Karku.
Pienessä Corbières-vuorten kaupungissa syntyi suunnaton melu. Hurskaat
ihmiset, joita varapiispa aikoja sitten ylhäisellä, yksinvaltaisella
käytöstavallaan oli painanut tahtonsa alle, kulkivat ovelta ovelle
laulaen puoliääneen kuten pääsiäisaattona:
-- Halleluja! herra apotti Capdepont on Lormières'in piispa. Halleluja!
halleluja!
Mutta häntä itseään ei missään näkynyt. Mical, joka piti vahtia
viraston ovella, antoi aina saman vastauksen uteliaille papeille ja
maallikoille, jotka joka päivä täyttivät piispan-palatsin pihan,
pyytäen onnitella hänen ylhäisyyttään:
-- Hänen ylhäisyytensä on sairas; lääkäri on kieltänyt häntä
vastaanottamasta ketään.
Tuskin tämä lahjomaton vanginvartija, joka odotti varapiispan virkaa
itselleen samalla kuin piispan hiippaa ystävälleen ja puolusti toisen
etua valmistaakseen omaansa, tuskin hän salli Capdepont'in esiintyä
juhlassa, jonka paroni Thévenot, Pariisista palattuaan, antoi Arbouse'n
varrella olevassa palatsissaan poikansa entisen opettajan kunniaksi.
Uusi piispa käyttäytyi muuten siellä erinomaisen varovaisesti.
Turhaan paronitar ja parooni, riemuissaan siitä, että olivat _tehneet
piispan_, yllyttivät häntä kaikin tavoin pitämään jonkinlaista puhetta,
joka olisi tuottanut kunniaa tälle talolle, johon hän muinoin oli
tullut niin köyhänä, nöyränä ja alastomana. Capdepont ei sekaantunut
maallikkovieraiden joukkoon, jossa rouva Thévenot turhamaisuudessaan
toivoi näkevänsä hänen loistavan, vaan heitettyään salaisen silmäyksen
valkorintaiseen joukkoon ja huomattuaan kreivi Castagnerte'n ylpeät
ja ivailevat kasvot, vetäytyi hän arkkipappi Clamouse'n, apotti
Turlot'in, Mical'in ja muutamain muitten hengellisten seuraan, jotka
olivat tulleet hänen mukanaan, päättäen olla erkanematta heistä. Tässä
ystäväparvessakin puhui hän ainoastaan vähän: pari sanaa kurjasta
terveydestään ja yhden lauseen pyhästä isästä, jota hän kunnioitti ja
ihaili... Siinä kaikki.
Näin käyttäytyessään Capdepont ajoi oman etunsa asiaa. Ei hän
todellakaan ollut milloinkaan ennen ollut niin monien paulojen
ympäröimänä eikä milloinkaan hänen vihollisensa olleet vimmatuimmin
häntä vastaan taistelleet, kuin nyt. Apotti Lavernède, jonka viha
johtui hänen syvästi loukatuista luonnollisista tunteistaan, ei ollut
ainoastaan kiihoittanut koko paperitehdaskaupungin herra Bonnardot'in
suosikkia vastaan, vaan joka päivä hän yhä enemmin vierotti hänestä
luostarikaupunginkin. Kreivi de Castagnerte hallitsi siellä rajattomana
valtijana ja piti huolta kapina-hengen leviämisestä.
Pian kaupungin vihamielisyys kävi niin ilmeiseksi, ettei Capdepont,
joka pelkäsi kohdata vaikka minkälaisiin mielenosotuksiin kykeneviä
paperitehtaan työmiehiä, enään uskaltanut lähteä yliseminaarista
piispanpalatsiin, mihin hiippakunnan asiat joka aamu hänet kutsuivat.
Helposti ei Harros'in raivostunut vuorelainen suinkaan tyytynyt
tähän erakkoelämään ja monta kertaa kajahti Minimein luostari,
jonka yksinäisissä suojissa hän Mical'in seurassa synkkämielisenä
astui, huudoista, joihin loukkaukset hänen luonnettaan, arvoaan ja
korkeata asemataan kohtaan hänet pakoittivat. Mutta miksi kiusata
yleistä yllytettyä mielipidettä? Jottei kadottaisi hiippaa, jonka hän
oli päähänsä laskemaisillaan, täytyi tämän kesyttömän miehen oppia
voittamaan oman itsensä, odotellen sitä aikaa, jolloin hän saisi
ankaralla kädellään masentaa vihollisiaan, ja pakoittaa heitä armoa
rukoilemaan.
Mutta jos apotti Lavernède'n oli onnistunut laskea kauhean
Capdepont'in ohdakevuoteelle, ei hän itsekään levännyt ruusuilla.
Lormières'issä sujui kaikki parhaaksi; mutta Roomassa?... Sieltä ei
ollut tullut minkäänlaista tietoa. Melkein kuukausi sitten olivat
Dominikaanimunkkien priiori ja Kapusiini- sekä Maristomunkkien
päälliköt lähettäneet kirjoituksensa, mutta vastausta ei kuulunut.
Eikö aijottu ensinkään ottaa huomioon niin mahtavain ja arvokkaiden
henkilöiden allekirjoittamia asiakirjoja.
Onnettomuuden lisäksi herkkäluontoinen apotti Ternisien, vaikka hän
oli päättänyt palata Tivolin luostariin, viivytteli milloin milläkin
verukkeella lähtöänsä Roomaan. Vihaten kaikkia riitoja ja taisteluja,
ajatteli nuori pappi vavisten raskasta tointa, joka hänelle varmaan
annettaisiin ja toivoen jotenkin siitä pelastuvansa, odotti hän.
Tosin hän sielussaan ja omassatunnossaan ei pitänyt Capdepont'ia
piispanvirkaan kelvollisena. Hän olisi toivonut kirkon kunnian tähden,
että voimakas käsi olisi tarttunut häntä kaulukseen ja säälittä
työntänyt hänet kauvas siltä arvoasteelta, jolle hän pyrki. Mutta
itsessään hän ei tuntenut tarmoa eikä tahtoa ruveta tuoksi kädeksi,
joka ajaisi temppelistä viekkaan, ylpeän, kostonhimoisen varapiispan...
-- Lähteä täytyy! sanoi hänelle eräänä aamuna vankilan saarnaaja, joka
äkkiarvaamatta tuli hänen luokseen kasvot vihan punoittamina.
-- Hyvä Jumala, mitä on tekeillä?
Minä tulen isä Trézel'in luota. Vaikk'en tuota jesuiittaa kärsi,
enkä suuresti toivo häntä puolellemme, kävin kumminkin hänen luonaan
pyytämässä häntäkin jotakin yrittämään, jotakin kenraalinsa avulla.
-- Varmaa on, sanoin itsekseni, saadakseni rohkeutta astumaan Pyhän
Stanislaus Kotska'n opistoon, että Capdepont sortuisi, jos minun
onnistuu nostaa kristikunnan mahtavimman veljeskunnan häntä vastaan...
-- Ja jouduitte karille?
-- En ainoastaan joutanut karille tämän viekkaan isän luona, mutta
kun olin onnistunut aika viekkaasti -- häpeäkseni tunnustan sen --
vetää häntä nenästä, niin luulen käsittäneeni hänen salavihkaisesta
puheestaan, ettei Rufin Capdepont'in asiaa Roomassa tutkitakaan...
-- Kenen siis?
-- Minun ja varsinkin teidän, rakas ystäväni.
-- Minun asiaani! huudahti apotti Ternisien kalveten.
-- Paavillisessa virastossa on hämmästyksellä nähty erään nuoren papin
nimen sekaantuneena Lormières'in surkuteltaviin riitajuttuihin, papin,
joka oli jättänyt kauniin muiston Roomaan, jota hänen ylhäisyytensä
kardinaali Maffeï oli kunnioittanut ystävyydellään ja jota itse pyhä
isä suvaitsi kunnioittaa muutamilla suosionosotuksilla. -- Siihen
tapaan puhuu isä Trézel, tietysti kertaakaan katsoen teitä silmiin!
Apotti Ternisien raukka ei voinut tointua hämmästyksestään.
-- Se on liikaa! äännähti hän, tehden tuiman liikunnon.
-- Kas siinä käännös, jonka ovat aikaansaaneet nuo kolme eroomatonta,
Capdepont, Mical ja pyhän Stanislaus Kotskan ylijohtaja, sillä noita
kolmea nimeä ei enään saa eroittaa... Onpa tämä mainiota, varapiispa on
muuttunut uhriksi, ja herrat Lavernède ja Ternisien tämän onnettoman ja
itseään puolustamaan kykenemättömän panettelijoiksi! Säälittäähän minua
toki!... Oh! katolinen kirkkoraukka!... Ellen uskoisi vanhurskasta
Jumalaa olevan!...
Vankilan saarnaaja loi taivaaseen katseen, joka puhui hänen sielunsa
syvästä ahdistuksesta.
-- Jumalalla ei ole mitään osaa paholaisen keksimissä vehkeissä, arveli
Ternisien, jolla oli pyhimysten yksinkertainen, vahva usko.
Seurasi hetken hiljaisuus.
-- Älkäämme lannistuko, ystäväni, jatkoi Lovernède päättävän
näköisenä. Jumalan ja hänen kirkkonsa tähden tulee meidän loppuun asti
taistella... Lähtekää... Roomassa tapaatte kardinaali Maffeïn, joka
odottamattomaksi onneksemme on määrätty Capdepont'in asiaa tutkimaan.
Kardinaali tuntee teidät, hän kuuntelee teitä, ja te selitätte
hänelle kaikki. Te tiedätte mitkä hellät siteet pidättävät minua
Lormierès'issa; no niin! jos minulla olisi Italiassa tuttavuuksia,
joista riippuisi ratkaiseva päätös, jättäisin äitini, ja lentäisin
auttamaan kirkkoa, tuota toista äitiä, jota rakastamme uskollisina ja
mustasukkaisina poikina...
-- Minä lähden huomenna.
-- Kiiruhtakaamme. Herra de Castagnerte, jonka tapasin Saint-Frumensen
kadulla, luulee, että Capdepont on aikoja sitten lähtenyt
Lornières'ista. Mical yhä vaan vartioi yliseminaarin ovea, eikä hänen
veljensä, lääkäri unohda käydä joka päivä Minimein luostarissa. Mutta
se on Capdepont'in poissaolon salaamiseksi keksitty ilveily... Useita
viikkoja sitten kohtasi muuan talonpoika lähiseuduilta, kulkiessaan
yöllä vuoripolkua, korkeakasvuisen papin, joka astui kiireesti, puhuen
itsekseen ja hurjasti liikutellen käsiään. Se oli varmaan Capdepont.
Tahtoen salata lähtöään, on hän Jalkasin mennyt jollekin etäämmälle
asemalle. Minne lähti hän? Epäilemättä Pariisiin kiusaamaan paavin
lähettilästä, yllyttämään kaikkia ystäviään toimimaan...
-- Minä lähden tänä iltana, lausui Ternisien tarmokkaasti.