Puhekumppanuksia sakastissa eivät nämät juhlalliset sanat vähääkään
liikuttaneet, he olivat tottuneet niihin.
-- No niin! jatkoi Clamouse ravistaen Mical'ia, joka oli käynyt hiukan
hajamieliseksi.
-- No niin, tietäkää ettei Capdepont ole saanut mitään uutisia
Pariisista tänäpäivänä. Eilen illalla kymmenen aikaan saapui herra
Bonuardot'ilta näin kuuluva sähkösanoma:
-- Keisari allekirjoittaa määräyksen tänä iltana. Me ilmoitamme teille
paikalla, jos tulette nimitetyksi.
-- Kolme kertaa olen käynyt sananlennätin konttorissa tänä aamuna.
Mutta ei mitään, ei mitään, ei mitään. Voittehan aavistaa Capdepont'in
tilan. Äsken juuri kun hän näki minun palaavan tyhjin käsin, luulin
hänen menettävän järkensä. Oh! kylläpäs oli työtä saada häntä pysymään
piispan toimistossa. Taistelu oli kauhea. Nähkääs! Minulla on jälkiäkin
siitä. Katsokaa!
Siveysopin professori näytti suurta sinelmää kaulassaan. Hän jatkoi:
-- Kun minä heittäysin ovea vastaan estääkseni häntä lähtemästä ulos
ja häiritsemästä näitä juhlamenoja, sieppasi hän minut äkisti kiinni
ja oli vähällä kuristaa minut. Lavernède ei erehtynyt sanoessaan
Capdepont'ia _Tigrane'ksi_. Meidän kesken sanoen, on siinä miehessä
tiikerin luontoa. Viimein, ikäänkuin kauhistuen omaa itseään, peräytyi
hän pari askelta ja vaipui nojatuoliin... Hyvät herrat, silloin näin
minä, mitä ei kukaan vielä ole nähnyt, minä näin Rufin Capdepont'in
itkevän.
-- Ja pelkäättekö apotti Ternisien'in tulevan nimitetyksi? urkki herra
Clamouse, jonka ääni alkoi kuulua yhä tuskallisemmalta.
-- Hänen äkkinäinen mielenliikutuksensa tarjosi mielestäni mukavan
tilaisuuden antaa varapiispan kuulla totuutta. Hyvä Jumalani, mitä
kaikkea hänelle sanoinkaan! Täytyihän kaikin mokomin estää häntä
hyökkäämästä Pyhään Ireneohon, purkamaan onnellisen kilpailijansa
läsnäolosta yltynyttä vihaansa. Vakuutan, että olin kaunopuhelias. Jos
hän olisi näyttäytynyt täällä, olisi syntynyt mellakka, tappelu. On
hetkiä, jolloin Capdepont'issa on sellainen sokea voima, ettei mikään,
eikä kukaan voi sitä hillitä eikä hallita... Minä toivoin tämän voiman
tulevan käytetyksi kirkon hyödyksi. Ystävyyteni tätä kukistamatonta
kohtaan sisälsi tämän salaisen kunnianhimon... Mutta minä luovun
siitä... Minä en jaksa enään... Kaikki on lopussa... Oh! tahtoisin
kuolla... Köörin ylimmäinen ääni lauloi:
Mors stupebit et natura,
Cum resurget creatura
Judicanti responsura.
[Luonto, kuolo kauhistuvi,
Syntis-parka surkastuvi,
Tuomari kuin julmistuvi.]
-- Sanalla sanoen, teidän vakuutuksenne on, että apotti Ternisien?...
uudisti arkkipappi.
-- Kuinka monta kertaa olen pelastanut Capdepont'in perikatoon
joutumasta. Mutta piispanpalatsin pihalla en mahtanut mitään...
-- Kuulkaa, hyvä Mical, jättäkäämme Capdepont ja puhelkaamme herra
Ternisien'istä... Varmaanko otaksutte, että hänen nimityksensä
Lormières'in piispaksi?...
-- Siinä ei ole epäilyksen sijaa. Eikö Lavernède'n julkeus puhu
kylläksi selvää kieltä? Olisiko hän eilen illalla anastanut
tuomiokirkon avaimet teidän käsistänne, ja äsken komentanut teitä tässä
kirkossa, ellei hän tietäisi voivansa, ystävänsä tullessa piispaksi,
rankaisematta tallata meitä jalkainsa alle?... Oh, tuota pappisvaltaa!
Löytyykö raskaimpia, musertavimpia kahleita tässä maailmassa? Tunnen
renkaiden jo rusentavan lihaani... Hyvät herrat, meillä ei ole uutisia
Pariisista, meillä; mutta Ternisien ja Lavernède herroilla on, olkaa
varmat siitä.
-- Kas niin, nyt koittaa minulle kauniit päivät! jupisi herra Clamouse
ikäänkuin itsekseen puhuen.
-- Entäs minulle sitten? huokaili apotti Turlot, jonka ihraa kylmät
väreet alkoivat karmia.
-- Minulla taas, lisäsi Mical, jos hänen ylhäisyytensä Ternisien
täyttää herra de Roquebrun'in paikan, ei ole muuta tehtävää kuin pyytää
erokirjan ja lähteä hiippakunnasta. Minun elämäni on turmeltu, ja se on
Capdepont'in syy.
-- Älkää puhuko enään tuosta ihmisestä... huusi vanha Clamouse.
Hänen puoleksi sammuneet silmänsä leimahtivat.
-- Tunnustan teille, jatkoi hän, että olen vallan kauhistunut...
Minkälainen pappi tuo Capdepont! minkälainen pappi!...
-- Hänen kunnianhimonsa on saattanut meidät perikatoon, mutisi Turlot.
-- Meissä syy on: minkävuoksi me hupsut luotimme tuohon mielettömään
kunnianhimoon? huusi Mical.
Sitten epätoivoa ja tuskaa ilmaisevalla liikunnolla:
-- Hyvät herrat, me olemme rikkoneet luonnettamme, kutsumustamme
vastaan ja olemme nyt rangaistut.
Apotti Turlot'in silmistä tulvi kyyneleitä, joita oli hetkisen
koittanut pidättää.
Vanhan arkkipapin taas täytyi nojautua vaatekaappiin: hänen jalkansa
eivät tahtoneet häntä kannattaa.
Ystäväni, jatkoi apotti Mical pitkän äänettömyyden jälestä,
tunnustakaamme että Jumala, joka meitä kurittaa, on aina vanhurskas
Jumala. Kuka Capdepont'ko vai me, on tämän kuukauden tapauksissa
antanut loistavimpia siveellisen turmeluksen näytteitä.
-- Tähän tunnustukseen jonka tekemiseen ainoastaan papilla, joka ripin
kautta on tottunut tutkimaan omia ja toisten syntiä, saattaa olla
riittävää rohkeutta taikka naivisuutta -- ei toiset lausuneet mitään.
Clamouse vanhus ja Turlot tyytyivät häveten painamaan päänsä alas.
Kööri lauloi hitaasti ja valittaen:
Ingemisco tamquam reus,
Culpa rubet vultus meus:
Supplicanti parce, Deus!
[Herra suuri, voimallinen,
Ole mulle armollinen,
Tuomarini turvallinen!]
-- Minä tulen tietysti menettämään asemani, voivotteli herra Clamouse.
-- Tietysti, vastasi Mical.
-- Kuinkahan aijotaan minun kanssani menetellä, sillä olenhan kumminkin
ensimäisen luokan kirkkoherra?
-- Olette oikeassa, te olette kirkkoherra, eikä teitä siis
saa mielivaltaisesti virasta eroittaa. Mutta kivuloisuutenne
pakoittaa teitä laiminlyömään tuomiokirkon raskasta palvelusta, ja
kirkollisasiain ministeriltä toimitetaan teille ero ja eläke.
-- Ah! Hyvä Jumala! kirkko raukkani, jota niin rakastan!...
-- Oh! herra arkkipappi, te ette kumminkaan vielä ole kovin
onneton, te! sopatti Turlot. Te olette nimituomioherra ja teidän
tuomioherra-arvonne jää teille; mutta minä, minä... Kunhan edes saisin
pitää saarnaajan viran, jonka hänen ylhäisyytensä de Roquebrun minulle
määräsi Hautes-Corbières'issä.
-- Minä en vastaa mistään, sanoi Mical; te ette tahtoneet seurata
Lavernède'ä, ja se on harmillista teille. Minkä vuoksi kielsittekään
häneltä noita onnettomia avaimia?...
-- Mutta tehän juuri käskitte minua sulkemaan tuomiokirkon ovet ennen
määrättyä aikaa, valitti Turlot.
-- Minä, se on kyllä mahdollista. Mitä tehdä? Capdepont oli puhunut,
häntä täytyi totella. Muuten, lisäsi hän, kohottaen älykästä ketun
kuonoansa ja silmäillen ystävyksiä itseluottamuksella, joka häneltä
tähän asti oli puuttunut, olen minä tehnyt päätökseni. Koska olen
menettänyt elämäni päämäärän, on minusta melkein yhdentekevä
mitä minun suhteeni päätetään. Samantekevä, uskotaanko minulle
alempi kirkkoherranvirka Bastide-sur-Mont'issa, lähetetäänkö minua
alipappina Harros'iin, kaikkein kurjinpaan vuoriseutuun, tahi muutanko
naapurihiippakuntaan. Jos Capdepont hukuttaessaan itsensä on hukuttanut
minunkin, niin olenhan sen tahtonut.
-- Syödä täytyy kumminkin, elää täytyy! murisi Turlot surkeana.
-- Elääkö?... Miten se on välttämätöntä että elämme? tokasi Mical
katkerasti.
-- Piru!...
-- Älkää peljätkö, Turlot, kuollessanne jää teiltä vielä kannikka
leipävakkaan. Yksi seikka on kaikkia muita tärkeämpi: harrastaa, ja
meistä täytyy jälleen tulla kunnon pappia, niinkuin ennen olimme.
Muistatteko papiksivihkiäisiämme, Turlot? Mikä päivä! maailma ei ollut
mitään meille, Jumala kaikki.
Siveysopin professori heltyi nyyhkimään.
Vanha Clamouse kyllästyen jätti Mical'in ja Turlot'in, jotka
tietämättänsä olivat vaipuneet polvilleen, ja kompuroi sakastin
päässä olevalle toiselle vaatekaapille. Hän avasi laatikon, veti
siitä hiljakseen kauniin, kirjaellun kuoriviitan ja punanauhaisen
silkkivaatteen. Vaivoin sai hän ne ylleen. Hiipivin askelin astui hän
sakastin ovelle.
-- Mihin nyt juoksette, arkkipappi! kysyi Mical, nousten nopeasti ylös.
-- Kuoriin.
-- Kuoriin, vaikka juhlamenot jo ovat lopussa.
-- Parempi myöhään kuin ei koskaan.
-- Ette varmaankaan ajattele mitä teette!
-- Päinvastoin, ajattelen viisaastikin.
-- Mutta te olette liian syyllinen Lavernèden silmissä...
-- Syyllinen... syyllinen...
-- Herra Clamouse, teidän arvonne...
-- Minun arvoniko?... Oh! Papin arvo ei ole sama kuin maallikon. Niillä
ei ole mitään yhteistä.
Turlot kaappasi ketterästi kuoriviittansa ylleen.
-- Tekin, tekin menette kuoriin? huudahti siveysopin professori
tykkänään suunniltaan.
-- Kun herra arkkipappikin menee...
-- Teette oikein, herra Turlot, sanoi herra Clamouse.
-- Kuulkaahan toki, herra arkkipappi, oletteko Pyhän Ireneon
kirkkoherra?
-- Olen kyllä, herra Mical.
-- Ja alennutte yhtymään apotti Lavernède'n johtamaan saattoseuraan,
miehen, joka tunti sitten väkivallalla anasti teiltä tehtävänne.
Vanhus aukoi silmänsä selkoselälleen pelkästä kummastuksesta.
-- Kuuleppas, Mical, sanoi hän koettaen lujentaa ääntänsä, Turlot ja
minä olemme tulleet tuomiokirkkoon ollaksemme läsnä hänen ylhäisyytensä
de Roquebrun'in hautajaisissa, emmekä vähääkään huoli Capdepont'istä,
jospa hän tahtoisikin estää meitä pyhää velvollisuuttamme täyttämästä.
Te ja julma ystävänne sorratte liiaksi tämän onnettoman hiippakunnan
pappeja. Mutta tuhmuuksia on jo kyllin lörpötelty. Jumala suo minulle
viimeinkin voimaa heittää päältäni häpeällisen ikeenne ja minä teenkin
sen... En salaa, että kunnon apotti Lavernède'n ja minun välille on
syntynyt pientä kinaa, ihmisten tähden, jotka huvikseen kylvävät
vihaa. Mutta silmäni ovat auvenneet, ja nyt odotan ainoastaan mukavaa
tilaisuutta sopiakseni papin kanssa, joka ei milloinkaan ole menettänyt
paikkaansa sydämmessäni. Ja herra apotti Turlot taas...
-- Niin! minä, keskeytti paksu pappi, en ole herra Lavernède'n
vihollinen; sanompa vielä senkin, että...
Mical, joka oli asettunut sakastin oven eteen, jätti heille tien
avoimeksi. Hän ei voinut kauvemmin heitä kuunnella. Tuommoinen
halpamaisuus ei saattanut olla häntä iljettämättä. Hänestä tuntui kuin
hän ei koskaan, koko sillä ajalla, kun hän oli Capdepont'ia palvellut,
olisi alentunut näin syvästi omissa silmissään. Kuinka monesti olikaan
hän rohjennut asettua hirmuvaltiaansa rautatahtoa vastaan ja murtaa se!
Mical seurasi katseellaan Clamouse'a ja Turlot'ia, jotka töin tuskin
raivasivat itselleen tietä ihmisjoukon läpi. Kun ei hän enään nähnyt
noita kahta, neliskulmaista kirkon vahakynttiläin ja suitsutuksen
sakeuttamaan ilmaan katoavaa lakkia, kääntyi hän takasin sakastiin.
Hänen jalkansa eivät enää kannattaneet häntä. Hän istahti.
Tämä mies, joka oli myöntänyt apuansa niin moneen väärään yritykseen,
tunsi tällä hetkellä ylenkatsetta itseänsä kohtaan. Hän istui hetken
syviin katkeriin ajatuksiin vaipuneena. Hänen lannistunut mielensä
ohjasi häntä paremmin arvostelemaan muita ja itseään. Hän ajatteli
pappien puuttuvaisuutta ja kurjuutta. Äkkiä pääsi hänen huuliltaan,
ikäänkuin tapaturmasta, nämä ankarat sanat:
-- Oi, pyhä katolinen kirkko! jotain jumalallista mahtaa sinussa
kumminkin olla, koska sinun pappisi eivät ole onnistuneet syöstä sinua
perikatoon.