Pappien komedia.
Sillä välin kuin tuomiokirkossa, joka surisi kuin suuri mehiläispesä,
messuttiin suurimmalla prameudella vainajan edestä, olivat herrat
Clamouse, Turlot ja Mical, Lavernède'n mahtavasta käytöksestä
ällistyneinä, vetäytyneet sakastin nurkkaan ja keskustelivat
innokkaasti.
-- Luulisipa häntä totta tosiaan tämän talon isännäksi! pauhasi
arkkipappi.
-- Tuo harmittaa! huusi apotti Turlot. -- Hiljaan, hyvät herrat!
keskeytti Mical surunvoittoisella tyyneydellä, älkää puhuko niin
kovasti. Mitä niin suuresti pelkäätte, saattaa kylläkin tapahtua. Minä
puolestani en todellakaan paljo kummastelisi, jos Lavernède tulisi
herraksemme.
-- Hän! lausui Turlot ylenkatseellisella, epäilevällä liikkeellä.
-- Eikö hän ole apotti Ternisien'in ystävä, hänen paras ja uskollisin
ystävänsä?
-- Mitä se meihin kuuluu!
-- Entä jos herra Ternisien tulee Lormières'in piispaksi?
Herrat Clamouse ja Turlot tuijottivat ällistyneinä Mical'iin.
-- Mitä? mitä?... sopotti arkkipappi, jonka rohkeus paikalla
lannistui... Mitä sanotte, ystäväni? Tuo ei ole vakavaa puhetta, eihän
toki? -- Se on päinvastoin hyvinkin vakavaa, mitä vakavinta voi olla.
-- Oi, hyvä Jumala! te saatte minut vapisemaan, Mical. Selittäkää
sananne, minä rukoilen teitä.
-- Mitä loruja te meille uskottelette, murisi Turlot.
Samassa, urkujen vaietessa, syvä mahtava, täysinäinen ääni kaikui Pyhän
Ireneon holvien alla.
Dies irae dies illa,
Solvet saeclum in favilla,
Teste David cum Sibylla.
[Koston päiv' on julma, suuri,
Silloin muutuu luonnon muuri,
Tietäjät näin lausuu juuri.