XXIII.

Eläköön hänen ylhäisyytensä!

Tuomiokirkon poikki, joka vähitellen alkoi tyhjentyä, lähestyi

todellakin apotti Capdepont hitain, majesteetillisin askelin.

Hän astui sakastiin. Päänsä piti hän pystyssä, vaikk'ei mitenkään

uhkamielisesti. Hänen katseensa oli tyyni, hänen kasvonsa rauhalliset.

Koko hänen olentonsa uhkui mahtavaa levollisuutta, joka oli joko

syvästi nöyryytetyn tahi täydelleen tyydytetyn sielun hedelmä.

Pappisjoukossa vaikutti tämän pelätyn miehen tulo kauhunsekaista

kummastusta.

Polttavan uteliaisuuden raastamana juoksi Mical ensimäisenä Capdepontia

vastaan.

-- Pariisista on siis tullut uutisia! kysyi hän. Hiippakunnan

varapiispa, kiintyneenä tykkänään omiin mietteisiinsä, jotka hänen

läpinäkymätön naamarinsa tarkasti salasi, ei vastannut sanaakaan

siveysopin professorille eikä edes suvainnut heittää häneen

silmäystäkään.

-- Onko herra apotti Ternisien täällä? kysyi hän ja hänen äänessään

kuului lempeyttä, joka oli aivan outoa hänessä.

Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in entinen sihteeri kiskoi itsensä

irti Lavernède'stä, joka koitti häntä pidättää, ja astui askeleen Rufin

Capdepontia kohti.

-- Herra apotti, sanoi tämä, sairauttani, joka minua on jo muutamia

päiviä vaivannut, ja joka tänä aamuna kohosi pahimmilleen, on tohtori

Mical'in taitava ja uuttera hoito niin paljon lieventänyt, että kykenin

raahaamaan itseni tänne, uudistamaan anteeksipyyntöäni, joka jo

varmaankin on tehty nimessäni. Toivoin, etteivät hänen ylhäisyytensä

de Roquebrun'in hautajaiset vielä olisi päättyneet, ja että minä

hiippakunnan varapiispana olisin saanut antaa hänelle synninpäästön...

Valitettavaa kyllä, herra apotti, olisi minulle ollut tuskallista

täyttää tämä pyhä velvollisuus semmoisen ylimmäisen papin jäännöksen

edessä, kuin Lormières'in viimeinen piispa oli, kun en olisi voinut

sitä tehdä muun perustuksen kuin papillisen arvoni nojassa. Jumala,

joka on sekä vanhurskas että laupias, onkin pitänyt huolen siitä,

ett'en päässyt tähän hautajaisjuhlallisuuteen, joiden johtajaksi

entiset kireät suhteet vainajan ja minun välillä ovat tehneet minut

arvottomaksi.

Nämät Rufin Capdepont'ille tähän asti tuntemattomalla sävyisyydellä

lausutut sanat vahvistivat Lormières'in papistoa siinä luulossa, että

peloittava varapiispa oli hukassa. Tappio yksin taisi pakoittaa tuota

taipumatonta ja ylpeää miestä änkyttämään julkisen anteeksipyyntönsä.

Tyytymätön murina kuului läsnäolevilta, ja muutamat papit, joita pelko

ensin oli työntänyt Capdepontia kohti, peräytyivät sukkelasti Lavernède

ja Ternisien spottien puolelle, kun eivät enään tarvinneet peljätä

hänen epäsuosiotaan. Mical yksin jäi seisomaan sen viereen, johon hän

oli luottanut, ja jota hän rakasti. Tuo viekas valtiomies oli siksi

jalomielinen.

-- Kyllä on totta, herra, että eilen illalla... mutisi Clamouse-vanhus,

joka uskalsi kohottaa rankaisevan katseen apotti Capdepontiin.

-- Totta on, lisäsi paksu Turlot, totta on että eilen illalla tykkänään

unohditte kaikki rajat.

-- Syyttäkää minua, hyvät herrat, syyttäkää minua kaikki! vastasi

varapiispa nöyrästi. Minä olen syyllinen, olen syyllisin kaikista

ihmisistä. Ja kuitenkin huolimatta kaikista hairahduksistani, jotka

lähtivät aivoistani eikä koskaan sydämestäni, kuka tiesi panna

suurempaa arvoa piispamme kaikkiin oivallisiin ominaisuuksiin kuin

minä!... Mikä kuri! Miten ylevä elämässään! Niin, tällä hetkellä, joka

on minulle paljon juhlallisempi kuin voitte aavistaakaan, en salaa

pienintäkään rikostani hänen ylhäisyyttään de Roquebrun'ia kohtaan. En

unohda, miten itsepintaisesti vastustin muutamia parannuksia, joita

hän koitti saada aikaan; en unohda taisteluamme, kun pari vuotta

sitten oli kysymys vanhan liturgiiamme muuttamisesta, ja kun hän

tahtoi asettaa yliseminaariin munkkeja hiippakunnan pappien sijaan.

Myöntäkää kumminkin, että vaadittiin rohkeutta taistelemaan niin

uljaasti asian puolesta, jota pidin oikeana... Epäilemättä olin minä

liiaksi itsepäinen. Mutta kuka voi kerskata olevansa joka tapauksessa

intohimojensa herra? Minä puolestani, vaikka olen kolkkoa elämää

viettänyt yksinäisyydessä ja työssä, en ole aina jaksanut musertaa

vaimosta syntynyttä ja syntiin tuomittua ihmistä vallassaan pitävän

kirouksen tuhatpäisiä käärmeitä. Jos papiksivihkimys, tuo taivaallinen

armo, masentaa meissä ihmisluontoa, niin olisi röyhkeätä olettaa,

että se sen täydelleen kukistaisi. Olettehan useinkin kuulleet

pahojen henkien, jotka jokaisessa piilevät, sähisevän suustani, se

tietää, ett'en vielä ole niitä uuvuttanut, ett'en ole sankarimaisesti

ponnistanut antautuakseni kokonaan Jumalalle. Perisynti ylläpitää

meissä pirullista vastustushenkeä hyvää kohtaan, ja tutkittuamme

inhimillisen luonteen salaisimmat sopukat, täytyy meidän myöntää,

että tämä vastustushenki ei ole meissä kaikissa samanlainen. On

ihmisiä, joita, Luojan käsittämättömän määräyksen mukaan, taipumus

pahaan viekoittelee suurempiin onnettomuuksiin kuin toista. Kiivaasta

ja tulisesta, mutta myöskin perin katolismielisestä espanjalaisesta

rodusta syntyneenä, olen minä kenties yksi noita ihmisiä. Äitini,

älkää sitä unohtako, näki päivän valon Varlassa, pienessä kylässä

Biscayan maakunnassa, ja minä olen äitini kaltainen, jonka luonteessa

oli rautaa maan ja tulta taivaan varalle... Hyvät herrat, säälikää

niitä onnettomia raukkoja, jotka ovat alituisten kohtausten alaisina,

tuomittuina aina elämään puolustusasussa, saavuttaakseen kuoleman

ylevää tyvenyyttä elämän kautta, joka ei koskaan näe rauhaa taikka

lepoa.

-- Ei synnin turmelemat vaistomme, eikä syntymäpaikkammekaan saata

puolustaa huonoa käytöstämme! huudahti Lavernède.

-- Herra apotti, vastasi Capdepont täysin tyveneesti, luulen

lempeimpien aikojen koittavan. Kun minä haluan rauhaa rakentaa, niin

mitä voitatte sillä, että palautatte minun niihin intohimoihin,

joista tästä lähtien tahdon pysyä erilläni? Pyhä Augustinus sanoi:

"_Minä olen viskannut vanhan ihmisen luotani kuin rievun, enkä siihen

enään pukeudu_, non induam". Minä olen tehnyt saman valan kuin pyhä

Augustinus... Rikokseni, joista minua muistutatte, herra apotti, ja

joita minä tuomitsen yhtä ankarasti kuin tekin, toimitin minä -- Jumala

olkoon todistajani! taudin kohtauksessa, kuumeessa, houreissa. Tuskin

tuota enään muistankaan. Muistuu kuitenkin mieleeni, että haastoin

teitä hengellisen oikeuston eteen. Unohtakaa se hyvä veli ja suokaa

minulle anteeksi, niinkuin minäkin teille anteeksi annan.

Sitten mutisi hän, kohottaen silmänsä taivasta kohti:

"_Cor contritum et humiliatum, Deus, non despicies:_ Särjettyä ja

nöyryytettyä sydäntä et sinä hyljää, Jumala."

Tätä syvää katumusta, ylevää nöyrtymistä nähdessään jäi vankilan

saarnaaja aivan ällistyneenä seisomaan. Hän epäili Rufin Capdepont'ia

ja kumminkin oli hän puoleksi voitettu... Mikä muutos!... Kenties

varapiispan musertava tappio oli samassa sekä kukistanut että

kohottanut häntä, joten hän viimeinkin, viidenkymmenen vuoden vanhana,

löysi oikean hengellisen ja kristillisen rakkauden tien. Miten

kaunopuheliaasti kuvaili hän tuskallista ja hirvittävää taisteluaan

paholaisten kanssa! Entä hänen äitinsä, tuo pyhä maalaiseukko Terese!...

Jalosydäminen, rehellinen ja itsenäinen Lavernède unohti kaikki menneet

riidat ja halusi heittäytyä vihollisensa syliin. Hän oli lumottu. Hän

astui askeleen. Sitten tarkasti tutkien, hän pysähtyi äkisti. Hän alkoi

uudelleen epäillä Capdepont'in ylenluonnollista tyyneyttä.

-- En voi kylläksi ylistää, jatkoi hiippakunnan varapiispa,

piispavainajamme asemaa pyhään istuimeen nähden. Ei koskaan

Lormières'in hiippakunnalla ole ollut enemmän roomalaista ylimäistä

pappia. Tietäen mitä harmia apostolien seuraaja saa joka päivä

kärsiä, ei hän laiminlyönyt ainoatakaan tilaisuutta osoittaa hänelle

alamaisuuttaan, kuuliaisuuttaan ja muuttumatonta rakkauttaan. Koko

kirkko oli hänen ylhäisyydelleen de Roquebrun'ille myrskyn ahdistama

Pietarin alus, ja olemme nähneet hänen itkevän, kun hän pelkäsi

näkevänsä pyhän arkin hukkuvan ajan valtiollisiin myrskyihin. Tämä

hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in palava rakkaus on jäävä esimerkiksi

hänen sille seuraajalleen, jonka Jumala suvaitsee määrätä...

-- Hänen seuraajansa... hänen seuraajansa... keskeytti rovasti Clamouse

yhä rohkeampana, me tunnemme jo hänen seuraajansa.

-- Suokoon Jumala hänelle armoansa täyttämään vastuunalaista

kutsumustaan!...

-- Jumala on hänen kanssaan, herra Capdepont, älkää siitä huolehtiko.

Tämän kiihkoisen ilmoituksen kuultuaan, jossa silminnähtävästi piili

jokin salainen tarkoitus, kääntyi varapiispa hitaasti ja astui muutamia

askeleita suureen tammiseen vaatekaappiin päin. Mutta kun ei kukaan

enään välittänyt hänen toimistaan, kääntyivät papit, ruoka-aikansa

jouduttamina, sakastin ovelle.

Herra Clamouse oli pistänyt käsivartensa apotti Ternisienin kainaloon.

-- No, ystäväni, sanoi hän, rohkeutta!... Tulkaa luokseni nauttimaan

jotakin. Mitä? Kenties haluatte haukata suurusta.

-- Hetki vielä, hyvät herrat, minulla on pari sanaa lisättävänä, sanoi

Rufin Capdepont.

-- Toisen kerran kuuntelemme teitä! vinkasi Turlot kirkuvalla äänellään.

-- Toisen kerran... toisen kerran... toisti herra Clamouse.

-- Pysähtykää! huusi varapiispa tuolla käskevällä, ylpeällä äänellä,

jonka kaikki hyvin tunsivat.

Jokainen jäi liikkumattomaksi paikoilleen, silmät levottoman

hämmästyneinä Capdepont'iin luotuina.

Hän yksin seisoi ylpeän näköisenä. Ojentaen vartaloansa, sillä äsken

seisoi hän apotti Ternisien'in edessä puoleksi kumartuneena, näytti

hän saavuttaneen koko entisen mahtavan ryhtinsä. Hänen vapaammasta

käytöksestään päättäen näytti kuitenkin, että joku tuntematon käsi --

lieneekö se sitten ollut Jumalan vai paholaisen -- oli kosketellut

tuota taipumatonta kiviluontoa ja että se tästedes olisi oleva notkea

ja taipuvainen kuin kaislaruoko. Seisoessaan siinä pitkine, lujine

säärineen ja papinviittoineen, joka jäykissä, säännöllisissä poimuissa

verhosi häntä, muistutti hän marmorista kuvapatsasta. Mutta tällä

kuvapatsaalla oli epäilemättä sisälmyksiä ja sydän.

Apotti Capdepont'in heikolta näyttävä rinta oli äkkiä laajennut

ikäänkuin vetääkseen enemmän ilmaa itseensä ja vapaammin

hengittääkseen. Hänen kasvonsa olivat ikäänkuin uudistuneet. Hienot,

kaunispiirteiset olivat ne tosin aina olleet, mutta katkeruus, tuska

ja röyhkeä ylenkatseen ilme noissa ennen suonenvedontapaisesti

vääntyneissä kasvoissa oli nyt vaihtunut pehmeyteen, lempeyteen,

melkeinpä hyvyyteen. Nuo hehkuvat tulisijat, hänen silmänsä, joista

leimusi niin turmiollista tulta, välkkyivät aina kuin tulimajakat hänen

tuuheitten silmäkulmainsa takaa, mutta nyt olivat ne merkillisesti

jäähtyneet; kadonneet olivat uhkaavat liekit, jotain arkaa,

surumielistä, melkein hellää, hyvänsuopaa hohdetta oli niissä nyt

nähtävänä. Hänen hopeanharmaat hiuksensa ympäröivät hänen hienoa,

nerokasta otsaansa, muistuttaen pyhimyksen sädekehää tahi kuninkaan

kruunua.

-- Hyvät herrat, sanoi Capdopont kykenemättä salaamaan liikutustaan,

joka saattoi läsnäolevia pöyristymään, on toinenkin syy miksi olen

Saint-Irenéehen tullut, kuin pyytää anteeksi herra apotti Ternisieniltä

ja paheksua hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in ja yliseminaarin

ylijohtajan keskinäisiä, ikäviä rettelöltä...

Hän vaikeni hetkeksi.

-- Ja mikä sitten? kysyi Mical vilkkaasti.

Apotti Capdepont kohotti pitkät, mustat silmäripsensä, joiden alla

silmät paloivat kuin kotkalla, ja näytti kokoavan ajatuksiaan.

-- Rukoilemme teitä puhumaan, herra varapiispa, jatkoi siveysopin

professori, jonka selkää kylmät väreet karmivat.

-- Puhukaa! puhukaa! lausuivat kaikki suut, jotka samoin kuin kaikki

silmätkin olivat Rufin Capdepont'iin tähdättyinä.

Silloin hiippakunnan varapiispa, niin hitaasti kuin olisi hän tahtonut

lukea jokaisen luvun, lausui seuraavat sanat:

-- Hyvät herrat, toinen syy, joka minun on johdattanut tuomiokirkkoon,

perustuu samoin kuin ensimäinenkin parannuksen haluun... Olenko

todellakin arvollinen siihen korkeaan toimeen, johon Jumala on minun

kutsunut?... _Domine, non sum dignus_... [Herra, en ole arvollinen...]

Veljeni, ystäväni, lapseni, sillä joukossanne on muutamia nuoria, joita

rakastan kuin isä, saadessani tänä aamuna tietää, että olen nimitetty

tämän hiippakunnan piispaksi...

-- Sinä siis olet! keskeytti Mical, joka ei voinut pidättää tätä

huudahdusta.

-- Minä en ajatellut kuin yhtä asiaa, tulla itkemään virheitäni, tulla

nöyryyttämään itseni alttarien juurella.

-- Eläköön hänen ylhäisyytensä! huudahti Mical innostuneena.

-- Eläköön hänen ylhäisyytensä! toistivat kaikki hiippakunnan papit.

Arkkipappi Clamouse oli samassa hetkessä vapautunut apotti Ternisien'in

käsivarresta ja esteettä saapunut Capdepont'in luokse.

-- Eläköön hänen ylhäisyytensä! änkytti hän voimainsa viimeisillä

jätteillä... Mitä jos laulaisimme _Te Deum_ [Kiitosvirren], lisäsi hän.

-- Ei vielä, hyvät herrat, keskeytti apotti Lavernède, jonka myrskyä

ennustava ääni kaikui sakastissa torven tavalla.

Lormières'in uusi piispa heitti viholliseensa syvän katseen. Tuntien

että taistelu oli tulossa, ajatteli hän vaan varustautua tuolla

järkähtämättömällä tyyneydellä, johon hän niin taitavasti oli

pukeutunut, ja jossa hän päätti pysyä.

Kenties apotti Capdepont, huolimatta kaikista suurista varustuksistaan

ja voimainsa ponnistuksista, katui lähteneensä piispanpalatsin suojista

ja antautuneensa tähän uuteen seikkailuun. Asia oli se, että saadessaan

Bonnardot'in allekirjoittaman sähkösanoman Parisista, oli hän ikäänkuin

hurmaantunut ja rientänyt Pyhää Irenéetä kohti ilman päämäärää,

ilman tarkoitusta, tietämättänsä, tuon ihmisluonteen itsekkään

tunteen työntämänä, joka vaatii meitä huutamaan onneamme muille,

masentaaksemme, nöyryyttääksemme heitä. Eikö voittomme ole ympäristömme

nöyryyttämistä? Onhan niin suloista, kun onni suo meidän näyttäytyä

julmana ja herättää kateutta!

Vasta tunkeutuessaan tuomiokirkkoon kokoontuneen ihmisjoukon läpi,

selvesi hän huumauksestaan ja palasi järkiinsä. Häntä halutti paeta.

Mutta se oli mahdotonta, hänet oli jo varmaankin huomattu.

-- Minä menen sinne, arveli hän, kiinnittäen silmänsä sakastin ovelle,

mutta minä käyttäydyn piispana.

Ja nyt, vankilan saarnaajan ryntäessä taistelukentälle vihoittamaan,

puremaan häntä, rauhoitti hän tuimistuvaa luonnettaan tällä suloisesti

kutkuttavalla ajatuksella:

-- En ole enään apotti Capdepont, olen hänen ylhäisyytensä Rufin.

-- Hyvät herrat, apotti Lavernède on oikeassa: en ole vielä piispa.

Mitätön maallinen valta on minut nimittänyt, mutta pyhä isä, jolla on

kaikki valta, ei vielä ole minua valinnut. Minä rukoilenkin siis teitä

yhdistämään rukouksenne minun rukouksiini, jotta Jumala valaisisi

paavia piispanne valitsemisessa.

-- Paavi, olkaa siitä varma, on tietävä elämänne vähäpätöisimmätkin

yksityiskohdat, keskeytti vankilan saarnaaja.

-- Aijotteko ruveta syyttäjäkseni, herra Lavernède?

-- Minä ilmoitan teille ennakolta, että yksi ääni on kohoova teitä

vastaan Israelissa.

-- Te olette siis leppymätön?

-- Ettekö tekin ole sitä ollut, kymmenen vuotta hänen ylhäisyyttään

de Roquebrun'ia -- _piispa Roquebrun'ia_ kohtaan, miksi häntä

ylenkatseellisesti sanoitte.

-- Herra! huudahti Capdepont, jonka tyyneys äkisti alkoi horjua.

-- Eilen jo sanoin, ett'en teitä vähääkään pelkää, vastasi vankilan

saarnaaja, tempaisten itsensä irti papeista, jotka koittivat häntä

pidättää, ja astui suorana varapiispaa vastaan.

Tämä, jonka paha luonto uudelleen virkosi, painoi silmänsä alas,

ett'ei hänen tarvitsisi nähdä vihollistaan. Ei tiedä, ehkä hän pelkäsi

olevansa liian heikko vastustamaan julmaa haluansa heittäytymään hänen

päälleen ja pieksemään häntä. Olihan Mical väittänyt Capdepont'in

toisinaan ryntäävän esiin kuin sokea voima. Mikä taistelu siitä

syntyisikään, jos Harris'in vuorelainen, jota tyydytetty kunnianhimo

hetkeksi oli rauhoittanut, ei enään voisi pitää ohjaksissa

intohimojansa, vaan ne pääsisivät irti kuin raivoisat metsäeläimet,

kita ammollaan ja kynnet leveällä!

Tällä hetkellä Rufin Capdepont silminnähtävästi taisteli elämänsä

raivokkaimman taistelun kapinoivia himojansa vastaan. Hänen vankat

polvensa nytkähtivät suonenvedontapaisesti viitan alla. Hänen kätensä

pusertuivat voimakkaasti nyrkkiin, ikäänkuin vahvaksi nuijaksi.

Raivon tuli vääristeli kuvapatsasta, jonka sopusuhtaisia piirteitä

äsken ihailimme, ja näytti nyrjähyttäneen sitä. Urhomme ylpeä pää

painui hänen rinnoilleen, joten ei kukaan voinut heittää silmäystä

vallankumoukseen hänen kasvoissaan. Mitä liikkui hänessä?

Viimein varapiispa kohotti kauniin otsansa ja näytti kaikkein

kummastukseksi tyynet, melkeinpä hymyilevät kasvot. La Bruyère on

kirjoittanut: _Ei mikään niin virkistä mieltä kuin tieto, että olemme

välttäneet tuhmuuden_. Rufin Capdepont'in rauhalliset kasvot näyttivät

todellakin virkistyneiltä. Hän oli voittanut oman itsensä.

-- Herra Lavernède, mitä olen teille tehnyt, kun niin minua vainootte?

kysyi hän kyynelten tukahuttamalla äänellä.

-- Minulle ette mitään; mutta te uhkaatte kirkkoa.

-- Kirkkoa, jonka eteen, olen valmis kuolemaan!

-- Ja elämään, lisäsi vankilan saarnaaja pisteliäästi. Capdepont

kalpeni ja ikäänkuin pyörtymäisillään nojausi hän äkisti Micalin

käsivarteen, jota hän voimakkaasti pusersi. Hän oli neuvotonna. Hän

oli tuhlannut kaiken tarmonsa ja, tuntien olevansa voimaton kauvemmin

näyttelemään nöyrän uhrin osaa, tahtoi hän apua. Hänen verensä kuohui

meren tavalla hänen rinnassaan. Aallot uhkasivat temmata hänet

mukanaan. Mical, taitava, kavala, kekseliäs Mical käsitti sen tulisen

tavan, jolla hän oli häneen tarttunut. Häntä täytyi pelastaa.

-- Hyvät herrat, lausui hän, hänen ylhäisyytensä Capdepont on sairas...

Minä tunnen lähestyvän taudin kohtauksen oireet, jonka alaisena

hän on ollut jo pari päivää... Hänen ylhäisyytensä kaipaa lepoa...

Hänen ylhäisyytensä on vastaanottava teidät aivan pian... -- Herra

apotti Turlot, juoskaa ilmoittamaan veljelleni, tohtorille, että

hän viipymättä saapuu piispanpalatsiin. Pahoin pelkään, että hänen

ylhäisyytensä tarvitsee hänen hoitoaan. Menkää sukkelaan...

Hän tarjosi käsivartensa apotti Capdepont'ille, joka siihen nojautui

mitä arvokkaammalla tavalla.

-- Ystäväni, rukoilkaa puolestani, rukoilkaa puolestani, toisti

Lormières'in uusi piispa, kulkiessaan pappien ohi, jotka häntä

silmäilivät liikutettuina ja osanottavaisina.

-- Mikä ilveily! ei Lavernède voinut olla mutisematta.

Capdepont kuuli sen, mutta hänen kumartunut asentonsa ei sitä ilmaissut.

-- Arvoisat isäni, sanoi hän matalalla äänellä, kääntyen munkkien

päällikköjen puoleen, jos kirjoitatte Roomaan, rukoilkaa

kunnioitettavia kenraalejanne ilmoittamaan pyhälle isälle, että

terveyteni on mitä huonoin ja että epäilen jaksavani kantaa

piispanviran raskasta taakkaa, Katsokaas! sairaus ahdistaa henkeäni;

mutta minä olen kuoleva katse kääntyneenä Pietarin istuinta kohti,

jolle aina uhraan sydämeni rakkauden ja mieleni nöyryyden.

Sillä välin suuri osa kaupungin pappeja, jotka eivät tarvinneet

arkkipappi Clamousen yllytystä, seurasivat tuomiokirkon poikki kipeätä

piispa raukkaa, joka pakeni vankilan saarnaajan hyökkäyksiä.

Tullessaan hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in ruumisalttarin eteen,

missä muutamat vahakynttilän pätkät, levittäen värähtävää valoa,

olivat sammumaisillaan hopeaisiin kynttilänpiippuihin, Rufin Capdepont

pysähtyi. Hän kumarsihe ja sitten teki hän arvokkaasti ristimerkin.

Tämä teeskentely piispansauvan ja hiipan edessä, joita hän niin

suuresti oli himoinnut, oli Lavernède'n mielestä häväistystä. Hän ei

enään sitä kestänyt, ja tämä huuto pääsi hänen huuliltaan:

-- Kain, kussa on Habel sinun veljes?

Mutta Rufin Capdepont, jota Mical likisti yhä lujemmin, ei vastannut

mitään tähän julmaan syytökseen. Hän nojautui vaan hiukan paremmin

uskollisen palvelijansa käsivarteen, ja poistui Pyhästä Irenée'stä

hoiperrellen. Kun ei Rooma vielä ollut ryhtynyt mihinkään toimeen eikä

hallituksen nimitys vielä ollut varma, ei tämän uuden Sixtus viidennen

aika vielä ollut tullut heittää kainalosauvaansa, oikaista itseään koko

pituudeltaan ja pakoittaa vihollisiansa kunnioitukseen ja pelkoon.