Herra Clamouse'n vistipeli.
Tuomiokirkko purskui vettä kaikista räystäskouruistaan ja täydellisiä
koskia kohisi katoilta saaden kaupungin tulvan vaaitaan.
Apotti Lavernède riensi juoksujalassa vedestä virtailevan Pyhän Ireneon
torin poikki. Hän saapui Saint-Frumence'n kadun kulmaan. Rautaisen
pylvään päähän ripustettu lyhty levitti himmeää, häilyvää valoaan
korkean, tumman, ristikkoikkunaisen talon ylitse. Tämä synkännäköinen
talo oli erään muinaisen Benediktiläisluostarin jäännöksiä.
Vankilan saarnaaja seisahtui matalalle, isoilla kiiltopäisillä
nauloilla koristetulle ovelle ja kohotti raskasta, särmiin taottua
vasaraa. Kumea ääni kajahti. Matala ovi avautui puoleksi.
-- Taivas! olettehan aivan likomärkä, herra Lavernède! huudahti vaimo,
joka porttia avasi.
-- Ovatko tuomiokirkon avaimet täällä?
-- Luultavasti: lukkari tuo ne tänne joka ilta. Palvelija nosti
lyhtyään, jossa paloi Pyhästä Ireneosta korjattu keltainen
vahakynttilän pätkä, ja katsoi paksun oven sisäpuolelle.
-- Kah! sanoi hän, kummallisia, ne eivät ole tavallisuuden mukaan
ripustetut naulaan. Apotti Lavernède tarkasteli itse.
-- Jesus Maria! herra apotti, toimittakaa kuivat vaatteet päällenne,
voitte sairastua.
-- Onko herra Clamouse salongissaan?
-- On kaiketi! hän pelaa korttia toisten herrain kanssa.
Vankilan saarnaaja tunsi kauhun pöyristystä. Mitä! Lormières'in entinen
piispa oli rajuilman vallassa, sade huuhteli toista sataa hengellistä,
joista muutamat olivat sangen vanhojakin, ja parin askeleen päässä
tuulelle ja rankkasateelle alttiista kirkon eteisessä pelasivat toiset
papit korttia!
Hän juoksi pappilan pitkän käytävän läpi, vihan, raivon ja ylenkatseen
sekaisten tunteiden raastaessa häntä.
Koputtamatta ennakolta tempasi hän äkkiä salongin lasioven auki. Neljä
toimeensa hartaasti kiinnitettyä herraa kohotti nopeasti päänsä. Ne
olivat arkkipappi, professori Turlot, sekä ensimäinen ja toinen Pyhän
Ireneon varapappi.
-- Rakas Lavernède, sanoi herra Clamouse, jonka pergamentin karvaiset
kasvot loistivat sanomattomasta mielihyvästä, chelem, mainio chelem!...
Paikalla juttelemme. -- Tarkatkaa, tarkatkaa, Turlot.
-- Olen kovin pahoillani, herra arkkipappi, että minun täytyy
keskeyttää peliänne näin juhlallisella hetkellä, mutta...
-- Ei tuhmuuksia, Turlot, virkkoi taas herra Clamouse, joka ei ollut
kuullut vankilan saarnaajan sanoja. -- Piketti!...
-- Mutta, herra Lavernède, olettehan märkä kuin vesirotta, sanoi
ensimäinen varapappi, sääliväisen näköisenä, unohtaen heittää korttinsa
pöydälle.
-- Mitä se teihin koskee? virkkoi arkkipappi tuimasti... Pelatkaa herra!
Ensimäinen varapapin kortti luikui pöydälle. Apotti Lavernède lähestyi
herra Clamous'ia.
-- Herra arkkipappi, lausui hän hillitystä harmista vapisevalla
äänellä, on kammottava rajuilma. Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in
ruumisarkun päälle sataa.
Herra Clamouse teki kärsimättömän liikunnon.
-- Ruumisarkku sisältää vain ruumiin, sanoi hän, ja se on yhden tekevä
sataako vai paistaako aurinko siihen.
-- Vieläkin piketti!
-- Tämä ruumis oli teidän piispanne.
-- Mutta hän ei ole enään. -- Vieläkin piketti.
-- Senpä vuoksi kait uskallattekin häntä vastustaa. Muistan, ett'ette
näin rohkea ollut luentosalissa papin vihkiäispäivänä.
Pienellä äkäisellä liikunnolla kokosi arkkipappi kaikki korttinsa
oikeaan käteensä. Mahdotonta oli nyt heti jatkaa peliä. Pieninkin
hajamielisyys voisi hävittää hänen mainion cheleminsä.
-- Herra Lavernède, ette kunnioita mitään, sanoi hän naurettavan
totisesti. Näkee kyllä, ett'ette osaa vistiä pelata!... Koska minun
täytyy teitä kuunnella, puhukaa! Mitä tahdotte?
-- Minä tahdon tuomiokirkon avaimia.
-- Noiden avainten takiako olette semmoista melua nostaneet? Olenko
minä kieltänyt teidän niitä ottamasta? Ottakaa ne ja jättäkää minut
rauhaan. -- Turlot, jatkakaamme!
-- Avaimet eivät ole ripustetut tavalliselle paikalleen, herra
arkkipappi.
-- Sitten ei lukkari vielä ole niitä tuonut. -- No, Turlot...
-- Mutta minkätähden lukkari juuri tänä iltana, jolloin tuomiokirkon
tulisi tarjota suojaa hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in
ruumisarkulle, on sulkenut ovet ennen määrättyä aikaa, sillä kello ei
vielä ole yhdeksän. Ettehän suinkaan te, herra arkkipappi, ole sitä
käskenyt?
-- Minäkö? huudahti herra Clamouse, joka tällä kertaa tuli
tummanpunaiseksi ja hämmästyksessään pudotti korttinsa pöydälle.
-- Sitten, pyydän anteeksi teiltä...
-- Kuinka! herra apotti, jatkoi vanhus suuttuneena, te luulitte minua
syylliseksi?...
Lavernède tarttui liikutettuna ja kunnioittavasti hänen käteensä.
-- Herra arkkipappi, sanoi hän, ette todellakaan ole syyllinen Rufin
Capdepont'in ilkeisiin solvauksiin piispavainajatamme kohtaan. Ei,
vaikka joskus papillisen arvojärjestyksen tähden olettekin antanut
myöden varapiispalle, ette kumminkaan ole voinut valheeksi tehdä
pappiselämäänne, jota hänen ylhäisyytensä de Roquebrun -- hän tunnusti
sen viimeksi teille itsellennekin -- niin monta kertaa on maininnut
hyvänä esimerkkinä. Rukoilemalla siis pyydän teitä minulle anteeksi
suomaan surulliset epäluuloni, jotka silmänräpäykseksi valtasivat
mieleni... Pääni on tänä päivänä aivan sekasin...
Samoin kuin kokous päivänä, jolloin hän vastoin tahtoansa oli tehty
salaliiton johtajaksi, itki vanha Clamouse.
-- Rakas Lavernède, änkytti hän, menkää minun puolestani vaatimaan
lukkarilta Pyhän Ireneon avaimet, ja ell'ette tapaa tuota miestä,
jonka minä tulen erottamaan hänen virastaan velvollisuutensa
laiminlyömisestä, antakaa kantaa tänne pyhän piispanne ruumis.
Minun talolleni tapahtuu suuri kunnia, jos se saa tehdä hänelle
ruumiskappelin virkaa.
Molemmat varapapit, joiden nuoria, vapaita sydämiä ei Capdepont vielä
ollut ennättänyt turmella, nousivat istuimeltaan ja ympäröivät herra
Clamousea.
-- Hyvä, herra arkkipappi, hyvä! toistivat he. Ainoastaan apotti Turlot
jäi äänettömäksi, liikkumattomaksi istumaan; kalpeat, leveät kasvonsa
viuhkaksi levitettyjen korttien peitossa.
-- Herra arkkipappi, sanoi vankilan saarnaaja, tarjootte katon
piispanne suojattomalle ruumiille. Jumala tutkii sydämenne, ja vaikka
hetkisen kuulitte pahan hengen ääntä, olette te saava armoa. Mutta
ei tämä huone, vaan tuomiokirkko, on tehtävä kuolinkappeliksi. Minä
riennän lukkarin luo...
Kun Lavernède jo oli avannut oven, pidätti hänet ensimäinen varapappi.
-- Herra apotti, virkkoi hän, älkää menkö lukkarin luo, se on
hyödytöntä: tuomiokirkon avaimet ovat täällä.
-- Täälläkö?
-- Täällä.
-- Minunko luonani? keskeytti herra Clamouse kiivastuneena.
-- Olen suuresti pahoillani, että herra Turlot käsittämättömällä
äänettömyydellään pakottaa minua häntä ilmiantamaan. Hän se tänä iltana
sulki tuomiokirkon ovet ja pisti avaimet taskuunsa. Minä näin kaikki.
-- Kuinka! huusi vanha Clamouse kääntyen harmistuneena pyhän raamatun
professorin puoleen, ja te olette antaneet meidän näin kiistellä.
-- No, herra arkkipappi, tahdotteko vai ei, että lopetamme
vistipelimme? kysyi herra Turlot.
Hän oli olevinaan aivan väliäpitämätön siitä mitä tapahtui.
Apotti Lavernède'n kiukku nousi rajojensa ylitse. Kun ei apotti
Turlot'in ikä eikä asema velvoittanut häntä kunnioitukseen, tempasi hän
raivokkaasti kortit hänen käsistään ja viskasi ne menemään salongin
lattialle.
-- Peli on lopetettu, herra, se on lopetettu! sanoi hän.
Sitten huusi hän ahmaten häntä raivosta leimuavilla silmillään:
-- Avaimet! avaimet!
Nyt iso Turlot'kin puolestaan nousi pystyyn.
-- Sulkiessani tuomiokirkon, sopotti hän, olen totellut hiippakunnan
varapiispan käskyä. Herra apotti Capdepont'ille minä siis jätän Pyhän
Ireneon avaimet, enkä teille.
Hän sieppasi tuolille heitetyn hattunsa ja koitti pötkiä pakoon. Mutta
apotti Lavernède sulki oven ja asettui päättäväisesti vastustajansa
eteen. Hänen ennestään jo häiriintyneillä kasvoilla oli nyt
surunsekainen sävy.
-- En päästä teitä pakenemaan, herra! sanoi hän.
-- Aiotteko tehdä väkivaltaa minulle?
-- Jos minä tässä jumalattomassa taistelussa, johon te olette syypää,
unohdan että kumpikin olemme pappeja, niin tapahtuu se teidän
tahdostanne.
Apotti Turlot hoiperteli kauhistuneena, tavallistaan vielä kalpeampana
pari askelta herra Clamouse'a kohti.
-- Herra arkkipappi, sanoi hän, kun en enään turvallisesti voi
säilyttää avaimia, jotka apotti Capdepont on minulle uskonut, niin
jätän ne teidän haltuun. Otaksun, ett'ei niitä rohjeta riistää
teidän käsistänne. Jos teitä haluttaisi myöntyä herra Lavernède'n
vaatimuksiin, huomautan että hiippakunnan varapiispa itse on käskenyt
sulkemaan tuomiokirkon ovet, välttääkseen loukkaavia kohtauksia, joita
siellä saattaisi tänä yönä tapahtua, ja että hän myöskin on pidättänyt
itselleen oikeuden avata ovet, milloin sen hyväksi näkee.
-- Mutta minäpä olen Pyhän Ireneon kirkkoherra, uskalsi Clamouse vanhus
väittää, vastaanottaessaan avaimet apotti Turlot'ilta.
-- Niinpä kyllä, herra arkkipappi on kirkkonsa isäntä, sekaantuivat
molemmat varapapit puheeseen.
-- Koko hiippakunnassa on ainoastaan yksi isäntä, ja se on herra
varapiispa.
-- Mutta kirkkolaki... rohkeni herra Clamouse inttää.
-- Herra varapiispa -- ei kukaan sitä enään epäile, -- tulee piakkoin
koroitetuksi Lormières'in piispalliselle istuimelle, ja kun hänellä on
hyvä muisti, ei hän unohda niitä, jotka ovat olleet tottelemattomia
hänelle.
-- Luulette siis täydellä todella, rakas Turlot, että herra varapiispa
pitäisi sen loukkauksena, jos... jos...
-- Luulen, herra arkkipappi, että joudutte hänen vihoihinsa ja
tiedätte, että hänen vihansa on hirmuinen.
Vanha Clamouse raukka vaipui nojatuoliinsa sortuneena, masennettuna,
sanaakaan virkkamatta ja silmäili tylsän näköisenä hänen kädessään
kilisevää avainkimppua.
Apotti Lavernède, joka ei epäillyt voittavansa kaikkia vastuksia,
minkälaisia olivatkaan, seisoi sekä tyynen että huolestuneen näköisenä
tätä kohtausta katsellen. Käsivarret ristissä rinnalla, ikäänkuin
masentaakseen kuohuvia tunteitaan, tarkasteli hän katkeralla
ylenkatseella vanhan arkkipapin surkeata muotoa. Tämä uljas, luja pappi
häpesi papillisen virkansa puolesta, nähdessään semmoista heikkoutta,
pelkurimaisuutta ja kunniantunnon puutetta virkaveljissään. Nyt ei
asia enään koskenut hänen ylhäisyyttään de Roquebrun'ia, vaan herra
Clamouse'a ja herra Turlot'ia, ja se häpeällinen kohtaus, jota nuo
molemmat näyttelivät hänen edessään, vaikutti häneen masentavaisesti.
Miten suuri olikaan Rufin Capdepont'in vaikutusvalta! Niin! Rufin
Capdepont saattoi siis mielivaltaisesti alentaa pappeja, joita
vihkimyksen olisi pitänyt tehdä "_rohkeiksi kuin David ja viisaiksi
kuin Salomon_." Hänen mieleensä johtui _Pimeyden Ruhtinas_ ja ne
sotajoukot, jotka hän oli viekotellut mukanaan kadotukseen.
Mutta asian täytyi päättyä. Vankilan saarnaajaa iletti nähdä kirkon
korkeata edustajaa tuossa alennuksen tilassa. Tarmokkaasti kääntyi hän
herra Clamouse'n puoleen, näyttäen apotti Turlot'ille selkänsä. Sitten,
tarkastaen masentunutta vanhusta, puhutteli hän häntä hiljaan:
-- Koska avaimet nyt ovat hallussanne, lausui hän, toivon teidän, herra
arkkipappi, estelemättä jättävän ne minulle.
-- Kuulittehan, ystäväiseni, minä en olekaan isäntä.
-- Ja te tottelette herra Turlot'ia, te, herra Clamouse?
-- Minä en tahdo tulla apotti Capdepont'in viholliseksi. Minä olen
vanha ja tahdon kuolla rauhassa.
-- Siis jää hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in ruumisarkku rajuilman
valtaan?
-- Eihän se ole minun syyni... Käsitättehän tilani, Lavernède rakas,
olen hiippakunnan varapiispan alamainen, enkä siis voi vastaanottaa
ruumisarkkua talooni.
-- Mutta äsken...
-- Oh, niin! äsken... Mutta en tietänyt, että herra apotti Capdepont...
-- Siis: pelkäätte Rufin Capdepont'ia enemmän kuin itse Jumalaa;
sillä te tiedätte hyvin, herra arkkipappi, että kieltäessänne
vieraanvaraisuuttanne piispavainajaltanne, loukkaatte kovasti
Jumalaa... Oh! minä pyydän, älkää vapisko noin surkeasti
nojatuolissanne; en minä ensinkään tahdo saattaa teitä rettelöihin...
Antakaa minulle tuomiokirkon avaimet ja jatkakaa sitte vistiänne, jos
teitä haluttaa.
-- Vanha Clamouse, häveten omaa heikkouttansa, mutta kykenemättä
vapautumaan Capdepont'in vallasta, yritti puhumaan. Mutta hänen ei
onnistunut.!
Apotti Lavernède'n valtasi ylenkatseensekainen säälin tunne.
-- Herra arkkipappi, lausui hän, lieventäen tuimaa, ankaraa ääntään,
minä käsitän asemanne, se on mitä tukalin. Asia on selvä: tiedän
ett'ette voi itse antaa minulle Pyhän Ireneon avaimia. Mutta jos minä
ottaisin ne teiltä?...
-- Jos ottaisitte ne minulta?...
-- Minä tulisin siten yksinäni edesvastauksen alaiseksi. Etevänä
kasuistina te kyllä ymmärrätte miten asia silloin on muuttunut.
Vanhuksen sammunut katse kirkastui.
-- Ah! niinkö? mutisi hän, se on toista. Se on varma, että jos jollain
tavalla onnistuisitte riistämään minulta avaimet, minä...
-- Jo se on tehty! huudahti Lavernède, joka tähdäten avainkimppua
kuin saalista, sieppasi sen taitavalla ja kokonaan odottamattomalla
kädenliikunnolla.
-- Hyvät herrat, minä panen julkisen vastalauseen tämmöistä ryöstöä
vastaan, sopotti Clamouse, jonka raskaan painon musertama rinta
vihdoinkin alkoi vapaammin hengittää.
-- Herra Lavernède, huusi Turlot, herra Capdepont on paikalla saava
tietää tästä...
Ylpeä, halveksiva katse, jonka vankilan saarnaaja voitonriemuissaan loi
pyhän raamatun professoriin, sammutti sanat hänen huulillaan.
-- Juoskaa syyttämään minua herra Rufin Capdepont'ille, herra, juoskaa
sukkelaan. Panettelijan virka sopii mainiosti teille.
Hän tervehti nuorta varapappia ja riensi kiireesti pois.