Kuolemansanomia Pohjanmaan herännäisyyden merkkimiesten rivistä
1850-luvun loppuvuosina ja seuraavan vuosikymmenen alussa.
Ensimmäisenä Pohjanmaan herännäisyyden vanhimmista tukeista poistui
näyttämöltä Antti Helander. Hän kuoli kesäkuun 28 p:nä 1855. Jo
Kalajoen herätyksen alkuaikoina oli hän koko sydämestään liittynyt
heränneisiin, mielenkiinnolla seuraten sikäläisen liikkeen vaiheita.
Varsinkin näkyy hän antaneen suurta arvoa Lagukselle ja hänen
toimilleen. Helander oli luonteeltaan vaatimaton, otti verraten
harvoin osaa heränneitten suuriin kokouksiin ja vielä vähemmin
oppiriitoihin ja näistä aiheutuviin taisteluihin, mutta heränneet
papit kunnioittivat häntä vilpittömänä, suorana pietistana, jonka
sanoihin aina saattoi luottaa. Paavo Ruotsalaisen uskollisena
opetuslapsena pysyi hän loppuun asti, mutta koetti, niinkuin olemme
nähneet, ylläpitää ystävyyttä myöskin Vilh. Niskasen kanssa, vaikka
hän oppiin nähden olikin paljon evankeelisemmalla kannalla kuin tämä.
Kipeästi näkyy häneen koskeneen jaon tuottamat häiriöt ja riidat. Ne
sekä hänen heikkenevä terveytensä vaikuttivat, että hän loppuijällään
yhä enemmän sulkeutui itseensä. Siitä syystä tiedetäänkin hänen
viimeisistä vuosistaan hyvin vähän. Huomiota herättämättä oli hän
tahtonut elää, eikä näy hänen kuolemansakaan hellittäneen suurta
huomiota. Mutta moni vanha herännyt häntä kaipasi ja siunasi hänen
muistoaan. [Paimenmuisto; kert. Sofia Helander y.m.]
* * * * *
Muutamia kuukausia myöhemmin kuin Helander, päätti päivänsä
ruotsinkielisen Pohjanmaan kuuluisin herätyssaarnaaja, Fredrik
Östring. Yhtä väsymättömällä ahkeruudella kuin ennenkin oli
tämä uskollinen totuuden palvelija jaonkin jälkeen hoitanut
paimentehtäväänsä, siunaukseksi ei vain Maalahden seurakunnalle,
missä hän edelleen oli pitäjänapulaisena, vaan lähiseurakunnillekin,
kun Herra odottamatta kutsui hänet luoksensa. Kesällä 1855 oli hän
sairastanut kovaa tautia eikä ollut vielä täysin tointunut siitä,
kun hän syyskuun 6 p:nä oman ja erään toisen pienen pojan kanssa
lähti kalastusmatkalle Maalahden saaristoon. Tuulenpuuska kaatoi
veneen. Östring, joka oli taitava uimari, jännitti viimeiset voimansa
pelastaaksensa lapset. Hän saikin heidät korjatuiksi muutaman lahden
rannalle ja pääsi itsekin maalle, mutta liiallinen ponnistus oli
niihin määrin kysynyt hänen voimiaan, että hän hetken kuluttua kuoli
halvaukseen.
Niinkuin ennen (III, 411) on mainittu, oli Östring yksi niitä
pappeja, jotka kirjoittivat nimensä Härmän pöytäkirjan alle. Jo
aikaisemmin oli hän loukkaantunut heränneitten hänen mielestään
ylellisistä pidoista ja joukkovierailuista toistensa luona.
Muutamassa semmoisessa tilaisuudessa (III, 68) oli hän suoraan ja
kaikkien kuullen siitä paheksumisensa lausunutkin. Hän pelkäsi
nimikristillisyyttä, missä muodossa tämä sitten esiintyikin,
vaatien heränneitä tarkemmin valvomaan hengellistä elämäänsä.
Tämän vaikuttimen ohjaamana, liittyi hän kannattamaan niitä
henkilöitä, joiden alotteesta Härmän pöytäkirja syntyi. Mihin
määrin hän oli pahentunut erikoisesti Malmbergiin, siitä ei löydy
luotettavia tietoja. Oli miten oli -- Östring joutui siten jaon
tuottamiin taisteluihin ja moneen heränneeseen pappiin nähden siihen
eristettyyn asemaan, minkä jaon hajoittava henki sai aikaan. Siten
vieraantui hän esim. kirkkoherrastaan ja vanhasta ystävästään Jaakko
Vegeliuksesta. Huomattava on kuitenkin, ettei Östringin muuttunut
asema vaikuttanut hänen suhteeseensa sanankuulijoihinsa, hän kun
toimi yksinomaan ruotsinkielisissä seuduissa, jonka herännyttä
kansaa jaon henki ei päässyt hajoittamaan eri puolueisiin. Täällä
näet ei kielenkään tähden tiedetty paljon mitään Malmberg-Niskasen
ja uuden suunnan välisistä riidoista. Viimemainittu suunta, johon
hän Härmässä oli liittynyt, ei sitäpaitsi ehtinyt hänessä kehittyjä
tuoksi herännäisyydestä eronneeksi suunnaksi, jommoisena se A. W.
Ingmanissa, von Essenissä y.m. muutamia vuosia myöhemmin esiintyi.
Millainen hänen kantansa opillisesti oli, näkyy seuraavista,
hänen vähää ennen kuolemaansa heränneille sanankuulijoilleen
kirjoittamastaan paimenkirjeestä lainatuista otteista: "Valvomistanne
käyttäkää etenkin siten, että opitte oikein tuntemaan perisynnin,
varsinkin epäuskon ja epäjumalanpalvelemisen. Kun ihminen oikein
tuntee perisyntinsä ja miten se eroittaa hänet Jumalasta, niin
ei voi mikään muu häntä lohduttaa kuin Kristus. Kun synti lain
kautta on tullut eläväksi ja ylenmäärin syntiseksi, niin ihminen
tuntee itsensä. Silloin astuu hän yksinkertaisesti Jesuksen eteen,
tunnustaen hänelle millainen hän on ja mitä hän on tehnyt. Siinä
tulee hänen odottaa ja yhä edelleen sairaana kerjätä Jesuksen jalkain
juuressa. Hänen tulee sulkea silmänsä niin, ettei hän lukiessaan,
veisatessaan, rukoillessaan näe itseään, vaan jumalisuuttaan
harjoittaen makaa kuni mykkä, jonka luo Jesus ansaitsematta tulee,
niinkuin hän tuli Latsaruksen tykö. Tässä ei saa katsoa synnin voimaa
eikä sitä, kuinka usein se karkua päällemme, vaan ainoastaan rukoilla
armoa uskomaan syntien anteeksisaamista Kristuksen tähden. Joka
rehellisesti tuntee ja tunnustaa syntinsä, hän ei ainoastaan saa apua
Karitsalta, vaan tulee myöskin varjelluksi törkeitten syntitapojensa
purkaukselta. Uskovalle ihmiselle, joka tuntee synnin vallan kuoleman
alaisessa ruumiissaan, on mitä tärkeintä muistaa 1:ksi että Jesus
on läsnä kaikkialla, katso, minä olen teitä läsnä joka päivä, sanoo
Vapahtaja, sekä 2:ksi että Jesus on ottanut synnin pois ja voittanut
perkeleen vallan ja kavaluuden. Sillä Jumalan poika ilmestyi, jotta
hän kukistaisi perkeleen työt. Miksi kuljet siis arkana ja itseesi
suljettuna epäuskossa, ulkokullaillen ja salaten syntisi? Mihin
voit paeta Jesuksen hengeltä? Hänhän on aina meitä läsnä; voithan
aina paeta hänen haavoihinsa. Saathan aina tunnustaa, mikä sinua
vaivaa. Muista vielä, että Jesus on Jalopeura Juudaan suvusta,
voitonsankareista voimallisin. Sentähden on hän voittava syntisi,
niin että saat ne anteeksi ja että ne tulevat hillityiksi lihassasi.
-- -- Meidän tulee aina mennä perkelettä vastaan tällä sotahuudolla:
minä kiitän Jumalaa Jesuksen Kristuksen kautta. On vaarallista
heikkouskoisesti valittaa: voitetuksi minä tulen, en jaksa taistella
syntiä vastaan. Kun Jesus on meidän puolellamme, täytyy meidän
vihdoin voittaa. -- -- -- Tämän ohessa tulee meidän muistaa, ettemme
suuren ja voimallisen synnintunnon kestäessä saa pyytää varmuutta
tahi todistusta armontilastamme, vaan ainoastaan huutaa armoa
Jesukselta ja tyytyä siihen armoon, että Jesus ottaa vastaan syntisiä
ja sekä tahtoo että voipi puhdistaa meidät kaikesta saastaisuudesta.
Jos joku teistä pitää tilaansa hyvin huonona, niin hän muistakoon,
ettei se tule hyväksi, ennenkuin se ensin on ollut huono. Ei saa siis
toivoa voivansa välttää huonoa, vaan taistella huonon läpi. -- -- --
Se, jolla on armon tuntoa, älköön ylenkatsoko heikkouskoisia ja
huolimattomia, vaan kehoittakoon heitä kaikin tavoin. Sillä armohan
se on, joka antaa elämää, ja sairaat tarvitsevat parantajaa. Mitä
vaarallisinta eripuraisuutta syntyy usein semmoisten yksinkertaisten
sielujen välillä, joilla on helppo päästä Kristuksen tykö, ja niiden
omientuntojen välillä, jotka kantavat itsevanhurskauden hapatusta
povessaan ja työläästi saavat nähdyksi Kristuksen. Kummatkin ovat
hyvässä tilassa, vaikka näyttävät olevan niin erinkaltaisia.
Mutta varokaa, ettette etsi kiitosta toisiltanne. Helposti eksyy
ajattelemaan: mitä mahtanee se taikka se ajatella minusta. Silloin
alkaa ihminen teeskennellä ja hänestä tulee ulkokullattu. Ahdistettu
omatunto tarvitsee kyllä joskus uskonkehoitusta. Mutta vaarallista on
tuon tuostakin todistaa olevansa oikeassa". -- -- --
Niinkuin näistäkin sanoista näkyy, oli Östring loppuun asti oppiinkin
nähden pietistä. Vahinko vain, ettei moni niistä näkökohdista, jotka
tässäkin kirjoituksessa tulevat näkyviin, jälkeen v. 1852 enää
päässyt täydentämään Pohjanmaan uudestaan elpyvän suomenkielisen
herännäisyyden oppia. Jaon katkerat riidat ja niiden aiheuttamat
epäilyt ja vikoilemiset olivat sitä estämässä.
Kuollessaan oli Östring ainoastaan 45 vuoden vanha. Paljon
hän kuitenkin oli ehtinyt vaikuttaa herännäisyyden taistelun
eturivissä, ja paljon oli hän tässä taistelussa kärsinyt sen Herran
seuraamisessa, jolle hän oli uhrannut rikkaat lahjansa ja paraat
voimansa. [Paimenmuisto; Församlingsvännen 1889, n:o 7, n:o 1 ja n:o
9.]
* * * * *
Pyhäjärven syrjäisessä seurakunnassa kilvoitteli Jonas Lagus
viimeistä kilvoitustaan. Jaon aikana lausuttuaan ankarasti
tuomitsevat sanansa uuden suunnan miehistä sekä toiselta puolen
jyrkästi asetuttuaan myöskin Malmbergin ja Niskasen johtamaa liikettä
vastaan, oli tämä Pohjanmaan herännäisyyden ennen niin tarmokas
johtomies, joka niin monta vuotta taistelutantereen eniten uhatulla
paikalla oli heiluttanut sanan miekkaa ylhäisiä ja alhaisia totuuden
vastustajia vastaan, masentuneena vetäytynyt syrjään ja yhä enemmän
sulkeutunut itseensä. Miten toivottomana hän piti asemaa, näkyy
esim. seuraavista hänen Otto von Essenille v. 1852 kirjoittamistaan
sanoista:
"Jumalan suuri armo etsi erinomaisella valolla, lämmöllä ja voimalla
koko Suomea, painoi alas suruttoman, syntisen joukon ja opetti meitä
jokaista tekemään parannusta tomussa ja tuhassa, ja tuo voimallinen,
vastustamaton armo sai meidät kaikki liikkeelle. Puhuimme uusilla
kielillä, kuulimme uusilla korvilla, näimme uusilla silmillä. Kukapa
ei tästä olisi odottanut mitä autuaallisimpia seurauksia. Mutta
ijankaikkinen viisaus on sanassaan ilmoittanut: monta on kutsuttu,
mutta harvat ovat valitut; se portti on ahdas ja tie kaita, joka vie
elämään, ja harvat ovat ne, jotka sillä tiellä vaeltavat. Kaikilla
oli meillä tilaisuus tulla autuaiksi; mutta kun suurin synninsuru
kului pois, ja kansan olisi tullut lähteä ahtaan portin kautta elämän
tielle, kun oman itsensä ja maailman kieltämisen olisi tullut jatkua,
nousivat nukkuvassa ja penseäksi käyneessä suvussa liha ja veri,
ensin salaisesti, sitten julkisesti sekä tietä että oppia vastaan.
Suostuttiin vähitellen siihen, jonka omatunto alussa oli hyljännyt,
ja nyt julistetaan raivoisasti, että on erehdytty sekä opissa että
elämässä. -- -- Tämä on Suomen herännäisyyden kehitys, ja pimeys
tulee nyt niin suureksi, ettei sen vertaista ennen ole maassamme
ollut".
Omasta suhteestaan herännäisyysliikkeeseen hän tämän yhteydessä
lausuu: "Varhain Jumalan armon johtamana orjantappuraiselle tielle,
vetäydyin syrjään. Niitä varoituksia, joilla jo vuosia sitten olen
muistuttanut vanhimpia ystäviäni, ovat nämä kohdelleet hyvin tylysti.
Sentähden olen hiljaisuudessa vetäytynyt syrjään. Lihan, maailman ja
perkeleen henki hallitsee nyt niissä sydämissä, joissa Jumalan henki
teki työtä, -- -- sillä Jumala ei anna itseään pilkata".
Missä suhteessa Lagus tahtoi olla kaikkiin, jotka eivät
taipuneet juuri hänen kantaansa, näkyy seuraavasta tämän kirjeen
vastaanottajalle antamastaan neuvosta: "Sinun täytyy ehdottomasti
kokonaan erota tuosta haaveilevaan kurjuuteen joutuneitten, ennen
heränneitten joukosta. Älä ota sanallakaan osaa heidän riitoihinsa
ja väittelyihinsä, älä niistä puhu äläkä niitä ajattelekaan. Pysy
hiljaa, ja jos tapaat jonkun, joka vaeltaa tiellä, niin iloitse hänen
kanssansa; mutta älä usko jokaista, joka tulee luoksesi, kristittynä
esiintyen; sillä kun olet heittänyt helmiä sioille, niin ne kääntyvät
sinua vastaan ja repivät sinua. Kokemukseni vakuuttaa minulle, että
on pakko näin menetellä".
Ikävän vaikutuksen tekee tämä kirje. Lagus mainitsee siinä erittäin
Malmbergin ja Vilhelm Niskasen nimet, mutta silminnähtävästi
tarkoittaa hän poikkeuksetta kaikkia niitä entisiä ystäviään,
joiden katsantotapa ja toiminta vähänkin erosivat hänen omastaan.
Se on miltei yhtä suvaitsematon, kuin hänen Hedbergiä ja sittemmin
uuden suunnan edustajia vastaan singoittamansa tuomio. Myöntää
täytyy niinikään, ettei hän myöhempinäkään vuosina ole lausunut
eikä kirjoittunut sanaakaan, joka osoittaisi että hän olisi katunut
näitä arvosteluja. Jos kohta tässä onkin otettava huomioon, miten
häikäilemättömän suorasti ja jyrkästi heränneet ylimalkaan lausuivat
mielipiteensä, on sittenkin vaikea selittää, miten hän toisin
ajatteleviin nähden sanaakaan peruuttamatta loppuun asti saattoi
pysyä niin ehdottomasti hylkäävällä ja arkailemattoman tuomitsevalla
kannalla. Tämä tuntuu sitä oudommalta, kun Laguksen lukuisat
kirjeet hänen viime vuosiltaan, samoinkuin hänen likeisimpien
ystäviensä yksimielinen todistus, osoittavat että hän itse syntisistä
suurimpana, rukouksissa valvoen ja nöyrässä uskossa kilvoitellen,
tahtoi elää yksin Jumalan armosta Kristuksessa. Ja yhtä oudolta
tuntuu tämän urhoollisen sotasankarin toivoton vetäytyminen syrjään
aikana, jolloin, jos milloinkaan, hajoova herännäisyysliike kipeästi
olisi tarvinnut hänen valistunutta mieltään ja nerokasta kykyään.
Taistellessaan Hedbergiä vastaan oli Lagus tälle lausunut: "Kuinka
ovat sankarit kaatuneet sodassa ja aseet hukkaan joutuneet?" (II,
558). Nämä sanat kääntyvät nyt, jos kohta toisessa merkityksessä,
kuin hän oli ne lausunut, tuomiten häntä itseään vastaan.
Jo jaon vuotena oli Laguksen terveys huono ja siitä lähtien se
huononemistaan huononi, niin että hän monesti oli pitkät ajat vuoteen
omana. V. 1854 kirjoittaa hän muutamalle ystävälleen: "Ruumiini
heikkenee heikkenemistään, ja minusta näyttää kuin lähenisi toivottu
hetki, vaikka en tiedä, mitä Herra on päättänyt minusta. Usein
halajan erota täältä, sillä kyllä olisi autuasta, jos voittaisin,
saada olla Herran Kristuksen tykönä ja nähdä hänet, joka on kantanut
syntini rangaistuksen ja käsittämättömällä pitkämielisyydellä on
kutsunut minua parannukseen. Kun täällä puuttuvaisuuden maalla
suuressa hämärässä katselen häntä ja hänessä näen autuuteni kallion
ja että tie hänen tykönsä on auki köyhälle halajamiselleni yöt
päivät, niin tunnustan, etten voi käsittää sitä kirkkautta, joka
odottaa niitä, jotka kestävät loppuun asti".
Tämmöinen oli Laguksen oma toivo, ja kirkastumistaan se kirkastui,
jota enemmän hänen maallisen elämänsä taival likeni loppuaan. Ja
samaa toivoi hän luottamuksella ystäväpiiristään. Kuinka kovilta
kuuluvat sen rinnalla hänen ajatuksensa niistä heränneistä,
jotka eivät kaikin puolin taipuneet juuri hänen uskonnolliseen
katsantotapaansa. Heistä hän pari viikkoa sen jälkeen, kuin
hän kirjoitti viimeksi kerrotut sanat, lausuu: "Kauhean raskas
uneliaisuuden aika on meitä etsiskelemässä, ja yksin ne, jotka elävät
Herrasta Kristuksesta, voivat pelastua. Ja ne ovat harvat, sillä koko
herännyt maailma syöksyy perikatoon".
Toukokuun 17 p:nä 1857 tapahtui huomattava käänne Laguksen
sairaloisuudessa. Hän ymmärsi heti, että loppu ei ollut kaukana.
Puhuen omaisilleen lohdullisesti Jumalan rakkaudesta Kristuksessa,
lausui hän kiittäen: "Miten suuri onkaan Herran armo, kun joka
hetki saamme uudistaa asiamme hänen kanssaan!" Monesti täytyi hänen
kuitenkin kiusauksiakin kokea. Niinpä valitti hän ystävälleen K. A.
Malmbergille, joka kesäkuun alussa kävi hänelle jättämässä hyvästi:
"Monet hullut vaatimukset itseltäni rasittavat luontoani", "mutta"
-- hän toivorikkaana lisäsi -- "minulla ei ole aikaa muuhun, kuin
ikävöiden katsoa Herran puoleen, rukoillen että hän antaisi minulle,
mitä elämään ja autuuteen kuuluu". Usein hän huokasi: "Herra pysy
tykönämme, sillä ilta jo joutuu ja päivä on kulunut."
Joskus valittivat Laguksen omaiset ja muutamat hänen kuolinvuoteensa
ääressä valvovat ystävänsä, että eronhetki joutui. Kerran hän heille
vastasi: "Minäkin rakastan teitä niin paljon, että tahtoisin viipyä
luonanne, jotta saisimme kehoittaa toisiamme siinä uskossa, joka
meillä on, mutta minut tulee teidän unohtaa. Hyvä on, että menen
pois, jotta ette minuun turvaisi, vaan yksin Kristukseen".
Jättäessään hyvästi K. A. Malmbergille oli Lagus, ojentaen hänelle
kätensä, lausunut: "Katso tässä tyhjässä kädessäni on kaikki mitä
minulla on, parannukseni, uskoni -- kaikki, mutta Lunastajani on Isän
oikealla puolella". Nämä sanat Loisti hän omaisilleen vähää ennen
kuolemaansa.
V. 1857, kesäkuun 24 ja 25 päivän välisenä yönä sammui hiljaa
Jonas Laguksen maallinen elämä. Yleisen hajaannuksen ja kiihkeäin
oppiriitojen tähden ei tämäkään kuolemantapaus herättänyt mitään
yleisempää huomiota. Hautajaisissakaan ei nähty kuin verraten harvoja
vieraita ulkoseurakunnista: muutamia säätyläisiä Savon puolelta
sekä Reinhold Helander ja hänen rouvansa. Talonpoikia oli kyllä
kokoontunut verraten paljon, niiden joukossa Vilhelm Niskasenkin
sanankuulijoita. Viimemainittuja ei kuitenkaan kutsuttu pitoihin.
Kun joku tiedusteli syytä siihen, vastattiin: he eivät kuulu talon
ystäviin.
Laguksen hauta on Pyhäjärven kirkkomaalla lähellä tapulia. Iso,
sileäpintainen kivi ilmaisee paikan. Siihen on hakattu sanat: "Mutta
opettajat loistavat niinkuin taivaan kirkkaus, ja jotka monta
opettavat vanhurskauteen, niinkuin tähdet alati ja ijankaikkisesti".
Moni Laguksen ystävistä -- niiden luku oli suuri varsinkin
Pohjois- ja Keski-Pohjanmaan ja Savonkin puolen heränneissä
säätyläisissä -- kunnioitti häntä kuolemankin jälkeen melkein
pyhimyksenä. He pitivät hänen sanojaan ja neuvojaan, joita he
säilyttivät hänen lukuisien kirjeittensä laajalti levinneissä
jäljennöksissä, jumalallisen totuuden miltei erehtymättöminä
ilmaisijoina. Historia todistaa hänestä, että hänkin oli erehtyväinen
ihminen, mutta yksi niitä, joiden kautta Herra on vaikuttanut suuria
Suomen Siionissa. Liioittelematta saattaa sanoa, että hän oli Suomen
herännäisyyden nerokkaimpia ja valistuneimpia edustajia, sen
ensimmäisiä suurmiehiä [Laguksen kirje Otto von Essenille 28/8 52;
Laguksen kirjeet K. A. Malmbergille 9/5 54 ja 14/6 54 (Evankeliumin
ääni 192 ja 194); K. A. Malmbergin muistiinpanot Jonas Laguksen
viimeisistä päivistä; Rosa Laguksen kirje 23/11 57; Kert. Sofia
Helander.].
* * * * *
Ei täyttä puolta vuotta myöhemmin kuin Lagus, pääsi hänen uskollinen
ystävänsä H. Schwartzbergkin lepoon. Hän kuoli marraskuun 18 p:nä
1857. Niinkuin olemme nähneet, oli hänkin herännäisyysliikkeen
hyväksi vilpittömässä hengessä paljon työtä tehnyt ei vain huomattuna
saarnaajana, vaan väsymättömänä totuuden palvelijana yksityisen
sielunhoidon alalla. Jaon hengen tuhotöitä ei hänkään voinut estää ja
uudestaan elpyvälle liikkeelle pysyi hän vieraana, mutta pietista hän
oli loppuun asti, ja hyvin moni Vilhelm Niskasen sanankuulijoistakin
kaipasi häntä syvästi. Syrjäisessä Säräisniemen seurakunnassa, missä
hän päätti päivänsä, eivät jaon myrskyt paljon tuntuneet. Siellä sai
tämä Herran kiivas sotamies hiljaisuudessa valmistautua odottamaan
Herransa tuloa. [Paimenmuisto; Kert. Charlotte Achrén.]
Suupohjassa muistetaan vielä tänään erästä rippipuhetta, jonka Niilo
Kustaa Malmberg loppuijällään piti Nurmon kirkossa. Murtuneet olivat
hänen ruumiinsa voimat, raskas hänen mielensä. Ei jaksanut hän puhua
kuin hyvin lyhyesti, mutta syvästi koskivat varsinkin loppusanat
monen sydämeen. Hän lausui: "Jos, ystäväni, elämäsi tie joskus
nousee aivan pystöön, niin ettet ymmärrä, minne lähteä, mistä päästä
eteenpäin; kun toinen neuvoo sinne, toinen tänne, etkä tiedä, kumpi
on oikeassa, kumpi väärässä -- muista, että löytyy yksi, joka sanoo:
minä olen tie. Ja jos kaikenkaltaiset eksyttävät ajatukset pimittävät
mieltäsi, etkä tiedä, mikä on totta, mikä valetta, vaan tuskastuneena
kysyt: mikä on totuus? -- kuuntele silloin sen Herran ääntä, joka
todistaa: minä olen totuus. Ja kun kuoleman kauhut sinua ympäröivät
ja sen jäätävä kylmyys tuntuu sydämessäsi, kun kaipaat elämää
itsessäsi ja ympärilläsi, etkä mistään löydä kuin kuolemaa vain --
kun päiväsi loppuu ja ilta joutuu, eikä näy muuta olevan edessäsi
kuin pimeä, mykkä hauta -- kuule, ystäväni, vielä silloinkin elää
hän, joka sanoo: minä olen elämä." [Kert. useat v. 1896 vielä elävät
Suupohjan vanhat heränneet.]
Kovien kiusausten repimästä ja raskasten huolten painamasta
sydämestä olivat nämä sanat kotoisin. Malmberg tunsi, että hänen
elämänsä taival likeni loppuaan. Usein puhui hän näinä aikoina siitä
ystävilleen. Kesällä 1858 kehittyi hänen tautinsa nopeasti, tuottaen
monesti hengenahdistusta ja kovia tuskia. Viimeiseen asti koetti hän
kuitenkin hoitaa virkaansa. Niinpä hän vielä vähän toista viikkoa
ennen kuolemaansa saarnasi Ylihärmän kirkossa. Tällä matkalla kävi
hän monen vuoden perästä von Esseniä tervehtimässä. Tämä otti hänet
ystävällisesti vastaan, lausuen jälestäpäin omaisilleen ilonsa tästä
käynnistä. [Kert. Neiti Hilda Hellman, joka siihen aikaan oleskeli
von Essenin pappilassa.] Seuraavana sunnuntaina oli Malmbergin määrä
saarnata Alahärmässä. Jo matkalle lähtiessään tunsi hän itsensä kovin
sairaaksi. Kooten viimeiset voimansa nousi hän kuitenkin kiesiinsä,
tarttui ohjaksiin ja lähti. Mutta kuinka vähän hän olikin tottunut
itseään säästämään, täytyi hänen matkalla luopua päätöksestään.
Hengenahdistus ja kovat tuskat pakottivat hänet palajamaan kotia.
Kiihtymistään kiihtyi tästä alkaen tauti. Seuraavana päivänä ja vielä
maanantainakin oli Malmberg kuitenkin jalkeilla huoneessaan. Hän
valitti vaivaa vasemmassa kyljessään, lausuen talonsa väelle: "jos
nämä tuskat nousevat sydämeen, tulee heti loppu." Maanantaina illalla
oli hän niin sairas, että lupasi vaimolleen seuraavana päivänä
lähettää hakemaan lääkäriä. Tätä ei kuitenkaan tarvittu. Yöllä
herätti Malmberg äkkiä vaimonsa. Tämä, joka huomasi, että loppu oli
likellä, kiirehti hakemaan palvelijaa avuksi. Huoneeseen ei jäänyt
kuin sairas ja hänen pieni, ei vielä neljä vuotta täyttänyt poikansa.
Lapsi heräsi ja sanoo muistavansa, että isänsä, vaimonsa poistuttua
huoneesta, oli noussut polvilleen vuoteellaan, vaan melkein heti
kuolleena vaipunut alas. Tämä tapahtui syyskuun 21 p:nä 1858 kello 4
aamulla [Kert. Kaisa Autio y.m.; Wilh. Malmivaara, "Puoli vuosisataa
Heränneiden keskuudessa"; K. V. Litzellin kiitos Lapuan kirkossa
Malmbergin kuoleman johdosta.].
Nopeasti levisi tieto Malmbergin kuolemasta talosta taloon, pitäjästä
toiseen. Se herätti raskasta surua hänen lukuisissa ystävissään,
hämmästystä ja monenkaltaisia ajatuksia hänen vastustajissaan ja
vikoilijoissaan. Välinpitämättömyydellä tämä kuolemansanoma tuskin
missään otettiin vastaan.
Maailmakin tiesi, että oli kaatunut mies, jonka vertaista ei joka
aika synnytä. Kuolemanilmoituksen kirkossa teki Lapuan kappalainen
K. V. Litzell, joka ei kuulunut heränneihin. Hän m.m. lausui: "Me
kiitämme sinua, kaikkivaltias Jumala, siitä pelastuksesta, jonka
annoit hänelle kuoleman vaivoista ja kivusta, ja siitä armosta,
jolla sinä häntä vahvistit ja hänen sieluansa ilahutit tuskissa; me
kiitämme, Herra, sinua kaikesta hyvästä, jota sinä hänen kauttansa
olet meidän seassamme vaikuttanut. Tällä Siionin vuorella on hän
julistanut evankeliumin kallista oppia koko sydämensä halulla
hyödyttääksensä niitä sieluja, joita hän oli kutsuttu kaitsemaan. Hän
osoitti tien monelle eksyneelle ja auttoi ylös monen langenneen".
Tavattoman paljon kansaa kokoontui saattamaan rakastettua opettajaa
hänen viimeiseen leposijaansa. Sen luku laskettiin 5,000:ksi.
Surusaaton saapuessa Saaren kylään, seisoi joukko miehiä, jotka eivät
kuuluneet heränneisiin, rivissä kummallakin puolen tietä. Paarien
tullessa heidän kohdalleen paljastivat he päänsä ja kumarsivat
ruumiille. Hauta oli kaivettu niin, että kantajat saattoivat
kirstun haudan pohjaan asti. "Saatetaan niin kauas kuin voidaan",
sanoivat ystävät. Ruumissaarnan kirkossa piti K. K. von Essen,
joka saarnastuolista ilmoitti sanasta sanaan suomeksi käännettynä
lukevansa sen saarnan, minkä Malmberg oli pitänyt L. J. Achrénin
hautajaisissa [Biografinen Nimikirja; Wilh. Malmivaara, "Puoli
vuosisataa Heränneitten keskuudessa"; Vanhojen heränneitten sekä A.
O. Törnuddin kertomukset.].
Tuskin on kukaan Suomen papeista eläessään saanut osakseen niin
paljon kiitosta ja moitetta kuin Niilo Kustaa Malmberg. Eivätkä
vaienneet nämä kiitokset ja moitteet hänen kuolemansakaan jälkeen.
Niitä jatkui päinvastoin kauan vielä ja yhtä kiihkeästi kuin ennen.
Tuhansissa kiitollisissa sydämissä kuului hänen voimallisen saarnansa
jälkikaiku, ja siunaten hänen muistoaan kertoivat nämä ihmiset
lapsillensa hänen suuresta työstään herännäisyyden taistelussa
maailmaa ja nimikristillisyyttä vastaan, kieltäen hänen vikansa ja
jyrkästi puolustaen häntä syytöksiä vastaan; ja, jos mahdollista,
vielä kiihkeämmin levittivät hänen vastustajansa kaikenkaltaisia
kertomuksia hänen lankeemuksestaan ja vioistaan. Vaikeaa, vieläpä
mahdotonta on sanoa, mikä näissä puheissa on totta, mikä liioiteltua,
juoruihin perustuvaa ja valetta. Se vain on varma, että moni
Malmbergin tavattomien lahjojen ja suuren työn lumoamana usein on
unohtanut, että kaikki kiitos siitä, minkä hän Jumalan valtakunnan
hyväksi teki, tulee yksin sille Herralle, joka hänelle nämä lahjat
antoi ja joka ei anna kunniaansa epäjumalille. Ja yhtä varma on, että
ne, jotka häntä ankarimmin moittivat ja hänestä kovimmat tuomiot
lausuivat, unohtivat, että sielunvihollinen tähtää tulisimmat
nuolensa niihin, jotka voimallisimmin Herran sotaa käyvät, ja että
on vaarallista tuomita sillä tuomiolla, jonka Jumala on pidättänyt
itsellensä. Tunnettu on, että tämänhenkisiä arvosteluja Malmbergista
paljon lausuttiin hänen kuolemansa jälkeen, milloin sääliväisyyden
lieventäminä, milloin ylimielisesti alastomina, ja tässä maaperässä
versoivat nopeasti lukuisat, ilmeisesti erehdyttävätkin kertomukset
hänen viimeisistä ajoistaan. Tarpeetonta olisi tässä luetella
semmoisia kertomuksia, niille kun ei kuitenkaan voi historiallista
arvoa antaa. Mutta jos täytyykin myöntää, että löytyy todistuksia
Malmbergin lankeemuksista, joiden todenperäisyyttä ei kukaan pysty
kieltämään, on vaikeaa, rohkenemmepa väittää mahdotonta, selittää
kuinka hänen sanansa olisivat voineet koota herännäisyyden hajonneet
rivit uuteen elinvoimaiseen uskonnolliseen elämään, jos, niinkuin on
väitetty, hänen saarnansa veti Jumalan armon synnin peitteeksi ja hän
itse oli synnin paaduttama ihminen. On kyllä totta, että esim. Jaakko
Vegelius, joka, jos kukaan, oli totuuden mies eikä suinkaan altis
tuomitsemaan, on Malmbergin viime ajoista lausunut sanoja, jotka
näyttävät tukevan sitä käsitystä, että tämä kuoli synnin orjana;
mutta tämä todistus perustuu kuulopuheisiin, ja ainakin sen loppuosa
on ilmeisesti erehdyttävä. Koska usein on vedottu Vegeliuksen
kysymyksessä oleviin sanoihin, lainaamme ne tähän. Muutamassa,
maaliskuussa 1859 päivätyssä kirjeessä hän kirjoittaa: "Malmbergin
viimeiset päivät lienevät olleet samanlaiset kuin hänen viimevuotiset
päivänsä yleensä. Matkalla kappeliseurakuntaan, missä hänen oli
määrä saarnata, tunsi hän itsensä niin kipeäksi, että hänen täytyi
palata kotia. Sunnuntaina ja etenkin maanantaina oli hän seurustellut
suruttomien herrojen kanssa, oli illalla tuntenut itsensä huonommaksi
ja luvannut vaimolleen lähettää hakemaan lääkäriä seuraavana päivänä,
mutta kuoli yöllä -- tämä on kaikki, minkä olen kuullut" [Jaakko
Vegeliuksen kirje Reinhold ja Vendla Pettersonille 29/8 59.].
Joka tarkemmin on tutkinut kirjallisia todistuksia Malmbergin
loppuelämästä ja häntä lähellä olleiden henkilöiden suullisia
kertomuksia, hänen täytyy tulla siihen käsitykseen, että niissä on
paljon hämärää, jota tuskin mikään tutkimus voi saada poistetuksi.
Ei siinä kyllin, että eri henkilöiden lausunnot monesti ovat
jyrkästi toisiaan vastaan -- samat henkilötkin ovat antaneet
keskenään ristiriitaisia todistuksia. Ja tässä tarkoitamme yksinomaan
semmoisia henkilöitä, sekä puolustavalla että vastustavalla kannalla
olleita, joista täytyy otaksua, että he ovat tahtoneet puhua totta.
[Lueteltakoon tässä _muutamia_ niitä henkilöitä, joilta olen saanut
suullisia tietoja Malmbergista: Maria Keltamäki (Seinäjoki), Juha
Jaskari (Nurmo), Sven Toppari (Kauhava), Hedvig Paavola (Isokyrö),
Maria Hanhikoski, Esaias Untamala, Kaisa Autio (Ylistaro), A. O.
Törnudd, Otto Hjelt, V. L. Helander, Sofia Helander, Karolina
Bergroth, N. G. Arppe, Liina ja J. V. Nybergh, Jos. Grönberg, A. V.
Ingman, maisteri F. E. Jernberg, Vendla Petterson, Charlotte Achrén.]
Tuntuu kuin olisi Malmbergin valtaava persoonallisuus vielä hänen
kuolemansakin jälkeen vaatinut monta heistä epäilemään, epäröiden
korjaamaan, vieläpä peruuttamaankin mitä aikuisemmin olivat hänestä
sanoneet. Merkillinen on tässäkin suhteessa tämän merkillisen miehen
muisto!
Mutta jos moni kohta Malmbergin elämässä kätkeytyykin epätiedon
hämärään, ei ole salassa hänen työnsä Suomen Siionin viljavainioilla.
Se näkyi selvänä jo hänen eläessään ja näkyy vielä selvemmin hänen
kuoltuaan. Todistus siitä on säilynyt ja on säilyvä sukupolvesta
toiseen. Kun kaikki hänen oman aikansa ja nykyajan mieskohtaiset,
liialliseen ihailuun ja liialliseen vikoilemiseen yksipuolisesti
perustuvat todistukset vaikenevat, on tuo todistus kuuluva
yhä selvempänä, ja sen mukana on Niilo Kustaa Malmbergin nimi
herännäisyyden suurmiehen nimenä säilyvä historian lehdillä.
Malmbergin haudalle pystyttivät ystävät yksinkertaisen rautaristin.
Paitsi hänen nimeään ja syntymä- sekä kuolinpäiväänsä luetaan siinä
sanat: "Hän on ylenkatsottu kynttiläinen ylpeitten ajatuksissa,
valmistettu että he siihen loukkaavat jalkansa. Katso, minun
todistajani on taivaassa ja joka minun tuntee on korkeudessa".
* * * * *
Malmbergin kuolemankin jälkeen kävi Vilhelm Niskanen muutamia kertoja
ystäviään Suupohjassa neuvomassa ja yksimielisyyteen kehoittamassa.
Vielä ahkerammin hän liikkui Kalajoen-varrella. Kummallakin seudulla
kunnioitettiin häntä yhä yleisemmin luotettavana johtajana.
Tunnustuskirjoista, joita Niskanen näinä aikoina ahkerasti tutki,
luuli hän löytäneensä sen salatun viisauden, jota tämä oppiriitojen
hajoittama aika edellä muuta kaipasi. Käsittämättä näiden kirjojen
vasituista tarkoitusta viljeli hän niitä hartauskirjoina, siten
takertuen yhä enemmän opillisiin kysymyksiin sekä jyrkästi
arvostelemaan kaikkia, jotka eivät kuuluneet hänen joukkoonsa.
Miehen silloista kantaa kuvaa selvästi seuraava, hänen v. 1859
kirjoittamansa "lähetyskirja":
"Syy siihen, että kristillisyys niin moniin erehdyksiin joutuu,
on tämä, ettei yksinkertaisella kansalla ole näihin aikoihin asti
ollut tietoa, mikä erotus on muuttumattoman Augsburgin tunnustuksen
ja parannetun evankeliumillisen uskon välillä. Jos tästä on
oppineilla tieto, niin ei heillä ole kuitenkaan vahvaa käsitystä,
kumpiko näistä on oikea. Sentähden heränneiksi kutsutut papit,
jotka uskonopin parantavat evankeliumilliseksi, pannen siihen
ihmisajatelmia, lakeja ja säädöksiä harjoitettaviksi, antavat tilan
eli syyn hurmahengellisyydelle, joka saattaa hengellisen elämän
vinoittelemaan monissa erhetyksissä ja vaihetuksissa. Tämä on vanha
saatana ja käärme, joka saattoi Aatamin ja Eevan innoittelijoiksi
ja vietteli heidät Jumalan ulkonaisesta sanasta hengellisyyksiin ja
omiin luuloihin (katso Schmalkaldin uskonkappaletta ripistä). Ne
hengelliset, heränneet papit, jotka antavat aineen ja tilan tälle
hurmahengellisyydelle, häpiävät opetuslapsiaan eivätkä rohkene
sanoa heitä oikeiksi eikä vääriksi. Talonpoikainen, yksinkertainen
kansa pitää näitä hurmaavaisia, ennustavaisia henkiä taivaasta
lähetettyinä sanansaattajina, niinkuin nytkin viime syksynä Lapualla
Töyrän talon tyttö [Saarnaajanainen Liisa Greetta Ylikarhu (ei
heränneitä) Lapualla.] rupesi saarnaamaan ja ennustamaan, josta nyt
on koko kahakka pitkin merenrantaa. Mutta Malmbergilla oli selkiä
tieto koettelemisesta; sentähden niitä ei ollut hänen eläissänsä
hänen ystävissänsä. -- Näitä ennustavaisia henkiä on ollut paljo,
jotka ovat saaneet virkkupäisiä, oppimattomia miehiä pauhaamaan
niinkuin meren julmat aallot ja saattaneet heränneet pahaan huutoon.
Paavo Ruotsalaisella oli kyllä puhdas uskonoppi, vaan ei hänkään
ymmärtänyt raamatun lauseiden jälkeen erottaa henkiä, kun hänellä
ei ollut tarkkaa tietoa tunnustuskirjoista, että näillä kahdella
koetuskivellä koetella ja erottaa, mikä henki on oikea ja mikä väärä.
Kun ei hänen ystävillänsäkään ole selkiää käsitystä asiasta, niin he
hänen hengellisyyttänsä liikamäärin kiittävät. -- -- -- Nykyisemmät
hengelliset kirjat huikaisevat tunnustuskirjain lukijalta silmät,
ellei niitä siinä valossa ja kirkkaudessa selitetä, joka niissä
itsessänsä on -- -- --". [Vilhelm Niskasen lähetyskirja 16/4 59
(Akiander VI, 329-30).]
Jos tämä "lähetyskirja", paitsi erehdyttävää käsitystä,
tunnustuskirjojen merkityksestä, osoittaakin liika suurta
itsetietoisuutta sen kirjoittajassa, on siinä hyviäkin puolia,
samalla kun se todistaa, että kirjoittaja oli teräväpäinen ja
syvällisiin miettimisiin altis mies. Ja sekin ansaitsee huomiota,
että Niskanen huomasi hurmahenkisyyden vaaran ja "Jumalan ulkonaisen
sanan arvon" aikana, jolloin oppiriidat särkivät herännäisyyden
rivit ja pakottamalla pakottivat hengellistä elämää kaipaavat
henget etsimään tätä elämää jos mistä. On merkille pantava, että
Pohjanmaalla paitsi "Töyryn talon tyttöä" näinä aikoina esiintyi
muitakin saarnaajanaisia, sekä että Kalajoen-varren herännäisyys
muutamia vuosia myöhemmin, niinkuin vasta saamme nähdä, oli eksyä
hyvinkin arveluttavaan hurmahenkisyyteen. Muistettava on niinikään,
että Lapin puolelta leviävä laestadiolaisuus vaati heränneitä
teroittamaan Jumalan raamatussa ilmoitetun sanan arvoa kaiken
sisällisen kristillisyyden ainoana ehdottomasti oikeana ohjeena ja
tuomarina.
Nämäkin näkökohdat ovat otettavat huomioon Vilhelm Niskasta ja hänen
monesti omituiselta kuuluvia sanojaan arvosteltaessa. Ne puhuvat,
ainakin osaksi, hänen edukseen. Mutta hänen suurin merkityksensä
on, inhimillisten heikkouksien ja yksipuolisuuksien uhallakin, että
hän, niinkuin monesti ennen on huomautettu, etevää johtajataitoa
osoittaen, tarmokkaasti on estänyt herännäisyyden hajoomista ei
ainoastaan Keski-Pohjanmaalla, vaan Suupohjassakin.
Loppuijällään sairasti Niskanen sydäntautia, jonka oireet vuosi
vuodelta yhä selvemmin näyttäytyivät. Kuolemaa hän ei näy pelänneen,
vaan pikemmin ikävöiden odottaneen. Usein hän siitä omaisilleen ja
lukuisille ystävilleen puhui. Jo monta vuotta ennen kuolemaansa
hän muutamassa tilaisuudessa lausui: "Kolme rukousta olen usein
rukoillut: että saisin semmoisen toimeentulon, ettei tarvitsisi
puutetta kärsiä, että lapseni pysyisivät kristikunnassa. [S.o.
etteivät luopuisi heränneistä.] Nämä rukoukset on Jumala kuullut.
Kolmanteen en ole vielä saanut vastausta, mutta tyydyn odottamaan:
että saisin helpon ja autuaallisen kuoleman. Tätä en lakkaa
rukoilemasta". -- Varsinkin viimeaikoinaan odotti Niskanen hartaasti
kuolemaa. Joka ilta, kun hän riisui kengät jaloistaan, kuultiin
hänen huokaavan: "suo minulle Jumala autuas kuolema". Kaksi viikkoa
ennen loppuaan (hän oli silloin jo niin sairas, että hänen oli
vaikea kävellä), hän muutamille ystävilleen lausui: "En ole kauan
enää teidän seassanne. Olen rukoillut, etten kuolisi tielle enkä
muukalaisten luona, vaan kotona tahi ystävien tykönä".
Marraskuun 12 p:nä 1860 oli seurat Eerolan talossa Nivalassa. Sinne
on Vilhelm Niskasen omistamasta Niskakosken talosta vain kilometrin
pituinen matka. Toiset vieraat jäivät taloon yöksi, niiden kera
myöskin Niskanen. Mitään tuskaa ei tämä maata pannessaan valittanut,
mutta aamulla, kun tuotiin kahvia hänen makuuhuoneeseensa, huomattiin
että hän oli kuollut. Hiljaa ja kenenkään huomaamatta oli hän
nukkunut, käsi posken alla. Hän oli saanut helpon kuoleman.
Paljon kansaa kokoontui saattamaan Niskasta haudan lepoon.
Suupohjasta saapui, paitsi sikäläisten heränneitten johtomiestä,
Arvi Logrenia, muitakin ystäviä. Niskakosken puolelta tultiin
kirkolle 130 hevosella ja Haapajärveltä päin niinikään suurissa
joukoissa. Vainajan pojat olivat pyytäneet A. N. Holmströmia pitämään
ruumissaarnan, mutta siihen tämä ei suostunut. Haudan hän kuitenkin
vihki. Suuret hautajaisseurat pidettiin Niskakoskella. Tilaisuudessa
puhuivat Logren ja Taneli Rauhala. [Kert. Vilhelm Niskasen pojat sekä
useat seudun vanhat heränneet.]
* * * * *
Herännäisyyden historiassa niin vaiherikkaan 1850-luvun loppupuolella
kirjoitti muutama vanhan Jaakko Vegeliuksen opetuslapsista hänestä
eräälle ystävälleen: "Hänen rakastava, yksinkertainen ja kristillinen
mielensä on aina elävänä kuvana silmieni edessä. En rakasta
ainoastaan hänen ulkonaista ihmistään, vaan jotakin muutakin. Hän oli
se Jumalan ase, jonka kautta armon säteet ensin pääsivät sieluuni, ja
sentähden vetää hän minua puoleensa enemmän kuin kukaan muu ihminen.
Herra on kuljettanut häntä syvien laaksojen kautta, ja sentähden
on hän armon kautta säilynyt uskossa ja Kristuksen rakkaudessa
vielä kauvan sen jälkeen kuin kukkuloitten korkeat sedripuut
murskaantuivat ja lakastuivat". Näin ajatteli moni Maalahden
vanhasta tohtorista, muistellessaan mitä hyvää hän hänen kauttansa
oli saanut ja katsellessaan hänen pitkän työpäivänsä kaunista,
sapattia ennustavaa iltaa. Monessa taistelussa oli hän ollut, monet
myrskyt kokenut, ja kovin näistä, herännäisyydessä tapahtunut
hävittävä jako oli säälimättömästi häirinnyt hänen vanhojen päiviensä
lepoa ja surun pimeään kätkenyt hänen nuoruutensa ja miehuutensa
kauniimmat ihanteet, mutta Herran rauhaa eivät nämäkään koetukset
voineet riistää hänen sydämestään. Eivät saaneet oppiriidatkaan
hänen vakaumustaan horjumaan, hän pysyi pietistana loppuun asti,
kerjäläissauva kädessään odottaen vapautumisensa hetkeä. Vielä vuoden
1858 lopussa kirjoitti hän vapisevalla kädellä tyttärelleen:
"Jos kuolema on tuleva meille voitoksi, niin täytyy Kristuksen joka
hetki olla elämämme. Mutta tämä ei tapahdu muulla tavoin kuin siten,
että Jumalan henki saa avata silmämme ja vakuuttaa meille, ettemme
itsestämme ole muuta kuin syntisiä sekä ettemme pyrkimisillämme
ja ponnistuksillamme, teimme mitä tahansa, tule muuksi kuin
syntisiksi, velallisiksi, tuomituiksi ja kadotetuiksi, kaikkeen
hyvään kykenemättömiksi syntisiksi. Mutta huomaa, tämä ensimmäinen
askel parannuksen tiellä on meille aina vaikein, etenkin jos
olemme ulkonaisesti siivoja. Minä, joka jo monta vuotta olen ollut
elävästi vakuutettu siitä, tarvitsen vielä joka päivä sydämessäni
muistutusta siitä, mitä kaikesta velasta vapautettu Paavali tunnustaa
itsestään Room. 7: 13-24. Kuinka paljon vaikeampaa mahtaakaan
olla sinulle ja varsinkin miehellesi, joka ulkonaisesti on ollut
ja ompi niin siivo, tulla vakuutetuiksi syyllisyydestänne ja että
olette ansainneet palkkanne helvetissä. Mutta jos me kerran olemme
tulleet vakuutetuiksi tästä, niin että Paavalin kanssa huudahdamme:
minä viheliäinen ihminen, kuka vapahtaa minut tästä synnin ja
kuoleman ruumiista, silloin on vielä jälellä toinen askel, joka ei
ole edellistä helpompi: turvautua ainoaan pelastuskeinoon ja niin
syntisinä, tyhjinä, alastomina kuin olemmekin pyrkiä armonistuimelle
siellä saadaksemme laupeutta ja armoa sekä pysyä siellä, kerjäten
ja rukoillen armoa, itseltään odottamatta tai vaatimatta muuta kuin
kaiken huonoutemme ja puutteellisuutemme rehellistä tunnustamista
ja hakematta tai odottamatta pienintäkään apua muualta. Mutta tämä
on vaikeaa ylpeälle hengellemme, joka aina itsestämme tahtoo löytää
jotakin ansiota tahi edes jotakin, johon voisimme turvautua. Ja
kun ei tätä voi löytyä, niin kauan kuin omatunto pysyy hereillä,
emme tahdo jaksaa joka päivä kestää sitä, ettemme tule muuksi kuin
kurjiksi, köyhiksi, sokeiksi ja alastomiksi. Sentähden kyllästyykin
moni tämmöiseen parannukseen, alkaa koettaa saada aikaan omaa
vanhurskautta ja lankeaa siten armosta, kadottaa Kristuksen ja sortuu
suruttomuuteen. Kehoittakaamme siis me, joiden ehkä piankin täytyy
täältä lähteä, toisiamme pysymään lujina uskossa s.o. etsimään
pelastusta yksin Jesuksessa ja hänen kauttansa, niin että vielä
kuolemanhetkelläkin rohkeasti voisimme Paavalin kanssa tunnustaa:
minä unohdan sen, mikä takana on (Filipp. 3: 13-14), sillä se on
totinen sana (1 Tim. 1: 15-16) -- Amen".
Joulukuun 10 p:nä 1860 sairastui Vegelius viimeiseen tautiinsa. Sitä
kesti seuraavaan tammikuun 8 p:ään. Jota enemmän hänen ruumiinsa
voimat riutuivat, sitä nähtävämmin hän uudistui sisällisen ihmisensä
puolesta. Hänen tautivuoteensa ääressä heräsi moni ystävä, joka
kävi häntä tervehtimässä, entistä elävämpään synnintuntoon, toivoon
ja uskoon. "Minulla on luja toivo", kuulivat he hänen vakuuttavan,
"mutta se toivo perustuu horjumattomaan Kristus-kallioon, vaikkei
minulla olekaan suloisia tunteita". Kaksi päivää ennen kuolemaansa
hän vuoteensa ympärille kokoontuneille lausui: "Minä voin puhua
Jesuksen kanssa, vaikken jaksakaan teille puhua. Haluni on kuin
silkkilangalla kiinnitetty sydämeeni, missä hän asuu. Hänen puoleensa
on kaikki kaipuuni, ikäväni, toivoni rukouksissa ja kiitoksissa".
Loppuun asti oli hän täydessä tajunnassa, vaikkei hän viimeisenä
päivänä jaksanutkaan kuin kuiskaten ajatuksiaan ilmaista. Joku lausui
hänelle: "Jokainen, joka huutaa avuksensa Jesuksen nimeä, pelastuu".
"Niin, niin", kuiskasi vanhus, autuas hymy huulillaan. Ne olivat
hänen viimeiset sanansa. Melkein heti sen jälkeen sammui hiljaa hänen
maallinen elämänsä.
Vegeliuksen hautajaiset toimitettiin helmikuun 14 p:nä. Lukuisain
tilaisuuteen saapuneiden ystävien ja suuren kansanjoukon käytös
ilmaisi, miten rakastettu vanhus oli ollut. Ruumissaarnan piti
lämpimin sanoin Vegeliuksen apulainen ja ystävä, ennen (III, 385)
mainittu K. V. Lybeck. [K. V. Lybeckin ruumissaarna J. Vegeliuksen
hautajaisissa; kert. Vendla Pettersson.]
* * * * *
Maaliskuun 3 p:nä 1861 päätti päivänsä Paavolan pappilassa Juhana
Mikael Stenbäck. Totuuden tähden vainottuna oli hän nuorena
urhoollisesti taistellut ja valittamatta kärsinyt Pohjanmaan
herännäisyyden rintamassa, mutta vielä syvemmin oli hän myöhempinä
aikoina kiusausten helteessä saanut kokea, miten ahdas se portti ja
kaita se tie on, joka johtaa elämään. Hänen helmasyntinsä, juoppous,
kiusasi häntä vielä viime aikoinakin, vaikkei hän, Herran armoon
turvaten, sortunutkaan sen orjaksi.
Jaon hävitykset koskivat Stenbäckiin kovin kipeästi. Niiden kestäessä
kannatti hän oppiin nähden yhä hartaammin Laguksen uskonnollista
katsantotapaa. Sille pysyi hän uskollisena kuolemaansa asti.
* * * * *
Monta huomattua henkilöä oli Pohjanmaan herännäisyys näinä aikoina
menettänyt. Olemme tässä luetelleet ainoastaan merkkimiehiä,
mutta näidenkin luku oli suuri. Kaikki olivat he elämänsä aikana
julistaneet sitä totuutta, että Jumala nöyryyttää ja riisuu
jokaista, joka hänen käsialaksensa taipuu. Tämmöiseksi saarnaksi
muodostui myöskin heidän oman elämänsä ilta. Heidän täytyi
vähentyä, jotta Kristus tulisi suureksi heissä itsessään ja
heidän sanankuulijoilleen. Ja tätähän voittoa oli heidän työnsä
tarkoittanutkin.