Ruumisalttari.
Hirvittävä rajuilma kesti yhä. Tuima tuuli oli noussut ja sammuttanut
lyhdyt, jotka vihurin ravistamina vinguttivat väkipyöriään. Yö oli
kolkko, sakea, kammottava. Taivas oli yhtä pimeä kuin kadutkin. Ukkonen
vaikeni hetkeksi; mutta kaduilla virtaavan veden pauhu oli sitä
seurannut ikäänkuin pitkittääkseen jymyä. Etäämpänä kuultiin Arbousen
kohisten syöksevän tulvavettä särkyneistä suluistaan.
Satoi yhä.
Sillä välin hohde, joka alussa oli himmeä, mutta sitten yhä selvempi
ja kirkkaampi, valaisi pimeätä seutua. Äkkiä valaistiin ne seitsemän
suurta, kapeaa ja keveää ikkunaa, jotka tekivät Pyhän Ireneon kuorista
mitä ihanimman gootilaisen rakennustaiteen mestariteoksen. Toinen
toisensa perästä alkoivat sivukappelein sirot ruusukeakkunat punottaa.
Ja pian avaran tuomiokirkon suunnaton päähuone, jonka kaikki akkunat
päästivät valoa ulos, kohosi pimeyden keskellä valoisana, säteilevänä,
loistavana.
Asetettuaan hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in ruumisarkun pääalttarin
portaalle, oli apotti Lavernède tahtonut valmistaa piispavainajalle
juhlallisen ruumiskappelin, joka korvaisi kaikki häntä kohtaan
tehdyt solvaukset. Avaimet aukasivat sakastin kaikki laatikot, jotka
sisälsivät kaikennäköisiä kynttilöitä, ja niitä ammensi hän täysin
kourin. Ei ollut kynttiläjalkaa, ei kruunua, johon ei olisi kynttilöitä
sytytetty. Yhden tunnin ahkerimman toimeliaisuuden perästä olisi voinut
luulla Pyhän Ireneon tuomiokirkon syttyneen tuleen sisäpuolelta.
Tässä komeassa valaistuksessa, joka oli jyrkkänä vastakohtana
kammottavan yön sakeaan pimeyteen, astuivat papit, Kapusiini-,
Barnabiitta-, Dominikaani- ja Maristamunkit sekä muutamat hänen
ylhäisyydellensä de Roquebrun'ille uskollisiksi jääneet hiippakunnan
papit sakastista, kulkien rivittäin, tuomiokirkon kuoriin. Jokainen
oli puolestaan koettanut parannella epäjärjestykseen joutunutta
pukuaan: mikä oli kääriytynyt surukaapuun peittääkseen polviin
asti pirskoittunutta lokaa, mikä taas oli vaihtanut läpikastuneen
messupaitansa kapeahihaiseen kuoriviittaan.
Juhlallisena ja kauniina astui Kapusiinimunkkien valkeapartanen
päällikkö juhlasaaton perässä. Koko kulkue astui piispan ruumisarkun
eteen, notkisti, yhden polven maahan ja jakaantui sitten kahtia, niin
että toinen osa valtasi pääalttarin oikeanpuoliset kuoripenkit samalla
kuin toinen osa asettui vasemmanpuolisiin.
Kaikki tapahtui syvimmässä hiljaisuudessa, tuolla ylevällä
arvokkaisuudella, jota katolilaisuus on osannut leimata
juhlamenoihinsa. Ruumisvirret alkoivat.
Oli samalla sekä suuremmoista että kauheaa nähdä miten nämät satakunta
pappia sydänyöllä toimittivat ruumismessua, joka hetki peljäten,
että apotti Capdepont tulisi keskeyttämään heitä. Siinä valossa,
joka tulvasi alas seiniltä ja holveista, joissa lukuisat kynttilät
paloivat, näyttivät muutamat kasvot kovin levottomilta. Mitähän
tapahtuisi, jos varapiispa äkkiä ilmaantuisi keskelle kirkkoa? Tästä
hartautta häiritsevästä pelosta huolimatta jatkettiin kuitenkin veisua
taukoamatta.
Kerran tärisytti kauhistava turmiota ennustava jylinä rakennuksen
seiniä. Pylväät tutisivat, monihaaraiset kynttiläjalat tärisivät
pääalttarin asteilla, pähkinäpuiset kuoripenkit valittivat äänekkäästi.
Kaunistuneina käänsivät kakki silmänsä tuomiokirkon avoimeen oveen
päin. Hyökkäsikö saatana Pyhään Ireneoon. Mielet rauhoittuivat: se oli
ukkonen, joka ennen päivän koittoa laukaisi viimeiset tykkinsä pilvissä.
"_Miserere mei_!..." [Armahda minua -- -- --] alkoi Kapusiinimunkkien
päällikkö messuta.
Vihdoinkin kuorin isot ikkunat näyttivät rautaisia kiskojaan, ikäänkuin
aamuruskon vaalean valon kostuttamina. Samassa alkoi siellä täällä
uiskennella utuisia, punaisia, viheriäisiä, sinisiä valo-aaltoja...
Päivä koitti. Apotti Lavernède kääntyi apotti Ternisienin puoleen, joka
istui kuoripenkkiin kyykistyneenä, ja kuiskutteli muutamia sanoja hänen
korvaansa. Molemmat papit nousivat paikoiltaan. He astuivat sakastiin
päin.
-- Ystäväni, sanoi vankilan saarnaaja, heittäen leveän kaapun yltään,
riisukaa viitta päältänne ja lähtekäämme. Aurinko on noussut. Nyt
ei meidän enään tarvitse pelätä Capdepont'in ilmaantumista. Kuka
tietää? Kenties tuo kurja Turlot viimeisessä hetkessä peräytyi häveten
käytöstään. Muuten tulee meidän olla varuillamme: Capdepont saattaa
kyllä säästää aseensa hautajaisiin...
He lähtivät tuomiokirkosta ja kulkivat Arbousea kohti.
He saapuivat toiselle hakatuista kivistä tehdylle sillalle. Paisunut
virta kuletti pauhaten rutaisen ja punertavan vetensä siltakaarten alle.
Kaikkialla näkyi jälkiä rajuilman riehunasta. Mutta uusi päivä lupasi
mitä parasta. Myrskyn ja sateen huuhtelema ja puhdistama Lormières'in
laakso rehoitti raittiina ja virkistyneenä auringon paisteessa, joka
läpäisten säteillään, kuni terävillä vasamoilla, taivaalla vielä
liiteleviä pilvenhattaroita, vuodatti siihen kultasadetta korottaakseen
komeaa ja viehättävää luontoa, Corbières'in uhkeat puut kopeilivat
somalla rungollaan, loistavilla oksillaan ja aivan tuoreilla lehdillään.
Tultuaan paperitehdaskaupunkiin pysähtyivät pappimme.
-- Täällä eroan teistä, rakas Ternisien, sanoi Lavernède.
Ymmärrättehän, eikö niin, miten tärkeätä on, että hänen ylhäisyytensä
kaikki köyhät saapuvat tuomiokirkkoon kello yhdeksän ajoissa. Tämä
joukko auttaa meitä estäessämme Capdepont'ia toteuttamasta aikeitaan,
jos hän yrittäisi kuljettaa piispamme ruumisarkkua kaupungin
hautausmaalle. Otaksun, ettei hän uskalla yllyttää taistelua. Kaikessa
tapauksessa olemme valmiit puolustautumaan... Menkää sukkelaan!
-- Te ette siis tule mukana?
-- Minä juoksen Bernardin kadulle, Pyhän Ireneon arkkitehdin luo,
pyytääkseni häntä avaamaan yhtä alikirkon hautaa... Sieltä lähden
hautajaismeno-toimistoon. Meidän täytyy saada ruumisalttari, jommoista
ei milloinkaan ennen ole nähty Lormières'issä ja niin paljon
seinäverhoja, että riittävät peittämään kaikki muurit...
He erosivat.
Vaikka sata kättä työskenteli köysien kiinnittämisessä ja leveiden
tummien verhojen ripustamisessa pitkin tuomiokirkon pylväitä, kesti
kuusi tuntia, ennenkuin häikäisevästi valaistu kirkon sisusta oli saatu
siihen juhlalliseen ja hartautta herättävään asuun, jota tilaisuus
vaati.
Ruumisalttari yksin, joka oli rakennettu keskelle kuoria, pidätti
työmiehiä kolmatta tuntia toimessa, vaikka puusepän työ oli alotettu jo
aikasin aamulla.
Se oli todellinen muistopatsas. Leveitä ympyräasteita nousi lattiasta
saakka ylös holvikaton lähelle, kaveten korkeuden mukaan. Koko
laitos, jota varjosti valkoinen ripsukatos, oli peitetty tummalla,
hopealla kirjaillulla sametilla. Kulmia koristi sinipunertavat
silkkitupsut, joiden väri muistutti vainajan pukua. Tämän korkean
pyramiidin etupuolella, jolle muuten oli järjestetty sadottain
säteileviä vahakynttilöitä, nähtiin kahden piispansauvan välissä
hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in kullasta ja jalokivistä säkenöivä
hiippa. Hiukan yläpuolella häikäisevää hiippaa näkyi vahakynttiläin
keskeltä korukilpi, johon suurilla kirjaimilla oli piirretty seuraavat
kuninkaallisen psalmistan sanat:
In memoria aeterna erit justus,
Ab auditione mala non timebit.
_Vanhurskaan muisto pysyy iankaikkisesti, eikä hän pelkää häijyä
puhetta_.
Apotti Lavernède, tuo uljas ja tulinen sielu, oli painattanut nämät
kauniit sanat sekä osoittaakseen syvää kunnioitustaan rakastetulle
ylimmäiselle papilleen että antaakseen viimeisen pistoksen Rufin
Capdepont'in vihalle.
Kello löi yksitoista.
Vankilan saarnaaja, joka oli valvonut juhlan viimeisiä varustuksia,
viittaili apotti Ternisien'ille, astuessaan sakastiin, mihin kellojen
ääni oli kutsunut koko kaupungin papiston kokoon. Tämä, johon
Lavernède'n oli onnistunut vuodattaa hiukan omaa tulista intoaan,
asettui tuomiokirkon peräpuolelle ryhmittyneiden työmiesten etupäähän
ja johti heitä tuon jättiläisruumisalttarin ympäri. Siellä oli ainakin
kymmenen riviä istuimia asetettu paperitehtaalaisille. Tämä joukko,
kenties armeijakin, istuutui suurella kolinalla.
-- Ystäväni, sanoi entinen sihteeri, tuolla lepää hyväntekijänne. Me
uskomme teidän vartioittavaksenne sen, joka teitä viimeiseen asti
rakasti.
-- Olkaa huoleti, herra Ternisien, emme salli, että hänen ylhäisyytensä
jäännökset viedään Pyhästä Ireneosta kaupungin kirkkomaahan
haudattaviksi, vastasi kreivi de Castagnerte'n ääni. Hän oli hetkeksi
jättänyt kenraali de Roquebrun'in Barbaste ja Leblanc tohtorien
huostaan ja ilmaantui nyt äkisti paperitehtaalaisten joukkoon.
Sakasti vilisi tuskaantuneista, levottomista papeista. Miksei
hiippakunnan varapiispa ollut vielä saapunut? Itse oli hän määrännyt
hänen ylhäisyytensä hautajaisten tunnin, ja tuo määrätty tunti
oli jo aikoja sitten lyönyt. Mitä merkitsi tämä yksinkertaisimman
häveliäisyyden laiminlyönti? Ne, jotka olivat tulleet toivossa
nähdä jonkun uuden jännittävän kohtauksen, sallivat hermostuneen
uteliaisuuden vaivaamissa kasvoissaan havaita heidän täydellisen
pettymyksensä. Toiset, joita jalommat ja hartaammat tunteet
hallitsivat, iloitsivat tästä Capdepont'in viipymisestä. Kuka tietää,
ehkä tämä kauhea ihminen ei uskaltanutkaan näyttäytyä, peläten
joutuvansa kiusaukseen uudistaa häpeällistä käytöstään. Nämät
yksinkertaiset, hurskaat papit, joita jokainen ohi mennyt minuutti yhä
enemmän rauhoitti, olivat ryhmittyneet apotti Ternisien'in ympärille
puhellen matalalla äänellä.
Pyhän Ireneon korkean tornin kello lyödä kumahutti kerran.
-- Nyt on kello puolikaksitoista, rakas Lavernède, sanoi entinen
sihteeri.
-- Kenties alamme messuta? kysyi Kapusiinimunkkien päällikkö.
-- Niin kyllä, herra Capdepont ei näy tahtovan olla juhlamenojen
esimiehenä, lisäsi Maristain päämies.
-- Minustakaan ei tarvitse häntä kauvemmin odottaa, virkahti
Dominikaaneinkin piiriori.
-- Pelkuri! murisi vankilan saarnaaja, nähdessään vihollisensa
pujahtavan piiloon.
Sitten, kääntyen herra Clamouse'n puoleen, jonka levottomat silmäykset
tiedustelivat läsnäolijain mieltä:
-- Suvaitsetteko toimittaa messun, herra arkkipappi, sanoi hän; te
olette herra Capdepont'in jälkeen hiippakunnan korkein pappi.
-- En tiedä, änkytti vanhus, minä olen jo toimittanut messuni, ja...
Apotti Lavernède otti vaatekaapista messukaapun ja tarjoten sen tavan
mukaan Kapusiinien päällikön suudeltavaksi, sanoi hän:
-- Teille, arvoisa Isä, tulee siis kunnia suorittaa pyhä toimitus...
Suuri melu, jonka istuimien siirtäminen matkaan sai, kuului
tuomiokirkon perältä. Kaikkein silmät kääntyivät sinnepäin.
-- Herra Mical, hyvät herrat, huusi apotti Turlot, tuolla tulee herra
Mical!
Siveysopin professori astui todellakin sakastiin surkean näköisenä,
kasvot sisällisen liikutuksen muuttamina.
-- Entä herra varapiispa? kysyttiin joka taholta. -- Hyvät herrat,
vastasi apotti Mical, herra Capdepont on sairas, kovin sairas...
Hän on pahoillaan, ettei hän voi saapua tuomiokirkkoon... Hän
olisi halukkaasti kunnioittanut tätä juhlallista toimitusta hänen
ylhäisyytensä de Roquebrun'in muistoksi ja antanut hänelle julkisen
synninpäästön, mutta...
Hän huoahti hengästyneenä.
-- Herra varapiispa oli jo eilen illalla sairas, jatkoi hän; kyllä kai
te sen huomasittekin, hyvät herrat, hänen kiihoittuneista sanoistaan,
sanoisimpa melkein hänen ajatustensa epäjärjestyksestä... Kuka meistä
ei tiedä, mitä kuume saa aikaan ihmisessä... Se voittaa vahvimmankin
järjen...
-- Jos teitä, herra, on pyydetty, keskeytti häntä apotti Lavernède
tulistuen, lieventämään herra Capdepont'in edesvastausta eilisestä
julkeasta kohtauksesta, täytyy minun ilmoittaa teille, että sananne
ovat turhat. Sillä kaikilla, täällä läsnäolevilla hengellisillä on jo
vakaantunut mielipide asiasta, ja jos herra Rufin Capdepont, nuora
kaulassa, tulisi rukoilemaan meiltä anteeksi, ei hän sittenkään voisi
sovittaa rikostaan...
-- Rikostaan!... Mitä tarkoitatte?
-- Tarkoitan, ettei ennen ole kuultu semmoista ilkityötä.
-- Mutta teidän tuomionne, herra Lavernède...
-- Tuomio, niin juuri! huudahti vankilan saarnaaja.
Sitten katkerasti ja purevasti:
-- Tuomion antaa paavi, kun asia on ennättänyt tulla hänen oikeuteensa.
-- Olette siis kirjoittaneet Romaan? sopotti Mical kauhistuneena.
-- Ei vielä, mutta kirjoitetaan.
Apotti Lavernède viittaili mahtipontisesti kädellään komeammassa
surupuvussaan ylpeilevälle ovenvartijalle. Tämä ihminen, ylpeä kuin
Ranskan marsalkki koruompeluksineen ja hopeaisine olkalippuineen, lähti
majesteetillisesti liikkeelle antaen raudoitetun sauvansa kolahtaa
kaikuvaan kivilaattiaan.
Kaikki papit järjestäytyivät seuraamaan Kapusiinien päällikköä, joka
oli puettu valkoisilla nauhoilla reunustettuun messukasukkaan, ja hänen
johtaessa astuttiin lyhyin askelin kuoria kohti.