I.

Pohjanmaan herännäisyys 1853-1860.

Kova oli se murrosaika, johon herännäisyys 1852 vuoden tapahtumien

kautta joutui. Sen lamauttavat ja särkevät vaikutukset tulivat

lähinnä seuraavina vuosina näkyviin kaikkialla, missä liike oli

voittanut alaa. Varsinkin Pohjanmaa vetää siinä suhteessa huomiomme

puoleensa. Täällä, samoinkuin herännäisyyden muillakin sydänmailla,

huomaamme jaon jälkeen monissa paikoin väsähtämistä ja lamautumista,

mutta sekä Suupohjassa että Kalajoen varrella ryhmittyvät

hajonneet joukot uudelleen, kooten kaikki voimansa isien perinnön

puolustamiseksi ja säilyttämiseksi. Mutta taistelutta tuo ei tapahdu,

ja kiivaaksi muodostuu usein tämä taistelu.

Samassa määrässä kuin Malmbergin johtama joukko uudelleen kasvoi,

lisääntyivät ja levisivät syytökset hänen hairahduksistaan. Ja yhtä

kiivaasti kuin vastustajat häntä soimasivat, puolustivat häntä hänen

ystävänsä. Taistelu Suupohjan vanhan ja siellä jaon aikana syntyneen

uuden suunnan välillä on edelleen suureksi osaksi taistelua hänen

persoonastaan. Jos hänestä eronneet papit kiinnittivätkin huomionsa

myöskin oppiin ja siitä riippuviin eroavaisuuksiin, eivät heidän

sanankuulijansa paljon muuhun joutaneet kuin siihen, oliko Malmberg

syyllinen vai syytön niihin moitteisiin, joiden esineenä hän oli.

Ehkä vielä kiivaampana kuin varsinaisen jaon aikana riehui taistelu

vuosina 1853 ja 1854. Malmberg kirjoittaa siitä J. I. Berghille:

"Täällä minua kurkistellen tarkastellaan ja minusta kysellään, ei

itseltäni eikä niiltä, jotka minut tuntevat, vaan niiltä, jotka eivät

tunne minua. Käännellään ja väännellään, kierrellään ja viittauksia

tehdään, ja tuo on sitten olevinaan minun kuvani. Onneton se, joka

joutuu suruttomien tahi tekopyhien käsiin. Hänen maailmansa on

tosiaankin kärsimysten maailmaa. Mutta olkoon niin. Eihän täällä

saakaan parempaa odottaa". [N. K. Malmbergin kirje J. I. Berghille

27/9 54.]

Uusia muistutuksen syitä Malmbergia vastaan luulivat moittijat

saavansa siitä, että hän meni naimisiin palvelijansa _Helena

Huhtalan_ kanssa (huhtikuussa 1853). Ja kuitenkin oli tämä nainen

monen luotettavan todistuksen mukaan [Kert. Charlotte Achrén y.m.]

kaikin puolin kunnioitettava henkilö. Etäälläkin olevilla seuduilla

huhuttiin tämän avioliiton solmimisesta jos mitä. Niinpä kirjoitti

Reinhold Helander Haapajärveltä muutamia viikkoja myöhemmin

Malmbergille: "Avioliittosi herätti suurta melua varsinkin naisissa.

Kuiskailtiin ja juoruja levitettiin. Ne, jotka eniten olivat sinua

ylistäneet ja kiittäneet, olivat nyt alttiit ensimmäisinä syyttämään

sinua kaikesta, mitä sinusta on puhuttu". [Reinh. Helanderin kirje

N. K. Malmbergille 10/5 53.] Mitä Malmberg itse tästä avioliitosta

ajatteli, näkyy seuraavista hänen J. I. Berghille syksyllä samana

vuonna kirjoittamistaan sanoista: "Älä oudoksu, etten ilmoittanut

teille avioliitostani. Syynä ei ollut ylenkatse, vaan mitä kauhein

epätoivo minussa itsessäni. En siihen aikaan uskonut, että koko

maailmassa löytyisi ketään, joka ystävyydellä minua ajattelisi.

-- -- -- Säätyläisissä ei löytynyt ketään, jonka puoleen olisin

voinut kääntyä. Ne olin kaikki menettänyt. Talonpoikia löytyi, mutta

ei ketään, paitsi Lenaa, joka muinoin rakastamani Amandan opettamana

oli perehtynyt talouteen. Sentähden tuli hänestä se, mikä hän nyt on.

En kadu tätä kauppaa".

Malmbergin suhde entisiin ystäviinsä Suupohjan papistossa ei näinä

vuosina parantunut, vaan kävi päinvastoin yhä vieraammaksi ja

huonommaksi. Näyttää siltä, ettei hän juuri milloinkaan käynyt

heitä tervehtimässä, eivätkä he hänen luonaan. Poikkeuksena

mainittakoon Alfr. Kihlmanin käynti Malmbergin kodissa syyskuussa

1854. Tämä vierailu on sitä huomattavampi, kun sitä kesti toista

päivää. Ei ole myöskään syytä muuta olettaa, kuin että Kihlman

tuli vanhojen muistojen vaatimana ja siis hyvässä tarkoituksessa.

Mutta mielipiteet eivät enää sulaneet yhteen, niinkuin entisinä

aikoina, eikä näy ainakaan Malmberg olleen tyytyväinen vieraaseensa.

Hän kirjoittaa siitä J. I. Berghille: "Kihlman oli takertunut

mietiskelyihin tuhatvuotisesta valtakunnasta, odottaen siinä

saavansa satakertaisesti taloja, isiä, äitejä, veljiä ja sisaria

ruumiillisesti, sentähden että hän Kristuksen tähden täällä oli

heistä luopunut. Hän väitti tämän tietoisuuden kehoittavan uskovan

sielua ja varjelevan sitä penseydestä, hitaudesta y.m. Muutoin

oli hän arka farisealainen". "Minä luin hänelle", lisää Malmberg,

"Heprealaisepistolan 12 luvun, arvellen sen kyllä riittävän kaikille

köyhille sieluille".

Että Malmbergin eristetty asema monesti tuntui hänestä kovin

raskaalta, on itsestään selvää. Huomattava on nim., että uuden

suunnan papit eivät suinkaan olleet ainoat hänen entisistä

ystävämielisistä virkaveljistään, jotka hänestä olivat eronneet,

vaan että nekin heistä, jotka eivät tuohon suuntaan liittyneet,

vieraantumistaan vieraantuivat hänestä. Niin esim. Jaakko Vegelius,

O. H. Helander y.m., puhumattakaan Keskipohjanmaan Jonas Laguksen

kantaan yhä ehdottomammin mieltyneistä heränneistä papeista.

Ainoat, jotka Malmbergia vielä pitivät ystävänä, olivat Haapajärven

kirkkoherra A. Helander ja hänen apulaisensa Reinhold Helander.

Viimemainittu kirjoitti hänelle toukokuussa 1853: "Vanha käärme

koettaa seuloa, heittää sinne tänne ja hajoittaa vielä jälellä

olevat. Se on hänen halunsa ja pyrkimisensä. Surkeaa, ylen määrin

surkeaa". [Malmbergin kirje J. I. Berghille 13/10 53.]

Huhtikuussa 1853 kuoli Nivalan kappalainen K. A. Frosterus.

Malmbergin lukuisat ystävät näillä hänen siunauksesta rikkaan

kevätkylvönsä mailla kehoittivat häntä virkaa hakemaan, ja

viimemainitussa kirjeessään lausui Reinhold Helander: "Sinä olet

heidän taattu pappinsa kaikkien toivon mukaan". Menneitten aikojen

rakkaat muistot sekä Suupohjan riitaiset olot vaikuttivat, että

Malmberg päätti noudattaa kehoitusta. Paitsi häntä haki virkaa

kolme muuta pappia, joista kahdella oli vähemmän virkavuosia kuin

Malmbergilla.

Kuopion tuomiokapituli käsitteli vaalikysymystä syyskuussa 1853. J.

I. Berghin poistuttua jäävin vuoksi, laati se Malmbergiin nähden

seuraavan päätöksen:

"Koska Turun tuomiokapitulin Malmbergille antamasta todistuksesta

näkyi, että Malmbergia Lapualla syyskuun 16 p:nä 1852 pidetyssä

piispantarkastuksessa, kun yleisesti tunnettu oli, että suuret

ihmisjoukot myöskin vieraista seurakunnista, vaikka tarkastaja jo

syksyllä 1850 Pietarsaaressa pidetyssä kontrahtikokouksessa oli

lausunut mielipahansa senkaltaisista kansankokouksista, edelleen

ja vielä tarkastuksen lähinnä edellisinä viikkoina tuon tuostakin

olivat kokoontuneet Malmbergin luo, oli vakavasti muistutettu

tarkemmin kuin näihin asti tunnollisesti noudattamaan esimiestensä

neuvoja ja huomautuksia sekä pysymään erillään vierasten seurakuntien

sielunhoidosta, jota paitsi tarkastaja, koska hänen tietoonsa

oli tullut, ettei Malmberg niin huolellisesti, kuin vilpittömän

sielunpaimenen tulee, ollut valvonut yksityistä elämäänsä viran

ulkopuolella, oli muistuttanut häntä tarkkaan noudattamaan niitä

velvollisuuksia, joita hän oli luvannut pitää pyhinä, jotta ei

pahennusta, mikäli mahdollista on, Jumalan seurakunnassa syntyisi;

-- niin ei tuomiokapituli katsonut voivansa myöntää Malmbergille

oikeutta tulla äänestyksen alaiseksi tätä vaaliehdotusta tehtäessä".

[Kuopion tuomiokapitulin arkisto.]

Bergh ilmoitti heti Malmbergille tuomiokapitulin päätöksestä,

kehoittaen häntä siitä valittamaan. Viimemainittu vastasi: "Kuopion

tuomiokapitulin päätöksen kautta olen nyt julistettu kelvottomaksi

koko elämäni ajaksi. Miten raskasta tämä onkin, en olisi valittanut,

ellet olisi minua siihen kehoittanut. Tiedän kristinuskon tien

johtavan sinnepäin sekä ettei saa maailmalle valittaa, että maailma

puri. Mutta olkoon menneeksi, kehoituksesi mukaan. -- Pastorini antoi

minulle loistavan todistuksen, paremman kuin olin odottanutkaan,

sillä häntäkin on koetettu ärsyttää minua vastaan. Tämmöistä tekevät,

rakas lankoni, entiset ystäväni, luullen sillä tekevänsä Jumalalle

palveluksen". [Malmbergin kirje J. I. Berghille 13/10 53.]

Senaatti hylkäsi Malmbergin valituksen. On merkille pantava, että

Turun tuomiokapitulin yllämainittu todistus yksinomaan perustuu

Lapualla vuotta aikaisemmin pidettyyn piispantarkastukseen, jonka

jälkeen Malmbergia vastaan ei ollut tehty mitään muistutusta, ei

ainakaan virallisesti. Lapuan kirkkoherran hänelle valitusta varten

antama "loistava" todistus näyttää myöskin viittaavan siihen, ettei

moitteen syitä häntä vastaan piispantarkastuksen jälkeen ollut

ilmaantunut. Muussa tapauksessa Malmberg, joka kyllä tiesi, ettei hän

ollut viranomaisten suosiossa, tuskin olisikaan mitään uutta virkaa

hakenut. Huomattava on niinikään, ettei Bergh olisi kehoittanut häntä

valittamaan, ellei hänen mielipiteensä mukaan siihen olisi ollut

syytä. Arvosteltakoon Turun tuomiokapitulin Malmbergille antamaa

todistusta ja Kuopion tuomiokapitulin sekä senaatin päätöstä miten

tahansa -- sen myöntänee jokainen, että tämä tuomio on ankara. Mies,

jonka voimallinen saarna ja väsymätön työ Suomen kirkon palveluksessa

on herättänyt tuhansia synnin unesta Jumalaa palvelemaan, pyytää

kappalaisen virkaa syrjäisessä seurakunnassa vanhojen päiviensä

turvaksi, mutta julistetaan kelpaamattomaksi sitä hakemaan!

Saatuansa tiedon senaatin päätöksestä, kirjoitti Malmberg Berghille:

"Etten saanut vaalisijaa Nivalaan, oli minulle vaikea ja kova isku;

mutta jälestäpäin huomaan, että Jumalan sormi on ollut mukana tässä.

Täällä löytyy suuria heränneitten joukkoja, jotka nyt, lihallisesti

viisasten ja korkeasukuisten erottua, olisivat jääneet aivan oman

onnensa varaan kerrassaan puutteellisine kokemuksineen. Koska he

pyytävät neuvoa minulta, täytynee minun kaikessa kurjuudessani olla

heidän johtajanaan, kunnes Herra voi saada paremman".

Liikuttavaa ja samalla kehoittavaa on nähdä, miten Malmbergin

ystävät, samoinkuin hän itsekin, pääsivät näkemään, että se

nöyryytys, joka jaon aikana ja sitä seuraavina vuosina oli kohdannut

häntä ja heitä, oli tarkoitettu heille siunaukseksi. Todistukseksi

lainaamme tähän otteen ylistarolaisen Maria Kitinojan näinä aikoina

Malmbergille kirjoittamasta kirjeestä:

"Voi kuinka minä nykyaikoina olen nähnyt, miten terveellistä on

tämä katkera lääkitysjuoma, jonka Herra nyt on meille lähettänyt.

Se olisikin ollut nurinpuolinen järjestys, jos te ja me olisimme

kunnian kautta ja kiitoksen taivaan valtakuntaan menneet, ja Jumalan

oman Pojan, jolla ei yhtään syntiä ollut, täytyy ristillä henkensä

heittää. Ei suinkaan tässä ole pienintäkään, joka meille hyvältä

maistuisi tahi jota me tässä kohdassa saattaisimme rakastaa, kuin

puhdas Jumalan tahto, joka meidät tähän on pannut. Kyllä näytti ensin

varsin synkältä, kun näytti kaikki menevän. Ajattelin: kun opettaja

nyt arvonsa kadottaa, niin eihän tästä enää mitään tule. Mutta nyt

minusta näyttää, että saatatte paremmin ylönkatsotussa tilassa

Jumalan valtakuntaa rakentaa kuin arvon ja kunnian aikana". [Maria

Kitinojan kirje Malmbergille noin 1854 (päivämäärättä).]

Miten paljon kehoitusta Malmberg saikin tämänkaltaisista ystäviensä

kirjoituksista ja puheista sekä varsinkin siitä, että hänen

saarnojensa ja seurapuheittensa kautta yhä enemmän uusia herätyksiä

alkoi tapahtua Suupohjassa, oli hän kuitenkin hartaasti toivonut

pääsevänsä papiksi Nivalaan. Ja yhtä hartaasti oli hänen ystävänsä

Vilhelm Niskanen sitä toivonut. Kun lopullinen päätös viipyi, lähetti

viimemainittu muutaman miehen Lapualle tiedustelemaan, millä kannalla

valitusasia oli. Miehen siellä ollessa sai Malmberg asiamieheltään

yllämainitun tiedon senaatin hylkäävästä päätöksestä. Monessa

suhteessa merkillinen on se kirje, jonka Malmberg tämän johdosta

kirjoitti Niskaselle. Lainaamme siitä muutamia otteita.

"Eilisessä postissa tuli asiamieheltäni tieto, että olen tapannut.

Hän sanoo päätöksen olleen hänelle odottamattoman. Nykyään kuuluukin

konsistoriumeilla olevan se vapaus, että mitä ne tekevät, se on

tehty; sillä niitten sanotaan paremmin ymmärtävän hengelliset

asiat ja tarpeet kuin muiden. Niin meni sekin yritys. Kuitenkin on

hupaista tietää, että tämä on Herran tahto. Sinä olet siellä, minä

täällä, kelvottomat molemmat. Saatana liehtoo kummassakin kohden.

Sinä näet, missä hän liikkuu siellä, minä missä hän liikkuu täällä.

Ilmoita siellä hänen juonensa sille, joka voi ne ymmärtää, minä

tahdon ilmoittaa ne täällä. Alas meidän pitää. Meillä pitää aina olla

vääryys. Meidän Herramme on sellainen ja hänen tiensä ovat sellaiset.

Annetaan oppineitten, annetaan lihallisesti viisasten, annetaan

arvollisten ja miehiksi kasvaneitten olla oikeassa, olla arvollisia,

olla kristityitä. Ollaan me vaan väärässä, ollaan me jumalattomia,

ollaan me pakanoita, ollaan me väärän kristuksen joukkoa. Kyllä kerta

näkyy, ylhäisetkö vai alhaiset Jumalan valtakunnan perivät".

"Rakas Wilhelm! Sydämesi on täytetty murheella. Niin on minunkin.

Mutta murheen laaksohan tämä maailma onkin. Itketään yhdessä!

Kyllähän asia vielä toisinkin kääntyy. Muistakaamme Herraamme, joka

oli niin ylönkatsottu ja niin halpa, ettei kukaan kehdannut katsoa

hänen päällensä. Siinä on kuva, miksi meidän pitää tuleman ja jossa

me olemme Herran armon alaiset. Voi, Vilhelm Niskanen! Iloitaan

kumminkin, että näemme mitä me näemme! Autuaat ovat hengellisesti

vaivaiset, autuaat ovat murheelliset, autuaat ovat jotka isoovat ja

janoovat vanhurskautta!" -- -- --

"Minun täytyy nyt olla täällä, sinun siellä. Ollaan kumminkin

Herran edessä yksi" -- -- --. [Malmbergin Vilh. Niskaselle v. 1854

kirjoittaman kirjeen säilyneitä osia.]

Niinkuin tästäkin kirjeestä selvästi näkyy, ei ole enää

kysymystäkään minkään sovinnon aikaansaamisesta Pohjanmaan

herännäisyydestä lähteneiden eri suuntien välille. Kahtia on

särkynyt Kalajoen-varrenkin suuri liike. Sitä edustavat nyt

toistupalaisten ja vilhelmiläisten toisiaan vikoilevat ja kiivaasti

vastustavat, suvaitsemattomat joukot. Edellisten oppiin ja koko

heidän uskonnolliseen katsantotapaansa on Jonas Laguksen henki

painanut leimansa, ja yhtä yksipuolisesti kiinnittävät viimemainitut

kaiken huomionsa niihin opinkohtiin, joita heidän oppi-isänsä heille

teroittaa. Eroitus ei alkuansa ole läheskään niin suuri, kuin nämä

toisiaan vastustavat suunnat itse väittävät, mutta kun kumpikin

puolue kiinnittää miltei kaiken huomion muutamiin opinkohtiin --

toistupalaiset Kristusta ikävöitsemiseen, niskaslaiset ihmisen

luonnostaan kirotun tilan teroittamiseen -- ja niitä ilmaisevia

lempilauseita käytetään aseina toisiaan vastaan, laajenee ja

syvenee juopa vuosi vuodelta yhä enemmän. Tämän lisäksi tulee

kiista johtajien persoonista, joka ehkä vielä suuremmassa määrässä

kuin opilliset eroavaisuudet erottaa puolueet toisistaan.

Mutta yhteistä kummallekin suunnalle on rakkaus herännäisyyden

vanhoihin traditsiooneihin ja pysyminen jyrkästi erillään kaikista

toisin-ajattelevista. Se vain on tässä suhteessa erotuksena, että

toistupalaiset eivät enää toivo liikkeen voivan uudistua, kaivaten

muistelevat menneitä aikoja, haikeasti surevat Josefin vahinkoa ja

varoittaen kehoittavat toisiaan kilvoittelemaan uskon kilvoitusta,

siten välttääksensä sitä hengellistä kuolemaa, jonka alaiseksi

he arvelevat kaikkien heistä eronneiden joutuneen, niskaslaisten

sitävastoin päättävästi ryhtyessä kokoamaan jaon kautta hajalle

joutuneet joukot isien perinnön säilyttämiseksi. Laguksen kantaa

kuvaavat seuraavat hänen muutamalle ystävälleen kirjoittamansa

sanat: "Ei sille pidä puhua, jolle ei Jumala enää puhu. Missä liha

ja sokeus hallitsevat, siinä on hyvä olla vaiti. Me elämme aikana,

jolloin on vaarallista puhua, vaarallista olla vaiti. Jumalan

kutsumisen voittoisina aikoina oli toista. Me puhumme nyt ainoastaan

lyödyille ja aroille omilletunnoille ja me tunnemme ne helposti"

[Laguksen kirje K. A. Malmbergille 5/2 56 (Evankeliumin ääni s.

225-6).]. Nämä sanat selittävät, mikseivät toistupalaisten ryhmät

pääse lisääntymään, vaan päinvastoin pienenemistään pienenevät.

Vilh. Niskasen johtamaan suuntaan sitävastoin liittyy vuosien

kuluessa maailmasta yhä uusia jäseniä, vaikka viimeisetkin sille

ystävämieliset papit, A. Helander ja Reinhold Helander, siitä

ennenpitkää vieraantuvat.

Vielä kiihkeämmäksi, kuin Kalajoen varrella tapahtunut jako oli,

kehittyi Suupohjassa Malmbergin johtaman liikkeen ja siellä

syntyneen uuden suunnan välinen erimielisyys. Selvemmin kuin

missään muualla tulee täällä näkyviin, että on kysymys siitä, onko

herännäisyysliike semmoisena säilytettävä vai eikö. Siitä eronneet

papit, varsinkin huomattavimmat heistä, näyttävät olevan sitä

mieltä, että se on tehnyt tehtävänsä ja että tosi kristillisen

elämän nyt tulisi pukeutua uusiin muotoihin, jos se mieli välttää

lahkon yksipuolisuuksia ja erehdyksiä. Kieltämätöntä on, että se

syvällinen tosi parannukseen ja elävään persoonalliseen uskoon

vaativa katsantotapa, jonka johtamina nämä papit herännäisyyden

koulussa monta vuotta olivat olleet, heidän liikkeestä erottuaan

pääsi vaikuttamaan laajemmalta kuin ennen, kuontuen siten entistä

yleisemmin koko Suomen kirkon hyväksi. Tunnustettava on niinikään,

että useimmat näistä papeista olivat todella eläviä kristityitä,

jotka uskollisesti hoitivat paimentehtävänsä loppuun asti, sekä

että tutustuminen J. T. Beckin raamatulliseen katsantotapaan, johon

moni heistä perehtyi, oli omiaan laajentamaan heidän käsitystään

Jumalan pelastusarmosta Kristuksessa. On merkille pantava, että

kuuluisan tübingiläisen jumaluusoppineen mielipiteet, ani harvoja

poikkeuksia lukuunottamatta, Suomessa saivat kannatusta yksinomaan

herännäisyyteen kuuluneilta sekä myöhempinä aikoma pietistisistä

kodeista lähteneiltä papeilta. Mutta toinenkin ja vielä tärkeämpi

näkökohta vetää tutkijan huomion puoleensa, hänen arvostellessaan

Suupohjan herännäisyydessä tapahtunutta suurta jakoa ja sen

seurauksia. Se vaatii vastausta kysymykseen: olisiko ollut Suomen

kirkolle eduksi, jos tämä liike nyt olisi niihin määrin menettänyt

ominaisen luonteensa, että se olisi lakannut olemasta? Oliko se jo

täyttänyt tehtävänsä, eikö sitä enää tarvittu? Vastauksen tähän

kysymykseen antavat herännäisyysliikkeen myöhemmät vaiheet sekä

näiden vaiheiden tulokset meidän päivinämme. Kieltämätön totuus on,

että Malmbergin taistelu sen kokoamiseksi ja säilyttämiseksi jaon

hapuiltavien vuosien jälkeen ansaitsee mitä suurinta tunnustusta,

syytettäköön häntä sitten mistä vioista tahansa.

Härmän pöytäkirjan allekirjoittajat (III, 411-415) olivat sanoneet

herännäisyyttä lahkoksi. Liikkeestä erottuaan teroittivat he tätä

yhä jyrkemmin toisilleen ja sanankuulijoilleen. Jos kohta ei voikaan

kieltää, että sitäkin vikaa liikkeessä näinä aikoina näkyy, on

toiselta puolen huomattava, että vastapuolueen kiivaat hyökkäykset

eivät suinkaan olleet omiaan vähentämään niitä yksipuolisuuksia,

joihin se johtomiesten katsantotapaa ja heidän vaatimuksiaan yhä

orjallisemmin noudattaen vuosien kuluessa oli takertunut. Jota

yleisemmin liikkeestä luovuttiin, sitä kiihkeämmästi riippuivat

siihen jääneet ja siihen ulkoapäin liittyneet vanhoissa totutuissa

tavoissa ja muodoissa. Maailma ja kuollut puhdasoppisuus liittyivät

tietysti moitteeseen sitä suuremmalla syyllä, kun syytös näiltä

tahoilta oli yhtä vanha kuin herännäisyyskin. Uuden suunnan pappien

ero herännäisyydestä ja se tapa, millä he liikettä nyttemmin

arvostelivat, saattoivat sen kristityissäkin piireissä huonompaan

maineeseen, kuin se milloinkaan oli ollut. Ei siinä kyllin, että

Malmbergin vioista yhä äänekkäämmin kaikkialla puhuttiin --

Paavo Ruotsalaisenkin hairahduksia vedettiin säälimättä esille

todistukseksi koko liikettä vastaan. Etteivät uuden suunnan papit

suinkaan olleet syyttömät tämmöisten puheiden leviämiseen, todistaa

esim. seuraava Ferd. Uhden kirje H. Renqvistille v. 1854. Hän näet

kirjoittaa: "Näyttää kuin olisimme tähän kaupunkiin (Tampereelle)

saaneet evankeelisemman papin. Maisteri (A. W.) Ingman on nimitetty

armovuoden saarnaajaksi Messukylään ja asuu täällä kaupungissa,

kun hän Messukylässä ei ole saanut huoneita. Sama Ingman oli ennen

Grönbergin, Berghin, Durchmanin, Malmbergin y.m. mitä likeisin

ystävä. Grönberg tervehti hänen tuloaan tänne suurella ilolla. Mutta

kuinka hämmästyivätkään hänen ystävänsä, kuullessaan hänen saarnaavan

aivan toisin kuin he olivat toivoneet. Näyttää todellakin kuin olisi

jonkunlainen hajaantuminen heidän piirissään tapahtunut. Ingman kävi

minun luonani, minä lausuin vapaasti ajatukseni ja huomasin, että

hänen mielipiteensä varsinkin rukouksesta olivat toiset kuin muiden.

Hän kertoi itse kymmenen vuotta sitten innokkaasti kannattaneensa

Paavo Ruotsalaisen oppia; mutta muutamassa häätilaisuudessa, jolloin

hän ensi kerran hänet tapasi ja iloitsi, kun hän yöksi sijoitettiin

samaan huoneeseen Ruotsalaisen kanssa, sai hän nähdä, että Paavo

oli kerrassaan väkevien juomien liikuttamana. Ja kun tämän käytös,

kiroukset ja löysät puheet vaikuttivat hyvinkin epämiellyttävästi,

huomasi Ingman heti, ettei semmoisen miehen oppi mitenkään voinut

olla puhdas eikä hänen elämänsä puhtaan opin mukainen, koskapa

puu tunnetaan hedelmistään. Tämän jälkeen luopui hän vähitellen

Ruotsalaisen puolueesta ja alkoi rukoillen tutkia pyhää raamattua".

[Ferd. Uhden kirje Renqvistille 23/9 54 (Akiander VII, 214).]

Että tämä, samoinkuin muut uuden suunnan edustajain herännäisyydestä

ja sen johtomiehistä lausumat epäedulliset arvostelut suuressa

määrässä alensivat herännäisyyden mainetta yleisessä katsontatavassa,

on sitä luonnollisempaa, kun useat heistä olivat eteviä, yleistä

kunnioitusta nauttivia henkilöitä. Ja tunnettu on, että juuri ne

heistä, joiden sanoille annettiin eniten arvoa -- Ingman, von

Essen, Lauri Stenbäck, Kihlman, F. O. Durchman -- ankarimmin sekä

omissa että muissa piireissä arvostelivat liikkeen yksipuolisuuksia

ja vikoja. [Kert. Karolina Bergroth, V. L. Helander, Liina ja

J. W. Nybergh y.m.] Jollei olekaan syytä epäillä, että he näin

esiintyivät vakaumuksensa vaatimina eivätkä huonoista vaikuttimista,

on toiselta puolen valitettavaa, että taistelun helteessä jo

ennestään kiihoittunut mieliala siten yhä enemmän kiihoittui.

Huonon palveluksen he tämän kautta ainakin herännäisyydelle

tekivät. Moni liikkeen ulkopuolella oleva, joka sitä näihin asti

oli myötätuntoisuudella arvostellut, liittyi vikoilijoihin, ja

monet arat omattunnot, jotka vanhojen rakasten muistojen tähden

vielä olivat siihen kiintyneet, pahenivat ja luopuivat löytämättä

senjälkeen enää muissa piireissä vastaavaa tyydytystä uskonnollisille

harrastuksilleen. Ja mitä uuden suunnan johtomiesten ympärille

kokoontuneihin kansanjoukkoihin tulee, eivät ne kauan pysyneet

koossa. Vuosi vuodelta ne pienenivät ja hajosivat vähitellen

maailmaan, pystymättä luomaan mitään pysyväistä elämää sen

liikkeen sijaan, josta he olivat luopuneet ja jonka harjoituksia

he soimaten tuomitsivat. Sananviljely kodeissa lakkasi, lasten

kristillinen kasvatus ja heidän varjelemisensa maailman houkutuksilta

unohtui, kanssakäyminen niiden välillä, joille uskonnonasia vielä

oli kallis, lakkasi. Sanalla sanoen: uuden suunnan tarkoittama

uskonnollisuus ei saanut jalansijaa kansassa. Kun herännäisyydestä

eronnut vanha polvi poistui näyttämöltä, ei jäänyt mitään jälelle

siitä uskonnollisuudesta, jota se oli edustanut. Niin kävi esim.

Isossakyrössä ja Alahärmässä, joissa seurakunnissa liike, niinkuin

olemme nähneet, ennen jaon aikoja oli niin huomattavan suuri.

Ylihärmässä se kyllä hajaannuksen jälkeen nousi uudelleen, mutta

edustaen yksinomaan Malmbergin johtamaa herännäisyyttä.

Paljon elinvoimaisemmaksi osoittautui Keski- ja Pohjois-Pohjanmaalla

jaon aikana syntynyt toistupalaisuus. Ei sekään säilynyt

suurina joukkoina, varsinkaan ei niillä tienoin, missä Vilh.

Niskasen edustama suunta voitti alaa, mutta siihen kuuluvat

henkilöt riippuivat lujasti kiinni herännäisyyden vanhoissa

traditsiooneissa ja noudattivat mitä huolellisimmin liikkeessä

vallinneita tapoja sekä pysyivät jyrkästi Laguksen uskonnollisessa

katsantotavassa, sallimatta pienintäkään poikkeusta siitä, mihin

herätyksen alkuaikoina oli totuttu. Alusta alkaen vakaantui tässä

herännäisyyssuunnassa se jyrkkä vanhoillisuus, joka viime aikoihin

asti on ollut sille ominaista. Muihin suuntiin nähden noudattivat

toistupalaiset, niiden joukossa useimmat heihin kuuluvat papitkin,

jyrkästi Laguksen katsantotapaa. Millaiseksi tämä jaon myrskyissä oli

kehittynyt, näkyy esim. seuraavista viimemainitun v. 1853 muutamalle

ystävälle kirjoittamasta kirjeestä lainatuista sanoista:

"Meidän on pidettävä vastapuolueita semmoisina kuin ne ovat, nim.

kaikin puolin ja kokonaan eksyneinä, vaikka kuinka hurskailta he

muutamissa kohdissa näyttäisivätkin. Kun perustaa ja elämää ei ole,

on tarpeen oikein tarkata tätä, sillä muutoin käydään tinkimään

heidän kanssaan, jonka kautta he vain saavat tilaisuuden ryöstää

meiltä aran omantunnon ja sisällisen pelvon. Ja silloin olemme

hukassa. Heitä on sentähden pidettävä suruttomina, joille emme

mitään mahda, ja sentähden tulee meidän karttaa kaikkea varsinaista

riitaa heidän kanssaan. Puhutaan ja opetetaan yksinkertaisesti ja

puhtaasti. Jos joku kuulee totuuden ja omistaa sen, hän sen omistaa.

Kun näemme näitä Lotin emäntiä, jotka katsovat taaksensa hengellisen

järkeilemisen alalle, niin huutakaamme hartaalla alinomaisella

rukouksella alimmalta portaalta rakkaalta Armahtajaltamme apua,

valoa, halua ja elämää, jota hän rikkaista varoistaan tahtoo antaa,

ja pitäkäämme kaikki hetket hukkaan menneinä, jolloin emme ole tässä

harjoituksessa" [Laguksen kirjeet K. A. Malmbergille 28/8 53 ja 8/5

53 (Evankeliumin ääni).].

Nämä sanat tarkoittavat uuden suunnan edustajia. Sitä pelkäsi Lagus

enemmän kuin mitään muuta, esiintyen sitä vastaan yhtä jyrkästi kuin

aikaisemmin Hedbergiä vastaan. Hän piti sitä järkeisuskontona, kaiken

elävän kristillisyyden verivihollisena. Häikäilemättömän suorasti

oli hän, niinkuin olemme nähneet (III, 420-21), jaon aikana lausunut

ajatuksensa siihen liittyneistä Suupohjan papeista eikä hän tästä

mielipiteestä milloinkaan luopunut. Ei tahtonut hän olla missään

tekemisissä heidän kanssaan ja kehoitti ystäviään pysymään heistä

erillään. Niinpä kirjoittaa hän viimemainitussa kirjeessään: "Ei pidä

välittää heidän oppijärjestelmistään, vaan jos he tahtovat väitellä,

niin puhukaamme aivan yksinkertaisesti ja lyhyesti tiestä. Jos ei

tämä kelpaa (niinkuin se ei kelpaakaan), niin ei ryhdytä muuhun.

Sanariidoilla voimme kyllä elämän kadottaa, mutta emme sitä niillä

koskaan saa" [Laguksen kirjeet K. A. Malmbergille 28/8 53 ja 8/5 53

(Evankeliumin ääni).].

Mitä Laguksen suhteeseen Malmbergin ja Vilh. Niskasen liikkeeseen

tulee, on kyllä myönnettävä, että hän sitä vikoili ja ankarastikin

arvosteli, mutta tarkastaessamme hänen lukuisia, elämänsä

loppuvuosilta säilyneitä kirjeitään, huomaamme selvästi, ettei hän

sitä pitänyt niin vaarallisena eikä alkuaikojen herännäisyydestä

vieraantuneena kuin uutta suuntaa. Hän kaipasi siinä sitä uskon

kilvoitusta ja Herraa ikävöimistä, joka oli hänen uskonnollisen

katsantotapansa oleellisin tuntomerkki, mutta sen oppi ihmisen

turmeltuneesta tilasta, joka aina asetti jokaisen "alimmalle

portaalle", ensinkään katsomatta hänen kehitystään pyhityksen tiellä,

oli todellisuudessa paljon likempänä hänen omaa kantaansa kuin

niskaslaiset luulivatkaan. He syyttivät häntä kiiltopyhyydestä, jolla

he tarkoittivat, että hän muka teroitti pyhitystä vanhurskauttamisen

kustannuksella, ja Lagus puolestaan heitä siitä, että he tyytyivät

tuohon tuomittuun, kirottuun tilaan, pyrkimättä siitä aina uudelleen

Kristukselta apua saamaan. Huomattava on, että miltei kaikki Laguksen

kysymyksessä olevien kirjeiden, ajan opillisia riitakysymyksiä

koskevat lausunnot ovat tähdätyt uutta suuntaa eikä niskaslaisia

vastaan. Ja kuitenkin hän tiesi, että viimemainittujen joukot

kasvamistaan kasvoivat sekä että koko Malmbergin johtama liike

heitä kannatti. Sekä Laguksen että Malmberg-Niskasen suunta pysyy

jyrkästi herännäisyyden kannalla eikä ota ohjelmaansa uuden suunnan

teroittamia näkökohtia. He vikoilevat toisiaan, se on totta, mutta

enemmän persoonallisista kuin muista syistä. Vaikka Lagus ja hänen

ystävänsä jäävätkin uudestaan elpyvästä liikkeestä syrjään, tukevat

he opillaan sekä sillä rakkaudella, jolla he menneitten aikojen

herännäisyydestä ja sen oppi-isästä, Paavo Ruotsalaisesta, puhuvat

ja kirjoittavat, sitä suosiollisempaa arvostelua, minkä liike jaon

myrskyjen jälkeen vähitellen alkaa osaksensa saada. Hyvin tärkeä on

varsinkin Laguksen esiintyminen tässä suhteessa, ollen terveellisenä

vastakohtana niille ankarille arvosteluille, joihin moni uuden

suunnan edustaja antoi aihetta. Vastapuolueidenkin täytyi näet

tunnustaa, että hän oli etevä mies sekä tosi kristitty, ja hänen

sanansa painoivat paljon vaa'assa. Ja missä Malmbergin tai Vilhelm

Niskasen johtamassa hartausseurassa hyvänsä olisi hyväksytty esim.

seuraavat Laguksen v. 1853 kirjoittamat sanat, jos vain ei olisi

tiedetty, että ne olivat kotoisin hänen kynästään: "Meidän tulisi

katsoa yksinomaan vanhurskauttamista ja aina pyrkiä tullaksemme

siitä osallisiksi. Totisesti, kun hetki joutuu, jolloin meidän tulee

astua Tuomarin eteen, emme saa viedä mukanamme muuta kuin syntiä ja

kurjuutta ja suurimpina pahantekijöinä katsoa Jumalan Karitsaan,

turvautuen siihen, että hän on vanhurskautemme, joka sulasta,

ansaitsemattomasta annosta tahtoo meidät autuaiksi tehdä. Pitääkö

meidän sitten synnissä pysyä ja siinä elää, koska pyhityspuuhamme

eivät mihinkään kelpaa? Pois se, sanoo apostoli. Mutta tahdommehan

kuitenkin pitää pyhyyttä armotilamme todistuksena? Tähänkin vastaan

rohkeasti: pois se! Meidän on perustettava kaikki yksin Kristukseen

eikä itseltämme milloinkaan vaadittava muuta, kuin mitä meillä

todellisuudessa on, nim. syntiä ja kurjuutta. Uskokaa minua ja omaa

kokemustanne: tämä on läksy, jota täytyy opetella koko elämän ajan.

Ei kukaan pääse tässä mestariksi; ja luonnon tunkeutuminen armon

tilalle tuottaa useimmille epäselvyyttä ja sotkua. Antakaamme vain

joka hetki ja niin keskeytymättä, kuin tässä elämässä voi tapahtua,

syntimerellä keinuvasta arkisiamme nousta köyhä ikävöimisemme tulla

lapsiksi otetuiksi ja saada puhdistus Jesuksen veressä. Tämä on uskon

tehtävä ja pääasia kaikessa. Tämä on valvova tilamme, kun Herra

tulee. Joka tässä on ahkera, hänelle käy hyvin". [Laguksen kirjeet K.

A. Malmbergille 28/8 53 ja 8/5 53 (Evankeliumin ääni).]

Verratessamme toisiinsa Laguksen ja Malmbergin ystävilleen

jaon jälkeen jakamia opetuksia ja neuvoja, on meidän ottaminen

huomioon, että ensinmainittu pääasiallisesti puhui ja kirjoitti

kokeneille kristityille, viimemainittu joukoille, joihin joka

päivä liittyi paljon vasta heränneitä. Tämä selittää, ainakin

osaksi, miksi todistukset heidän puheistaan monen mielestä ovat

antaneet ja antavat aihetta siihen käsitykseen, että heidän

opissaan muka oli suurikin erotus. Lisäksi tulee se seikka,

että Lagus ystävineen vetäytyi yhä enemmän syrjään taistelusta,

Malmberg sitävastoin teki työtä, soimausten ja tuomioitten

ympäröimänä. Luonnollista on, että viimemainittu puheissaan ja

kirjeissään usein kosketteli vastapuolueen s.o. uuden suunnan

hyökkäyksiä, ja jos tuntuisikin siltä, että hän liika paljon tuohon

kiinnitti sanankuulijainsa huomiota, niin on tämä erehdys, jollei

puolustettavissa, niin helposti selitettävissä. Sille jokseenkin

yleiselle väärinkäsitykselle, että hän muka syntiä puolustaaksensa

yksipuolisesti teroitti apostolin sanoja: "missä synti on suureksi

tullut, siinä armokin on ylönpalttinen", on antanut aihetta sekin,

että hän, niinkuin viimeksi mainitsemassamme kirjeessään (IV, 16)

usein käytti paradoksin muotoa. Mutta ilmeistä on, että hänen

sananjulistuksensa, samoinkuin jossain määrin Laguksenkin, uuden

suunnan esiintymisen jälkeen kehittyi evankeelisemmaksi, kuin se

herännäisyyden alkuaikoina oli ollut.

Mitä Vilhelm Niskasen oppiin tulee, niin huomasi Malmberg siinä

kyllä, niinkuin jo ennen (III, 352) olemme nähneet, omituisuuksia,

vieläpä erehdyttäviä yksipuolisuuksiakin, mutta tämä ei estänyt häntä

tuota ahkerasti toimivaa Kalajoen-varren johtomiestä ystävänään

pitämästä ja häntä kannattamasta. Kummankin silmämääränä on jaon

kautta hajonneiden herännäisyyden rivien kokoaminen ja niiden

järjestäminen liikkeen säilyttämiseksi. Se pyrintö heidät yhdisti,

ja tämä heidän yhteistyönsä se oli, jonka kautta Jumala näinä kovina

hajaannuksen vuosina valmisti liikkeelle tulevaisuutta Pohjanmaan

tasangoilla.

Huomattava muutos Kalajoen-varren heränneessä papistossa tapahtui,

kun W. Österbladh v. 1853 siirtyi Alavieskasta Oravaisiin, jonka

seurakunnan kappalaiseksi hän edellisenä vuonna oli nimitetty. Hänen

hellä luonteensa ja se seikka, että hänen suhteensa Niskaseen vielä

tähän aikaan oli verraten ystävällinen, olisivat ehkä jossain määrin

voineet estää niskaslaisten ja toistupalaisten välien kärjistymistä,

mutta hänkin vieraantui muuttonsa kautta Suupohjaan Kalajoenvarren

herännäisyydestä. Uudessa seurakunnassaan sai hän vielä tuntuvammin

kuin Alavieskassa kokea jaon tuottamaa hävitystä. Österbladhin

silloista asemaa ja hänen mielentilaansa kuvaa seuraava hänen v.

1853 F. P. Kemellille kirjoittamansa kirje, jossa hän muun ohessa

lausuu: "Minua huolestuttaa ja pehmeää lihaani katkeroittaa se, että

seurakuntani heränneitten joukon hajaantuminen näkyy yhä selvemmin.

Täällä on kaksi ecclesiae in ecclesia: toinen, joka liittyy pappiin,

näkyy yksinkertaisessa mielessä käsittävän, miten välttämätöntä

on publikaanin tavoin saada armoa armosta ja asettua tarkkaamaan

omaatuntoaan. He olivat vuosien kuluessa huolimattomasti hoitaneet

kristillisyyttään ja siten sortuneet 3/4-osan suruttomuuteen ja

huolimattomuuteen. Tänne tullessani huomasin näiden kyllä pitävän

kiinni asiasta, mutta ei sillä vakavuudella ja oman turmeluksensa

käsittämisellä, joita syntisen jokapäiväinen vanhurskauttaminen

välttämättömästi vaatii. Niissä tilaisuuksissa, joissa olen heitä

tavannut, olen sentähden yksinkertaisesti puhunut löysän uskon ja

suostumis-kristillisyyden vaarasta, teroittanut heille sydämen

ja omantunnon jokapäiväistä tutkimista Jumalan kasvojen edessä

sekä ahkeraa käyntiä elämän Herran tykö. Olen näyttänyt heille,

että se evankeliumi, jossa ei kysytä uskon taistelua s.o. jossa

ei ole kokemusta sydämen epäuskosta, on vain armon lihallista

sovelluttamista. Muutamat ovatkin tämän käsittäneet, alkaneet

syventyä asiaan sekä kerjätä öljyä lamppuihinsa. -- Toisen ecclesian

muodostavat ne sielut (jätän sikseen, millainen heidän omantuntonsa

jokapäiväinen tutkiminen on), jotka omistavat uskon kokonaan eivätkä

tahdo tietää mistään muusta kuin uskomisesta. En ainakaan ole

huomannut heissä ketään, joka sairastaisi tilaansa tahi huolehtien

uskoansa tekisi siitä selkoa itselleen. Heitä on joskus käynyt

luonani, mutta tilastaan he eivät suoraan ole puhuneet. Tämä on

arveluttava asia opettajalle, varsinkin koska joka taholta kuuluu

soimaavia puheita Oravaisten epäuskon-saarnaajasta. -- -- Toinen

seikka, joka minua vaivaa, ei vain joka päivä, vaan yöt päivät,

on oman kristillisyyteni harjoitus -- se, olenko puustavinkaan

jälkeen oikein käsittänyt evankeliumin opin uskosta. Kovin vaivaa

minua se ajatus, että esitän oppia väärin, niin että tuo johtaa

pois päämäärästä, joka on syntisten armonistuin, ja että siis

vastapuolueen syytökset eivät ole perusteettomia. Usein ajattelen,

että he ovat oikeassa ja minä aivan eksynyt pois tieltä, että itse

olen lain tiellä ja eksytän muita sille tielle. Toisinaan taas

tuumin, ettei voi muuten olla, kuin minä olen asian käsittänyt. Että

tämä tekee mieleni raskaaksi, voit helposti ymmärtää. Se pakoittaa

minua alati huokaamaan Herran puoleen, että hän valaisisi minua

ja ottaisi pois oman väärän henkeni. Käsität myöskin, että tämä

usein vaikuttaa minussa orjallista henkeä. Ajattelen: kyllä olisi

henkeni enemmän evankeelinen, jos olisin aivan yksinkertainen ja

kysymättä järjeltäni neuvoa voisin heittäytyä Herrani ja Vapahtajani

armon helmaan ja odottaa, että hän selvittäisi sekavat asiani.

Voi, ystäväni, minä olen usein aivan kurja, vaivattu raukka, eikä

mikään ajatus ole minulle sietämättömämpi kuin se, että minun,

jonka tulisi toimittaa evankeelisen saarnaajan virkaa, täytyy olla

kaikenkaltaisten uskontuulten ajelehtimana. Hartain toivoni on, että

Herra johdattaisi minut ijankaikkiselle tielle ja tekisi mieleni

horjumattomaksi" [Österbladhin kirje F. P. Kemellille 1/12 53.].

Miten arkailevaa mieltä tämä kaikki ystävyyden siteet särkevä

ja epäilystä synnyttävä aika oli Österbladhissakin vaikuttanut,

osoittavat seuraavat sanat: "Mitä tässä olen kirjoittanut, ei ole

aiottu muiden luettavaksi. Se on veljen valitus, jonka hän laskee

osaaottavan ystävän eteen. En ole pyrkinyt tänne, mutta Herra on

totisesti minut tänne kutsunut. Kovasti minua vikoilevat naapurini,

Yli- ja Alahärmän herrat papit siitä, että olen sulkeutunut

kotiini enkä käynyt heidän luonaan, ja leimanneet minut uudeksi

puoluepäälliköksi, joka tahdon erota entisten toverieni joukosta!

Voi, minua raajarikkoista raukkaa! Minäkö puoluepäällikkö! Mutta

asema paikkakunnalla on nyt semmoinen, etten pidä viisaana ulottaa

käyntiäni sinne. Väliin tekisi mieli tavata Ingmania, sillä joskus

ennen olen veljellisesti keskustellut hänen kanssaan enkä pidä oikein

rehellisenä vetäytyä syrjään ja itsepäisesti aikaansaada jakoa. Mitä

tulee minun tehdä?" [Österbladhin kirje F. P. Kemellille 1/12 53.]

On merkille pantava, ettei Österbladh tässä kirjeessä puhu sanaakaan

Malmbergista. Ei käy kieltäminen, että tämä selvästi viittaa siihen,

että hänkin oli vakuutettu viimemainitun syyllisyydestä.

Österbladhin läheisin ystävä näillä tienoin oli herännäisyyden vanha

pylväs Jaakko Vegelius, joka, niinkuin ennen olemme nähneet, vielä

jaonkin aikana koetti ylläpitää sopua ja rauhaa heränneitten toisiaan

vikoilevien ryhmien välillä. Hänkin oli jo vetäytynyt syrjään,

liittyen yhä likeisemmin Laguksen katsantotapaan.

Ainoastaan kolme vuotta oli Österbladh Oravaisissa. Kun hän v.

1855 tuli Piippolan kirkkoherraksi, ei ollut hän enää altis

seurustelemaan Niskasen kanssa, vaikka tämä ystävineen joskus kävi

häntä tervehtimässä; välit kylmenemistään kylmenivät. Kaikkialla

hajaannusta vain, epäluuloja, oppiriitoja!

Österbladhin viime vuosina Alavieskassa ollessa ei sikäläisessä

herännäisyysliikkeessä huomattavampaa muutosta tapahtunut. Jaon

enteitä kyllä jo alkoi vähin näkyä, mutta suurempaa eripuraisuutta

ei siellä vielä siihen aikaan syntynyt. Vasta seuraavina vuosina,

jolloin Jaakko Hemming oli kappalaisena seurakunnassa (1854-1859),

alkoi liike toistupalaisuuden hengen valtaamana huomattavasti

vähentyä. Uutterasti ja vakaumuksensa mukaan teki viimemainittu

työtä, mutta yhtä vähän kuin Reisjärvellä, missä hän sitä ennen

oli toiminut pappina yhdeksän vuotta, pystyi hän täällä kansassa

ylläpitämään herännäisyyden vanhaa mainetta ja voimaa. Vaikka Hemming

jo näinä aikoina oli yksipuolisesti kiintynyt Laguksen kantaan, ei

tahtonut hän riitoja rakentaa, mutta kun hän likeisimpine ystävineen

karttoi seuraa niskaslaisten kanssa ja kun miltei kaikki Alavieskan

vanhat heränneet noudattivat tätä esimerkkiä, alkoi sikäläinen liike

potea samaa tautia, kuin toistupalaisuus muuallakin. Vikoillen

kaikkia toisin ajattelevia ja sulkeutuen yhä enemmän itseensä, ei

päässyt se vaikuttamaan ulospäin ja alkoi ennenpitkää vähentyä.

Muiden Keski-Pohjanmaan heränneitten pappien kera ansaitsee

huomiota F. P. Kemell. Hänen lähtiessään pois Lappajärveltä

(1850) oli sikäläinen liike melkoisen suuri. Mutta jaon tuottama

yleinen epävarmuus sekä johtajan puute vaikuttivat, että se alkoi

häviämistään hävitä, kunnes sekin ennenpitkää sukupuuttoon kuoli.

Pyhäjoella, missä Kemell kahdesti oli ylimääräisenä pappina (1850-52

ja 1853-56) sekä Oulaisissa, missä hän v. 1852-53 oli kappalaisen

apulaisena, syntyi hänen kauttansa herätys, jonka kuitenkin kasvava

uskonnollinen välinpitämättömyys hänen poismuuttonsa jälkeen pian sai

tukehutetuksi.

Etäisessä Kiimingissäkin kaikui Kemellin herätyshuuto. Hän oli näet

kappalaisena siellä 1856-57. Tässäkin seurakunnassa oli suurten

herätysten aikana M. R. Montinin ahkeran työn kautta -- hän oli

kappalaisena siellä vuodesta 1845 vuoteen 1854 -- syntynyt melkoinen

liike, jossa kuitenkin jo 1850-luvun keskivaiheilla väsymystä alkoi

näkyä. Ei saanut Kemellkään sitä enää nousemaan, vaikka useat talot,

niiden joukossa Honkanen, Alatalo, Leppälä ja Huru, olivat avanneet

ovensa herännäisyydelle. Kielilläpuhujiakin täällä ilmaantui.

Semmoinen oli esim. _Antti Vuoti_, joka Montinin kanssa kävi Jonas

Laguksenkin luona Pyhäjärvellä. [Kert. Josef Österbladh, Rosa

Qvickström, Sofia Helander y.m.]

Kiimingissä toimineista heränneistä papeista on paitsi yllämainittuja

muistettava _Frans Fredrik Lönnrot_. Hän oli syntynyt 1830 ja

vihittiin papiksi 1853. Toimittuaan ylimääräisenä pappina Paltamossa,

Kemijärvellä ja Karungissa siirrettiin hän Kiiminkiin (1857), missä

hän vaikutti kaksi vuotta. Lönnrot oli harvinaisen vakavamielinen,

tunnollinen ja vaatimaton rauhan mies, joka herännäisyyden muistoja

syvästi kunnioittaen ja sen hengelle uskollisena vielä kauan näiden

aikojen jälkeenkin teki työtä Herran seurakunnassa. Lähinnä liittyi

hän Laguksen katsantotapaan.

Herännäisyyden etevimpiä saarnaajia oli jo vainojen ajoilta tunnettu

J. M. Stenbäck. Pysyen edelleen jyrkästi Paavo Ruotsalaisen opin

kannalla, vastusti hän ankarasti veljensä Lauri Stenbäckin ja

muiden Suupohjan pappien liittymistä uuteen suuntaan, koettaen

tarmokkaasti ylläpitää liikkeen vanhoja traditsiooneja. Iissä, missä

hän oli kappalaisena vuoteen 1856, ei muuten paljon tiedetty uuden

suunnan eikä niskaslaisuudenkaan kautta syntyneestä jaosta, mutta

huomattavammassa määrässä ei sikäläinen liike kuitenkaan tämänkään

voimallisen saarnamiehen kautta päässyt nousemaan. Näkyvämpää oli

Stenbäckin toiminnan tulos Paavolassa, jonka seurakunnan kappalaisena

hän loppuijällään toimi. Suureksi ei hänen ystäväpiirinsä kuitenkaan

viimemainitussakaan seurakunnassa kasvanut.

Vaikka Stenbäck vielä vanhoillakin päivillään joskus lankesi

juoppouteen, tunnustettiin hän heränneissä piireissä yleisesti

merkkimieheksi. Liikkeen ulkopuolellakin nautti hän suurta

kunnioitusta, vaikka hän häikäilemättömän suoralla puheellaan

ja jyrkillä saarnoillaan monesti loukkasikin sanankuulijoitaan.

Aika oli jo muuttunut, ja useimmat heränneet papitkin pukivat jo

ajatuksensa entistä hienompaan muotoon, mutta Stenbäckin saarnatapa

oli edelleen sama, kuin se oli ollut vainojen päivinä. Yleisesti

muistetaan vielä tänään esim. ruumissaarna, jonka hän piti lankonsa,

Siikajoen kirkkoherran K. H. Schroderuksen maahanpanijaisissa v.

1858. Tämä, joka, niinkuin Stenbäckkin, oli naimisissa Jaakko

Vegeliuksen tyttären kanssa, oli kauan ollut maailmanmielinen ja

vastustanutkin seurakunnassaan syntynyttä herännäisyyttä, mutta

heräsi loppuijällään. Hautajaisiin kutsuttiin paljon vieraita, niiden

joukossa vainajan entisiä seuratovereita Raahesta y.m. Räikein sanoin

kuvattuaan maailmanihmisen onnetonta elämää sekä lausuttuaan, että

vainajakin kauan oli elänyt tätä elämää, kertoi Stenbäck, vainajan

muistoksi pitämässään ruumissaarnassa, miten Herra vihdoin oli hänet

löytänyt, muun ohessa lausuen: "Siten tuli hänkin loppuijällään

haisevaksi entisille ystävilleen." -- Stenbäckkin oli oppiin nähden

likeisesti liittynyt Laguksen uskonnolliseen kantaan.

Pohjanmaan heränneistä sielunpaimenista 1850-luvulla ansaitsee ennen

mainittujen lisäksi huomiota myöskin _Emil August Wichmann_, joka

vihittiin papiksi 1854 ja toimi ylimääräisenä pappina Siikajoella

vuoteen 1861. Vaikka hän alotti paimentyönsä herännäisyydessä

paraikaa riehuvan sisällisen eripuraisuuden aikana, liittyi hänkin

tähän liikkeeseen ja pysyi sen vanhoille traditsiooneille uskollisena

elämänsä loppuun asti. Wichmannkin omisti Laguksen katsantotavan,

jota, niinkuin olemme maininneet, miltei kaikki Pohjois- ja

Keski-Pohjanmaan heränneet papit siihen aikaan kannattivat, ja

siten jäi hänkin vieraaksi Vilhelm Niskasen edustamalle liikkeelle.

Huomattava on sitäpaitsi, ettei viimemainitun liikkeen edustajia

löytynyt Siikajoella sekä ettei heidän johtomiehensäkään näillä

seuduin liikkunut.

Samana vuonna, kuin Wichmann, vihittiin papiksi _K. A. Forbus_.

Hänkin liittyi Pohjois- ja Keski-Pohjanmaan heränneihin

sielunpaimeniin, toimien vuosina 1854-58 siunauksella

kappalaisenapulaisena Paltamossa, mistä hänet siirrettiin

Säräisniemelle. Viimemainitussa seurakunnassa hän ei kuitenkaan

ehtinyt kauan vaikuttaa, sillä melkein heti sinne muutettuaan hän

kuoli (1858).

Näinä aikoina toimi Schwartzberg edelleen Säräisniemellä ja Jonas

Lagus Pyhäjärvellä. Viimemainitun apulaisena oli vieläkin ennen (III,

93) mainittu Sakari Castrén. Muista näiden seutujen vanhemmista

heränneistä papeista tapaamme J. G. Laguksen (III, 480) 1850-luvun

alussa Hailuodossa, sitten Rautiossa (1851-58) sekä viimemainitusta

vuodesta Lumijoella. V. 1854 pääsi L. H. Laurin Oulun kappalaiseksi

sekä 1855 Pudasjärven kirkkoherraksi. Häntä kiitettiin täydellä

syyllä edelleen eteväksi saarnaajaksi, ja esimiehensäkin näkyvät jo

näinä aikoina tunnustaneen hänen ansionsa, koska hän v. 1852 sai

nimipastorin arvon. Huomattavaa herätystä Laurin, joka edelleen

toimi jyrkästi pietistisessä hengessä, ei kuitenkaan Oulussa eikä

Pudasjärvelläkään saanut aikaan.

Paitsi Laurinia, joka näkyy pysyneen erillään Pohjois- ja

Keski-Pohjanmaan yllämainituista heränneistä papeista, yhtyivät muut

näiden seutujen heränneet sielunpaimenet likeiseen veljesliittoon.

Usein he kirjoittivat toisilleen sekä kävivät toistensa luona.

Joskus kokoontuivat he vieläkin tuommoisiin suuriin kokouksiin

kuin menneinä aikoina. Tämänlaatuiseksi tilaisuudeksi muodostuivat

esim. Österbladhin virkaanasettajaiset Piippolassa, jolloin

nähtiin koolla paljon herännyttä kansaakin. Seurat pidettiin

pappilan vinnillä, ja puhujina esiintyivät useat papit. Varsinkin

Österbladhin ja Schwartzbergin henkevät puheet tekivät läsnäolijoihin

syvän vaikutuksen. Toisen tällaisen tilaisuuden tarjosivat näiden

seutujen heränneille papeille yllämainitun K. A. Forbuksen ja Maria

Chydeniuksen häät Kärsämäellä maaliskuussa 1857. Varsinkin toinen

hääpäivä muodostui herättäväksi hartauspäiväksi. Edellisenä yönä

sai näet morsiamen äiti halvauksen. Schwartzberg puhui sairaalle

hyvin evankeelisesti, ja kun tämän jälkeen _Sofia Salow_, joka oli

tunnettu kielilläpuhuja, joutui horrostilaan ja salaperäisesti

vakavalla puheellaan alkoi todistaa kuolemasta ja tuomiosta, valtasi

särkevä hartaus kaikkien mielet. -- Forbuksen häistä matkustivat

Schwartzberg, Österbladh, Montin, J. G. Lagus sekä useat muut papit

Jonas Laguksen tykö. Seurat, jotka silloin pidettiin Pyhäjärven

pappilassa, olivat viimeiset suuret seurat tuon herännäisyyden

kuuluisan johtomiehen kodissa. Lagus näet ei elänyt kuin kolme

kuukautta tämän jälkeen. Vaikka vierasten suuri luku näkyykin niihin

määrin rasittaneen sairasta isäntää, että tämä muutamassa näinä

päivinä kirjoittamassaan kirjeessä sitä valittaakin, kohdeltiin

ystäviä yhtä vieraanvaraisesi kuin aina ennenkin. Suuren herätysajan

tavat vallitsivat edelleen muuttumattomina Pyhäjärven pappilassa.

Kun Lagus ei jaksanut mennä tupaan, pidettiin seurat hänen omissa

huoneissaan. Niiden päätyttyä katettiin ruokapöydät. Pöytäliinaa

ei käytetty, tinasta olivat lautaset, ruoka yksinkertaista, mutta

kaikille riittävää. [Kert. Josef Österbladh, Rosa Qvickström, Sofia

Helander y.m.]

Tämmöiset tilaisuudet lujittivat niitä ystävyyden siteitä, jotka

vanhoista ajoista asti olivat toisiinsa yhdistäneet Pohjois- ja

Keski-Pohjanmaan heränneet papit. Tätä ystävyyttä eivät rikkirevityn

ajan hävittävät voimat saaneet häirityksi. Rakkaat olivat heille

herännäisyyden vanhat muistot, ja niille he tahtoivat pysyä

uskollisina loppuun asti. Mutta eivät eläneet he vain menneitten

aikojen muistoissa. Jota vieraammiksi heistä ihmiset kävivät näille

muistoille, jota kiivaampana jaon synnyttämä taistelu riehui

heidän ympärillään, valmistaen uutta aikaa herännäisyydellekin,

sitä suuremmalla ikävällä loivat he katseensa matkan päämäärää

kohti. Koti-ikävä on huomattava piirre heidän uskonnollisessa

katsantotavassaan. Tässäkin suhteessa ilmaisevat useimmat heistä

likeistä hengellistä sukulaisuutta oppi-isänsä Jonas Laguksen kanssa,

eikä sitäkään voi kieltää, että viimemainitun, jaon ristiriitojen ja

ruumiillisen sairaloisuuden aiheuttama surunvoittoisuus on moneen

heistäkin leimansa painanut. Suurten herätysten aika on heidän

vakaumuksensa mukaan ainaiseksi mennyt, ja uusi koittanut, joka

ei heitä enää ymmärrä ja jossa he tuntevat itsensä muukalaisiksi

ja vieraiksi. Näin ollen ei sovi kummastella, että vanhoillisuus,

joka varsinkin heidän likeisimmissä ystävissään ja koko

toistupalaissuunnassa kehittyi yhä jyrkemmäksi, sai heissä vallan.

Etelä-Pohjanmaalla tapaamme vielä jaon jälkeenkin monta

herännäisyyden leimaa kantavaa pappilaa. Malmbergin ja Vilhelm

Niskasen johtamasta liikkeestä pysyivät niiden asukkaat erillään,

toiset liittyen uuden suunnan edustajiin tahi ainakin lähennellen

heidän katsantotapaansa, toiset kallistuen toistupalaisuuteen ja

uskollisesti noudattaen menneiden aikojen tapoja. Se muutos on

kuitenkin näiden seutujen papeissa vielä suuremmassa määrässä

kuin Keski-Pohjanmaalla huomattava, etteivät he enää vieraile

toistensakaan luona niin usein kuin ennen, ja että heidän

seurakunnissaan suurten seurojen aika on miltei kokonaan loppunut.

Jota useammin Malmbergin joukot vanhaan tapaan matkustivat

etäälläkin asuvien ystäviensä tykö yhdessä näiden kanssa Jumalan

sanaa viljelemään, sitä huolellisemmin hänestä eronneet papit,

joukkokristillisyyden suuria seuroja vikoillen, koettivat

pienissä piireissä harjoittaa hartautta, kehoittamalla kehoittaen

sanankuulijoitaan syventymään kristinuskon totuuksiin ja raamatun

sanan kaikenpuoliseen viljelemiseen. Miten terveellistä tämä, uuden

suunnan johtomiehistä lähtenyt katsantotapa monessa suhteessa

olikin, kehittyi se näinä jaon synnyttämien riitojen aikana hyvin

monessa tuomitsevaksi hengeksi, joka ei vetänyt puoleensa arkoja,

Jumalan kutsuvalle armolle alttiita omiatuntoja, vaan päinvastoin

ajoi heitä muualta etsimään tyydytystä hengelliselle tarpeelleen.

Tämä on nähtävänä etenkin niillä tienoin, niissä uuden suunnan kanta

esiintyi eniten positiivisena ja herännäisyydessä vakaantuneita

tapoja jyrkimmin vastustavana. Nopeammin kuin muualla katosi liike

näiltä seuduilta, kykenemättä synnyttämään vastapainoa yhä kasvavalle

uskonnolliselle välinpitämättömyydelle.

Aivan väärin olisi kuitenkin väittää, että suuren herätysajan

synnyttämä, elävään synnintuntoon ja persoonalliseen uskoon vaativa

henki mitään enää vaikuttamatta kuoli sukupuuttoon kaikkialla, missä

Malmbergin ja Vilhelm Niskasen edustama liike ei saanut jalansijaa.

Siksi syvältä oli tämä henki vaikuttanut useimpiin tähän liikkeeseen

kuuluneihin pappeihin, heidän ystäviinsä ja sanankuulijoihinsa,

ja siksi syviä muistoja oli mennyt aika heihin jättänyt, että se

monessa paikoin tuntuvastikin vaati ihmisiä tunnustamaan elävän

kristillisyyden arvoa sekä käsittämään, ettei paljas kirkkojumalisuus

riitä auttamaan ketään ijankaikkiseen elämään. Tämä koskee sekä

uuteen suuntaan liittyneitä että toistupalaisia. Siinä merkityksessä

kuuluu kumpikin suunta vielä, niiden jäätyä syrjään uudestaan

nousevasta herännäisyydestä, tähän liikkeeseen. Etenkin ansaitsevat

tässä suhteessa huomiota ne monet kodit, jotka, ottamatta osaa jaon

synnyttämiin riitoihin ja maailmaan sortumatta edelleen harjoittivat

hartautta isiltä perityssä pietistisessä hengessä. Kallis on näiden

kotien nouseville sukupolville jättämä perintö, suuri niiden merkitys

Suomen kirkon myöhemmälle kehitykselle. Silmäilkäämme seuraavassa

muutamia semmoisia koteja.

Niinkuin ennen (II, 361 ja III, 51) on mainittu, toimi ylimääräisenä

pappina Ylivieskassa vuosina 1842-45, ensin Jonas Laguksen

sijaisena hänen virasta-eroittamisensa aikana ja tämän jälkeen

hänen apulaisenaan, K. Johansson. Viimemainittuna vuonna pääsi hän

Vimpelin kappalaiseksi, jossa toimessa hän pysyi vuoteen 1862.

Laguksen seurassa ja hänen johtamansa suuren liikkeen keskuudessa

oli tämä vilpitön Herran palvelija syvästi perehtynyt heränneitten

uskonnolliseen katsantotapaan ja heihin rakkaudella liittynyt.

Vimpeliin muutettuaan toimi hän edelleen samassa hengessä, kooten

seurakunnan heränneet, joiden luku lienee ollut verraten iso

ja hänen aikanaan lisääntyikin, yhteiseen sananviljelykseen.

Täällä, samoinkuin Ylivieskassakin, teroitti Johansson vakavasti

sanankuulijoilleen lasten kristillisen kasvatuksen tärkeyttä,

ja varsinkin ansaitsee hänen vaikutuksensa rippikoulussa suurta

tunnustusta. Jaon aiheuttamat riidat eivät ainakaan suuressa määrässä

näy päässeen rikkomaan Vimpelin heränneitten ja heidän rauhaa

rakastavan pappinsa välejä, eikä tahtonut tämä tuomiten puuttua

herännäisyyden varsinaisilla sydänmailla riehuvaan taisteluun. Hän

oli nöyrä, vaatimaton ja tunnollinen työntekijä Herran viinimäessä,

mutta samalla tarmokas ja suora mies, joka seurasi vakaumustaan ja

toimi sen mukaan. Vimpelin pappila oli Johanssonin aikana vakava

kristitty koti, joka uskollisesti kylvi Jumalan sanan siemeniä

kasvatettaviensa sydämiin, siunaukseksi Suomen kirkolle. [Kert. A. O.

Törnudd]

V. 1849 oli O. H. Helander, niinkuin olemme nähneet (III, 381),

siirtynyt Kortesjärvelle, missä hän toimi vuoteen 1854. Täällä

taisteli hän sitä kovaa sisällistä taistelua, jonka alaisena niin

moni muukin herännäisyysliikkeen eturivin mies näinä vuosina oli.

Aikaisemmin kuin hänen isänsä sekä hänen veljensä Reinhold Helander

erosi hän, Malmbergin vioista loukkaantuneena, tämän ja Vilhelm

Niskasen johtamasta liikkeestä. Jos kukaan, niin hän katkerasti suri

jaon tuottamia tuhoja. Uuden suunnan miehistä pysyi hän jyrkästi

erillään, tahtomatta kuitenkaan ottaa osaa puolueriitoihin. V. 1854

pääsi hän Pietarsaaren kappalaiseksi eikä tässä ruotsinkielisessä

seurakunnassa sitäpaitsi joutunutkaan tekemisiin Malmbergin ja

Niskasen sanankuulijain kanssa, joita vastaan taisteleminen hänestä

olisi tuntunut ylön raskaalta. Mutta että tämä eristetty asema

monesti palautti hänen veljelliselle rakkaudelle niin alttiiseen

mieleensä entiset onnellisemmat ajat ja että hän näitä aikoja haikein

sydämin muisteli, se tiedetään niinikään. Tässäkin suhteessa liittyi

hän yhä lähemmin Jonas Laguksen katsantotapaan. Että hän oppiinkin

nähden oli tämän kannalla, näkyy esim. seuraavista, hänen vuosina

1856 ja 1857 veljelleen Reinhold Helanderille, joka hänkin siihen

aikaan oli vieraantunut Niskasesta, kirjoittamistaan kirjeistä:

"Kuolleen sydämeni tyhjyydessä ja ajatusteni pimeässä hajaannuksessa,

joita joka päivä saan kokea, en kuitenkaan ole tahtonut heittäytyä

epäuskoon enkä lihan valtaan, vaan olen turvautunut kadotetun

syntisen ainoaan apukeinoon, olen kerjännyt armoa Kristukselta.

Silloin kun aivan tyhmästi ja yksinkertaisesti olen jaksanut näin

tehdä, olen aina saanut uutta elämän toivoa; sillä jos Kristus ottaa

minut omaksensa, niin tulen korjatuksi, muuten en. Tämän kalliin

asian tahtoo nyt perkele meiltä riistää ja eksyttää mielemme tästä

yksinkertaisuudesta Kristuksessa, mutta yksinkertainen Jumalan

Karitsaa katsominen tekee murhaajan julmat hankkeet tyhjiksi.

Luokaamme siis, rakas veljeni, ahkerasti silmämme tuohon, niin saamme

iloita siinä varmassa toivossa, että hän säilyttää uskotun tavaramme".

Toinen kirje, joka on vastaus Reinhold Helanderin valitukseen

taloudellisten huolten johdosta, käsittelee samaa asiaa kuin

vastamainittu. Se kuuluu:

"Ei ole hyvä leikitellä raha-asioittensa kanssa, mutta ei ole sekään

hyvä, jos nämä käyvät niin vakaviksi, että ne tuottavat meille

unettomia öitä. Ja kuitenkin -- vähät näistä! Kuritus on hyvä,

tulkoon se sitten miltä taholta hyvänsä. Oppikaamme ainoastaan

käsittämään ja tottelemaan Kristuksen kallista kutsumusta, hänen

kutsuessaan meitä näistä kaikista tykönsä. Jota enemmän suomme

köyhille sieluillemme sitä lepoa, jota hän antaa, antaessaan meidän

alastomina, kurjina ja kuolleina tulla luoksensa ja semmoisina meidät

korjaa, sitä varmempi on apumme. En tiedä muuta tietä enkä muusta

tietää tahdokaan. Lähtekäämme ahkerasti tälle tielle, jotta vähän

oppisimme tuntemaan tätä sielunystävää ja saisimme iloita siitä

varmuudesta, että hän on ystävämme ja pitää meistä huolta. Jos tämä

on pyrkimyksemme, niin saamme rohkeasti luoda luotamme epäuskon ja

hullun järkemme huolet ja vaatimukset, sillä saamillehan kaikkinemme

kätkeytyä Kristuksen siipien alle" [O. H. Helanderin kirjeet Reinhold

Helanderille 20/10 56 ja 5/11 57 (Omistaa Kirkkohist. seura).].

Ken ei näissä kirjeissä huomaa Jonas Laguksen hengen likeistä

sukulaisuutta? Ja ken ei ole altis myöntämään, että niissä selvästi

näkyy myöskin Paavo Ruotsalaisen katsantotapaa? Niistä kuuluu

särjetyn sydämen tykytyksiä, ja juuri nämä tykytykset ovat, niinkuin

monesti olemme sanoneet, kaiken elävän, liikkeen alkuperäiselle

hengelle uskollisen herännäisyyden oleellisin tuntomerkki. Semmoinen

oli sekin sydän, josta tässä on kysymys. Että se tykki miehekkään

miehen povessa, ei suinkaan vähennä näiden tykytysten arvoa.

Samaan tapaan kuin Helander, puhui ja kirjoitti edelleen vanha Jaakko

Vegelius. Syvästi surren herännäisyyden hajaantumista, oli hänkin

tullut siihen vakaumukseen, että syytökset Malmbergia vastaan eivät

olleet perättömiä, ja siitä syystä eronnut hänestä. Uuteen suuntaan

ei hänkään liittynyt, vaan edusti loppuun asti herännäisyyden vanhaa

katsantotapaa, jommoisena tämä näinä aikoina esiintyy Laguksen

kirjeissä. Viimemainitun kanssa oli hän ahkerassa kirjeenvaihdossa,

pitäen häntä silloisen kirkon miltei etevimpänä tukena. Niinpä

kirjoittaa hän esim. tyttärelleen kuultuaan tuon vanhan ystävänsä

sairaudesta ja muista häntä kohdanneista kärsimyksistä: "Ihmeellinen

tuo Laguksen kohta! Hänen täytyy alituisesti kokea kovaa kuritusta ja

kovia koetuksia. Mutta senpätähden hän onkin kirkkomme luja pylväs"

[Jaakko Vegeliuksen kirjeet Betty Schroderukselle 17/1 57 ja 12/2 56

(Omistaa Kirkkohist. seura).].

Ettei se jokseenkin yleinen, uuden suunnankin edustajain kannattama,

heränneitä vastaan monesti lausuttu syytös, että nämä muka tyytyivät

alituiseen valitukseen, josta eivät sen pitemmälle päässeet,

ainakaan sovi Vegeliukseen, todistavat seuraavat, muutamasta hänen

näinä aikoina kirjoittamastaan kirjeestä lamatut sanat: "Älä

unohda jokapäiväistä käyntiä armonistuimella, tuota tuttavallista

seurustelua Kristuksen kanssa, joka tahtoo olla ainoa vapahtajamme.

Älä milloinkaan tyydy monien jokapäiväisten puutteittesi

valittelemiseen, sillä ne eivät sillä tavoin tule autetuiksi, vaan

riennä hänen luoksensa kaikkine synteinesi, olivat nämä sitten miten

hävettäviä ja saastaisia tahansa. Hänellä on apua kaikkeen, hän

korjaa kaikki" [Jaakko Vegeliuksen kirjeet Betty Schroderukselle 17/1

57 ja 12/2 56 (Omistaa Kirkkohist. seura).].

Samaa leimaa kuin ennenkin kantoi Vegeliuksen pappila vielä jaonkin

jälkeen, sillä eroituksella kuitenkin, ettei siellä enää nähty noita

suuria, läheltä ja kaukaa kokoontuneita ihmisjoukkoja, niinkuin

jakamattoman liikkeen aikana. Syynä viimemainittuun seikkaan oli

kyllä osaksi sekin, että isäntä oli vanha -- hän oli jaon vuonna

jo 73 vuoden ikäinen -- eikä enää jaksanut seurustella ystäviensä

kanssa niin, kuin aikaisemmin, jolloin hänen kotinsa oli heränneitten

pappien suosituimpia yhtymäpaikkoja, mutta pääsyynä oli kuitenkin

se hajoittava voima, joka oli särkenyt herännäisyyden rivit ja

vieroittanut likeisetkin ystävät toisistaan. Eikä sitäkään kukaan

voi kieltää, että ero Malmbergista tässäkin suhteessa vaikutti

paljon. Hänen ympärilleen olivat kaikki Suupohjan heränneet papit

kokoontuneet ja häntä hänen matkoillaan seuranneet; he olivat nyt

kaikki eronneet hänestä, mutta ei löytynyt ketään, joka olisi voinut

täyttää sitä aukkoa, joka täten oli syntynyt heidän veljespiirissään.

Mitä muutoin siihen tosiseikkaan tulee, etteivät ainoastaan uuden

suunnan miehet, vaan poikkeuksetta kaikki Pohjanmaan heränneet papit,

nekin, jotka menneiden aikojen muistojen lämmittäminä edelleen

tahtoivat toimia herännäisyyden hengessä, erosivat Malmbergista, niin

todistaa se kieltämättä, ettei hän ollut syytön niihin vikoihin,

joista häntä syytettiin. Mutta merkille on pantava, että ainoastaan

uuden suunnan edustajat samalla erosivat herännäisyydestäkin, muut

sitävastoin eivät. Että ensinmainitut itse empimättä tunnustivat

tahtovansa pysyä erillään koko liikkeestä sekä että he olivat

vieraantuneet siihen kuuluvista papeistakin, näkyy esim. seuraavista

K. K. von Essenin v. 1862 K. O. Roseniukselle antamasta selostuksesta

Pohjanmaan herännäisyydestä. Lausuttuaan kiittäviä sanoja muutamien

evankeeliseen suuntaan kuuluvien pappien käänteestä "puhtaammalle

tolalle" hän näet kirjoittaa:

"Ruotsalaisen joukossa jatkui yksimielisyys vielä kauan

hedbergiläisen riidan jälkeen. Tämän joukon yksipuolisuudet tulivat

yhä selvemmin näkyviin ja hedelmät kävivät yhä katkerammiksi.

Huomattiin, että seudun (Suupohjan) johtaja N. K. Malmberg eli

törkeissä synneissä kristinuskon peitteen alla. Uudistettujen

veljellisten varoitusten jälkeen, jotka kaikki olivat turhat,

erosivat kaikki papit ja säätyläiset julkisesti hänestä. -- -- Näistä

jäi muutamia sekä pappeja että muita säätyläisiä näillä tienoin

Ruotsalaisen riveihin (tämä kuoli kuitenkin samaan aikaan) ja he

liittyivät nyt sitä lujemmin puolueeseen. He säilyttävät sekä opin

että harjoitukset semmoisina kuin ne olivat Paavon kuoleman aikana,

puhuen paljon 'yksinkertaisesta tiestä', siitä että ihmisen aina

tulee 'kadotettuna syntisenä ikävöidä Kristusta', jota tehdessä

ei hän kuitenkaan saa tulla mihinkään varmuuteen armotilastaan,

vielä vähemmin päästä hengellisesti kasvamaan, vaan tulee hänen

uskollisesti pysyä 'ensimmäisellä asteella': jokainen askel siitä

eteenpäin on paha. Muutoin on kristityn tuntomerkkinä äärettömän

jyrkkä maailman kieltäminen, etenkin vaatteisiin nähden. Sitäpaitsi

ovat taide ja tiede miltei kirotut. Tähän suuntaan kuuluvat, mikäli

tiedän, kaikki heränneet papit Pohjois-Pohjanmaalla. Niidenkään

kanssa en ole moneen vuoteen ollut missään likeisessä suhteessa".

Malmbergin ystävistä lausuu von Essen yllämainitussa selostuksessa

seuraavan ankaran tuomion: "Suuri joukko talonpoikia siinä

pitäjässä (Lapualla), missä Malmberg oli pappina, sekä läheisissä

pitäjissä, pysyi hänelle uskollisena, kiihoittuen (jaon jälkeen)

kiihottumistaan ja kunnioittaen häntä vielä hänen v. 1858 tapahtuneen

kuolemansa jälkeen miltei pyhimyksenä. Hyvin surkuteltava on

näiden ihmisraukkojen tila. He ovat niihin määrin jähmettyneet

eksytyksessään, että näyttävät olevan kokonaan perikadon omat".

Omasta, herännäisyydestä eronneesta suunnastaan antaa von Essen

samassa kirjoituksessaan tämän todistuksen: "Malmbergin lankeemus

avasi useampien hänen täkäläisten ystäviensä silmät, niin että

pääsimme käsittämään, miten välttämätöntä oli perinpohjin tutkia

Jumalan sanaa sekä, hyläten ihmisauktoriteetin, jonka orjina

ja eksyttäminä näihin asti olimme olleet, ehdottomasti totella

tätä sanaa. Sen valon ja armon mukaan, minkä Herra on meille

antanut, olemme koettaneet vaikuttaa seurakunnissamme, mutta

vaikutuksemme hedelmistä ei näihin asti valitettavasti ole paljon

sanomista. Entinen erimielisyys ja toisiaan vastaan olevat opit

ovat synnyttäneet jonkunlaista epäilystä kansassa. Sentähden eivät

herätykset ole vaikuttaneet laajemmalta. Vanhoissa heränneissä

löytyy kuitenkin monta rehellistä, jotka vakavasti riippuvat

Jumalan sanassa, saavat kokea sen voimaa sydämissään sekä

vaeltavat evankeliumin opin mukaan. Välikappaleemme ovat, paitsi

tavallista saarnaa, sekä julkiset raamatunselitykset kirkossa

sunnuntaina iltapäivällä että sananviljely omissa kodeissamme ja

sanankuulijoittemme luona perhejuhlissa ja muissa tilaisuuksissa.

Sitäpaitsi keskustelemme yksityisesti heidän kanssaan ahtaammissa

piireissä. Omassa keskuudessaankin kokoontuvat samanmieliset sielut

usein Jumalan sanan ääreen, ilman pappiakin, jolloin luetaan,

veisataan ja keskustellaan." [K. K. von Essenin kirjekonsepti K. O.

Roseniukselle 1862.]

Yhtä jyrkästi herännäisyyttä vastustavalle kannalle asettuu A. V.

Ingman muutamassa F. G. Hedbergille heidän välisten riitakirjoitusten

johdosta kirjoittamassaan kirjeessä. Kerrottuaan jo v. 1846

sydämessään omistaneensa evankeelisemman opin kuin Pohjanmaan

heränneet, hän lausuu: "Vuodesta 1847 alkoi minulle uusi ajanjakso,

kova koetuksen hetki. Tähän aikaan alkoivat Malmberg ja W. Niskanen

vastustamalla vanhurskauttamista teroittaa räikeää ohjelmaansa

hengellisestä köyhyydestä. He kielsivät ainakin käytännössä

kerrassaan uudestasyntymisen, kaiken lapsellisen uskonelämän

Jumalassa, kaiken pyhityksen. Sensijaan pitivät he lihan heikkouden,

himojen ylivallan ja kaikkien kääntymättömän luonnon mahdollisten

kujeiden tuntemisen oikeana, autuaallisena vanhurskauttamisvalona;

sille, joka oli päässyt tähän mielialaan, loisti vanhurskauttamisoppi

suurimmassa valossaan, silloin hän ei enää ollut ulkokullattu, ei

paavilainen pyhimys. Semmoinen ihminen antoi lihan olla lihaa,

Kristus yksin oli vapahtaja ilman että tuohon sai sekoittaa

mitään puhetta sisällisistä muutoksista tahi farisealaisista

pyhityshommista. Tämä oppi tuntui minusta alusta alkaen sangen

inhoittavalta, sillä vapautettu omatuntoni vastusti sitä. Mutta

minua vastaan hyökättiin pietismin koko sofistisella dialektiikalla.

Lutherilaisuuden varjolla saivat nämä lihalliset ihmiset sisällisen

uskon ja elämänperustani vihdoin järkytetyksi. Olin vielä lapsi

Kristuksessa ja aloin horjua. Sillä tavoin pakeni sieluni rauha, ja

minä sorruin mitä kauheimpaan sisälliseen pimeyteen".

Kuvattuaan tästä johtuvaa kovaa sisällistä taisteluaan, Ingman

jatkaa: "Herran edessä saatoin avonaisesti tunnustaa epäilykseni

Suomen pietistisiin pappeihin nähden, mutta monta herännäisyyden

yksityisistä kannattajista täytyi minun pitää likeisinä ja

rakkaina ystävinäni. Se pyhä kutsumus, jolla Jumala viime aikoina

oli siunannut isänmaatamme, oli -- niin arvelin -- yhdistänyt

meidän kaikkien pyrinnöt yhdeksi rakkaudessa. Sentähden vastustin

sinua vastaan kirjoittamani kirjan alkulauseessa meistä, pyhästi

kutsutuista veljistäsi eroavaa skismallista kantaasi. Arvelin, ettei

saisi väkivaltaisesti ja ryntäämällä esiintyä kansaa vastaan, joka

ehkä oli Jumalan omaa kansaa, vaan että tulisi odottaa tarkkoja ja

selviä viittauksia Jumalalta. Tämän varovaisen ohjelman mukaan minä

toimin ja moni muu minun kanssani. Tuli sitten se hetki, jota olimme

odottaneet. Jumala kuuli rukouksemme -- pietismin kauhistus paljastui

Malmbergin surkeassa lankeemuksessa. -- On kyllä totta, että se

seikka näennäisesti todistaa minua vastaan, että minä yllämainitun

innoittelemiseni kautta koettaen saada aikaan yksimielisyyttä pyhästi

kutsuttujen välillä sekä jonkunlaisesta lapsellisesta kunnioituksesta

sitä maassa syntynyttä herätyssuuntaa kohtaan, jolta olin saanut

ensimmäisen hengellisen kasvatukseni, vielä mainitussa esipuheessa

suitsutin Suomen lahkolaisuuden epäjumalille. Tätä tyhmyyttäni olen

katkerasti katunut, mutta enhän silloin vielä tiennyt mitä nyt

tiedän. Mutta jokaiselle puolueettomalle arvostelijalle esiintyy

oppini aivan toisenlaisena kuin se, jonka leimaa Paavon suunnan oppi

näihin asti kantaa" [A. V. Ingmanin F. G. Hedbergille kirjoittaman

kirjeen kopia (päivämäärättä).].

Ingmanin moite ei siis koske yksin Malmbergia ja hänen johtamaansa

suuntaa, vaan se kohdistuu hylkäävänä koko herännäisyyttä vastaan.

Samalla kannalla ovat pääasiassa myöskin von Essen ja Lauri Stenbäck.

Ja näiden uuden suunnan etevien johtomiesten käsityksen mukaan

muodostivat muut siihen liittyneet mielipiteensä. Huomattava on

niinikään, etteivät ainoastaan Ingman ja Stenbäck, niinkuin ennen on

kerrottu, olleet tulleet siihen vakaumukseen, että Paavo Ruotsalainen

oli sortunut juoppouteen, vaan että tämä oli von Esseninkin käsitys.

Yllämainitussa Roseniukselle kirjoittamassaan kirjeessä hän näet

lausuu: "Kiivaillen tekopyhyyttä vastaan, unohtivat Ruotsalainen ja

hänen opetuslapsensa valvoa elämäänsä, ja taistelussaan Renqvistiä

vastaan, joka Jumalan valtakuntaan pääsemistä varten vaati ehdotonta

raittiutta, tuli Ruotsalainen itse juomariksi".

Puolueeton arvostelu vaatii meitä vielä tässäkin huomauttamaan,

että von Essen, samoinkuin Ingman ja Stenbäckkin, verraten harvoin

olivat tavanneet Ruotsalaista -- tämän viimeaikoina, lukuunottamatta

Stenbäckin ennen (III, 377) mainittua käyntiä Nilsiässä v. 1849,

eivät kertaakaan. Aivan yhtä pätevä todistaja, kuin he, on omaan

siveelliseen elämäänsä nähden esim. J. I. Bergh; ja etenkin siitä

syystä, että hän verrattomasti paremmin tunsi Ruotsalaisen ja tiesi,

millaista tämän elämä todellisuudessa oli, on hänen todistukselleen

paljon suurempi arvo annettava. Ja kuinka toisin kuuluukaan hänen

todistuksensa herännäisyyden oppi-isästä. Suuri arvo on samoista

syistä niinikään annettava Jonas Laguksen käsitykselle Paavosta, ja

se oli sama kuin Berghin.

Enemmän kuin yhdessä suhteessa erehdyttävä on se kuva, jonka von

Essen yllämainitussa selostuksessa antaa herännäisyydestä. Niinpä hän

esim. väittää, että syynä Hedbergin eroon liikkeestä oli "se raaka

tapa, jolla Malmberg ja muut ystävät Pohjanmaalla häntä kohtelivat";

mutta väärin on syyttää etupäässä Malmbergia tuosta "raakuudesta",

sillä paljon ankarammin kuin hän moni muu silloin hyökkäsi

evankeelista suuntaa ja sen perustajaa vastaan. Roseniuksen Suomen

heränneistä käyttämää nimitystä "Kainilaiset pyhimykset" tunnustaa

von Essen jo siihen aikaan (1842) pitäneensä hyvin kuvaavana. Ja

kerrottuaan, miten hän itse ja muut Helsingissä heränneet ylioppilaat

papeiksi tultuaan ja Malmbergin esimerkkiä seuraten olivat alistuneet

noudattamaan Savon herännäisyyden periaatteita, hän lausuu:

"Siten tarttui meihin se saastaisuus, jota löytyi Ruotsalaisen

ja savolaisten sekä opissa että elämässä" [K. K. von Essenin

kirjekonsepti K. O. Roseniukselle 1862.].

Näistä lauseista näkyy selvästi, mitä von Essen niinä aikoina,

jolloin hän kirjoitti kysymyksessä olevan kirjeen, ajatteli

herännäisyydestä. Suurta tunnustusta hän ei ainakaan tämän liikkeen

oppi-isälle ole altis antamaan ja Malmbergin syyksi saa hän jos

mitä. Sitä oudommalta tuntuu kysymyksessä oleva arvostelu, kun ottaa

huomioon, että se on lähetetty vieraan kansan miehelle, joka hyvin

vähän tunsi Suomen herännäisyyttä ja sen johdossa toimineitten

henkilöitten työtä. Liike semmoisenaan saa hyvin vähän tunnustusta

ja tämä vähäkin koskee yksinomaan sen alkuaikoja; sen yllämainitut

johtomiehet saavat yksinomaan moitetta osakseen. Ja kuitenkin on von

Essen muille tunnustanut, että Malmbergin verrattoman voimalliset

saarnat saivat aikaan sen perinpohjaisen muutoksen Suupohjan raa'assa

kansassa, joka koko sen elämässä tulee näkyviin 1840-luvulla

[Kert. A. O. Törnudd y.m.], sekä vielä vanhoilla päivillään omasta

silloisesta suhteestaan häneen lausunut: "Jo v. 1832 solmittiin

se likeinen ystävyys, joka yhdisti minut Malmbergiin kahden

vuosikymmenen aikana. Paljon kehoitusta sain hänen kauttansa; saatan

sanoa, etten viihtynyt niin hyvästi kenenkään muun seurassa, kuin

hänen. Saadakseni oleskella hänen läheisyydessään ja nauttia hänen

kehoittavaa ja virkistyttävää kanssakäymistään, hain apulaispapin

paikan Ylihärmässä, jota hoidin kolme vuotta, vaikken saanut

penniäkään palkkaa, ja samasta syystä hain sittemmin vakinaisesti

tuon pienen paikan. Tämän ajan kuluessa olimme usein yhdessä. Olin

hänen likeisimpiä ystäviään. Luotin häneen rajattomasti ja hänen

verrattomat lahjansa herättivät minussa mitä syvintä kunnioitusta ja

ihailua" [K. K. von Essenin kirje Wilh. Malmbergille 19/1 87.].

Näin ollen on vaikea selittää, miksei ainoakaan tunnustava sana

saa sijaa von Essenin Roseniukselle kirjoittamassa yllämainitussa

selostuksessa. Ja samaan tapaan kuin tässä kirjoituksessa on hän

muulloinkin usein arvostellut herännäisyyttä ja sen huomatuimpia

johtomiehiä, niitä nim., jotka pysyivät liikkeelle uskollisina. Emme

ole oikeutetut epäilemään von Essenin sanojen vilpittömyyttä, hänen

viimeksi kerrotussa kirjeessä vakuuttaessaan, että hänen eronsa

Malmbergista ja tämän eron syyt tuottivat hänelle suurimman surun,

minkä hän koskaan oli kokenut, mutta vaikea on näin ollen selittää,

miten menneitten aikojen muistot saattoivat sallia hänen lausua niin

ehdottomasti hylkäävää arvostelua siitä liikkeestä, jossa hän oli

saanut herätyksensä ja niin monta vuotta oli siunauksella toiminut,

kuin varsinkin yllämainittu Roseniukselle lähettämänsä kuvaus

sisältää. Ja vaikea on ymmärtää, miten von Essen melkein täyteen

kymmenen vuotta sen jälkeen, kun hän sydämessään tunnusti Roseniuksen

Suomen herännäisyyden huomatuimmille edustajille antaman nimen

"Kainilaiset pyhimykset" oikeutetuksi, saattoi olla yhteistoiminnassa

heidän kanssaan sekä heidän johtomiehensä "likeisimpiä ystäviä".

Ehkä vielä jyrkemmästi hylkäävän arvostelun kuin A. V. Ingmanilta ja

von Esseniltä sai Malmberg Lauri Stenbäckiltä. Niinkuin vasta saamme

nähdä, nimitettiin viimemainittu v. 1855 Isonkyrön kirkkoherraksi.

Jaon aiheuttamat riidat olivat hajoittaneet sikäläisten heränneitten

ennen niin yksimielisen joukon, ja turhat olivat seurakunnassa

edelleen toimivan F. O. Durchmanin ponnistukset pitää koossa entisiä

heränneitä sanankuulijoitaan. Näiden luku väheni vähenemistään.

Vielä vähemmin pystyi Stenbäck täällä palauttamaan menneiden aikojen

elävää kristillisyyttä. Hän ei ollut mikään etevä saarnamies ja

hänen äänensäkin oli niin heikko, ettei hän saanut sitä kuulumaan

kirkossa. Harvoin hän saarnasi ja heränneitten hartauskokouksissa

nähtiin hänet vielä harvemmin, heikkenevä terveytensä kun pakoitti

häntä enimmäkseen pysymään kotona. Huonosti osasi hän sitäpaitsi

suomea ja oli tottumaton papillisiin tehtäviin. Miten kiitettävät

Stenbäckin toimet koulujen perustamiseksi, lukutaidon parantamiseksi

seurakunnassa ja hänen muutkin kansan sivistyttämistä tarkoittamansa

tuumat itsessään olivatkin, eivät voineet ne korvata, mitä tämä

kansa jaon kautta oli menettänyt. Uusi kirkkoherra kohteli

kyllä seurakunnan heränneitä ystävällisesti, ei kieltänyt heitä

kokoontumasta hartausseuroihin, vaan päinvastoin kehoitti heitä

siihen, mutta vähenemistään väheni herännäisyysliike Isossakyrössä

[Aspelin, "Lars Stenbäck", kert. Hedvig Paavola y.m. Isonkyrön vanhat

heränneet.].

Kipeämmin kuin mikään muu jaon tuottama tuho oli Malmbergin ja

F. O. Durchmanin välinen riita koskenut Suupohjan heränneeseen

kansaan. Varsinkin Isossakyrössä ja siihen kuuluvassa Ylistarossa

valitettiin haikeasti: "mihin nyt joudutaan, kun opettajille tuli

riita". Muita heränneitä opettajia rakkaammat olivat nämä Suupohjan

herännäisyysliikkeen varsinaiset johtomiehet kansalle, sillä heidän

kauttansa se oli eniten saanut. Vaikea oli monen varsinkin Durchmanin

sanankuulijan Isossakyrössä ja Ylistarossakin päättää, kumpaanko

tulisi luottaa, kummanko neuvoja noudattaa. Ennen (III, 409) mainittu

ylistarolainen Jaakko Herttua, joka esiintyi puhujana heränneitten

seuroissa, neuvoi epäileviä kääntymään Malmbergin puoleen, ja moni

heistä teki sen kehoittamattakin. Varsinkin Ylistaron heränneet

luopuivat joukoittain Durchmanista. Isossakyrössä oli viimemainitulla

enemmän kannatusta, mutta hänen sikäläisetkin ystävänsä alkoivat

pian vieraantua heränneitten vanhoista tavoista sekä ilmaista yhä

yleisempää taipumusta hajota maailmaan. Ainoastaan 6-7 talossa

säilyi liike muuttumattomana, mutta kaikkien näiden talojen

asukkaat olivat liittyneet Malmbergiin, kävivät Lapualla häntä

kirkossa ja seuroissa kuulemassa sekä seurustelivat ahkerasti hänen

ystäviensä kanssa. Tunnettu on, että sekä Stenbäck että varsinkin

Durchman edelleen koettivat vetää näitäkin heränneitä ystäviensä

seuroihin. Tässä yrityksessään he eivät kuitenkaan onnistuneet.

Seurakunnan oloja kuvaava on muun ohessa se pitkä valituskirja, jonka

sikäläinen kanttori K. V. Lagus jätti Stenbäckille ja jossa hän

hyvin moittivasti arvostelee Isonkyrön silloisia kirkollisia oloja.

Kirjoitus on kyllä sekava, ja eksyy tuon tuostakin syrjäasioihin,

mutta seuraava kohta ilmaisee kuitenkin selvästi heränneitten

piirissä jaon kautta syntyneen erimielisyyden seurauksia. Kirjoittaja

näet lausuu: "Ei ole pappienkaan suhde toisiinsa ollut omiaan

seurakuntaa rakentamaan, sillä pastori Durchman täällä ja pastori

Malmberg Lapualla, jotka ennen olivat lankoja ja mitä likeisimpiä

ystäviä, joutuivat joku aika sitten suuressa hartauskokouksessa

Ylistarossa, missä oli saapuvilla monta sataa ihmistä, riitaan,

soimaten toisiaan yleisön kuullen huonommillekin ihmisille

sopimattomilla häväistyssanoilla. Seurauksena on ollut, että melkein

kaikki, jotka ennen ovat kannattaneet Durchmania, nyt ovat kääntyneet

Malmbergin puoleen, nimittäin kaikki heränneet Ylistarossa ja suuri

osa heistä emäseurakunnassakin. Nämä matkustavat nyt Lapuan kirkolle

ja pyytävät Malmbergiä tänne vihkimään, kastamaan y.m., ja näihin

tilaisuuksiin kokoontuu paljon ihmisiä. Tällä tavoin eksytetään

kansaa; ihmiset eivät tiedä, minkä papin puoleen heidän tulisi

kääntyä ja kenen neuvoja noudattaa. Ennenpitkää he eivät enää usko

mitään, saarnat, puheet ja varoitukset eivät enää vaikuta heihin"

[Kanttori K. V. Laguksen valituskirje Stenbäckille (v. 1855 tahi

1856).].

Niinkuin jo mainitsimme, on tämä valituskirje hyvin sekava. Se

koskee sitäpaitsi suurimmaksi osaksi aivan toisia asioita, niin että

on vaikea olettaa Stenbäckin sen johdosta ryhtyneen minkäänlaisiin

toimenpiteisiin, etenkin koska useimmat siinä esitetyt valitukset

Isonkyrön seurakunnassa vallitsevista epäkohdista ovat tähdätyt

Durchmania vastaan. Kun Stenbäck samaan aikaan Malmbergille

kirjoittamassaan ankarasti tuomitsevassa kirjeessä jyrkästi kielsi

tätä saarnaamasta ja seuroja pitämästä Isossakyrössä, johtui tämä

kielto ilmeisesti siitä vastenmielisyydestä, jota hän jo kauan

oli tuntenut viimemainittua kohtaan. Että hän, niinkuin jaon

aikana muille kirjoittamissaan kirjeissä, nyt Malmbergille itselle

häikäilemättömän selvästi ilmaisi tämän vastenmielisyyden, on kyllä

hänen suoran luonteensa mukaista, mutta ikävän vaikutuksen tekee

tässä yhteydessä tämä suoruus. Ettei muutoin tämä toimenpide häiriötä

vähentänyt, on itsestään selvää. Malmbergin ystävät Isossakyrössä

kävivät sitä useammin häntä Lapualla kuulemassa, ja heidän ja

Durchmanin sanankuulijoitten välit vain kärjistymistään kärjistyivät.

[Kert. Karolina Bergroth, Hedvig Paavola, Greetta Hartosalo y.m.,

Aspelin, "Lars Stenbäck".]

Jyrkemmin kuin kukaan muu oli Durchman esiintynyt Malmbergia

vastaan. Heidän välinsä eivät milloinkaan korjaantuneet. Tiedetään

kuitenkin, että Malmberg ja ainakin joskus Durchmankin kaipuulla

muisteli heidän entistä ystävyyttään, koettaen saada sitä uudelleen

solmituksi. Todistuksena on ensinmainitun noin v. 1857 tuolle

vanhalle ystävälleen kirjoittama kirje, jossa hän muun ohessa lausuu:

"Ystävällisen kirjeesi sain eilen. Tyttäreni viipykööt kernaasti

siellä, koska viihtyvät. Lähetin heidät sinne välittäjiksi sinun ja

minun välillä. Sillä kovin kipeästi on koskenut ja koskee minuun se,

että sinä ja minä, jotka Pidisjärvellä, Kalajoella, Ylihärmässä,

Lapualla ja Isossakyrössä olemme olleet mitä likeisimpiä ystäviä

ja lisäksi ystäviä Herrassa, nyt olemme siinä suhteessa toisiimme

kuin olemme. Eikö tämä koskaan ole tuottanut surua sinulle? Jos

niin olisi ollut laita, niin olen vakuutettu, ettet olisi uskonut

puoltakaan siitä, jota minusta on puhuttu ja puhutaan. Tiedäthän,

ettei Kristuksen valtakunta ole tästä maailmasta, ja sentähden

ei täällä myöskään voida puhua oikein tästä valtakunnasta. Se on

salattu valtakunta, saastaisuuden ja häpeän peittämä valtakunta.

Sieltä sinäkin sitä ennen etsit; mutta sinä lankesit vanhurskauteen,

alkaen sitä täältä etsiä, ja siten tulimme me likeiset ystävät, sinä

ja minä, toisistamme eroitetuiksi. Jos mistään olen kärsinyt, niin

tästä. Sinä ja minä olimme yksi sydän, yksi sielu ja yksi henki.

Sinä puolustit minua, kun lankesin, ja masensit minua, kun lensin.

Olit sydänystäväni. 1852 vuoden mielettömässä jaossa meni kaikki.

Näin on sittemmin ollut. Hyvin suotavaa olisi, että muutos parempaan

tapahtuisi. -- Kiitos kutsusta luoksesi! Toisten noudatan sitä". --

Mutta siksi syvään oli jaon synnyttämä erimielisyys ja Malmbergista

liikkuvat vikoilevat kertomukset vaikuttaneet, että nämäkin toiveet

raukesivat. Uuden suunnan miesten ja Malmbergin välit olivat

auttamattomasti rikki. Mutta samassa määrässä kuin ne särkyivät,

tuli myöskin näkyviin, ettei herännäisyys viihtynyt ensinmainittujen

ohjaamana.

Yhtä vähän kuin uuteen suuntaan liittyneet heränneet talonpojat

ylimalkaan olivat tyytyväisiä jaon synnyttämiin uusiin olosuhteisiin,

yhtä oudoilta tuntuivat nämä olot monelle Malmbergista ja hänen

johtamastaan liikkeestä eronneelle säätyläisellekin. Varsinkin oli

viimemainituista arveluttavaa, että tuo jyrkkä Jumalan valtakunnan

ja maailman välinen raja, jonka yli heränneet opettajat ennen

olivat kieltäneet sanankuulijoitaan astumasta, vuosi vuodelta alkoi

kasvaa yhä enemmän umpeen. Kotiolot muuttuivat, pidot saivat toisen

leiman kuin ennen, seurustelu maailmanmielisten ihmisten kanssa

tuli yhä yleisemmäksi, julkiset huvitukset luvallisiksi y.m. Niinpä

loukkaantui moni herännyt niistä iloisista pidoista, joilla Stenbäck

v. 1857 Isonkyrön pappilassa vietti häitä sisarensa tyttärelle,

arvellen että tämä tilaisuus oli hyvinkin maailmallinen. [Kert.

Karolina Bergroth, Hedvig Paavola, Greetta Hartosalo y.m., Aspelin,

"Lars Stenbäck".]

* * * * *

Mitä yleisemmin papit erosivat Malmbergista, sitä likeisemmin

liittyi tämä Vilhelm Niskaseen. Usein, tavallisesti kolme kertaa

vuodessa, kävi viimemainittu Lapualla, tehden sieltä matkoja

lähiseurakuntiinkin. Niskasen mukana oli usein Taneli Rauhala

sekä muita ystäviä hänen kotiseuduiltaan. Virkansa ja heikkenevän

terveytensä tähden Malmberg ei yhtä usein voinut käydä tervehtimässä

ystäviään Kalajoen-varrella, mutta monta kertaa matkusti hän vielä

jaon jälkeen noille entisille työmailleen. Niinpä kävi hän v. 1855

Ylivieskassa ja Nivalassa, jonka viimemainitun seurakunnan kirkossa

hän saarnasikin. Vielä tammikuussa 1858 teki Malmberg matkan

Kalajoen-varrelle käyden Raahessa asti. Sikäläisessä kirkossa hän

silloin saarnasi.

Tähän aikaan oli Malmberg jo niin sairas, että hän työläästi

kesti matkan vaivat. Haapajärvellä kävi hän Reinhold Helanderia

tervehtimässä. Tämäkin oli jo pahentunut häneen, mutta otti hänet

ystävällisesti vastaan, itkien lausuen: "voi, Malmberg, kuinka

olet muuttunut; sinä olet kovin sairas". Ja sairas hän todellakin

oli. Hänellä oli niin kova hengenahdistus, että hänen öisin

täytyi olla pitkät hetket istuvassa asennossa. Sekä Haapajärven

että Nivalan kirkossa hän kuitenkin vielä kerran saarnasi. Ääni

oli entistä heikompi, mutta hänen puheensa särkevä sävel oli

sama kuin ennenkin ja jätti lähtemättömän muiston kuulijain

sydämiin. Paluumatkalla seurasi häntä paljon ystäviä Ylivieskaan,

missä heränneet kokoontuivat Juurikosken taloon lähellä kirkkoa.

Viimemainittu tilaisuus -- talossa vietettiin silloin isännän sisaren

häitä -- antoi ennenpitkää aihetta maallisen vallan sekaantumiseen

heränneitten matkoihin ja seuranpitoihin. Asian laita oli seuraava:

Vilhelm Niskasen jälkeen huomatuin heränneen kansan merkkimiehistä

näillä seuduin oli _Heikki Juurikoski_, myöhemmin yleisesti tunnettu

nimellä _Helaalan vaari_. Hän oli kotoisin Kalajoelta, missä oli

syntynyt v. 1818, ja A. Helanderin sukua. Jo 1850-luvulla piti

Juurikoski seuroja kodissaan sekä muuallakin, ja yhä yleisemmin

turvautuivat Ylivieskan heränneet sielunsa asioissa häneen.

Sairastenkin luo kutsuttiin häntä usein. Viranomaiset tiesivät tämän

ja seurasivat karsain silmin hänen ja Vilhelm Niskasenkin johtamaa

vilkasta liikettä. Räikeänä todistuksena on muutama vainoomishanke,

jota seuraavassa tahdomme silmäillä.

Kevättalvella 1858 saapui Oulun läänin v.t. kuvernööri A. R. Cygnaeus

virkamatkalla Ylivieskaan, ollen yötä Juurikosken talossa, joka

oli kievarina. Talon vanha muori, joka oli hyvin puhelias, kysyi

vieraalta muun ohessa: "Kuinka kuvernööri, joka on niin korkea

virkamies, kulkee vain yhdellä hevosella ja pienen renkipojan

seuraamana? Tänä talvena kulki etelästä Nivalassa pitäjän apulainen,

pappi Malmberg. Hän kävi täällä meilläkin. Mutta hän kulki

komeammasti. Kotipuolestaan oli hän seuraansa ottanut useita hevosia

ja miehiä ja täällä hänellä oli viisikymmentä hevosta seurassaan".

Cygnaeus, joka jo aikaisemmin oli saanut tietoja Reinhold Helanderin,

Vilhelm Niskasen sekä Juurikosken "luvattomista" seuroista ja

niiden kautta kansaan levinneistä "turmelevista tavoista", alkoi

tiedustella Malmbergin aikaisemmista toimista Kalajoen-varrella sekä

hänen yllämainitusta matkastaan. Eukko kertoi, mitä muisti, lisäten

kertomukseensa omiakin keksimiään juttuja.

Palattuaan Ouluun ryhtyi Cygnaeus heti toimiin. Että hän, joka

oli saanut virkamieskasvatuksensa viimeksi kenraalikuvernöörin

kansliassa, "luvattomiin hartauskokouksiin" nähden vielä edustaa

Kalajoen käräjien aikuisten viranomaisten katsantotapaa, ei ole

niinkään kummallista, kuin että Oulun läänin lääninsihteeri L.

Pentzin varmisti ne päätökset, joilla ensinmainittu aikoi tehdä lopun

Kalajoen-varren herännäisyydestä.

Toukokuussa s.v. sai Kalajoen käräjien asiakirjoissa kuuluisaksi

tullut maafiskaali E. J. Berg käskyn paikkakunnalla tutkia, miten

Ylivieskan ja Nivalan seurakunnissa pidettyjen luvattomien seurojen

laita oli ja keitä todistajia näiden seurojen toimeenpanijoita ja

niihin osaaottaneita vastaan voitaisiin saada, sekä oikeudessa

syyttää asianomaisia. Muutamia viikkoja myöhemmin kirjoitti Cygnaeus

lääninsihteerinsä varmentaman näin kuuluvan kirjeen asianomaiselle

tuomarille J. Haeggströmille:

"Saatuani tietää, että laittomia kokouksia muka hartautta varten

viime talvena on pidetty Kalajoen pitäjän Ylivieskan kappelissa

ja Haapajärven pitäjän Pidisjärven kappelissa, joka häiritsevä

epäkohta yhä jatkuen yltyy, olen käskenyt maafiskaali E. J.

Bergiä kihlakunnanoikeudessa syyttämään näiden kokousten sekä

toimeenpanijoita että niihin osaaottaneita. Ja koska rikoksen laatu

vaatii kiireellistä ratkaisua tämän uskonhurmauksen ehkäisemiseksi

sekä tutkinto vastaajani ja todistajain lukuisuuden takia käypi niin

laajaperäiseksi, ettei sitä voitane käsitellä kihlakunnanoikeuden

lakimääräisessä istunnossa, saan O. K:n 3 §:n 4 luvun nojalla

kehoittaa teitä ottamaan esille ja käsittelemään näitä juttuja

ylimääräisissä käräjissä niin pian kuin suinkin".

Sekä Kuopion että Turun tuomiokapituleille ilmoitti Cygnaeus

näistä toimenpiteistään, väittäen että Ylivieskassa ja Nivalassa

yhä useammin pidetyt uskonnolliset kokoukset olivat päässeet niin

suureen vauhtiin N. K. Malmbergin käynnin takia siellä matkalla

Raahen markkinoille helmikuun 9-10 p:nä. Viimemainittua virkakuntaa

pyysi hän tämän ohessa kieltämään Malmbergia "millään ehdolla enää

tulemasta Oulun lääniin eksyttämään kansaa laittomiin kokouksiin",

"koska hän muussa tapauksessa häneen nähden tulisi ryhtymään

tehokkaampiin toimenpiteisiin".

Noudattaen yllämainittua käskyä, matkusti maafiskaali Haapajärvelle,

tiedustellen siellä R. Helanderilta, joka hoiti kirkkoherran virkaa,

miten asianlaita oli. Tämä antoi hänelle kirjallisen todistuksen,

ettei kirkkoherrakunnassa ensinkään oltu pidetty kiellettyjä

kokouksia. Nivalaan tultuaan sai Berg kuulla, ettei Niskanen ollut

kotona. Raudaskosken kylässä pitämässään kuulustelussa, johon hän

oli antanut kutsua viimemainitun vanhemman pojan, Kustaan, kysyi

hän tältä tiuskaten: "Isä on kai taas luvattomilla matkoilla"?

"Hän vei Kokkolaan sairaan veljeni eikä ole vielä ehtinyt palata

kotia tältä matkalta", kuului vastaus. Saamatta mitään raskauttavia

todistuksia Vilhelm Niskasta vastaan, suuntasi Berg matkansa

Ylivieskaan. Täällä kääntyi hän ensin seurakunnan kappalaisen, E.

V. Krankin puoleen, vaatien tätä kanssansa Juurikoskelle. Sinne

saavuttuaan kutsui hän esille isännän. "Kuinka rohkenet", ärjäsi hän,

"senkaltaista täällä toimittaa, josta sinua nyt syytetään? Sinä pidät

suuria seuroja, joissa saarnaat, ja kuljet sairaita opettamassa,

vieläpä heille Herran ehtoollistakin jakamassa". Jyrkästi kieltäen

milloinkaan ihmisiä "ripittäneensä" myönsi Juurikoski käyneensä

sairaita puhuttelemassa, vetäen puolustuksekseen Jumalan sanan. Mitä

heränneitten seuranpitoon tuli, huomautti hän, että säätyläisetkin

usein kokoontuivat yhteisille puolisille ja yhteisiin illanviettoihin

kenenkään heitä siitä ahdistamatta, kysyen mikseivät talonpojat saisi

kokoontua ystäviensä koteihin. "Se vain on eroitus", hän lisäsi,

"ettemme Jumalaa pelkäämättömien tavoin ole pidoissamme juoden ja

räyhäten aikaa kuluttaneet, vaan veisuulla, hyviksi tunnettujen

postillojen lukemisella ja toinen toistamme muistuttamisella".

"Tuntuisiko teistä sopimattomalta", hän vihdoin kysyi, "jos me,

jotka nyt tässä istumme, johtuisimme puhumaan niistäkin asioista,

jotka autuuteemme kuuluvat"? Hieman hämillään vastasi fiskaali:

"Ei suinkaan". Kun lisäksi myös Krank Juurikosken pyynnöstä

todisti, ettei tämä eivätkä muut heränneet milloinkaan olleet häntä

sopimattomasti kohdelleet, lopetti maafiskaali kuulustelunsa, taputti

Juurikoskea olalle ja pyysi häntä tarkasti varomaan, etteivät

heränneet kokoontuisi luvattomiin kokouksiin, kehoittaen häntä

varoittamaan Niskastakin, jonka yksimielisenä apumiehenä hän tiesi

tuon Ylivieskan heränneitten johtomiehen olevan, tarkkaan valvomaan,

ettei luvattomia kokouksia pidettäisi. Juurikoski vastasi: "Emme

ole luvattomia kokouksia pitäneet emmekä vastakaan aio _semmoisia_

pitää". -- Että maafiskaali aikoi antaa vapauttavan lausunnon

lääninvirastoon, näkyi siitäkin, että hän poistuessaan talosta

nuhteli eukkoa, joka oli kuvernöörille kertonut Malmbergin ja tämän

ystävien käynnistä Juurikoskella, lausuen: "Joutavilla puheillanne

tuotitte minulle turhaa vaivaa".

Vaikka tämä kuulustelu oli vain heikko jälkikaiku Kalajoen käräjien

ajoilta, ei sovi kummastella, että seudun heränneet pelkäsivät

saavansa kokea samaa sortoa, kuin heidän isänsä kaksikymmentä

vuotta aikaisemmin olivat kokeneet. Huomattava on sitäpaitsi,

etteivät heränneet papit enää, niinkuin silloin, olleet herännyttä

kansaa puolustamassa, he kun kaikki olivat vetäytyneet siitä

syrjään. Sitä suurempaa tunnustusta ansaitsee Juurikosken suora

ja peloton esiintyminen tässä tilaisuudessa. Hänen tapansa olikin

sanankuulijoilleen sanoa: "Kun uskonne perustusta kysytään, niin

olkaa aina valmiit vastaamaan. Silloin olette pappeja".

Päätettyään kuulustelunsa ilmoitti Berg kuvernöörille heinäkuun

12 p:nä päivätyssä kirjeessä, että hän, tutkittuaan tarkemmin

Ylivieskassa ja Nivalassa pidettyjä kokouksia, oli tullut siihen

johtopäätökseen, ettei mitään laitonta tässä suhteessa ollut

tapahtunut. Lausuntonsa tukeeksi liitti hän kirjeeseensä R.

Helanderin yllämainitun todistuksen sekä Kalajoen kirkkoherrakunnan

v.t. kirkkoherran E. A. Montinin antaman samanlaisen lausunnon. Tämän

johdosta ilmoitti Cygnaeus asianomaisille luopuvansa kysymyksessä

olevasta hankkeesta. Berg sai kuitenkin tehtäväkseen "tarkkuudella

seurata Ylivieskan ja Nivalan hengellistä liikettä sekä, jos hän

siinä jotain epäiltävää huomaisi, asiasta kuvernöörille ilmoittaa".

Tämän jutun asiakirjoihin kuuluu myöskin Turun tuomiokapitulin N.

K. Malmbergilta vaatima selitys. Se kuuluu: "Viime tammikuussa tein

matkan Raaheen viedäkseni tyttäreni sinne saamaan yksityisopetusta.

Matkustin Ylivieskan ja Nivalan kautta, osaksi rantamaantien

huonomman kelin vuoksi, osaksi viimemainitulla paikkakunnalla

hoitaakseni tärkeitä, minun läsnäoloani välttämättömästi vaativia

taloudellisia asioita. Mitä siihen joukkoon tulee, joka muka olisi

minua matkalla sinne seurannut, niin on asianlaita se, että kolme

minun pitäjäläisistäni matkusti kanssani Raahen markkinoille.

Kaikkiin paikkoihin, joissa pysähdyin hevosiani syöttämään, saattoi

kyllä kokoontua ihmisiä, niinkuin markkina-aikoina on lavallista;

minä kyllä en näitä kansan kokoontumisia aiheuttanut. Kuitenkin saan

ilmoittaa, etten minä koko matkalla pitänyt kokouksia, en laillisia

enkä laittomia, jonka kyllä voin todistaa". [Kert. Ylivieskan ja

Nivalan vanhat heränneet, Sofia Helander y.m., Simo Pylvään ja Heikki

Juurikosken Muistokirjat, Kuopion tuomiokapitulin ja Oulun läänin

lääninhallituksen arkistot, Ylivieskan kirkonkirja.]

Selitys on päivätty heinäkuun 31 p:nä -- siis muutamia viikkoja

ennen Malmbergin kuolemaa. Herännäisyyden muita pappeja ei näinä

aikoina enää syytetty "luvattomien hartauskokousten" pitämisestä --

Malmbergia niistä ahdistettiin viimeiseen asti.