
Nyt oli Suomelle jo oma pakanalähetysseura perustettu, nyt saatiin
täälläkin vihdoin vapaasti toimia pakanain kääntämisen hyväksi. Mutta
harvat lienevät seuran perustamisjuhlassa, tammikuun 19 p:nä 1859,
muistaneet Jonas Lagusta, N. K. Malmbergia, F. O. Durchmania y.m.
tämän aatteen edestä kärsineitä tienraivaajia, joista huomattavimmat
jo olivat päässeet lepoon, harvat tämän aatteen väsymättömiltä
puolustajaa Henrik Renqvistiä, vaikka tämä vielä eli. Ainoa näiltä
ajoilta jälkimaailmalle säilynyt tunnustus on muukalaisen antama.
Renqvistin ystävä, ennen mainittu Ferd. Uhde kirjoitti näet hänelle
muutamia viikkoja myöhemmin kysymyksessä olevan juhlan johdosta:
"Joka 20 vuotta on nähnyt mitä vastarintaa lähetystoimen asia
Suomessa on saanut kokea ja kuinka hengellinen esivalta on koettanut
rahvaassa painaa alas kaikkea tätä asiaa tarkoittavaa harrastusta,
ei voi kylliksi ihmetellä nyt tapahtuvaa muutosta. Täytyy huudahtaa:
sen on Herra tehnyt; hänelle ei ole mitään mahdotonta. Mutta
kaikista, jotka nyt iloitsevat, lienee kuitenkin veli huomattavin.
Sillä jokainen tietänee, että veli oli ensimmäinen, joka rakkaudesta
Jumalan valtakunnan levittämiseen pakanoiden keskuudessa sytytti
tämän kipinän Suomen rahvaan sydämessä ja joka, kestäen paljon
pilkkaa, vainoa ja kärsimyksiä, on kylvänyt tuon taivaallisen
siemenen, joka nyt nousee ja lupaa kantaa hedelmää. Herran uskolliset
tietävät sen tarkoin ja elämän kirjaan on se myöskin kirjoitettu,
ja kaikki iloitsevat siitä, että Herra on antanut veljen vielä
elää ja suonut sinun nähdä sen armon, joka on tullut tämän maan
osaksi. Suomen kansa on viimeisiä niistä kansoista, jotka ovat
ryhtyneet työhön lähetystoimen hyväksi, mutta viimeiset tulevat ehkä
ensimmäisiksi. Jo siitä pienestä alusta, joka nyt on saatu aikaan,
voipi huomata, että rahvas lämmöllä ottaa osaa tähän ja tahtoo
edistää Jumalan työtä. Mitä sitten tapahtuukaan, kun tämä rahvas
suomenkielisten lähetyssanomain kautta saa enemmän tietoa tästä
suuresta työstä"!
Yhtä ahkera oli Renqvist edelleen myöskin kirjoja kirjoittamaan
ja kääntämään sekä niitä levittämään. Niinpä kirjoittaa hän v.
1854 Monellille: "Koetan valmistaa kirjaa Hedbergiä vastaan
niinkuin kirjoitin Ruotsalaistakin vastaan. Se hyöty minulla
on Viitikasta ollut, aivan niin kuin Jaakkiman Bergh sai minun
kirjoittamaan Ruotsalaista vastaan. Jos ehtisin ja saisin armoa,
syntyisi toinen osa 'Väärän opin kauhistuksesta'. Kirjan nimeksi
aion panna: '_Korkeimmallensa pyrkivän jumalattomuuden kauhistus
ja rangaistus_'." Tässä kirjassa sanoo Renqvist aikovansa yhdessä
käsitellä sekä Hedbergin että Ruotsalaisen oppia. Siinä muodossa
hän ei kuitenkaan aiettaan toteuttanut, "kirja kun olisi tullut
liian suureksi", vaan päätti julkaista "Hedbergin kauhistuksen" eri
kirjana. V. 1855 lähetti hän käsikirjoituksen Kuopion tuomiokapitulin
tarkastettavaksi, mutta painattamislupaa hän ei vielä silloin
saanut. Renqvistille hyvin suopea tuomiokapitulin notario K. H.
O. Molander ilmoitti hylkäämisen syyksi, että kirjaa pidettiin
Hedbergille seurakunnan opettajana liika loukkaavana, "jos kohta
tämä ei muutoin ollutkaan tuomiokapitulin suosiossa". Vasta kun
Renqvist oli käsikirjoituksesta poistanut Hedbergin nimen, jonka
sijassa hän käytti nimeä "turkulainen", sai kirja painoluvan.
Lopullisen hyväksymisen vaikuttavimpana syynä piti Molander sitä
"erinomaista" kirjelmää, johon käsikirjoitus liittyi. Viimemainittua
kiitosta ei Renqvist kuitenkaan ansainnut, vaan hänen ystävänsä
Monell, joka tuon kirjelmän oli kirjoittanut. Renqvistin kantaa kuvaa
seuraava mielenpurkaus siinä kirjeessä, jossa hän kirjansa vaiheista
kertoo. Molander oli hänelle kirjoittanut: "Vaikka kirjelmäsi
tuomiokapitulille olikin erinomainen, en kuitenkaan voi pitää tätä
(kirjan painattamislupaa) kuin Jumalan sormen vaikuttamana". Tämän
johdosta huudahtaa Renqvist: "Se luulo minulla on, kun Julius Bergh
on konsistoriossa ja siinä määrässä vihainen minulle kuin entinen
Paavokin. Bergh on raateleva susi".
Kysymyksessä oleva kirja painettiin v. 1856 otsakkeella: _"Kuolleen
uskon opin ilmoittaja"_. Painoksen suuruus oli 3,500 kpl. Seuraavat
numerot osoittavat, millä seuduin Renqvist aluksi laski saavansa
eniten lukijoita tälle kirjalle. Hän lähetti sitä Raumalle 450 kpl,
Turkuun 50, Mikkeliin 400, Rautalammelle 50, Ouluun 50, Kajaaniin
10, Viipuriin 10, Helsinkiin 100, Porvooseen 10, Valkjärvelle 10,
Liperiin 100, Tohmajärvelle 50, Ilomantsiin 20, Kiihtelysvaaralle 10,
Pitkäänrantaan 10. Paras menekki oli kirjalla tietysti Sortavalassa,
missä Renqvist itse sitä levitti.
Ei ole vähintäkään syytä epäillä, että Renqvist vakaumuksesta oli
tämänkin kirjan kirjoittanut. Mutta kun hän siinä, paikoin hyvinkin
sattuvasti, näyttää, että "usko ilman töitä on kuollut", kärsii
tämänkin kirjan sisältö toiselta puolen usein siitä katkerasta
kiivaudesta, jolla hän Hedbergiä kohtelee. Vielä näinäkin aikoina
osoittautuu Renqvist toisin ajattelevia vastaan suvaitsemattomammaksi
kuin kukaan muu. Muissakin tilaisuuksissa, kirjeissä y.m. tuli
tämä näkyviin. Varsinkin Ruotsalaista muistelee hän yhä edelleen
leppymättömällä katkeruudella. Kun esim. ennen (III, 239) mainittu
A. Möykkynen "Suomettaressa" v. 1856 julkaisi pitkän myötätuntoisen
kirjoitussarjan viimemainitusta, kirjoitti Renqvist Monellille:
"Kuka mahtoi olla niin jumalaton kuin Paavosta Suomettareen
semmoisen elämäkerran on kirjoittanut. Olisi tarpeellista, että
kirjoittaisit vastaan". Ja saatuaan samalta ystävältään jonkun uuden
todistuksen siitä, ettei tämäkään hyväksynyt noita hänen eniten
vihaamiansa uskonsuuntia, hän kirjoitti: "Iloitsen siitä, että niin
kammoksuen inhoot ruotsalaisuutta ja hedbergiläisyyttä". Muutamassa
toisessa kirjeessä purkaa hän sappeaan Paavon kannattajia vastaan
seuraavin sanoin: "Niinkuin Ruotsalainen on lähinnä perkelettä,
niin on Wahlberg (siihen aikaan 1853 kappalaisena Iisalmella)
lähinnä Ruotsalaista" j.e.p. -- Muista Renqvistin vielä hänen
vanhoilla päivillään kirjoittamistaan kirjoista mainittakoon myöskin
_"Antikristuksesta"_ -niminen kirjanen, joka ilmestyi v. 1861.
Käännöksiäkin suoritti Renqvist yhä edelleen ja toimitti painosta.
Toisiin, niinkuin esim. Sallengrénin saarnaan "Väärä oma
vanhurskaus", joka käännös ilmestyi 1856, lisäsi hän sitäpaitsi
oman kirjoittamansa esipuheen sekä selityksiä. Niinkuin tämäkin
ovat Renqvistin suorittamat käännökset kyllä enimmäkseen pieniä,
mutta työtä nekin kysyivät ja paljon vaivaa niiden levittäminen
ja myyminen. "Kun painattaa kirjoja omalla kustannuksellaan",
valittaa hän Monellille, "saa kirjoittaa melkein yhtä paljon kirjan
levittämisestä kuin itse kirja kysyi. Tämä antaa hirveän paljon
työtä". Kustantajille taas Renqvist ei tahtonut käsikirjoituksiaan
myydä, nämä kun "nostavat hinnat niin korkeiksi". Seurauksena
oli, että hän kirjojensa takia monesti joutui rahapulaan, josta
kuitenkin aina hänen ystävänsä Raumalla, Tampereella, Liperissä
y.m. hänet auttoivat. Renqvistin velka kirjapainoihin y.m. kirjojen
painattamisessa tarvittaville välittäjille nousi 1850-luvun alussa
8,000 ruplaan, mutta v. 1856 teki se vain 1,500 ruplaa; loppuijällään
pääsi hän velattomaksi. Ja huomattava on, että hän yksinomaan
myytyjen kirjojensa hinnalla maksoi tuon silloisissa oloissa ja
varsinkin köyhän kappalaisen tuloihin nähden suuren velan. Mutta
tyytymätön oli Renqvistin vaimokin hänen kirjakauppaansa, m.m.
arvellen hänen "hävittävän puolet tuloistaan", kun hän ei itse edes
pitänyt kirjakauppaa, vaan muiden kautta kirjojaan levitti. Tästä
Monellille kertoessaan lausuu Renqvist: "Ei vaimoni ole sitä vähemmän
saanut, vaikka on itse pitänyt huushollia antamatta minulle mitään".
Verraten paljon Renqvist vielä vanhoilla päivillään matkustikin.
Häntä ei enää ahdistettu "luvattomien hartausseurojenkaan"
pitämisestä, vaikka hän semmoisia kyllä ystäviensä luona käydessään
vieraillakin paikkakunnilla piti. Hänen pitkä matkansa Suur-Savoon,
Liperiin y.m. v. 1853 (IV, 125-126) ei ollut ainoa laatuaan. Niinpä
hän esim. v. 1856 joulukuussa kävi Ilomantsissa, viipyen tällä
matkalla kolme viikkoa. Kaikkialla missä hän liikkui kokoontui häntä
kuulemaan paljon kansaa. Renqvist sanoo tällä matkalla olleensa
täydessä työssä aamusta iltaan. Ettei papistokaan enää tahtonut panna
esteitä hänen uutteralle työlleen Jumalan valtakunnan puolesta,
näkyy siitäkin, että hän tällä matkalla saarnasi Kiihtelysvaaran,
Tohmajärven y.m. pitäjien kirkoissa. Muutoin ei ole vaikea huomata,
että Renqvist paljon ystävällisemmin ajattelee niitä sielunpaimenia,
joita muut heränneet pitivät suruttomina ja maailmanmielisinä, kuin
Ruotsalaisen tai Hedbergin suuntaan kuuluvia virkaveljiään. Nämä
olivat hänen mielestään suorastaan sielunvihollisen kätyreitä, joita
edellä muiden tuli kaikin tavoin vastustaa.
Usein muistuttivat Renqvistin ajettunut käsi, joka ajoittain teki
kirjoittamisenkin hyvin vaikeaksi, sekä muut taudinkohtaukset, että
hänen elämänsä likeni loppuaan. Mutta niinkauan kuin hän suinkin voi,
tahtoo hän hoitaa kaikki tehtävänsä niin, kuin ennenkin. Liikuttavaa
on lukea hänen lyijykynällä ja vapisevalla kädellä lapsilleen ja
ystävilleen kirjoittamiaan pitkiä kirjeitä. Pääsisältönä on miltei
poikkeuksetta ijankaikkisen elämän ja kuoleman suuri kysymys.
Yhtä perusteellisesti hän vielä viimeisinä elinvuosinaan neuvoo
ja selvittää "puhdasta, raamatunmukaista oppia", yhtä hartaasti,
jos mahdollista vielä hartaammin kuin miehuutensa päivinä, hän
kehoittaa parannukseen ja uskoon. Vielä v. 1863 sanoo hän "melkein
joka postipäivänä" kirjoittaneensa "pitkiä kirjeitä oikealle ja
vasemmalle".
Omassa seurakunnassaan toimi Renqvist vielä 1860-luvulla yhtä
ahkerasti kuin ennenkin. V. 1861 kirjoittaa hän pojalleen: "Olen
lauvantai- ja sunnuntai-iltoina pitänyt rukous- ja opetushetkiä
niihin saapuneiden kanssa. He ovat tulleet niinkuin ennenkin". Ja
syksyllä 1863 todistaa hän työstään: "Tänä kesänä olen, Jumalan
kiitos, vanhuuden heikkoutta lukuunottamatta, ollut terve, jonka
vuoksi tuskin on ollut sitä saarnapäivää, jolloin en olisi
saarnannut tahi pitänyt rippipuhetta. En ainoanakaan lauvantai- tai
sunnuntai-iltana ole laiminlyönyt rukous- ja opetusseurojen pitämistä
kotona, pitäjällä tai sairaalassa, ja näissä tilaisuuksissa olen aina
koonnut varoja lähetystoimelle".
V. 1864 sairasti Renqvist niin kovaa niveltautia, että hänen
täytyi pari viikkoa pysyä vuoteessaan. Mutta päästyään vähänkään
liikkeelle ryhtyi hän heti jälleen työhön. Siitä kirjoittaa hän
muutamassa kirjeessä: "Suuria hartauskokouksia olen pitänyt kotonani
lauvantaisin niiden kanssa, jotka seuraavana pyhänä ovat käyneet
Herran ehtoollisella".
Turhaa ei Renqvistin ahkera työ ollut. Tänä aikana, jolloin
heränneitten luku useimmissa paikoissa maata vähenemistään väheni,
lisääntyi se Sortavalan tienoilla. Vielä v. 1864 kirjoittaa Renqvist
muutamassa kirjeessä: "Herätys leviää naapuriseurakunnissa enemmän
kuin ennen. Hartaasti he ahkeroivat sielujensa pelastusta. Jumala
auttakoon heitä pitkittämään loppuun asti". Lisääntymistään lisääntyi
liike Renqvistin omassa seurakunnassa vielä seuraavanakin vuonna,
vaikka hän pääsiäisestä alkaen oli niin sairas, ettei enää jaksanut
saarnata. Usein hän vielä tänäkin aikana piti rippipuheita kirkossa
sekä kävi sairasten luona kaupungissa ja läheisimmissä kylissä.
Ja joukoittain kokoontui edelleen, niinkuin entisinä aikoina,
hänen kotiinsa heränneitä kuulemaan hänen neuvojaan ja hänen
kanssaan polvistumaan Herran eteen. Varsinkin lauvantai-iltoina
ja sunnuntaiaamuina ennen kirkonmenoa sekä saman päivän illalla
oli hänen seuratupansa täynnä sielunsa tilaa huolehtivia ihmisiä,
jotka tarkasti kuuntelivat vanhan opettajansa opetuksia ja
polvillaan seurasivat hänen rukouksiaan. Vielä syyskuussa v. 1865
todistaa Renqvist seurakunnastaan muutamassa kirjeessä: "Niinikään
juhlapäivinä, jolloin ei ole ollut Herran ehtoollisella-käyntiä
eikä ilma ole estänyt, on paljon ihmisiä saapunut luokseni. Hyvin
paljon uusia heräyksiä on tapahtunut, ja moni, joka ennen on tullut
heräykseen, mutta sitten kylmennyt tai luopunut, on nyttemmin
uudelleen alkanut etsiä armoa sydämen koko hartaudella".
Lukiessa Renqvistin kirjeitä sekä muita todistuksia hänen
väsymättömästä toiminnastaan, tuntuu joskus kuin olisi työ
tullut hänelle miltei intohimoksi. Kun tämän lisäksi hänen
perustamansa uskonnollisen suunnan kannattajia monesti on syytetty
kaavamaisuudesta, tunkeutuu se epäilys mieleen, että hänen oma,
alituisissa, usein loppumattoman pitkissä puheissa ja rukouksissa
kulumiseen asti harjoittamansa uskonnollisuus ainakin hänen vanhoilla
päivillään jähmettyi hengettömäksi tavaksi laillisine tehtävineen ja
omatekoisine pyhityspyrintöineen. Tähän kuuluu myöskin, että Renqvist
hyvin tiesi, että hän oli tehnyt paljon työtä Herran viinimäessä ja
että hän vanhoilla päivillään, niinkuin seuraavassa luvussa saamme
nähdä, ei suinkaan ollut välinpitämätön siitä tunnustuksesta, joka
nyttemmin monelta taholta tuli hänen osakseen. Oli miten oli -- varma
on kuitenkin, että Jumalan valtakunnan voitto ihmisten sydämissä oli
hänelle siksi kallis asia, että kaikki muu sen rinnalla supistui
pieneksi. Siitä hän puhui ja kirjoitti, iloitsi koko sydämestään, kun
Herra jonkun syntisen löysi tai armoitettuna pelasti kotia, sekä suri
katkerasti, kun häneltä toivo toisten pelastumisesta sammui. Niin
täynnä oli hänen sydämensä tämmöistä iloa ja surua, ettei hän voinut
olla sitä ilmaisematta uskonnollisesti välinpitämättömillekään,
eipä edes vapaa-ajattelijoillekaan. Todistukseksi lainaamme tähän
otteen muutamasta Renqvistin v. 1865 kirjoittamasta kirjeestä: "On
ollut mieluista seurustella heränneitten kanssa, mutta etenkin on
tuollaisten katuvaisten ja elävästi uskovaisten ero tästä pahasta
maailmasta tuottanut minulle iloa, kun heissä kuolinvuoteella
olen huomannut kaikki ne tuntomerkit, joita Jumalan sanan mukaan
tavataan autuaissa sieluissa. Sitävastoin olen vapisten kauhistunut
katumattomien kuolinvuoteen ääressä, heissä kun ei ole elävän uskon
tuntomerkkejä. Semmoinen oli muutama täkäläinen kauppapalvelija,
joka kuolinvuoteellaan kyllä tuli heräykseen, mutta jota en
saanut mihinkään semmoiseen, jota välttämättömästi täytyy löytyä
heränneessä syntisessä, en rukoukseen, en uskoon Jesukseen, en
Pyhän ehtoollisen nauttimiseen. Jos kehoitin häntä rukoilemaan,
niin hän vastasi: en taida enkä jaksa rukoilla. Kun sanoin hänelle:
ei sinun tarvitse jaksaa muuta kuin maatessasi publikaanin tavoin
huoata armoa, vastasi hän: en voi sitäkään. Jos sanoin: ikävöi edes
armoa ja usko, että Jesus armahtaa sinua, niin oli tulos sama. Kun
hän tahtoi tunnustaa kaikki suurimmat syntinsä, mutta ei jaksanut,
sanoin hänelle: riittää, vaikka vain tunnet itsesi syntisistä
suurimmaksi. Kun sitten kysyin häneltä, tahtoiko hän nauttia Herran
ehtoollista, sain vastaukseksi: siihen olen minä aivan mahdoton.
Ilman ehtoollista hän kuolikin. Katuvaiseksi hän kyllä tuli, mutta
ei uskovaiseksi, ja sentähden toteutuivat suomalaisen virsikirjan
sanat: 'Kamala on katumus kuoleman ajalla'. Aivan niin käypi
sinullekin, jollet terveenä rupea armon anomiseen ja parannukseen.
Mutta koska pahoin pelkään, että sinä kääntymättömyytesi lisäksi
olet vapaa-ajattelijakin, seuraa tätä kirjanen 'Kristuksen hauta',
jotta et tuomiopäivänä saata sanoa, etten sinulle vakuuttaen puhunut
Kristuksen jumaluudesta ja elämästä kuoleman jälkeen".
Renqvist oli köyhille hyvin antelias. Varsinkin vanhoilla päivillään,
jolloin hän oli paremmissa varoissa, auttoi hän aineellista apua
tarvitsevia ei vain leipä- ja muilla ruokalahjoilla, vaan rahallakin,
puhumattakaan siitä, että hän varattomille ilmaiseksi jakoi paljon
kirjoja. Monelle tarvitsevalle hän velkakirjaa ja korkoa vaatimatta
lainasi rahoja; saataviaan hän ei milloinkaan jättänyt ryöstöllä
haettaviksi. Vaimonsa, joka ei ollut niin auttavainen, oli usein
hyvinkin tyytymätön miehensä anteliaisuuteen, koettaen sitä kaikin
tavoin rajoittaa ja estellä. Seurauksena oli, että Renqvist usein
salasi vaimoltaan mitä hän köyhille antoi.
Luonteeltaan oli Renqvist, niinkuin monesti olemme nähneet,
itsepäisyyteen asti lujatahtoinen. Ei mikään mahti olisi saanut
häntä poikkeamaan siitä, minkä hän piti oikeana. Vaikka hän oli
hyvin vakava, kuultiin hänen suustaan joskus leikillistäkin puhetta
ja koomillisia kertomuksia menneitten päivien oloista ja vaiheista.
Mutta tämmöisetkin puheet käänsi hän ennenpitkää hengellisiin
asioihin. Ei kukaan lähtenyt hänen luotaan saamatta häneltä kuulla,
"mitä hänen rauhaansa sopii", eikä hän mistään seurasta poistunut
antamatta niille, joiden kanssa hän oli seurustellut, opetuksia,
varoituksia ja neuvoja elämän tietä varten. Viimeisinä vuosinaan hän
ei muusta paljon ensinkään puhunutkaan.
Jos Renqvist nuorempana taistelun helteessä joskus kiivastui,
ei tuo hänen vanhoilla päivillään juuri milloinkaan tapahtunut.
Tämän yhteydessä on paikallaan huomauttaa siitäkin, että nuo hänen
katkerat hyökkäyksensä Ruotsalaista ja Hedbergiä sekä näiden
hengenheimolaisia vastaan, jotka hyökkäykset, niinkuin olemme
nähneet, eivät suinkaan heikenneet hänen loppuijälläänkään, eivät ole
kiivaudessa lausuttuja, vaan harkittuja, itsepintaisen vakaumuksen
purkauksia. Että ne eivät ole sopusoinnussa Renqvistin elävän saarnan
kanssa rakkaudesta eivätkä sen rakkauden työn kanssa, jota hän
väsymättömällä innolla ja verrattomalla ahkeruudella suoritti Herran
viinimäessä, sitä ei kukaan voi kieltää, eikä sitäkään, että ne
sitäpaitsi usein pukeutuvat hyvinkin epämiellyttävään muotoon. Mutta
niiden uhallakin näkyvät kuitenkin Renqvistin jalot ominaisuudet
ja hänen siunauksesta rikas työnsä siksi selvästi 19:ta vuosisadan
herännäisyyden vaiheissa, että hän ehdottomasti on luettava tämän
liikkeen ensimmäisten merkkimiesten joukkoon. Hänen elämänsä iltatyö
ei suinkaan ole omiaan vähentämään tätä tunnustusta, vaan päinvastoin.
Kovien taistelujen kautta oli Renqvist nuorena löytänyt Herran,
kovissa taisteluissa oli hänen uskonsa puhdistunut ja kasvanut. Se
uskon varmuus, jonka hän oli saavuttanut, ja se Herran rauha, jonka
suloisuutta hän niin monesti oli saanut maistaa, joutuivat vielä
hänen vanhoilla päivillään, varsinkin hänen viimeisen tautinsa
aikana, kovan koetuksen alaisiksi. Toukokuussa 1866 neljä viikkoa
sairastaessaan lavantautia, valitti Renqvist usein hengellistä
pimeyttä, ja kun tauti syksyllä uudistui, joutui hän tautivuoteellaan
usein suuriin hengellisiin kiusauksiin ja ahdistuksiin. Etenkin
viime vuosina oli hän hyvin usein käynyt Herran ehtoollisella,
saaden silloin aina uutta kehoitusta ja uskon rohkeutta, mutta kun
hän nyt kuoleman kynnyksellä kutsutti luoksensa Kymölän koulun
opettajan A. W. Lyran ja vaimonsa kanssa hänen kädestään vastaanotti
Herran ehtoollisen, oli hänen sisällinen taistelunsa ehkä kuumempi
kuin koskaan ennen. Kovaa oli hänen ruumiillinen tautinsa, mutta
hänen puheensa, sekä hänen houraillessaan että selvänä ollessaan,
ilmaisivat monesti vielä kovempaa sieluntuskaa. Kerran esim. kielsi
hän palvelijansa sytyttämästä pesään pantuja puita, huudahtaen:
"helvetin tulella poltetaan". Mutta kovimpienkin tautien helteestä
löysi hänen etsivä uskonsa tien Jesuksen tykö. "Kuolemaksi se tulee",
lausui hän kerran, "ja minua armahdetaan". Päivää ennen kuolemaansa
lausui hän tyttärensä kuullen: "tulkaa minun tyköni kaikki, jotka
työtä teette ja olette raskautetut, ja minä tahdon teitä virvoittaa".
Oli pyhäin miesten päivä. Kun kansa tuli kirkosta ja sanoi vielä
kerran tahtovansa kuulla rakkaan opettajansa äänen, ilmoitettiin
sille, että tämä koko päivänä ei enää ollut jaksanut puhua ja
juuri vasta oli vaipunut uneen. Seuraavana yönä kuultiin hänen
vielä houraillen lausuvan: "Köyhille antakaa". Omaiset, jotka
valvoivat vuoteen ääressä, ymmärsivät, että hän oli apua jakavinaan
tarvitseville. Toinenkin piirre hänen luonteessaan tuli vielä tänä
yönä näkyviin. Hän näet lausui: "Kirkkoon pitää lähteä".
Maanantaiaamuna kello 8, marraskuun 5 p:nä 1866 pääsi väsynyt
matkamies lepoon. Hautajaiset pidettiin seuraavana perjantaina.
Ruumissaarnan piti Renqvistin apulainen K. J. Johnsson. Sen
alkulauseena olivat sanat: "Nyt sinä, Herra, lasket palvelijasi
rauhaan menemään" ja saarnanaiheena: "Minä annan teille paimenet
minun sydämeni jälkeen, jotka teitä ravitsevat opilla ja
viisaudella". Paljon oli kansaa kokoontunut kirkkoon sekä saattamaan
rakasta opettajaansa haudan lepoon. Syvä ja yleinen oli suru.
Hautajaisissa nosti talollinen Simo Räty kysymyksen muistopatsaan
pystyttämisestä Renqvistin haudalle. Häntä kannattivat lämpimästi
varsinkin tilaisuudessa saapuvilla olevat talonpojat. Listalla
koottiin 300 markkaa, jota summaa seuraavana vuorina aiottiin
kartuttaa uudella keräyksellä. Silloin sattuneet kovat nälkävuodet
lienevät vaikuttaneet, että hanke jäi toistaiseksi. Se toteutui vasta
v. 1887, jolloin muutamat yksityiset henkilöt täyttivät mitä puuttui.
Kivi, joka silloin pystytettiin haudalle, on harmajasta graniitista
ja runsaasti kahden metrin korkuinen. Paitsi Renqvistin nimeä,
syntymä- ja kuolinvuotta sekä vuosilukua 1836, jolloin hän tuli
Sortavalan kappalaiseksi, on siihen hakattu sanat: "Pyrkikää niitten
perään, jotka ylhäällä ovat, eikä niitten, kuin maan päällä ovat".
[Lähteitä: Paimenmuisto; Renqvistin kirje G. Monellille 24/4 53
(omistaa Kirkkohistoriallinen seura); P. Poutiainen, Henrik Renqvist
Sortavalan, kappalaisena; Renqvistin kirje pojalleen, K. Renqvistille
18/11 63 (omistaa maist. A. Renqvist); Ferd. Uhden kirje Renqvistille
5/2 59 (Akiander VII); Renqvistin kirjeet Monellille 22/4 53, 17/1
54 ja 1856 (omistaa Kirkkohistoriallinen seura); Renqvistin kirje K.
Renqvistille 11/10 61 (omistaa A. Renqvist); Osk. Molanderin kirje
Renqvistille 28/12 55; Renqvistin kirjeet Monellille 5/8 56, 3/4 57,
24/2 57, 25/11 63 (omistaa Kirkkohist. seura); Renqvistin kirjeet K.
Renqvistille 11/10 61, 19/7 64, 15/9 65 (omistaa A. Renqvist); A. W.
Lyran, Fr. Saukon, Jaakko Lembergin y.m. kertomukset.]