Savon herännäisyyden vaiheita Paavo Ruotsalaisen kuoleman jälkeen
vuoteen 1860.
Vaikkei Pohjanmaan herännäisyydessä tapahtunut jako suoranaisesti
koskenutkaan Savon heränneeseen kansaan, ja vaikka tämän puolen
heränneet papitkaan, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, eivät
ottaneet osaa sen synnyttämiin riitoihin, huomaamme Paavo
Ruotsalaisen kuoleman jälkeen täkäläisessäkin herännäisyysliikkeessä
miltei kaikkialla väsähtymistä ja hajaantumista. Miten suuressa
määrässä tuon kaikkien kunnioittaman johtomiehen poistuminen
näyttämöltä olikin syynä tähän, on ilmeistä, että Savonkin
herännäisyyden kehitys on johtunut murrosaikaan, joka on näyttävä,
onko se edelleen säilyvä itsenäisenä liikkeenä, vaiko sulava
yhteen yleiskirkollisen kristillisyyden kanssa tai hajoova
maailmallismielisyyteen. Jo tämän murrosajan alkuvuosina pistää
silmään yksi eroitus Pohjanmaan ja Savon herännäisyyden välillä, joka
selvästi viittaa siihen, että viimemainitun liikkeen kehitys on oleva
toinen kuin ensinmainitun. Edellisessä nousevat etevät talonpojat
kokoamaan ja järjestetyksi joukoksi ryhmittämään heränneitten
hajonneet rivit, kun sitävastoin Savossa ei ainoakaan semmoinen
henkilö astu esille jatkamaan Paavo Ruotsalaisen työtä. Yrityksiä
tuohon suuntaan kyllä täälläkin muutamissa paikoin tehdään, mutta
heikkoja ovat nämä yritykset, voimat eivät riitä, kykyä puuttuu ja
tarmoa. Pohjanmaan heränneen kansan suurin vaara näinä aikoina on
joutuminen lahkolaishengen hallittavaksi, Savon herännäisyyttä taasen
uhkaa väsymys ja hajaantuminen.
Ennenkuin lähdemme silmäilemään Savon herännäisyyden vaiheita Paavo
Ruotsalaisen kuoleman jälkeen lähinnä seuraavina vuosina, on syytä
tarkastaa ainoan tämän liikkeen vielä elossa olevan suurempaa
huomiota ansaitsevan talonpojan, Lauri Juhana Niskasen elämän
loppuaikoja. Jos nim. täytyykin myöntää, että hän ainoastaan Paavon
rinnalla ja tämän tukemana oli mitä hän oli heränneitten johtomiehenä
eikä ilman hänettä semmoisena saanut mitään aikaan, on miehen
merkitys herännäisyyden muistojen kertojana siksi tärkeä, että hän jo
siitä syystä ansaitsee erityistä huomiota.
Olemme tässä teoksessa monesti puhuneet Niskasen hengellisten asiain
muistokirjasta ja siitä lainanneet monta tietoa yhdeksännentoista
vuosisadan herännäisyyden alkuajoilta. Se maine, minkä Niskanen
liikkeen muistojen kertojana eläessään sen edustajilta osakseen
sai, vaatii tarkastamaan hänen kirjoituksensa luotettavaisuutta
historiallisena lähteenä.
Historiallisen esityksen arvo riippuu mitä suurimmassa määrässä
esittäjän puolueettomuudesta -- siitä onko hän voinut ja tahtonut
puhua totta. Niskanen kuului itse siihen liikkeeseen, jonka
alkuvaiheita hän "Muistokirjassaan" on kuvannut. Hän liittyi siihen
jo v. 1815, jolloin hän oli 21 vuoden ikäinen. Kirjoitus käsittelee
pääasiallisesti herännäisyyden vaiheita Pohjois-Savossa, Iisalmessa,
Kiuruvedellä, Maaningassa ja Nilsiässä vuosina 1796-1837, eli juuri
niillä seuduin, missä hän itse ja hänen likeisimmät tuttavansa elivät
ja toimivat. Seurasihan Niskanen Ruotsalaista tämän matkoilla sekä
esiintyi hänen lähettämänään itsekin hengellisenä neuvonantajana
ja puhuu siten usein omastakin esiintymisestään, täten suuressa
määrässä vaikeuttaen asemaansa historiallisten tapausten esittäjänä.
Tämä seikka on sitä huomattavampi, kun Niskanen tahtoo esiintyä ei
ainoastaan kertojana, vaan miltei kaikkialla arvostelijanakin. Ja kun
hänen arvostelunsa pääasiallisesti koskee heränneitten oppia, joka ei
siihen aikaan vielä ollut vakaantunutkaan, vaan vasta muodostumassa,
niin ei sovi kummastella, että herännäisyyden vastustajat varsinkin
jaon aikoina, jolloin, niinkuin olemme nähneet, liikkeeseen
kuuluneet ja siitä sittemmin eronneet henkilötkin sitä vikoillen
arvostelivat, eivät sille suurtakaan arvoa antaneet. Sitäpaitsi on
pantava merkille, että Niskanen niin kokonaan omisti Ruotsalaisen
katsantotavan ja niin rajattomasti häntä kunnioitti, että kaikki,
jotka vähänkin poikkesivat tämän oppi-isän opista, hänestä olivat
kerrassaan väärässä. Vaikka hän paljon oli lukenut raamattua, ei
vetoa hän siihen, arvostellessaan herännäisyydessä syntyneitä
hurmahenkisiä, opillisesti eksyttäviä y.m. ilmiöitä, vaan miltei aina
Paavon opetuksiin ja todistuksiin. Sama yksipuolisuus tulee vielä
selvemmin näkyviin "Muistokirjan" kertomuksissa Henrik Renqvistin
opista ja Savon heränneitten suhteesta häneen.
Mutta tämän uhallakaan ei Niskasen "Muistokirja" niissäkään kohdissa,
joissa hän kertoo omista ja Paavo Ruotsalaisen heränneitten oppia
käsittelevistä puheista, suinkaan ole vähäarvoinen lähdekokoelma. Nuo
monet puheet eivät milloinkaan ole ristiriidassa keskenään eivätkä
eksy syrjäseikkoihin, jotka hämmentäisivät esitystä ja salaisivat
sen punaisen langan, joka ilmaisee Savon herännäisyyden opin
päätarkoituksen: ihmisten johtamisen elävään synnintuntoon ja armoa
armosta armonistuimen luona etsimisen ja saamisen. Että Niskanen
näissä esityksissä usein käyttää samoja sanoja, ei vähennä hänen
kirjoituksensa luotettavaisuutta, sillä tuota yhtä suurta pääasiaa
teroitti Ruotsalainen ja tämän neuvomana Niskanen itsekin kaikkialla.
Ainoa kohta, jossa Niskanen eksyy ilmeiseen, persoonallisesta
vastenmielisyydestä ja kateudesta johtuvaan puolueellisuuteen, on
hänen kertomuksensa Juhana Poikosesta. Renqvistiä sitävastoin,
jonka elämänvaiheista hän laveasti puhuu, arvostelee hän kyllä
hyvin ankarasti, mutta tätä ei kukaan saata oudoksua, joka tietää,
kuinka jyrkälle ja toisin ajatteleviin nähden suvaitsemattomalle
kannalle hänen aikansa uskonnollisten liikkeiden edustajat
ylimalkaan asettuivat. Oman aikansa mittakaavan mukaan arvosteltuna
esiintyy hän kuitenkin, Renqvististäkin, tuosta Ruotsalaisen
kiivaimmasta vastustajasta puhuessaan, maltillisena, vieläpä joskus
tasapuolisenakin arvostelijana. Niinpä hän esim. myöntää "kansaa
paljon Karjalassa heränneen synnin suruttomuuden unesta hänen
saarnojensa kautta", sekä että "hänellä oli kiivaus Jumalan puoleen",
vaikka "ei taidon jälkeen" j.n.e.
Että Niskanen on tahtonut todenmukaisesti esittää kerrottavansa,
näkyy paraiten niistä arkistoissa säilytetyistä oikeusjuttujen
pöytäkirjoista, joista hän "Muistokirjassaan" kertoo. Näihin kohtiin
nähden ei hakemallakaan hänen esityksestään löydä asiallisia
virheitä. Uskottavaisuuden leimaa kantavat niinikään, mikäli
asiaa nyttemmin tutkia voidaan, hänen muutkin kertomuksensa, kun
on kysymys tapahtumista semmoisinaan. Niskasen puutteellisen
lauserakennuksen ja kirjoitustaidon uhallakaan ei; lukija hänen
kirjoituksessaan kohtaa ainoatakaan paikkaa, joka estäisi täysin
käsittämästä, mitä kirjoittaja on tahtonut sanoa, ei ristiriitoja
eikä laajaperäisen, moneen eri suuntaan haaraantuvan ainehiston
järjestämisestä syntyneitä epäselviä kohtia. Kaikesta näkyy, että
kertoja on tehnyt tarkkaa ja tunnollista työtä. Huomauttaa sopii
siitäkin, ettei Niskanen, miten halukas hän silminnähtävästi olikin
kuvaamaan aikansa herännäisyysliikkeen vaiheita, kirjoittanut mitään
niistä seuduista, joiden oloja hän ei tarkoin tuntenut. Niinpä hän
esim. ei puhu sanaakaan Kalajoen-varren suuresta herätyksestä, vaikka
hän monesti itse oli käynyt viimemainitulla seudulla. Tämä osoittaa
tunnollisuutta, jota ei saa pieneksi arvostella, ja lisää suuressa
määrässä "Muistokirjan" luotettavaisuutta.
Päivämääriä ja vuosilukuja on Niskasen kirjoituksessa niukasti. Syynä
siihen, ettei hän useampia mainitse, on silminnähtävästi se seikka,
ettei hän ole enemmän semmoisia muistanut eikä voinut useammista
varmoja tietoja hankkia. Kaikki hänen käyttämänsä ajanmääräykset ovat
poikkeuksetta oikeita.
"Muistokirjan" heikoin puoli on se, että Niskanen, kertoessaan
Ruotsalaisen voimakkaasta esiintymisestä hurmahenkisyyden ja väärän
opin kukistamiseksi, hyvin usein asettaa itsensä hänen rinnalleen,
teroittaen omiakin ansioitaan heränneitten johtamisessa. Ne
monesti hyvinkin ankarat nuhteet, joita hän useasti kuuluisalta
asetoveriltaan sai, hän sitävastoin huolellisesti salaa. Tuo johtuu
Niskasen tunnetusta itserakkaudesta ja kunnianhimosta, joka usein
lienee esiintynyt hyvinkin silmäänpistävällä tavalla. Suoranaista
kiitosta itselleen antamaan hän ei "Muistokirjassaan" kuitenkaan
missään alennu, jos kohta monesta kertomuksesta selvään kuultaa hänen
halunsa näyttää toteen, että hänkin on jotain saanut aikaan.
Ei tiedetä, mihin aikaan Niskanen oppi kynää käyttämään, eikä
sitäkään, milloin hän päätti ruveta "Muistokirjaa hengellisistä
asioista" kirjoittamaan. M. Akianderille annettu tieto, että Jonas
Lagus olisi kehoittanut häntä ryhtymään viimemainittuun toimeen, on
luultavasti oikea. [Kert. Niskasen poika Kusti Niskanen (1897).] Se
tiedetään, että kirjoitus v. 1840 oli valmis (II, 310). Heränneet
hankkivat itselleen siitä jäljennöksiä, joiden kautta se heidän
keskuudessaan tuli hyvin yleisesti tunnetuksi.
Akianderin teoksessa löytyvä L. J. Niskasen v. 1846 kirjoittama
kirje, jossa hän sanoo kirjeen vastaanottajalle lähettävänsä
"vähäisen ja puuttuvasti kokoonpannun kirjoituksen eli historian",
ei tarkoita hänen yllämainittua "Muistokirjaansa", vaan toista. V.
1844 oli hän näet ryhtynyt kirjoittamaan laajaperäistä kertomusta
Kiuruveden herännäisyysliikkeen vaiheista jälkeen v. 1837, johon
"Muistokirja" päättyy. Tämä kirjoitus on valitettavasti joutunut
hukkaan [Kert. Kusti Niskanen.].
Niskasen "Muistokirjan" tietoja täydentävät hänen kirjeensä.
Puhuessaan näissä tilaisuuksista, joissa hän itse on ollut
saapuvilla, tahi henkilöistä, joita hän matkoillaan on tavannut,
mainitsee hän useimmiten paikan ja päivän tarkasti sekä kertoo
kerrottavansa hyvin täsmällisesti, vaikka tavallisesti lyhyesti.
Käsiala on selvää ja jokseenkin hyvää.
Herännäisyyden vaiheita käsittelevistä talonpoikaisten miesten
kirjoituksista voivat ainoastaan Matti Paavolan muistiinpanot vetää
vertoja Niskasen kynän tuotteille. Jos niitä vertaa esim. hänen
serkkunsa Vilhelm Niskasen "Muistokirjaan" ja kirjeisiin, on eroitus
hyvin suuri. Viimemainittu oli huono kynämies eikä pystynyt läheskään
niin puolueettomasti kuin edellinen asioita esittämään. Heränneitten
johtajana sitävastoin oli Vilhelm Niskanen paljon etevämpi. Hän
oli sitäpaitsi luonteeltaan vakavampi ja syvällisempi kuin tuo
hänen huikenteleva ja oppineittenkin seurassa usein suurisuinen
sukulaisensa. Mutta se tunnustus on empimättä Lauri Juhana Niskaselle
annettava, että hän oli lahjakas mies ja että hän kirjoituksillaan
suuressa määrässä on hyödyttänyt herännäisyysliikettä, antamalla
siitä jälkimaailmalle tärkeitä tietoja sekä kehoittamalla
esimerkillään muitakin rahvaan miehiä tekemään kirjallisia
muistiinpanoja isien taisteluista ja elämänvaiheista.
Niskasen loppuelämä ei ole omiaan tukemaan hänen mainettaan. Niinkuin
moni muu Paavo Ruotsalaisen ystävistä sortui hänkin vanhoilla
päivillään viinan orjaksi. Tämä oli varmaan suuressa määrässä
syynä siihen, että hän lakkasi kirjoittamastakin. Ehkä estivät
sitäpaitsi herännäisyydessä syntynyt erimielisyyskin ja jako häntä
tätä lempityötään jatkamasta. Mahdollista on myöskin, että hän J. I.
Berghiltä, jonka luona hän vielä elämänsä viime vuosina usein kävi,
oli saanut kuulla, että Lauri Stenbäck, jaon hengen kiihoittamana,
jyrkästi oli vastustanut Paavo Ruotsalaisen elämäkerran
kirjoittamista (III, 455). Luotettavien kertomusten mukaan oli
Niskanen aikonut kirjoittaa kertomuksen viimemainittua vastaan v.
1848 nostetusta oikeusjutusta, hänen kuolemastaan ja hautajaisistaan.
Niskanen kuoli toukokuun 17 p:nä 1853. [Kert. Kusti Niskanen;
Akiander, VII, 149.]
* * * * *
Savon herännäisyyden huomattavin paikka oli edelleen Kuopio ja
sen ympäristö. Mutta näilläkin tienoin huomaamme 1850-luvun
keskivaiheilla ja jo aikaisemminkin väsymystä ja lamautumista,
ja sitäpaitsi tulee kaupungin heränneissä säätyläisissä näkyviin
vikoilemishalua hengenheimolaisia kohtaan ja erimielisyyttä. Jonas
Lagus kävi näinä vuosina silloin tällöin Kuopiossa, ja hänen
lähimmässä sikäläisessä ystäväpiirissään kehittyi kehittymistään se
käsitys, että muut opettajat olivat vieraantuneet siitä ikävöivän
uskon elämästä, jota Paavo Ruotsalainen oli teroittanut valvovan
kristityn vasituisena tuntomerkkinä. Missä määrässä Lagus itse oli
syynä tuossa piirissä syntyneeseen vikoilemishaluun, on vaikea
sanoa, mutta selvästi näkyy, että täälläkin heränneitten keskuudessa
syntyi tuommoinen ahtaampi piiri kuin Pyhäjärvellä ja muuallakin,
missä hänen pessimistinen katsantotapansa sai kannattajia. V. 1853
kirjoitti hän ystävilleen Kuopiossa: "Karttakaa kaikkia riitoja
älkääkä antako toisten katkeruuden saattaa itseänne kiistaan ja
aiheettomaan kiivauteen. Sillä eihän muuta voi tapahtua, kuin että
teidänkin keskuudessanne ilmaantuu joku tai joitakuita, jotka luonnon
ja lihan ärsyttäminä tekevät tien leveämmäksi, kuin raamattu on sen
viitannut. Tuntekaa heidät heidän hengestään ja hedelmistään! Aika
on kauhea, ja perkele raivossa niille harvoille, jotka haluaisivat
tulla istutetuiksi Kristukseen." [Laguksen kirje K. A. Malmbergille
19/4 53 (Evankeliumin ääni, s. 166).] Kirje on kirjoitettu K. A.
Malmbergille. On huomattava, ettei Lagus siinä eikä muissakaan
samalle henkilölle näinä vuosina kirjoittamissaan kirjeissä lähetä
terveisiä Berghille, vaikka hän mainitsee useita henkilöitä, niiden
joukossa viimemainitun sisarenkin Lisette Berghin, joita hän pyytää
kirjeen vastaanottajaa tervehtimään.
Ainoa Kuopion, papeista, johon Lagus ja hänen ystävänsä tässä
kaupungissa näkyy täysin luottaneen, oli Albert Ingman, mutta tämä
muutti jo v. 1853 _Karstulaan_. Ehkä oli tämä muutto ainakin osaksi
syynä siihen, että tuo pieni joukko Kuopiossa yhä yksipuolisemmin
liittyi Lagukseen. Oli miten oli, Berghiin he eivät enää täysin
luottaneet. Varsinaista tuvan jakoa Kuopion heränneissä ei kyllä
tapahtunut, mutta salainen vikoileminen sai sensijaan yhä enemmän
jalansijaa heidän piirissään. Myöntää täytyy, ettei Lagus tehnyt
mitään sitä estääksensä. Hän päinvastoin melkein joka kirjeessä puhuu
ystävilleen ja ystävistään tavalla, joka osoittaa, että hän epäili
Kuopion muita heränneitäkin. Niinpä hän esim. v. 1854 kirjoittaa K.
A. Malmbergille: "Niitä ystäviä, jotka kävivät meitä tervehtimässä,
oli myös Ingman äitineen Karstulasta. Hauska oli heitä tavata.
Vielä on muutamia ihmisiä, harvoja siellä ja harvoja täällä, jotka
ovat liikkeellä parannusasiansa vuoksi." [Laguksen kirje K. A.
Malmbergille 1/4 54 (Evankeliumin ääni, s. 189).]
On kyllä totta, että Bergh, niinkuin ennen (III, 512) on kerrottu,
siinä suhteessa oli poikennut aikaisemmasta kannastaan, että hän,
vastustaen Savon herännäisyyden "subjektivismia", entistä enemmän
teroitti raamatun lukemista ja siinä ilmoitetun jumalallisen armon
objektivista puolta, mutta Paavo Ruotsalaisen opin perusteista
hän tämän kautta ei ollut poikennut. Todistaaksemme, ettei niin
ollut laita, ja samalla näyttääksemme, ettei Laguksen ja Berghin
opissa ollut mitään oleellista eroitusta, asetamme tässä rinnakkain
kummankin näinä aikoina kirjoittaman kirjeen. Ensinmainittu
kirjoittaa muutamalle epäuskon kiusauksia vastaan taistelevalle
virkaveljelle:
"Kun armahtava Vapahtaja on sinussa herättänyt halun tulla
pelastetuksi, väijyy sinua epäusko, vaatien sinulta, mitä Kristus
ei ensinkään vaadi eikä odota sinussa löytävänsä, nimittäin elämää,
voimaa, tahtoa ja valoa elääksesi hänen kanssansa; sillä juuri tätä
on hän tullut sinulle antamaan, kun joka hetki uudelleen tulet hänen
luoksensa ja pääasianasi on näiden armonvoimien pyytäminen, joita
ei sinulla eikä kenelläkään toisella ole, vaan yksin hänellä, joka
on elämän leipä ja joka, alituisesti uudelleen antaen tätä kaikkea,
synnyttää ja elättää meitä ijankaikkiseen elämään. Luovu siis
kaikesta muusta, ja kun epäuskon käki laulaa sydämessäsi: 'Sinulle
ei löydy apua, sinä olet hukkaan joutunut' y.m. niin älä usko tuota
tuonelan lintua, vaan mene heti yksinkertaisesti Herran Kristuksen
tykö, puhuttele häntä ja kysy: 'Herra, tahdotko vielä ottaa minut
elämän tielle, antaa minulle lapsen oikeuden ja verelläsi puhdistaa
minut kaikesta synnistäni?' Pitkitä tätä hiljaisuudessa, odottaen
minkä vastauksen hän sinulle antaa, ja jos vastaus viipyykin, niin
älä antaudu epätoivoon. Eihän meillä ole oikeutta uskoa tyhmän
sydämemme hylkäämistuomioita, jotka perustuvat yksinomaan Jumalan
valkeuden ilmoittamaan kurjuuteemme, sillä juuri tämän kurjuutemme
tähden on Jesus Kristus, elävän Jumalan poika, tullut maailmaan
auttamaan meitä ja antamaan elämää kaikille auttamattomasti
kadotetuille. Koska ilman hänettä ja ilman uskonyhteyttä hänen
kanssaan joudumme hukkaan, vaan hänessä tulemme korjatuiksi, niin
tahdommehan lukea kaiken muun vahingoksi, jotta me öin päivin
löydettäisiin hänessä, pyrkien hänen tykönsä kuivan, kuolleen,
syntisen sydämemme halulla. Mutta tämä tuleminenkin Herran tykö on
hänen lahjansa, jonka hän antaa, kun tunnustamme, ettemme ilman häntä
mitään voi. Pitkitä sentähden joka aika tätä sisällistä anomista ja
Kristusta ikävöimistä, rukoile äläkä väsy, niin saat itse kokea, että
tämä on ainoa oikea, uudestiluova parannus, ja sinä olet ymmärtävä
eroituksen sen ja itsevanhurskauden pettävän, hengettömän parannuksen
välillä, jonka perustuksena on lain autio kallio. Veljeni! Kristus
elää ja hoitaa itse meitä. Älkäämme koskaan väsyen lakatko häntä
etsimästä ja häneltä pyytämästä kaikki, kaikki. Kun itse näin teet ja
tätä harjoitusta jatkat, niin saatat myöskin rohkeasti julistaa sitä
ilosanomaa, että kaikki syntiset poikkeuksetta saavat tulla hänen
luoksensa tullaksensa autetuiksi ja puhdistetuiksi, ja että parannus,
usko, pyhitys johtuvat tästä lapsellisesta, alituisesta sisällisestä
seurustelusta hänen kanssansa. Työtä tekevä ja raskautettu ystävä!
Älä kauemmin pysy poissa hänen luotaan, joka tänä päivänä ja kaikkina
päivinä rakastaa sinua, olit sitten millainen hyvänsä, ja on käskenyt
sinua kutsumaan sieluja luoksensa". [Laguksen kirje jollekin
virkaveljelle 18/5 57.]
Berghin kirje on kirjoitettu eräälle niinikään epäuskon kiusauksissa
taistelevalle naisystävälle. Sen pääsisällys on seuraava:
"Suret sitä, ettet ymmärrä sen pimeän syytä, johon sielusi on
joutunut. Pelkäät tämän epätietoisuuden johtuvan helmasynneistä, kun
et Herralta saa mitään vastausta rukouksiisi y.m. Rakas ystävä, tämä
ja kaikki mitä asiastasi kirjoitat todistaa, että Herra on sinulle
rakas ja että hän rakastaa sinua, varsinkin koska selvästi käsität,
että hän on ainoa turvasi, ja huolellisesti koetat kääntyä hänen
puoleensa. Olen vakuutettu siitä, etteivät helmasynnit, olkoot nämä
sitten mitkä tahansa, eikä se, että Herra ei tahtoisi auttaa sinua,
ole syynä levottomuuteesi, vaan se, ettet tunne Herran teitä, jotka
eivät ole sinun teitäsi, ja siitä johtuva kärsimättömyys, kun hänen
vastauksensa viipyy, sekä aiheeton semmoisen vastauksen odottaminen
häneltä, s.o. semmoinen varmuus armoittamisestasi ja yhdistyksestäsi
hänen kanssansa, jota hän ei ole luvannut eikä nyttemmin tahdo
sinulle antaakaan. Rakas sisar, heitä pois tuo innoitteleminen, sillä
siten sinä vain kiusaat Herraa ja ylläpidät itsessäsi pohjattoman
epäuskon, katkeran levottomuuden ja toivottomuuden lähteen. Semmoista
varmuutta ja semmoista vastausta, kuin sinä tahdot, ei sinulle enää
suoda, sen tiedän varmasti, vaan Herra itse, tuo taivaaseen astunut,
Isän oikealle puolelle korotettu, kaikkinäkevä ja kaikkivoipa Herra
Jesus ja hänen sanansa kalliit armonlupaukset ovat itsessään täysin
riittävä varmuus sinulle. Enempää et tarvitse etkä saa kiusata häntä
sinulle antamaan, sillä luotettavampaa varmuutta hän ei ole luvannut;
mutta jos hän kuitenkin antaisi sinulle senkaltaisen varmuuden kuin
odotat, niin kyllä hän itse tietää ajan ja hetken, jolloin hän sen
antaa. Se vastaus ja varmuus, jota tarvitset, ovat sinulle siis joka
päivä tarjona. Älä niitä sentähden etsi mistään välittömästä Herran
vastauksesta äläkä mistään valtaavasta hänen armonsa tuntemisen
ilosta y.m.s. Älä sitä myöskään etsi sydämesi muutoksista äläkä
elämäsi täydellisyyksistä. Anna päinvastoin sydämesi jokapäiväisen
saastaisuuden, tahtosi nurjuuden, voimasi heikkouden ja elämäsi
jokapäiväisten syntien, vikojen ja puutteiden ajaa ja nöyryyttää
itseäsi lapsellisella luottamuksella pakenemaan hänen armonistuimensa
tykö, mihin hänen kalliit armolupauksensa kutsuvat sinua, ja ilmaise
sillä edelleen huolesi hänelle itselleen ja asetu kaikkinesi
turvautumaan yksin hänen ansioonsa. Ota siellä hänet vastaan
hänen armolupaustensa eikä minkään välittömän vastauksen nojalla
vapahtajaksi äläkä pelkää siten loukkaavasi häntä. Päinvastoin tahtoo
hän harjoittaa sinua juuri näin tekemään, sillä 'autuaat ovat ne,
jotka eivät näe ja kuitenkin uskovat'. Siten saat hänet itse kaikkine
hänen armonsa rikkauksineen ja voimineen, vaikka kuinka vähän
saisitkin tunteessasi sitä maistaa, ja sinä saat, niinkuin sinun
tuleekin, luoda luotasi kaikki tarpeeton kuoleman pelko. -- On kyllä
totta, että tämä taito katsoa Herraan ja yksin häneen turvautuminen
ei ole heti opittu, vaan vaatii harjoitusta, ahkeraa ja pitkällistä
harjoitusta; mutta eihän Lutherkaan eivätkä muut sinua ja minua
paremmat uskonsankarit ole oppineet tätä taitoa yhdessä päivässä,
vaan ovat sitä koko elämänsä ajan opetelleet. Kuitenkaan he eivät ole
epätoivoon antautuneet. Kuinka paljon vähemmän syytä siihen onkaan
meillä, tämmöisillä vaivaisilla, jollemme heti tätä taitoa opi". [J.
I. Berghin kirje muutamalle ystävälle 2/11 56.]
Väärin olisi sanoa, ettei näissä kirjeissä mitään eroitusta
ole, mutta yhtä väärin olisi väittää, että ne sentähden ovat
erihenkisiä. Kumpikin liikkuu herännäisyyden opin pohjalla,
vaikka toinen teroittaa enemmän yhtä, toinen toista puolta tässä
opissa, sopusoinnussa täydentäen toisiaan. Mutta sillä tavoin ei
se pieni, itseensä sulkeutunut herännäisryhmä Kuopiossa, joka
oli valinnut Laguksen oppi-isäkseen ja piti hänen uskonnollista
katsantotapaansa ainoana oikeana ja herännäisyyden periaatteille
uskollisena, Berghin kantaa arvostellut. Se vaani siinä järkeisuskoa
ja turhamaista tieteellistä viisastelemista. Oudolta tuntui näistä
heränneistä myöskin viimemainitun monipuolinen toiminta, varsinkin
hänen yrityksensä uusien koulujen aikaansaamiseksi. Se jyrkkä
vanhoillisuus, joka Laguksen edustamassa suunnassa Pohjanmaalla oli
päässyt vallalle ja nyttemmin oli saanut jalansijaa Kuopiossakin,
ei mitenkään voinut sulattaa sitä, että Bergh hartaasti kehoitti
sikäläisiä heränneitä panemaan lapsensa kaupungissa hallituksen
toimesta perustettavaan tyttökouluun. Julkista eroa ei tämä
kuitenkaan saanut aikaan Kuopion heränneissä, ja varsinainen kansa
oli tietämätön siten syntyneestä erimielisyydestä, mutta heikontaen
se vaikutti näiden seutujen muutoinkin hajaannusta ennustavissa
oloissa. [Kert. K. A. Malmberg y.m.]
Missä määrässä Lagus kannatti savolaisten ystäviensä epäileviä
ajatuksia Berghistä, on vaikea sanoa, mutta se tiedetään, että
hän elämänsä loppuaikoina vieraantumistaan vieraantui hänestä.
Julkisuudessa hän ei kuitenkaan koskaan häntä vastaan esiintynyt.
Mitä Berghiin tulee, oli hän koettanut saada aikaan likempää
suhdetta Savon ja Keski-Pohjanmaan heränneitten pappien välillä ja
tässä tarkoituksessa kolme eri kertaa, viimeksi keväällä v. 1854,
käynyt Laguksen luona Pyhäjärvellä. Turhat olivat kuitenkin nämä
yritykset olleet. Muutamassa J. F. Berghille v. 1856 kirjoittamassaan
kirjeessä arvostelee hän asemaa seuraavin sanoin: "Minulla on ollut
masentavia kokemuksia näistä unioonipuuhista. Tuossa veljellisessä
tarkoituksessa olen kolmasti käynyt Laguksen luona. Hän otti
minut vastaan erittäin ystävällisesti ja kohteliaasti, mutta
lukuunottamatta hyvinkin tuntuvaa, muualta tullutta tuulenpuuskaa,
sain viime matkalta kotia tultuani ystäviltä ja ystävien ystäviltä
kuulla, että olimme olleet 'erinomaisia ystäviä suulla, mutta
sydämeen, mieleen ja tilaan nähden kaukana toisistamme'. Tämän
jälkeen en ole pitänyt tarpeellisena tehdä mitään tämän ystävyyden
tähden, mutta en myöskään ole tahtonut mielessäni kantaa
minkäänlaista nurjamielisyyttä. Olen pitänyt tätä paraana keinona
tarpeettomien riitojen, juorujen ja teeskentelyn välttämiseksi.
Vaikken olekaan uskaltanut toivoa avomielistä veljellisyyttä, niin
eivät juorut ainakaan ulkonaisessa suhteessa ole sitä viime aikoina
häirinneet".
Epäilemättä oli Bergh oikeassa, sanoessaan Laguksen ja
tämän lähimpien ystävien uskonnollista katsantotapaa liika
"subjektiviseksi", mutta tästä ei seuraa, että hän olisi pitänyt
heidän oppiaan erehdyttävänä. Päinvastoin tunnustaa hän vasta
mainitsemassamme kirjeessään oppiin nähden olevansa melkein kokonaan
samalla kannalla kuin hekin. Veljelleen J. F. Berghille, joka näinä
aikoina näkyy koettaneen saada aikaan likempää yhteyttä Savon ja
Laguksen edustaman ryhmän välillä, ilmaisee hän syyn, miksei hän
näistä yrityksistä paljon mitään toivonut, seuraavin sanoin: "En
tahdo vastustaa haluasi matkustaa Laguksen, Rahmin ja Österbladhin
tykö, mutta mitään hedelmällistä tulosta tästä matkasta en toivo,
koska 1) eroitus opissa ei ole oleellinen, 2) koska tämä eroitus
riippuu ylenmäärin suuresta subjektivisuudesta, 3) koska Lagus ja
Rahm pääasiallisesti siitä syystä pitävät meitä maailmallisiin
hommiin nukkuneina ja unionipyrinnöt sentähden voisivat näyttää
pyrkimykseltä hengellisen maineen saavuttamiseksi, sekä 4) siitä
syystä, että vanhat veljet ovat pohjalaisia" [J. I. Berghin kirje
J. F. Berghille 26/11 56.]. -- Syvästi on jaonhenki päässyt
herännäisyydessä vaikuttamaan, kun J. I. Berghkin arvelee senkin
estävän Savon ja Pohjanmaan heränneitten uudestaan yhtymistä, että
Lagus, Österbladh y.m. ovat pohjalaisia!
Mitä tulee Laguksen ja hänen hengenheimolaistensa syyttäviin
arveluihin Bergh veljesten "maailmallisista hommista", johtuivat
nämä syytökset ilmeisesti ahdasmielisestä vanhoillisuudesta.
Kevytmielisestä uutuudenhalusta eivät nuo Savon herännäisyyden
johtomiehet ryhtyneet niihin toimenpiteisiin, joista Laguksen suunnan
edustajat heitä moittien tuomitsivat. Miten tunnollisesti esim. J. F.
Bergh oli punninnut kysymystä Kuopioon perustettavasta tyttökoulusta,
näkyy seuraavista hänen tämän oppilaitoksen vihkiäistilaisuudessa
syyskuun 2 p:nä 1857 lausumistaan sanoista:
"Kunnioitettavat opettajattaret ja opettajat! Tänne kokoontuneiden
vanhempien ja holhoojien puolesta niinkuin omastakin puolestani
pyydän vilpittömällä luottamuksella saada uskoa nämä rakkaat
lapsemme teidän rakkautenne, kärsivällisyytenne ja huolenpitonne
turviin kasvatettaviksi ei vain tiedoissa, vaan ennen kaikkea
'kurituksessa ja Herran nuhteessa'. Ei liehittely eikä kerskaus
vaadi minua tunnustamaan, että lastensa, sydämensä kalliimman
omaisuuden uskominen julkiselle koululle on vaikea ja suuri uhri,
vaan se on nöyryyttävä tunnustus -- tunnustus, jota -- siitä olen
vakuutettu -- en minä yksin tässä tilaisuudessa tee. Voisimme ehkä
kiertäen sitä välttää lyhyesti sanomalla, että tämä on 'aivan
luonnollista' silloinkin, kun luottamus kouluun on suuri. Mutta
asialla on vakavampikin puolensa. Me emme paraassakaan tapauksessa
usko koululle ihannelapsia. Heillä on monta vikaa ja heiltä puuttuu
luonteen, tietojen, sivistyksen ja hyvien tapojen puolesta paljon.
Nämä heidän vikansa ja puutteensa tulevat koulussa paljastetuiksi,
ja nämä viat ja puutteet ovat meidän omia vikojamme ja puutteitamme;
ne johtuvat kasvatuksemme virheellisyydestä, ja mikä pahinta on,
usein omasta esimerkistämme. Ja omia vikojansahan koettaa jokainen
ainakin salata. Sentähden sanoin, että lastensa, etenkin tyttäriensä
uskominen koululle on vaikea uhri. Kun tämän uhallakin sen uhrin
uhraamme, ei voitane sitä sanoa pieneksi. Mutta vaikutin painaa
vaa'assa enemmän kuin kaikki epäilykset ja tämä vaikutin on toivo
hankkia lapsillemme parempaa kasvatusta ja sivistystä, kuin itse
voimme heille antaa. Ja tätä toivomme, koska ymmärrämme, että hyvä
kasvatus ja tosi sivistys olisi kallein ja useimmissa tapauksissa
ainoa perintö, minkä voimme jättää lapsillemme. Mutta tämäkin
on nöyryyttävä tunnustus. Sillä jokainen meistä myöntänee, että
pyhin velvollisuutemme kieltämättä olisi itse antaa tyttärillemme
kasvatus, joka tekisi heidät kykeneviksi täyttämään tehtävänsä
elämässä ja toteuttamaan päämääränsä ijankaikkisuudessa. Mutta
kun emme kykene sitä tekemään taikka kun arvelemme, ettei meillä
ole aikaa siihen, ja sentähden turvaudumme kouluun, täytyy minun
avomielisesti tunnustaa, että ainakin minun omatuntoni, joka kerta
kun tätä ajattelen, uudestaan saattaa minut epäilemään, onko oikein
mukavuutta rakastaen luotaan luoda ja julkisen koulun niskoille
heittää pyhimmät velvollisuutensa, oli tämä koulu sitten vaikka paras
maailmassa. Horjumaton vakaumukseni on nim. kaiken sen uhalla, mitä
nykyään naisemansipatsioonista huudetaankin, että Jumala on luonut
naisen kotia varten, miehen sitävastoin pääasiallisesti julkista
elämää varten, ja että kodin, perheen sentähden on pidettävä huolta
naisen kasvatuksesta ja sivistyksestä, miehen kasvatus sitävastoin
jätettävä julkisen koulun täydennettäväksi. Mutta kun minäkin tästä
huolimatta lämpimästi ja hartaasti olen odottanut tyttökoulun
perustamista kaupunkiimme, kun olen kehoittanut muita panemaan siihen
lapsensa sekä siinä omille tyttärilleni pyytänyt sijaa, tunnen itseni
velvoitetuksi julkilausumaan ajatukseni tyttökoulun merkityksestä ja
sen tarkoituksen ehdoista".
"Mitä pitemmälle ihmiskunta edistyy sivistyksessä, sitä suuremmiksi
kasvavat eri säätyjen, perheiden, perheenjäsenten ja sukupuolien
välisten sivistysasteiden eroavaisuudet. Tämä on tosiseikka.
Mutta miten oudoilta sanani sitten kuulunevatkin, täytyy minun
sanoa: juuri tämä on onnellisen perhe-elämän kuolema ja hauta. Kun
tähän vielä tulee, että se, jota sanotaan sivistykseksi, sisältää
suuret määrät raakuutta, siltä kun puuttuu totuuden sisällistä
yhtenäisyyttä, rakkauden elämää, pyhyyden rajoitusta, siveellisyyttä
päämääränään, ja kun sitä sentähden käsitetään eri tavalla ja se
muodostuu pääsuunnissaan elämän tärkeimpiin kysymyksiin nähden
toisistaan jyrkästi eroaviksi katsantotavoiksi, niin on luonnollista,
että kodin elämän tosi yhtenäisyys, sopusointu ja rauha käyvät
yhä harvinaisemmiksi niissäkin säädyissä, jotka edellä muiden
nimittävät itseään sivistyneiksi. Jos perhe-elämää, tätä inhimillisen
yhteiskunnan ensimmäistä ja välttämättömintä perustusta ja perusehtoa
todella tahdotaan vapauttaa raakuuden sille tuottamista vammoista,
jos mielitään palauttaa sen rauha ja saada sitä vastustamattomalla
sisällisellä voimallaan vaikuttamaan isänmaahan, valtioon ja
kirkkoon, täytyy ennenkaikkea kasvatuksen ja itse sivistyksen,
raakuudesta vapautettuna, palata totuuden yhtenäisyyteen ja ainakin
jossain määrin suurempaan sopusointuun sivistysmäärään nähden.
Mutta kun ajan sivistyksen monenkaltaiset opintuulet yhä enemmän
murtavat tämän yhtenäisyyden perustuksia ja niitä hävittävät, ja
koulusivistyksen jättiläisedistyminen yhä enemmän suurentaa mies- ja
naissivistyksen välistä juopaa, pidän tyttökoulua oikeutettuna
pakkopuolustuksena perheen suojelukseksi. Toiminnallaan tarkoittaen
sisällistä yhtenäisyyttä ja tasapainoa, on se elinvoimaisesti
ja terveellisesti vaikuttava perheen totuuden ja mahdin s.o.
sen todellisen aatteen ylläpitämiseksi". [J. I. Berghin Kuopion
tyttökoulun vihkiäisissä 2/9 57 pitämän puheen konsepti.]
Kuopion tyttökoulu oli perustettu "virkamiesten ja muiden
sivistyneiden vanhempien tyttäriä varten". Säätyrajoitusten
puitteissa liikkuu vielä Berghinkin puhe. Mutta joka tapauksessa
se todistaa, että kysymys naissivistyksen korottamisesta oli
saanut kannatusta herännäisyydenkin edustajissa. Sitäpaitsi
olivat muuallakin asuvat heränneet -- ensimmäinen lienee ollut
Jaakko Vegelius -- alkaneet panna tyttärensä tyttökouluihin.
Mutta yleistä kannatusta nämä oppilaitokset eivät suinkaan näissä
piireissä osakseen saaneet. Päinvastoin tiedetään, että varsinkin
toistupalaisuuteen kuuluvat henkilöt monessa paikoin kovin vikoilivat
niitä heränneitä, jotka antoivat tyttäriensä käydä julkisissa
kouluissa. Syynä oli tämän suunnan jyrkkä vanhoillisuus, joka ei
sallinut pienintäkään poikkeusta liikkeessä vakaantuneista tavoista,
sekä pelko, että heränneetkin tytöt julkisessa koulussa tulisivat
turhamielisiksi ja maailmallisiksi. Niinkuin olemme nähneet, oli
tämä suunta saanut jalansijaa Kuopionkin heränneissä säätyläisissä.
Sitä enemmän tunnustusta ansaitsee se itsenäinen kanta, jolle Bergh
kysymyksessäkin olevaan asiaan nähden asettui.
Berghin monenkaltaisia toimia ja niiden aiheuttamia vaivoja lisäämään
liittyivät suuret rahahuolet. Hänen velkakuormansa kävi vihdoin niin
raskaaksi, että hän vuoden 1860 lopussa alkoi tuumia vararikkoa
[J. I. Berghin kirje J. F. Berghille 1/1 1861.]. Talouttaan
parantaaksensa sekä päästäksensä varsinaista papinvirkaa hoitamaan
oli hän v. 1857 hakenut avonaiseksi jäänyttä kirkkoherranvirkaa
Limingassa. Valitusten tähden suoritettiin vaalisaarnat vasta 1860.
Eräs toinen hakija sai enimmät äänet. Eroitus hänelle ja Berghille
annetun äänimäärän välillä oli kuitenkin mitättömän pieni, niin
että muutamat seurakuntalaiset heti alkoivat tuumia valitusta.
Tästä kirjoitti Bergh veljelleen: "He aikovat aloittaa uutta riitaa
saadakseen minulle jonkun äänen enemmän, mutta heillä ei ole siihen
laillista syytä. Siten vain jatkuu turha juttu. Minä: en enää
ajattele tätä enkä muutakaan kirkkoherrakuntaa. Olen saanut tarpeeksi
tästä yhdestä hakemuksesta ja tuosta koko elämäni ajan kestävästä
Egyptin lihapadoille ikävöimisestä. Eihän ole niin helppoa heittää
pois koko elämänsä pyrkimystä, mutta kyllä huomaan, etten enää kelpaa
papiksi tai pastoriksi, jos en muuksikaan". Jo oli Bergh melkein
päättänyt toteuttaa tuumansa vararikosta, kun hän sai tietää, että
senaatti oli ratkaissut liminkalaisten valituksen hänen edukseen
(1861). [J. I. Berghin kirje J. F. Berghille 16/2 61.]
Bergh oli erinomaisen toimintahaluinen mies. Niinpä hän suuresta
työtaakastaan ja taloudellisista vaikeuksistaan huolimatta 1859
vuoden lopussa veljensä J. F. Berghin kehoittamana alkoi tuumia
hengellisen lehden perustamista. Tästä hankkeesta hän kuitenkin
luopui "rajoitetun aikansa" tähden sekä "sen alituisen orjuuden
takia", jonka tämmöinen toimi olisi tuottanut. Sitäpaitsi pelkäsi
hän rettelöitä tuomiokapitulin puolelta. Sensijaan näkyy hän
ryhtyneen kirjoittamaan "Kirkkohistoriallisia elämäkertoja", toivoen
semmoisista hyötyä kansalle [J. I. Berghin kirje J. F. Berghille
16/12 59.]. On valitettavaa, ettei kuitenkaan tästäkään tuumasta
mitään tullut eikä ylimalkaan muistakaan hänen suunnittelemistaan
kirjallisista töistä.
Yksi Berghin kynän tuote näiltä ajoilta kuitenkin löytyy: hänen
kontrahtikokouksessa Iisalmen pappilassa v. 1859 pitämänsä esitelmä
_"Hos hvem finnes den Heliga Ande"?_ (Kenessä on Pyhä Henki?),
joka esitelmä samana vuonna painettiin. Niin lyhyt kuin tämä
kirjanen onkin -- se sisältää vain 28 sivua -- ansaitsee se mitä
suurinta huomiota. Niinkuin ennen (I, 3-4, III, 134-135) olemme
huomauttaneet, teroittaa tämä kirja elävän, Pyhän hengen synnyttämän,
persoonallisen kristillisyyden välttämättömyyttä jokaiselle, joka
toivoo pelastuvansa, samalla kun se rakkaudella muistuttaa Jumalan
etsivän armon ihmeistä isiemme maassa. Oivallisella tavalla tukevat
tässä esityksessä toisiaan kristinuskon objektivinen ja subjektivinen
puoli puhtaasti lutherilaisessa hengessä. Todistukseksi lainaamme
tähän otteen. Huomautettuaan, miten Jesus Jumalan ja ihmisten
hylkäämänä yksinään taistelee Golgatan ristillä, huudahtaa Bergh:
"Eikö sitten koko maailmassa löydy ainoatakaan ihmistä, joka tänä
painavana hetkenä, jolloin hän vuodattaa verensä maailman syntien
sovinnoksi, tahtoisi riippua hänessä ja tunnustaa hänet Herrakseen"?
Ja hän jatkaa: "Kiitos Jumalan, että toki yksi löytyy! Häntä tulee
ihmiskunnan pitää edustajanaan ja esikuvanaan, jonka kaltaiseksi
sen tulisi pyrkiä. Tämä ainoa on Jesuksen kera ristiinnaulittu
pahantekijä. Hän riippuu siinä kuolemantuskissa; mutta hän ei
tunne vain ruumiinsa repiviä tuskia, vaan myöskin syntinsä, joiden
tähden hän on tuomittu kuolemaan, ja tuntien sekä tunnustaessaan
nämä syntinsä antautuu hän nöyrästi sen rikoksentekijän-kuoleman
alaiseksi, jonka hän tietää ansainneensa. 'Me tosin kärsimme
oikeutta myöten', lausuu hän rikostoverilleen, 'sillä me saamme
mitä tekomme ansaitsevat'. Tuo tyyni, vakaa totuuden katse, jolla
hän löytää ja näkee itsensä synnissään ja velassaan, tuo katse
se on, joka avaa hänen nähtäväkseen Jesuksen kunnian ristillä;
se katse antaa hänelle käsityksen Jesuksesta, joka jää kaikilta
muilta suljetuksi. Hän se on, joka puhuttelee ristiinnaulittua
ja kirouksen alaista Herraksi ja tunnustautuu hetkenä, jolloin
Jesus on Jumalan ja koko maailman hylkäämänä, hänen ijankaikkiseen
valtakuntaansa. Tästä voimme selvästi käsittää, millä tavoin
tunnustautuminen Herralle Jesukselle meissä on syntyvä, jos se on
kehittyvä lujaksi ja pysyväiseksi. Samalla totuudelle alttiilla ja
suoralla katseella, kuin tuo pahantekijä, tulee meidän katsella
syntejämme eikä ylimalkaisesti vain, vaan tarkkaan ja suoraan
kohti, kuni hän, mutta sen uhalla tyyneesti ja nöyrästi, niinkuin
näemme hänen tekevän, vastaanottaa kaikki paha, joka meitä kohtaa
ja jonka alaisina kärsimme, oikeudenmukaisena ja luonnollisena
rangaistuksena. Jos se katse meille avautuu, jos harjoitamme tuota
totuuden tekoa itseämme kohtaan, niin käsitämme myöskin Jesuksen
hänen alentumisessaan, silloin näemme myöskin juuri hänen Jumalan
hylkäämässä ja kirouksen alaisessa tilassaan hänen viattomuutensa ja
vanhurskautensa, hänen rakkautensa ja laupeutensa, jolla hän ottaa
hoitaaksensa meidän asiamme alentumalla syvimpään onnettomuuteemme ja
tehden itsensä aivan meidän kaltaiseksemme, jotta meillä olisi hänet
aivan läheisyydessämme, niinkuin hänen kera ristiinnaulitullakin
oli, jotta meillä, kun tunnemme kaikkien meidät hyljänneen, olisi
yksi, joka on yhtä lähellä meitä, kuin me itse. Silloin ei meidän
tarvitse tuijottaa eteenpäin eikä taaksepäin, ei hakea hänen
kunniaansa maailman edestä eikä hänen kirkkauttaan taivaista, vaan
hänen kunniansa on säteilevä meille tuosta synkästä rististä, ja
tämä risti on meidän henkemme nähtäväksi muuttuva taivaalliseksi
ja kukistumattomaksi valtaistuimeksi, jonka Jesuksen ijankaikkinen
rakkaus on pystyttänyt itsellensä keskellä maailmaa, ja tämän
valtaistuimen edessä saamme polvistua ja palvoen rukoilla pyhässä
luottamuksessa ja autuaallisessa ilossa. Silloin on tunnustuksemme
'Jesus on minun Herrani, joka minut kadotetun ja tuomitun ihmisen
on verellänsä lunastanut' tosi. Eikä ole tämä tunnustus enää ulkoa
opittu sana vain, se ei enää ole järkesi ajatuksia eikä sydämesi
liikutuksia, vaan se on Pyhän hengen teko ja sana, joka voimallaan
täyttää koko sisällisen ihmisesi, koko järjellisen olemuksesi ja joka
sinussa korottaa ja ylentää hänet, joka alensi itsensä hamaan ristin
kuolemaan, kaiken Herraksi ja pääksi taivaassa ja maan päällä" [J. I.
Bergh, Hos hvem finnes den Heliga Ande? siv. 17-18.].
Siinä tilaisuudessa, jossa nämä sanat ensin lausuttiin, oli vain
muutamia Berghin hengenheimolaisia saapuvilla, mutta kaikki
läsnäolijat tunnustivat yksimielisesti, ettei mikään puhe milloinkaan
ollut tehnyt heihin niin syvää vaikutusta [Kert. rovasti J. T.
Dahlström.]. Epäilemättä onkin tämä esitys puhtaasti uskonnolliselta
kannalta arvosteltuna XIX:n vuosisadan herännäisyyden paras
jälkimaailmalle säilynyt kirjallinen selostus uskonelämän synnystä ja
sen kasvamisesta Pyhän hengen koulussa.
* * * * *
Iisalmessa oli heränneitten luku vielä 1850-luvun loppuvuosinakin
jokseenkin suuri, jos kohta väsymystä ja lamautumista täälläkin
selvästi näkyy. Muutamia heränneitä pappeja seurakunnassa kyllä
oli -- Klas Veisell (III, 502), joka v. 1854 pääsi Lapinlahden
kappeliseurakunnan kappalaiseksi, sekä emäseurakunnan kappalainen
ennen (III, 212) mainittu A. Vahlberg (1853-56) -- mutta uusia
herätyksiä ei heidän kauttansa syntynyt. L. J. Niskasen kuoleman
jälkeen ei johtomieheksi kykenevää maallikkoakaan löytynyt.
Näin ollen on hyvinkin luonnollista, että Iisalmen heränneet
olivat pahoillaan, kun heidän harras toivonsa saada J. F. Bergh
kirkkoherrakseen ei toteutunutkaan. Niinkuin ennen (III, 492) on
mainittu, sai tämä kyllä vaalisijan seurakunnan v. 1851 avonaiseksi
tulleeseen kirkkoherranvirkaan, ja kun hän vaalissakin sai useimmat
äänet, oli jo totuttu siihen ajatukseen, että tuo Paavo Ruotsalaisen
likeinen ystävä ja Savon herännäisyyden kokenut johtomies väleen
tulisi sytyttämään Herran sammuvaa tulta Iisalmessa. Niin ei
kuitenkaan käynyt. Toinen nimitettiin virkaan. Kun vasta mainittu
A. Vahlberg v. 1856 siirtyi kappalaiseksi Pieksämäelle, toivoivat
Iisalmen heränneet saavansa samanmielisen papin hänen sijalleen.
Semmoinen olikin vaalissa, mutta hän ei saanut seurakunnan kutsumusta
[Paimenmuisto; Oulun tuomiokapitulin arkisto.].
Näiden Iisalmen heränneitten pettyneiden toiveiden johdosta kirjoitti
Jonas Lagus muutamalle sikäläiselle ystävälleen: "Vaalit Iisalmessa
ovat nyt päättyneet, ja Jumala itse vaalit niin johdattanut.
Puhdistaaksensa pientä joukkoaan Iisalmessa kuonasta, ei kyllä Jumala
ole antanut heidän saada n.k. herännyttä pappia, jonka hartioilla ja
opetuksella saisivat levätä. Herra tahtoo, että te eläisitte yksin
Jesuksesta Kristuksesta, elävästä Jumalan pojasta -- hänen kauttansa,
joka on Isänsä oikealla puolella ja kaitsee teitä kuin paimen sekä
antaa teille joka päivä syötäväksi itsensä, joka on elämän leipä.
Uskon varmasti, että tämä on ollut laupiaan Vapahtajan tarkoitus
heikkoutenne tähden, ettette enää antaisi ihmisten itseänne hurmata,
vaan harjoittelisitte ja oppisitte ahkerammin katsomaan Jumalan
karitsaan ja pyytämään häneltä öljyä lamppuihinne ja siten odottamaan
hänen tuloaan. Ylimmäinen pappinne saa silloin kunnian teiltä, ja
hän kyllä antaa teille kaikki, kaikki, mitä tarvitsette. Iloitkaa ja
riemuitkaa, kun tämän ymmärrätte, ja ruvetkaa ahkerammin lähettämään
köyhä ikävänne hänen tykönsä, jonka yksin tulee olla teille kaikki
kaikessa ja siksi jäädä. Karkoita rohkeasti pois se epäuskon tuuma,
että Jumala olisi hyljännyt Iisalmen. Pois se! Se häpäisee Kristuksen
määräämätöntä rakkautta. Herra elää vielä ja yhä eteenpäinkin
Iisalmessa, eikä kukaan saa reväistyksi hänen kädestään niitä
harvoja, jotka häntä etsivät" [Laguksen kirje muutamalle ystävälleen
Iisalmessa 22/4 57 (Evankeliumin ääni siv. 255).].
Miten oikeita ajatuksia tämä kirje sisältääkin ja kuinka oikeutettu
varsinkin se huomautus oli, että heränneet liiaksi olivat riippuneet
johtajistaan, niin näkyy selvästi, että Laguksen ajatukset
herännäisyyden tulevaisuudesta olivat menneistä ajoista paljon
muuttuneet. Suurta liikettä hän ei enää toivo syntyvän, eikä hän
Iisalmenkaan heränneistä puhuessaan tarkoita muita, kuin niitä
harvoja, jotka olivat omistaneet hänen katsantotapansa, ja joiden
hän luuli kilvoittelevan ikävöivän uskon kilvoitusta. Sen hän tiesi,
ettei Vilhelm Niskasella näillä seuduin kannatusta ollut, mutta hän
piti suurinta osaa Iisalmen heränneistä uneliaisuuteen sortuneina ja
siten Herrasta luopuneina.
Vanhoista, entisinä aikoina huomatuista heränneistä eli näillä
tienoin vielä Juhana Poikonen (III, 221). Lapinlahdelta, missä
hän asui, seurasi hän tarkkaan herännäisliikkeen vaiheita näillä
mailla, mutta vähän vaikutusvaltaa hänellä tuntuu olleen. "Täällä
Iisalmessa", kirjoittaa hän J. F. Berghille, "ovat jotkut koettaneet
seurata entistä Paavon järjestystä, vaikka huonosti. Mutta paljon
on eriseuraisuutta ilmaantunut nykyisinä aikoina. Riitoihin emme
ole paljon sekaantuneet, emme puheilla emmekä kirjoituksilla".
Kirjeessään -- se on kirjoitettu joulukuussa 1860 -- valittaa
Poikonen, että "kaikki vanhat ystävät sekä Iisalmessa, Nilsiässä
sekä muissakin pitäjissä ovat kuolleet" lisäten: "Mitä Herra aikoo
minun suhteeni, kun antaa minun niin kauan elää, kaikki minua
nuoremmat kun kuolevat"? Huomiota ansaitsee etenkin se seikka,
että hän poismenneistä vanhoista ystävistä erittäin mainitsee
Vilhelm Niskasen, jonka kuolemasta hän vasta oli saanut tiedon. On
kehoittavaa kuulla hänen tällä tavoin puhuvan tuosta kerettiläiseksi
julistetusta Kalajoen-varren heränneitten johtomiehestä, jonka
suhteesta esim. Lagukseen hän herännäisyyden vaiheiden tarkkana
seuraajana epäilemättä oli kuullut hyvinkin ankaria arvosteluja. --
Kirjeensä lopussa puhuu Poikonen Iisalmen vasta alkaneesta "uudesta
herätyksestä", sanoen toivovansa, että "tämä uupunut ja untunut
seurakunta uudistuisi". Näitä sanoja tukee sekin seikka, että
Iisalmen heränneet näinä aikoina alkoivat yhä useammin kokoontua
L. J. Niskasen pojan _Juhani Niskasen_ omistamaan Koljonvirran luo
vasta perustamaan, _Virrantalo_ eli _Niskala_ nimiseen uudistaloon,
2 km. matkan päähän kirkolta. Varsinkin lauvantai-iltoina kuului
sieltä virrenveisuuta. Näistä ajoista alkaen alkoi myöskin mainittu
Juhani Niskanen, joka oli syntynyt v. 1826, vähitellen kohota seudun
heränneitten johtomieheksi.
Iisalmen herännäisyysliikkeessä näinä aikoina huomattavaa
suurempaa eloisuutta todistaa sekin, että seurakunnassa v:sta
1859 vaikutti lahjakas, samana vuonna papiksi vihitty _Henrik
Kustaa Teodor Brofeldt_. Heränneestä kodista lähteneenä -- hän oli
P. J. F. Brofeldtin poika -- sekä Kesälahdella ja Nurmeksessa,
joissa seurakunnissa tämä oli pappina toiminut, oli hän lapsena
ja nuorukaisena likeisesti tutustunut herännäisyyteen, ja samaa
katsantotapaa oli häneen istuttanut J. I. Bergh, jonka oppilaana hän
Kuopion lukiossa oli ollut. Papiksi tultuaan määrättiin Brofeldt
Lapinlahden heränneen kappalaisen Klas Weisellin apulaiseksi,
antautuen alusta alkaen ahkeraan ja tunnolliseen työhön elävän
kristillisyyden elvyttämiseksi seurakunnassa [Juhana Poikosen kirje
J. F. Berghille 22/12 60; kert. Julius Tenhonen y.m.; Hengellinen
Kuukauslehti 1895 s. 257; Teologinen Aikakauskirja 1914 s. 155-56.].
* * * * *
Kiuruvedenkin heränneissä syntyi 1850-luvulla jonkunlainen tuvanjako.
Tämä ei kuitenkaan ole missään muussa yhteydessä samaan aikaan
Kalajoen-varrella alkaneen hajaannuksen kanssa, kuin että muutamat
henkilöt täälläkin Laguksen ystävien tavoin alkoivat vikoilla
heränneitten parannusta ja vaatia kilvoittelevan uskon tuntomerkkejä.
Vikoilijoista oli huomatuin _A. Kokko_, joka v. 1856 alkoi esiintyä
jonkunlaisena hengellisenä neuvonantajana seurakunnassa. Vaikka
J. J. Rahm, joka edelleen oli kappalaisena täällä, osaksi oli
samaa mieltä kuin Kokko, hän kun itse yhtä hartaasti kuin ennenkin
taisteli elävän kristillisyyden puolesta, ei hän esiintymisellään
millään tavoin tukenut heränneissä sanankuulijoissaan syntyvää
hajoittavaa erimielisyyttä, vaan koetti sitä päinvastoin painaa
alas. Paljon hän ei liikkunut seuroja pitämässä, mutta heränneet
kävivät usein hänen luonaan sielunsa asioista neuvottelemassa.
Kaikille, jotka vikoilevassa mielessä häneltä kysyivät, kumpiko
suunta oli oikeassa, kumpiko väärässä, hän vain vastasi: "katsokaa
ettette itse mene väärään". Ja vaikka hän pitikin Kokon kantaa
oppiin nähden muutamissa kohden puhtaampana kuin häntä vastustavien
katsantotapaa, varoitti hän ystäviään ehdottomasti luottamasta tämän
opetuksiin. -- Miten sekaviksi herännäisyyden asiat tässä osassa
maata muutoin olivat käyneet, näkyy siitäkin, että Kokon johtamia
heränneitä Kiuruvedellä kutsuttiin _uusiksi_ heränneiksi, vaikka he
olivatkin Laguksen edustaman suunnan likeisiä hengenheimolaisia, ja
tämä suunta Pohjanmaalla jyrkästi väitti yksin edustavansa _vanhaa_
herännäisyyttä ja siellä monesti muiltakin sai tämän nimen [Kert.
Aappo Lämsä, Eero Lämsä y.m. Kiuruvedellä, J. Schwartzberg; Wilh.
Malmivaara, "Puoli vuosisataa heränneiden keskuudessa" s. 104.].
Viimemainittukin seikka todistaa, että Kiuruveden herännäisyysliike,
joka menneinä aikoina oli ollut yhdyssiteenä Pohjanmaan ja Savon
heränneitten välillä, ei enää ollut yhteydessä kummankaan kanssa,
vaan jäi eristettyyn asemaan, samoinkuin useampien muidenkin seutujen
herännäisyys viimemainitussa maakunnassa.
* * * * *
Nilsiässä tapaamme vielä 1850-luvun loppupuolella Paavo Ruotsalaisen
ystävän K. B. Sarlinin, joka täällä toimi herännäisyyden hengessä
vuoteen 1858. Muita senmielisiä pappeja ei seurakunnassa löytynyt,
ja sikäläinen liike, joka, niinkuin ennen (III, 491) on mainittu,
jo ennen Ruotsalaisen kuolemaa oli alkanut ilmaista huomattavaa
heikkenemistä, lamautui lamautumistaan. Samoin kävi Maaningan
herännäisyydenkin, vaikka sielläkin toimi herännyt pappi, E. Saurén
(1852-58). Suurempaa eloisuutta huomaamme sitävastoin Suonenjoella,
jos kohta täälläkin selvästi näkyy, että liikkeen henkinen voima on
vähenemässä. Oppiriitoja ei sikäläistenkään heränneitten piirissä
ilmaannu, mutta sensijaan alkaa erimielisyys johtomiehiin nähden
häiritä heidän sopuaan. Pentti Korhosta (III, 491) vastustamaan
ja joukkoa itselleen kokoamaan nousi puhujana lahjakas _Paavo
Jalkanen_, alussa kyllä salaa, mutta kasvavalla menestyksellä.
Suurissa seuroissa hän ei vielä 1850-luvulla koskaan esiintynyt,
vaan ainoastaan siellä täällä syrjäkylissä, mutta Suonenjoen
heränneet alkoivat mieltyä hänen puheisiinsa sekä vähitellen
vieraantua vanhasta, vaatimattomasta johtomiehestään. Täten syntynyt
erimielisyys tuli muutamia vuosia myöhemmin selvästi näkyviin [Kert.
(1896) W. Suhonen y.m. Suonenjoen vanhat heränneet.].
* * * * *
Pieksämäen herännäisyysliikettä johti vielä 1850-luvun
loppuvuosinakin samalla lämmöllä ja innolla kuin ennenkin V. J.
Majander (III, 495). Vaikka hän edelleen oli vain ylimääräisenä
pappina seurakunnassa, jommoisena hän siellä toimi, vuoteen 1861,
esiintyi hän pitäjän säätyläistenkin pidoissa, pappilassa y.m.
jyrkästi pietistisessä hengessä, saaden näissäkin piireissä yhä
enemmän kannatusta. Ei näy seurakunnan kirkkoherrakaan J. F.
Homén häntä estäneen, vaikkei hän kuulunutkaan heränneisiin. Apua
pyrinnöissään sai Majander A. Wahlbergilta, joka v. 1856 Iisalmesta
siirtyi Pieksämäen kappalaiseksi. Siksi voimallista ja hedelmällistä
oli Majanderin työ elävän kristillisyyden juurruttamiseksi
seurakunnassa, että sikäläinen liike vielä 1850-luvun lopussa oli
yhtä eloisa, ehkä vielä eloisampikin kuin ennen. Vielä vuonna
1858 laskettiin heränneitten luku 1/10 osaksi koko seurakunnasta.
"Kerettiläisiksi" heitä maailma edelleen nimitti, pitäen heitä
tarkasti silmällä. Ulkonaisestikaan nuhteetonta kaikkien elämä ei
kuitenkaan näy olleen, koska sitä sanomalehdissäkin vikoilijat
moittivat [Paimenmuisto; kert. Hanna Cautón, Helene Tavast y.m.;
Suometar 1858 n:o 26.].
* * * * *
Uutta elinvoimaa sai näiden seutujen herännäisyys, kun J. F. Bergh v.
1857 pääsi Rantasalmen kirkkoherraksi. Yhtä väsymättömällä innolla
kuin Jaakkimassakin ryhtyi hän uudessa seurakunnassaan jatkamaan
siunauksesta rikasta paimentyötään. Ei viipynyt kauan, ennenkuin
sikäläisessä herännäisliikkeessä alkoi näkyä entistä eloisampi leima.
Rantasalmelaistenkin täytyi taipua siihen tarkkaan järjestykseen ja
perusteelliseen uskonnon opetukseen, jolla Bergh Nurmijärvellä ja
Jaakkimassa oli koettanut johdattaa sanankuulijoitaan Jumalan sanan
tuntemiseen. Kinkereillä kutsui hän seurakuntalaiset perhekunnittain
esille, tutki tarkasti heidän lukutaitoaan ja uskonnollista
käsitystään sekä teroitti vakavasti jokapäiväisen sananharjoituksen
tarpeellisuutta. Lapsia kuulusteltiin eri huoneessa. Hartauden
herättäminen ja sydämen uskon synnyttäminen oli kuitenkin näissäkin
tilaisuuksissa Berghin päätarkoituksena. Kuulustelujenkin aikana
lausui hän tuon tuostakin herättäviä ja uskonelämää ravitsevia
sanoja, jotka painoivat hänen kinkereihinsä hartauskokousten
leiman. Sentähden saapuivatkin seurakuntalaiset kernaasti näihin
tilaisuuksiin. Joka ei tullut, sai tyytyä siihen, että hänet
kutsuttiin "jälkikylän lukuihin", joita pidettiin sunnuntaisin
kirkossa. Huonoille lukijoille kesti näitä "lukuja" koko kesän.
Varsinkin juhlapäivinä kokoontui Rantasalmen pappilaan Berghin aikana
paljon kansaa, ei ainoastaan hänen omasta seurakunnastaan, vaan
muualtakin. Kesällä tultiin veneillä suurissa joukoissa Kerimäeltä,
Säämingistä, Joroisista y.m. hyvissä ajoin tuota kuuluisaa saarnaajaa
kuulemaan; jo lauvantai-iltana kaikui Rantasalmen pappilan riihistä
ja ladoista heränneitten veisuu. Jumalanpalvelus kirkossa oli
juhlallista. Sitä nostamassa ja elähyttämässä oli paitsi Berghin
särkevät puheet kaunis veisuu, minkä tuo väsymätön paimen täällä,
samoin kuin Jaakkimassakin, sai kehitetyksi neliääniseksi. --
Ahkerasti piti Bergh hartausseuroja Rantasalmessakin, ja näihin
tilaisuuksiin kokoontui paljon heränneitä ulkoseurakunnistakin.
Niinkuin olemme nähneet, koetti Bergh uudelleen solmia yhteen
Savon ja Keski-Pohjanmaan heränneitten näinä jaon aikoina
toisistaan vieraantuneet joukot. Tämä osoittaa, että hän piti
liikkeen säilymistä tärkeänä, jos kohta hän vuosien kuluessa
olikin tullut vakuutetuksi siitä, että muutamat kohdat siinä
kaipasivat korjaamista. Samalla kannalla oli J. I. Berghkin, sillä
eroituksella kuitenkin, ettei tämä näy uskoneen näiden veljensä
uniooniyritysten voivan tuottaa toivottua tulosta. Epäilemättä oli
tämä arvostelu oikea. Se kova seulomisen aika, jonka alaiseksi
herännäisyys kaikkialla maassa oli joutunut, oli saanut aikaan,
etteivät Savon ja Pohjanmaan heränneet silloisen sukupolven aikana
enää voineet tuntea toisiaan saman hengen lapsiksi, vaan vikoillen
epäilivät toisiaan. Mikäli asia koskee Savon herännyttä kansaa,
ei tämä, niinkuin jo ennen on huomautettu, tästä erimielisyydestä
paljon tietänyt, mutta sen puolen papistossa tuo tietoisuus vuosi
vuodelta kävi yhä varmemmaksi. Sitä ei voinut J. F. Berghinkään
sovinnollisuuteen kehoittava mieli saada estetyksi, ja hänkin luopui
ennenpitkää kysymyksessä olevista yhteenliittämishankkeistaan.
Paitsi yleiskirkollisiin kysymyksiin, joita hän näinä aikoina
ahkerasti pohti, kohdisti hän sensijaan valvovan huomionsa Savon
herännäisyysliikkeeseen. Johtajaksi hän ei pyrkinyt ja hän oli liian
vähän puoluemies siksi sanan tavallisimmassa merkityksessä oikein
sopiakseenkaan, mutta hänen vaikutuksensa Savon heränneisiin sekä
muihinkin ihmisiin, jotka kuulivat hänen puheitaan tahi joutuivat
yksityisesti tekemisiin hänen kanssaan, oli suuri. J. F. Bergh on
tuntuvammin ja laajemmalta kuin kukaan muu seurakunnanopettaja tämän
maakunnan kansaan juurruttanut Paavo Ruotsalaisen uskonnollista
katsantotapaa ja estänyt tätä katsantotapaa yksipuolisuuksiin
kehittymästä.
Liikkeen huomatuimpien talonpoikien kanssa oli Bergh ahkerassa
kirjeenvaihdossa, ja tämä kirjeenvaihto osoittaa, miten avomielisesti
viimemainitut saattoivat häntä lähestyä. Niinpä kirjoittaa esim.
Juhana Poikonen hänelle v. 1860: "Vieläkö rovasti niin moninaisten
muutosten alla, jotka teitä ulkonaisesti ovat kohdanneet, pysyy siinä
yksinkertaisuudessa, johon Herra teidät kutsui? Rikkaus, kunnia
ja hyvät päivät ovat ulkonaisesti osaksenne tulleet; nämä ovat
itsessään hyviä, mutta ne vieroittavat pois ainaisesta likeisestä
kanssakäymisestä elämän Herran kanssa, ellei jokahetkinen uudistus
ja sisällinen kesti, joka on alituinen armon hengen vaikuttama
sisällinen turmeluksemme näkeminen, saa pakoittaa alinomaisella
ikävöimisellä armonistuimen tykö. Kuta ahkerammin ollaan sydämen
sisällisessä tunnossa, sitä enemmän puutokset näkyvät, sitä
haikeammin täytyy valittaa ja sitä köyhemmiksi aina tullaan."
[Juhana Poikosen ennen mainittu kirje J. F. Berghille 22/12 60.].
Miltei lukemattomat ihmiset, säätyläiset ja talonpojat eri osista
maata, varsinkin Savosta ja Karjalasta, tulivat Rantasalmeen
Berghiltä hengellisissä asioissa neuvoa saamaan, ja tuskin kenenkään
tarvitsi hänen luotaan neuvotonna palata. Tuon valistuneen ja
väsymättömän sielunpaimenen rikas kokemus ja lämmin ihmisrakkaus
riittivät kaikille. Ja yhtä altis oli hän vastaamaan niihin moniin
kirjeisiin, joihin sielunsa tilasta murheelliset, säätyhenkilöt
niinkuin talonpojatkin, häneltä vastausta pyysivät [Berghin
kirjekokoelma.].
* * * * *
Niinkuin ennen (III, 495-496) on mainittu, oli Kerimäen ja Säämingin
herännäisyys vielä 1850-luvun alussa verraten eloisaa. Turhaan eivät
Olli Mikonpoika Pesonen ja Matti Liukko jatkaneet siunauksesta
rikasta työtään viimemainitussa seurakunnassa, ja huomattava on
niinikään, että heidän vaikutuksensa ulottui naapuripitäjiinkin,
varsinkin Kerimäelle. Vielä tärkeämpänä tekijänä näiden seutujen
herännäisyysliikkeen säilymiselle oli se seikka, että sikäläiset
heränneet usein kävivät Berghiä Jaakkimassa kuulemassa ja häneltä
ohjausta ja neuvoja saamassa. Näinä väsähtämisen ja hajaannuksen
aikoina kehoitti tämä sanoillaan ja esimerkillään uuteen
kilvoitukseen, teroittaen varsinkin veljellisen rakkauden suurta
käskyä. Vielä tuntuvammaksi kävi Berghin vaikutus näiden seutujen
heränneisiin, hänen muutettuaan Rantasalmelle, minne matka oli paljon
lyhempi kuin Jaakkimaan. Mutta että suurten herätysten aika näilläkin
seuduin oli loppumassa, sitä ei Berghinkään herätyshuuto voinut estää.
* * * * *
Mikkelinkin herännäisyydessä ilmaantuu 1850-luvun loppupuolella
samaa väsähtymistä, kuin muussakin Savossa. Niinkuin olemme
nähneet (III, 507-512), kantoi sikäläinen herännäisyys ylimalkaan
renqvistiläisyyden leimaa, vaikka se oppi-isään nähden asettuikin
vapaammalle, raamatun auktoriteettia jyrkästi teroittavalle
kannalle. Ainakin koskee viimemainittu huomautus seudun heränneitten
etevintä johtomiestä Salomon Häkkästä. Luotettavimpana opettajanaan
viimemainittukin Renqvistiä edelleen kunnioittaen muisti. Ja samaa
ajattelivat hänestä seudun muutkin rukoilijat. Todistuksena on
muunohessa mikkeliläisen _Paavo Närväsen_ hänelle 1858 kirjoittama
helläsydäminen kirje [Akiander VII, 263.].
Paavo Ruotsalaisen hengenheimolaisia näillä seuduin ei enää
pitkiin aikoihin ollut löytynyt nimeksikään. Tämä seikka ei
kuitenkaan estänyt Mikkelin heränneitä jyrkästi tuomitsemasta Savon
herännäisyyden johtajaa ja hänen oppiansa. Tietysti olivat Renqvistin
kirjat, joita täällä edelleen ahkerasti luettiin, näissäkin
rukoilijoissa ylläpitäneet tuota vanhaa, Savon herännäisyyden eri
suuntien välistä vikoilemishalua. Paavo Ruotsalaisen moitittava
esiintyminen Margareetta Högmania vastaan Toholahden markkinoilla
(II, 326-327) eli sitäpaitsi vielä kaikkien tämän seudun vanhempien
heränneitten muistossa, ja nuoremmatkin muistivat Pieksämäen ja
Haukivuoren heränneitten outoa esiintymistä myöhempinä aikoina,
jolloin nämä vielä suurissa joukoissa saapuivat Mikkelin
markkinoille, puhuen kielillä ja kiittäen "ukon" oppia. Seurauksena
oli, että Ruotsalaisen oppia pidettiin mitä vaarallisimpana
eksytyksenä ja sen tunnustajia miltei riivattuina synnin
palvelijoina. Suomen herännäisyydessä vallitseva yleinen hajaannus ei
ollut omiaan juopaa supistamaan. Sitävastoin on omituista, etteivät
tämän puolen heränneet, johtomiehiä tietysti lukuunottamatta,
paljonkaan tunteneet Hedbergin oppia eivätkä sen herännäisyyttä
vastaan synnyttämää taistelua. Eivät olleet Renqvistin kiivaat
riitakirjatkaan evankeelisen suunnan perustajaa vastaan kääntäneet
näiden seutujen heränneitten huomiota tuohon.
Omituinen ilmiö Mikkelin herännäisyydessä on, että seudun
hartausseurat 1850-luvun lopussa olivat hävinneet melkein
sukupuuttoon. Vasta-heränneet ja sielunsa tilasta levottomiksi
joutuneet kokeneemmatkin kävivät kyllä usein "vanhojen", luotettujen
kristittyjen luona saadakseen neuvoa ja ohjausta, ja joskus saattoi
sattua, että useampikin samalla hetkellä saapui saman neuvojan luo,
mutta yhteisiä seuroja ei syntynyt. Löytyipä niitäkin heränneitä,
jotka arvelivat tuommoista toisilta neuvoa etsimistä sielun
asioissa tarpeettomaksi, koska "sen tiedon kylissä juoksematta
kyllä saapi raamatusta ja muista hengellisistä kirjoista". Ja
kuitenkin vallitsee näiden seutujen kokeneissa kristityissä sama
uskonnollinen katsantotapa ja välit ovat muussakin suhteessa hyvät.
Ei siis kateus eivätkä muut itsekkäät pyyteet ole syynä tähän
ilmiöön, vaan ilmeisestikin väsymys, joka ennustaa perikatoa Mikkelin
herännäisyysliikkeelle semmoisena. Mutta näinäkin aikoina vaikutti se
suolana laajoissa piireissä ja painoi vakavan leiman näiden seutujen
uskonnolliseen katsantotapaan.
Mikkelin seudun herännäisyydelle ominaista oli, niinkuin ennen (II,
218) on mainittu, raamatun ja muun uskonnollisen kirjallisuuden
ahkera viljeleminen. Varsinkin liikkeen huomatuimmat henkilöt lukivat
paljon, eivätkä suinkaan yksinomaan uskonnollista kirjallisuutta.
Ehkä juuri tämä seikka aiheutti lainakirjaston perustamisen Mikkeliin
jo v. 1856. Kolme vuotta myöhemmin löytyi tässä kirjastossa seuraava
määrä kirjoja: uskonnollista kirjallisuutta 108, historiallista 33,
kaunokirjallisuutta 54, "lukemista rahvaalle" 74 sekä maanviljelystä
käsittelevää kirjallisuutta 17 nidosta [Suometar 1854 n:o 5 ja 6;
Suometar 1859.].
Mikkelin herännäisyyteen liittyi likeisesti se herännäisyyden
jäännös, joka näinä aikoina vielä löytyi muutamissa Itä-Hämeen
seurakunnissa: Hirvensalmessa, Joutsassa, Hartolassa ja
Mäntyharjulla. Hartauskokouksia ei näissäkään seurakunnissa enää
usein pidetty, vielä vähemmin yhteisiä Mikkelin heränneitten kanssa,
mutta uskonnollinen katsantotapa säilyy samana, kuin se menneinä
aikoina oli ollut, ja varsinkin huomatuimmat henkilöt ovat toisilleen
tutut, vieläpä likeisiä ystäviä. Tämä koskee varsinkin Hirvensalmea,
joka vasta v. 1851 eroitettiin omaksi kirkkoherrakunnaksi Mikkelin
emäseurakunnasta, jonka kappelina se niihin asti oli ollut.
Hirvensalmen heränneistä ansaitsee edellä muiden huomiota ennen (II,
218 ja 327) mainittu Antti Manninen. Hän tuli heräykseen v. 1849,
häälyen alussa sinne tänne käsityksessään, kunnes hänessä vakaantui
Renqvistin katsantotapa. Hyvin päättävästi hän teroitti armon
omistamisen välttämättömyyttä. Muutama pitäjän säätyläinen, joka
oli Ruotsalaisen oppiin mieltynyt, tuotti hänelle paljon sisällisiä
taisteluja, kunnes Manninen, vihdoin varmuuteen päästyään, hänelle
vastasi: "Jos minulla olisi niin nälkä, että kuolemaisillani olisin,
ja ilmaantuisi laupias rikas, joka panisi paljon hyvää ja kallista
ruokaa tarjolle, sanoen: tuon saat ilman hinnatta, kun vain tulet
ottamaan, enkä menisi ottamaan, vaan katsoisin kaukaa vain, niin
pysyisin yhtä nälkäisenä ja viimein kuolisin nälkään".
Hyvänä tukeena Manniselle hänen herätyksensä alkuaikoina oli
kirkkoherranapulainen K. K. Dahlgren. Tämä alkoi kuitenkin
muutaman vuoden kuluttua häntä epäillä ja vähin väärästä opistakin
ahdistaa. Mannisella oli näet tapana viettää n.s. apostolein
päiviä pyhäpäivinä. Apajalahden taloon, jonka hän tähän aikaan
omisti, kokoontui näinä päivinä heränneitä sanaa viljelemään kuni
sunnuntaisin. Palkollisilleenkin antoi hän silloin vapautta työstä,
kuitenkin sillä ehdolla, että he ottivat osaa sananviljelykseen.
Nimismiehelle ja papistolle saapui kanteita Mannista vastaan, hän
kun muka neuvoi ihmisiä pyhimyksiä palvelemaan sekä laiskottelemaan.
Dahlgren kuitenkin pian tuli vakuutetuksi näiden syytösten
perusteettomuudesta ja sai siten vainonhankkeet raukenemaan.
Vuosina 1860-61 syntyi Hirvensalmessa uusiakin herätyksiä ja
yhteisiä hartauskokouksia pidettiin verraten usein Apajalahdella.
Manninen kertoo itse tästä ajasta: "Ei ole mitään eriseuroja ollut
heränneitten välillä, ei myös pappiemme välillä. Kaikkien heränneiden
mielialana on vain tulla tuntemaan Vapahtaja jokapäiväiseksi
pyhittäjäksi". "Mutta", lisää hän, "niin kuitenkin on, että monta on
kutsuttu, mutta harvat ovat valitut". Niin suuret kuin 1840-luvulla,
jolloin seuroihin saapui ihmisiä ulkopitäjistäkin, niin että
kokoontuneitten luku nousi moneen sataan, eivät nämä kokoukset enää
olleet, mutta vieläkin nousi näihin tilaisuuksiin kokoontuvien luku
noin 60-70.
Margareetta Högmania ja Salomon Häkkästä sanoo Manninen tämän seudun
herännäisyyden pylväiksi. Renqvististä oli hänellä sama käsitys kuin
Häkkäsellä. Hänkään ei hyväksynyt rukoilijain kuuluisan oppi-isän
pitkiä, orjallisesti aina samaa ulkonaista muotoa noudattavia
rukouksia "Mutta", lausuu hän, omasta ja ystävien mielipiteestä
puhuen, "tästä ei moitita Renqvistiä, vaan annetaan hänen pitää
tapansa, koska uskotaan, että hän on varmaan itse tuntenut parhaan
avun sen tapaisesta rukouksesta". Tämän yhteydessä kertoo Manninen
seutunsa heränneitten hartauden-harjoituksista 1860-luvun alussa
seuraavaa:
"Yhteiset aamu- ja iltarukoukset, niinkuin myös pyhäpäivinä kerran
keskipäivälläkin, pitävät he kyllä tavallisesti polvillaan,
selittäen, että koska sielulla ja ruumiilla on niin likeinen yhteys,
niin on luonnollisesti ruumiin nöyryyttäminen avullinen sielunkin
nöyryyttämiselle Jumalan puoleen. Kun Ruotsalaisen opin puolustajat
syyttävät heidän sillä rakentavan omaa vanhurskautta, niin
vakuuttavat he, ettei niin ole laita, jos kohta joku yksinkertainen
saattaakin sitä tehdä. -- -- -- Vaikka tapana on tällä tavoin
rukoilla, niin en luule niiden, jotka vähänkin enemmän ymmärtävät,
siitä uskonkappaletta tekevän. -- -- -- Nämä rukoukset pidetään
ulkomuistosta, rukoilijan valitsemilla ja oman sydämen pohjasta
lähtevillä sanoilla, eivätkä tavallisesti kestä kuin noin 10
minuuttia eikä aina sitäkään. Ne alotetaan tavallisesti jonkun virren
loppuvärsyn ulkoa, seisoalla ja kädet ristissä laulamisella, jonka
loputtua laskeudutaan polville, kasvot istuimia eli penkkiä vastaan,
jolloin joku vanhemmista rukoilee, jos nim. useampia rukouksen
pitoon pystyviä on saapuvilla. Ensin omin sanoin hetken rukoiltuaan,
lukee hän 'Isä meidän' ja jonkun virrenvärsyn. Useimmin hän vielä
rukoilee lyhyen rukouksen omin sanoin, jonka perästä hän lukee Herran
siunauksen. Joku toinen alkaa taas laulaa, niinikään polvillaan
ollen. Viimeksi lukee sama rukouksen pitäjä virrenvärsyn, ja sitten
vasta noustaan ylös".
Seuroissa käyttivät nämä heränneet eniten Björkqvistin postillaa,
veisuukirjoina "Siionin Virsiä" ja "Halullisten sielujen hengellisiä
lauluja". Virsien, puheitten ja luvun välisinä lomahetkinä
keskusteltiin uskon elämän kokemuksista, sen koetuksista,
taisteluista ja voitoista [Akiander VII, 27-28; Paimenmuisto.].
Tämänkaltaiseksi oli Hirvensalmen heränneitten jumalanpalvelus
vähitellen muodostunut ja semmoiseksi se Mannisen johtamana
vakaantui. Vaikea on sanoa, missä määrin väite tämän johtomiehen
tekopyhyydestä, josta häntä hänen omat aikalaisensakin monesti
syyttivät, on oikeutettu. Ilmeistä on, että tämä väite on kotoisin
maailmasta ja ainakin liioiteltu. Ehkä oli sitävastoin enemmän perää
siinä syytöksessä, että Manninen teroittamalla sanankuulijoilleen
armon omistamisen välttämättömyyttä nukutti monen väärään rauhaan.
Oli miten oli: paljon hyvää hän vaikutti sekä pyhitetyllä elämällään
että opetuksellaan, herättäen ihmisiä vielä näinä suurten herätysten
iltahetkinä etsimään sitä pyhitystä, jota paitsi ei kukaan saa
Jumalaa nähdä.