Munkit.
Tätä kauhistavaa kohtausta seurasi pitkä ällistyksen hetki.
Apotti Lavernède tointui ensiksi huumauksestaan. Apotti Ternisien'in
vielä ollessa liikkumattomana, kauhun jähmettämänä, nouti hän
hiljaa ruumisarkun kannen ja sulki arkun. Olihan mahdollista, että
Capdepont riistäisi itsensä irti ystäväinsä käsistä ja ilmestyisi taas
äkkiarvaamatta.
-- Rukoilkaamme, hyvät herrat! sanoi Kapusiini munkkien päällikkö
sortuneella äänellä. Paikalla polvistuivat kaikki.
Hiukan tyyntyneenä rukouksesta, alkoi apotti Lavernède muistutella
mielessään äskeisiä tapahtumia ja nousi äkkiä seisaalleen. Tietämättä
miksi, kaikki papit hänen esimerkkiään noudattaen tekivät samoin.
-- Hyvät herrat! sanoi vankilan saarnaaja, kirkon etu vaatii, että
herra Rufin Capdepont'in rikoksellinen käytös tulee ylhäisessä paikassa
tiedoksi. Minä juoksen ilmoittamaan asian kenraali de Roquebrun'ille,
että hän tietää lähettää sähkösanoman Pariisiin.
-- Mitä! tahdotteko saattaa maallikkojen tietoon mitä täällä on
tapahtunut? kysyi Kapusiinein päällikkö.
Vanhus parka vapisi mielenliikutuksesta.
-- Tämän asian täytyy saada mitä suurimman julkisuuden, vastasi apotti
Lavernède.
-- Lopettakaa, hyvä herra! Näyttää siltä kuin tällä hetkellä olisitte
unohtaneet papillisen kutsumuksenne.
-- Mutta, arvoisa isä, jos tahdomme estää Capdepont'in nimitystä
Lormières'in piispaksi, on velvollisuutemme tehdä hänet tunnetuksi
maailmalle...
-- Jumala on kironnut maailman, meillä on ainoastaan yksi velvollisuus,
se on: pelastaa se.
-- No mutta, ei! huusi kiivas vankilan saarnaaja päättäväisesti
työntäen ympäriltään munkit siten raivatakseen itselleen tien portille.
Ei, ei, teistä huolimatta vapautan kirkon piispasta, jolla sitä uhataan.
Hän irtautui väkisten ympärillä seisovista ja oli juuri lähtemäisillään
tiehensä, kun apotti Ternisien tarttui hänen käteensä.
-- Ystäväni, lausui hän, rukoilevalla äänellä, jääkää meidän kanssa,
Jumalan nimessä, ei hiiskaustakaan tästä kenraali de Roquebrun'ille.
Oletteko varma siitä, ettei sanoma hänen velivainajalleen ja koko hänen
perheelleen tehdystä häväistyksestä tappaisi tuota vanhaa miestä?
-- Tahdotteko siis, että häväistys kohtaa häntä julkisesti? Huomenna
kello kymmenen aikana, Capdepont, joka varmaan siksi on saanut
tuomiokapitulin puolelleen, kieltäytyy julkisesti hautaamasta piispaa
Pyhän Ireneon hautaholviin.
-- Hän ei uskalla! mutistiin joka taholta.
-- Hänkö ei uskalla? Hän, joka äsken historiaan vedoten kehoitti meitä
tuomitsemaan hänen ylhäisyyttään de Roquebrun'iä katkaisemaan häneltä
kaulan, leikkaamaan hänen oikean kätensä poikki ja syöksemään hänen
häpeällisesti silvottu ruumiinsa Arbouse virtaan!...
-- Tyyntykää, herra Lavernède, tyyntykää! keskeytti arvokas ja
kunnioitettu Dominikaanimunkkien priiori.
-- Kuulkaa minua kaikki! Onko meillä aseita puolustaaksemme
rakastettua piispaamme Rufin Capdepont'in hyökkäyksiä vastaan? Ei.
Päätämmekö kuitenkin kunnioittaa tätä ruumista, puhtaan, rakkautta
ja armeliaisuutta uhkuvan sielun autiota majaa? Päätämme, eikö
niin? Minkä vuoksi siis tässä suurimmassa ahdingossamme epäilisimme
pyytää avuksemme maallista valtaa, joka yhdellä sanalla voi tehdä
lopun röyhkeimmästä häväistyksestä, mitä milloinkaan on kuultu? Te
pelkäätte iskun olevan liian kovan kenraali de Roquebrun'ille. No niin,
jätetään hän sitten rauhaan. Mutta sallikaa minun sitte heti lähettää
omalla edesvastauksellani sähkösanoma Pariisiin. Vielä tänä iltana
saa kirkollisasiain ministeri asiasta tiedon, ja hän kerkiää hyvästi
antamaan Capdepont'ille käskyjä huomisista juhlamenoista.
-- Kirkon arvo vaatii ennemmin että hänen ylhäisyytensä de Roquebrun
haudataan tämän kaupungin kirkkotarhaan kuin että maallinen valta
sekaantuu onnettomiin riitoihimme, virkkoi taas Dominikaanimunkkien
päämies... Herra Lavernède, pappi ei ole vapaa, papin vihkimys sitoo
hänet erottamattomasti hengelliseen säätyyn. Herra Capdepont on
syyllinen, hyvinkin syyllinen. Mutta mitä me hyödymme hänen rikostaan
levittämällä.
-- Me hyödymme siinä, että olemme täyttäneet tuon ylevän taivaallisen
työn, jota sanotaan velvollisuudeksi.
-- Maallikot ovat meidän vihollisiamme.
-- Minä en tunne muuta vihollista kuin pahetta.
-- Pahe ei ole papeissa, se on ihmisissä. Hengellinen sääty on pyhä
arkki ajan levottomien kiihoitusten yläpuolella; meidän tulee jättää se
ylhäälle, mihin Jumalan käsi sen on asettanut.
-- Miksi estätte minua kukistamasta Rufin Capdepont'in ylpeyttä? huusi
Lavernède vihan vimmoissa.
Eikö Jumalan viha ruhjonut ihaninta enkeleistäänkin?
-- Odottakaa siis Jumalan käden näyttäytyvän selvästi.
-- Näyttäytyköön se sitten tuo kostajan käsi, näyttäytyköön ja
pelastakoon kirkon perikadosta!
Samassa valaisi punertava salama piispan palatsin pihaa, häikäisten
silmiä, ja hirvittävä ukkosen jylinä kuului. Lormières'in
vanha tuomiokirkko, jonka kaikki nurkat kajahtivat, vapisi
graniitti-perustuksillaan. Kaksikymmentä kauhistunutta pappia suistui
polvilleen; muut notkistivat päätään. Dominikanimunkkien priiori yksin
jäi suorana ja liikkumattomana paikalleen seisomaan. Vahakynttilä, jota
hän piti kädessään, valaisi kalpealla heijastusvalolla hänen jäykkää
ja ankaraa haamuansa. Olisi luullut jonkun Pyhän Ireneon kuvapatsaista
äkkiarvaamatta astuneen alas komerostaan,
-- Herra Lavernède, Jumala, jota pyysitte avuksi, on kuullut teitä,
lausui hitaasti valkeapukuinen munkki.
Tämän sanottuaan hänkin vuorostaan lankesi polvilleen.
Herran ilma, jonka kaukaista ääntä jo kello viiden aikana oli huomattu,
oli tullut yhä lähemmäs paksujen pilvien muassa ja uhkasi nyt koko
voimalla kaupunkia. Kaikkialla taivaan rannalla irtautui toisistaan,
ukkosen alinomaa jylistessä, suunnattomia pilvijoukkoja, toiset
läpinäkemättömiä, mustia, toiset osittain kuulakoita, ja liikkuivat
raskaasti Lormières'iä kohti. Pyhän Ireneon korkean tornin kohdalla ne
yhtyivät. Siellä levottomat pilvet pysähtyivät, töyttäsivät toisiaan
vastaan, asettuivat vaivaloisesti toinen toisensa päälle ja muodostivat
hirvittäviä, korkeita vuoria, ikäänkuin sata Himalajaa olisi läjitetty
päällekkäin taivaan äärettömillä kentillä.
Vasemmalla puolella näitä kykloopivuoria, joissa runoilijan silmä
olisi voinut nähdä Jumalan kaupungin pelottavia vallituksia, oli kuu
anastanut itselleen pienen tilan loistaakseen. Tästä tähtitornista,
joka supistumistaan supistui, lankesi muutamia säteitä Lormières'in
huoneille, joista ei pienintäkään ääntä kuulunut; toisin hiukan
epätasaisille pilville, valaisten täällä syviä aukkoja, tuolla
hirvittäviä äkkisyvänteitä, kuvaten edempänä kokonaisen armeijan
teräskypärineen, välkkyvine haarniskoineen ja terävine, kiiltävine
miekkoineen.
Uusi ukkosen tuli viilsi näitä liikkuvia vuorenhuippuja. Maisema
muuttui. Loistavat armeijat, omituiset äkkisyvänteet, lumoavat luolat
katosivat. Kaikki oli nyt vaan sekasortoa, ammottava kolo keskellä.
Tuohon mustaan kitaan oli kuukin kadonnut. Äkkiä alkoi suuria, pyöreitä
sadepisaroita tipahdella piispan palatsin pihalla olevien pappien
käsille.
Sanaakaan lausumatta otti Kapusiinimunkkien päällikkö, jonka paljaita,
aukinaisten sandaalien huonosti suojaamia jalkoja sade kasteli,
villaisen viittansa ja levitti sen hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in
ruumisarkun päälle.
Samassa hetkessä oli kymmenen muuta viittaa samassa hurskaassa
tarkoituksessa irroitettu hartioilta.
Apotti Ternisien syöksyi yhdellä hyppäyksellä piispan asunnon suurelle
ovelle. Hän ravisti sitä voimiensa takaa. "Mahdotonta!" mutisi hän
epätoivoissaan.
Apotti Lavernède juoksi hiippakunnan virkahuoneen pienelle
rakennukselle. Hän koputteli sielläkin turhaan.
-- Hyvät herrat, sanoi hän palaten toisten luo, tuomiokirkko suljetaan
vasta kello yhdeksän eikä kello vielä ole niin paljon. Kantakaamme
hänen ylhäisyytensä tuomiokirkkoon.
Sade yltyi, sammuttaen yksitellen pappein käsissä olevat kynttilät.
-- Joutukaamme! virkkoi taas Lavernède mahtavalla äänellä.
Viisikymmentä käsivartta hapuili pimeässä piispan ruumisarkkua ja nosti
sen yhteisellä voimainponnistuksella. -- Lähtekäämme, komensi apotti
Ternisien. Ainoastaan yksi, Dominikaanimunkkien priiorin kynttilä paloi
vielä. Tämä ankara munkki astui kulkueen etupäähän.
Kulkue saapui esteettömästi Pyhän Ireneon katettuun eteiseen.
Apotti Ternisien riensi porttaalille ja kohotti suurta rautasta säppiä.
Tuomiokirkko oli suljettu, vaikkei määrätunti vielä ollut lyönyt.
-- Oi! Jumala, huudahti nuori pappi raukka menehtymäisillään.
Ähkien ja hikoillen laskivat kantajat kuormansa kirkon kynnykselle,
paraiten suojattuun paikkaan.
-- Tämä on häpeällistä! ei Dominikaanimunkkien priiori voinut olla
sanomatta.
-- Se on pirullista äänsi Kapusiinein päällikkö.
-- Hyvät herrat, huusi Lavernède, minun täytyy saada tuomiokirkon
avaimet, muuten herätän paperitehdaskaupungin murtamaan portit.
Kaikki kertyivät hänen ympärilleen.
-- Päästäkää minut! sanoi hän kokien irtautua, päästäkää!...
Tahdotte siis palauttaa tänne herra Capdepont'in? kysyi Dominikaanein
priiori.
-- Pelkäättekö häntä?
-- Ainakin on turha aikaansaada uusia häväistyksiä.
-- Kaikessa tapauksessa ei piispamme ruumis saa jäädä sateesen. Ettehän
sitä tahdo, isä priiori, te, joka kaikista papeista nautitte suurinta
huomiota hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in puolelta ja joka niin
usein saitte tuntea hänen isällistä hellyyttänsä!
Dominikaanimunkin kulmikkaat, kuivettuneet kasvot kalpenivat
vahakynttilän valossa, joita taas oli sytytetty. Muisto piispan hyvistä
teoista oli kukistanut tämän tylyn munkin.
-- Mitä valitatte, herra Lavernède? sanoi hän. Teidän, tämän onnettoman
hiippakunnan papin, teidän tulisi iloita siitä, että piispamme
ruumisarkku kärsii tämän kammottavan rujuilman rääkkäystä. Minä
puolestani toivon, että virtana valuva sade valtaisi tämän viimeisenkin
pakopaikan, niin että meidän täytyisi polviin asti vedessä kahlaten
pitää täällä vahtia.
-- En käsitä teitä, isä priiori.
-- Otaksukaa että maallinen valta, joka on niin välinpitämätön pyhän
uskontomme edusta, nimittää herra Capdepont'in Lormières'in piispaksi,
luuletteko pyhän isän vahvistavan piispaa, joka ei pelkää solvaista
kuolemata.
-- Aijotteko siis, isä priiori, kirjoittaa Roomaan? sai apotti
Lavernède äkkinäiseltä ilolta vaivoin lausutuksi.
-- Minä aijon ilmoittaa kenraalilleni, mitä olen nähnyt. Hän on tietävä
tämän kamalan illan kaikki erityiskohdat. Ja jos myöhemmin on pakko
ryhtyä kirkkosääntöjen mukaan herra Capdepont'ia kuulustelemaan,
tulevat esimieheni jättämään yhden jäljennöksen kirjeestäni
paavilliseen kansliaan.
-- Minä puolestani teen samoin, isä priiori, lisäsi Kapusiinimunkkien
päällikkö.
-- Oi, kunnianarvoisat isät! oi, kunnianarvoisat isät! änkytti
Lavernède liikutettuna.
Sitten juosten ryhmästä ryhmään:
-- Missä on isä Trézel? missä on isä Trézel? toisti hän, hänenkin
täytyy kirjoittaa Romaan...
Isä Trézel, pyhän Stanislaus Kotskan opiston johtaja, oli aikoja sitten
lähtenyt tiehensä.
-- Oh! Jesuiitat ovat aina älykkäitä! ilkkui Lavernède. Capdepont
saattaa tulla piispaksi, ja he ovat seuranneet Capdepont'ia.
Sanotaanhan: kumartakaamme mahtavia, elääksemme rauhassa... Hyvä
Jumala! Hyvä Jumala!
Hän lähestyi ruumisarkkua... Hän tarkasteli huolellisesti viittoja,
jotka sitä peittivät... Hän kohotti kevyesti niitä yksitellen, ja
näytti niitä lukevan... Hän levitti ne uudelleen tammiselle arkulle...
Hänen käytöksensä ilmaisi selittämättömän katkeraa ja rajua surua.
Toiset katsoivat häntä kauhunsekaisella hämmästyksellä.
-- Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun raukka! huokaili apotti Ternisien.
Apotti Lavernède kohotti kyyneleistä kimaltelevat silmänsä uskolliseen
sihteeriin. Voimattomuuden raivo kuohui hänessä, ja sai tuon katseen
nousemaan.
-- Ystäväni, huusi hän vihdoin, älkää enään itkekö. Hänen ylhäisyytensä
on pääsevä tuomiokirkkoonsa!
Ja ennenkuin yksikään ennätti häntä estämään, syöksyi hän pimeyteen
rajuilmaan ja katosi.