Krypta.
Pyhän Ireneon torni, joka, piispan palatsin pyöreihin torneihin
verrattuna, seisoo kuin jättiläinen kääpiöiden keskellä, on mahtava
kuusikulmainen rakennus ja paljas ulkonäöltään. Samassa määrässä
kuin itse kirkko, rakennukseltaan läpikuultava kuin pitsikutomus,
viehättää silmää gotilaistyylisten koristustensa paljoudella, tekee
torni synkän vaikutuksen jylhillä muureillaan, joilta tykkänään puuttuu
rakennustaiteellista kauneutta. Kymmenen ikkunaa läpäisee siellä täällä
paksua muuria päästäen hiukan valoa kivisille kiertoportaille, joita
kellonsoittaja sunnuntaisin kapuaa, noustessaan kellojen soitolla
kutsumaan Lomieres'ia jumalanpalvelukseen. Nämä pyöräkaari-ikkunat ja
raskasläntäisen rakennuksen juurella oleva yhdestä kivilohkareesta
veistetty portaali muistuttavat romaanilaista aikakautta, ja osoittavat
selvästi, että Pyhän Ireneon torni on rakenteeltaan paljoa vanhempi
kuin tuomiokirkko, jossa suippokaan, kapeana, rohkeana, siromuotoisena
esiintyy kaikkialla.
Tätä romaanilaista portaalia kohti, jonka ohelle kokematon käsi oli
veistänyt kömpelöitä ilmestyskirjassa mainittujen elävien kuvia, ja
joka ahtaana avautuu kirkon perällä, käänsi pappien ja uskovaisten
kulkue askeleensa, sitten kun hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in
ruumisarkku oli alas otettu komean ruumisalttarin verhojen keskeltä.
Sieltä astuttiin alas kryptaan eli maanalaiseen alikirkkoon, missä
olivat rivihin tehdyt Lormières'in piispain, vahvoilla Pyreneiden
vuoristosta tuoduilla graniittipaasilla suljetut haudat.
Pyhän Ireneon piispalliset haudat olivat samoin kuin Pyhän Denis'in
kuninkaallisetkin kärsineet 1793 vuoden hurjasta hävitysraivosta.
Mutta kun hänen ylhäisyytensä de la Guinaudie vuosisadan alussa nousi
piispanistuimelle, korjuutti hän kohta vallankumouksen jäljet kryptassa
ja teetti sinne viisi tahi kuusi uutta hautaa. Uudistaessaan nämä
hautapatsaat näytti tämä ylhäinen pappi, joka töintuskin oli pelastunut
mestauslavalta, sanovan hiippakuntansa kansalle:
-- Moni piispa on vielä kuoleva luonanne. Uskonto on ijankaikkinen.
-- Munkit, tuomioherrat ja muut papit sekä muutamat aniharvat maallikot
alkoivat kömpiä kapeita portaita alaspäin. Apotit Lavernède ja
Ternisien pysyivät ruumisarkun vieressä, johtaen kantomiehiä ja varoen
arkkua seiniin kolahtamasta, sillä vahakynttilät eivät voineet täysin
valaista pimeitä kierreportaita.
Vihdoin saavuttiin kryptaan. Se oli pieni kirkko, jonka pilarit olivat
paksuja ja törkötekoisia ja holvit matalia. Se oli kaksilaivainen.
Muuriseinät olivat paljaat, ilman minkäänlaisia maalauksia. Ainoastaan
siellä täällä saattoi silmä eroittaa raamatunlauseen, jonka sanat
alituisesta kosteudesta olivat käyneet epäselviksi. Edempänä oli
luettavana viimeisen tänne haudatun piispan, hänen ylhäisyytensä
Grandin'in, hautakiven yläpuolella maalattu _Hic jacet_ [_Tässä lepää_
s.o. hautakirjoitus], joka vielä oli aivan tuoreena ja hyvin säilyneenä.
Ruumisarkku laskettiin avonaisen kuopan reunalle.
Hiljaisuus vallitsi, kolkko kuoleman hiljaisuus.
Kalpeana, mutta uskaliaan näköisenä nousi apotti Lavernède pääalttarin
kolmannelle portaalle ja sieltä alkoi hän puhua kovalla äänellä, jonka
rukoilevat uskovaiset ylhäällä tuomiokirkossakin taisivat kuulla:
"_Vanhurskaan muisto pysyy ijankaikkisesti eikä hän pelkää häijyä
puhetta_."
Sitten entinen kaunopuheliaisuuden professori kuvaili hehkuvalla
innolla hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in rakkaudelle ja
hyväntekeväisyydelle omistettua elämää. Hän riisui vaikka vaatteet
yltään auttaakseen köyhiä, ja jalkasin, yksinkertaisena kuin ensimäisen
kirkon apostolit, kulki hän paperitehtaalaisten luona jakamassa almuja
täysin kourin.
-- Jos täällä on puutteen alainen työmies, huusi hän, jonka luona pyhä
piispamme ei ole käynyt, ja jolle tämä käynti ei ole tuottanut hyvää,
nouskoon hän ylös ja vastustakoon ääneen sanojani.
Mutta kun puhuja arvostellessaan vainajata hänen piispan toimissaan
kosketteli hänen jokapäiväisiä suhteitaan hiippakunnan papistoon,
silloin saavutti hänen sanansa, samassa kuin säilyttivät entisen
lämmön, harvinaisen ylevyyden, joka oli omiansa syvästi liikuttamaan
tätä kuulijakuntaa, joista useimmat olivat pappeja.
Kaikille oli hän armelias, sanoi hän. Onko joukossamme ketään, jolla
ei ole muistossa jokin liikuttava todistus hänen hyvyydestään? Minä
puolestani en ole unohtanut että hänen ylhäisyytensä de Roquebrun,
kun luuli voivansa uskoa minulle viran Bastide-sur-Mont'issa, ja minä
ainoastaan äännähdin nämä sanat: -- "Mihin joutuu kivulloinen äitini?"
paikalla luopui tuumastaan. Oh! olisittepa olleet kokoussalissa!
olisittepa nähneet kyyneleet hänen silmissään!... Siihen saakka olin
ihaillut piispamme ylevätä käytöstapaa, hänen hurskasta ja jaloa
luonnettaan, hänen loppumatonta hyväntekeväisyyttään, hänen uskoaan,
joka raamatun sanojen mukaan, olisi voinut _siirtää vuoria_; mutta
nyt ymmärsin, etten ollut käsittänyt parasta osaa hänessä; hänen
sydäntään! Ihminen on viheliäinen olento, sillä on välttämätöntä
että häntä kosketetaan sisälmyksiin saakka, ennenkuin hän kokonaan
antautuu toiselle. Minä julistankin sen hiippakunnan edessä, että
hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in liikutus turvattomasta äidistäni
kuullessaan vaikutti kuin valo, joka minua häikäisi, ja siitä päivästä
asti kiinnyin hänen elämäänsä samoin kuin aina olen oleva kiintyneenä
hänen muistoonsa.
Vankilan saarnaajan alussa värähtelevä ääni oli vähitellen alennut
näitä yksityisiä muistoja kertoessa. Hänen täytyi vaijeta hetkeksi.
Hän jatkoi:
-- Mutta hänen ylhäisyytensä de Roquebrun ei ollut ainoastaan hyvä, hän
oli myöskin voimakas. Jumala, suodessaan hänelle ylhäisen piispanviran,
soi hänelle samassa tarpeeksi pontevuutta täyttämään sen raskaita
tehtäviä. _Omnia possum in eo, qui me confortat_, minä voin kaikki
Hänessä, joka minua vahvistaa, oli hänellä tapa sanoa, kun hän kuria
ylläpitääkseen oli pakoitettu kohottamaan kätensä rangaistukseen.
-- Jotkut moittivat hänen ankaruuttaan. Mutta ne, jotka näkivät
hänen johtavan hiippakunnan hengellisen oikeuden kokouksia, missä
kuolema, _joka tulee kuin varas_, antoi hänelle iskun, josta hän ei
milloinkaan enään tointunut, tietävät kuinka hyväntahtoisesti, kuinka
ihmisrakkaasti, kuinka lempeästi hän aina kuunteli syytetyitä. Ei
väsymys, ei suuttumus voineet horjuttaa tämän vahvan ja pyhän sielun
päätöstä saapua totuuteen; ja oppiakseen tuntemaan tätä säteilevää
totuutta, tutki hän kärsivällisesti kaikki asianhaarat, keräten
todistajia, kuulustellen tuomarein mieltä ja turvautuen ennen kaikkea
Jumalaan rukouksillaan. Ja on uskallettu väittää, että tämä suora,
sankarillisen oikeatuntoinen luonne kiivaudessaan liian hätäisesti teki
päätöksensä!
Kiihtyessä oli Lavernède'n ääni käynyt yhä vahvemmaksi.
-- Hyvät veljet, jatkoi hän, piispa vainajamme eloisa, rohkea, luja
luonne on ollut toisillakin kirkon miehillä. Pyhä Paavali, pyhä
Bernhard, pyhä Frans Salesilainen, hekin olivat kiivaita apostoleita.
Hekin tiesivät käyttää ankaruutta joko harhauskon kukistamiseksi tahi
heidän vaikutusvoimaansa uhkaavien metelien masentamiseksi. Kenessä
syy, jos hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in useinkin täytyi seurata
näiden suurten pyhimysten esimerkkiä? Eikö tässä hiippakunnassa ole
puhjennut useita kapinoita? Emmekö me eräänä päivänä, jolloin vihan ja
kostonhimon viimat olivat puhaltaneet meihin, olleet yhtyneet hyvin
harkitun tuuman mukaan loukataksemme sen valtaa, jonka Jesus Kristus,
niinkuin pyhä Tuomas kauniisti lausuu, oli asettanut keskellemme, kuten
kilven Israeliin, _Christus posuit episcopum super omnes veluti scutum
in Israël_?
-- Oi synnin, pimeyden päivää, oi päivää mustempaa kuin helvetin yö,
olkoon se unohdettu! Suokoon Jumala meille anteeksi tuon suunnattoman
rikoksen, johon tuona mielettömyyden hetkenä itseämme kiihoitimme.
Suokoon hän etenkin anteeksi _sille_ onnettomalle, jossa ensimäinen
ajatus siihen syntyi, ja tunnustaen, että hänen ylhäisyytensä Armand
de Roquebrun, jota kuolema kohtasi itse oikeuden istuimella, oli
vanhurskas, että hänen nimensä, joka tästä lähin on panetukselta
turvassa, on aina elävä meissä, toistakaamme psalmistan sanat:
"_Vanhurskaan muisto pysyy ijankaikkisesti eikä hän pelkää häijyä
puhetta_."
Puhuja keskeytyi hetkeksi.
Mutta apotti Lavernède, kun kerran oli hyökännyt Capdepont'in kimppuun,
oli kuin peto, joka iskettyään lihaan julmat hampaansa, ei enään taida
hillitä itseänsä; hän tahtoi jatkaa. Silloin Kapusiinimunkkien priiori,
varovainen ja viisas vanhus, korotti äkisti äänensä, alkaen lukea
käsikirjan viimeisiä rukouksia, ja tarttui pirskotushuiskuun.
Hämmästyksestä melkein kivettyneenä jäi vankilan saarnaaja seisomaan,
suu puoliavoimena, katse täynnä hämmennystä ja kummastusta...
-- Kuinka! häntä estettiin päättämästä hänen ylhäisyytensä de
Roquebrun'in ruumispuhetta!... Mitä oli tehtävä?... Kärsisikö hän,
tuskin päästyään puheensa todelliseen esineeseen, että häntä näin
loukkaavalla tavalla tuomittiin vaikenemaan?... Oliko Kapusiinimunkkien
päällikkö liitossa Rufin Capdepont'in kanssa.
Hämmentyneessä mielentilassaan alkoi hän epäillä jos jotain: häntä
vihattiin, halveksittiin, tuumittiin kenties jättää hänet kädet ja
jalat sidottuina vihollisensa kostolle alttiiksi... Hän värisi vihasta,
hänen järeät, harmahtavat hiuksensa nousivat pystyyn hänen niskassaan,
ja kohottaen ylpeät, hienot kasvonsa aikoi hän uudelleen ryhtyä
Capdepont'iin kiinni, kun läpitunkeva parahdus, ikäänkuin ahdistetun
sielun epätoivoinen valitus, kajahutti alikirkon holveja.
-- Ternisien! huusi apotti Lavernède, joka äkisti palasi järkiinsä,
Ternisien!
Samassa kun Kapusiinimunkkien päällikkö, otettuaan pivollisen multaa,
heitti ristin muotoon sen hautaan lasketun hänen ylhäisyytensä de
Roquebrun'in ruumisarkulle, oli entinen kotisihteeri, suruunsa nääntyen
avannut suunsa ja sitten, vajoten kokoon, pyörtynyt.
-- Ilmaa, ilmaa! joudutti vankilan saarnaaja, hajottaen tyrmistyneet
virkaveljensä.
Suurimmassa sekasorrossa papit, muistuttaen epäjärjestykseen joutunutta
karjaa, syöksyivät suuren tornin kiertoportaille.
Nojautuneena apotti Lavernède'en ja apotti Turlot'iin, joka osoitti
varsin odottamatonta avuliaisuutta, seurasi apotti Ternisien lyhyin
askelin kaikkia näitä hämmentyneitä pappeja.
Minuutti tämän draamallisen tapauksen jälkeen oli Pyhän Ireneon
tuomiokirkon kryptassa ainoastaan yksi ihminen: Lormières'in
haudankaivaja. Tämä mies teki työtä...
Kun oli tultu sakastiin, asetettiin hänen ylhäisyytensä de Roquebrunin
entinen sihteeri istumaan nojatuoliin avonaisen ikkunan eteen. Sillä
aikaa kun vankilan saarnaaja löyhytteli häntä pahvisella koppilolla,
koitti arkkipappi Clamouse vapisevilla sormillaan irroittaa hänen
kaulustaan, ja helpoittaakseen hänen hengitystään aukasi hän vaivoin
hänen nappinsa.
Sietipäs nähdä, miten ystävälliselle ja osaa-ottavaiselle tuulelle
apotti Turlot äkisti oli joutunut, hääriessään siinä edes takasin
sakastissa! Tämä suuri halvausta ennustava mies oli yht'äkkiä
saavuttanut perhosen ketteryyden, juostessaan kaapista kaapille milloin
noutaen pullon valkoista, alttarinpalveluksessa käytettyä viiniä ja
laskien siitä lasin _rakkaalle_ apotti Ternisien'ille, milloin etsien
liinoja, joita hän kastoi kylmään veteen ja nöyrästi ojensi apotti
Lavernède'lle tämän kostuttaaksensa ystävänsä otsaa ja ohimoita.
-- Mikä into! ilkkui Mical katsellen tuota kaikkea siitä sakastin
pimeästä nurkasta, mihin hänet tuonnoin jätimme.
Kaupungin kirkkoherrat ja etupäässä Pyhän Frumencen pastori, kuultuaan
siveysopin professorin äänen, keräytyivät hänen ympärilleen.
-- Herra Turlot väittää, että herra Ternisien tulee meidän
piispaksemme; onko siinä perää, herra Mical, kysyivät he tuskallisina.
-- Ettekö siis näe sitä? vastasi hän heille.
Ja ylenkatseellisella liikunnolla osoitti hän arkkipappia ja Turlotia,
jotka melkein näyttivät makaavan polvillaan nyt täydelleen tointuneen
apotti Ternisien'in edessä.
-- Kiitos, hyvät herrat, kiitos, mutisi entinen piispan kotisihteeri.
-- Kuinka meitä peloititte! sanoi ukko Clamouse, jonka kuivaneita
kasvoja hymyily elähdytti... Hetkisen luulimme jo että kuolisitte,
niinkuin pyhä piispammekin... jonka äsken hautasimme... Ah! jos teidät
olisimme kadottaneet! Ajatelkaapas, mikä vahinko meille... ja koko
hiippakunnalle.
-- Hiippakunnalleko! keskeytti apotti Ternisien.
-- Niin juuri, hiippakunnalle, toisti arkkipappi imartelevaisesti...
Katsokaas, minä en vie mitään edemmäksi, josta en ole ihan varma...
Luonnollistahan on että niin kykenevä mies kuin te!... Muuten, jos syvä
nöyryytenne estää teitä minua ymmärtämästä, olen vakuutettu, että herra
Lavernède ja herra Turlot...
-- Minä puolestani, keskeytti vankilan saarnaaja, olen pahoillani,
herra arkkipappi, etten ollenkaan ymmärrä ongelmoitanne.
-- Entäs te, Turlot?
-- Minä luulen arvanneeni ajatuksenne...
-- No, ystäväni.
-- Tahdotte sanoa, herra arkkipappi, että koko Lormières'in hiippakunta
toivoo herra apotti Ternisien'iä hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in
seuraajaksi.
-- No niin! virkahti herra Clamouse tyytyväisen näköisenä.
-- Minäkö, teidän piispaksenne! huudahti apotti Ternisien.
Hän hypähti kauhistuneena pystyyn ja etsi silmillään ovea ihmisjoukon
takaa, paetakseen.
-- Te tulette piispaksemme! toisti ukko Clamouse päättävästi.
-- Te tulette! lisäsivät kaikki läsnäolevat papit, äkillisen
innostuksen valtaamina.
Samassa kun kaikkein sydämet sykähti, kaikkein rinnat huohotti, hypähti
Mical, jota ei oltu muistettu, kuten apina lymypaikastaan ja ilmaantui
kohossa käsin, keskelle sakastia, huutaen kaikin voimin:
-- Varapiispa, hyvät herrat, varapiispa!