Kardinaali Maffeï.
Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in entinen sihteeri saapui Roomaan
elokuun keskivaiheilla, Neitsyt Marian taivaaseen astumisen juhlan
aattona. Hän otti asunnon pyhän Andrean della Vallen luostarissa,
jossa hänellä oli monta ystävää, ja levähti siellä muutamia päiviä.
Toinnuttuaan hiukkasen matkansa vaivoista ja kerättyään itselleen
kylläksi rohkeutta, ohjasi hän viimein, eräänä iltapuolena, askeleensa
Leoniiniseen kaupungin-osaan ja kolkutti kardinaali Maffeïn asunnon,
Candiapalatsin portille.
Apotti Ternisien ei kauvan odottanut.
Rikkoen seuraelämän sääntöjä vastaan, joita muuten tarkasti noudatetaan
näiden ylhäisten prelaattien luona, missä kaikki tapahtuu juhlallisesti
kuin kirkossa, tuli hänen eminensinsä itse noutamaan häntä etehisen
penkiltä.
-- Rakas lapseni, rakas lapseni! sanoi hänen ylhäisyytensä Maffeï,
syleillen häntä hellästi.
Nuori pappi seurasi tykyttävin sydämin kardinaalia avaraan suojaan,
jota hän piti työhuoneenaan.
Hänen eminensinsä kardinaali Maffeï oli noin seitsemänkymmenen viiden
vuoden vaiheilla oleva vanhus. Hän oli hieman köyryssä, mutta kumminkin
saattoi huomata hänen olleen pitkäkasvuisen miehen. Hänen melkein
täydellisesti kalju päänsä oli väriltään kuin sileää, kiiltävää
norsunluuta. Muutamat harvat karvat korvien ja niskan kohdalla,
muistuttivat hänen entistä luostarillista tointaan, sillä hän oli ollut
Tivolin fransiskaanimunkkien apotti. Hänen teräväkulmaiset kasvonsa,
joita hallitsi nenä, isohko ja pitkä kuin pyhällä Kaarle Borromee'lla,
olivat kalpeat, ja ilme niissä oli askeetillisen kylmä, mahtavan
arvokas. Hän astui verkalleen, kuten purppuran kantajain tulee.
Kardinaali osoitti Ternisien'ille istuinta ja istuutui.
-- Viimeinkin palaatte meille takasin, sanoi hän hyväntahtoisesti.
-- Ja ainiaaksi, Eminensi.
-- Sen parempi. Teitä on paljon kaivattu Tivolissa. Kun tänä aamuna
kerroin tulostanne Fransiskaanimunkkien kenraalille, joka kävi minua
tervehtimässä, näytti hän tuosta oikein ilostuvan.
-- Teidän Eminensinne oli siis ennakolta saanut tietää tulostani tänne?
kysyi Ternisien, joka oli liian vilpitön salaamaan hämmästystään.
-- Enkö minä siis tiedä kaikki, mitä kristikunnassa tapahtuu? vastasi
kardinaali hymyillen.
-- Mutta minä en ollut kirjoittanut kellekään...
-- Entä sakarisormeni? sanoi hänen ylhäisyytensä Maffeï, kohottaen
kaunista, valkoista papinkättään... Ei! eilen vasta sain jesuiittain
luona _Gesù_-kirkossa tietää, että olitte saapunut tahi olitte
saapumaisillaan Roomaan.
-- _Gesùssa!_... Ah! ymmärrän, itse Trézel...
-- Sen niminen se Isä todellakin oli, jonka pitkää kertomusta
Lormières'in pappien otteluista minulle luettiin... Mutta, rakas
lapseni, teidänkin nimenne mainittiin usein tässä käsittämättömässä
kirjoituksessa... Näyttää siltä kuin olisitte nostaneet kapinaa
ystävänne... ystävänne... Auttakaapas minua...
Apotti Lavernèdeko?
Niin juuri, apotti Lavernède'n kanssa... Mikä tulinen mies tuo apotti
Lavernède on!...
-- Ette erehdy, teidän ylhäisyytenne, ystäväni apotti Lavernède vihaa
kiivaasti syntiä, eikä hän siinä kohden voi hillitä itseään. Minä,
jolla ei ole hänen rohkeuttaan, olen usein nuhdellut häntä, että hän
liian kiihkoisesti ajaa takaa pahuutta. "_Saatatte vielä itsellenne
jonkin ikävän selkkauksen_", sanoin hänelle satakertaa. -- Totta
puhuen, en luullut itseäni niin hyväksi ennustajaksi.
Kardinaali silmäili apotti Ternisien'iä tämän tulisesti puhuessa. Kun
hän oli päättänyt, katseli hän häntä yhäti tarkasti.
-- Olkaa varoillanne, apotti hyvä, sanoi hän, minulla on tarkat tiedot
siitä mitä Lormières'issä on tapahtunut. Ystävänne väärän käytöksen
kaunistamiseksi ei tarvita...
-- Jos Teidän Eminensinne suvaitsee minun tosiperäisesti kuvailla...
Onnettoman Ternisien'in ääni tukkeutui ja suuria kyyneliä vierähti
hänen poskilleen.
Kardinaaliin, vanhaan valtiomieheen, jonka sydän ajanpitkään oli
kuivettunut valtiotoimien käsittelyssä, ei tämän nuoren sydämen
liikutus mitään vaikuttanut. Hän viittasi kohteliaasti hänen
ylhäisyytensä de Roquebrun'in entistä sihteeriä puhumaan, eikä lausunut
sanaakaan.
Silloin apotti Ternisien alkoi kertoa hänen ylhäisyytensä de
Roquebrun'in vaikutuksesta piispana ja apotti Rufin Capdepontin
uppiniskaisesta vastuksesta. Hän ei unohtanut mitään kuvaillessaan
suojelijansa, ystävänsä pitkää martyyriaikaa. Vieläpä hän monta
kertaa sanasta sanaan toisti Capdepont'in tuimia ja röyhkeitä
puheita. Uskalsipa hän sanoa häntä Lormières'in viimeisen piispan
teloittajaksikin.
Kardinaali kuunteli liikkumattomana, puhekumppaniinsa kääntyneenä,
ettei sanaakaan joutuisi hukkaan.
Turhaan tämä tuon tuostakin vaikeni, koittaen lukea hänen Eminensinsä
piirteissä jotain jälkeä siitä liikutuksesta, jonka vallassa hän
itse oli; mutta tämän tarkkaavaisen ja maltillisen vanhuksen
läpitunkemattomat, ikäänkuin jähmettyneet kasvot eivät puhuneet mitään
hänen syvemmistä tunteistaan.
Vaikka tämä pahaa ennustava äänettömyys vaivasi nuorta pappiamme,
jatkoi hän rohkeasti, sillä hänen kunniansa samoin kuin myöskin apotti
Lavernède'nkin kunnia oli vaarassa. Pian joutui hän kertomuksessaan
hänen ylhäisyytensä de Roquebrunin'in ruumisarkkuun ja kauhistuttavaan
kohtaukseen piispanpalatsin pihalla tuomiokapitulin ja Lormières'in
papiston läsnäollessa. Tällä kertaa kohotti kardinaali hiukan päätään
ja tarkasti terävästi Ternisien'iä.
-- Onko asia todellakin niin, kuin minulle sen olette kertoneet? kysyi
hän vakavasti.
-- Vakuutan sen Jumalan edessä!
-- Hyvä, minä uskon teitä... Jatkakaa.
-- Minulla ei ole enään mitään lisättävänä, teidän ylhäisyytenne.
-- Anteeksi... Te ette kerro minulle viimeistä kohtausta tässä pienessä
näytelmässä, joka, sen myönnän, ei ole kaunis, mutta ei kumminkaan
niin kauhea kuin te Lormièresissä kuvittelette. Se kohtaus, jonka
tahdon saattaa teidän muistoonne on se, missä apotti Lavernède keskellä
Pyhän-Irenéon tuomiokirkkoa rohkeni vasten varapiispan kasvoja heittää
hyvin vaikeasti todistettavan syytöksen, että hän on murhannut hänen
ylhäisyytensä de Roquebrun'in.
Piispavainajan ruumis-alttarin ääressä tuli apotti Lavernède
huutaneeksi. "Kain, kussa on Habel sinun veljes?"
-- Se näyttää minusta riittävän, enkä minä muuta sano.
-- Taistelun kiihko voinee kenties selittää...
-- Ei... Muistakaa muuten, että kun apotti Lavernède siihen määrään
solvaisi hiippakunnan varapiispaa, oli tämä jo nimitetty piispaksi,
seikka, jonka olisi pitänyt tehdä hänet pyhäksi jokaisen silmissä.
Papillisen arvojärjestyksen kunnioitus tulee aina olemaan yhtenä kirkon
pylväänä.
-- Teidän Eminensinne sallinee minun huomauttaa, ettei apotti
Lavernède'n eikä muittenkaan mielestä maallisen vallan määräys
ilman minkäänlaista hengellistä valtuutta, tee piispaa, vaan että
sen tekee kanooninen nimitys. Ystäväni ei siis luullut, että samana
aamuna Pariisista tullut sähkösanoma vapauttaisi apotti Capdepontia
vastaamasta siitä, mitä ennen oli tehnyt.
-- Ystävänne oli väärässä. Me, jotka allekirjoitamme konkordaatteja,
sopimuksia, maan kaikkein hallitsijain kanssa, tiedämme mitä meidän
tulee ajatella maallisesta vallasta; mutta me olemme kaukana
osoittamasta sille pienen Lormières'in papin ylpeää ylenkatsetta.
Epäilemättä eivät pohjoisesta ja etelästä tulevat piispanehdokkaat ole
kaikki yhtä otollisia pyhälle isälle. Kuitenkin tuntee hänen pyhyytensä
hyvin tarkasti kirkon aseman ja ani harvoin on hän hyväksymättä
hallitsijain vaalia... Herra Lavernède on älykäs; hän tietää siis
kyllä, että pyhän istuimen täytyy olla erityisesti varovainen Ranskan
suhteen ja sittenkin on hän uskaltanut panna alkuun häväistysjutun,
joka, ellei apotti Capdepont'in viisaus olisi tullut avuksi, olisi
johtanut mitä ikävimpään riitaan Pariisin ja Rooman välillä.
Nämät viimeiset sanat lausuttiin hiukan tuimalla äänellä, joka sisälsi
nuhteen apotti Ternisienille. Nuori pappi käsitti sen ja tunsi äkkiä
jähmettyvänsä.
Sanomme vielä kerran, ettei hänen ylhäisyytensä Roquebrun'in entinen
sihteeri ollut luotu taistelua varten. Kun hänestä itsestään, hänen
ystävästään, jonka asiaa hän jalomielisesti piti omanaan, keksittiin
häpeällisiä syytöksiä, joutui hänen oikeudentuntonsa kapinaan ja hän
olisi saattanut lausua muutamia hyvinkin teräviä sanoja. Mutta kun
kaikki ponnisteleminen oli turhaa, kun vääryys riemuitsi, ei hänelle
jäänyt muuta neuvoksi kuin tyytyä. Näin arat tahi liiaksi rauhaa
rakastavat luonteet luopuvat jaloimmistakin asioista ja jättävät
helpon voiton pahojen käsiin. Kun rajattomasti ihailemme itseämme tahi
Jumalaa, syntyy siitä usein samanpitävät johtopäätteet.
Kauhistuneena kardinaalin käsitystavasta väjyi Ternisien nyt vaan
ensimäistä tekosyytä, joka sallisi hänen kunnialla peräytyä. Oh! kuinka
mielellään jättikään hän tämän häijyn maailman ja pakeni Tivolin
yksinäisyyteen! Tätä ajatellessaan, nuori fransiskaanimunkki, jolta
tutustuminen inhimillisten intohimojen katkeruuteen oli vienyt kaiken
rohkeuden, jo mielessään nautti uskonnollisen elämän kaikkia suloja
yksinäisestä luostarikammiossa, keskellä erämaata. Oh! olemattomaksi
tuleminen!...
Hänen ylhäisyyttänsä Maffeïta, jonka tutkiva silmä seurasi tuon häntä
vastapäätä istuvan heikon miehen vaihtelevia mielentiloja, liikutti
säälintunne. Hellästi tarttui hän hänen käsiinsä ja pudisti niitä.
Tästä kosketuksesta katkeraan tuskaan sortunut Ternisien kavahti
ikäänkuin unesta, ja hämillään pitkästä äänettömyydestään änkytti hän:
-- Luulette siis, teidän ylhäisyytenne, että hänen pyhyytensä vahvistaa
apotti Capdepont'in piispannimityksen?
Kardinaali nousi vilkkaasti.
-- Vai niin! huudahti hän ivansekaisella suuttumuksella, jos
Lormières'issä, viheliäisessä kauppalassa maailman rajamailla,
muutamien hiippakunnan pappien ja munkkien on onnistunut omaksi
tyydytyksekseen saada apotti Capdepont'in tulisen, kenties liiankin
tulisen luonteen hurjistumaan, pitäisi kirkon sentähden menettää
ne suuret edut, mitkä tämä sama, sen kasvattama, muodostama ja
hillitsemä luonne voipi sille tuottaa? Joudun todellakin, hyvä herra,
aivan ymmälle niiden ihmisten vaateliaisuudesta, jotka teidät ovat
lähettäneet. Kylläpä ollaan merkillisen julkeat!... Ja mistä ajasta
alkaen ovat yksinkertaiset papit ruvenneet sekaantumaan asioihin, jotka
kuuluvat yksinomaan pyhälle isälle tahi niille, joille hän on uskonut
niiden suorittamisen? Se on pappisvallan täydellinen mullistus...
Jos te, ranskalaiset, rakastatte vallankumousta, niin me roomalaiset
vihaamme sitä kaikesta sydämestämme, me emme antaudu selkkailuksiin,
vaan tahdomme itsepintaisesti jäädä liikkumattomina kivelle, _super
petram_, jonne Jumalan käsi meidät on asettanut... Tietäkää, herra
apotti, että hallituksenne ehdokas Lormières'in istuimelle tulee
kirkkosääntöjen mukaan virkaansa vahvistetuksi. Ei sen vuoksi, että
tahtoisimme olla myöntyväisemmät keisarillenne, kuin meille sopii,
keisarille, jonka tarkoituksena, niinkuin hyvin tiedämme, ei ole mikään
muu kuin alentaa piispanvallan merkitystä Ranskassa, toivoen voivansa
sitä helpommin hallita, kun se on laskettu kelvottomien miesten
käsiin; vaan sen vuoksi, että paavin lähettiläs Pariisissa ja muutkin
ovat esitelleet meille herra apotti Capdepont'ia erinomaisen etevänä
ja jaloavuisena pappina. Hänellä on ennen kaikkea avu, johon kirkon
täytyy panna arvoa näinä aikoina, jolloin maallinen valta on noussut
rohkeutensa, kavaluutensa ja ilkeytensä kukkulalle, hän on rohkea tuo
Capdepont, siinä on viimeinkin oikea _luonne_. Suokoon taivas, että
piispansauva aina joutuisi yhtä voimakkaisiin ja uskollisiin käsiin!
-- Uskallanko huomauttaa, Teidän Eminensinne, että tämä uskollisuus
pyhää istuinta kohtaan on hyvinkin uutta, sillä ennen...
-- Se on erehdys, Lormières'in varapiispa on alistunut maallisen
vallan alle, mutta hän ei ole milloinkaan siitä pitänyt. Hänen
täytyi tulla piispaksi, Jumala, joka hänelle oli säätänyt tehtävän
kirkossaan, oli aikoja sitten pannut "_hänen lihaansa ja luihinsa_",
raamatun kuvaavien sanain mukaan, tiedon omasta voimastaan, ja jos
hän, edistääkseen taivaalle otollista kunnianhimoaan, oli pakoitettu
teeskentelemään taikka hiukan imartelemaan kirkollisasiain ministeriä,
niin hän sydämessään tuomitsi ja ylenkatsoi sitä, jota valtiollisessa
rengonkielessä, sanotaan _perustuslailliseksi vallaksi_. Hän näytti
todellakin taipuneen Pariisin vallan alle, mutta todellisuudessa
nöyrtyi Rooman edessä; se oli Rooman hyväksi kuin hän nöyrtyi
viekastelemaan, jopa... valehtelemaankin.
-- Valehtelemaan, teidän ylhäisyytenne, valehtelemaan! huudahti
Ternisien kokonaan suunniltaan.
-- No niin! mikä teidän on ja missä ahtaassa, naurettavassa
merkityksessä käsitätte tämän sanan? Oh! kyllä näkyy, että olette
ollut poissa tyköämme toistakymmentä vuotta! Ette siis enään ymmärrä
puhettamme? Kirkko ei milloinkaan valehtele, herra apotti. Kirkko, joka
on totuus itse, ei voi valehdella. Mutta taistellessaan ensimäisinä
aikoina viimeisiä pakanallisia ruhtinaita, keskiaikana puoleksi
raakalaisia kuninkaita ja meidän aikanamme koko maailmaa vastaan,
tarvitsee, suorittaakseen jumalallista kutsumustaan, lakkaamatta
ketteryyttä ja taitavuutta... Kardinaalit Caprara ja Consalvi, joita
Ranskan eroittamista miettivä kenraali Bonaparte ahdisti, olivat
pakoitetut valehtelemaan hänelle useinkin, samoinkuin Napoleon III:n
juonitteluihin takertunut Capdepont on hänelle valehdellut... Mutta
minä kysyn, hyvä herra, valehdellaanko silloin, kun pelastetaan kirkko?
valehdellaanko silloin kun huolimatta ihmisistä, jotka ovat yltyneet
karkoittamaan Jumalaa maailmasta, käytetään apukeinoja, viekkautta ja
verukkeita, vahvistamaan täällä maanpäällä Sen valtaa, joka on tie,
totuus ja elämä, "_Ego sum via, veritas et vita_?"
Apotti Ternisien oli tykkänään ymmällä. Kauhistuneen näköisenä katseli
hän kardinaali Maffeïta, joka taas istahti.
-- Ja miten onkaan tämä apotti Capdepont lahjakas! jatkoi vanha pappi
kokonaan innostuneena. Jospa olisitte olleet Ranskalaisten Pyhän
Ludvigin kirkossa neitsyt Maarian taivaasen astumisen juhlassa,
kuulemassa häntä!
-- Mitä? Onko herra Capdepont Roomassa?
-- Hän sai suuren kunnian pitää kiitospuheen neitsyt Maarialle
pyhän isän, ja koko pyhän virkakunnan läsnäollessa. Mikä ylevyys!
mikä voima! ja mikä into hänen sanoissaan! "_On kuin kuulisin pyhän
Bernhardin puhuvan_", kuultiin kardinaali-vikaarion useat kerrat
mutisevan... Tämän suuren päivän iltapuolella tahtoi hänen pyhyytensä
itse vastaanottaa apotti Capdepont'in lausuakseen itse hänelle
onnentoivotuksensa... Hyvä Ternisien, olisittepa nähnyt tuon miehen,
josta niin vähän pidätte, Vatikaanin saleissa, miten luontevasti
hän liikkui, miten hänen ryhtinsä oli sekä ylimyksen omainen että
vaatimatoin, niin olisitte ollut samaa mieltä kuin minäkin, ettei
näet Jumala ole suonut tälle miehelle niin hämmästyttävää ulkonaista
arvollisuutta, ellei hän olisi määrännyt hänelle jonkun korkean
tehtävän. -- "_Hiippa soveltuu hyvin tähän päähän_" -- kuuluu pyhä
isä sanoneen Jesuiittain kenraalille, joka seurasi vasta valittua. --
Sitten syleillen hänen jalkoihinsa polvistunutta apotti Capdepont'ia
suvaitsi Pius IX sanoa: "_Veljeni_!"
-- Siinä tapauksessa on kaikki lopussa?
-- Kaikki on lopussa, lapseni. Herra apotti Capdepont -- valtuutan
teitä antamaan siitä edeltäpäin tiedon Lormières'iin -- on saava
vahvistuksensa konsistorissa, joka kokoontuu kahdeksantena päivänä ensi
kuuta, pyhän neitsyen syntymäpäivänä.
Apotti Ternisien nousi, kumarsi syvästi hänen Eminensillensä ja kääntyi
sanaakaan virkkamatta työhuoneen ovelle.
-- Ja noinko menette, lausumatta jäähyväissanaakaan minulle? kysyi
kardinaali.
Nuori pappi kääntyi, astui pari askelta hänen ylhäisyyttään Maffeïtä
kohti ja laskeutui sitte äkisti polvilleen hänen eteensä.
Vanha pappi nousi, kohotti juhlallisesti kätensä ja siunasi häntä.
-- No niin, lapseni, sanoi hän Ternisien'ille, nostaen hänet lempeästi
ylös, olkoon pieni syntinne teille anteeksi annettu ja älkää enää
siihen langetko. Jättäkää kirkon asiat niille, joille Jumala ne on
uskonut. Kohta tulette te löytämään rauhaa ja tyydytystä Tivolin
ihanassa yksinäisyydessä, missä veljet teitä odottavat. Jospa saisin
teitä sinne seurata! Ettekö ole paljon onnellisempi minua?...
Miksi ei pyhä isä sallinut minun jäädä sinne teidän keskellenne! Ah,
mielelläni vaihtaisin purppurani entiseen karkeaan villapukuuni!... Jos
tietäisitte, mitä valtiotoimet ovat ja kuinka vähän ihmiset rakastavat
oikeutta!... Mitä on kardinaalin arvo verrattuna entiseen rauhaani.
Tivolissa olin ensin noviisi, sitten munkki, sitten apotti... Mitkä
suloiset muistot!
Vaatimattoman, hurskaan nuoruutensa muistojen liikuttamana, vaikeni
Monseigneur Maffeï.
Pian jatkoi hän pontevasti:
-- Mutta muistakaa, rakas Ternisien, että jos tarvitaan munkkeja
ja muita hengellisiä kirkon taivaalliseksi voitoksi ja loistoksi,
tarvitaan myöskin rohkeita piispoja sitä puolustamaan. Semmoinen on
apotti Capdepont'kin, ja minä pidän velvollisuutenani muistuttaa
teitä, että tässä Lormières'in ikävässä jutussa olette te, teidän
ystävänne Lavernède ja munkkikuntain päälliköt, jotka lähettivät
kirjoituksia asiasta Roomaan, sekoittaneet kaksi seikkaa, joilla ei
millään kirkkohistorian aikakaudella ole ollut mitään yhteyttä: kirkon
ja kirkon hallituksen. Kirkko on kaikkina aitoina sama: jumalallinen,
erehtymätön, koroitettu inhimillisten vaiheiden yli. Mitä tulee
hallitukseen, joka aina on ollut pakoitettu taistelemaan kaikenmoisia
vehkeitä vastaan, ja etenkin nykyään niin tavallisia ruhtinaitten
juonia, turmelusta ja pahuutta vastaan, täytyy sen useinkin asettaa
johtajakseen päälliköitä, jotka ovat enemmän lujat kuin nöyrät, enemmän
pontevat kuin sävyisät ja enemmän maalliseen elämään kiintyneet kuin
taivaalliseen. Sillä olisiko kirkko enään olemassa ellei Jumala olisi
lähettänyt sille nämä suuret paavit: Gregorius VII, Innocentius III,
Bonifacius VIII, Sixtus V ja Pius IX? Epäilemättä tekin ihailette
tuota suurta Hildebrand'ia, tuota sankarillista taistelijaa, katolisen
yksinvallan todellista perustajaa. No niin, tiedättekö miksi häntä
sanoi kardinaali Pietro Damiani, usein ällistyneenä hänen rohkeasta
nerostaan, hänen ihmeellisistä valtiollisista aatteistaan ja hänen
kunnianhimonsa sammumattomuudesta? Hän sanoi häntä "_pyhäksi
Saatanaksi_!"
Apotti Ternisien'iä pöyristytti. Hän kumarsihe uudelleen jäähyväisiksi
ja astui ovelle.
Kardinaali Maffeï kohotti tuskin huomattavasti olkapäitään.
Välinpitämättömästi näki hän hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in
entisen kotisihteerin poistuvan ja tällä kertaa hän ei katsonut syytä
olevan kutsua häntä takaisin.