Ruumiin saatto.
Kello viiden aikana, kun päivä suurten punaisten pilvien rakentamassa
loistokehässä laski Hautes-Corbieres'in hehkuvia vuorihuippuja kohti,
kaikki kaupungin kirkonkellot äkkiä kuin unesta heräten helähtivät
soimaan. Pyhän Ireneon suuren kellon vakavaan ääneen vastasivat toinen
toisensa jälkeen eri seurakuntain pienemmät kellot ja yhtyivätpä
vähitellen luostarien pikkukellotkin kulkusina kilisemään näissä
pronssin suuremmoisissa juhlasoittajaisissa.
Laskevan auringon valaisema Lormières, oli yhtenä mahtavana huminana,
jonka kaiku tavantakaa pitkältä kajahteli läheisestä vuoristosta. Pauhu
yltyi välistä niin kovaksi, että olisi luullut ukkosen jylinän yhtyneen
tuohon joka taholta täysvoimaisesti kaikuvaan kellojen soittoon.
Kuumuus oli tavaton, ja suunnattoman suuria, ruskean graniitin
karvaisia pilvimöhkäleitä keräytyi itäiselle taivaan rannalle; ne
kasvoivat kasvamistaan kunnes vihdoin kokonaan peittivät taivaan laajat
tantereet.
Vaellus tuomiokirkolle päin alkoi vasta kello kuuden vaiheilla.
Kapusiinimunkit, päällikkönsä johtamina, astuivat ensiksi ulos
luostaristaan; heidän jälkeensä ilmestyivät Barnabiitit, sitten
Dominikaanit, sitten Maristit, ja vihdoin Pyhän Stanislaus Kotzkan
opiston jesuiitat. Jokaisella papilla oli palava kynttilä kädessä.
Naisluostarikunnat tulivat myöskin vuorostaan, niin että mitä
vaihtelevammat puvut kirjasivat katuja.
Mutta näytelmä kävi yhä omituisemmaksi, kun kaupungin seurakunnat
ammattikuntalippuineen, puunkorkuisine ristineen ja pitkäin maalattujen
tankojen päähän kiinnitettyine lippuineen ilmestyivät kaupungin
kaduille.
Munkit ja nunnat olivat hiipineet esille hiljaan kun varjot; melkeimpä
olisi voinut kuulla heidän rukouksensa hiljaisen myrinän. Nyt oli
toisellainen elämä! Naurua, puhetta ja kovaäänistä keskustelua kuului
kaikkialta. Koko Etelä-Ranskassa on uskonto alituista näytelmää.
-- No! kuulkaapas, herra Fourfigou, huusi "_Sinisten katuvaisten_"
(veljeskunta, johon kuului työmiehiä ja maanviljelijöitä) priiori
"_Valkoisten katuvaisten_" (toinen kilpaileva veljeskunta, johon
ei vastaanotettu muita kuin porvaria ja varakkaita käsityöläisiä)
priiorille, kuulkaapas, herra Fourfigou, teidän sanotaan teettäneen
itsellenne valkoisen silkkitaskun. Milloin panette päällenne tuon
korean kalun, että saisimme mekin sitä nähdä?
-- Entäs sinä, Chambournac, milloin panetat sinä suruharsot
miestesi käsivarrelle? Luuletko kenties meidän menevän
Notre-Dame-des-Sept-Sabres'in kedoille pulloja availemaan? Ei tämä ole
mikään huviretki, vaan nyt on hautajaiset kysymyksessä...
Tämä meluava joukko, jossa siellä täällä näkyi joitakuita hartaita,
huokailevia hurskaita, keräytyi vihdoin joka haaralta taajaksi
ihmisjoukoksi Pyhän Ireneon edustalle.
-- Jumala minua armahtakoon! päästäkää minut eteenpäin, muuten putoaa
hyvä Jumalamme maahan! huusi "sinisten katuvaisten" ristinkantaja,
voihkien raskaan taakkansa alla.
Viiden minuutin kuluttua oli kansantulva täyttänyt tuomiokirkon aina
pääalttarin portaille saakka.
Onnellisesti päästyään erilleen tuosta pauhaavasta väkijoukosta kulki
papisto, jonka joukossa myöskin Lavernède'n ja Ternesien olivat,
sakastia kohti, yhtyäkseen hautajaisten toimitusmieheen, joka oli sen
saaton etupäässä astuva.
Mutta ikäänkuin salatarkoituksella viivyttäen juhlamenoja ei Capdepont
vielä ollut pukeutunut. Hän seisoi vaan yhä vaatehuoneen ovella
vilkkaasti keskustellen Mical'in ja muutamien muiden tuomioherrain
kanssa.
-- Siellä puhutaan minusta varmaankin, -- tuumi Lavernède.
Eikä hänen sitä enään tarvinnut epäilläkään, sillä samassa kääntyi
Capdepont häneen päin, ja viha, joka oli koko hänen sielunsa vallannut,
säteili uhkaavasti hänen silmistään.
Aina varoillaan oleva apotti Ternisien lähestyi häntä ja sanoi:
-- Herra varapiispa, herra kenraali de Roquebrun on juuri saapunut
tuomiokirkkoon; etteköhän suvaitsisi antaa lähtömerkkiä...
Capdepont ei vastannut mitään. Mical tarjosi hänelle viitan ja lakin,
jotka hän kiroten otti vastaan.
-- Lähtekää, hyvät herrat! huusi Mical.
Apotti Capdepont ilmestyi nyt kirkon laivaan, lukuisan papiston
ympäröimänä. Hänen luiseviin, kellertäviin kasvoihin oli samassa
levinnyt kummastuttava tyyneys ja rauhallisuus. Hän kohotti kätensä
juhlallisen majesteetillisesti, ja kulkue lähti liikkeelle.
Asemalla seisottiin sen verran kuin tarvittiin arkun nostamiseen
ruumisvaunuihin, jotka olivat koristetut mahtavilla, vainajan
vaakunakilvellä varustetuilla, mustilla verhoilla. Uhkaava taivas
kuuman päivän jälkeen, synkistyi synkistymistään, ja nyt kellojen
vaijetessa olivat ukkosen kumeat kaukaiset jyrähdykset selvään
erotettavat. Jyrinä ei kuulunut Corbieres'in vuoristosta, vaan kaukaa
Pyreneiden selänteeltä, jonka huiput tuontuostakin salaman valaisemina
loistivat kuin majakkatulet.
Mutta ymmärrettäväähän on, että Capdepont, joka olojen pakosta oli
ryhtynyt tähän tehtävään, toivoi koko toimen pian loppuvan, eikä
hän suinkaan myrskyn pelosta pitänyt semmoista kiirettä. Viimeisenä
murhesaaton päässä kulki hän pitkin askelin totisena ja synkkänä,
syvät, kirkkaat silmät kiinnitettynä ruumisvaunuihin, joille vaimot,
vanhukset ja lapset kilvan heittelivät kukkia. Jokainen uusi arkulle
laskettu seppele enensi varapiispan rinnassa vihan ja kostonhimon
kiihkoa. Ja joka hetki kuului hänen kalpeilta huuliltaan kiiruhtava
yksi ja sama sana: -- Eteenpäin! Eteenpäin!
Vihdoin oli hänen kärsimyksensä loppumaisillaan: monen mutkan perästä,
jotka hänestä tuntuivat loppumattomilta, oli viimein saavuttu
tuomiokirkon edustalle.
-- Hiljaa! huusi hän. _De profundis_ virsi, jota oli laulettu aina
asemalta lähdettyä, taukosi.
Mical'in kiiruhtamana astui Rufin Capdepont nopeasti piispanpalatsin
porrassillalle. Tältä korkealta puhujalavalta hän muutamilla kauniilla
sanoilla kiitti Lormières'in kansaa siitä suuresta rakkaudesta,
jota aina oli osoittanut piispojansa kohtaan, ja pyysi läsnäolevia
seuraavana päivänä saapumaan hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in
maahanpaniaisiin.
-- Mutta, hyvä herra, ei maahanpaniaisia voi pitää huomenna, sanoi
Lavernède hätääntyneenä.
-- Minkätähden ei, saanko luvan kysyä?
-- Ajatelkaahan toki, herra varapiispa, vastasi apotti Ternisien, ettei
ole vielä mitään valmistuksia tehty Pyhän Ireneon hautaholveissa. Sitä
varten tarvitsee arkkitehti ainakin yhden tai kaksi päivää...
-- Se on tahtoni! uudisti taipumaton Capdepont.
Äkkiä tuli pilkkosen pimeä. Ääretön pilvi oli irtautunut, niinkuin
lohkare suuresta vuoriharjanteesta, joka oli noussut tummansiniselle
taivaan rannalle, ja vyörinyt auringon eteen, pimittäen sen viimeiset
valonsäteet. Pelästynyt ihmisjoukko, joka luuli jo tuntevansa
sadepisaroita olkapäillään, hajosi joka haaralle.
Itse kenraali de Roquebrun'kin poistui kreivi de Castagnerte'n
taluttamana.
Pyhän Ireneon edustalle oli lopullisesti jäänyt ainoastaan
kuoripukuisia pappeja.
He seisoivat odottaen kauhean tuskan vallassa. Mitä odotettiin? Sitä
ei kukaan tiennyt. Apotti Capdepont'in ankarasta melkeinpä synkeästä
olennosta ja hänen uskollisen palvelijansa Mical'in säikähtyneestä
katseesta päättäen, aavistettiin vaan jotain erinomaista olevan tulossa.
Apotit Ternisien ja Lavernède olivat pelokkaasti ja tuskallisen
näköisinä lähestyneet ruumisvaunuja, kiinnittäen katseensa arkkuun,
joka sisälsi heille niin rakkaan olennon. Pelkäsivätkö he, että se
heiltä ryöstettäisiin? Kaikenmoisia hulluja ajatuksia vilahti heidän
mielessään... Eivätkä he voineet itsekkään ymmärtää minkä tähden eivät
heidän jalkansa tahtoneet heitä kannattaa...
Mitä oli tapahtuva?