Paavin ehdokas.
Apotti Ternisien kuoli 1869 vuoden alussa. Apotti Lavernéde, jonka
äiti oli ollut kuolleena vuoden ajan ja joka nyt oli vapaana hellistä
siteistä, jotka olivat pidättäneet häntä Lormières'issä, sai ajoissa
tietää hänen sairaudestaan ja riensi kiireimmän kautta Tivolin
fransiskaanimunkkien luostariin. Hän sai surulliseksi lohdutuksekseen
vastaanottaa ystävänsä viimeisen huokauksen ja sulkea hänen silmänsä.
Niinkuin edeltäkäsin olisi voinut arvata, Rooma hurmasi apotti,
Lavernède'n syvää kristillistä mieltä. Sekä liikutettuna että
ihastuneena uneksi hänkin päättää päivänsä tässä ylevässä
turvapaikassa, _rakastavien ja syvästi haavoitettujen sielujen
yhtymäpaikassa_, joksi Chateaubriand sitä sanoo. Hän oli juuri
pyytämäisillään piispaltaan virkaeroa Lormières'in vankilan saarnaajan
toimesta, sillä pitkävihaisemmasta Mical'ista huolimatta oli hänen
ylhäisyytensä Capdepont suvainnut vihollisensa pitää toimensa, kun
hän sähkösanoman kautta sai kutsumuksen palata hiippakuntaansa
vastaanottamaan _hengellisen kaunopuheliaisuuden_ professorin viran
seminaarissa, joka hänellä oli ennenkin ollut. Mitä oli tapahtunut?...
Ei mitään erinomaista.
Monseigneur Rufin Capdepont oli, kuten apotti Lavernède oli
ennustanutkin, kohonnut vielä ylemmäksi kirkon palveluksessa, ja
tullut arkkipiispaksi nimitetyksi Lormières'in uusi piispa, hänen
ylhäisyytensä Tissandier, pyysi taasen saavuttaa papistonsa suosion ja
kutsui hiippakunnan papit takaisin yliseminaariin, ensin karkoitettuaan
sieltä jesuiitat, jotka hänen ylhäisyytensä Capdepont _Gesù'a_
mielitelläkseen, oli sinne asettanut heti piispaksi tultuaan.
Hänen ylhäisyydestään Capdepont'ista ei paljon puhuta; hän näet viettää
hyvin yksinäistä elämää hiippakunnassaan. Tuskin hän toimittaakseen
Herran ehtoollisen jakamista, kasteen vahvistuksessa, lähtee
arkkipiispallisesta palatsistaan, missä häntä pidättävät tekeillä
olevat teokset, jotka hän piakkoin julkaisee. Puhutaan salavihkaa _Pius
IV:n hallitusajan historiasta_, johon on liitetty sangen huomattavia
asiapapereita kreivi Cavour'in ja häntä seuraavien ministerien,
Ricasolin, Ratuzzi'n ja Menabrea'n valtiollisista toimista.
Tämä kirja, jonka mottona on nuo kolme latinalaista sanaa: "_Crux de
cruce_" [Risti rististä] (jos saa niihin luottaa, joiden on sallittu
käsikirjoitukseen vilkaista) on herättävä suurta huomiota. Kaikki
ne kysymykset, joita uskonnollinen ja valtiollinen maailma pohtii,
ovat siinä tulleet rohkean neron tarkastuksen alle ja myöskin -- niin
väitetään -- ratkaistuksi. _Syllabuksen_ absolutistiset teoriiat,
erehtymättömyyden uusi uskonkappale, jonka hartaimpia puolustajia
hänen ylhäisyytensä Capdepont oli viimeisessä kirkolliskokouksessa,
ovat siinä niin syvämietteisesti ja perusteellisesti käsitelty, että
lukija, jollei tule vakuutetuksi, kumminkin ihmettelee tekijän taitoa
ja henkistä kykyä.
Paraikaa kirjoittaa hänen ylhäisyytensä Capdepont tämän nimistä lukua:
_Kuka on tuleva Pius IX:n seuraajaksi?_
Hänen ylhäisyytensä Capdepont ei milloinkaan enään käy Pariisissa,
jossa hän nähtiin niin usein ennen. Joka vuosi matkustaa hän Roomaan
toukokuun alussa. Usein palaa hän sinne taas syyskuulla. Pyhä isä
kohtelee häntä tavalla, joka herättää kateutta, ja huhu käy, että Pius
IX panee niin suurta arvoa niihin palveluksiin, joita arkkipiispa Rufin
päivittäin tekee kirkolle, että hän on nimittänyt hänet kardinaaliksi,
vaikk'ei nimitystä vielä ole julistettu. Lieneekö tuo totta?...
Hiljakkoin käveli hänen ylhäisyytensä Capdepont uskottunsa varapiispa
Mical'in seurassa -- sillä Mical, hänkin, on saanut kunniahimonsa
tyydytetyksi -- avarassa kauniissa puutarhassa, joka vihertävän vyön
tavalla ympäröitsee arkkipiispan palatsia.
-- Totta tosiaan, teidän ylhäisyytenne, asiat Italiassa ja Euroopassa
kääntyvät siihen suuntaan, että minä näen teissä tulevan paavin, sanoi
äkkiä Lormières'in yliseminaarin entinen _siveysopin_ professori.
-- Niinkö ajattelette, Mical!
-- Juuri niin. Ranska on jo pyhälle Pietarille antanut kuusitoista
seuraajaa. Miksi ette te olisi seitsemästoista?
-- Suokoon Jumala Pius IX:lle vielä monta päivää elääkseen!... Muuten
jos pyhä isä kuolisi, niin kyllä italialainen puolue pääsee voitolle.
-- Mutta, teidän ylhäisyytenne, teillä on pelkkiä ystäviä pyhässä
Kollegiossa, ja äänestys voisi helposti ratkaista vaalin teidän
Eminensinne eduksi.
-- Minun Eminensini!... Mical, monta kertaa olen jo kieltänyt teitä
nimittämästä minua sillä arvonimellä.
Varapiispa, jonka kuono vuosien kuluessa oli yhä pidentynyt, irvisteli.
Sitten heitettyään käytävään urkkivan katseen:
-- Mitä se tekee! mutisi hän, me olemme kahdenkesken.
Lehmusten varjossa oli rahi. Arkkipiispa istahti siihen... Hän näytti
hengästyneeltä. Äkkiä painui hänen ajatuksien raskauttama päänsä hänen
rinnalleen... Kauvan istui hän näin ajatuksiin vaipuneena.
Yhäti yhtä valppaana ja vikkelänä kuin ennenkin, jatkoi Mical:
-- Tiedän kyllä että Pius IX pitää paljon kardinaali de Angelis'ta
Fermon arkkipiispasta...
-- Sixtus V oli Fermon arkkipiispa... sopersi Capdepont vastaten
paremmin omiin salaisiin mietteisiinsä kuin Mical'ille.
-- Niin, jatkoi varapiispa, kardinaali de Angelis voisi tulla
valituksi, jos vaali tapahtuisi paavi vainajan ruumiin vieressä
_ante_...
-- Ei! ei! huudahti arkkipiispa tulisesti. Seurasi hetken hiljaisuus.
Mical jatkoi:
-- Preussi, joka meidän onnettomuudeksemme on kohonnut niin mahtavaksi,
voisi kenties väärin käyttää asemaansa puolustaakseen kardinaali
Hohenlohe'a.
-- Saksalainen paavi!... Papiston ja keisarivallan pitkät sodat ovat
vielä kirkon tuoreessa muistossa... Se on mahdotonta... Jos saisimme
saksalaisen paavin, täytyisi Ranska pyyhkiä pois maailman kartasta, ja
sitä ei Jumala salli. Mitä! Ranskako katoaisi? Yhtä hyvin saisi aurinko
pudota taivaalta ja maan kaikki kansat hävitä pimeyteen.
-- Mutta, teidän ylhäisyytenne, mitä arvelette kardinaali Bonapartesta?
-- Tämä nimi on epäluulonalainen sekä valtiollisessa että
uskonnollisessa maailmassa. Vaikka kardinaali Bonaparte'lla on montakin
suurta avua, ei hän saisi kahtakaan ääntä, jos hän rohkenisi pyrkiä
paavin istuimelle.
Entä Westminsterin arkkipiispa?
-- Kardinaali Manningko?... Jos pyhä isä, jonka Savoian rosvot
ryöstivät, olisi vastaanottanut Maltassa Englannin tarjoomaa
vieraanvaraisuutta, olisi pyhän Kollegion kiitollisuus kenties
antanut hiukan toivoa Westminsterin arkkipiispalle. Mutta Pius IX jäi
ylevän itsepintaisena Roomaan, jonka Pohjan raakalaiset vielä kerran
valtasivat, ja siten englantilaisella ehdokkaalla ei ole mitään toivoa.
Näiden mietteiden kiusaamana, jotka pistivät häntä tikarin tavalla,
arkkipiispa nousi, ja kuljettaen varapiispaa mukanaan, astui hän
hurjin askelin puutarhan pimeimpiä käytäviä. Hänen kätensä, joilla hän
piti Mical'ista kiinni, samoin kuin kynnetkin polttivat tämän ihoa.
Capdepont'illa oli silminnähtävästi kuume. Hänen silmänsä, joissa
säkenöitsi koko hänen sielunsa, hehkuivat varjossa punaisen hiiloksen
tavalla. Hän sopotti katkonaisia sanoja.
-- Tiaari! [Kolmikertainen paavin kruunu. Suom. muist.] toisti hän
useat kerrat, tiaari!
-- Teidän päänne, jonka Jumalan käsi on varustanut semmoisella uskolla
ja nerolla, olisi kylläksi voimakas sitä kantamaan.
Rufin Capdepont seisahtui äkisti. Hän katsoi pitkään varapiispaa.
Sitten painaen oikean kätensä sormet kovasti otsaansa, jossa raivokas
kunnianhimo oli virittänyt hurjan tulipalon:
-- Ah! Mical, tahdotko tehdä minut hulluksi? änkytti hän ihan
sekaantuneena.
Ja järkiinsä palaten lisäsi hän syvällä nöyryydellä:
-- Minäkö, joka olen syntynyt pienessä Harros'in kylän töllissä, minäkö
voisin kiivetä aina paavilliselle istuimelle!... Minäkö, syntinen,
-- sinä sen kyllä tiedät, minä tein usein syntiä sinun tieten _malum
coram te feci_, kuten kuningas David sanoo, -- minäkö voisin tulla
Jesuksen Kristuksen sijaiseksi maan päällä!... Miten minä sen olisin
ansainnut?...
Hän vaikeni.
Hän jatkoi:
-- Minua kiusaa hirmuinen unennäkö... Jos kuitenkin... Ah!... Silloinpa
katolinen maailma näkisi paavin!...
-- Jumala valitsee teidät kaikkien onneksi.
-- Mical, minusta tuntuu ikäänkuin kuolisin... Minä rukoilen, vaikene,
vaikene!...
Tämä itkunsekainen rukous hämmästytti niin entistä siveysopin
professoria, ettei hän uskaltanut sanaakaan lisätä.
He ohjasivat askeleensa arkkipiispan palatsiin, mutta astuivat nyt
varsin verkalleen. Tuontuostakin pysähtyi Capdepont kiduttavan tuskansa
kukistamana.
-- Ei ole enään epäilemistäkään, jupisi hän, jääden vielä kerran
liikkumattomana seisomaan keskelle käytävää, ei ole enään
epäilemistäkään ettei Saksanmaa ja Italia ole liittoutuneet anastamaan
ratkaisevaa vaikutusvaltaa tulevassa paavinvaalissa. Tässä Pius
IX:n seuraajan vaalissa on tuon kurjan paljastetun, kehnon Italian
kuningaskunnan henki kysymyksessä... Tuo kreivi Cavour'in teos on
ainoastaan kuusilaudoista kyhätty markkinakoju, ja ruhtinas Bismarckin
voimakasta kättä tarvittaisiin rakennuksen peruskiveä asettamaan...
Bismarck, kas siinä mies, jonka kanssa tahtoisin koettaa voimiani.
Esitelmässään Titus Liviuksen ensimmäisestä dekaadista sanoo
Machiavelli, että kirkko on kaikkina aikoina ollut Italian valtiollisen
yhteyden esteenä. Samana esteenä tulee se vieläkin olemaan!... Mutta
mitä arvelee Ranska Saksan ja Italian vehkeistä?... No niin, jos
valtiolliset rettelöt taikka Euroopaa aina uhkaava vallankumous
pakoittaisi pyhää Kollegiota tulemaan Alppien yli, etsimään turvaa
meidän tykönämme?... Silloin... silloin Ranskan vaikutusvoima saisi
uutta virikettä, ja minä voisin tulla ehdokkaaksi...
-- Ja te tulisitte valituksi, teidän ylhäisyytenne.
-- Valituksi, valituksi!...
-- Ja jos näin kävisi, kirkon onneksi, Ranskan kunniaksi, ei teidän
pyhyytenne, toivoakseni, kieltäisi minulta hiippaa?
Hän ei vastannut mitään.
He lähtivät taas liikkeelle.
Kun Rufin Capdepont oli saapumaisillaan palatsinsa ovelle, pysähtyi
hän uudestaan. Sitten, vaipuen jälleen vastustamattoman unelmansa
lumoukseen, mutisi hän, nostaen kätensä taivasta kohti:
-- Kuka tietää? Kuka tietää?
Montgauchin linnassa, syyskuulla 1871. -- Parisissa, kesäkuulla 1872.