Paavi Formosus.
Mutta Rufin Capdepont seisoi jäykkänä ja liikahtamattomana hakatulla
kivisillalla ja viittasi kädellään arkunkantajille.
-- Laskekaa arkku vaunuilta ja kantakaa se tänne, sanoi hän.
Miehet tottelivat.
Uteliaisuudesta kiihoitettuina riensivät papit piispanpalatsin pihalle,
jonka portin varovainen Mical hiljaan sulki.
Ruumisarkku oli asetettu maahan; apotit Ternisien ja Lavernède, vetäen
mukanaan muutamia munkkikunnan jäseniä, niiden muassa Kapusiinien
päällikön, pienen harmaaparta vanhuksen, muodostivat piispavainajan
ympärillä ikäänkuin elävän suojeluskehän. En tiedä mikä kummallinen
kauhistus heitä ahdisti.
-- Pelkäättekö että ruumis teiltä varastetaan? ilkkui Capdepont,
leveällä kädellään pyyhkäisten edestään viisi kuusi Barnabiittaa, jotka
olivat varomattomasti asettuneet hänen tielleen.
Sitten ylpein askelin kiertäen ruumisarkkua työnsi hän etäämmälle sen
ympärille keräytyneet munkit.
-- Antakaa sijaa hiippakunnan papeille, hyvät herrat! lausui hän.
Paksun pilvikerroksen lomitse pilkistelevät auringon säteet valaisivat
mustan parvivaatteen.
Pyhän Ireneon suuri kello löi kahdeksatta hetkeä.
Ukkonen taukosi.
-- Hyvät herrat, alkoi varapiispa, kääntyen harvalukuisten
tuomioherrain puoleen, joiden joukossa tuomioprovasti vanha
Clamouse'kin oli, meille on Pariisista tuotu piispa de Roquebrun'in
ruumis, jota pyydetään saada haudata tuomiokirkkomme holveihin, tähän
saakka ainoastaan pyhimyksille suotu kunnia...
-- Aina hänen ylhäisyytensä de la Guinaudie'n ajoilta asti ei tätä
kunniaa ole ainoaltakaan Lormières'in piispalta kielletty, väitti
Lavernède kiihkeästi.
-- Mahdollista on, herra apotti, että te pian tulette tekemään tiliä
käytöksestänne hiippakunnan oikeuston edessä. Mutta sitä ennen kiellän
teitä keskeyttämästä puhettani.
-- Keskeytän teitä joka kerran, kun annatte vihanne puhua oikeuden
asemasta.
-- Vihani?
-- Niin vihanne. Kieltäessänne tässä arkussa lepäävältä piispalta sijaa
Pyhän Ireneon holvissa, on teillä kosto mielessä.
-- Entä jos niin olisi! huusi Rufin Capdepont julmistuneena tästä
uhkamielisyydestä, kenties liiaksi luottaen arvoonsa ja oikeuteensa.
Kapusiinein päällikkö astui häntä kohti.
-- Jos niin olisi, herra varapiispa, sanoi hän vanhuudesta
vapisevalla äänellä, jos niin olisi, niin en minä, vaikka olen
kahdeksankymmenenneljän vuoden vanha, vanhempi kuin läsnäoleva
arkkipappi Clamouse, voisi olla tuomitsematta teitä. Kosto papin
puolelta on aina inhoittava, mutta tässä tilaisuudessa, jota varten nyt
olemme yhtyneet, olisi se häpeällistä.
-- Te ette tiedä, hyvä isä, että piispa de Roquebrun on kerran vihansa
vimmassa vertaillut minua _Pimeyden Ruhtinaasen_, Lucifer'iin, jota
Jumalan isku kohtasi.
-- Ettekö uppiniskaisen enkelin tavoin ollut yllyttänyt jotakin kapinaa?
-- Minusta tuntuu, herra...
-- Jumalallinen Mestari on sanonut: "Joka miekkaan rupee, se miekkaan
lankee..." -- _Qui gladio_...
-- Herrani!
Vanhus kumartui ja vetäytyi takaisin riviin. Apotti Ternisien ei voinut
pidättää kyyneleitään.
-- Hänen ylhäisyytensä oli pyhimys, toisti hän hämmentyneenä moneen
kertaan... Hänen ylhäisyytensä oli pyhimys! Herrat tuomioherrat, minä
rukoilen... herra Clamouse, te, joka tunsitte hänen ylhäisyytensä,
te, joka saitte häneltä nauttia niin paljon hyvyyttä... Te kaikki
Lormières'in papit...
Jähmittävä hiljaisuus seurasi tätä repivää rukousta.
Apotti Ternisien, joka oli kumarruksissa seurakunnan papiston edessä,
ojensi itsensä ja kiireesti kuivaten kyyneleensä astui Capdepont'in luo:
-- Herra, sanoi hän, hänen ylhäisyytensä ruumis ei enään voi jäädä
tänne pihaan. Sallikaa meidän nostaa se piispan viraston saliin. Minä
rupean kohta pukemaan salia ruumiskappeliksi.
Ei kukaan näyttänyt häntä kuulevan.
Onneton nuori pappi oli surusta hulluna. Äkkiä syvän tunteen
liikuttamana heittäytyi hän herransa arkun päälle ja tarttuen siihen
kiinni molemmin käsin koitti sitä nostaa.
-- Jumala! Jumala! anna ihmeen tapahtua! huusi hän.
Kumahtaen kolahti raskas kirstu jälleen maahan.
Papit katselivat hämmästyneinä, ollen liian pelkureita uskaltaakseen
auttaa.
Apotti Lavernède ja muutamat maristilaiset munkit yrittivät auttamaan
apotti Ternisieniä, mutta apotti Capdepont esti heidät yhdellä
liikunnolla, sanoen:
-- Hyvät herrat, elkää ajatelkokaan viedä ruumisarkkua
piispanvirastoon. Herra de Roquebrun on jättänyt jälkeensä paljon
velkoja ja sen tähden on minun täytynyt antaa asianomaisten
virkamiesten sinetillä sulkea kaikki palatsin ovet. Lormières'in
entinen piispa oli aina antelias toisten rahoilla. Onhan kirkollisten
eläkkeiden rahastossa toteennäytetty suunnaton vaillinki...
-- Herrani, vastasi apotti Ternisien, muistakaahan toki, että hänen
ylhäisyytensä de Roquebrun on pannut koko omaisuutensa, lähes
viisisataatuhatta franc'ia _Vanhojen hoivalaitoksen_ perustamiseen,
että hän sitä paitse on perustanut _Nuorten sairaiden hoitohuoneen_,
että hän koko hiippakunnan alalla on antanut apua, useammalle kuin
kolmellesadalle perheelle...
-- Mitä tulee ruumiskappeliin, niin lienee parasta jättää se
siksensä. Kävisikö todellakin laatuun asettaa uskovaisten nähtäväksi
kasvoja, jotka halvaus on tehnyt inhoittaviksi. "_Piispan on
saarnaaminen kuolemansakin jälkeen_", sanoo pyhä Gregorius suuri. Mutta
sanokaa, minä kysyn kaikilta, mitä voisivat piispa de Roquebrun'in
vääristyneet kasvot saarnata kansalle, muuta kuin väkivaltaa, vihaa ja
kaikkia niitä huonoja intohimoja, jotka täyttivät hänen sielunsa?
-- Te valehtelette, herra! te valehtelette! huusi apotti Ternisien
kauhun valtaamana.
Ja kumartuen alas irroitti hän kiireesti kuusi hakaa, jotka sulkivat
arkun kannen ja avasi sen.
Säikähtyen nähdessään piispansa, vetäytyivät papit kauhistuneina
loitommalle.
Itse apotti Capdepont'kin peräytyi pari askelta.
Hopeajuovaisella ja sinipunaisilla koristeilla kirjaillulla silkki
vuoteella lepäsi hänen ylhäisyytensä de Roquebrun kuin nukkuva.
Hänen rauhallisissa, levollisissa kasvoissaan kuvautui enkelimoinen
lempeys. Posket olivat hiukan turvonneet ja käyneet harmahtavan
kellertäviksi, norsunluun värisiksi. Päässä oli hänellä valkoinen
piispanhiippa ja hänen oikea kätensä oli hellästi asetettu pitkin
hänen viereensä laskettua, kultaista piispansauvaa. Rintaristi
lepäsi saastuttamattomalla messukasukalla; jalkoja verhosi loistava
rikaspoimuinen messupaita, jonka alitse pienet mustareunuksiset
silkkitohvelit pilkistelivät esille.
Näky oli suuremmoinen ja liikuttava.
-- Älkää peljätkö, hyvät herrat, sanoi Lavernède purevalla äänellä, hän
on kuollut, aivan kuollut.
Hölmistyneenä lähestyivät papit arkkua uteliaasti vainajaa katsoen.
Varapiispa ei liikahtanut paikaltaan. Pää pystyssä, pilkallinen ja
katkera hymy huulilla, tähysteli hän hehkuvin silmin läsnäolevia,
antaen katseensa viivähtää milloin piispan kalpeilla kasvoilla,
milloin keskenään kuiskailevien tuomioherrain päällä, joiden joukossa
erittäinkin verevä Turlot oli suuressa puuhassa.
Mutta Mical oli tuumivan näköinen, ja syvät rypyt hänen otsallaan
ilmaisivat huolestumista.
Äkkiä hän oikaisi itsensä ja lähestyen pitkällä kuonollaan Capdepont'ia
kuiskasi jotain hänen korvaansa. Heräten synkistä ajatuksistaan palasi
tämä todellisuuteen.
-- Hyvät herrat, sanoi hän, hiippakunnan varapiispana olisi minulla
oikeus ratkaista esillä oleva kysymys ja antaa huomenna haudata
piispa-vainajan ruumis kaupungin hautausmaahan. Olen kuitenkin pitänyt
velvollisuutenani kysyä teidän mieltänne näin tärkeässä asiassa. Te
kaikki, samoin kuin minäkin, olette kymmenen vuoden kuluessa olleet
tilaisuudessa arvostelemaan hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in toimia,
ja tiedätte myöskin missä määrin hänen myrskyinen, hiippakunnalle ja
kirkolle turmiollinen hallituksensa, ansaitsee sitä kunnianosoitusta,
jota hänelle meiltä vaatimalla vaaditaan. Muistakaa rakkaat
virkaveljeni...
-- Muistakaa, hyvät herrat, keskeytti Lavernède, että hänen
ylhäisyytensä de Roquebrun'in tänne tullessa ei kaupungissamme ollut
ainoatakaan armeliaisuuden laitosta, vaan että niitä nyt, kiitos olkoon
hänen laimentumattomalle rakkaudelleen, on täällä kolme...
-- Muistakaa, jatkoi Capdepont vihasta vapisevalla äänellä...
-- Muistakaa, keskeytti rohkea vankilan saarnaaja, että hänen
ylhäisyytensä de Roquebrun'in toimesta kaksisataa laupeuden sisarta on
täältä lähtenyt ulos maakuntaan sairaita hoitamaan, lapsia opettamaan
ja orpoja kasvattamaan...
-- Herra apotti Lavernède, teidän kirkollisena esimiehenänne käsken
teidät vielä kerran vaikenemaan. Muistakaahan, että minulla on valta
antaa teille virallisia nuhteita ja, jos mieleni tekee, erottaa teidät
virastanne, jopa pannaankin julistaa...
-- Minuako pannaan... Olen tunnettu koko Lormières'sä ja koko
hiippakunnassakin, hyvä herra; koettakaa, jos uskallatte, loukata
papillista arvoani.
-- Varokaa itseänne!
-- Minä en pelkää, enkä tule koskaan teitä pelkäämään!
-- Minä haastan teidät huomispäivänä hiippakunnan oikeuston eteen. --
Sinne saavun, ja Jumala armahtakoon sekä teitä että minua!
Paheksivaa nurinaa kuului pappien keskeltä.
-- Herra Lavernède, lausui vihdoin herra Clamouse, tuomiokapituli
paheksuu sitä kiivautta, jolla olette kohdelleet yhtä sen jäsenistä ja
kehoittaa teitä tyyneyteen ja mielenmalttiin.
-- Ja minä kehoitan teitä kaikkia, myöskin teitä herra arkkipappi,
osoittamaan pyhää kunnioitusta kuolemalle.
Muutamat munkit ja muutamat harvat vapaapapit, jotka epäilemättä
tunsivat itsensä loukatuksi, hajosivat eri ryhmiin ja näyttivät aikovan
lähteä pois.
-- Hetkinen vielä, hyvät herrat, sanoi Rufin Capdepont pidättäen heitä.
Ja jälleen asettautuen arvokkaasen asemaansa jatkoi hän:
-- Tämä edessämme avattu piispan ruumisarkku, lausui hän juhlallisella
äänellä, muistuttaa minua eräästä kirkkohistoriamme surkeimmista
tapahtumista. Tämä todellakin kauhistava tapaus on se, kun paavi
Formosus Stefanus VI:nen käskystä kaivettiin ylös haudasta ja
haastettiin kirkolliskokouksen eteen. Stefanus VI syytti Formosus'ta
paavin istuimen väkivaltaisesta anastamisesta, ja kokous piti syytöksen
oikeutettuna. Ruumiilta leikattiin pää ja sormi, jossa hänellä oli
ollut papin sormus, ja sitten se syöstiin Tiberin virtaan... Minä, joka
tiedän minkä maallisten keinottelujen kautta apotti de Roquebrun'in,
Arros'in tuomioherran on onnistunut ryöstää itselleen piispanistuin,
lienen oikeutettu rupeamaan oikeuden valvojaksi, ja kun rohjetaan
minulta vaatia lupausta ruumiin hautaamiseen kirkon alaisiin holveihin,
määrään minä sen sysättäväksi yhteiseen hautakuoppaan! Eikö tämä mies
ole ansainnut sitä häväistystä?
-- Ei ole! huusi apotti Ternisien... Herrat kapituulin jäsenet, teitä
petetään, teitä petetään, uskokaa minua...
-- Jos kosketatte sormellannekaan tähän arkkuun viedäksenne sitä
kaupungin hautuumaalle, sanoi Lavernède asettuen Capdepont'in eteen,
riistämme me muut sen teidän käsistänne ja viemme kuin viemmekin hänet
Pyhän Ireneon holveihin.
-- Kutka muut? kysyi varapiispa hävyttömän ylenkatseellisesti.
-- Minä, herra apotti Ternisien, nämä munkit ja kaikki hiippakunnan
papit, jotka eivät vielä ole alistuneet teidän ikeenne alle.
-- Kaunis sotajoukko, joka vastustaa laillista oikeuttani!
-- Puhutte sotajoukosta? Varokaa itseänne! Lormières'in kansa ei ole
vielä unohtanut hänen ylhäisyyttänsä de Roquebrun'iä.
-- Lormières'in kansa?
-- Se vihaa teitä ja Ternisien'in ei tarvitsisi sanoa kuin sanan, niin
ruhjoisi se teidät murskaksi.
-- Kapinaako?
-- Eikös kapina noussut silloinkin kun Stefanus syöksi Formosuksen
Tiberiin? Koska teidän on tehnyt mieli meille kertoa raakamaisen
aikakauden julmuuksia, niin olisi teidän pitänyt jatkaa kertomus
loppuun saakka, eikä jättää ilmoittamatta, että Stefanuksen
julmuuksista raivostunut kansa nousi kapinaan kelvotonta paaviansa
vastaan, syöksi hänet vankikoppiin ja kuristi hänet armotta.
-- Se on kauheata! se on kauheata! mutisi Kapusiinein päällikkö.
Capdepont ei vastannut mitään. Lavernède'n puhuessa oli hän katsoa
tuijottanut täydessä loistopuvussaan lepäävään piispaan ja lumottuna
tuosta todellakin suuremmoisesta näystä oli hän vähitellen lähestynyt
arkkua, lähempää nähdäksensä noita häikäiseviä koruja...
... Oi, Jumalani! kuinka tuo hiippa oli kaunis! Hän katsoi siihen
kauvan, silmäluomet kummallisesti kohollaan... Entäs sauva sitten! Oi,
sitä loistoa! Kuinka ihanata olisi siihen nojautua ja kuinka mainiosti
se soveltuisi hänen vakavaan majesteetilliseen astuntaansa!...
Kultasormukseen kiinnitetty suuri ametisti lumosi hänet vihdoin
hohdollaan. Hänessä syntyi päätös. Oi! -- Kumpa saisi kantaa tuota
säteilevää sormusta sormessaan!... Hän ei voinut kauvemmin vastustaa
himoaan, vaan kiireesti selvittäen käsivartensa mustan kaapunsa
poimuista iski hän palavan kätensä, niinkuin kotka kyntensä, vainajan
jäiseen käteen.
-- Jumalan tähden! huusi Ternisien. Ja ryntäen esiin työnsi hän rajusti
Capdepont'in pois. Lammas oli osottanut härjän voimaa.
-- Mitä! mitä! sopersi varapiispa pelottavan tyynesti, mitä on
tapahtunut?
-- Mitäkö on tapahtunut? Ei muuta kuin että olette tehnyt kauheimman
rikoksen minkä voi ajatella, pyhänryöstön! vastasi Lavernède uhaten
häntä käsi kohotettuna.
-- Minäkö? minäkö? kysyi hän hämmästyneenä.
Silminnähtävää oli, ettei Capdepont'illa ollut vähääkään tuntoa siitä
rikoksesta, josta häntä syytettiin. Kun intohimo kehittyy määrättyyn
asteesen, saattaa se muutamat ihmiset kokonaan edesvastuuttomaksi
teoistaan. Kunnianhimonsa ainoisraivon valtaamana, niinkuin hullujen
lääkärit sanovat, oli Capdepont'illa ollut todellisen mielipuolisuuden
kohtaus.
Mutta piispan palatsin pihalla oli yleinen melu syntynyt. Apotti Mical,
arkkipappi Clamouse, ja tuomiokapitulin jäsenet häärivät kauhistuneina
Capdepont'in ympärillä yhteen ääneen vaatien häneltä selitystä.
-- Viekää hänet pois, hyvät herrat! viekää hänet pois! kuului Kapusiini
päällikön ääni huutavan keskellä mellakkaa. Ei se ole pappi tuo mies,
vaan paha henki: minä näin helvetin tulen palavan hänen silmissään.
Rufin Capdepont koitti vielä vastustella huutaen ja hosuen, mutta
Mical, herra Clamouse, tuomioherrat ja melkein koko papisto yrittivät
yksissä voimin häntä hillitsemään ja laahasivat hänet väkisten pois.